40 vuotta suurella sydämellä

40 vuotta suurella sydämellä JOHANNES LOMMA lastenkodin ohjaaja Auta Lasta ry

Aila Tarkkinen on työskennellyt Auta Lasta ry:n palveluksessa yhteensä kunnioitettavat 40 vuotta. Pitkä työrupeama tulee päätökseensä Ailan nyt jäädessä hyvin ansaitulle eläkkeelle. Ei liene kenellekään yllätys, että 40 vuoteen on mahtunut monen monta tapahtumaa, ihmistä ja aikakautta, joita Aila istahti muistelemaan Heinäsalmikodin toimistossa vielä viimeisten työvuorojensa ratoksi.

Aila tuli Heinäsalmikotiin ensimmäistä kertaa 17-vuotiaana harjoittelijana elokuussa vuonna 1975. ”Heinis” sijaitsi tuolloin Uusikadulla Oulun Heinäpäässä Helluntaiseurakunnan kupeessa, ja Hietasaaren vanhat puurakennukset toimivat vain kesänviettopaikkana. Silloinen Heinäsalmikodin johtaja oli Ailan sukulainen, mistä Aila tiesi alun perin lähteä harjoittelupaikkaa kyselemään. Ailalle on ensimmäisistä työvuorois-

”Nyt otetaan toisenlainen marssijärjestys, joka menee niin, että minä sanon, ja te teette just niinkö minä sanon!”

Heinäsalmikodissa Aila on työskennellyt yhtäjaksoisesti vuodesta 1989. ta jäänyt elävästi mieleen, kun hän sai tehtäväkseen lähteä kuuden pojan kanssa Heinäpään liikennepuistoon retkelle. Oulu oli tässä vaiheessa Ailalle vielä suht tuntematonta aluetta, ja vilkkaat pojat karkasivatkin Ailalta heti lähtiessä. Ailalla oli täysi työ pysyä lasten perässä ja löytää perille. Kun liikennepuistoon viimein päästiin, otti Aila lapset koolle ja ilmoitti asioiden etenevän tästä lähtien hieman eri tavalla: ”Nyt otetaan toisenlainen marssijärjestys, joka menee niin, että minä sanon, ja te teette just niinkö minä sanon!” Pojat olivat tapittaneet Ailaa ensin silmät pyöreinä, ja parin tunnin leikkimisen jälkeen oli lastenkodille palattu siistissä jonossa Ailan tahtipuikon mukaista vauhtia.

Alkuajoistaan Heiniksessä Aila kertoo myös, että kaikkia ohjaajia kutsuttiin tädeiksi, mikä ilmeisesti hieman huvitti 17-vuotiasta harjoittelijaa. Hietasaaren tehtiin siihen aikaan pyöräretkiä muun muassa potunnoston merkeissä. Uusikadun tiloja Aila luonnehtii kodinomaisiksi. Kolmen kuukauden harjoittelun loppuminen oli Ailalle kova paikka, ja hän edelleen muistaa, miten hänen kaitsemansa poikajoukko tuli linjaautoasemalla asti hyvästelemään Ailan tehdessä lähtöä takaisin kotipaikkakunnalleen Kemijärvelle. ”Ne lapset oli vähän resupekkoja kaikki. Yleensä vaatteet saatiin lahjoituksena, eikä ollut mitään vaaterahoja erikseen. Ei se ollut niin nuukaa, että oliko lahkeessa 20 senttiä kasvunvaraa vai oliko jo venähtänyt niin että oli nilkat paljaana”, Aila muistelee lämmöllä näkyä bussiaseman laiturilla.

Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun Aila pääsi taas ohjaamaan näitä ihastuttavia lapsia, joihin hän oli jo kovin ehtinyt mieltyä. Nimittäin vuonna 1977 Aila palasi emäntäkoulun käyneenä Heinäsalmikotiin hoitoapulaiseksi. Hän työskenteli myös Auta Lasta ry:n silloisessa Heinäsirkku-päiväkodissa muutaman vuoden. 1984 Aila lähti Helsinkiin Diakiin opiskelemaan kehitysvammaisten hoitajaksi ja valmistui sieltä heti seuraavana vuonna. 1986 Aila sai viran Tahkokankaalta, missä hän työskenteli toiveensa mukaan pienten lasten hoito- ja kuntoutusosastolla. Melkein neljä vuotta oli tullut Tahkokankaalla täyteen, kun Aila sitten näki Kalevassa ilmoituksen, jossa haettiin Auta Lasta ry:lle ohjaajaa. Aila muistaa, miten hänellä oli aina ollut kaipuu takaisin Heinäsalmikotiin. ”Hain virkaa ja sain sen. En kyllä olisi uskonut, kun hakijoita oli ilmeisesti ollut runsaasti”, Aila muistelee. Nyt Aila on työskennellyt Heinäsalmikodissa yhtäjaksoisesti vuodesta 1989.

Heinäsalmikoti siirtyi vakituisesti Hietasaareen uusiin tiloihin 90-luvun alussa. Aila muistaa miten uusia rakennuksia poljettiin lasten kanssa ihastelemaan jo rakennusvaiheessa. Lapset olivat olleet erityisen innoissaan muun muassa runsaasta vessojen määrästä. Silloin 8-paikkaisen Heiniksen toiminta pyörähti Hietasaaressa uomiinsa ja lasten arki rytmittyi koulun sekä harrastusten parissa. Toimistossa ollut talon ainoa lankapuhelin saattoi olla soimatta monta päivää putkeen. Ailan mukaan lasten kanssa touhuaminen oli siihen aikaan hyvin toiminnallista. ”Lapsille järjestettiin teemailtoja. Oli tikanheittoa ja saappaanheittoa. Pesäpalloakin pelattiin niin paljon, että sen aikainen johtaja kielsi lopulta pelaamisen, koska menee nurmikko rikki. Vuodessa pidettiin monia erilaisia tempauksia, ja joka viikko oli urheilupäivä, johon jokaisella lapsella oli velvollisuus osallistua. Monesti mentiin bussilla Heinäpään kentälle luistelemaan. Vaikka joskus lapset vähän nurisivatkin, niin silti kaikki lähtivät ja mukavaa oli.”, Aila kertoo. Näihin aikoihin alettiin pitää myös nuorten palavereita. Palavereissa nuoret saivat opetalla olemaan yhdessä erimielisyyksistään huolimatta. ”Niin se menee elämässä, että aina ei voi valita, kenen kanssa on tekemisissä”, Aila summaa nuorten palaverien alkutaipaleen ideologian. Yhdessäoloa saatiin harjoitella myös erilaisilla retkillä ja reissuilla, joita tehtiin muun muassa Syöt-

teelle mökkeilyn merkeissä. ”Reissuilla ympäristön muutos vaikutti usein niin, että oltiin kaikki yhdessä ja erimielisyydet hetkeksi unohdettiin. Tehtiin hyvää ruokaa, pelailtiin ja saunottiin. Talvella käytiin saunasta hangessa pyörimässä.” 2004 aukaistiin osasto Rantaheinä. Tällöin Heinäsalmikoti oli kasvanut jo 19-paikkaiseksi ja Ailallakin oli yhdessä vaiheessa yhtä aikaa kuusi omaohjattavaa. Vuosian varrella Aila on ehtinyt ohjata satoja lapsia ja omaohjattaviakin on ollut paljon. Pisimpään Ailan omaohjattavana ollut nuori tuli Heinäsalmikotiin 7-vuotiaana ja lähti pois täysi-ikäisenä. ”Kaikki lapset ne ovat yhtä arvokkaita. Paljon kun ohjaa eri lapsia, niin ne pitempiaikaiset vain jää enemmän mieleen.”, Aila summaa ja jatkaa: ”Onhan siinä paljon muisteltavaa. Kyllä se on ollu mulle semmoinen työ, että se on minun sydämen vienyt. Itte olen monesti miettinyt, että minkälainen työkaveri ja työntekijä olen. Sitäkin olen pohtinut, että jos minut olisi otettu huostaan… yrittänyt lapsen asemaan paneutua.”

Aila kertoo itse olleensa onnekas, kun sai lapsena kasvaa hyvässä kodissa, jossa pidettiin kuri, mutta myös rakastettiin. Kotioloilla on ollut vaikutusta myös Ailan ammatin valintaan. Vuonna 1969 Ailan ollessa 11-vuotias syntyi Ailalle pikkuveli, joka jäi synnytyksestä hädin tuskin henkiin kärsittyään hapen puutteesta. Tämän lisäksi lapsella todettiin downin syndrooma. “Ompa kumman näköinen vauva”, oli Ailan koulukaveri todennut Ailan ylpeänä esitellessä veljeään. Kaikesta huolimatta veli oppi asioita, joskin hitaasti. Aila kertoo, kuinka he koko perheen voimin riemuitsivat ja kannustivat aina uusien taitojen kehittyessä. Aila on vuosien varrella ollut veljensä tukena monessa asiassa. “Olen usein jälkeenpäin miettinyt, miten paljon tuo ´kummannäköinen´ veljeni onkaan rikastuttanut elämäämme. Varmaan pikkuveljen syntymä erilaisena jätti jälkensä, kun myöhemmin lähdin alaa opiskelemaan. Heinäsalmessakin on aina ollut myös erityislapsia.” Nykyään Ailan veli viettää hyvää ja tasapainoista elämää, käy suojatyössä ja harrastaa muun muassa bänditoimintaa.

Tietynlaista uskoa ja toiveikkuutta Aila on halunnut peräänkuuluttaa myös työssään: “Nuorille olen monesti sanonut, ettei me voida valita minkälaisina me synnytään ja minkälainen perhe ja kasvuympäristö me saadaan. Mutta sitten, kun kasvatte ja tulee ymmärrystä, niin voitte tehdä omia valintoja, ja sitä kautta tehdä omasta elämästänne hyvän. Ei kannata tuudittautua siihen, että on ollut huonot lähtökohdat.” Joku nuori olikin aikoinaan sanonut Ailalle, ettei rikkinäisestä astiasta saa uuden veroista. Tähän Aila oli todennut, että ei siitä ehkä uuden veroista saa, mutta toimivan kuitenkin. Aila kiittelee sitä, että monet Heinäsalmikodista lähteneet nuoret ovat päässeet elämässään eteenpäin ja lopulta siivet ovat kantaneet. Rajojen asettaminen on myös ollut olennainen osa Ailan kasvatusfilosofiaa: ”Kyllä lapselle pitää sanoa ´ei´. Eihän siitä muuten mitään tule. Minkälaisia niistä kasvaisi, jos ei mitään rajoja ja rotia pidetä? Helposti lapset saattavat sanoa, että ´oletpa sinä äkäinen´, mutta onhan sitä äkäinen, jos asiat ei mene niin kuin on sovittu. En minä ainakaan osaa silloin näytellä, että ei tässä mitään.”

Tietenkään yli 40 vuotta kestänyt työura ei ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista ja vuosiin on mahtunut rankkojakin juttuja. Monessa lapsuudessa on paljon rikottua, eikä kaikkia ole aina pystytty auttamaan. ”Kyllä sitä joskus on niin sydän karrella, kun on niin kauheita lapsikohtaloita, sille ei ole voinut mitään. Pitää vain tehdä parhaansa ja pi-

Kuva: Pertti Kukkonen.

Ailalle myönnettiin Suomen Valkoisen Ruusun 1. luokan mitali 6.12.2017.

tää hyväksyä se, ettei kaikkia voi auttaa.” Aila kuitenkin kertoo aina pitäneensä työstään kokonaisvaltaisesti. Kysyttäessä, mikä häntä on auttanut työssä jaksamaan, antaa Aila kiitosta eritoten hyville työkavereille: “Monesti, kun tulee töihin, niin toimistosta kuuluu naurunremakka ja on hyvä rento meininki. Ei ole koskaan tarvinnut lähteä pitkin hampain töihin.” Ailan mukaan Heinäsalmessa tehdään töitä suurella sydämellä, ja myös molemminpuolinen luottamus johtajiston kanssa on ollut tärkeässä osassa hyvän työilmapiirin luomisessa. “Sekin on antanut uutta puhtia, kun näkee jonkun nuoren onnistuvan. Joku pienikin asia, jota on pitkään yritetty ja sitten se asia viimein korjaantuu. Siitä tulee tunne, ettei tämä aivan turhaa hommaa ole.”

Aila uskoo, ettei Heinäsalmikodissakaan ole aina toimittu oikein ja virheitä on tehty. Hän sanoo kuitenkin, että aina on menty sen aikakauden ja sen tiedon, osaamisen ja ohjeistuksen mukaan, mitä milloinkin on ollut. Vuoden 1975 ja vuoden 2021 välillä on tapahtunut paljon. Yhteiskunta ja sitä kautta Luonto ja luonnossa liikkuminen ovat aina olleet Ailalle rakkaita harrastuksia.

”Kyllä sitä joskus on niin sydän karrella, kun on niin kauheita lapsikohtaloita, sille ei ole voinut mitään. Pitää vain tehdä parhaansa ja pitää hyväksyä se, ettei kaikkia voi auttaa.”

myös lastensuojelutyö ovat muuttuneet ja kehittyneet. Kehitys on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta ei ehkä pelkästään sitä. ”Ei tullut ennen 13-vuotias sanomaan, että mun exä anto mulle huumeita”, Aila kommentoi. Ailan mukaan ennen vanhaan asiat olivat yksinkertaisempia ja eläminen ehkä rennompaa. Vaikka aika onkin tuonut mukanaan pintapuolisia muutoksia ihmisten elämään, ovat perusasiat silti pysyneet Ailan mielestä samoina. ”Aamulla kouluun, illalla läksyt ja harrastukset. Uhkaa, kiristä ja lahjo. Lapsethan ovat samanlaisia, vaikka aikakausi muuttuu.”, Aila sanoo.

Nyt eläkepäivien koittaessa kertoo Aila olevansa iloinen, kun on aikaa tehdä asioita ilman, että elämää pitää rytmittää työvuorolistan mukaan. Pitkän urakan päättyminen on myös haikea asia, jota Aila kertoo prosessoineensa jo tovin aikaa viimeisten työkuukausien kuluessa: ”Läksiäisiä odotellessa on hyvin aikaa tehdä surutyötä, vaikka onhan sitä jo tehty tässä. Työkavereita tulee varmasti ikävä.” •