Vaelluksen vaivaton rytmi. Olemme vaeltamassa mieheni ja koiramme kanssa kohti Käsivarren erämaa-aluetta. Astun kiven päälle ja etsin seuraavalle askeleelleni paikkaa. Vilkaisen sivulleni ja näen loputonta ruskan puraisemaa varvikkoa, joka kumpuilee kohti horisonttia lopulta reilun kilometrin korkeudelle Norjan rajan tuolle puolen. Harkitsen jokaisen liikkeeni huolellisesti kivisellä, mutaisella ja liukkaalla polulla, etten liukastuisi 20 kiloa painava rinkka selässäni. On vaikea pukea sanoiksi, mitä vaeltaminen minulle merkitsee. Vaellus voi olla metafora elämälle tai sitä voi rajata haluamallaan tavalla esimerkiksi ajallisesti. Tuossa rajatussa ajassa saa kokea toistuvia asioita, onnistumisia, epäonnistumisia ja tunteita, kuten elämässä. Vaelluksella on mahdollista kokea toistoa, mikä muuttaa kokemuksen meditatiiviseksi tai jopa rituaalinomaiseksi tapahtumaksi. Voimakkaan luontoyhteyden kanssa tuo
8
toisto auttaa minua puhdistautumaan tunnetaakoista, joskus jopa traumoista. Ajatukseni tarkentuvat takaisin polulle. En täysin vielä iloitse kauniista luonnosta ympärilläni, mutta jokainen askel kuorii minusta henkisen väsymyksen ja teeskentelyn kerroksia. Palaan askel askeleelta läsnäolevaksi hetkeen, jossa tapahtuu samaan aikaan kaikki ja ei mitään. Ajatukseni hiljenevät, ja tarkastelen kiireettömästi vaihtoehtoja valitakseni sopivan kohdan seuraavalle askeleelleni. Kävelemme tunnin verran ja pysähdymme lepäämään kauniille kivirykelmälle. Kivien välissä on selvästi ollut jonkin eläimen lepopaikka. Jatkamme matkaa hetken kuluttua ja käännymme Kalottireitiltä kohti Termisjärveä. Koira kulkee kytkettynä rinkkaani. Kun hän vaihtaa puolta, pyörähdän ympäri ja valokuvaan näkymää takanamme.
