VEIKKO -lehti, kevät 2022

Norssien veljeys?

Menin tapaamaan akateemikko Mika Waltaria tammikuussa 1974. Olin saanut tehtäväkseni avustaa häntä hänen muistelmiensa kokoamisessa. Jännitin aika tavalla kohtaamista kirjailijan kanssa, jota olin lukenut ja ihaillut koulupojasta saakka.

Waltari otti vastaan niin ystävällisesti, että jännitys katosi heti. Kun hän kuuli, että olin päässyt ylioppilaaksi Normaalilyseosta, hän lausahti: ”Sittenhän me voimme heti sinutella, sillä kaikki norssit ovat keskenään sinuja.”

Se oli vain yksi osoitus siitä, kuinka sama koulu voi hetkessä lähentää sen käyneitä. Tässä suhteessa Norssi on uskoakseni erityinen tapaus. Miksi juuri tämä koulu on merkinnyt oppilailleen niin paljon, että siihen mielellämme viittailemme emmekä suinkaan vailla tiettyä ylpeyttä? Puhumme mielellämme Norssin hengestä, vaikka harva pystyy sitä tarkemmin määrittelemään.

Astuin arkana nahkana Normaalilyseon jyhkeästä ovesta sisään syyskuun ensimmäisenä päivä 1955. Kadun puolelta emme sitten saaneetkaan kulkea ennen kuin ylioppilasruusut sylissä 1963. Klassillinen latinan luokkamme pysyi aika hyvin koossa: 35 poikaa aloitti ensimmäisen luokan, ja heistä 16 kirjoitti ylioppilaaksi kahdeksan vuoden jälkeen. Uusia oli tullut mukaan 12, luokalle jääneitä tai muualta siirtyneitä.

Nämä 16 olivat kova nyrkki siihen aikaan, monet tyrskyt kestäneitä. Ylemmältä luokalta tippui aina jokusia joka syksy. He virkistivät luokkaa, toivat mukanaan varttuneemman kokemuksensa. Lopulta sulauduimme kaikki samaksi veljeskunnaksi, kun viimeinen vuosi alkoi. Opetuksen silloiset puutteet korvasimme omaehtoisella työllä. Nykyisin oppimisen taso lienee huimasti noussut. Ehkä ei enää tunneta yhtä suurta iloa naskalien kiusaamisesta ja lintsauksista.

Niin todella, siihen aikaan olimme kaikki poikia. Nythän tämä voi tuntua muinaismuistolta. Mutta emme pääse silloisista tottumuksistamme. Aina kirpaisee kummasti, kun kuljen vanhan koulun ohi ja näen hehkeitä tyttöjä välitunnilla. Olisiko toinen sukupuoli tuonut meillekin jotakin lisää?

28