Veikon ja Tsilarin yhteistyö: Norssi ja slangi

Veikko ja slangilehti Tsilari yhteistyössä: Norssi ja slangi

Harva panee hanttiin, ku väitetään, et Norssi on boltsin stadilaisin skole. Ressuu ja SYKkii käyneist osa kyl spräädäilee rotsi auki, mut ei niil yleensä oo norssilaisten verbaalist särmää. Silt ajalt, ku Norssis ja Ressus pluggas vaan kundei, ne skabas, et kummas jengis kekattas stailimpii herjoi. ”Kaks big bossii sattu oleen samalla toiletin rännillä stroolaamassa. Toinen oli tietysti Norssi ja toinen Ressu. Ku Ressu oli strittiny, se tvettas handut. Norssi vaan oiko skragaa. Ressu irvi, et eiks Norssis opetettu tvettaa handui, ku on stroolattu? Siihen Norssi: Ei, meille opetettiin, ettei oo snygii strittaa handuille.” Stadin Slangi ry:n Tsilarin ja Norssin Veikko-lehden lesaajii varmaan kiinnostaa, mitä vanhalle stadilaiselle merkkaa norssilaisuus ja mitä jangsterinorssilaiselle stadilaisuus? Ja millast slangii ne tuuttaa? Stadilainen rehupuntti Juha Jormanainen, gamla Norssi

NORSSIN SPIRIT(US)

Mä minnaan mun ekan päivän Norssis ku eilisen. Pääsykokeis mä sain aika snygit pahvit ja rupesin hinkuna lesaa klassist latinaa. Meitsist tuli buli humanisti laakist. Ekal timmal mä olin snärkkinä, ku välkkäril oli tiedos nahkapesut. Vanhemmat kundit (Norssi oli sillo poikaskole) venas nahkoja ja roudas meit Manalaan. Nahan kaali tuupattiin veskinpönttöön ja sen fleda ja niska dopattiin fressiin vodaan. Aika monet flaidas vastaan, mut mä menin sovinnol nahkapesuille. Eli mua ei tvetattu ku kerran. Jos ei flaidannu vastaan, se oli vanhemmist kundeist tylsää. Nahkapesu kuulu skolen tapoihi. Siin ei kenenkään mielest ollu mitää feeluu. Nykyään siit joutuis varmaan rosikseen. Nahkapesujen jälkeen joka kundi saatto vähä lesoilla – ne oli otettu megeen Norssin jengiin. Pari ekaa vuotta meni ihan jees. Sit spettareiden numerot alko tippuu. Mut osasin mä olla skarppiki. Yhel suomen tunnil maikka frogas, et kuka on plugannu jonkun nuorten kniigan. Arska ja meitsi stikkas handut tanaan. Sit maikka murjas, et te meette huomenaamul Yleisradioon heittää läppää siit kniigast. Skolen jälkeen mä dallasin bibluun, londasin sen kniigan ja lesasin sen kveltsul. Aamul mä oli toosassa skulaamas poskee ku bulimpiki kniigafriikki. Neljännen luokan mä tuplasin. Nyt ku sitä gamlana funtsaa, se oli snygeintä, mitä meitsille o ikinä tapahtu. Uudet luokkakamut oli umpidorkii: kielineroi, stand up -koomikkoi, artistei, anarkistei ja patologisii kreisei – fantsui tyyppei. Joka aamu mä oikee venasin, et skole ja päivän show taas alkais. Luokanvalvojana ja ruotsin maikkana oli Anita Kuusterä, joten me oltiin ”Mamin Jengi”. Oltiin sillo ja ollaan yhä. Porukka oli ku performanssiarttuu treenannu kööri. Kaikki tsennas oman roolinsa ja veti sen läpi täysillä. Auskuparat ei tienny mihin ne joutu, ku ne steppas dörtsist ineen. Nahast voi tulla ihminen, mut auskust ei enempää ku ope. Kerran ausku nyökkäs Soikkasen Kallelle ja bamlas: ”Kalle, ole hyvä”. Kalle murjas: ”Herra Soikkanen, pyydän!” Me oltiin gurui skrivaa stoorei, miks me on myöhästelty. Syiks oli kirjattu esimerkiks galsat stiflat, roudasin mummii äänestää ja tsittasin väärään kumijalkaan. Kerran mä jouduin reksin kansliaan. Reksi, Notski, stondas siel meitsin poissaolokniiga handus. Se heilutti kniigaa ja skriikas: ”Täällä väitetään poissaolon syyksi omituinen olo. Minulle tulee omituinen olo: kaksi tuntia jälki-istuntoa!”

Vuonna 1974 mä pääsin ineen Taideteollisen korkeakoulun koulutuskeskukseen, eli Atskin iltalinjalle. Mun pääaine oli fotaus, vaik en mä ollu ikinä fotannu. Siit alko mun laiffin tempus optimum. Päivät kulu Norssin lukios ja kveltsut Atskin oppitunneil. Mä väänsin sumeesti duunii kummassaki mestas. Vuonna 1977 mä skrivasin stuiduks ja sain magnan paprut. Sit mä valmistuin Atsikist. Ei siit ois tullu pulkkistakaa ilman Norssin spirittii. Ei ois sittemmin onnannu viidenkymmenen kniigan skrivauskaa ja kuvien fotaaminen niihi. Norssin spirit(us) on jotain, mikä tulee niinku bonuksena just ton skolen käymisest. Se on yhteisön klesaa huumorii, luovaa dorkuutta, upeit frendei ja fittei tai joviaalei maikkoi ku fudii sua eteenpäin. Se on jotain, mitä sä roudaat megessä koko sun loppuelämäs. Kerran mä tsittasin raflas yhen vanhan luokkakamun kans. Siit oli tullu buli dirika ja se bamlas, et se oli hakenu varatoimarii sen lafkaan. Bossil oli asenne kondikses. ”Toiseks kämäsimmät paprut oli gamlal Norssil. No, tottakai se sai sen mestan.”

Haec est navigatio nostra, censeo goodbye.

RETKUSSA STADIIN JA NORSSIIN

Henkisesti stadilainen Linnea Miettinen, nykyinen norssi.

Mä lähestyn eri tavalla aihetta. Mulle norssilaisuus on osa stadilaisuutta. Mulle stadissa rakkaint on spårat. Ne gamlat syksyisin kaffe handussa on se fiilis, mitä stadis rakastan. Spårista kympil pääsee Joharille ihan Norssii vastapäätä. Mä aamusin kyl usein klabbaan koululle Steissiltä, kun siinä pääsee vähä fiilistelee Manskua. Viel kremikselki tuun muistelemaan Stadin katuja ja myös rakasta opinahjoa Norssia. Vaikka ens syksynä tuunki astelee toisen gymnasiumi ovist sisää, nii ei se norssin spiritti tuu lähtemää. Ku tulin Norssiin nii olin just tullu pohjosest landelt pariksi vuodeksi venynee reissun jälkee, vaikka Munkassa juuret onki. Yhtäkkii pohjosen ilmapiirist ei ollu mitää tietoa vaan mun räikeit byysii ei katottu pahal. En ollu koskaa hokannu pohjose murretta, jote tuntu vekalt et ymmärsi taas porukan puheesta jotai. Norssi tuntu hemmalt heti ja etenki Stadi tuntu samalt ku vuosia aiemmi. Ekan päivän Norssis 47

meinasin heti käyä laattaa, ku oli tullut haettua puollitrane kaffe, joka ei toiminu yhtään. Kuitenki muistan sen, että heti porukka oli ottamassa inee, vaikka pelkäsinki, että mun kaltane luokilteltaisii jyväjemmariks. Nyt lähes kolme vuotta Norssin penkkejä kuluttaneena pakko sanoo, että kannatti tsökää SUPO:n vieree opiskelee. Voidaa sitte elämäkertaa skrivaa mun käynee ainaki pari vuotta ehtaa eliittiskolee, vaikkakaa sen lukioo asti en päätynykkää. Oon saanu sellasii valmiuksii tulevii koitoksii, joita ei mistää muualta olis saanu. Tällä hetkellä mun elämäs isoin asia on lukioon haku, mutta lukionki jälkeistä elämää on pitäny alkaa jo funaa. Jotenki Norssi on saanu mut oppii, että mitä oikeesti osaan ja mitä haluun tehä. Enne Norssia olin varma, että musta tulee fainin luokan ekonomi. Norssissa kuitenkin koin valaistuksen hommaan liittyen ja päädyin, että mulla on pääkopassa ehdat humanistin hoksottimet. Pahimpii kolttosii tai vinkkei koulust spinnaamisee en viel voi skroppaa, kun NDA sitoo sekä studis siitä, että jotai seuraukse kaltasta saattas kilahtaa. Oon kuitenki ollu harvinaise kunniallinen tapaus Norssisaki ja sen ulkopuolella, mutta muistakaa, että Helsingin seudun liikenne on aina peruste sekä syy, jos timmalle tulee myöhässä.

Mä en duunissakaa norssilaisuutta oo päässy viel hyväkskäyttää vaan enemmänki joskus oon joutunu selittää, että en salsaa päivät pitkät tai, että Latinalaisella-Amerikalla ja latinan kielel on tiettyi huomattavii erovaisuuksii. Tietenki myös se, että mun duunikokemukset on lähinnä kesilt ja siit, kun oon leikkiny maijarii skideille, et ehkä sit ku kipuan oikeisii töihi nii alkaa hyöty näkyä. Joteki tuntuu haikeelt jättää ne käytävät, joita on stepannu kolme vuotta ja vaikka on kuinka bitskannu ettei jaksais enää päivääkää opiskella täällä, niin nyt tuntuu siltä, että aika on hurahtanut nopeesti. Ehkä dramatisoin liikaa, mutta jotenki Norssi on jättäny jäljen muhun nii hyväl ku pahalki. Tietenki on aina se tsäänssi, et jostai syystä oonki ens syksyn Norssis, ku yhteishaku ei menny nii putkee ku odotin, mut tää on mun jäähyväiskirje nyt ainaki alkajaisiksi. Ylä-aste ei ole ehkä mikää maailmaa mullistava kokemus, mutta ainaki meikä muikku on yleissivistyneempi nyt, kuin Norssin aloittaessa. Ekaa kertaa pääsi traijaa stadin skrivaamista ja olihan tää hämy kokemus, mutta jos mä mitää hokasin käpykylält nii: voipi olla noinnii tai voipa olla olemattakii.

“Mulle norssilaisuus on osa stadilaisuutta.”