Kolumni

KAIKELLA RAJANSA

Olen pohdiskelija ja ajatuksissani toisinaan haahuileva. Jos minut tuntee, niin sen myös tietää. Kesällä pysähdyin tapani mukaan miettimään asioita. Konkreettisia ja ei-konkreettisia, havaittavissa ja koskemattomissa olevia. Mietin sitä, mitä näen, mitä en ja mitä haluaisin nähdä enemmän. Tunsin oivaltaneeni jotain.

Kaikki näkyvä kestää aina sille varatun ajan. Sillä on aloitus- ja lopetuspiste. Ikään kuin viimeinen käyttöpäivä, mikä ei ole kenenkään tiedossa. Edessäni oleva teekuppi ja siihen tarttuva käsi. Ikkuna, sen taakse avautuva maisema ja maiseman säännöllisin väliajoin ikuistava puhelin. Se alkaa jostain ja joskus sitä ei enää ole. *Puff*. Poissa.

Kaikki abstraktit puolestaan, kaikki näkymätön. Ne kestävät ikuisesti. Mietitään vaikka ystävyyttä, mielikuvitusta tai rohkeutta. Muistoja, kuuntelemista ja sanoja. Kaikkea, jolla ei varsinaisesti ole mitään olomuotoa. Olematonta, jota ei voi paljain silmin nähdä tai koskettaa, mutta ne silti ovat. Ne kestävät ajan rajan taa. Olen istunut parin viime vuoden aikana kuusi kertaa tummiin pukeutuneena käsittelemässä konkreettisesti elämän rajallisuutta. Etenkin tuollaisissa tilanteissa toivoisi, että pohtimani pitäisi paikkaansa. Ajattelen, että ihmiset ovat omanlaisia abstraktejaan. Toki konkreettinen ulkokuori ja fyysinen olemus löytyy, mutta on se ihmisyys muutakin. Paljon muutakin. Se on siellä jossain sisällä, joka odottaa kohdatuksi tulemista.

Rajattomia, omat rajansa vetäviä ja niistä kiinni pitäviä.

Ihmisiä ei saisi pitää itsestäänselvyytenä. Se ei ole itsestäänselvyys, että on ihmisiä, jotka kaipaavat. Se ei ole itsestäänselvyys, että on ihmisiä, joita kaivata. Se on etuoikeus. Jonain päivänä voi havahtua siihen, että niitä ihmisiä ei enää ole. Ehkä voimattomina tai väsyneinä. Ehkä osoittamassa myötätuntoa kerrankin itselleen. Ehkä kokonaan poissa.

Elämä on sykli. Ja sen syklin, ihmisyyden, keskiössä on tarve tulla kohdatuksi.

teksti, kuva ja taitto veera niskanen