Luokkaretki

Kirjassa verrattiin luokkaretkeä niin lapsuudesta tuttuihin koulun museoretkiin, kuin päähenkilö Rebekan retkeen järvenpääläisestä lähiöstä Kalasataman villamyssyisten äitien ympärille.

Luin hiljattain Natalia Kallion Kotileikki-teoksen. Olo oli paljastettu ja tuntui, kuin joku olisi nähnyt lävitseni. Kirja herätti minussa paljon ajatuksia ja jonnekin mielen sopukoihin piilotettuja muistoja. Olin iloinen, ettei duunaritaustasta puhuttu sensaatiohakuisesti. Päähenkilö ei ollut ”reppana”, vaan ihan tavallinen tyyppi, jonka tausta on monen suomalaisen todellisuus.

Etenkin lapsena on vaikea kaivata jotain, jonka olemassaolosta ei edes tiedä. Toisaalta sen tiedostaa, etteivät vanhemmat äänestä vaaleissa. ”Joku, jota meidän elämänlaatumme ei kiinnosta pääsee sinne kuitenkin”. Koulussa opettajat kuvaavat äänioikeutta velvollisuutena ja ylpeyden aiheena. Kallion tapa kuvata duunaritaustaa on raikas ja toivoa herättävä. Siinä ei haeta sääliä tai pyritä nousemaan jonkin yläpuolelle. Todetaan vain se, kuinka suuri kontrasti kirjan kahden maailman välillä on. Millä tavoin se voi lisätä ulkopuolisuuden tunnetta, tarvetta pyrkiä piilottamaan taustojaan, ja miten vapauttavaa on löytää joku, jonka kanssa ei tarvitse pukea naamiota.

Kirjassa verrattiin luokkaretkeä niin koulun museoretkiin kuin päähenkilö Rebekan retkeen järvenpääläisestä lähiöstä Kalasataman villamyssyisten äitien ympärille. Luokkaretki. Siltä tuntui myös minusta, kun muutin Vaasasta Helsinkiin opiskelemaan kuvataidetta ammattikoulun päätyttyä. Yhtäkkiä olin mielettömän fiksujen ihmisten seurassa. Sellaisten, jotka pohtivat politiikkaa ja muita isoja, yhteiskunnallisia asioita viinipullon äärellä. Suurin osa lapsuuden ja nuoruuden kaveripiiristäni valitsi kanssani saman tien peruskoulun jälkeen; on artesaaneja, kokkeja, pintakäsittelijöitä, merkonomeja.

Ylioppilasjuhlissa en ole koskaan ollut; kukaan lähisuvustani ei valinnut peruskoulun jälkeen lukiota. Helsingissä uudet ystäväni kertoivat, mitä olivat kirjoittaneet lukiosta valmistuessaan, ja minkä kirjaimen he todistukseen saivat. Nyökkäilin, ihan kuin ymmärtäisin mitä he tarkoittavat. Samaan tapaan kuin Kotilei-

kin päähenkilö kuunnellessaan ystäviensä kahvilakeskustelua Kalliossa. Hän tosin oli valinnut lukion peruskoulun jälkeen.

Opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2021 julkaisemassa Kohti saavutettavampaa korkeakoulutusta ja korkeakoulua -suunnitelmassa on tutkimustietoa siitä, miten tasa-arvo korkeakoulutasolla toteutuu Suomessa, ja miten korkeakoulutuksesta voitaisiin tehdä saavutettavampaa yhä useammalle. Moninaisuus ja diversiteetti määritellään yksilöiden tai ryhmien erilaisuuksiksi sukupuolen, sukupuoli-identiteetin, iän, seksuaalisen suuntautumisen tai -identiteetin, etnisen alkuperän, kulttuurisen, poliittisen tai uskonnollisen taustan, fyysisen terveyden tai mielenterveyden, sosioekonomisen taustan tai koulutustaustan osalta. Suunnitelman mukaan nämä kaikki vaikuttavat korkeakoulutukseen pääsyyn.

Vasta Helsingissä tutustuin ihmisiin, jotka hakivat yliopistoihin. Jonnekin, jota en ollut koskaan edes harkinnut vaihtoehdoksi minulle. Ammattikorkeakoulusta olin tosin jo haaveillut. Jostakin luovasta, mutten uskonut, että minun kannattaisi edes haaveilla muusta. Yläasteella opon kysyessä tulevaisuuden ammattihaaveistani, ilmoitin vaihtoehdoikseni tatuoija, meikkaaja-maskeeraaja tai autonmaalari. Päädyin kuitenkin media-assistentiksi valokuvaharrastuksen vuoksi. Lukio ei ollut jostain syystä minulle edes vaihtoehto, vaikka peruskoulussa keskiarvoni hipoi ysiä.

Opetus- ja kulttuuriministeriön suunnitelmaa varten tehdystä tutkimuksesta kävi ilmi, kuinka luokka konkretisoitui naisten kokemuksissa yksin ja omillaan olemisena, vierauden, ulkopuolisuuden ja vajavaisuuden tunteina.

Opetus- ja kulttuuriministeriön suunnitelmassa kerrottiin, kuinka työväentaustaiset naiset, joilla ei ole minkäänlaista kosketuspintaa akateemiseen maailmaan asettuvat yliopistomaailmaan. Tunnistin monet tutkimuksessa esille tulleet kokemukset erityisesti fuksivuodeltani.

Suunnitelmaa varten tehdystä tutkimuksesta tuli ilmi, miten luokka konkretisoitui naisten kokemuksissa yksin olemisena, vierauden, ulkopuolisuuden ja vajavaisuuden tunteina. Viimeiseksi mainittua erityisesti ”puutteelliseksi koettuna kulttuurisena pääomana ja tuntemuksena siitä, että hyvästä opiskelumenestyksestä huolimatta ei täytä akateemisia ideaaleja”. Myös pelko taustan ”paljastumisesta” oli läsnä tutkimukseen osallistuneiden naisten arjessa. Niin ikään Kallion romaanin päähenkilö teki kaikkensa piilotellakseen taustaansa - kuten minäkin viimeisen vuoden ajan. ”itseni pilaamisena”. Meillä ei puhuttu politiikasta, ASP-tileistä tai matkusteltu ulkomaille. En silti koe, että lapsuudestani olisi puuttunut mitään merkittävää. Kotileikin julkaisun ja siitä nousseen keskustelun myötä toivon, että yhä useampi duunariperheessä kasvanut uskaltaisi unelmoida isosti – mutta ilman ulkopuolisuuden ja häpeän tunteita.

Kallion romaanin päähenkilö teki kaikkensa piilotellakseen taustaansa kuten minäkin viimeisen vuoden ajan.

Tänä syksynä jo ennen Kotileikin lukemista olin päättänyt, ettei minun tarvitsisi hävetä taustaani. Olen kiitollinen siitä, että vanhempani olivat minusta ylpeitä siitä huolimatta, minkä tien valitsisin peruskoulun jälkeen. Etteivät vanhempani suhtautuisi tatuointeihini