Norssien veljeys?

Menin tapaamaan akateemikko Mika Waltaria tammikuussa 1974. Olin saanut tehtäväkseni avustaa häntä hänen muistelmiensa kokoamisessa. Jännitin aika tavalla kohtaamista kirjailijan kanssa, jota olin lukenut ja ihaillut koulupojasta saakka.

Waltari otti vastaan niin ystävällisesti, että jännitys katosi heti. Kun hän kuuli, että olin päässyt ylioppilaaksi Normaalilyseosta, hän lausahti: ”Sittenhän me voimme heti sinutella, sillä kaikki norssit ovat keskenään sinuja.”

Se oli vain yksi osoitus siitä, kuinka sama koulu voi hetkessä lähentää sen käyneitä. Tässä suhteessa Norssi on uskoakseni erityinen tapaus. Miksi juuri tämä koulu on merkinnyt oppilailleen niin paljon, että siihen mielellämme viittailemme emmekä suinkaan vailla tiettyä ylpeyttä? Puhumme mielellämme Norssin hengestä, vaikka harva pystyy sitä tarkemmin määrittelemään.

Astuin arkana nahkana Normaalilyseon jyhkeästä ovesta sisään syyskuun ensimmäisenä päivä 1955. Kadun puolelta emme sitten saaneetkaan kulkea ennen kuin ylioppilasruusut sylissä 1963. Klassillinen latinan luokkamme pysyi aika hyvin koossa: 35 poikaa aloitti ensimmäisen luokan, ja heistä 16 kirjoitti ylioppilaaksi kahdeksan vuoden jälkeen. Uusia oli tullut mukaan 12, luokalle jääneitä tai muualta siirtyneitä.

Nämä 16 olivat kova nyrkki siihen aikaan, monet tyrskyt kestäneitä. Ylemmältä luokalta tippui aina jokusia joka syksy. He virkistivät luokkaa, toivat mukanaan varttuneemman kokemuksensa. Lopulta sulauduimme kaikki samaksi veljeskunnaksi, kun viimeinen vuosi alkoi. Opetuksen silloiset puutteet korvasimme omaehtoisella työllä. Nykyisin oppimisen taso lienee huimasti noussut. Ehkä ei enää tunneta yhtä suurta iloa naskalien kiusaamisesta ja lintsauksista.

Niin todella, siihen aikaan olimme kaikki poikia. Nythän tämä voi tuntua muinaismuistolta. Mutta emme pääse silloisista tottumuksistamme. Aina kirpaisee kummasti, kun kuljen vanhan koulun ohi ja näen hehkeitä tyttöjä välitunnilla. Olisiko toinen sukupuoli tuonut meillekin jotakin lisää?

Tästä keskustelimme viime luokkakokouksessa. Mielipiteemme kääntyi siihen suuntaan, että olimme varsin tyytyväisiä poikakoulusta. Meno oli reilua, ei tarvinnut kilpailla tyttöjen suosiosta. Monet turhat jännitteet pysyivät poissa tai pinnan alla. Olimme varsin solidaarisia, juuri ketään ei kiusattu. Kotioloihin tai lähtökohtiin ei kiinnitetty erityistä huomiota. Ei tarvinnut sprettailla merkkivaatteilla. Autoa ei ollut kellään, harvalla skootteri. Olimme kovin tasajyväistä porukkaa.

Entä koulun jälkeen? Mitä eväitä Norssi siihen aikaan tarjosi? Meille vakuutettiin, että norssit auttavat aina toisiaan. Joku opettaja kehotti ottamaan reippaasti yhteyttä, jos vanha norssi istui tärkeällä paikalla vaikkapa työnantajana. Aina heitä jossakin istui. Tämä veljeys toimi kohtalaisen hyvin. Kyllä norssi toisen norssin tunnistaa.

Päteekö tämä vielä nykypäivinä? Jopa yli sukupuolirajojen? Vai liittoutuvatko pojat edelleen keskenään ja tytöt omissa joukoissaan? Kysymys voi tuntua vanhentuneelta ja epähienolta. Onko se enää edes relevantti? Onko kovassa kilpailussa syntynyt jo aivan uudenlaisia liittolaisperusteita? Asiaa sietäisi tutkia ellei ole jo tutkittukin. Miten norssien välinen solidaarisuus nykyisin järjestäytyy? Me vanhat poikanorssit tuskin pystymme sitä arvioimaan. Emme osaisi enää orientoitua uuden ajan kouluyhteisöön. Kuka valaisisi kokemusperäisesti tätä teoreettista arvailua?

Panu Rajala

Nimi: Panu Rajala

Opiskeluvuodet norssissa: Norssin klassillinen 1955–1963

Tutkinto ja asema: Fil. tohtori, professori emeritus, kirjailija

Motto: ”Elämä on juhlaa, sitä älä tuhlaa.”

Terveiset nykynorsseille: “Kannustavat terveiset kaikille norsseille ikään ja sukupuoleen katsomatta!”