Vaelluksen vaivaton rytmi

Olemme vaeltamassa mieheni ja koiramme kanssa kohti Käsivarren erämaa-aluetta. Astun kiven päälle ja etsin seuraavalle askeleelleni paikkaa. Vilkaisen sivulleni ja näen loputonta ruskan puraisemaa varvikkoa, joka kumpuilee kohti horisonttia lopulta reilun kilometrin korkeudelle Norjan rajan tuolle puolen. Harkitsen jokaisen liikkeeni huolellisesti kivisellä, mutaisella ja liukkaalla polulla, etten liukastuisi 20 kiloa painava rinkka selässäni.

On vaikea pukea sanoiksi, mitä vaeltaminen minulle merkitsee. Vaellus voi olla metafora elämälle tai sitä voi rajata haluamallaan tavalla esimerkiksi ajallisesti. Tuossa rajatussa ajassa saa kokea toistuvia asioita, onnistumisia, epäonnistumisia ja tunteita, kuten elämässä. Vaelluksella on mahdollista kokea toistoa, mikä muuttaa kokemuksen meditatiiviseksi tai jopa rituaalinomaiseksi tapahtumaksi. Voimakkaan luontoyhteyden kanssa tuo toisto auttaa minua puhdistautumaan tunnetaakoista, joskus jopa traumoista.

Ajatukseni tarkentuvat takaisin polulle. En täysin vielä iloitse kauniista luonnosta ympärilläni, mutta jokainen askel kuorii minusta henkisen väsymyksen ja teeskentelyn kerroksia. Palaan askel askeleelta läsnäolevaksi hetkeen, jossa tapahtuu samaan aikaan kaikki ja ei mitään. Ajatukseni hiljenevät, ja tarkastelen kiireettömästi vaihtoehtoja valitakseni sopivan kohdan seuraavalle askeleelleni.

Kävelemme tunnin verran ja pysähdymme lepäämään kauniille kivirykelmälle. Kivien välissä on selvästi ollut jonkin eläimen lepopaikka. Jatkamme matkaa hetken kuluttua ja käännymme Kalottireitiltä kohti Termisjärveä. Koira kulkee kytkettynä rinkkaani. Kun hän vaihtaa puolta, pyörähdän ympäri ja valokuvaan näkymää takanamme.

Polku on helposti kuljettava mönkijäura, jota on huomattavasti helpompi kulkea kuin Haltille johtavaa Kalottireittiä. Kompurointia aiheuttavia kiviä on vähemmän, ja kykenen pitämään katseen maisemassa. Jo tämä auttaa minua palautumaan arjen aiheuttamasta ärsytyksestä. Hosuminen ja väkinäinen puurtaminen varisevat polulle ja kirivät eteeni uudessa muodossa. Ne rakentuvat flowksi, joka ohjaa minua huomaamattomasti eteenpäin. Olen saavuttanut jälleen vaivattoman rytmin. Kaikki soljuu omaan tarkoitettuun tahtiinsa.

Parin tunnin kävelyn jälkeen näemme vesistön laidalla mukavan telttapaikan. Mieheni kantaa koiramme puron yli ja seuraan perässä. Pystytämme teltan, juomme kuksalliset punaviiniä iltapalan kanssa ja ihailemme auringonlaskua. Tuo hetki kestää joitain minuutteja, mutta muistiin se jäänee elämään loppuelämäksi. Pimeän tullessa menemme telttaan ja nukahdamme lähes saman tien. Nukun paremmin kuin viikkoihin, mutta näen erikoisempia unia kuin koskaan.

Aamutoimien jälkeen puramme leirin ja lähdemme kiipeämään Paihkasvaaralle. Rinnettä on todella helppo nousta, ja saavutamme 897 metrissä sijaitsevan huipun puolessa tunnissa. Katson huipulta kohti Saanatunturia. Se makoilee vakaana ja tunnistettavana Tsahkaljärven takana. Horisontti aaltoilee pehmeästi lännestä itään. Jossain tuolla koillisessa on Suomen erämaisin piste. Sinne haluan joskus mennä. Laskeudumme rinnettä muutaman metrin alaspäin ja pysähdymme pehmeälle sammalmättäälle makoilemaan. Elämä tuntuu loisteliaalta.

Vaelluksella vaivattoman rytmin saavuttaminen tuntuu helpommalta kuin arjessa, koska hallittavia asioita on paljon vähemmän. Polulla on huolehdittava elämän perusasioista: syömisestä, kehon palautumisesta ja nukkumisesta. Rajat tekemiselle ovat selkeät. Arjessa huomaan asioiden kasaantuvan ja syövän energiaa alitajuisesti. Silloin ajaudun pakottamaan asioita eteenpäin, ja kuormittuneena teen huonoja päätöksiä.

Ruokailun ja levon jälkeen lähdemme etsimään leiripaikkaa läheisen Termisvaaran juurelta. Kierrämme Paihkasjärven eteläistä rantaa pitkin. Aiemmin polulta näyttänyt linja maastossa osoittautuu illuusioksi. Varvikot ovat tuppaita, jotka ryhmittyvät lomittain ja välissä kulkevat soiset sammalkaistat päätyvät umpikujaan. Rämmimme pehmeässä labyrintissa välillä nousten kiven päälle tähystämään helpompaa reittiä.

Löydämme täydellisen paikan teltalle suoalueen ja suvannon välistä nousevalta kummulta. Kummun reunalla on kolmen kiven muodostelma, jossa istumme pitkään illalla katsellen jälleen auringonlaskua. Porot käyvät takanamme laiduntamassa. Jostain kuuluu riekon ääntelyä.

Hengitän tuulen mukana maisemaa sisääni, jotta se tallentuisi sieluuni valokuvan tavoin. Pystynkö maisemien lailla muistamaan hetkessä elämisen taidon palattuani kaupunkiin. Elämä tuntuu täydeltä luonnossa. On helppoa olla kiitollinen ympäröivästä kauneudesta. Kunnioitus luontoa kohtaan ja ymmärrys luontoyhteydestä kasvaa jokaisen vaelluksen myötä suuremmaksi. Olen huomannut, että jokaisen luontokosketuksen myötä arvomaailmani selkeytyy ja vaivattoman rytmin löytäminen helpottuu. Pyrin varaamaan aikaa vähintäänkin kerran vuodessa pidemmälle vaellukselle ja viikoittain henkiselle tauolle luonnossa. Vaeltaminen merkitsee minulle paljon ja nähdäkseni se kasvattaa minua kohti sellaista ihmisyyttä, josta voin olla ylpeä.