Miltä äidistä tuntuu

Minulla on kolme lasta, joista kaikki ovat saaneet tukipalveluita Auta Lasta ry:n Heinäsalmikodissa. Yksi lapsistani on ollut huostaanotettuna, yksi sijoitettuna avohuollon tukitoimena ja yksi on käynyt siellä viettämässä tukiviikonloppuja. Lasten sijoitukseen antaminen ei ole vanhemmalle helppoa, ja prosessiin sisältyy paljon vaikeita tunteita. Tänä päivänä kaksi vanhinta lastani ovat täysi-ikäisiä ja nuorimmankin asiakassuhde Heinäsalmikotiin on päättynyt. Kun lapset eivät enää ole sijoituksessa, olen nyt myös itse pystynyt paremmin käsittelemään näitä asioita. Sitä, miltä se oikeasti tuntui, montako vuotta siinä meni ja mitä kaikkea se tarkoitti. Nyt tuntuu, että itselläni on kiitollisuudenvelka, jota yritän paikata. Haluan ilmaista kiitollisuuttani auttamalla ja antamalla hyvän kiertää. Olen esimerkiksi pyytänyt lahjoituksia Heinäsalmikodille yrityksiltä ja ystäviltä. En tiennyt mikä kukkapuska kertoisi siitä, miten kiitollinen olen. Monestihan sitä tajuaa vasta jälkikäteen, että mitä on saanut ja mitä on tapahtunut. Siinä kriisivaiheessa, kun kaksi lasta oli sijoitettuna pitkään, niin eihän sitä siinä vaiheessa kiitollisuus päällimmäisenä ollut. Kaikki muut tunteen olivat päällä.

Ennen ensimmäisen lapseni syntymää olin harjoittelussa Heinäsalmikodissa enkä olisi silloin arvannut, että jonain päivänä omat lapsenikin sinne päätyvät. Me olemme eroperhe. Lasten isä on jonkun verran kuvioissa mukana, ja isäpuoli on ollut kymmenen vuotta. Minulla ei ole päihde- tai mielenterveysongelmaa. Olen tavallinen työssäkäyvä ihminen tavallisesta perheestä. Lapsillani oli kuitenkin monenlaisia sairauksia, enkä yksinkertaisesti pystynyt itse vastaamaan heidän tarpeisiinsa. Mietin ensin, pitäisikö jäädä työelämästä kotiin hoitamaan heitä. Miten sitten oma jaksaminen tai toimeentulo? Lopulta päädyin itse tekemään tilanteestamme kolme lastensuojeluilmoitusta. Soitin ja kerroin, etten pysty tähän, auttakaa. Ensitutkinnalla sanottiin, että kyllähän minä pärjään enkä tarvitse apua. Oli sitten pakko heittäytyä avuttomaksi saadakseen tukea. Muuten lapseni olisivat kuolleet käsiin. Meille se oli kuin jumalan lahja, että lapset pääsivät Heinäsalmikotiin.

Koen Heinäsalmikodin olevan erityinen paikka, jossa on erityinen henki. Työntekijävalinnat ovat osuneet kohdalleen ja ihminen kohdataan siellä ihanasti. Olen silti joskus lähtenyt ovet paukkuen, kun on ollut vaikeita asioita ja sietokyky on ylittynyt. Heinäsalmikodissa vierailut olivat varsinkin aluksi hyvin ristiriitaisilla tunteilla ladattuja. Ovesta sisään astuessa usein huokasin, että voi, kun tämä on tällaista. ”Tämä on lapsen parhaaksi”, sanotaan. Se on kauniisti sanottu, ja vaikka sen ymmärtää, niin silti se tuntuu pahalta. Vanhempana olen kokenut paljon riittämättömyyden tunteita, häpeää, pelkoa, menettämistä, epäonnistumista ja paljon kaikenlaista. Halusin aina pitää tiiviisti yhteyttä ja pysyä kiinni lasteni tekemisissä. Olisihan sekin ollut vaihtoehto, että ”sielläpä olkoon ja hoitakoon”. Vaikka pidin lapsiin koko ajan yhteyttä, välillä tuntui, että he karkaavat käsistä, kun en ollut päivittäin mukana arjessa.

Luotin aina siihen, että Heinäsalmikodissa lapsistani huolehditaan hyvin ja ammattitaitoisesti. Puututaan, kasvatetaan ja tuetaan vanhemmuutta. Muistan eräänkin kerran, kun tulin hakemaan huoneessaan riehuvaa lasta kotiin. ”Äiti menee nyt kahville ja me hoidetaan tämä”, totesivat kaksi miehenjärkäletyöntekijää. En olisi itse siinä tilanteessa pärjännyt, ja tuli sellainen olo, että minua autetaan. Hetken päästä rauhoittunut lapsi tuli keittiöön ja pääsimme lähtemään. Monesti olen sairaalan päivystyksessäkin istunut Heinäsalmikodin työntekijän kanssa. Minulle on kerrottu, että voin lähteä kotiin, ja he jäävät odottamaan lasta. Ihanaa, kun on ollut joku jakamassa niitä kamalia hetkiä. Se on jäänyt erityisesti mieleen, kun lapseni oli tikattavana, ja hänen mielenterveysarviotaan odotellessa katselimme Heinäsalmikodin työntekijän kanssa MM-jääkiekkoa puhelimestani sairaalan käytävällä. Samantapaisia esimerkkejä olisi runsaasti kerrottavaksi. Heinäsalmikodissa työntekijöillä on mielestäni aito huoli lapsista, ja työssä ollaan tunnetasollakin mukana. Se on hyvä, kun ei ole mitään robotteja töissä, vaan eletään mukana niin hyvässä kuin huonossakin. Silloin tuntee, että ollaan samassa veneessä.

Onhan se myös sitä, että joku muu ottaa vastuun hetkeksi. Varmasti monesti ne tilanteet kotona ovat olleet päällä pitkään, ja vanhemmat voivat olla hyvin väsyneitä. Jonkun olisi hyvä silloin sanoa, että nyt saat levähtää,