Perheen kokemus perhehoidon avusta

ja sitten kun olet valmis, voit palata takaisin. Heinäsalmikodissa huolehditaan kuitenkin koulusta, lääkärikäynneistä ja kaikesta. Pitää vanhempana antaa itselle oikeus olla offline, mutta pitää myös huolehtia, ettei se jää siihen. Kyllä sieltä pitää jossain vaiheessa kaivautua takaisin. Sekään ei aina ole helppoa.

Meillä on todella hyvä sosiaalityöntekijäkin, joka hoitaa työnsä sydämellä ja aina viimeisen päälle. Hän on hyvin tavoitettavissa ja hänen kanssaan saa jakaa mielen päällä olevan asian ja huolen. Sitten hän miettii, mitä viranomaisena voi asialle tehdä. Olen kokenut yhteistyön helpoksi, ja väitän, että paljon yhteistyön toimivuudesta on itsestä kiinni. Homma on pelannut, kun olen ollut yhteistyökykyinen ja yhteistyöhaluinen. En usko sen olevan vain sitä, että meille on siunaantunut aina vain hyviä ihmisiä ympärille. Jos käyttäydyt huonosti ja teet toisen ihmisen työn hankalaksi, niin eihän siitä jää hyvä kuva kellekään. Heinäsalmikodissa tuodaan aina esille sitä, että ollaan samalla puolella ja puhalletaan yhteen hiileen. Sen sanoittaminen ja näyttäminen on tärkeää, mutta se on monesti helpommin sanottu kuin tehty.

Hedelmällisen yhteistyön tasolle päästäkseen vanhemman on pystyttävä ottamaan vastaan omat tunteensa. Eli jos käy kipeää ja ”lyö luukut kiinni”, ei yhteistyökään silloin onnistu. On oltava raadollisen auki niille asioille, mikä ei aina ole helppoa. Se on välillä kamalaa tunteiden vuoristorataa. Jos joku avuntarpeessa oleva sulkeutuu itseensä eikä näennäisesti halua tulla autetuksi, uskon sen johtuvan nimenomaan tunteiden pelosta. Nämä asiat tuntuvat pahalta ja pelottavilta. Se on hyvin kinkkistä, miten erilaisten ihmisten kanssa voidaan löytää oikea tapa tehdä yhteistyötä. Kun joku tuo omaa lastaan sijoitukseen, niin siinä on jo lähtökohtakin miinuksella. Ei se ole mikään iloinen perhetapahtuma, vaan aina jonkun sortin kriisi.

Työntekijöiden puolelta olisi myös hyvä, jos pystytään sanoittamaan vanhemmalle, että on ihan ookoo, ettei yksin riitä. Kun kyse on kuitenkin vanhemman omista lapsista ja omasta vanhemmuudesta, niin on helppo ottaa kaikki syyttävänä sormena. Sitä voi miettiä, miltä se tuntuisi omalle kohdalle. Täytyy olla todella auki itsensä kanssa hyväksyäkseen sen, että olet riittämätön ja tavallaan epäonnistunut. Niinhän me vanhemmat, tai ainakin minä, tunnen, kun ei ole pystynyt siihen, mihin vanhemman oletetaan pystyvän. Yleinen olettamus vanhemmuudesta on, että pitää itse pärjätä, tuli sitten mitä tahansa. Se on se normi. Ei se ole ensimmäinen asia, jonka kahvipöytäkeskustelussa haluaa työkavereilleen lohkaista: ”lapseni on otettu huostaan”. Nykyään olen asian kanssa paljon avoimempi, mutta kun lapset vielä olivat sijoitettuna, tiesi siitä vain lähipiirini.

Olen sosiaali- ja terveysalan ammattilainen, mutta vaikka lukisin kaikki kirjat ja kävisin koulutukset, niin ei se tarkoita, että välttämättä pystyn äitinä tarjoamaan lapsilleni kaiken, mitä he tarvitsevat. Eikä lähtökohdan tarvitsekaan olla se, että itsellä on kaikki tieto. Yhteiskunta on kuitenkin menossa siihen suuntaan, että avun hakemista ja sen saamista ei nähdä huonona asiana. Nykyään ihmiset ehkä hakeutuvat helpommin avun piiriin. Toisaalta osaa palveluista ei edes saa. Esimerkiksi mielenterveyspuolen avohuolto on suuressa kriisissä. On tehnyt monesti mieli nostaa asiaa julkisesti esille, mutta ei ole ollut jaksamista. Kannustaisin kaikkia vanhempia, jotka joutuvat vaikeiden asioiden äärelle, hakemaan apua myös itselle. Minä esimerkiksi käyn psykoterapiassa kolme kertaa viikossa. Olen käynyt jo neljän vuoden ajan. Se pitää minut inhimillisenä ihmisenä. Myös ulkoilu, liikunta ja ystävät ovat arvokas voimavara. Ja huumori, se on se millä minä jaksan. Synkkä ja musta huumori vie pitkälle. Pitää antaa itselle oikeus kokea, miltä se sillä hetkellä oikeasti tuntuu. Vaikka elämä voi olla vaikeaa ja käydä kipeää, niin ei se poista sitä, etteikö saisi nauraa. Kaikki tunteet ovat sallittuja, koko repertuaari.

Täysi-ikäiset lapseni ovat kiitollisia Heinäsalmikodista saamastaan avusta ja tuesta. Myös nuorimmalla on jäänyt hyvät muistot, ja hän varmaan haluaa vanhemmalla iällä jutella asiasta enemmän. Lapsen näkökulmaan kuuluu myös se, että toivotaan omalla vanhemmalla menevän hyvin. Lapsi voi ottaa harteilleen vastuun siitä, että vanhempi on yksin. Tässäkin mielessä avun vastaanottaminen on tärkeää, ja auttaa lasta enemmän kuin yhdessä mielessä. Vanhemmat lapset ovat puhuneet nyt siitä, että ”kyllä sulla äiti varmasti oli rankkaa”, ja jo Heinäsalmikodissa ollessaan he sanoivat, että äitikin tarvitsee tätä. Apu, mitä olemme saaneet, on ollut ihanaa. Olemme kaikki kiitollisia.

-Heinäsalmikodista apua saanut äiti-

Lapsiperhe Länsi-Suomesta on saanut Auta Lasta ry:n järjestämää perhehoitoa vuonna 2021 kymmenen kuukauden ajan. Enimmillään perhehoitoa on ollut 30 tuntia viikossa.

Perheeseen syntyivät paljon hoitoa vaativat kaksosvauvat, jotka vaativat molemmilta vanhemmilta ympärivuorokautista hoivaa. Toinen vanhemmista kävi vuorotyössä, mikä toi kuvioon oman haasteensa. Alussa perhe sai kotipalveluapua sekä jonkin verran tukea ennaltaehkäisevästä toiminnasta. Se ei kuitenkaan riittänyt arjessa, jossa myös perheen muut lapset tarvitsivat hoivaa ja huolenpitoa. Äiti kertoo arjen käyneen liian raskaaksi, eikä näillä avuilla enää selvitty. Tässä vaiheessa perheelle myönnettiin Auta Lasta ry:n kautta järjestettyä kotiin annettavaa osavuorokautista perhehoitoa.

Perhehoito alkoi, kun kaksosvauvat olivat seitsemän kuukauden ikäisiä. Äiti kertoo ottaneensa vähän pelonsekaisinkin ajatuksin palvelua vastaan. Korona-aikana usein palveluja peruttiin. Tänään hän toteaa, että kyllä kannatti. Perhe sai ihanan perhehoitajan, joka on huolehtinut lasten tarpeiden lisäksi vanhempienkin yhteisestä ajasta. Yhteistä aikaa kun ei vauvojen syntymän jälkeen juuri ollut. Äiti kuvaa, kuinka syvälle mennyt uupumus ei helpota hetkessä. Monta kertaa on tullut tunne, että nyt elämä voittaa, minkä jälkeen uupumus on taas ottanut vallan. Äiti kertoo perhehoidon palvelun pelastaneen heidän perheensä. Vanhemmat toivovat vielä jonain päivänä selviävänsä ilman ulkopuolista apua.

Äiti kuvaa tilannetta seuraavasti: ”Toivon, että kaksosperheisiin tarjottaisiin apua herkällä kynnyksellä. Koskaan ei tiedä, missä kenenkin ihmisen rajat kulkevat. Kynnys avun pyytämiseen on minulla edelleen korkealla. Kukapa ei haluaisi pärjätä. Epäonnistumisen tunne on ollut välillä käsinkosketeltava. Kaksi vauvaa ei mene siinä kuin yksi.”