Siltojen yli Siltalaan

Kun korona perui kaikki aikaisemmat TET-jaksoni, pääsin vihdoin kokemaan ensimmäiseni näin yhdeksännellä luokalla. Koskaanhan ei ole liian myöhäistä. Olin kaksi viikkoa töissä kustannusosakeyhtiö Siltalassa, jossa sain tietokoneeni ruudun takaa tarkkailla, millaista kustantamossa on työskennellä ja kuinka kaikki oikeasti toimiikaan. Kustannusosakeyhtiö Siltala on Aleksi ja Touko Siltalan vuonna 2008 perustama kustantamo, joka julkaisee laadukasta kauno- ja tietokirjallisuutta. Siltala on kustantanut muun muassa Pirkko Saision ja Kari Hotakaisen kirjoja sekä käännöksiä esimerkiksi Patti Smithin, Jonathan Franzenin ja David Foster Wallacen kirjoista. Siltalan perustaminen oli melkoisen kapinallinen siirto kirjailija- ja kustantamomaailman pelilaudalla. Touko ja Aleksi Siltala sekä monet muut tunnetut kirjailijat jättivät Suomen suurimman kustantamon, WSOY:n, mikä oli suuri ihmetyksen aihe ja järkytys monille. Miksi kukaan haluaisi jättää WSOY:n, kun sinne oli vaikea päästä alun alkaenkin, niin kirjailijaksi kuin työntekijäksi? Syynä ei kuitenkaan ollut mikään skandaali tai erimielisyys, vaan yksinkertaisesti unelma oman kustantamon perustamisesta. ”Siltalassa kaikki perustuu vain ja ainoastaan tekstiin. Ei hyviin ideoihin, ei hyviin tapaamisiin, ei hyviin keskusteluihin. Tekstin ulkopuolistakin toimintaa on, mutta lopulta ainoa asia mikä merkitsee, on teksti. Siltalan pätevyys ei perustu pienuuteen eikä ketteryyteen, vaikka niistä saa sympatiapisteitä. Oikeita pisteitä antaisin terävästä älystä, huonosta huumorista ja siitä, että puhelimeen vastaa aina ihminen, joka tietää firman jokaisesta kirjasta jotain. Pienen miinuksen antaisin vessan pienuudesta ja kitkerästä valmiskahvista.” – Kari Hotakainen Mutta mikä minun roolini oli kustantamossa TET-jaksoni aikana? Minulla, niin kuin varmasti monella muullakin, saattaa olla sellainen mielikuva, että kustannusyhtiöt printtaavat tekstin paperille, pistävät ne kansien väliin ja sitten ne lähetetään myyntiin. Yllätyksekseni asia ei kuitenkaan ollut aivan näin. Oli maanantai-iltapäivä, kun istuin tammikuisen ilman viilentämässä, kahvin tuoksuisessa toimistossa. Olin saanut TET-jaksoni ajaksi Touko Siltalan työpöydän käyttööni hänen ollessaan työmatkalla. Minut kutsuttiin seuraamaan kokousta, joka toistui aina maanantaisin. Sain käsiini paperinipun, jossa oli lista muun muassa julkaisupäivistä ja muista asioista, joita en ymmärtänyt enkä rehellisesti

sanottuna edelleenkään täysin ymmärrä. Yritin seurata kuitenkin mukana ja kääntää sivua silloin, kun muutkin käänsivät. He puhuivat viivästyksistä kirjan painon kanssa, virheellisistä kirjakoodeista, graafisista suunnittelijoista kirjan kansille ja henkilöistä, jotka korjailivat tekstejä ilman lupaa. Kuka oikolukisi kirjat, joihin on ja ei ole tehty muutoksia, ja kuka tulostaisi tekokannet kirjalle, joka ei ole vielä saapunut painettuna toimistolle, mutta jota tarvitaan seisomaan pöydälle haastattelun ajaksi. Kuka lukisi kirjan äänikirjaksi ja ketä siihen tehtävään oli toivottu. Kuka kirjoittaisi äänikirjaohjeisiin englanninkieliset sanat niin kuin ne suomeksi kirjoitettaisiin. Huu kud duu tis zob? Kun reilun tunnin kestävä palaveri oli ohi, pääsin taas tekemään omia töitäni. Etsin netistä positiivista sanottavaa Siltalan kirjoista ja kopioin niitä Word-tiedostolle, jotta niitä voisi laittaa Siltalan nettisivuille. Joskus etsin myös fyysisistä lehdistä sanottavaa kynän kanssa, lähetin kirjoista arvostelukappaleita kriitikoille ja kirjagramien (kirja-aiheisten Instagram-tilien) sekä kirjablogien pitäjille, tai järjestelin kirjahyllyjä ja -arkistoa. Ilmapiiri Siltalan toimistossa oli rento ja ystävällinen. Kaikki olivat minulle mukavia ja kohtelivat minua ikään kuin yhtenä työntekijöistä, niin kuin minä sen kahden viikon ajan olinkin. Se, että ihmiset tuntevat toisensa hyvin eikä ilmapiiri ole liian asiallinen, on myös yksi hyvä puoli pienessä kustantamossa. Vaikka kaikilla oli paljon omia töitä hoidettavana, pystyimme välillä myös juttelemaan ihan muistakin asioista ja heittämään läppää, mikä mielestäni kevensi työilmapiiriä. Välillä oli myös hiljaisia hetkiä, jotka saattoivat kestää jopa tunteja putkeen. Nekään eivät kuitenkaan olleet vaivaannuttavaa hiljaisuutta. Joku kuitenkin puhui puhelimessa tai naputteli tietokoneellaan. Perjantaina tuotiin pullaa, vaikkei se kuulemma ollutkaan tavallista. ”Ihanaa! Mutta nyt me kyllä annamme Fannylle valheellisen kuvan työelämästä… ei meillä yleensä ole perjantaipullaa”, kuulin aina pullien yhteydessä. Olin tosin itsekin osasyyllinen, sillä toin itse pullat viimeisenä päivänäni. Kokemukseni Siltalassa oli todella positiivinen ja kasvattava. Opin paljon uutta ja sain lupauksen satunnaisista työtehtävistä tulevaisuudessakin. Olen siitä hyvin kiitollinen. Tämän artikkelin lisäksi olen kirjoittanut kirja-arvostelun Siltalan kustantamasta Hävitys: tapauskertomus -kirjasta, joka julkaistiin tammikuussa 2022. Arvostelu löytyy tästä samaisesta Veikko-lehden numerosta.

Fanny Kuusniemi Kuva: Siltala