Juhannusseikkailu Keski- Norjassa

Suuret kiitokset vaimolle, joka antoi minulle viikon omaa aikaa lasten hoidon ja kaiken muun keskeltä, sitä arvostan suuresti. Mitäs sitä muuta tekisi kuin lähtisi ajelulle?

Tämä on tarina ikimuistoisesta reissusta, johon sisältyi upeita maisemia, kaksi hurjinta koskaan ajamaani tietä, sekä korkein paikka, jossa olen koskaan käynyt, mutta myös pieniä tekniikka murheita (Miten voi olla, kun autolla ajettu vasta 580 tkm?).

Norjaan matkatessa kannattaa valita se viikko, jolloin aurinko paistaa, jotta saa nauttia vuorimaisemista. Tällä kertaa siihen ei ollut mahdollisuutta, joten käytössä olevan ajan puitteissa oli suunnattava sinne, missä sillä hetkellä olisi paras keli ja nyt se oli Keski-Norjassa, jossa tosin sielläkin oli sateita luvassa.

Lähtöpäivä Ma 17.6.

Keski-Suomessa oli aurinkoinen hellepäivä, eli ilman toimivaa ilmastointia varsin kuuma ajaa kohti Turun satamaa. Sääennusteen vuoksi ostin matkalta vielä lumiketjut ja sadetakin. Suuntaamalleni seudulle oli keskiviikolle ennustettu räntäsadetta ja jotta ison meren rannalle pääsee, olisi ajettava vuoriston yli... Kevyt iltaruoka tuli syötyä satamajonossa, koska laivaruokailu ei mahtunut budjettiin. Tästä nyt sitten jokainen saa tehdä omat johtopäätöksensä olenko köyhä, nuuka vai viisas? Ajomatkaa kertyi ekana päivänä 315 km.

Tiistai 18.6.

Aamu alkoi aurinkoisessa Tukholmassa, josta piti löytää oikea suunta kohti luodetta. Vanha navigaattori oli aivan eksyksissä uusissa tunneleissa seikkaillessa, mutta karttakirjasta valmiiksi katsottu tienumero on oiva tapa suunnistaa kaupungeissa, kunhan löytää oikean suunnan?

Yhdessä kohtaa navi olisi halunnut kääntyä sillalta alas, lienee joskus ollut risteys, mutta nyt siis eritasoliittymä. Oikea reitti löytyi tällä kertaa ilman U-käännöksiä.

Ensimmäinen pysähdys oli Rösåsen näkötorni, jossa söin lounasta. Siljan järven rannalla olevassa kylässä silmiin pisti joku näkötornin näköinen rakennus ja pitihän se käydä katsomassa. Vidablick-näkötorni oli mukava löytö matkan varrella, tästä en aiemmin ollutkaan tiennyt. Molemmista hienot maisemat, eli kannattaa pysähtyä.

Ruotsissa olen pitkään halunnut käydä katsomassa Njupeskärin vesiputousta, joka on maan korkein. Norjan puolella vielä satoi, joten se oli sen puoleen järkivalinta, vaikka vähän lisää ajomatkaa tulikin. Polku sinne oli noin 2 km suuntaansa, helppokulkuinen ja putous ihan hieno, mutta hienompia olisi vielä tulossa.

Maps ja navi ehdottivat oikoreittiä kohti Norjan rajaa, joka sisälsi noin 15 km soratietä, jonka valitsin.

Päällystetylle tielle jälleen kääntyessäni, tuntui ratissa jotain outoa. Ohjaus oli todella raskas, mutta ei tuntunut rengasrikolta? Keljumainen juttu, matkaa Norjan rajalle oli tässä kohtaa jäljellä alle 30 km.

Tiesin, että mukana on 0,5 litraa tehostinöljyä, jos sitä olisi alkanut vuotamaan, mutta pinta oli nätisti ylämerkissä eikä vaahtoakaan säiliössä ollut. Päätin jatkaa matkaa;renkaissa olivat ilmat säilyneet sekä pyörät näyttivät oikeaan suuntaan – hankala hammastangolle olisi erämaassa mitään tehdä. Ohjaustehostimen venttiilipöytä alkoi ilmeisesti jotenkin jumittamaan ja tehosti vain pätkittäin?

Välillä tuli kovia ukkoskuuroja ja paikallisesti lämpötila laski +80C. Kolmostietä ajellessa pientareella seisoskeli hirvi, jota piti pysähtyä ihmettelemään tarkemmin. Se ei ollutkaan ihan mikä tahansa hirvi, vaan maailman toiseksi suurin.

Vuodesta 1984 kanadalaiset ovat ylpeilleet sillä, että heillä on maailman suurin hirveä esittävä patsas Mac the Moose 9,75 m korkea. Vuonna 2015 Norja vastasi pystyttämällä 30 senttiä korkeamman hirvipatsaan, Storelgen Patsas pystytettiin siksi, että se toisi suurimman hirvipatsaan tittelin. No, sehän ei kanadalaisille käynyt, joten he tekivät omaan hirveensä aiempaa pidemmät sarvet. Norjan vastausta odotellaan...

Ruskean turkin sijaan hirvi kimmelsi kuin kiillotettu rosteri, no siitähän se oli tehtykin.

Ajomatkaa kertyi 644 km, pidemmällekin olisin jaksanut vielä ajaa, mutta toisaalta tuokin on jo sellainen päivä (7–22), että ihan kaikkien matkaseuralaisten kanssa ei onnistu.

Tehostin miettii etenkin vasemmalle yhtään nopeammin kääntäessä. Öljynpinta on pysynyt edelleen ylärajassa, mutta sen väri on tummunut. Huomenna alkaisivat maisemat parantua, kun tie nousee ylemmäksi ja meri lähenee.

Keskiviikko 19.6.

Aamuyöstä oli hieman viileä, kun lämpötila laski alle kymmenen, mutta auringon paisteeseen oli kiva herätä Volvon tavaratilasta.

Vuorossa oli ensimmäisten vuorten ylitys Friisvegeniä pitkin karuissa maisemissa. Seuraavaksi tuli pätkä norjalaista moottoritietä, jonka joka liittymän välissä oli tietulli ja aina meni muutama euro. Sitten alkoi maisema ja vuoret muuttua hienommiksi, kun pääsin tielle nro 55. Tie on yksi Norjan matkailuteistä ja se kulkee Jotunheimenin vierestä Sognevuonolle. Matkan varrelle osuu Norjan maanteiden korkein kohta (1428 m.o.h.) ja ylängöllä oli vielä paljon lunta kesäkuussa. Ehdin ylittämään nämä vuoret ennen lumisadetta, joten ketjuille ei onneksi tullut tarvetta.

Kohti Sognevuonoa laskeutuessa oli jo serpentiiniteitä ja ohjaustehostin temppuili taas ajoittain enemmän. Rauhallisesti käännellen ongelmia ei ollut, eli en saanut kiirehtiä vaan piti keskittyä nauttimaan hetkestä. Tuli mieleen sanat, ”älkää mistään murehtiko”, joten sillä ohjeistuksella eteenpäin, paitsi silloin jos piti peruuttaa.

Järvi jäässä juhannuksena ja lämmintä +6’C.

Sieltä se sitten lopulta tuli meren rantakin ja kävin ostamassa norjalaista leipää, josta tykkään. Pysähtelin ottamaan valokuvia ja pääsin ihmettelemään Flatbreen jäätikköä. Matkalla oli pitkiä tunneleita vuorten läpi sekä odotettuja vuonomaisemia. Onneksi pilvet olivat korkealla ja välillä pilkotti myös sinistä taivasta. Illalla oli vuorossa vielä kauniin värinen Oldervatnet, jonka päähän ehdin ennen kuin alkoi taas sade. Matkaa kertyi tänään mittariin 427 km lisää, joka Norjassa on pitkä matka.

Lounastauko siinä kohti, missä sadepilvessä oli reikä. Mardalsfossenille ajetaan Eikesdalvatnetin rantoja pitkin ja tänä aamuna kyseinen suuri järvi oli ihan tyyni. (aurinko paistaa pilvien toisella puolella, kuten huomasit)

Torstai 20.6.

Aamu oli pilvinen ja vettä ripotteli ajoittain. Tein ajelun Lovatnetin päähän, josta oli ajatus jatkaa pienempää maksullista tietä jäätikön lähelle, mutta vesisateen vuoksi jätin sen väliin.

Matka jatkui ja aurinko alkoi taas paistaa välillä pilvien lomasta. Oppljoss-tunnelista tullessa valo-opaste varoitti kovasta tuulesta. Suomessa varoitellaan milloin mistäkin, mutta Norjassa yleensä ihan aiheesta. Harvoin nimittäin näkee, että sadevesi virtaa tien pinnalla ylämäkeen...

Dalsnibballa olisin halunnut käydä, mutta sateen vuoksi jätin sen väliin, koska vuori näytti olevan pilvien peitossa.

Sieltä näkyy hienosti Geirangerin kylään, josta ostin uuden tarran takaikkunaan ja kävelin koskireitin.

Geirander on tosi hieno paikka ja serpentiiniteiden ajaminen sinne elämys, mutta paikka kärsii valitettavasti suurista turistimääristä. Kun pieneen kylään tulee ihmisiä bussilasteittain tai risteilyaluksella ei omasta rauhasta voi nauttia juuri missään.

Olin odottanut Trollstigenin eli Peikkotien avautumista, joka oli suljettuna kivivyöryn vuoksi, mutta luinkin Vegvesen.no:sta, että tie pysyy koko loppukesän suljettuna. Maanantaina oli jonkun auton nokkapellille pudonnut pään kokoinen kivi, onneksi henkilövahingoilta oli vältytty. Lähdin siis kiertämään Hellandin kautta kohti Åndalnesia ja ajoin sieltä päin puomille saakka, jossa NRK oli tekemässä uutislähetystä vyörystä.

Tänään tuli vähän vähemmän ajettua, eli vain 279 km tai 279000 ilometriä, kuten yhdestä blogista luin hauskan kommentin? Keskimäärin tällä reissulla olisi ajettavaa noin 400 km/d joka on kyllä aika paljon...

Perjantai 21.6.

Viikon aurinkoisin päivä tulossa ja suuntana lähteä katsomaan Mardalsfossenia, jota Norjan matkailu sivusto mainostaa maailman 4. korkeimmaksi.

Jossain kohtaa putous näkyy vastarannalla ja jälkikäteen sanoisin, että jopa parhaiten eräältä tien levikkeeltä. Järven eteläpäässä on pieni kylä ja soratie jatkuu kohti putousta. Sieltähän löytyi maksullinen (50 kr) pysäköinti ja kävelyä putouksen juurelle noin 2 km. Reitti oli yli puoleen väliin helppokulkuista ja ylitti kosken matkalla.

Yllätyin siitä, että täällä kasvoi hasselpähkinäpuita.

Sillan jälkeen reitti muuttui ”tavalliseksi” norjalaiseksi poluksi ja tein vahingossa housun polveen reiän, kun se osui terävään kiven kulmaan. Polveen sattui aikalailla, mutta se helpotti parinkymmenen metrin kävelyn jälkeen. Jonkin matkan päästä tosin alkoi tuntua märältä, jolloin huomasin, että housun lisäksi myös polvessa oli reikä. Olihan sitten terävä kiven kulma.

Jäin katselemaan putousta muutaman sadan metrin päähän ja syömään eväitä, koska jo siihen tuli vesisumua tuulen kanssa.

Aurinko paistoi ja suuntasin vuorille. Tällä kertaa autolla, eli ajattelin ajaa Aursjövegenin, yhden Norjan ”hurjimmista” mutkateistä.

Maksullinen soratie (100 kr) vuorien yli ja oli muuten mieleenpainuva pätkä. Maksupuomilta alkoi heti kohtuullisen jyrkkä nousu, joka muuttui nopeasti ns. serpentiinitieksi. Mutka toisensa perään vuoren rinnettä ylöspäin ja paikoin oli varsin ”ilmavaa”.

Yhdessä kohtaa mentiin pieneen ja pimeään tunneliin, joka nousi ja mutkitteli. Ulos tullessa jyrkänne oli vaihtanut puolta, eli tie teki u-lenkin vuoren sisässä.

Lienee jo sanomatta selvää, että maisemat oli hienoja, mitä ehti ikkunasta katsomaan. Pari moottoripyörää tuli vastaan, mutta ei onneksi autoja. Ihan joka kohdassa ei mahdu ohi ja jyrkkä soratie voi olla haastava päästä liikkeelle. Volvo jaksoi juuri ja juuri vetää kakkosella mäkeä ylös, vauhtia max 20–30 km/h.

Jyrkimmän nousun jälkeen auto parkkiin ja lyhyt kävely nähtävyyttä katsomaan. Aurstatopet toi mieleeni Preikestolenin. Tässä oli siis kalliojyrkänne, jonka reunan yli kurkistamalla olisi nähnyt yli 400 m alempana olevan rinteen, huh-huh. Sellainen kunnioitus reunaa kohti oli, että pidin parin metrin etäisyyden siihen ihan mielelläni.

Toisella puolella kallioseinä ja toisella kaide ja sitten vähän alempana tie, jota juuri ajoin.

Matka jatkui noin 30 km/h tunnissa pääosin todella hyväkuntoista, mutta pientä soratietä.

Vastaantulijoita tällä 55 km pitkällä soraosuudella tuli kymmenkunta ja korkeimmillaan tie kävi 947 m meren pinnan yläpuolella.

Sai siis ajaa rauhassa, ihailla maisemia ja pysähdellä ottamaan valokuvia jne. Tällaiseen paikkaan ei turhaan tehdä tietä, vaan joku tarkoitus on pitänyt olla, muukin kuin matkan lyhentäminen toiseen laaksoon.

Tässäkin tapauksessa syy on raha/energia, eli ylängöllä on kaksi tekojärveä vesivoimaloita varten ja todella suuria patoja, joita pitää käydä huoltamassa.

Täytin vesiastiat eräästä koskesta, jossa virtasi raikasta ja hyvää vettä. Ajelin hissukseen maisemia ihmetellen, puhelimella ei ollut kenttää, mutta eipä sitä tänään tarvinnutkaan. Ihana nauttia välillä rauhasta ja hiljaisuudesta.

Vuorille noustiin jyrkästi ja samoin laskeuduttiin myös alas. Jos ei omaa korkeanpaikankammoa ja tykkää seikkailufiiliksestä, voin suositella tätä tietä. Matkailuautolla suosittelen kuitenkin miettimään pari kertaa kannattaako sillä lähteä.

Tänä iltana oli käännettävä jo keula kotia kohti, mutta halusin käydä vielä meren rannalla ja kokeilla kalastusta.

Kohta vuonot jää taas taakse ja alkaa siirtymä kohti arkea... Onneksi ei kuitenkaan ihan vielä. Matkalle osui vielä Vinnufallet, opastaulun mukaan Euroopan korkein vesiputous (864 m) ja sitä pääsisi lähempää katsomaan nousemalla kiviset Vinjetrappan portaiden 676 askelmaa.

Tänään oli reissun aurinkoisin ja mukavin päivä. Ajomatkaa kertyi 246 km ja ohjauskaan ei ole tänään temppuillut ollenkaan, mutta usein itsestään korjautuvat viat tuppaavat jossain kohtaa uusiutumaan?

Lauantai 22.6.

Suunta oli nyt siis pikkuhiljaa satamaa kohti, mutta kiirettä ei olisi, koska laiva lähtisi vasta huomisiltana. Jos ajaisi yhtä kyytiä, olisi reissua ollut mahdollista jatkaa Norjan puolella vielä päivän verran, mutta sää oli taas muuttumassa sateisemmaksi lännestä päin. Reittiä miettiessä hoksasin karttakirjasta tähden, eli näköalamerkin, jolle olisi vain noin 20 km ajattelemaltani reitiltä sivuun. Googlen mukaan kyseessä on vuori, jolle pääsee autolla. Sehän sopi hyvin ja aurinkokin paistoi nyt ihan kunnolla. Ylös päästäkseen tuli taas ajaa vähän soratietä (11 km), josta loppupätkä maksullista.

Jyrkän nousun jälkeen oli aika pitää lounastauko.

Jos Aursjövegen oli jyrkkä ja siten vähän pelottava, sanoisin silti, että tämän tien loppuosuus oli hurjin tie, mitä olen ajanut. En tiedä kuinka jyrkkä nousu oli, mutta kakkosella ei TDi jaksanut vetää ylös järkevältä tuntuvalla nopeudella tiehen nähden.

Mittasuhteet hämää, vielä vajaa 400 m nousua huipulle (tietä pari kilometriä), loppuosa tiestä kiemurtelee vuoren rinnettä taustalla.

En ole edes ralleissa koskaan ajanut yhtä pitkään yhtä kovalla vedolla, kaasua sai olla aika reilusti, vaikka vauhtia oli alle 20 km/h, ykkösellä. Irtohiekkaa ja maakiviä oli kuin Kreikan rallissa.

Rengas- tai öljypohjarikko ei houkuttanut, joten siksi hidas etenemisvauhti. Hitaampaakaan ei tosin olisi voinut ajaa, koska muuten olisi varmasti alkanut sutia ja kiinnijäämisriski kasvaa.

Seurasin lämpömittaria, joka kyllä pysyi tasaisesti samassa, mutta laitoin lämmityslaitteen varuiksi puhaltamaan kuumaa ja avasin ikkunat.

Pysähdyspaikkoja tällä jyrkällä loppuosalla ei oikein ollut, mutta toisaalta matkaakaan ei enää kovin paljon ylös. Sitten pääsin huipulle, tai no, pari viimeistä metriä piti kävellä,

mutta olin toiseksi korkeimmassa paikassa Norjassa, jonne pääsee autolla, noin 1660 m!

Itse huippu oli 1666 m.o.h. Jätin moottorin käymään ja avasin nokkapellin, jolloin alkoi pulputus käydä ja paisarin korkin välistä tulla nestettä.

Pulputus onneksi loppui nopeasti, kun tuuli auttoi flektin huutaessa ja lämpöä haihtui avonaisen nokkapellin aukosta normaalia enemmän.

Olisi saattanut olla yksikin serpentiinimutka jo liikaa tai jos lämmintä olisi ollut enemmän? Nyt oli auton mittarin mukaan +19’C ja kone kävi tyhjäkäyntiä koko tapauksen ajan, joten suuremmilta vahingoilta taisin onneksi välttyä.

Outoa että lämpömittari ei noussut missään kohtaa normaalista, vaikka kone selvästi keitti?

Näkymiä oli kymmeniä kilometrejä joka suuntaan, koska kyseessä on yksittäinen vuori, eikä vuorijono. Huipulla on näköalatasanne ja helppokulkuinen ympyräreitti kuten esim Levillä.

Seuraava pysähdys oli Rörosissa, josta ostin jäätelön ja kävelin katsomaan Unesco kohdetta. Vanhoja puutaloja ja kaivostoimintaa, puoli kylää on eräänlainen museo.

Sitten maisema tasoittui melko nopeasti, Ruotsissa pysähdyin katsomaan nähtävyysmerkiltä vesiputousta, joka olisi ollut todella upea Suomessa, mutta tämän reissun jälkeen aika pieni koski.

Muita nähtävyyksiä ei oikein löytynyt ja huomasin tehneeni arvio virheen. Ajoaikaa satamaan oli enää 6–7 h ja koko huominen päivä vielä käytettävissä. Olisi pitänyt jäädä Norjaan johonkin vielä... Olen tallentanut Mapsiin ”haluan käydä” paikkoja, mutta niitäkään ei oikein reitille nyt osunut, kun ajatus oli keskittyä Norjaan.

Yksi oli, joten suuntasin koilliseen tehden reilun 200 km lisälenkin.

Tänään tuli ajettua 527 km ja jäähdytys nestettä piti lisätä 0,5 litraa vuoriseikkailun vuoksi. Tehostinkin on nyt toiminut suht normaalisti.

Sunnuntai 23.6.

Päätin siis lähteä katsomaan Döda Fallettia, koska sen takana oli niin hauska tarina. Jos joskus joku menee pieleen, niin harvalla niin pahasti kuin ruotsalaisille kävi vuonna 1796. Olivat puun uiton vuoksi ryhtyneet rakentamaan kanavaa 35 m korkean kosken ohi. Kosken ja kanavan välinen sorakannas kuitenkin petti ja kokonainen järvi tyhjeni neljässä tunnissa, aiheuttaen 15 metrisen hyökyaallon. Se se on jotakin, kun päästää kokonaisen järven karkuun?

Jäähdyttelyä korkeuksissa

Tarkoitus oli käydä vielä Ruotsin rautatie museossa, mutta sepä oli kiinni. Lopulta olin Kapelskärin satamassa 2,5 h liian aikaisin, vaikka pysähdyin vielä kahdessa ruukkikylässä.

Ajamista tuli 557 km.

Kaiteita ei luonnollisesti ollut juuri missään, maisema ja tie muistutti paljon sitä kuuluisaa videota, jossa Ari Vatanen nousee Pösöllä vuoren rinnettä ylöspäin. Aurinko paistoi ja näkyvyyttä oli kauas, yli 100 km?

Maanantai 24.6.

Naantalin aurinko paistoi, joten poikkesin vielä parissa näkötornissa ennen kotiin paluuta. Viimeinen päivämatka oli 359 km ja kokonaismatkaa kertyi semmoiset 3356 km. Aikaa koko reissulla kului tuntia vaille viikko Keski-Suomesta 7 päivän aikana.

Niin, loppuun vielä reissussa lievää stressiä aiheuttaneista vioista.

Tehostinöljyn vaihto toi vain hetkellisen ”avun”, mutta todellinen vika oli laakeririkko hammastangon rattiakselin alapäässä, johon ei auttanut kuin osien uusiminen. Jääh-dytysnestettäkään ei ole tarvinnut uudestaan lisätä, joten kansivaurioltakin säästyttiin. Semmoinen reissu se, seuraavaa taas suunnitellessa.

Teksti ja kuvat: EETU EKONEN

Tänä päivänä Döda Falletin uoma on siis tyhjillään ja siellä risteilee puisia kävelyreittejä. Ihan mielenkiintoinen paikka, ei ehkä varta vasten koettava, mutta jos osuu reitin varrelle, niin suosittelen.