Pako braincellistä

Tulossa jostain, menossa jonnekin.

Tumma hahmo. Siluetti, joka näyttää puoliksi sammuneiden katuvalojen alla kovin tutulta, mutta en saa kiinni miksi. Olemuksessa on jotain erikoista, jotain herkkää ja kiehtovaa.

Takki roikkuu jotenkin hassunnäköisesti leveillä hartioilla. Samalla lailla kuin koiranpentu roikkuu kiinni uudessa lelussaan. Samalla lailla kuin sanat, jotka jäävät roikkumaan jonnekin kitalaen tuntumaan. Puoliksi ulkona, mutta jäävät sanomatta. Puoliksi päällä. Ehkä jokin uusi muoti-ilmiö, jonka olemassaolosta en ole tätä hetkeä ennen ollut tietoinen.

Puoliksi ylösvedetyn vetoketjun alta pilkottaa jotain norjalaiselta villapaidalta näyttävää. Tuskin Norjasta, mietin. Todennäköisesti lähimmän tusinakaupan alelaarista. Ehkä käytettynä ostettu. Ehkä sittenkin Norjasta. Norjasta käytettynä ostettu.

Poljennon rennon ja hennon John Lennon loi viehätystaitoineen.

Harmaista isoäidinneliöistä ommeltu kaulaliina pyöritetty kaulan ympärille. Kerran. Ja vielä kerran. Harmaa. Ehkä tylsin väri ikinä, mutta en anna sen häiritä. Rispaantuneet kynsikkäät ja niiden seasta erottuvat tummiksi maalatut kynnet etsivät taskun pohjalta jotain, jolla saisi liekin syttymään. Langalliset kuulokkeet (miljoonassa solmussa) lentävät maahan. ”Vittu”. Katson poispäin ikään kuin osoittaen myötätuntoa tälle arjen kaaosta oi niin taidokkaasti kuvaavalle ilmentymälle. Nostan katseeni ja hahmo on jo savun virkkaamassa peitossa. Savupilvessä.

Ehkä itsekin sinne yhdeksännelle vielä pääsen. Yhdeksäs lokakuuta. 9.10. Sunnuntai. Kello 19.19. Pidän yhdeksiköistä. Eivät yhtä ikuisia kuin kahdeksikot. 8. ∞.

Tunnen rakot kantapäissäni. Uudet saappaat. Olisi pitänyt arvata. Kaappi täynnä sidetarpeita jos jonkinmoiseen haavaan, mutta eivät ne siellä kaapissa auta. Sen tiedän tällä hetkellä enemmän kuin hyvin. Teen mielikuvaharjoituksen ja teleporttaan kaikista kauneimmat laastarit verestäville jalkaterilleni. Vihlominen lakkaa.

Liikennevalot. Punaista. Vihreää. Nyt saa kävellä, mutta minä en kävele. Hypin tasajalkaa kuin ala-asteen välitunneilla konsanaan. Hyppynarun muodostamat labyrintit, joista vain ne kaikista taitavimmat osasivat ulos. Hypin suojatien raitojen yli. Lattia on laavaa. En halua hukkua.

Hiljaisuuden rikkovat vain katukiveykseen juuri sopivassa kulmassa sinkoilevat alumiiniset geometriset kappaleet, asiat. Esineet, jotka ovat itselleni niin kovin vieraita, mutta monelle niin kovin tuttuja. Näiden tuttujen vieraiden kylkiin on merkitty palautusoikeudesta kertovia lukuja. 0,10€, 0,15€, 0,40€ jne. ”Palauta minut, niin saat rahaa!”. Yrittävät kai kertoa meille kuolevaisille jotain arvostaan.

Kilin kalin. Tältäkö alumiini kuulostaa? Kilin kalin.

Asiat liikkuvat edessä kävelevän hahmon tahdissa. Jokaisella potkaisulla vähän kauemmaksi tuosta hiljaisuudesta, jota seuraa aina uusi.

Olen kävellyt korttelin ympäri. Kadun kulmassa, taas.

Tumma hahmo. Tuon hahmon olen nähnyt jossain jo aiemmin.

Hassunnäköisesti roikkuva takki ei enää roiku. Sanat on saatu sanotuksi. Kahdesti kaulan ympärille kiedotun kaulaliinan alta näen, että vetoketju on vedetty ylös asti, eikä Norjasta käytettynä ostetusta norjalaisesta villapaidasta näy enää merkkiäkään. Kuulokkeet eivät ole solmussa.

Linja 9. Keskustasta tulossa. Hahmo heiluttaa kättään maalattuine kynsineen. Hahmoja jää pois, uusi hahmo astuu kyytiin. Jäljellä enää savupilvi, jota jään katsomaan.

Linja 9. Pääsisikö sillä yhdeksännelle?

En enää muista minne olin menossa.