Elokuva-arvostelussa Ensilumi

Hamy Ramezanin ohjaama Ensilumi (2020) on Jussi-palkittu suomalainen elokuva, joka kertoo Mehdipourin perheen arjesta. Ohjaaja on kirjoittanut elokuvan omistettuna omille vanhemmilleen muistona siitä, kuinka heidän perheensä pakeni 30 vuotta sitten Suomeen Iranin ja Irakin sotaa. Elokuvaa tähdittävät maailmanluokan tähdet Shahab Hosseini ja Shabnam Ghorbani. Elokuva on realistinen, kaunis ja surullinen kuvaus iranilaisesta turvapaikanhakijaperheestä. Perhe viettää normaalia suomalaista arkea, ja perheen sisäinen lämmin ja hempeä rakkaus on käsinkosketeltavaa ruudun toiselle puolelle asti. Arvostan, että toisin kuin monet kyseisestä aiheesta kertovat elokuvat, Ensilumi ei aseta pakolaisuutta elokuvan keskipisteeksi. Elokuva kertoo perheen yhteisistä hetkistä huumorin äärellä, teiniyden portaalla olevasta Raminista sekä arjesta, jota me kaikki käymme läpi. Ramin aloittaa juuri yläasteen, ja hän kokee ihastumista, ensimmäiset teinibileensä sekä hauskoja hetkiä parhaan kaverinsa kanssa. Tarina on taitavasti rakennettu tasapainottelemaan Raminin sosiaalisen elämän ja perhe-elämän välillä. Arki vastaanottokeskuksessa on normaalia yhdessäoloa naapureiden kanssa, perheen ruokahetkiä ja mökkeilyä. Maasta häätö on suurimmaksi osaksi asetettu vain taustalla koko ajan niskaan hengittäväksi uhaksi, joka luo tarinaan enemmän syvyyttä ja realismia. Elokuvan alkupuolella postilaatikosta tipahtaa kielteinen turvapaikkapäätös ja perhe lähettää vielä viimeisen hakemuksen tuomioistuimeen tuomaan toivoa. Siitä hetkestä lähtien pelon tunne on aistittavissa ilmeiden heijastuksista ja pienistä yksityiskohdista. Ilmeet tuovat mielestäni aivan uskomattoman upeasti tämän elokuvan tunteet esille välittäen tarinan tunnelman katsojille selkeästi. Uhkaa kasataan hetki hetkeltä, kun muiden turvapaikanhakijoiden kohtalot ympärillä sinetöityvät joko onnellisesti tai onnettomasti samalla, kun muut vain katsovat vierestä. Elokuvan hahmot on rakennettu hienosti kerroksittain. Raminin vanhemmat Bahman ja Mahtab tekevät kaikkensa pitääkseen tunnelman kepeänä ja antaakseen lapsilleen toivoa. He toimivat lapsille kilpenä kaikkea epätoivoa vastaan. Raminin ja hänen siskonsa Donyan elämä on koulussa mukavaa, he tosiaankin tykkäävät siitä ja osaavat nauttia elämästään. Isoveljenä Ramin kuitenkin osaa huolehtia säteilevästä siskostaan, vaikka sisko välillä ärsyttääkin. Vaikka tarina on fiktiivinen, se kuvaa häpeilemättä suomalaista turvapaikanhakua ja kertoo monien perheiden tarinan. Vaikka elokuva onkin pituudeltaan lyhyt, sen kertoma tarina on sitäkin isompi. Suosittelen tätä herkkää ja aitoa tarinaa kaikille.