40 vuotta suurella sydämellä Aila Tarkkinen on työskennellyt Auta Lasta ry:n palveluksessa yhteensä kunnioitettavat 40 vuotta. Pitkä työrupeama tulee päätökseensä Ailan nyt jäädessä hyvin ansaitulle eläkkeelle. Ei liene kenellekään yllätys, että 40 vuoteen on mahtunut monen monta tapahtumaa, ihmistä ja aikakautta, joita Aila istahti muistelemaan Heinäsalmikodin toimistossa vielä viimeisten työvuorojensa ratoksi.
A
ila tuli Heinäsalmikotiin ensimmäistä kertaa 17-vuotiaana harjoittelijana elokuussa vuonna 1975. ”Heinis” sijaitsi tuolloin Uusikadulla Oulun Heinäpäässä Helluntaiseurakunnan kupeessa, ja Hietasaaren vanhat puurakennukset toimivat vain kesänviettopaikkana. Silloinen Heinäsalmikodin johtaja oli Ailan sukulainen, mistä Aila tiesi alun perin lähteä harjoittelupaikkaa kyselemään. Ailalle on ensimmäisistä työvuorois-
”Nyt otetaan toisenlainen marssijärjestys, joka menee niin, että minä sanon, ja te teette just niinkö minä sanon!”
Heinäsalmikodissa Aila on työskennellyt yhtäjaksoisesti vuodesta 1989.
22
ta jäänyt elävästi mieleen, kun hän sai tehtäväkseen lähteä kuuden pojan kanssa Heinäpään liikennepuistoon retkelle. Oulu oli tässä vaiheessa Ailalle vielä suht tuntematonta aluetta, ja vilkkaat pojat karkasivatkin Ailalta heti lähtiessä. Ailalla oli täysi työ pysyä lasten perässä ja löytää perille. Kun liikennepuistoon viimein päästiin, otti Aila lapset koolle ja ilmoitti asioiden etenevän tästä lähtien hieman eri tavalla: ”Nyt otetaan toisenlainen marssijärjestys, joka menee niin, että minä sanon, ja te teette just niinkö minä sanon!” Pojat olivat tapittaneet Ailaa ensin silmät pyöreinä, ja parin tunnin leikkimisen jälkeen oli lastenkodille palattu siistissä jonossa Ailan tahtipuikon mukaista vauhtia. Alkuajoistaan Heiniksessä Aila kertoo myös, että kaikkia ohjaajia kutsuttiin tädeiksi, mikä ilmeisesti hieman huvitti 17-vuotiasta harjoittelijaa. Hietasaaren tehtiin siihen aikaan pyöräretkiä muun muassa potunnoston merkeissä. Uusikadun tiloja Aila luonnehtii kodinomaisiksi. Kolmen kuukauden harjoittelun loppuminen oli Ailalle kova paikka, ja hän edelleen muistaa, miten hänen kaitsemansa poikajoukko tuli linjaautoasemalla asti hyvästelemään Ailan tehdessä lähtöä takaisin kotipaikkakunnalleen Kemijärvelle. ”Ne lapset oli vähän resupekkoja kaikki. Yleensä vaatteet saatiin lahjoituksena, eikä ollut mitään vaaterahoja erikseen. Ei se ollut niin nuukaa, että oliko lahkeessa 20 senttiä kasvunvaraa vai oliko jo venähtänyt niin että oli nilkat paljaana”, Aila muistelee lämmöllä näkyä bussiaseman laiturilla. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun Aila pääsi taas ohjaamaan näitä ihastuttavia lapsia, joihin hän oli jo kovin ehtinyt mieltyä. Nimittäin vuonna 1977 Aila palasi emäntäkoulun käyneenä Heinäsalmikotiin hoitoapulaiseksi. Hän työskenteli myös Auta Lasta ry:n silloisessa Heinäsirkku-päiväkodissa muutaman vuoden. 1984 Aila lähti Helsinkiin Diakiin opiskelemaan kehitysvammaisten hoitajaksi ja valmistui sieltä heti seuraavana vuonna. 1986 Aila sai viran Tahkokankaalta, missä hän työskenteli toiveensa mukaan pienten lasten hoito- ja kuntoutusosastolla. Melkein neljä vuotta oli tullut Tahkokankaalla täyteen, kun Aila sitten näki Kalevassa ilmoituksen, jossa haettiin Auta Lasta ry:lle ohjaajaa. Aila muistaa, miten hänellä oli aina ollut kaipuu takaisin Heinäsalmikotiin. ”Hain virkaa ja sain sen. En kyllä olisi uskonut, kun hakijoita oli ilmeisesti ollut runsaasti”, Aila muistelee. Nyt Aila on työskennellyt Heinäsalmikodissa yhtäjaksoisesti vuodesta 1989. Heinäsalmikoti siirtyi vakituisesti Hietasaareen uusiin tiloihin 90-luvun alussa. Aila muistaa miten uusia rakennuksia poljettiin
JOHANNES LOMMA lastenkodin ohjaaja Auta Lasta ry
lasten kanssa ihastelemaan jo rakennusvaiheessa. Lapset olivat olleet erityisen innoissaan muun muassa runsaasta vessojen määrästä. Silloin 8-paikkaisen Heiniksen toiminta pyörähti Hietasaaressa uomiinsa ja lasten arki rytmittyi koulun sekä harrastusten parissa. Toimistossa ollut talon ainoa lankapuhelin saattoi olla soimatta monta päivää putkeen. Ailan mukaan lasten kanssa touhuaminen oli siihen aikaan hyvin toiminnallista. ”Lapsille järjestettiin teemailtoja. Oli tikanheittoa ja saappaanheittoa. Pesäpalloakin pelattiin niin paljon, että sen aikainen johtaja kielsi lopulta pelaamisen, koska menee nurmikko rikki. Vuodessa pidettiin monia erilaisia tempauksia, ja joka viikko oli urheilupäivä, johon jokaisella lapsella oli velvollisuus osallistua. Monesti mentiin bussilla Heinäpään kentälle luistelemaan. Vaikka joskus lapset vähän nurisivatkin, niin silti kaikki lähtivät ja mukavaa oli.”, Aila kertoo. Näihin aikoihin alettiin pitää myös nuorten palavereita. Palavereissa nuoret saivat opetalla olemaan yhdessä erimielisyyksistään huolimatta. ”Niin se menee elämässä, että aina ei voi valita, kenen kanssa on tekemisissä”, Aila summaa nuorten palaverien alkutaipaleen ideologian. Yhdessäoloa saatiin harjoitella myös erilaisilla retkillä ja reissuilla, joita tehtiin muun muassa Syöt-
