Volvo Vietti 51

Löysin Volvoni uudelleen

Elisabethin mukana

Amazon-treffeillä

Tykkää meistä Facebookissa!

Suomen Volvo-kerhon jäsenjulkaisu marraskuu 2024

Vietti 51

Suomen Volvo-kerhon (PV-kerho ry:n) jäsenjulkaisu

Julkaisija:

Suomen Volvokerho, Koulukatu 1 C 31 80110 Joensuu

Suomen Volvo-kerhon hallitus vuonna 2024: Puheenjohtaja

Jukka Huovinen, Joensuu huovinen.jukka@gmail.com puh. 0407707994

Varapuheenjohtaja

Eetu Ekonen, Jyväskylä eetu.ekonen@gmail.com puh. 040 7529 231

Jarmo Lehtonen, Ylöjärvi jarmo.lehtonen@suomenvolvokerho.fi puh. 0400 919 544

Tomi Pirttimäki, Jyväskylä tomi.pirttimaki@gmail.com puh. 0400 896 014

Timo Pessala, Valkeakoski timo.pessala@kangasala.fi 040 170 1370

Jäsenasiat hallitus@suomenvolvokerho.com

Lehden taitto ja ulkoasu:

Ville Ruuska/Painotalo Ässa www.painotaloassa.fi

Paino

Kirjapaino Hermes, 2024

Kannen kuva

Mari Salmenhaara

Volvo Amazon ja omistajansa

Elisabeth Myyry Amazon-treffeillä

Puheenjohtajan palsta Talvea kohti

Vuoden 2024 helteinen kesä on kaartanut tosi lämpimän syksyn ja tosi komean ruskan myötä jo talvirenkaiden vaihto aikaan. Lahden Classic Motorshown osastollamme kävi kova kuhina ja innolla odotamme myös ensi vuoden tapahtumaa. Silloin teema on 80-luku karvanoppineen, laittakaapa Lahti 3-4.5.2025 kalenteriinne. Kevättä täydensi Tampereen Volvo-peräkonttikirppis toukokuun lopussa.

Kesän kokoontumisajot Lieksassa, komeissa pohjois-karjalan maisemissa keräsi mukavasti väkeämme paikalle, kaukaisimmat Uudestakaupungista. Hotellin Puustelli pihalla järjestimme näyttelyn, jossa yleisö sai vapaasti tutustua autoihin ja tarinoida omistajien kanssa. Runsaslukuinen yleisö ja mukavat juttutuokiot loivat leppoisen tunnelman koko tapahtumaan. Missäs kokoonnummekaan ensi kesänä? Onko sinulla ajatusta asiasta, hallitus ottaa ideoita mielellään vastaan.

Kesäpäivät Mobiliassa veti jälleen hyvin autoja paikalle, kaikenlaisia Volvoja taisi melkein 80 autokuntaa olla paikalla. Vrom reissu Göteborgiin uuteen World Of Volvo elämyspuistoon ja tietenkin perinteiselle Vrom rompetorille oli suosittu. Ensi vuonna lähdemme taas ja olemme päivän pidempään reissussa, niin kerkeää maanantaina Volvo-purkaamolla rauhassa moottoreita irrotella.

Elokuun lopussa oli perinteinen Lopen Volvo-rompetori, jossa sää oli hieman kosteaa, mutta makkarat ja kahvit maistuivat silti sielun veljien kanssa.

Miulla Volvon mittariin ei kesällä hirveästi kilometrejä syntynyt, kuulemma taisin autotallissa enemmän viihtyä kuin ratin takana. Keväällä aloitin nuoruudessani keräämiäni Volvon osien läpi käymisen, mitä voisi vielä tarvita ja mitkä joutaa netin markkinapaikoille. Paljon onkin löytynyt hukassa olevia tavaroita ja jokainen löytö nostaa

hymyn korville. Myymisen ohessa olen tietenkin vastaavasti käynyt hakemassa lisää tavaraa farmari Volvolla. Vromin rompetorilla taisin eniten romua bussin ruumaa täyttääkin. Tämä kesä jäi mieleen romujen ja aarteiden kesänä. Muistutan vielä, kerhon syyskokous ja pikkujoulut on 14.12.2024 kello 15 Jyväskylässä Vaarunhovissa. kerho tarjoaa siellä jäsenilleen perinteisen joululounaan ja saunan. Sinullekkin on varattu kinkkua ja paikka lauteilta, tervetuloa!

Terveisin JUKKA HUOVINEN

Aineistoa kerholehteen

Olisiko jutun juurta, muttei oikein uskallusta kirjoittaa?

Otahan vain rohkeasti kynä ja paperia tai nykyisiä kirjoitusvälineitä esiin ja juttua tulemaan. Jutun kirjoittajat palkitaan!

Kerholehteen otetaan mielellään kerholaisten tarinoita. Aihepiiri voi olla hyvinkin laaja, kunhan se vain liittyy tavalla tai toisella Volvo -harrasteeseemme. Jos epäilet, etteivät possessiivisuffikset ja relatiivipronominit ole kohdallaan, niin unohda ne. Toimitukselle kelpaa juttusi sellaisena kuin sen olet kirjoittanut. Se oikoluetaan, eikä mahdollisista virheistä rangaista tai sidota häpeäpaaluun. Tärkeintä on se, mitä haluat meille kertoa.

Kerro meille itsestäsi, Volvo-historiastasi, tapahtumista ja sattumuksista Niksi-Pirkan vihjeitä tai mitä tahansa, mikä on jäänyt sinulle mieleen. Juttusi löytää varmasti lukijoita myös jäsenistä.

Lähetä tekstiä rohkeasti julkaistavaksi.

Jos meillä ei ole juttuja, ei ole lehteäkään, sillä se on meidän kaikkien yhteinen aikaansaannos ja ei kun kirjoittamaan!

Kerholehdessä julkaistaan jäsenistön kirjoittamia Volvo-aiheisia juttuja. Materiaalin voi toimittaa sähköpostilla kerholehti@suomenvolvokerho.com

Valokuvien tulee olla hyvälaatuisia ja mahdollisuuksien mukaan alkuperäiskokoisia, että laatu riittää lehteen.

Muistathan mainita tekstissä kirjoittajan ja kuvaajan nimet, myös kuvateksit otetaan kiitollisina vastaan!

HUOM! Kaikki aineisto on jäsenistön tuottamaa. Lähetä aineisto viimeistään 29.08.2025 mennessä.

Jokaisesta lehdessä julkaistusta jutusta 20 € lahjakortti Motonettiin.

Sähköinen jäsenkirje

Haluaisitko säästää luontoa ja yhdistyksen postikuluja?

Kerro meille jos haluat jäsenkirjeen s-postiisi: hallitus@suomenvolvokerho.com

Onko osoitteesi muuttunut?

Muistathan ilmoittaa osoitteenmuutoksista kerholle (postiosoite ja sähköpostiosoite).

Voit tehdä päivityksen myös kerhon nettisivuilla omilla tunnuksillasi tai lähettämällä tiedon hallitus@suomenvolvokerho.com

Sisällysluettelo:

4. Löysin Volvoni uudestaan

8. Volvo B58 Van Hool kilpailutiimien mukana

12 Pienen Volvo-miehen Lieksan reissu

15. Vesisateessa Ruotsin länsirannikolla

20. Juhannusseikkailu Keski-Norjassa

26. Eläköön Amazon-treffit

28. Classic Motor Show 2024

30. Kesäpäivä Mobiliassa

32. Lehtijousien vaihto Duettiin

34. Rakennetaanpa 240

36. Volvo 1800 S TM-esittelyssä 1964

36. Ilmanputsarin vaihtoon järkeä

41. Kerhoillat

44. Valmetin insinöörin tuliainen New Yorkista: Volvo 244 DL vm. 1978

Löysin Volvoni

Ensimmäiset sadat kilometrit on nyt kirjoitushetkellä takana ja auto on toiminut kuten pitikin. Pientä hienosäätöä ja laatikon laakerointi vielä tehdään kun saadaan kesä pidemmälle ja muutamat ajotapahtumat hoidettua alta pois.

uudestaan

Ensiosto 13-vuotiaana

Vahva muistikuva on, että olin 13-vuotias noin vuonna 1989, kun ostin tämän auton ensimmäisen kerran tutun tutulta yhdessä toisen varaosa-164:n kanssa. Intoa oli enemmän kuin osaamista, joten veljeni Timon avustuksella autoa alettiin kunnostaa.

Aihio oli hyvä, mutta ruostevauriota oli jo sen verran, että se purettiin rullaavaksi ja Ismo Lehtonen sai sen hitsattavakseen. Työ eteni rivakasti ja seuraavaksi maalarille Turenkiin. Tällä välin moottorin koneistus ja muut vaaditut kunnostukset.

Auto valmistui hieman ennen kuin lähdin vuodeksi vaihto-oppilaaksi vuonna -91 ja sitten alkoi pitkä odotus siihen päivään, kun sillä saisi tielle lähteä. Odotusta pahensi Amerikasta mukana tullut ajokortti, joka ei tietenkään sellaisenaan kelvannut Suomessa.

Autoa varustettiin Rallye-mittaristolla, ylivaihdelaatikolla ja Alpinen stereosetillä. Peltivanteet vaihtui kullanvärisiksi maalattuihin Sirius-vanteisiin, joita oli al-

kupään 760 turboissa. Hitsausvaiheessa varapyöräkotelot poistettiin.

Olisikohan ollut vuonna -95 kun tuli kuningasidea nuorentaa autoa ja vaihtaa takapaneeli 264-Volvosta valoineen. Asia, joka sittemmin jäi harmittamaan.

Hevosvoimat ja uudemmat Volvomallit vetivät niin paljon puoleensa, että -97 vaihdoin 164:n Loimaalaisessa autoliikkeessä 740 Turboon. Alkoi 22 vuoden jakso, minkä ajaksi164 katosi kartaltani.

Toki vuosien saatossa oli monta kertaa käynyt mielessä, että mitähän autolle oikein tapahtui, mutta vasta vuonna 2019 tein asialle jotain. Trafin tiedoista selvisi, että viimeisin rekisteriin merkitty omistaja oli ollut konkurssiin mennyt yritys. Piti siis rahaa vastaan tilata YTJ:stä tilinpäätöstiedot siltä ajalta, kun firma vielä toimi. Niistä löytyi nimi ja nimelle numero.

Yllätys oli melkoinen, kun puhelimeen vastannut mies kertoi, että hänhän soitti minulle juuri muutama kuukausi

sitten ja tarjosi kahta varaosa-164:ää minulle purkuun. Asia oli tuolloin jäänyt siihen, että pyysin niistä valokuvia, joita ei sitten koskaan tullut. Toinen näistä autoista oli siis tuo vanha autoni.

Siinä kohtaa ei enää kuvia tarvinnut lähettää vaan autoja lähdettiin hakemaan. Melko lohduttoman näköiseksi auto oli päätynyt. 20 vuotta ulkona oli tuottanut pintaan sammal- ja jäkäläpinnoitteen. Myyjä tiesi kertoa taustasta sen verran, että alle kaksi vuotta Loimaalle myyntini jälkeen uusi omistaja oli rikkonut autosta ylivaihdelaatikon ja moottorin. Jotenkin se sitten oli päätynyt tämän romuliikkeen haltuun, josta sitä nyt olin noutamassa.

Tekniikkaa siinä ei enää ollut ja nahkasisusta ei enää houkutellut istumaan. Rallye-mittaristo oli myyty ensimmäisenä eikä ohjaustehostintakaan ollut.

Omatekemäni keskikonsoli ja kaksi kappaletta kullanvärisiä Siriuksia oli edelleen autossa kiinni, jo kaukaa ne kertoivat

auton olevan juuri se sama yksilö. Romuliikkeen pihamaa oli ollut otollinen auton säilymiselle, vaikka taivasalla se oli nämä vuodet seisonut. Pihalla ei kasvanut mitään ja lattiastaan auto oli yllättävän ehjä.

Projekti alkoi loppujen osien purkamisella ja grilliin kiinnittämisellä. Alustamassojen poiston jälkeen hiekkapuhallus ja hitsaushommiin. Ensimmäinen talvi riitti peltihommien valmistumiseen.

Pakottavaa tarvetta koko kynnyskoteloiden vaihtoon ei ollut, mutta projektin edetessä oli tullut ajatus tehdä tämä kunnolla. Siksi myös takapyöränpesät vaihdoin kokonaisena pihamaalta löytyneestä 144 purkuautosta. Siinä kun oli virheettömät ja tässä jo kertaalleen hitsatut.

Varapyöräkotelot tulivat takaisin samoin kuin nuoruuden synnit korjattiin vaihtamalla alkuperäismallinen takavalopelti 264:n tilalle. Maskikappale ja konepelti säilyivät alkuperäisenä, mutta lähes ruosteettomat ovet ja takaluukku vaihtuivat alkuperäisten tilalle.

Maalaukseen kori ja luukut lähti loppuvuodesta 2021. Oletus oli, että se kestää 6 kk korkeintaan, mutta niin vain aika riensi. Kori palautui vajaan vuoden kuluttua ja luukut lopulta 1,5 v maalaukseen lähdöstä. Nekin eri maalarin toimesta

kuin piti. Samalla maalierällä maalattuna sentään.

Koria odotellessa oli hyvää aikaa kunnostaa tekniikka ja muut osat. B30 moottoreita oli hyllyssä runsaasti, joten sieltä valikoitui yksilö, jolle riitti rengastus ja laakerointi. Kanteen laitatettiin seetit, jotta lisäaineita ei tarvitse miettiä tankkauksessa. Kaasuttimet kävivät tehdaskunnostuksessa.

M410 laatikko löytyi Torniosta. Taka-akseliksi valikoitui automaatin vastaava eli harvalla välityksellä. Se samalla laakeroitiin uusiksi. Kaikki alustanosat hiekkapuhallettiin ja keltapassivoitiin.

Nahkapenkit päätin lopulta kunnostaa myös ja uudet nahat tilasin Ruotsista. Ainoa ongelmaosa sisustaan oli lattiamatto. Niitä kun ei VP Autoparts vielä uusituotantona tehnyt. Itseltä löytyi kolmen eri purkuauton punaiset matot, mutta niistä ei yhdistämälläkään saanut riittävän siistiä kokonaisuutta – alkoi toista vuotta kestänyt lobbaus VP:n suuntaan. Lopulta toukokuussa 2024 ensimmäinen mattosarja saapui täydentämään muu-

ten hienoksi saadun sisustan. Vanteiksi löysin tutun harrastajan kautta lisävaruste Dunlop-vanteet, mutta omaan silmään ne vaativat jotain parannusta. Siispä päätin kääntää keskiöt, jotta saatiin hieman lisää ”huulta” ja pyörät ulommas. Tämä edellytti oikeanlaisten niittien löytämistä tilalle ja vannekehien uudelleenkromausta. Kromaus tapahtui lopulta Latviassa asti.

Toukokuun 2024 lopussa alkoi jo kiire painaa päälle, kun oli sovittu, että autolla osallistutaan SAHK:n retkeilyajoihin kesäkuun alussa. Edellisellä viikolla Ville Koskenniemi ja Pasi Myllymäki tekivät museotarkastuksen ja mustat kilvetkin autoon saatiin ennen tapahtumaa.

Auton ensimmäinen rekisterikilpi EIV-1 oli harmillisesti käytössä ja autoon liittyvät muut rekisterinumerot olivat 6-merkkisiä. Siispä päädyin hakemaan autoon ”museokilvet”, jotka ovat lähtökohtaisesti nykyään 5-merkkisiä. Sattumalta Nokian konttorilta löytyi myös nelimerkkisiä ja MEO-1 oli itsestään selvä valinta.

Nokian konttorilta löytyi kuin löytyikin nelimerkkinen rekisterinumero.

Van Hool sai varsin nopeasti uuden värityksen kun Volvo Competition Service uusiutui Volvo R-Sportiksi. Keskellä auton kylkeä oli käyntiovi takatalliin. Takana näkyy sivulle avatut pariovet ja ajoramppi takatalliin.

Volvo B58 Van Hool

Ruotsalainen Per-Gunnar

“Peggen” Andersson omistaa Volvon kilpailuosastolle aikoinaan rakennetun kuljetusauton. Auto on huonokuntoinen mutta Peggenin aikomus on kunnostaa se alkuperäiseen loistoonsa.

Vuonna 1977 valmistui Volvo B58 linja-autoalustalle belgialaisen bussikorivalmistaja Van Hoolin rakentama erikoisajoneuvo. Moderni ajoneuvo oli tilattu Volvon kilpailuosaston, Volvo Competition Servicen käyttöön. Auton peräosaan oli rakennettu pariovet ja bussin takaosaoli pyhitetty kilpa-auton kuljetustilaksi.

Kaudeksi 1985 Van Hool siirtyi Magnum Racingin käyttöön kun team kiersi rata-autoilun Euroopan Mestaruussarjaa.

Vasemman kyljen takaosaan on aikojen saatossa puhkottu paikat neljälle ikkunalle joita ei alunperin autossa ollut. Myös oikea puoli on myöhemmin saanut kaksi lisäikkunaa ja kaksi tuuletusritilää.

VOLVON

kilpailuosaston kuljetusauto

Esillä Falkenbergissa oli myös Peggen Anderssonin henkilökohtaista historiaa autourheilun saralla.

Etuosassa sijaitsi teamin henkilökunnan käyttöön soveltuvat, asianmukaiset neuvottelu- ja kokoustilat.

Auton katolle tehtiin kisapaikalla koottava, aidattu katsomo, josta teamin väellä ja kenties myös yhteistyökumppaneiden edustajilla oli paras mahdollinen näköyhteys kilparadan tapahtumiin.

Volvo maalattiin luonnollisesti Volvo Competition Service-väritykseen, mutta maalaus uusittiin varsin pian, sillä Volvon kilpailuosasto muutti teamin logon ja nimen R-Sportiksi vuonna 1978.

Vuoteen 1984 saakka auto oli R-Sportin väreissä ja mukana mm. rallicrossin EM-sarjan kilpailuissa.

Kolmas uusi väritys vaihtui kylkiin vuodeksi 1985, jolloin kuljetusauto kiersi rata-autoilun EM-sarjaa Magnum Racingin väreissä.

Tavoitteena

R-Sport aikakausi

Tapasin Peggen Anderssonin Volvoineen toukokuussa 2023 Ruotsin länsirannikon Falkenbergissa pidetyssä harrasteajoneuvotapahtumassa. Hän kertoi että tavoitteenaan on hankkia tukijoita historiallisen kuljetusbussin kunnostamiseen.

Apuja siihen tarvitaankin, sillä auto on päässyt korin ja osin runkorakenteidenkin

Peggen Andersson omistaa myös aidon, belgialaisen RAS Sportin rakentaman A-ryhmän Volvo 242 kilpa-auton vuodelta 1986. Vieressä olevan kuljetusauton ruostuneessa kyljessä erottuu alkuperäisen sivuoven paikka.

osalta karuun kuntoon.

Peggenin aikomus on saattaa auto vuosien 1978-84 R-Sport aikakauden mukaiseksi. Miestä lohdutti kunnostuksessa hieman se, että auto korirakenteineen on tehty pelkästään teräksestä, eikä mukana ole alumiini- tai rosteriosia.

Kuljetusbussin kaverina Falkenbergissa oli A-ryhmän rata-auto, Volvo 242 vuodelta 1986, joka Peggenin kertoman mukaan on yksi harvoista näihin päiviin säästyneistä belgialaisen RAS Sportin rakentamista yksilöistä.

Anderssonilla itsellään on pitkä ja menestyksekäs kilpailuhistoria rata-autoilun saralla, joka on alkanut vuonna 1977 Bo Brastan ja Bo Ridströmin mekaanikkona. Kilpurin puikoissa ura käynnistyi vuonna 1978 ja on tuottanut mm. neljä Ruotsin ja Pohjoismaiden mestaruutta.

Vuosina 1984-89 miehen kilpakenttinä oli Euroopan ja Pohjoismaiden lisäksi muun muassa Uusi-Seelanti ja Thaimaajoista jälkimmäisen mestaruusarjan Andersson voitti vuonna 1987.

Teksti ja kuvat KARI RUUSUNEN

Volvo hyödynsi kilpa-autoilua myös henkilöautojensa markkinointiin. Mainoskuvan taustalla Van Hool on mukana R-Sportin rallicross-toiminnassa.

Suomen Volvokerhon (PV-kerho ry)

SYYSKOKOUS ja Joululounas

Korpilahden Vaarunhovissa 14.12.2024

Vaarunhovi on Jyväskylän Korpilahden upeissa rantamaisemissa, taidehistoriallisessa pappilamiljöössä, sijaitseva tunnelmallinen juhlapaikka isoihin ja pieniin tilaisuuksiin. Osoite on Oittilantie 101, 41800 Korpilahti

Syyskokous klo 15.00, ruokailu arviolta klo 16.30 Joululounaan jälkeen saunamahdollisuus. Tervetuloa!

Kerho tarjoaa ruuan jäsenilleen. Ilmoitathan tulostasi ruokailun järjestämistä varten sekä tarvittaessa mahdolliset allergiat. Viimeinen ilmoittautumispäivä Joululounaalle on ke 4.12.2024. Ilmoittautumiset ruokailuun: hallitus@suomenvolvokerho.com

Yhdistyksen syyskokouksessa käsitellään seuraavat asiat:

1. kokouksen avaus

2. valitaan kokouksen puheenjohtaja, sihteeri, kaksi pöytäkirjantarkastajaa ja tarvittaessa kaksi ääntenlaskijaa

3. todetaan kokouksen laillisuus ja päätösvaltaisuus

4. hyväksytään kokouksen esityslista

5. vahvistetaan toimintasuunnitelma, tulo- ja menoarvio sekä liittymis- ja jäsenmaksun suuruus

6. valitaan hallituksen puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja hallituksen muut jäsenet

7. valitaan yksi tai kaksi toiminnantarkastajaa ja heille varatoiminnantarkastajat

8. käsitellään muut kokouskutsussa mainitut asiat

Mikäli yhdistyksen jäsen haluaa saada jonkin asian yhdistyksen vuosikokouksen käsiteltäväksi, hänen on ilmoitettava siitä kirjallisesti hallitukselle niin hyvissä ajoin, että asia voidaan sisällyttää kokouskutsuun.

Pikku vinkkinä, samana viikonloppuna on uusi autotapahtuma ”Big Wheels Winter” Jyväskylän messukeskuksessa (la 10-18, su 10-17). Vaikka keskellä talvea ollaankin, on pihalle järjestetty yleisön toiveesta myös harrasteajoneuvoparkki.

Suomen Volvokerho Hallitus

Pienen Volvo-miehen juttuja

Reissu Lieksaan

Viikko ennen juhannusta pääsin ensimmäistä kertaa Volvo-kerhon kesäkokoontumiseen, joka tänä vuonna järjestettiin Lieksassa.

Kulkupeliksi valikoitui tällä kertaa toinen perheemme kahdesta Volvo V70:stä. Ei kuulemma vankkurini olisi mahtuneet isän PV-Volvoon – vai olisiko pienellä tinkimisellä sittenkin mahtuneet? Matkaan lähdettiin ja minut istutettiin omaan koppaani takapenkille. Ei ole kovin kummoisia maisemia matkalla, kun lähdetään Jyväskylästä itään päin, joten päätin ottaa torkut. Mikäs sen parempaa tekemistä kesäreissulla auton tasaisen hyrinän säestäessä.

Vähän ennen Siilinjärveä ajattelin herätä ja se oli vanhempieni mielestä hyvä hetki, sillä taisi koko perheemme vatsat jo vähän kurnia – samoin perässä ajavien isovanhempien. Koko lössillä sitten lounastimme Siilinjärven Abc:lla.

Olen sitä mieltä, että reissuilla pitää olla muutakin kuin istumista. Sanotaanhan, että istuminen tappaa, joten olen päättänyt pitää meteliä, jos ei noin parin tunnin välein pidetä reilua jaloittelutaukoa. En päästänyt tälläkään reissulla huoltojoukkojani vähemmällä ja niinpä Siilinjärven vieraissa maisemissa päädyimme käppäilemään Halpahalliin. Äidin pienoisella avustuksella sain sieltä sukkia, sellaisia, jotka pysyvät vauhdissani mukana, eivätkä heti lähde jaloista, kun vähän vauhti kiihtyy. Kun matka jatkui, päätin ottaa toiset unet ja se kyllä kannatti, sillä herätessäni

Mulla oli iskän antama Pikku-PV mukana

Mökkien pihoilla oli semmoisiakin Volvoja, joita ei papan pihasta löydy.

Ruunaankoskilla oli vielä komea kevättulva menossa. Ainakin vettä oli paljon.

olimme Lieksassa ja melkein määränpäässä Timitranniemen leirintäalueella.

Toinen toistaan hienompia Volvoja seisoi parkissa leirintäalueella ja niitä oli mukava äidin ja iskän kanssa kierrellä milloin sylissä, milloin rattaissa istuskellen. Vanhempieni mielestä olisin voinut vielä ottaa iltatorkut ennen yöunia, mutta kuka nyt malttaa nukkua, jos ympärillä on autoja?! En minä ainakaan.

Niinpä kierreltiin autoja, juteltiin tuttujen ja ehkä vähän vieraampienkin kanssa ja vietettiin mukavaa kesäiltaa ennen yöpuulle käymistä. Kerho tarjosi iltaruuan vanhemmilleni, mikä oli heistä mukavaa. Oli kuulemma hyvää.

Hyvin nukutun yön jälkeen oli virtaa taas lähteä päivän seikkailuihin. Vanhempieni nauttiessa lähes hotellitason aamiaista, annettiin minulle vain puuroa. Hyvää se oli toki sekin. Ensimmäinen kohde leirintäalueelta letkassa lähtiessä oli Lieksan keskustassa. Hyvän retken edellytykset ovat hyvät eväät ja keskustan aukealla autojen tutkailun ja ihastelujen jälkeen maistui lounas hotelli Puustellissa.

Lounaan jälkeen vaihtoehtoja päivän kohteiksi olikin sitten useampia. Vanhempani pidättivät oikeuden päättää päivän retkikohteista itsellään, mutta hienoja kohteita he lopulta valitsivatkin. Autokuntamme kävi Ruunaankoskilla katselemassa veden kohinaa ja sen jälkeen Eva Ryynäsen ateljeessa ja Paaterin kirkossa. Täytyy todeta, että Eva Ryynäsellä oli kyllä lahjoja taiteilla upeita luomuksia puusta. Osui myös hyvä päivä käynnille, sillä meidän ei tarvinnut maksaa sisäänpääsystä mitään, oli nimittäin taiteilijan syntymäpäivä.

Hotelli Puustellin edessä riitti ihmeteltävää, oli niin monen värisiä Volvoja

Illaksi sitten palailimme takaisin leirintäalueelle. Saunaa ja sapuskaa – mitä sitä ihminen muuta tarvitsee hyvän kesäpäivän päätteeksi. Itse jätin saunan vielä väliin, kun väittävät, ettei se ole oikein hyväksi meille alle vuodenikäisille, mutta jäin tyytyväisenä isovanhempien kanssa leikkimään papan vesipulloilla, kun vanhempani hyödynsivät saunamahdollisuuden.

Sunnuntain valjetessa alkoikin sitten olla aika pakata kamoja kasaan. Viimeiset jutustelut tuttujen kanssa ja matka kotiinpäin alkoi.

Päätin ottaa taas nokoset. Vanhempieni ja isovanhempieni kanssa käytiin retkilounastelemassa vielä ennen kotiin menoa Kolin jylhissä maisemissa. Tulikin ensimmäisten kertojen listalle muutakin kuin Volvo-kerhon kesätapaamiseen osallistuminen.

Suosittelen siellä poikkeamista muillekin. Raikas ulkoilma, hyvä ruoka ja jos ei muuten meinaa nukuttaa, niin kokeilepa ryömiä kallioilla maisemia ihailemassakyllä siinä uni maistuu sen jälkeen Volvon tasaisessa hyrinässä.

Puhtaaksi kirjoittanut pienen Volvo-miehen äiti

Koli oli minulle ensimmäinen visiitti kansallispuistoon, tuskin kuitenkaan viimeinen.

Eva Ryynäsen verstaalla oli kaikennäköistä, mutta mun ei annettu koskea juuri mihinkään.

Paaterin kirkko

Vesisateessa Ruotsin länsirannikolla

Vähitellen perinteeksi muodostuva Ruotsin turneemme suuntautui menneenä kesänä länsirannikolle Göteborgin etelä- ja pohjoispuolelle Hallandin ja Bohuslääniin. Heinäkuisena aamuna Amatsoonin keula suunnattiin laivayön jälkeen Tukholmasta kohti Halmstadia, edessä oli liki 500 kilometrin ajo.

Pidimme tauot karamelli-idylli Grännaa lukuunottamatta vähissä, joten perillä 140 kilometria Göteborgista etelään oltiin ajoissa. Vietimme illan vanhan keskustan nähtävyyksiä kierrellen. Kaupungin läpi virtaavan Nissan-joen rannalta löytyy jopa Pablo Picasson 15 metriä korkea Naisen pää -veistos.

Picassoa ruotsalaisittain

Ruotsin matkailusta on tullut jo jokakesäinen perinne.

Viehättävä katunäkymä hotelin edessä Halmstadissa.

Seuraavana aamuna suuntasimme Ugglarpiin, jossa meitä odotti Svedinos Bil- och Flygmuseum, joka mainoksen mukaan oli lajissaan Skandinavian ensimmäinen. Taikuri Svedino keräsi Ruotsia aikoinaan kiertäessään yli 100 auton ja 40 lentokoneen kokoelman, joukossa parikymmentä Volvoa, joista yksi toisen maailmansodan aikainen panssariauto

ja toinen Sarjatuotanto-Amazon numero 1. Jatkona mm. Cord 810/812 sekä Natsi-Saksan aaltopeltinen työjuhta Junkers JU52! Iso osa autoista oli suunnilleen löytökunnossa, mutta ulkokuoriltaan ne olivat silti siistejä. Pisteet vaimolle, joka museon bongasi – itse olisin tyytynyt yhteen, myöhempään automuseoon.

Ensimmäinen sarjavalmisteinen Amazon – museon tiedon mukaan.

Kaatosadetta, kovaa tuulta ja korkeita kallioita

Matka jatkui Hallandin läänin rannikkoa pohjoiseen. Jatkuva sade ei houkutellut kävelyihin, joten Falkenberg ja Varberg katseltiin pikaisella kierroksella auton ikkunasta, ja Göteborgissa emme edes käyneet. Kaupungin ohittaminen otti tosin neljän ruuhkassa silti tunnin verran, ja näkyihän se uusi World of Volvokin ohitustien jonosta.

Meillä oli tavoitteena Marstrand, kaikenlaisten merenelävien pyynnillä sekä myynnillä vaurastunut kaupunki. Pitkäksi venähtänyt automuseokäynti ja Göteborgin ruuhka sotkivat kuitenkin aikataulun ja jatkuva kaatosade ei houkutellut kävelylenkille. Marstrandiin ei nimittäin pääse kuin kävellen. Se kaupunki jäi sitten saavuttamattomaksi unelmaksi.

Yöpaikka oli merenrantahotelli Björholmenissa, tunnin verran Göteborgista pohjoiseen. Huoneista oli maonoksen mukaan merinäköala, mutta omasta huoneestamme merta näkyi vain parin aarin verran lahdenpohjukkaa – vähän taidetiin turistia huijata. Sade oli onneksi hiipunut, joten ympäröivää rantakylää sai tallustella navakasta tuulesta nauttien. Ravintolassa koin ihan uuden elämyksen, kahvi ja konjamiini tarjottiin nimittäin yhteen kaadettuna. Taisi olla tarjoilijalla vielä perehdytys kesken. Järkytykseni huoneen TV:stä ei näkynyt EM-jalkapalloa. Ei ihan tavallista Ruotsissa.

Seuraavat kaksi päivää kiertelimme Bohuslänin rannikkoa ja saaristoa suunnilleen kylä kerrallaan ja pieniä teitä myöten. Idylliset pikkukylät olivat täynnä siistinä pidettyjä puutaloja, ja jokaisessa oli kala-

satama. Isommat ”pikkukaupungit” elivät vastaavasti pääosin turismista, parhaina esimerkkeinä valtavan jyrkänteen ja rannan väliin ahdettu Fjällbacka ja kaksoiskaupunki Kungshamn & Smögen, joiden välisen sillan maisemat olivat vaikuttavat. Luontoihmisille Göteborgin pohjoispuolen saaristo tarjosi luikertelevia merenlahtia tai vuonoja sekä loputtomasti korkeita kallioita. Aluehan on suoraa jatkoa Norjan Kölin vuoristolle. Ulommat saaret olivat jo varsin karuja, niihin osuvat Pohjanmeren tuulet. Sisempänä saaristossa luonto oli jo varsin keskieurooppalaista. Päädyimme yöksi Bengtin kotimajoitukseen kaksoiskaupungin naapuriin. Korkean kallion kyljessä kolmea pihamökkiä ja yhtä vinttikamaria ylläpitävä

Svedinon museon vanhempaa Volvo-kantaa.

Volvon kevyt kuorma-auto 824 50-luvulta.

Junkers JU52, eli JU-täti, oli Saksan armeijan työjuhta maailmansodassa.

isäntämme oli melkoinen maailmanmatkaaja, hän oli seikkaillut moottoripyörällään mm. Etelä-Amerikan eteläosissa, eteläisessä Afrikassa, Sri Lankassa ja Australiassa. Koska maailman on pieni, Bengt oli myös Volvon Heritage manager Hans Hedbergin appiukko. Oli vissiin hyvä, etten ehtinyt kertoa mielipidettäni vanhan Volvo-museon sulkemisesta.

Kartano-Amatsoonia piti tietenkin kuvata ahkerasti, ja kuvia sitten lähettää tälle vävypojalle – hänhän ei varmasti ollut koskaan samanlaista nähnyt…

Harvinaisuuksia ja muistoja

Seuraava yöpaikka oli jo vähän sisämaassa, Tanumissa, josta ei ole juu-

Björholmenin hotellinrantaa. Taustalla näkyy kulmakunnalle tyypillinen korkea kallio.

ri mainittavaa. Paitsi ehkä ikkunamme alta kulkenut nuorison ilta-ajoreitti, jolla EPA-traktoreiden äänenvaimennus oli varsin vaatimatonta tasoa. Hotellin, tai siis Gestgifverin, ravintola oli sentään mainoksen mukaan Ruotsin vanhin edelleen toimiva, vuodelta 1663. Perinteitä siis oli riittämiin, mutta tarjolla ollut puhvetti ei varsinaisesti häikäissyt – no, kyllä sillä nälkä lähti ihan tyylikkäästi.

Loppumatkan oli tarkoitus olla eräänlaista muistoturneeta. Ensin suuntasimme kuitenkin Arvikaan, josta moni ei liene kuullut. Syytä kuitenkin olisi, sillä paikallisesta ajoneuvomuseosta löytyy helmi, Valbo-koritehtaan 1953 rakentama Volvo PV 445C Cabriolet, elävänä. Näitä on tehty tiettävästi 22, ja muita samanlaisia

Smögenin rantalaituri oli 600 metriä pitkä. Puolen kilometrin turistikaupparykelmän jälkeen löytyi aidompaa saaristokaupunkia.

suunnilleen toinen mokoma, joten kovin usein niihin ei törmää. Postikorteissa ja postereissa esiintyvä tummanpunainen auto on tekstien mukaan myös Valbon korittama. Kori muistuttaa ymmärrettävästi PV:tä, mutta ei kuitenkaan ole 444:n kori. Jos Svedinon museo oli jo 60-vuotias , niin Arvikan museo oli kaikin puolin uudenkarhean oloinen, ja kalusto oli laadukkaasti entisöity.

Jatkoimme läpi sangen mäkisen ja metsäisen maiseman kohti Munkforssia, joka sekään ei liene monelle tuttu. Minulle on, hain nimittäin retkiautonamme olleen Kartano-Amatsoonin 12½ vuotta sitten juuri sieltä. Myyjä, Gunnar Lindqvist, ei silloin ensin uskonut, että olen tulossa ostamaan autoaan. Samaan henkeen

Patsaspuistossa nähtävää molemmille.

olin paikallisen hotellin ainoa asukas, kun sinne kirjauduin.

Niin vain oli rakennemuutos iskenyt Muknforssiinkin, hotelli oli suljettu ja oven edessä kasvoi iso puska, samoin Gunnar Lindqvist Bil oli suljettu, mutta pihalla seisoi sentään yksinäinen 544. Isäntä taisi edelleen harrastaa vanhoja autoja.

Yöksi hankkiuduimme Karlstadiin Vänern-järven pohjoisrannalle, noin 65 kilometriä etelään Munkforssista. Strand hotel Klarälven-joen rannalla oli ulkoapäin näyttävä, ja ei sisuksessakaan valittamista ollut. Sisään oli tosin vaikeaa päästä, kun auto keräsi ovella juttuseuraa suunnilleen loputtomiin. Ylipäätään tällä kerralla vanha Volvomme tuntui keräävän poikkeuksellisen paljon huomiota.

Päivällinen hotellin gastropubissa oli maittava. Huoneemme oli valitettavasti sisäpihan puolella, joten jokinäköalaa ei ollut tarjolla. Sitävastoin huoneen parvekkeelta pääsi suoraan hotellin alaosan katolle. Mielenkiintoinen juttu.

Viimeinen Ruotsin päivä alkoi koukkauksella takaisin länteen. Kohteena oli pieni teollisuustaajama Grums, 30 kilometriä Karlstadista länteen. Vietimme paikassa kesän 1969, vanhempani & kummini kesätöissä ja minä muiden vahdittavana. Tuohon aikaan kesätyöpalkat Ruotsissa olivat niin paljon Suomea edellä, että moinen keikka kannatti. Minulla ei ollut Grumsista mitään muistikuvaa, vaikka kävimme siellä visiitillä joskus yläkouluaikananikin. No, nyt on sekin paikka nähty: pieni hiukan hiljainen paperiteollisuustaajama Vänernin luoteisrannalla.

Hemma bäst men borta bra –reissuperinne jatkukoon

Loppupäivä oli enää ajoa kohti Tukholmaa ja Viking Linen satamaa. Kun aikaa oli poikkesimme Mälarenin länsipäähän Arbogaan kunnon lounastauolle ja muistelemaan taannoista vierailuamme kaupungissa. Moottoritie on tunnetusti tylsä ajettava, mutta matka taittuu. Niinpä olimme perillä ihan turhan aikaisin, mutta olipa sitten aikaa katsella sataman elämää – eli toisia odottajia.

Saaristossa ja Värmlannin metsissä tuli vastaan vanha tuttu totuus, tankkauksia ei ole syytä lykätä viime tipoille. Ruotsissakaan ei joka kylästä löydy pumppua, ja Kartano-Amazonin laakea tankki voi tuoda yllätyksen viimeisillä litroilla. Me selvisimme sentään pienellä jännityksellä.

Kahdeksan päivän jälkeen takana oli noin 2000 kilometriä. Amatsooni oli toi-

Nyt ollaan harvinaisen äärellä. Volvo-harrastajan kohde no. 1 Arvikn moottorimuseossa. Perä kertoo, että 445C ei ole PV, vaikka etupää onkin Duett-taustan myötä samaa mallia. Valmistajan nimikyltti ja sarjanumero 445C Cabrioletin kyljessä.

Moottorimuseossa oli paljon muutakin nähtävää.

Tanumin Gestgifverin ravintola oli avattu vuonna vuonna 1663. Sisällä huokui nostalgia vaikka nykyaika oli tuonut polyrottingin pihalle.

minut ongelmitta, edes öljyä ei tarvinnut lisätä.

Kerhon kokoontumisesta

Lieksasta palatessa takatukivarsi oli antautunut, ja loppumatka tultu kieli keskellä suuta. Alla oli toki nyt uusvanha vaihto-osa, mutta luottamus autoon oli kokenut kolauksen. Ruotsin taika kesti kuitenkin taas, Amatsoonin kanssahan

ei siellä ole kertaakaan ollut ongelmia.

Kesällä voisi toki reissata muuallekin, mutta vaimon kylässä ollut kaveri piti varsin hyvän mainospuheen itärannikon Höga kustenin puolesta, ja on se Kiirunan iso kuoppakin yhä edelleen näkemättä…

JUSSI HEERVÄ

Karlstadin Strandhotel Klarjen rannalla. Valitettavasti huoneestamme ei ollut jokinäköalaa.

Hemma hos Bengts, kuten virallinen nimi kuului. Mökkimme portaikko oli varsin näyttävä.

Amazon siellä, mistä sen hain 2012. Vastaavan kuvan otin 12 vuotta sitten, mutta Hotellin oven edessä ei silloin kasvanut leppäpuskaa.

Juhannusseikkailu Keski-Norjassa

Suuret kiitokset vaimolle, joka antoi minulle viikon omaa aikaa lasten hoidon ja kaiken muun keskeltä, sitä arvostan suuresti. Mitäs sitä muuta tekisi kuin lähtisi ajelulle?

Tämä on tarina ikimuistoisesta reissusta, johon sisältyi upeita maisemia, kaksi hurjinta koskaan ajamaani tietä, sekä korkein paikka, jossa olen koskaan käynyt, mutta myös pieniä tekniikka murheita (Miten voi olla, kun autolla ajettu vasta 580 tkm?).

Norjaan matkatessa kannattaa valita se viikko, jolloin aurinko paistaa, jotta saa nauttia vuorimaisemista. Tällä kertaa siihen ei ollut mahdollisuutta, joten käytössä olevan ajan puitteissa oli suunnattava sinne, missä sillä hetkellä olisi paras keli ja nyt se oli Keski-Norjassa, jossa tosin sielläkin oli sateita luvassa.

Lähtöpäivä Ma 17.6.

Keski-Suomessa oli aurinkoinen hellepäivä, eli ilman toimivaa ilmastointia varsin kuuma ajaa kohti Turun satamaa. Sääennusteen vuoksi ostin matkalta vielä lumiketjut ja sadetakin. Suuntaamalleni seudulle oli keskiviikolle ennustettu räntäsadetta ja jotta ison meren rannalle pääsee, olisi ajettava vuoriston yli... Kevyt iltaruoka tuli syötyä satamajonossa, koska laivaruokailu ei mahtu-

nut budjettiin. Tästä nyt sitten jokainen saa tehdä omat johtopäätöksensä olenko köyhä, nuuka vai viisas? Ajomatkaa kertyi ekana päivänä 315 km.

Tiistai 18.6.

Aamu alkoi aurinkoisessa Tukholmassa, josta piti löytää oikea suunta kohti luodetta. Vanha navigaattori oli aivan eksyksissä uusissa tunneleissa seikkaillessa, mutta karttakirjasta valmiiksi katsottu tienumero on oiva tapa suunnistaa kaupungeissa, kunhan löytää oikean suunnan?

Yhdessä kohtaa navi olisi halunnut kääntyä sillalta alas, lienee joskus ollut risteys, mutta nyt siis eritasoliittymä. Oikea reitti löytyi tällä kertaa ilman U-käännöksiä.

Ensimmäinen pysähdys oli Rösåsen näkötorni, jossa söin lounasta. Siljan järven rannalla olevassa kylässä silmiin pis-

ti joku näkötornin näköinen rakennus ja pitihän se käydä katsomassa. Vidablick-näkötorni oli mukava löytö matkan varrella, tästä en aiemmin ollutkaan tiennyt. Molemmista hienot maisemat, eli kannattaa pysähtyä.

Ruotsissa olen pitkään halunnut käydä katsomassa Njupeskärin vesiputousta, joka on maan korkein. Norjan puolella vielä satoi, joten se oli sen puoleen järkivalinta, vaikka vähän lisää ajomatkaa tulikin. Polku sinne oli noin 2 km suuntaansa, helppokulkuinen ja putous ihan hieno, mutta hienompia olisi vielä tulossa.

Maps ja navi ehdottivat oikoreittiä kohti Norjan rajaa, joka sisälsi noin 15 km soratietä, jonka valitsin.

Päällystetylle tielle jälleen kääntyessäni, tuntui ratissa jotain outoa. Ohjaus oli todella raskas, mutta ei tuntunut ren-

gasrikolta? Keljumainen juttu, matkaa Norjan rajalle oli tässä kohtaa jäljellä alle 30 km.

Tiesin, että mukana on 0,5 litraa tehostinöljyä, jos sitä olisi alkanut vuotamaan, mutta pinta oli nätisti ylämerkissä eikä vaahtoakaan säiliössä ollut. Päätin jatkaa matkaa;renkaissa olivat ilmat säilyneet sekä pyörät näyttivät oikeaan suuntaan – hankala hammastangolle olisi erämaassa mitään tehdä. Ohjaustehostimen venttiilipöytä alkoi ilmeisesti jotenkin jumittamaan ja tehosti vain pätkittäin?

Välillä tuli kovia ukkoskuuroja ja paikallisesti lämpötila laski +80C. Kolmostietä ajellessa pientareella seisoskeli hirvi, jota piti pysähtyä ihmettelemään tarkemmin. Se ei ollutkaan ihan mikä tahansa hirvi, vaan maailman toiseksi suurin.

Vuodesta 1984 kanadalai-

Ruskean turkin sijaan hirvi kimmelsi kuin kiillotettu rosteri, no siitähän se oli tehtykin.

set ovat ylpeilleet sillä, että heillä on maailman suurin hirveä esittävä patsas Mac the Moose 9,75 m korkea. Vuonna 2015 Norja vastasi pystyttämällä 30 senttiä korkeamman hirvipatsaan, Storelgen Patsas pystytettiin siksi, että se toisi suurimman hirvipatsaan tittelin. No, sehän ei kanadalaisille käynyt, joten he tekivät omaan hirveensä aiempaa pidemmät sarvet. Norjan vastausta odotellaan...

Ajomatkaa kertyi 644 km, pidemmällekin olisin jaksanut vielä ajaa, mutta toisaalta tuokin on jo sellainen päivä (7–22), että ihan kaikkien matkaseuralaisten kanssa ei onnistu.

Tehostin miettii etenkin vasemmalle yhtään nopeammin kääntäessä. Öljynpinta on pysynyt edelleen ylärajassa, mutta sen väri on tummunut. Huomenna alkaisivat maisemat parantua, kun tie nousee ylemmäksi ja meri lähenee.

Keskiviikko 19.6.

Aamuyöstä oli hieman viileä, kun lämpötila laski alle kymmenen, mutta auringon paisteeseen oli kiva herätä Volvon tavaratilasta.

Vuorossa oli ensimmäisten vuorten ylitys Friisvegeniä pit-

Järvi jäässä juhannuksena ja lämmintä +6’C.

Maailman toiseksi suurin hirvi!

kin karuissa maisemissa. Seuraavaksi tuli pätkä norjalaista moottoritietä, jonka joka liittymän välissä oli tietulli ja aina meni muutama euro. Sitten alkoi maisema ja vuoret muuttua hienommiksi, kun pääsin tielle nro 55. Tie on yksi Norjan matkailuteistä ja se kulkee Jotunheimenin vierestä Sognevuonolle. Matkan varrelle osuu Norjan maanteiden korkein kohta (1428 m.o.h.) ja ylängöllä oli vielä paljon lunta kesäkuussa. Ehdin ylittämään nämä vuoret ennen lumisadetta, joten ketjuille ei onneksi tullut tarvetta.

Kohti Sognevuonoa laskeutuessa oli jo serpentiiniteitä ja ohjaustehostin temppuili taas ajoittain enemmän. Rauhallisesti käännellen ongelmia ei ollut, eli en saanut kiirehtiä vaan piti keskittyä nauttimaan hetkestä. Tuli mieleen sanat, ”älkää mistään murehtiko”, joten sillä ohjeistuksella eteenpäin, paitsi silloin jos piti peruuttaa.

Sieltä se sitten lopulta tuli meren rantakin ja kävin ostamassa norjalaista leipää, josta tykkään. Pysähtelin ottamaan valokuvia ja pääsin ihmettelemään Flatbreen jäätikköä. Matkalla oli pitkiä tunneleita vuorten läpi sekä

odotettuja vuonomaisemia. Onneksi pilvet olivat korkealla ja välillä pilkotti myös sinistä taivasta. Illalla oli vuorossa vielä kauniin värinen Oldervatnet, jonka päähän ehdin ennen kuin alkoi taas sade. Matkaa kertyi tänään mittariin 427 km lisää, joka Norjassa on pitkä matka.

Torstai 20.6.

Aamu oli pilvinen ja vettä ripotteli ajoittain. Tein ajelun Lovatnetin päähän, josta oli ajatus jatkaa pienempää maksullista tietä jäätikön lähelle, mutta vesisateen vuoksi jätin sen väliin.

Matka jatkui ja aurinko alkoi taas paistaa välillä pilvien lomasta. Oppljoss-tunnelista tullessa valo-opaste varoitti kovasta tuulesta. Suomessa varoitellaan milloin mistäkin, mutta Norjassa yleensä ihan aiheesta. Harvoin nimittäin näkee, että sadevesi virtaa tien pinnalla ylämäkeen...

Dalsnibballa olisin halunnut käydä, mutta sateen vuoksi jätin sen väliin, koska vuori näytti olevan pilvien peitossa.

Sieltä näkyy hienosti Geirangerin kylään, josta ostin uuden tarran takaikkunaan ja kävelin koskireitin.

Geirander on tosi hieno paikka ja serpentiiniteiden ajaminen sinne elämys, mutta paikka kärsii valitettavasti suurista turistimääristä. Kun pieneen kylään tulee ihmisiä bussilasteittain tai risteilyaluksella ei omasta rauhasta voi nauttia juuri missään.

Olin odottanut Trollstigenin eli Peikkotien avautumista, joka oli suljettuna kivivyöryn

vuoksi, mutta luinkin Vegvesen.no:sta, että tie pysyy koko loppukesän suljettuna. Maanantaina oli jonkun auton nokkapellille pudonnut pään kokoinen kivi, onneksi henkilövahingoilta oli vältytty. Lähdin siis kiertämään Hellandin kautta kohti Åndalnesia ja ajoin sieltä päin puomille saakka, jossa NRK oli tekemässä uutislähetystä vyörystä.

Tänään tuli vähän vähemmän ajettua, eli vain 279 km tai 279000 ilometriä, kuten yhdestä blogista luin hauskan kommentin? Keskimäärin tällä reissulla olisi ajettavaa noin 400 km/d joka on kyllä aika paljon...

Perjantai 21.6.

Viikon aurinkoisin päivä tulossa ja suuntana lähteä katsomaan Mardalsfossenia, jota Norjan matkailu sivusto mai-

Lounastauko siinä kohti, missä sadepilvessä oli reikä. Mardalsfossenille ajetaan Eikesdalvatnetin rantoja pitkin ja tänä aamuna kyseinen suuri järvi oli ihan tyyni. (aurinko paistaa pilvien toisella puolella, kuten huomasit)

nostaa maailman 4. korkeimmaksi.

Jossain kohtaa putous näkyy vastarannalla ja jälkikäteen sanoisin, että jopa parhaiten eräältä tien levikkeeltä. Järven eteläpäässä on pieni kylä ja soratie jatkuu kohti putousta. Sieltähän löytyi maksullinen (50 kr) pysäköinti ja kävelyä putouksen juurelle noin 2 km. Reitti oli yli puoleen väliin helppokulkuista ja ylitti kosken matkalla.

Yllätyin siitä, että täällä kasvoi hasselpähkinäpuita.

Sillan jälkeen reitti muuttui ”tavalliseksi” norjalaiseksi poluksi ja tein vahingossa housun polveen reiän, kun se osui terävään kiven kulmaan. Polveen sattui aikalailla, mutta se helpotti parinkymmenen metrin kävelyn jälkeen. Jonkin matkan päästä tosin alkoi tuntua märältä, jolloin huomasin, että housun lisäksi myös polvessa oli reikä. Olihan sitten

terävä kiven kulma.

Jäin katselemaan putousta muutaman sadan metrin päähän ja syömään eväitä, koska jo siihen tuli vesisumua tuulen kanssa.

Aurinko paistoi ja suuntasin vuorille. Tällä kertaa autolla, eli ajattelin ajaa Aursjövegenin, yhden Norjan ”hurjimmista” mutkateistä.

Maksullinen soratie (100 kr) vuorien yli ja oli muuten mieleenpainuva pätkä. Maksupuomilta alkoi heti kohtuullisen jyrkkä nousu, joka muuttui nopeasti ns. serpentiinitieksi. Mutka toisensa perään vuoren rinnettä ylöspäin ja paikoin oli varsin ”ilmavaa”.

Yhdessä kohtaa mentiin pieneen ja pimeään tunneliin, joka nousi ja mutkitteli. Ulos tullessa jyrkänne oli vaihtanut puolta, eli tie teki u-lenkin vuoren sisässä.

Lienee jo sanomatta selvää,

Toisella puolella kallioseinä ja toisella kaide ja sitten vähän alempana tie, jota juuri ajoin.

että maisemat oli hienoja, mitä ehti ikkunasta katsomaan. Pari moottoripyörää tuli vastaan, mutta ei onneksi autoja. Ihan joka kohdassa ei mahdu ohi ja jyrkkä soratie voi olla haastava päästä liikkeelle. Volvo jaksoi juuri ja juuri vetää kakkosella mäkeä ylös, vauhtia max 20–30 km/h.

Jyrkimmän nousun jälkeen auto parkkiin ja lyhyt kävely nähtävyyttä katsomaan. Aurstatopet toi mieleeni Preikestolenin. Tässä oli siis kalliojyrkänne, jonka reunan yli kurkistamalla olisi nähnyt yli 400 m alempana olevan rinteen, huh-huh. Sellainen kunnioitus reunaa kohti oli, että pidin parin metrin etäisyyden siihen ihan mielelläni.

Matka jatkui noin 30 km/h tunnissa pääosin todella hyväkuntoista, mutta pientä soratietä.

Vastaantulijoita tällä 55 km pitkällä soraosuudella tuli kymmenkunta ja korkeimmil-

laan tie kävi 947 m meren pinnan yläpuolella.

Sai siis ajaa rauhassa, ihailla maisemia ja pysähdellä ottamaan valokuvia jne. Tällaiseen paikkaan ei turhaan tehdä tietä, vaan joku tarkoitus on pitänyt olla, muukin kuin matkan lyhentäminen toiseen laaksoon.

Tässäkin tapauksessa syy on raha/energia, eli ylängöllä on kaksi tekojärveä vesivoimaloita varten ja todella suuria patoja, joita pitää käydä huoltamassa.

Täytin vesiastiat eräästä koskesta, jossa virtasi raikasta ja hyvää vettä. Ajelin hissukseen maisemia ihmetellen, puhelimella ei ollut kenttää, mutta eipä sitä tänään tarvinnutkaan. Ihana nauttia välillä rauhasta ja hiljaisuudesta.

Vuorille noustiin jyrkästi ja samoin laskeuduttiin myös alas. Jos ei omaa korkeanpaikankammoa ja tykkää seikkailufiiliksestä, voin suositel-

Jyrkän nousun jälkeen oli aika pitää lounastauko.

la tätä tietä. Matkailuautolla suosittelen kuitenkin miettimään pari kertaa kannattaako sillä lähteä.

Tänä iltana oli käännettävä jo keula kotia kohti, mutta halusin käydä vielä meren rannalla ja kokeilla kalastusta.

Kohta vuonot jää taas taakse ja alkaa siirtymä kohti arkea... Onneksi ei kuitenkaan ihan vielä. Matkalle osui vielä Vinnufallet, opastaulun mukaan Euroopan korkein vesiputous (864 m) ja sitä pääsisi lähempää katsomaan nousemalla kiviset Vinjetrappan portaiden 676 askelmaa.

Tänään oli reissun aurinkoisin ja mukavin päivä. Ajomatkaa kertyi 246 km ja ohjauskaan ei ole tänään temppuillut ollenkaan, mutta usein itsestään korjautuvat viat tuppaavat jossain kohtaa uusiutumaan?

Suunta oli nyt siis pikkuhiljaa satamaa kohti, mutta kiirettä ei olisi, koska laiva lähtisi vasta huomisiltana. Jos ajaisi yhtä kyytiä, olisi reissua ollut mahdollista jatkaa Norjan puolella vielä päivän verran, mutta sää oli taas muuttumassa sateisemmaksi lännestä päin. Reittiä miettiessä hoksasin karttakirjasta tähden, eli näköalamerkin, jolle olisi vain noin 20 km ajattelemaltani reitiltä sivuun. Googlen mukaan kyseessä on vuori, jolle pääsee autolla. Sehän sopi hyvin ja aurinkokin paistoi nyt ihan kunnolla. Ylös päästäkseen tuli taas ajaa vähän soratietä (11 km), josta loppupätkä maksullista.

Jos Aursjövegen oli jyrkkä ja siten vähän pelottava, sanoisin silti, että tämän tien loppuosuus oli hurjin tie, mitä olen ajanut. En tiedä kuinka jyrkkä

Lauantai 22.6.

Mittasuhteet hämää, vielä vajaa 400 m nousua huipulle (tietä pari kilometriä), loppuosa tiestä kiemurtelee vuoren rinnettä taustalla.

nousu oli, mutta kakkosella ei TDi jaksanut vetää ylös järkevältä tuntuvalla nopeudella tiehen nähden.

En ole edes ralleissa koskaan ajanut yhtä pitkään yhtä kovalla vedolla, kaasua sai olla aika reilusti, vaikka vauhtia oli alle 20 km/h, ykkösellä. Irtohiekkaa ja maakiviä oli kuin Kreikan rallissa.

Rengas- tai öljypohjarikko ei houkuttanut, joten siksi hidas etenemisvauhti. Hitaampaakaan ei tosin olisi voinut ajaa, koska muuten olisi varmasti alkanut sutia ja kiinnijäämisriski kasvaa.

Seurasin lämpömittaria, joka kyllä pysyi tasaisesti samassa, mutta laitoin lämmityslaitteen varuiksi puhaltamaan kuumaa ja avasin ikkunat.

Pysähdyspaikkoja tällä jyrkällä loppuosalla ei oikein ollut, mutta toisaalta matkaakaan ei enää kovin paljon ylös. Sitten pääsin huipulle, tai no, pari viimeistä metriä piti kävellä,

mutta olin toiseksi korkeimmassa paikassa Norjassa, jonne pääsee autolla, noin 1660 m!

Itse huippu oli 1666 m.o.h. Jätin moottorin käymään ja avasin nokkapellin, jolloin alkoi pulputus käydä ja paisarin korkin välistä tulla nestettä.

Pulputus onneksi loppui nopeasti, kun tuuli auttoi flektin huutaessa ja lämpöä haihtui avonaisen nokkapellin aukosta normaalia enemmän.

Olisi saattanut olla yksikin serpentiinimutka jo liikaa tai jos lämmintä olisi ollut enemmän? Nyt oli auton mittarin mukaan +19’C ja kone kävi tyhjäkäyntiä koko tapauksen ajan, joten suuremmilta vahingoilta taisin onneksi välttyä.

Outoa että lämpömittari ei noussut missään kohtaa normaalista, vaikka kone selvästi keitti?

Näkymiä oli kymmeniä kilometrejä joka suuntaan, koska kyseessä on yksittäinen vuori,

eikä vuorijono. Huipulla on näköalatasanne ja helppokulkuinen ympyräreitti kuten esim Levillä.

Seuraava pysähdys oli Rörosissa, josta ostin jäätelön ja kävelin katsomaan Unesco kohdetta. Vanhoja puutaloja ja kaivostoimintaa, puoli kylää on eräänlainen museo.

Sitten maisema tasoittui melko nopeasti, Ruotsissa pysähdyin katsomaan nähtävyysmerkiltä vesiputousta, joka olisi ollut todella upea Suomessa, mutta tämän reissun jälkeen aika pieni koski.

Muita nähtävyyksiä ei oikein löytynyt ja huomasin tehneeni arvio virheen. Ajoaikaa satamaan oli enää 6–7 h ja koko huominen päivä vielä käytettävissä. Olisi pitänyt jäädä Norjaan johonkin vielä... Olen tallentanut Mapsiin ”haluan käydä” paikkoja, mutta niitäkään ei oikein reitille nyt osunut, kun ajatus oli keskittyä Norjaan.

Yksi oli, joten suuntasin koilliseen tehden reilun 200 km lisälenkin.

Tänään tuli ajettua 527 km ja jäähdytys nestettä piti lisätä 0,5 litraa vuoriseikkailun vuoksi. Tehostinkin on nyt toiminut suht normaalisti.

Sunnuntai 23.6.

Päätin siis lähteä katsomaan Döda Fallettia, koska sen takana oli niin hauska tarina. Jos joskus joku menee pieleen, niin harvalla niin pahasti kuin ruotsalaisille kävi vuonna 1796. Olivat puun uiton vuoksi ryhtyneet rakentamaan kanavaa 35 m korkean kosken ohi. Kosken ja kanavan välinen sorakannas kuitenkin petti ja kokonainen järvi tyhjeni neljässä tunnissa, aiheuttaen 15 metrisen hyökyaallon. Se se on jotakin, kun päästää kokonaisen järven karkuun?

Tarkoitus oli käydä vielä

Jäähdyttelyä korkeuksissa

Ei kaiteita, paras pysyä tiellä.

Ruotsin rautatie museossa, mutta sepä oli kiinni. Lopulta olin Kapelskärin satamassa 2,5 h liian aikaisin, vaikka pysähdyin vielä kahdessa ruukkikylässä.

Ajamista tuli 557 km.

Maanantai 24.6.

Naantalin aurinko paistoi, joten poikkesin vielä parissa näkötornissa ennen kotiin paluuta. Viimeinen päivämatka oli 359 km ja kokonaismatkaa kertyi semmoiset 3356 km. Aikaa koko reissulla kului tuntia vaille viikko Keski-Suomesta 7 päivän aikana.

Niin, loppuun vielä reissussa lievää stressiä aiheuttaneista vioista.

Tehostinöljyn vaihto toi vain

Kaiteita ei luonnollisesti ollut juuri missään, maisema ja tie muistutti paljon sitä kuuluisaa videota, jossa Ari Vatanen nousee Pösöllä vuoren rinnettä ylöspäin. Aurinko paistoi ja näkyvyyttä oli kauas, yli 100 km?

hetkellisen ”avun”, mutta todellinen vika oli laakeririkko hammastangon rattiakselin alapäässä, johon ei auttanut kuin osien uusiminen. Jääh-

dytysnestettäkään ei ole tarvinnut uudestaan lisätä, joten kansivaurioltakin säästyttiin. Semmoinen reissu se, seuraavaa taas suunnitellessa.

Tänä päivänä Döda Falletin uoma on siis tyhjillään ja siellä risteilee puisia kävelyreittejä. Ihan mielenkiintoinen paikka, ei ehkä varta vasten koettava, mutta jos osuu reitin varrelle, niin suosittelen.

Teksti ja kuvat: EETU EKONEN

ELÄKÖÖN Amazon-treffit

Tapahtuma tai oikeammin tapaaminen, jossa ei tapahdu mitään, on jatkanut suosittuna ajokauden päätöksenä jo vuosikymmenen ajan.

Hyvinkäältä lähdettiin

Mistä on kyse siitä lähemmin kertoo TIMO PESSALA:

”Ajatuksissani pyöri monen vuoden ajan kuinka saataisiin Amazon-harrastajia kokoon yhteiseen tapahtumaan. Ajatus jalostui, kuten niin moni muukin loistoidea, saunassa. Mietin miten joukko saataisiin kasaan. Osa on järjestäytyneitä, osa kerhojen ulkopuolella. Harrastajia on kuitenkin runsaasti.

Mieleeni tuli ajatus ”Amazon treffeistä”; tapaamisesta, jossa ei tapahdu mitään, mutta jolla on kuitenkin tärkeä sosiaalinen merkitys mallin harrastajien keskuudessa. Juteltuani harrastajakavereiden kanssa ajatus sai osakseen myönteisyyttä, muttei edennyt sen enempää.

Vuonna 2014 juttelin asiasta Vesa Pohjalaisen kanssa, joka innostui aiheesta, koska oli ollut perustamassa vastaavaa tapaamista vanhojen Saabien harrastajien keskuudessa. Konsepti oli koeteltu ja hyväksi havaittu. Samalta pohjalta lähdettiin vuoden 2015 ensimmäisiä treffejä rakentamaan. Saabistit kokoontuvat helatorstaisin Hyvinkään Rautatiemuseolle, joten se oli myös treffeille hyväksi koettu paikka.

Vettä satoi kuin saavista kaataen, kun Vesan kanssa ajelimme Hyvinkäälle peräkkäin. Mietimme, ollaanko kuin Kummelin

Amazoneja 93 kappaletta.

Ajan patinaa vai uusvanhaa tyyliä, hieno kuitenkin. Huomaa merkittävän kokoinen takasiipi.

Lada-kokoontumisessa kahdestaan. Kuitenkin odotukset olivat positiiviset.

Ilo oli suuri, kun aloitusajan kynnyksellä alkoi Amazoneja kurvata museon parkkipaikalle. Onneksi vettä ei suuremmin satanut enää tapaamisen aikana. Paikalle kertyi noin 35 autoa.

Tilaisuuden henki oli hyvä, joten päätimme jatkaa hanketta, mutta kuitenkin niin, että saataisiin alueellista kattavuutta ja treffit vietäisiin eri puolille Suomea. Näin saataisiin idealle laajempaa näkyvyyttä.

Kotiin ajellessani oli mieli hyvä ja usko treffien jatkoon vahva. Olin siinä määrin tyytyväinen, että vaimo kyseli kotona, mikä miestä vaivaa. Seuraavaksi treffit

vietiin Lahteen ja paikalle haaveiltiin saatavan 60 Amazonia, koska oli kulunut 60 vuotta mallin esittelystä. Toive toteutui ja paikalle lipui yli 60 autoa.

Tästä oli hyvä jatkaa ja kun vapaaehtoisia treffijärjestäjiä ilmoittautui, saatiin myös kaivattua maantieteellistä kattavuutta Turusta Hämeenlinnaan, Porista Imatralle, Espoosta Jämsään ja niin edelleen. Alueellinen kattavuus ja myös uusien harrastajien aktivoiminen mukaan on ollut tavoitteena. Ilahduttavaa onkin ollut huomata nuorten harrastajien määrä treffeillä. Pelätty ukkoutuminen on näin vähentynyt.

Treffeillä on hyvä pohja. Konsepti toimii, sosiaalisella aspektilla on ollut selkeä tila-

us. Tullaan paikalla tapaamaan tuttuja ja tutustumaan toisiin harrastajiin. Katselemaan autoja ja niiden rakenteita.

Paikalla on ollut hienoja alkuperäisiä, täydellisesti entisöityjä, ajan patinoimia ja jopa kaatuneen kuusen alta pelastettu Amazon. Kaikki ovat tervetulleita, kunhan vain ovat Amazoneja.

Treffien markkinointi onnistuu nykyisin helposti. Tyttäreni Irene Pessala on ollut suuri apua treffiesitettä muotoiltaessa. Facebookissa on sivusto Volvo Amazon Treffit. Tiedotus on näin ollen kattavaa.

Myös Suomen Volvokerhon julkaisuun Volvo-Viettiin on ilmoitus saatu, vaikka kyse ei olekaan kerhotapahtumasta. Tällä hetkellä hiljaisuudessa, mutta elossa oleva Suomen Volvo Amazon -kerho on kustantanut kalenterit vuodelle 2022 ja tämän vuoden juhlamukit. Iso kiitos siihen suuntaan. Treffien tulevaisuus näyttää hyvältä.

Tänä vuonna oli ennätyksellinen 93 auton kokoontuminen. Jatkoa ajatellen onkin tärkeää löytää paikka, joka tarjoaa tällaiselle määrälle tilat ja myös fasiliteetit harrastajille, kuten ruoka yms. palvelut. Vapaaehtoisia tapahtumajärjestäjiä kaivataan ja annetaan hyviä neuvoja onnistumiseen. Omasta puolestani olen tätä tehnyt ”rakkaudesta lajiin” eli on antanut sisältöä ja virikettä myös omaan elämään. Riitoja ei puuhaajien kesken ole ollut, koska rahaa ei käsitellä.

Emme näin ollen pysty kustantamaan kuin sen, mitä omalla talkootyöllä saamme aikaan. Kuitenkin tällä tavalla on onnistuttu järjestämään jopa koronavuosina katkeamaton treffiputki.

Eiköhän taas ensi vuonna treffata jossain päin Suomea.

Eka kertaa mukana treffeillä

Ensi kertaa treffeillä oli mukana kotkalainen Elisabeth Myyry, joka toi paikalle hienon Volvo Amazon Favoritin vuosimallia

1967. Auto on museorekisterissä.

Elisabeth kertoo mieluummin käyvänsä tällaisessa tapahtumassa kuin ns. nuorisojuhlissa. Hänen mukaansa sosiaalinen tapahtuma riittää hyvin.

Hän kertoo ihmisten iloisista ilmeistä ja vilkutteluista, kun ajaa Amazonilla. Osallistuminen jatkossa treffeille on ohjelmassa ehdottomasti. Pari muutakin Volvoa löytyy kotitallista. Favoritista tullaan huolehtimaan hyvin ja pientä jatkojalostusta on tiedossa, mutta tavoitteena on saada autosta uuden veroinen.

Tapahtumaan Elisabeth oli tyytyväinen. Letka-ajoa on kyselty ennenkin, mutta käytännössä yhden iltapäivän tapaamiseen sitä ei ole voitu järjestää. Uutta motivaatiota hän kertoo saaneensa treffeiltä, mikä on tapahtunut monelle muullekin harrastajalle.

Elisabeth kertoi hauskasta sattumuksesta, kun yrittäjänä hän tekee myös auton pesuja kotikäynteinä. Hän ihmetteli, kun vanhempi herra tutki Amazonia huolellisesti ja kiinnostus selvisi, koska kyseinen

auto oli ollut hänen perheessään vuoteen 1985 asti. Kyse oli hänen ensiautostaan. Ilo lienee ollut ilmeinen, kun Amazon oli päätynyt kotikulmille Kymenlaaksoon hyvässä kunnossa museoituna.

Toista kertaa mukana

Ari Lehtola Lahdesta kertoo olleensa toista kertaa mukana ja niin ikään hänelläkin Amazon Favorit 1967.

Hänen mukaansa treffien sisältö riittää hyvin. Ehkä jotenkin voitaisiin Arin mukaan huomioda vaikkapa pisimmän matkan ajanutta.

Tiedotus nyt jaossa olleiden kahvi- ja ruokalipukkeiden osalta jäi toivelistalle. Asian jonka me järjestäjätkin huomasimme. Nyt jäi epäselväksi, onko ruoka ja kahvi ilmaista. Kuten tuolla aiemmin oli puhetta, järjestelijöillä ei ole budjettia, koska kaikki tehdään talkoilla. Näin ollen ilmaisia lounaita ei voi olla.

Toki tiedotus yleensäkin pistetään jatkoa ajatellen mieleen.

Treffit jatkukoot

Kuluneet 10 vuotta ovat osoittaneet, että tällaiselle sosiaaliselle tapaamiselle on tilauksensa.

Kiireettömyys ja leppoisa tunnelma ovat mieleisiä vieraille. Ehkä treffit voisivat kehittyä piknik-tyylisiksi, nytkin monella eväskori oli mukana. Säänhaltijat ovat olleet meille suosiollisia kaikkina vuosina. Yritämme pitää suhteet kunnossa siihenkin suuntaan.

Löytyisikö halukkaita treffijärjestäjiä ensi syksylle johonkin päin Suomea?”

Elisabeth Myyry ja Amazon Favorit, ” Tuukko mukaan?” ”EN......TUUN!”

Mauri Ekosen kovakattoinen avo-Amazon.

kuva: Mari Salmenhaara

Entisöity kilpuri, jolla on ajanut mm. Hannu Mikkola. Amazonin paras sijoitus on kolmas vuoden 1967 Suurajoissa.

Classic Motor Show 2024

Kerhollamme oli jälleen osasto Suomen suurimmassa ajoneuvonäyttelyssä, joka kokoaa suurimman osan maamme merkkikerhoista ja harrastajista saman katon alle Lahteen. Tänä vuonna vuosittain vaihtuvana teemana oli ”Pieni on kaunista”.

Perjantaina osastojen kasaus oli jo kovassa vauhdissa saapuessani paikalle työpäivän jälkeen. Toin oman harrasteautoni näytille tietysti ajamalla Keski-Suomesta, 160 km päästä, koska autothan on tehty nimenomaan ajamista varten?

Osastomme oli tällä kertaa A-hallissa, eli korkeassa hallissa urheilukentällä. Vieressä oli Pyhimyskerhon osasto, kuten jo perinteisesti aiempinakin vuosina. Osastollemme oli jo kasattu telttakatos pöytineen ja parkissa oli Tonin 142 ja Antin 740 joiden viereen parkkeerasin PV:n.

Osaston valopilkkuna oli Lieksan kunnan sponsoroima valomainos tulevasta kesäkokoontumisesta sekä siitä painettuja mainoksia jaettaviksi.

Lauantaina vieraita oli paljon heti aa-

musta ja lisää tuntui tulevan koko ajan. Välillä ihmismäärän läpi oli vaikea erottaa käytävän toisella puolella olevia osastoja ja kulkeminen esim. syömään oli hidasta. Kaiken kaikkiaan lauantaina kävijöitä olikin ollut 12 270, joka on kaikkien aikojen päiväkohtainen ennätys.

Meidänkin osastollamme riitti vilskettä ja saatiin useita uusia jäseniä, tervetuloa mukaan!

Kerhomme oli saanut keväällä maahantuojan siivouksen yhteydessä suuren lahjoituksen vanhoja käyttöohjekirjoja, esitteitä ja korjaamokirjallisuutta, kiitos siitäkin. Ensin mainittuja oli useita laatikoita ja niitä jaettiin tarvitseville / halukkaille viikonlopun aikana satoja, koska varastotilaa kerholla ei varsinaisesti ole. Samalla tehtiin inventaariota vanhoista kerholehdistä, joita myös annettiin eteenpäin luettaviksi.

”Kauppa” kävi hyvin, mutta vielä tavaraa jäi Lieksan kokoontumisessa jaettavaksi. Kaiken muun lisäksi jaettiin myös laatikollinen 75-vuotisjuhlatarroja, joiden varaosanumeron joku keksi laittaa google-hakuun. Niitä sai vielä uusia ja kallein paikka taisi pyytää lähes 60 € niistä? Oltiin siis varsin anteliaita, mutta totuus on, että pilalle nekin ajan saatossa menisivät vain varastossa.

Toivottavasti tuottivat iloa uusille halti-

joilleen, ainakin useampi pikkulapsi ilahtui suuresti tarran saadessaan. Näin saadaan harrastus jatkumaan myös tuleville sukupolville.

Osaston ajoneuvot kiinnostivat tasaisesti messuvieraita ja kysymyksiin sai vastailla koko ajan. Itse en ihan koko aikaa osastolla pystynyt olemaan, mutta isä ja Sami hoitivat 544:een liittyvät keskustelut vieraiden kanssa sillä aikaa. Kierreltiin 7 kk ikäisen pojan kanssa näyttelyä ja ihmeteltävää riitti hänellekin sekä äidille. Teeman mukaisesti pienikokoisia autoja oli paljon esillä, RC-kuorma-autoa oli kiva seurata sen ajellessa yhdellä osastolla ja vastakohtana jenkkirekka, jonka pyöränmutterit eivät edes mahtuneet pikkupojan kouraan.

Sunnuntai oli vierasmäärältään hieman rauhallisempi päivä, mutta kävijöitä oli silti paljon. Koko viikonloppuna tapahtumassa kävi yhteensä 20 532 kävijää, eli sunnuntai on siis parempi päivä näyttelyssä käymiseen, jos ei tykkää suuresta ihmismäärästä.

Lauantai-iltana pidettiin kerhon kevätkokous Ravintola Lokissa kävelymatkan päässä messukeskuksesta ja syötiin maittava illallinen ennen nukkumaan menemistä, joka kuitenkin monelle määrittelee vierailupäivän, jos ei halua jäädä

”Saa ottaa, jos tarvitset”

Lahteen yöksi.

Näyttelyn paras yhdistysosasto, eli Autohistoriallinen Seura palkittiin 2000 € stipendillä ja yleisön valitsema ”Omistajien helmi” äänestyksessä voittajaksi suoriutui Jouni Jussilan Volkswagen Karmann Ghia.

Ehdokkaana oli myös todella siistissä kunnossa ollut Petri Raution Volvo Amazon, joka tuli äänestyksessä hienosti toiseksi. Kaiken kaikkiaan onnistunut viikonloppu kaikin puolin, ensi vuonna taas nähdään.

EETU EKONEN

Osastomme alkaa olla valmis näyttelyn avaamista varten.

Volvoja oli esillä myös

muilla osastoilla, tässä Kainuun

Mobilistien osasto.

Osastolla oli mm. hieno herrasmiesfarmari, yksi näyttelyn upeista Amazoneista.

Yksi monien mielestä mielenkiintoinen yksilö oli varmasti Karl Fazerille kuulunut ’Fazerin sininen’

Rolls-Royce Silver Ghost vuodelta 1921, joka oli samalla myös yksi näyttelyn arvokkaimmista ajoneuvoista.

Vanhin paikalla ollut Volvo oli 50-lukuinen PV 444

Kesäpäivä Mobiliassa

Perinteeksi muodostunutta Volvokerhon ja Pyhimyskerhon kesäpäivää vietettiin

6.7. lauantaina Kangasalla Mobiliassa Eino Leinon sekä runon ja suven päivänä.

Päivä oli tyypillinen suvipäivä, aurinkoista ja välillä sateli hieman vettäkin.

Volvoille pysäköinti järjestettiin nurmialueelle rannan tuntumaan, koska parkkialue jätettiin muiden alueella olevien aktiviteettien parkkipaikaksi. Tapahtuma sai hyvin kerholaisia liikkeelle ja myös muita Volvoista kiinnostuneita katselemaan ja ihastelemaan kalustoa.

Paikalle saapui noin 75 Volvoa, joista kahdeksan oli pyhimysvolvoja. Vanhin paikalla ollut Volvo oli 50-lukuinen PV 444 ja uusin oli XC60 sekä muut tältä väliltä.

Tarinoita ja keskusteluja jälleen riitti jäsenten kohdatessa toisiaan. Paljon puhuttiin autojen tekniikasta, yksityiskohdista ja mitä kukin oli vaunulleen sitten viime näkemän tehnyt. Kerhot tarjosivat jäsenilleen pullakahvit.

Mobilian ravintolassa oli tarjolla lounasta ja monella ohjelmaan kuului myös museon näyttelyyn tutustuminen, johon sai ostaa sisäänpääsylipun puoleen hintaan. Näyttelyn teemana oli Reissun

päällä, joka keskittyi matkailuun ja siihen käytettävään kalustoon.

Yhteishenki on porukalla mitä mainioin, mistä saatiin hyvä esimerkki. Poislähtiessä yksi ruiskulla varustettu pyhimys ei suostunut käynnistymään, vaikka startti pyöritti hyvin. Auton ympärille kerääntyi muutama harrastaja pohtimaan ongelmaa. Aika nopeasti vaiva haarukoitiin sähköongelmaksi.

Yksi ruiskuihin perehtynyt kaveri alkoi yleismittarilla mitata, missä vika piilee aloittaen konehuoneesta päätyen polttoainepumppuun auton peräosaan. Opimme myös, että polttoaineen paine pitää olla 2,2 bar:ia. Auton oma polttoaineen painemittari ei juuri värähtänytkään startatessa. Viaksi paljastui lopulta, että polttoainepumppu ei toiminut. Syynä oli pumpun maadoitusjohdon löystyminen. Korjaukseksi riitti johdon kiristäminen.

Näin tämäkin ongelma ratkesi ja pyhimys pääsi kotimatkalle. Jos tällä porukalla ei Volvon vikaa löydy ja saada korjattua,

niin silloin pitää olla ihmeellinen vika kyseessä. Kiitokset avusta pyhimysvolvon omistajan puolesta.

Mobiliassa oli tapahtuman tunnelmia videoimassa ja osallistujia haastattelemassa Hansin Talli. Näin tapahtuma ikuistui Hansin Tallin youtube-kanavalle.

Päivä oli järjestäjillekin antoisa ja mukava.

Arto K. ja Markku J. kiittävät kaikkia paikalle saapuneita ja hengessä mukana olleita.

Toivottavasti myös ensi vuonna perinteiset talvi- ja kesäpäivät saavat jatkoa.

Teksti: MARKKU JYLHÄSALO

Kuvat: MARKKU JA PIRJO JYLHÄSALO

Reissun päällä

Mobilian näyttely oli saanut nimekseen

”Reissun päällä”

75 Volvoa oli saanut näyttävät paikat Mobilian päärakennuksen ja rannan läheisyydestä.

Löytyihän se vika ja Pyhimyskin pääsi kotimatkalle.

164:n entisöinti on vihdoin valmistunut ja autolla riitti ihastelijoita. Lehdessä toisaalla juttu remontista.

1800 ES ja C 70 loistivat edukseen kauniissa kesäsäässä.

Lehtijousien vaihto Duettiin

Volvo Duettista alkoi kuulua erikoisia ääniä jokaisessa moottoritien kuopassa ja lisäksi vaunu veti oikealle, kun kaasun nosti ylös vauhdissa ja vasemmalle, kun kaasupolkimen painoi pohjaan.

Mietin asiaa pitkään ja tulin siihen tulokseen, että takapään lehtijouset ovat kuoleentuneet, jos eivät molemmilta puolilta, niin ainakin toiselta puolelta.

Lehtijousien kunnostus ja miksei myös vaihto onnistuu Suomessa ainakin Vallilan Takomo Oy:n korjaamolla, jossa kuoleentuneet jouset voidaan karkaista ja asentaa ne uudestaan paikoilleen.

Lehtijousia saa hankittua myös ulkomaisista varaosaliikkeistä kuten VP Autoparts Ab ja KL-Racing Ab. Päädyin hankkimaan uudet lehtijouset + niihin liittyvät osat VP Autoparts Ab:ltä ja ne toimitettiinkin melko nopeasti Suomeen.

Omat kokemukseni lehtijousien vaihdosta olivat olemattomat, joten pyysin Ekosen Maurilta apua ja suuntasin Duettin varaosilla pakattuna kohti Keski-Suomen Volvo-paratiisia eli Puuppolaa heinäkuun loppupuolella.

Taka-akselin ja ripustuksen kuvat näyttivät mielestäni melko selkeiltä, mutta usein mutterit ja osat ovat vuosien varrella ruostuneet niin tiukasti kiinni, että ne eivät lähde irti, kuin kuumentamalla ne punaisiksi ennen irrotusta. Vaarana on myös se, että saa enemmän vahinkoa, kuin hyötyä aikaan.

Perille päästyäni purin osat Maurin korjaamon pöydälle; lehtijouset, jousien metallipuslat, korkkitiivisteitä, rasvanippoja, U-pultit akselin ympärille ja niihin kuuluvat mutterit, jousen pantoja, muttereita, prikkoja ja varmuudeksi myös uudet takaiskunvaimentimet.

Purkuhomma sujui nopeasti Maurin neuvojen, opastuksen ja työkalujen avulla. Iskunvaimentimet todettiin kelvollisiksi, joten niitä ei vaihdettu. Vanhat iskunvaimentimet irrotettiin vain alapäästä ja ne saivat jäädä yläpäästään roikkumaan

Ryhdikkäänä Vaajakoskella, jo kotimatkalla.

ja odottamaan. Uusiin lehtijousiin prässättiin metallipuslat, jonka jälkeen jouset nostettiin paikoilleen, jolloin rasvatut pultit saatiin ruuvattua metallipuslien läpi. Sitten vielä korkkitiivisteet, prikat ja nipat paikoilleen, lisää rasvaa prässillä nippojen läpi, U-pultit akselin ympärille ja lopuksi muttereiden kiristys, jonka jälkeen Duettin takapää olikin jo paljon ryhdikkäämpi.

Päivää jatkettiin vielä yleishuoltohommilla, kuten moottorin, vaihdelaatikon perän öljyjen vaihdolla, jonka jälkeen pääsimme koeajolle.

Oli kyllä mukava tunne, kun Duettin perä ei vatkannut mihinkään suuntaan ja

tuntui oikeastaan mukavalta ajaa kuoppiin, kun minkäänlaisia ylimääräisiä ääniä ei kuulunut ja Duett suorastaan hyppi ilosta.

Kaikki hauska loppuu aikanaan ja tuli aika lähteä kotimatkalle. Pysähdyin tankkaamaan Vaajakosken ABC:lle, jossa kuluikin rattoisasti 45 minuuttia, kun paikalle saapui muutama Duettista kiinnostunut henkilö, joilla olisi riittänyt juttua aamuun asti…

JUKKA KOSKELI

Metallipuslat, korkkitiivisteet, nipat, prikat ym

Taka-akselin U-pultti, josta mutterit lähtivät ihmeen helposti irti

Lehtijousen pää, johon on prässätty uusi metallipusla

Uusi ja vanha lehtijousi Iskunvaimentimet roikkumassa

Uusi lehtijousi asennettuna

Rakennetaanpa 240

Perusmateriaalina on 0,2 mm läkkipelti, jota on helppo muotoilla ja tinata. Kaikilla tätä lukevilla on varmaan joku tuttava, joka tekee autopelti/ maalaustöitä. Maalin ohennepöntöt ovat nimittäin mitä oivallisinta materiaalia, kuten muutkin peltigallonat, joissa ei ole värillistä painatusta. Läkkipeltiä saa myös ostaa neliön arkkeina, joista rakentaa jo vaikka mitä. On hyvä muistaa se vanha periaate, mittaa kahdesti ja leikkaa/sahaa kerran.

Projektin voi aloittaa vaikka ovista. Ohuella tussilla tai piikillä piirretään kaavan muoto pellille ja leikataan se saksilla. Seuraavaksi niihin tehdään kylkilistan kohdalle kohouma. Se onnistuu tylpällä muovisella painimella ja sopivan pehmeällä alustalla. Itse käytän vanhaa muoviviivoitinta, jonka nurkkaan on hiottu sopiva muoto ja alustana polyuretaanilevyä. Ensin painetaan takapuolelta listan kohdalle ”viiva” toisen viivoittimen ohjaamana ja sen jälkeen ulkopuolelta edellisen molemmilta puolilta vastaavasti. Kannattaa kokeilla ensin erilaisia työkaluja sekä tarvittavaa voimaa. Liian suurta muokkausta ei pidä yrittää tehdä kerralla, vaan mieluummin pikkuhiljaa useammalla painalluksella. Lopuksi oven yläosan muoto taivutetaan sopivaa putkea tai muuta pyöreää muotoa vasten.

Seuraavaksi nokkapellin ja takaluukun teko, jotka tehdään pitkälle samaan tapaan kuin ovet. Ensin pakkaukset jälleen pienin erin ja lopuksi reunan taivutus. Nokkapellin etureunaan voi tehdä muutaman ”haavan”, jotka tinataan lopuksi umpeen, jolloin lopputuloksesta saa helpommin siistin.

Lokasuojat ovat jo hieman haasteellisemmat. Aihio leikataan taas pellistä, mutta jätetään pyöränkaaret vielä leikkaamatta. Lokasuojiin tehdään ensin listan kohdalle kohouma kuten oviin ja samalla tavalla painamalla pyöränkaaren muoto. Teippirullaa voi käyttää apuna ohjaamaan painintyökalua. Kun muoto

Jos omistuksessa ei vielä ole 240:ä ja sellaisesta haaveilet, mutta tallitila ei riitä ja omaat kädentaitoa, niin rakenna sellainen 1:10 mittakaavassa. näyttää oikealta, leikataan pyöräaukko kaavan mukaan. Kaaren kantiksi tinataan lopuksi erillinen pellinsoiro, joka myös jäykistää kaaren. Jos mallista haluaa tehdä yksityiskohtaisen, etuvilkun/takavalon aukko kannattaa leikata tässä vaiheessa. Sitten yläosan kaareva osuus tehdään kuten ovissa ja kulmat tinataan kiinni ja viilataan oikeaan muotoon. Tinaa on helppo muotoilla viilalla, jolloin oikea muoto on helpompi saavuttaa. Takalokasuojaan kannattaa leikata taas haava takaluukun etureunan kohdalle, koska muoto muuttuu ikkunalinjan jälkeen taaksepäin mennessä.

Seuraavaksi yhdistellään valmistetuista osista isompi kokonaisuus. Aukeavat ovet ja luukut tekevät mallista monin verroin hienomman, mutta myös lisäävät työn määrää. Tässä tapauksessa mallin on tarkoitus olla koristeena esikuvansa hattuhyllyllä, joten sellaisille toimiville yksityiskohdille ei ole tarvetta. Niinpä ovien saumojen taakse on tinattu centin levyinen pellin soiro pisteillä kiinni, jotta lämpö ei aiheuta muodonmuutoksia. Näin koottu kylki on vielä melko joustava ja sisäpuolelle kannattaakin tinata vahvistuksia. Nokkapelti ja takaluukku on kiinnitetty lokasuojiin vastaavasti ja tässä kohtaa

Kori alkaa hahmottua.

Sisälle tarvitaan nyt lisää vahvistuksia, korista on helppo tehdä kiero.

Mittaristo on tehty tulostamalla oikeasta autosta otetusta valokuvasta.

Vas. Sisustan luonnostelua.

kannattaa käyttää aikaa mittailuun.

Erilaisia ristimittoja kannattaa ottaa sieltä täältä ja taivutella osia, kun ne vielä helposti liikkuvat. Katto tehdään samoja periaatteita mukaellen, ikkunan pieliin kannattaa käyttää paksumpaa materiaalia. Itse olen käyttänyt vanhasta starttimoottorin kenttäkäämistä purettua kuparia.

Varsinaista pohjaakaan tähän mallin ei tullut, vaan sisustasta tein kaukalon, joka on asennettavissa alakautta maalauksen jälkeen. Se koostuu erilaisista pellin-, puun-, muovin- ja uretaanin kappaleista. Viimeksi mainittu on helppoa työstää ja lujuus riittää osissa, joihin ei voi koskea. Montaa materiaalia voi käyttää sekaisin. Kun kokonaisuus saa maalia pintaan, kukaan ei tiedä, että koetaulu on uretaanista eristelevyä ja mittariston päällä oleva lippa puolestaan jäätelötikkua.

Penkit on tehty uretaanilevystä ja päällystetty ohuella kankaalla. Maalaus olisi hyvä, jopa parempi tapa viimeistellä ne. Pienoismalliliikkeissä myydään irtokarvaa, josta saa aidon näköisen plyysipinnan levittämällä sitä liiman päälle.

Alla: Koekasaus ennen maalausta.

Yksinkertaisimmillaan valot voisi tehdä tulostamalla valokuvista, mutta viimeistellymmän ulkonäön saa, kun valoissa on syvyyttä. Etuvilkut ovat tällä kertaa cd-kotelosta, johon on ensin painettu kuumennettu metalliverkko. Siitä jää sopiva kuvio sisäpinnalle. Sitten levy lämmitetään ja taivutetaan muotoonsa ja lopuksi leikataan/hiotaan oikeaan kokoon. Heijastinosa on tehty myös lämmittämällä muovilevyä, tällä kertaa kirkasta pakkausmuovia, joka ei halkea niin helposti. Kiillon saa aikaan alumiiniteipillä, jolla saa myös muita pieniä kromiosia pinnoitettua. Ajovalo tehdään samalla periaatteella, mutta sisäpuolen uritus puukon kärjellä raapimalla, jotta valokuviosta tulee oikeanlainen. Takavaloihin pätee sama ohje kuin etuvilkkuihin, mutta ne maalataan läpikuultavalla maalilla. Puskurit on tehty yksinkertaisesti puusta, samoin vanteiden keskiöt. Renkaat ja vannekehät on valmiita rc-auton osia. Takalasin ritilikkö on samaa peltiä ja tinattu paikoilleen ennen maalausta.

Kun kaikki osat ja sisusta on koesovitettu ja tinailtu niille tarvittavat kiinnikkeet, on aika maalata kori. Pohjatyöt voi tehdä kuten 1:1 autoon. Lopuksi kasaus ja siinä se sitten on. Pienet yksityiskohdat viimeistelevät mallin, kuten takaluukun tekstit yms. Valmis auto kesäksi esikuvan hattuhyllylle ja talveksi kirjahyllyyn. Aikaakin kului alle 70 h?

EETU EKONEN

Urheiluautoksi

VOLVO 1800 S

”Millaista on omistaa 10 000 dollarin hintainen auto?”, tiedusteltiin ilmoituksessa, joka pisti silmään eräässä amerikkalaisesssa lehdessä runsas vuosi sitten. ”Kokekaa se 3995 dollarilla”, jatkui ilmoitusteksti. ”Maksatte yli 10 000 dollaria Ferrarista tai Aston Martinista ja saatte levyjarrut , ylivaihteella varustetun täysin synkronoidun nelivaihteisen vaihdelaatikon, jäykän taka-akselin, erillisen etujousituksen, tarkan ohjauksen, täydellisen mittariston kierroslukumittareineen sekä eurooppalaisen muotoilun ja korin. Maksamalla 3995 dollaria Volvo 1800:sta saatte saman. On totta”, jatkui teksti edelleen, ”ettei Volvo 1800 saavuta 240 km/t nopeutta. Monet 10 000 dollarin autoista sen saavuttavat – tarvitsette vain kilparadan voidaksenne nauttia sellaisesta suorituskyvystä. 1800 saavuttaa yli 160 km/t nopeuden, 145 km/t nopeudella se kuluttaa polttoai-

netta saman verran kuin Volkswagen 110 km/t nopeudella – ja tarvitsette vain maantien voidaksenne nauttia tällaisesta suorituskyvystä.”

Ensi näkemältä lukemamme ilmoitus tuntui jonkin verran haetulta, ehkäpä yliammutultakin. Saatuamme viime talven aikana tilaisuuden pariinkiin otteeseen tehdä tuttavuutta Volvo 1800 S:n kanssa, saatoimme kuitenkin todeta, että amerikkalaisessa ilmoitustekstissä oli totta ainakin toinen puoli.

Historia ja rakenne

AB Volvo suoritti kokeiluja erilaisilla urheiluautoilla jo aikaisin 1950-luvulla, mutta nämä kokeilut eivät johtaneet minkään mallin sarjavalmistukseen. Vuonna 1957 tehtaan johto kuitenkin katsoi ajan olevan kypsän urheiluauton markkinointia silmälläpitäen. Uuden mallin suunnittelu aloitettiin moottorista ja tavoit-

teeksi asetettiin mahdollisimman kevyt ja samalla alhaisin tuotantokustannuksin valmistettavissa oleva moottori, jonka tehon tuli olla suurempi kuin silloisissa Volvon moottoreissa. Ensimmäiset kokeilumoottorit – niitä tehtiin 40 kpl – valmistuivat seuraavana vuonna ja niiden avulla kehitettiin 1800:n voimalaite, nykyisen B 10 -moottorin B-muunnos, kahdella sivuilmakaasuttimella varustettu suora kansiventtiilinelonen, jonka kampiakseli on laakeroitu viidellä runkolaakerilla ja jonka sylinterikannessa on täysin koneistetut palotilat ja jokaisella sylinterillä omat erilliset kanavansa.

Alustarakenteensa 1800 S on perinyt Volvo Amazon -henkilöautolta. Akseliväliä on tosin lyhennetty ja jousituksen arvoja muutettu urheiluauton asettamien vaatimusten mukaisiksi. Iskunvaimentimet ovat erikoisrakenteiset: niissä on freonkaasulla täytetyt

nailonkammiot, joiden tarkoituksena on huolehtia siitä, etteivät iskunvaimennusominaisuudet pääse heikkenemään korkeissakaan lämpötiloissa. Jarrujärjestelmä – tehostimella varustetut levyjarrut edessä, tavalliset rumpujarrut takana – suunniteltiin alkujaan 1800:aa varten, Amazon-malleihin se on periytynyt vasta tätä tietä. Pirelli Cinturato vyörenkaat ovat myös alusta pitäen kuuluneet 1800:n vakiovarusteisiin.

Itsekantavan korin suunnittelussa turvauduttiin italialaisen ”koriräätälin”, Pietro Fruan, apuun. Sen tuloksena muotoilussa on selvä italialainen leima aina etupuskurin niksausta – Fruan ”tavaramerkkiä” – myöten. Korin rakenteessa on kuitenkin otettu huomioon Volvon asettamat lujuusvaatimukset, ja niiden mukaisesti mm. korin kaikkia aukkoja ympäröivät lujat kotelopalkit. Korien valmistus uskottiin englantilaiselle Pres-

Teksti Erkki Paasikangas

Kuvat Mauri Salo

Me ajoimme

TEKNIIKAN MAAILMA

kirjoitti Volvo 1800 S:stä 60 vuotta sitten numerossa 18/1964

sed Steel Ltd:lle, yhtiölle, joka valmistaa suurimman osan Englannin oman autoteollisuuden käyttämistä koreista. Jopa ”tuhatkahdeksansatasien” kokoonpanokin tapahtui alun perin Englannissa Jensen Motors Ltd:n tehtailla, sillä Volvon oma tuotantokapasiteetti ei riittänyt tähän tarkoitukseen. Elokuusta 1963 lähtien ne on kuitenkin koottu Ruotsissa, ja samalla auton tyyppimerkintään liitettiin S-kirjain – tarkoittaneeko se Sverigeä, Superia vai Sportia, sitä emme tiedä.

Ensivaikutelmia

Kaikesta kansainvälisyydestään huolimatta on Volvo 1800 S:ssä odottamattoman ”volvomainen” leima, jonka panee heti merkille astuessaan sen ohjauspyörän ääreen. Ikkunat ovat matalat, vyötärölinja korkealla ja sekä rintapelti että konepeitto vaikuttavat turhan korkeilta. Tuulilasi on lisäksi

OHJAAMON järjestely on urheiluautoon sopiva. Oven ja istuimen väliin sijoitettua käsijarrun kahvaa lukuunottamatta on hallintalaitteiden sijoitus erinomainen. Ylivaihteen katkaisin (q) on sijoitettu kojelaudalle lähelle ohjauspyörän kehää, yhdistetty suuntavilkkujen ja kaukovalovilkun katkaisin on ohjauspyörän alla vasemmalla ja oikealla puolella on vastaava vipu merkiantotorvea varten. Mittaristo on täydellinen kierrosluku (f) ja jäähdytysveden lämpömittareineen (g) ja tärkeimmät mittarit on myös hyvin sijoitettu. Kojelaudan keskiosassa olevat kello (e) polttoainemittari (i) ja öljynpainemittari (k) ovat pikemminkin koristeelliset kuin käytännölliset.

niin kalteva, että pehmustetut häikäisysuojat ottavat miltei kiinni ajajan otsaan ja pääntila on varsin rajoitettu, vain 89 cm. Hattu päässä ei ainakaan pitkä mies autoon mahdu, mutta toisaalta hattu tuskin onkaan oikea päähine urheiluautossa käytettäväksi. Olemme lisäksi kuulleet kerrottavan, että 1800 S:n ostajille annetaan lisävarusteena asiaan sopiva lippalakki. Katon kannatinpylväät ovat ohuet, ja näkyvyys 1800 S:n ohjaamosta onkin parempi kuin missään aikaisemmin kokeilemassamme Volvo-mallissa, ainoastaan kojelaudan päälle sijoitettu taustapeili estää oikean etulokasuojan kärjen näkymästä.

Volvo 1800 S on tarkoitettu kaksipaikkaiseksi autoksi, mutta kokoonkäännettävällä takaistuimella, joka tavallisesti toimii ylimääräisena matkatavaratilana, on lisäksi tilaa kahdelle lapselle. Miltei olematon pääntila – 69 cm – ei nimit-

täin rohkaise aikuista takaistuimelle sijoittumaan, vaikka polvitilan saakiin siedettäväksi ilman, että ajaja joutuu turhan paljon tinkimään omasta mukavuudestaan. Varsinainen matkatavaratila on suurempi kuin useimmissa urheiluautoissa, mutta säiliön korkea kynnys ja sen aiheuttama suuri nostokorkeus muodostavat ilmeisen epäkohdan. Oma haittansa on myös säiliön lattialle sijoitetusta varapyörästä. Istuimet säädettävine selkänojineen – portaaton säätö säätöpyörän avulla – ovat miellyttävät ja niiden siirtovara riittää pitkäraajaisellekin miehelle. Istuimien kiskot on sijoitettu siten, että istuimet nousevat niitä eteenpäin siirrettäessä, joten sekä pitkän että lyhyen henkilön silmät pysyvät suurin piirtein samalla korkeudella. Selkänojia

voidaan arvostella sikäli, että ne eivät kaarteissa suurella nopeudella ajettaessa tarjoa täysin riittävää sivustatukea, elleivät vakiovarusteisiin kuuluvat kolmen pisteen turvavyöt ole käytössä.

Suorilla ja kaarteissa

Volvon henkilöautoja pidetään yleisesti ”kovina kulkurautoina”, joten saman tehtaan urheiluautolta odottaa ilman muuta tavallista parempaa suorituskykyä.

Mikään ihmemenijä 1800 S ei kuitenkaan ole, mutta tehtaan kokoonpano- ja kokeiluosaston insinööri Gerhard Salinger onkin aikoinaan lausunut, ettei Volvo 1800 ole tarkoitettu miksikään kilpa-autoksi, vaan lähinnän täydentämään tehtaan henkilöautomallistoa. Talvikelin

vuoksi emme voineet suorittaan Volvolla koeajoihimme verrattavia saavutusarvomittauksia, mutta totesimme, että se saavuttaa ainakin tehtaan lupaaman 175 km/t huippunopeuden.

Ilmeisen lujan rakenteensa ja täydellisen varustelunsa johdosta Volvo 1800 S on urheiluautoksi melko painava, tehtaan ilmoituksen mukaan se nimittäin painaa ajokunnossa n. 1200 kg, joten sen tehopainoksi tulee peräti 11,1 kg/hv. Tästä – ja osittain vaihteiston välityssuhteesta –johtuen sen kiihtyvys on vain hivenen parempi kuin uusien, samankokoisilla moottoreilla varustettujen henkilöautomallien. Hyvään kiihtyvyyteen pääseminen edellyttää myös vaihteiden oikeata käyttöä, ja 6000 k/min. osoittautui kiihtyvyyden kannalta edullisimmaksi vaihtamisajankohdaksi. Vaihteiston käsittely on miellyttävää nopeasti ja varmasti toimivan synkronoinnin ansiosta, mutta eri vaihteiden välityssuhteet vaikuttavat ehkä liian henkilöautomaisilta – itse asiassa ne ovatkin samat kuin Amazonissa. Vakiovarusteena oleva sähkökäyttöinen ylivaihde ei ole ”loikkari” sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan pikemminkin erittäin nopea viides ”pykälä”, sillä auto pystyy saavuttamaan lähes moottorin surimman tehon kierroslukua vastaavan nopeuden myös tällä vaihteella. Saavutusarvojen kolmas tekijä, polttoaineenkulutus, vaihtelee suuresti sekä ajotavan että olosuhteiden mukaan. Keskimääräinen kulutus pyörii 11,5 l/100 km paikkeilla, mutta ylivaihdetta käyttäen autolla saattaa sopivalla nopeudella ja hyvissä olosuhteissa taittaa 100 km maantietä kahdeksallakin litralla. Volvojen kaarreominaisuuksia on harvoin moitittu, mutta sitä useammin kiitetty. Myös 1800 S ansaitsee tässä mielessä kiitoksen, sillä ohjautuvuudeltaan se on miltei neutraali, vaikka pientä taipumusta aliohjautuvuuteen onkin havaittavissa. Tuloksena on,

että se kulkee kaarteissa todella vakaasti, kuin kiskoilla ikään. Sopivalla kaasun käytöllä sen saa myös hallittuun takapyöräluistoon. Renkaiden vaikutus Volvon kaarreominaisuuksiin kävi selvästi ilmi joutuessamme kokeilemaan autoa sekä alkuperäisillä vyörenkailla että kotimaisilla talvirenkailla varustettuna, ja sanomattakin lienee selvää, että ensinmainitut vetivät vertailussa pitemmän korren.

Volvo 1800 S:n jousitus on urheiluauton jousitukseksi pehmeä, mutta henkilöautoihin verrattuna totuttua jäykempi. Vaikuttaakin siltä, että Volvon suunnittelijat ovat ”pehmeänjäykässä” jousituksessa löytäneet sopivan kompromissin ja onnistuneet yhdistämään urheiluauton ajo-ominaisuudet henkilöauton ajomukavuuteen. Ainoa mukavuutta häiritsevä tekijä on auton hieman täristävä kulku epätasaisella tiellä hiljaa ajettaessa. Suuremmilla nopeuksilla liikuttaessa jousitus sen sijaan pystyy hyvin tasoittamaan tienpinnan epätasaisuudet.

* * *

Volvo 1800 S ei 23 900,- markan hintaisena ole halpa auto ja viime keväänä TM:ssa esiteltyjen 12 urheiluauton joukossakin se oli neljänneksi kallein. Toisaalta Volvo 1800 S kuuluu niihin harvoihin urheiluautoihin, joita saattaa ajatella myös perheen ainoaksi ajokiksi, sillä onhan se varustettu umpikorilla, monilla ajomukavuutta lisäävillä hienouksilla ja erittäin tehokkaalla lämmityslaiteella. Tässä mielessä Volvo 1800 S on tosiaan ”köyhän miehen Ferrari” ja sellaisena se kuuluu ainakin allekirjoittaneen omien toiveautojen melko suppeaan joukkoon. Ja vaikka ”Volvo on pikemminkin maratonjuoksija kuin sprintteri” kuten englantilaiset ovat eräässä yhteydessä varsin osuvasti todenneet, riittää sen suorituskyky tavalliseen matkailukäyttöön vallan mainiosti.

KONEPEITON alla tuntuu olevan tilaa vaikkapa V-kahdeksikkoa varten. Öljyntäyttöaukko, -mittatikku, -suodin, -jäähdytin, akku, virranjaoitin, sytytystulpat, kaasuttimet ja jarrunestesäiliö ovat huollon kannalta suorastaan loistavasti esillä.

Ilmanputsarin vaihtoon järkeä

Volvo B18A ”paistinpannuilmanputsari” on helppo muokata avattavaksi, että voi putsarin sisään vaihtaa pelkän paperisuodattimen.

Paistinpannuputsarin saatavuus ja hinta on vuosikymmenien aikana vaihdellut, joten tehdään tästä nyt avattava malli, johon voi vaihtaa pelkän paperisuodattimen.

Kulmahiomakoneella rälläköidään putsarin kannen pokkaus kokonaan pois (kuvat alla vas.) ja sisälle hitsataan esim 70 mm rautanauloista ja M6-pultista uusi

kiinnike putsarin kannelle. Kanteen voi myös sisäpuolelle hitsata koriprikan vahvikkeeksi.

Itse paperisuodatin (alla oik.) on aika ylenen malli, jonka hinta on 10-15€ kpl.

JARI PELLAS

Vanhojen Volvojen omistajille ja entisöijille

Pirkanmaan

V-Palvelu

V-Palvelu on vanhojen Volvojen omistajille ja entisöijille suunnattu varaosapalvelu.

Tuomme maahan ja myymme uustuotanto varaosia ja tarvikkeita vanhempiin Volvo-malleihin.

Puhelin: 040 047 2321 tai 040 047 2346

Sähköposti: jouni.jokinen@v-palvelu.fi

Pirkanmaan V-Palvelu Ky

Sorvajärventie 416 34110 Lakiala

UUTUUS!

Lattiamattosarja

Volvo 164

Legendaarisiin Volvoihin löytyy uustuotantona mm. verhoilu- ja tiivisteosia. Saatavilla lähes kaikki sisustan ja tavaratilan verhoiluosat sekä kumitiivisteet oviin ja ikkunoihin.

Kromiosat auton koriin ovat uustuotannossa, eli puskurit, maskit ja listat ovat saatavilla.

Yleisimmät varaosat ja tarvikkeet löytyvät suoraan varastostamme.

Osa nimikkeistä toimitusmyyntinä (toimitukset n. 2 viiikon välein).

Kerhoillat

Kerhoillat ovat avoimia kaikille kiinnostuneille. Paikalle ei tarvitse saapua Volvolla. Ikä tai sukupuoli eivät myöskään ole esteenä, joten ota nyt tavoitteeksi käydä lähimmässä kerhoillassa ainakin kerran tämän vuoden aikana. Kerhoilta katkaisee mukavasti viikon - iltakahvia ja pullaa ei juuri paremmin voisi nauttia.

Pääkaupunkiseudun kerhoillat kuukauden kymmenes päivä klo 18. perjantai, lauantai tai sunnuntain sattuessa kohdalle kerhoilta on seuraavana maanantaina.

Tikkurilan Neste, Niittytie 2, Vantaa Yhteyshenkilö:

Antti Kilpijärvi, puh. 045 6780 544 antti.kilpijarvi@suomenvolvokerho@com

Tampereen seudun kerhoillat HUOM! paikka muuttunut

Tampereen seudun kerhoillat joka kuukauden ensimmäinen torstai klo 17.30 kokoontumispaikka Shell Tampere, Lahdenperänkatu. Tampereen seudun kerhoillat myös joka kuukauden kolmas torstai klo 17.30 kokoontumispaikka Ylöjärven Juustoportti, Kumitie 2

Touko-, kesä-, heinä- elo- ja syyskuussa kokoontuminen kolmansina torstaina Juustoportin sijaan vaihtuvissa paikoissa, jotka sovitaan aina edellisessä kerhoillassa. Lähtö Teiskontien Nesteeltä klo 17.00 Paikasta tulee ilmoitus myös foorumiin.

Yhteyshenkilö:

Jarmo Lehtonen, puh. 0400 919 544 jarmo.lehtonen@suomenvolvokerho.fi

Kuopion seudun kerhoillat

Kuopion kerhoillat ovat kuukauden kolmas sunnuntai klo 18 Rastaantien Teboililla

Oulun seudun kerhoilta

kuukauden ensimmäinen keskiviikko klo 18 Neste Maikkula Oulun baarin kahviossa. (Haaransuontie 1) oulunbaari.fi

Jos keskiviikko sattuu arkipyhälle, niin kokoonnutaan seuraavalla viikolla.

Yhteyshenkilö:

Hannu Pikkuaho, puh. 0400 931 939 hannu.pikkuaho@gmail.com

Varsinais-Suomen kerhoillat

Suomen Volvo-kerhon jäsenet kokoontuvat yhdessä VRCF jäsenten kanssa joka kuukauden viimeinen keskiviikko klo 18.30 • Raision ABC Piilipuunkatu 2, 21200 Raisio

Yhteyshenkilö:

Juhani Hummelin, puh. 043 2006 940, juhani.hummelin@suomenvolvokerho.com

Kajaanin seudun kerhoillat kuukauden ensimmäisenä tiistaina klo 18 Kajaanin ABC:lla Yhteyshenkilöt: timo.paakkonen@suomi24.fi, puh 044 0177 390 petrihuovinen@msn.com, puh. 040 7284 745

virallinen VERKKOKAUPPA

Softshell-takki

Pikee

T-paita

Premium huppari

Suomen Volvo-kerhon merkkauksilla tyylikkäät ja kustannustehokkaasti!

LippiksetLippikset

Helppoa tilaamista, monipuoliset maksutavat. Toimitusaika (n. 1-2 viikkoa) määräytyy tuotteen mukaan.

Tuotteita lisätään kauppaan kysynnän mukaan.

Kysy tai ehdota myös muita tuotteita: joni.niemi@kirjapainoassa.fi

Tuotteet saatavissa myös kangasmerkein. (kangasmerkillä merkintä lisätiedot kohtaan +5€)

Volvo-kerhon jäsenille ale-koodilla -5€ /tuote (jäsenen ale-koodin löydät jäsenkirjeestä).

skannaa koodi ja tutustu tuotteisiin!

https://kauppa.kirjapainoassa.fi/tuote-osasto/volvokerho/

Pipot

Alkuperäinen keulailme: Alkuperäinen jenkkikeula neljällä pyöreällä valolla

Uusi ilme: Uudempi jenkkikeula miellyttää silmääni enemmän, tässä kuvassa 264 maskin kanssa.

Valmetin insinöörin tuliainen New Yorkista:

Volvo 244

DL vm. 1978

Volvo 240:t käyttöautoina

1983-1998

Volvo-geenit tarttuivat minuun lujasti jo pikkupoikana isäni Volvojen Duettin sekä 145:n kyydissä matkatessa. Myös ajamisen ensimmäiset kokemukset syntyivät Duettin ratin takana.

Kun tuli aika siirtyä omaan autoon, valinta kohdistui Volvo 242 L vm. 1977 B19A koneella. Autoa ei Suomen verottajan ansiokkaalla avustuksella oltu päästy pilaamaan liioilla varusteilla. Ilman ohjaustehostajaa vertailut traktoriin eivät olleet kaukaa haettuja, toki pieni kääntösäde ja tunnokas hammastanko-ohjaus pelastivat tuntumaa. Kokokumimatot lattialla olivat tietysti käytännölliset, eikä kello tai kierroslukumittari päässyt häiritsemään kuljettajan keskittymistä tiellä pysymiseen, mutta sen sijaan lämpöä riitti ja vakaata menoa kelillä kuin kelillä. Volvon jälkimarkkinointi julkaisi jo tuohon aikaan lisävarusteluetteloita ja niiden sisältöä ja suolaiselta tuntuvia hintoja tuli tutkittua tarkasti. Kun sitten tutki lompakon si-

sältöä, niin haaveiksi jäi monen hyvän lisävarusteen hankinta 242:een.

Seuraava Volvoni oli perheenlisäyksen vuoksi Ruotsista Suomeen kulkeutunut Volvo 245 GL vm. 1976 B21E BW55 USA-versio tiheällä 4.1:1 perävälityksellä. Kulkuhaluja autolla kyllä oli 242:een nähden ihan eri tavalla ja kuten arvata saattaa niin mikään pensapihi tämä auto ei tiheiden välityksiensä vuoksi ollut. 245 oli lapsiperheen arkeen sopiva auto ja se palvelikin perheen kuljetuksissa lähes kymmenen vuotta 330 tkm matkalla.

Kun lapset kasvoivat, tilantarve väheni ja seuraava autoni oli jo yhtä varustelun juhlaa, Volvo 244 GLE vm. 1984 B19E AW71. Auto oli Kunnallisvirkamiesliiton työsuhdeautoksi uutena hankittu ja lisävarustelista oli täytetty alusta loppuun mm. Volvon stereot vahvistimella, yhdeksän alumiinivannetta ja kaikki sähköherkut. Ilmastointia ei tosin ollut hankittu, mutta kattoluukku ja neljä sähköikkunaa korvasivat puutetta. Ajoin 244:lla seitsemän vuotta, kilometrejä kertyi n. 225 tkm ja harmittaa edelleen, että autosta tuli luovuttua. Muistona tästä autosta on nykyisessä 244:ssa nahkaratti, minkä kävin pelastamassa ennen auton palautusta, myös muita lisävarusteita purin autosta talteen. 245 jäi odottamaan kunnostusta 240 GLE:n hankin-

nan jälkeen, mutta työelämän kiireet yms. syyt siirsivät aina kunnostuksen aloittamista eteenpäin. Ehdin purkaakin auton, mutta peltitöiden kohdalla piti nostaa kädet pystyyn, sillä korroosio oli edennyt pitkälle. Olisi pitänyt tykätä tosi paljon hitsauksesta! Pikkuhiljaa alkoi kypsyä ajatus muun harraste-Volvon hankinnasta ja rupesin etsiskelemään -70 luvun loppuvuosien USA-vientiin valmistettua 240-sarjalaista. Ennen kuin minulla ei ollut edes autoa hankittuna, aloin kerätä lisävarusteita liikkuessani työmatkoilla eri puolella Suomea. Tuohon aikaan peltopurkamot olivat voimissaan ja löytöjä pystyi tekemään sopivalla hinnalla itse purkamalla. Kun aikaa oli kulunut parikymmentä vuotta, oli viimein varaa hankkia niitä lisävarusteita, mitä oli halunnut aikanaan hankkia!

Keräilyintoa riitti ja sekä työmatkoilla että kesälomareissuilla (vaimon ja lasten iloksi) pysähtelin purkamoilla ja hankin Volvon pisteosia talteen. Netin myyntipalstatkin tarjosivat hyviä löytöjä edullisesti, monesti jopa uusia osia dumpattiin pois varaston tyhjennyksenä.

Sopiva jenkkiprojekti löytyi keväällä 2008

Jenkki-Volvoja ei ollut myynnissä kovin usein, mutta hel-

mikuussa 2008 tärppäsi. Nettiautossa osui silmään 244:n kuva nelivalokeulalla 108 000 mailia (172 000 km) mittarissa ja auto oli jopa Jyväskylässä. Luuri kouraan ja soitto autojobbarille, että ostan auton ja niinpä sitten kohta lapioitiin auto pakkasessa lumikasasta esiin. Auto oli seissyt puolitoista kuukautta hangessa ja se lähti ensi startilla käyntiin ilman ylimääräisiä sivuääniä ja jäi käymään tasaisesti. Pikkaisen kuitenkin epäilytti, kun avasin paisuntasäiliön korkin ja näin säiliössä öljyistä mustaa mönjää, mutta eihän mokomat pikkuseikat autokuumeessa mitään haittaa. Tarkastelin autoa pintapuolisesti enkä tehnyt edes koeajoa ja pienen tinkimisen jälkeen auto vaihtoi omistajaa 300 eurolla. Auto oli leimassa ja matka jatkui pesujen kautta talliin tarkempaan syyniin.

Kun käynnistin kylmän moottorin niin ensihavainto oli sen moitteeton käyntiääni ja syy tähän selvisi, kun koneen kyljestä löytyi Volvon vaihtomoottorin tarra. Myöhemmin vielä selvisi, että toisen omistajan aikana B21F USA-kone rikkoutui väärien moottoriöljyjen vuoksi ja omistaja hankki vuonna 1984 Volvolta eurooppalaisen B21E vaihtokoneen. Koneella oli ostohetkellä ajettu reilusti alle 100 tkm ja tätä kirjoitettaessa kilometrejä on kelattu jo n. 70 tkm lisää il-

Alustan käsittelyä: Ruosteet pois ja epoksia pintaan

Alustan osien kunnostusta: puhdistettuja ja maalattuja osia oli mukava päästä asentamaan.

Kori maalattuna: Volvossa on tunnetusti tehokas läpivirtaustuuletus

Moottoritilan maalaus ja kansiremontti: Konehuone sai uuden maalipinnan, mutta teippaus oli yhtä tuskaa. Alla konehuone syksyllä 2024

man moottorimurheita. Paisuntasäiliössä olleen öljyn syy oli ilmeisesti se, että joku oli päättänyt estää valurautaisen lohkon ruostumista lisäämällä öljyä nesteiden sekaan. Jouduin vaihtamaan jäähdyttimen ja huuhtelemaan systeemin useampaan kertaan ennen kuin pääsin öljyisestä mönjästä eroon, eikä öljyä ole sen koommin nesteiden seassa näkynyt.

Alkuperäisen B21F USA-version teho oli katalysaattorin ja EGR:n kanssa kaasarikoneiden tasoa 101 hv, kun eurooppalainen versio ilman katalysaattoria tuotti 123 hv. Erikoista USA-moottorissa oli se, että siinä ei ole vuonna 1978 ollut Lambda-anturia lainkaan! Amerikan versiossa oli myös hiilivetyjen keräysjärjestelmä bensatankista moottoriin ja korvasin tämän letkuhässäkän kunnostuksen yhteydessä rollover-venttiilillä.

Jenkkiversion joustopuskurit ovat vielä 3 mm paksummat kuin eurooppalaiset ja lisäksi puskurien kokokumiset vaimentimet runkoaisojen päissä on korvattu Sachsin nestetoimisilla vaimentimilla (muoviautot vaviskaa!). Bensatankin rikkoutumista peräkolarissa on pyritty estämään runkopalkkeihin pultatulla kolmionmuotoisella vahvikeraudalla. Kolaritilanteessa tämä vahvikerauta ottaa kiinni taka-akseliin jarrusatuloissa olevien ulokkeiden kohdalta ja estänee tankin rikkoutumisen – turvallisuus ennen kaikkea!

Amerikan markkinoiden mukainen varustetaso autossa on DL, mikä vastaa pohjoismaista GL-varustelua. Ulkonäköön vaikuttaa 260-sarjasta lainattu pitkä konepelti, nelivalokeula pyöreillä umpioilla (GL varustelussa neljä suorakaidetta) ja äärivalot edessä ja takana. Ja tietysti VIN-koodi löytyy vasemmasta A-pilarista lasin läpi luettavana.

Auton hankki uutena New Yorkista, Tarrytownista, Amerikan työkomennuksella ollut Valmetin insinööri kesäkuussa 1978 ja vuoden 1979 syksystä lähtien auto on ollut pysynyt Jyväskylässä. Ensimmäinen ja toinen omistaja käyttivät autoa kumpikin neljä vuotta, kolmannella omistajalla auto palveli peräti 21,5 vuotta ja minun omistukseeni Volvo siirtyi autojobbarin kautta 16 vuotta sitten. Pitkäaikaisin omistaja

oli jyväskyläläinen kuorma-autoilija ja hänen vähäinen auton käyttötarve selittää varsin maltilliset ajomäärät sekä korin kohtuullisen pienet ruostevauriot.

Käyttökunnostusta aluksi

Käyttöautona ja ulkosäilytyksessä 30 vuotta olleena auto ei mikään helmi ostaessa ollut, mutta verrattuna omaan 245:een projektista selvisi kuitenkin paljon helpommalla. Ensitarkastelu paljasti, että maalipinta oli tosi surkea, pisteosia oli rikki ja pintaruostettakin löytyi vähän joka puolelta, puhumattakaan varapyöräkaukaloiden ratsupaikoista. Mutta vähäinen maantieajo talvisin oli säilyttänyt kantavat alustan rakenteet ruosteettomina. Ja ilmeisesti auton valmistusajankohtaan (joulukuu 1977) mennessä tehtaalla oli jo panostettu pohjatöiden laatuun tai sitten jenkkimallit saivat paremman alustan ruosteenestokäsittelyn. Maantieajon vähäisyys on säilyttänyt myös alkuperäisen tuulilasin ehjänä, toki laminoinnin väliin pääsee reunoista vähän kosteutta. Lasissa on vielä kiinni tarra missä kehotetaan laittamaan polttoainepumpun sulake paikoilleen ja vaihtamaan laivauksessa käytetty väliaikainen tankin korkki. Alusta pitäen ajatuksenani oli tehdä teknisesti varma harrasteauto sekä varustella auto niin pitkälle kuin ajankohdan alkuperäisiä Volvon lisävarusteita suinkin löytyy. Lisäksi halusin parantaa polttoainetaloudellisuutta (jos Volvossa tästä voi puhua?) välityksiä pidentämällä. Lisäksi halusin hyödyntää varaosa-autojen purkuosia niin paljon kuin mahdollista – kierrätysauto siis. Ajokuntoinen auto palveli ensimmäisenä vuonna poikani inttivuoden ajokkina. Heti oston jälkeen vaihdettiin M46 manuaalilaatikko AW55 automaatin tilalle ja vielä myöhemmin kunnostuksen yhteydessä perävälitys 3,91:1 vaihtui 3,73:1 välitykseen. Kokonaisvälitys piteni noin 25 % ja sen vaikutus on noin tuhat kierrosta vähemmän satasen nopeudessa, jolloin ylivaihde kytkettynä kone käy 2700 kierroksella. B21E jaksaa vääntää hyvin näilläkin välityksillä ja

Takaikkunan alalaidan korjaus: Pitsi sopii ehkä verhoihin, mutta pellissä se on rumaa.

koneen äänestä lähti varmaan -20dB ja kulutus pyörii 8 - 9 litran välillä riippuen ajoympäristöstä. Toki kaupunkiajossa nurkanpyörityksessä tarvitsee käyttää pikkuvaihteita, mutta minun ajoni ovat maantievoittoisia. Ennen varsinaista kunnostustyötä autoon vaihdettiin vielä rikkinäisiä sisustan muoviosia ja kahvoja ja koneen apulaitteet huollettiin tai uusittiin, eikä Volvo jättänyt kertaakaan poikaani pulaan.

Kolmen vuoden projekti käyntiin 2009

Varsinainen kunnostustyö pääsi käyntiin keväällä 2009 ja sen aikana purin neljä muuta Volvoa ja kasasin yhden eli purkamalla viisi vanhaa Volvoa saa yhden toimivan! Ongelma vain on se, että samat osat tuppaavat olemaan purkuyksilöstä riippumatta kuluneimpia tai ruosteisempia. No, osia jäi kyllä jemmaan ja tulevilla eläkepäivillä voisi käyttää ne tallissa odottavaan seuraavaan projektiin. Näiden purkuosien kunnostamisessa meni reilusti aikaa, koska tarkoituksena oli käyttää kierrätysosia mahdollisimman paljon. Purkuautojen pultit, mutteri ja ruuvit yms. pikkuosat pussitin purkuvaiheessa. Myöhemmin ne lajiteltiin ja parhaat osat valittiin kasausta varten ja ruosteisimmat menivät metallikierrätykseen. Peltityöt veivät myös aikaa, isoimmat vauriot olivat helmapelleissä, varapyöräkaukaloissa, takalasin alaosassa ja ovissa. Helmapeltejä ei vaihdettu uusiin vaan korjauspalat riittivät, takalokasuojan kaari ja helmakoton pää oli kolaroitu. Nämä vauriot

korjattiin sekä ovia korjailtiin eri kulmista. Hankalin homma oli vaihtaa takalasin alaosa, koska ruoste oli tehnyt pahasti tuhoa läpivirtauskanavien reunoissa. Ratkaisu oli se, että -83 varaosa-autosta leikattiin korjauspala hattuhyllyn puolivälistä alkaen C-pilarin reunoja pitkin. Takakonttiin jäävä vesiura vaati muotoilua, koska uudemmassa mallissa takaluukun tiiviste on korissa kiinni ja toimii vesiurana. Vuoden-78 mallissa tiiviste on kiinni luukussa, uudemmassa osassa riitti sopivasti peltiä vesiuran taivuttamista varten.

Peltitöissä sekä muussakin kunnostuksessa apunani oli eläkkeellä oleva isäni, jonka metallialan ammattilaisen taidot tulivat tarpeeseen. Isäni valmisti myös ”korigrillin” missä auton pelti- ja pohjatyöt oli helpompaa tehdä. Vaimoni Tuula oli apuna osien puhdistuksessa ja pohjatöissä. Alustasta poistin kaikki vanhat massaukset ja kaikki ulkopinnat hiottiin pellille kattoa lukuun ottamatta. Ovet ja luukut käsiteltiin irrallaan, mikä helpotti niiden käsittelyä joka puolelta. Pohjalevyyn ja pintapelteihin tuli epoksit pohjalle ja päälle hiontavärit. Varsinaisen maalauksen suoritti ammattimaalari. Mattapinta olisi kova sana vanhassa autossa – no, minä itse löydän kaikki pohjatöiden virheet, mutta kyllä tämä ensimmäiseksi projektiksi kelpaa.

Kun peltiosia oli tarjolla, niin autoon maalattiin vielä toinen ovisarja sekä etulokasuojat kaiken varalta valmiiksi. Eikös kaikilla pidä olla autoonsa varaovet ja lokasuojat maalattuna, vai mitä? Työkaverit eivät aina tätä ymmärrä, mutta eipä

Sisusta: Kojelaudan ja ovien kromatut nippelit, blingblingiä Amerikan malliin.

sillä ole väliä… Kun auto oli valmis, se sai myös asianmukaisen ruosteenestokäsittelyn alustaan.

Korin kunnostuksen ohessa kävin koko muun tekniikan läpi; akselistot, tukivarret, joustintuet, jarrusatulat, tankin ym. hiekkapuhalsin ja päälle taas epoksia. Kulutusosat vaihdoin uusiin mm. puslat, laakerit, jouset, iskunvaimentajat, putkilinjat, ruiskun sähköiset osat ja suuttimet, vaijerit ja lukot. Alustaan tulivat turbomallin kallistuksenvakaajat eteen ja taakse, kaasuiskunvaimentajat ja muutama uretaanipusla.

Hammastangon pieni välys olisi sinänsä helppo hoitaa kiristämällä sitä, mutta käytännössä tämä on mahdoton homma muovisen kiristystulpan takia. Ongelma ratkesi, kun sain kuin sainkin muovisen tulpan ehjänä irti ja isäni etsi oikean jengan ja sorvasi metallisen tulpan tilalle. Sen jälkeen pieni välys oli helppo säätää pois ja saihan hammastanko myös uudet vaseliinit sisälleen. Isäni kunnosti myös ovien saranat poraamalla reiät ylikokoon ja sorvaamalla uudet saranatapit vanhan haravakoneen piikeistä. Hän rihlasi vielä tapit, jotta vaseliinit leviäisivät hyvin ja toistaiseksi välykset ovat pysyneet poissa. Takaluukun veltot saranat saatiin ryhtiin kiristämällä niittaukset ”hienosäätölekalla”. Moottorille tein venttiiliremontin, mutta sylinterikannen irrottaminen osoittautui melkoiseksi väännöksi, koska yksi kansipultti oli ruostunut paikoilleen ja kansi piti rikkoa, jotta sen sai lopulta irti eli kansi meni vaihtoon. Joidenkin osien hankinnassa oli onneakin mukana: Turun Motonetin Outletistä ostin vii-

dellä eurolla Boschin K-Jetin ohjauspainesäätimen, entinen hinta oli 399 euroa. Myös uusi virranjakaja ja ohjaustehostimen pumppu löytyivät edullisesti Pohjanmaalla toimineen varaosaliikkeen loppuunmyynnistä. Etusäleikön ja valojen kehykset hankin alkuperäisinä osina ja takavalojen linssit ovat uustuotantoa, näitä osia ei voi moittia halvoiksi hankinnoiksi! Takavalojen osalta tuli ylimääräistä työtä, kun Hellan ja Cibien pohjissa on harmittava 1,5-2 mm ero kiinnitysruuvien sijainnissa eli osia ei voi asentaa ristiin.

Sähköisten lisävarusteiden asennus vaati reilusti lisää kuparia auton sisälle - kytkentäkaaviolle oli käyttöä. Onneksi Volvo on tehnyt hyvät käsikirjat, joita avuliaat harrastajat ovat skannanneet nettiin. Takalasien sähköikkunoiden käyttökytkimet ovat -78 mallissa etuistuimien välissä käsijarrukotelon päällä. Vaikutti jo siltä, että harvinaista osaa ei mistään löydy, mutta löytyi lopulta Kangasalta purkamosta 264, josta sain ehjät osat kytkimineen ja koteloineen. Etuovien sähkölasien kytkimet taas ovat keskikonsolissa alkupään 240:ssä. Kun konsoliin tuli myös ilmastoinnin kytkin ja termostaatti sekä tasosäädön painikkeet niin tilahan loppui kesken. Päätin asentaa etulasien kytkimet oviin 264 ovenkahvoihin, näitä samoja kahvoja kun käytettiin myös 240:ssä. Johtosarjasta korjattiin rikkoutuneet liittimet tai suojaukset. Ajovalojen kytkentään lisäsin releen virtapiirin, koska valokatkaisimen liittimet olivat lähes sulaneet heikon kontaktin vuoksi. Sisävalojen

Kahta en vaihda. Tuulaa ja Volvoa.

katkaisimet asensin myös takaoviin ja ilmastointikompressorin avuksi asensin sähköisen flektin etumaskin sisään. Ilmastoinnin asennus vaati uusien letkujen, paisuntaventtiilin sekä kuivaimen asentamisen, mutta Yorkin vanha kompura toimii hyvin R12:n korvaavalla R134a kylmäaineella. Kompressorin akselitiiviste hajosi pari vuotta sitten, mutta löysin siihen Kreikasta alkuperäisen tiivisteen. Auton alkuperäiset istuinverhoilut olivat korjauskelvottomia ja siksi vaihdoin koko sisustan varaosa-autosta saatuun siniseen plyysiverhoukseen. Istuimien verhouksia verhoilija korjasi tarpeen mukaan ja etupenkit vaativat myös rakenteiden korjausta, jotta niiden ryhti palautui alkuperäiseksi. Ryhdissään oleva Volvon etuistuin on edelleenhyvä istuin, puhumattakaan mitä se oli 70-luvulla verrattuna muihin sen ajan autoihin.

Kaikki paitsi kattoluukku

Auton alkuperäinen vakiovarustetaso USA-versiona on DL ja vastaa meikäläistä GL-varustelua, paitsi metalliväriä ei tuolloin jenkeissä saanut. Ajatuksenani oli tehdä autosta täysin varusteltu, GLE, ylikin, minkä olisi voinut amerikkalainen taalaostaja hank-

kia v. 1978. Selvittelin Volvon USA-esitteistä ja lisävarusteluetteloista saatavana olleet lisävarusteet ja keräsin niitä talteen eri purkamoilta, nettiostoksina, yksityisiltä myyjiltä rompetoreilla sekä jotakin hankin eBay:n kautta jenkeistä.

Tein listaa, mitä on asennettu alkuperäisistä Volvon lisävarusteista: turbomallin vahvemmat kallistuksen vakaajat, jäähdytetyt etujarrulevyt, etupuskurin tuuliohjaimet, ATS-alumiinivanteet, nahkaratti, vaihdekepin nahkainen pussi, ilmastointilaite, sähköiset lasit ja peilit, keskuslukitus, vakionopeudensäädin, kierroslukumittari, lisäjarruvalo, pääntuet taakse, takaikkunan verho, sisustan lokeroita ja kojelaudan tukikahva, sisustan kromisomisteet ovissa ja kojelaudassa, A-pilarin radioantenni sekä snowcab. Cruisen sain kuntoon kesällä, kun löysin puuttuvan servon eBaystä , jopa käyttämättömänä vuodelta 1979 alkuperäispaketissaan. Netti helpottaa harrastajan elämää verrattuna Keltaisen Pörssin aikaan! Volvo on käyttänyt Dana/Perfect Circlen valmistamaa elektronista cruisea, mitä on käytetty eri automerkeissä tuohon aikaan. Yllätys oli, että -84 purkuauton vaijerimittaristosta saatu nopeuden mittaamisen anturi (speed pickup coil) kävi mailimittaristoon, jossa sille oli val-

mis paikka. Jos ei olisi käynyt, olisi pitänyt ryhtyä virittämään kardaaniin magneetteja ajonopeuden tunnistamista varten. Matkalla on aikaa musiikille ja siitä huolehtii VolvoStereon kuoriin kätketty RetroSound Model Two -asennussarja (RDS, Bluetooth, USB), aktiivisubbarilla täydennettynä ja kaiuttimina ovat DLS:n erillissarjat, hattuhyllyllä Volvon kotelokaiuttimiin asennettuna. Vielä asentamatta on takajousituksen tasonsäätö, toimivat osat ja johtosarjat ovat valmiina. Vetokoukkua en ole aikonut asentaa. Erilaiset tarrat on palautettu mahdollisuuksien mukaan paikoilleen konehuoneessa sekä muualla korissa.

Osa tarroista löytyi Ruotsista valmiina ja Ekosen Eetun vihjeestä teetin muutamia, vain jenkkiautossa käytettyjä, tarroja mallin mukaan jyväskyläläisessä mainostoimistossa. Hankintalistalla olisi vielä kojelaudan keskelle saatava kolmen lisämittarin kotelo, mittareita olisi jo asennettavaksi, mutta kotelo puuttuu, eikä sellaista taida tulla vastaan.

Takaisin baanalle ja museoajoneuvoksi 2024

Auton kunnostus kesti kolme vuotta ja läheisiltä meinasi usko jo loppua siihen, että tu-

leeko valmista koskaan. No, valmista tuli ja olen tyytyväinen, että tuli tehtyä. Nyt auton kunnostukseen ja siihen asennettujen lisävarusteiden haaliminen kasaan olisi paljon hankalampaa tai niitä ei kohtuuhintaan edes löytyisi. Kunnostuksen aikana minulta kyseltiin usein, että mitäs sitten teet, kun auto on valmis? Vastaus oli, että ajan tietenkin! Mukavia matkoja autolla onkin tullut tehtyä jo lähes 70 tkm ja toivottavasti tehdään vielä pitkään tulevaisuudessakin, jos bensaa riittää. Tielle ei ole jääty kertaakaan, toki viime keväänä Volvon alkuperäinen pensapumpun rele antautui lähikaupan pihaan 46 vuoden palveluksen jälkeen – olisikohan pitänyt tehdä reklamaatio huonosta laadusta? Rele korjattiin uusimalla yksi kylmäjuotos ja taas toimii!

Museoajoneuvotarkastuksen auto läpäisi keväällä 2024 ja nyt on aika siirtyä kunnostamaan isäni autona palvellut ta 240 SE B230F M47 vuodelta 1991 harrasteautoksi ja ajella vain aurinkoisina kesäpäivänä 244:lla. Tarinaa autosta löytyy hieman toisesta näkökulmasta Klassikot lehdestä nro 8/2020.

Teksti: KALEVI KORPI

Ensi vuoden talvi- ja kesäpäivät järjestetään yhdessä Pyhimys-kerhon kanssa Kangasalan Mobiliassa.

Talvipäivä lauantaina 25.1.2025 klo 10-15 Kesäpäivä lauantaina 5.7.2025 klo 10-15

Lisätiedot: Arto Koskela, puh. 0400 622422 • ajkoskela@gmail.com