7 minute read
Vesisateessa Ruotsin länsirannikolla
from Volvo Vietti 51
by ArtRuska
Ruotsin matkailusta on tullut jo jokakesäinen perinne.
Vähitellen perinteeksi muodostuva Ruotsin turneemme suuntautui menneenä kesänä länsirannikolle Göteborgin etelä- ja pohjoispuolelle Hallandin ja Bohuslääniin. Heinäkuisena aamuna Amatsoonin keula suunnattiin laivayön jälkeen Tukholmasta kohti Halmstadia, edessä oli liki 500 kilometrin ajo.
Pidimme tauot karamelli-idylli Grännaa lukuunottamatta vähissä, joten perillä 140 kilometria Göteborgista etelään oltiin ajoissa. Vietimme illan vanhan keskustan nähtävyyksiä kierrellen. Kaupungin läpi virtaavan Nissan-joen rannalta löytyy jopa Pablo Picasson 15 metriä korkea Naisen pää -veistos.
Seuraavana aamuna suuntasimme Ugglarpiin, jossa meitä odotti Svedinos Bil- och Flygmuseum, joka mainoksen mukaan oli lajissaan Skandinavian ensimmäinen. Taikuri Svedino keräsi Ruotsia aikoinaan kiertäessään yli 100 auton ja 40 lentokoneen kokoelman, joukossa parikymmentä Volvoa, joista yksi toisen maailmansodan aikainen panssariauto
ja toinen Sarjatuotanto-Amazon numero 1. Jatkona mm. Cord 810/812 sekä Natsi-Saksan aaltopeltinen työjuhta Junkers JU52! Iso osa autoista oli suunnilleen löytökunnossa, mutta ulkokuoriltaan ne olivat silti siistejä. Pisteet vaimolle, joka museon bongasi – itse olisin tyytynyt yhteen, myöhempään automuseoon.
Kaatosadetta, kovaa tuulta ja korkeita kallioita
Matka jatkui Hallandin läänin rannikkoa pohjoiseen. Jatkuva sade ei houkutellut kävelyihin, joten Falkenberg ja Varberg katseltiin pikaisella kierroksella auton ikkunasta, ja Göteborgissa emme edes käyneet. Kaupungin ohittaminen otti tosin neljän ruuhkassa silti tunnin verran, ja näkyihän se uusi World of Volvokin ohitustien jonosta.
Meillä oli tavoitteena Marstrand, kaikenlaisten merenelävien pyynnillä sekä myynnillä vaurastunut kaupunki. Pitkäksi venähtänyt automuseokäynti ja Göteborgin ruuhka sotkivat kuitenkin aikataulun ja jatkuva kaatosade ei houkutellut kävelylenkille. Marstrandiin ei nimittäin pääse kuin kävellen. Se kaupunki jäi sitten saavuttamattomaksi unelmaksi.
Yöpaikka oli merenrantahotelli Björholmenissa, tunnin verran Göteborgista pohjoiseen. Huoneista oli maonoksen mukaan merinäköala, mutta omasta huoneestamme merta näkyi vain parin aarin verran lahdenpohjukkaa – vähän taidetiin turistia huijata. Sade oli onneksi hiipunut, joten ympäröivää rantakylää sai tallustella navakasta tuulesta nauttien. Ravintolassa koin ihan uuden elämyksen, kahvi ja konjamiini tarjottiin nimittäin yhteen kaadettuna. Taisi olla tarjoilijalla vielä perehdytys kesken. Järkytykseni huoneen TV:stä ei näkynyt EM-jalkapalloa. Ei ihan tavallista Ruotsissa.
Seuraavat kaksi päivää kiertelimme Bohuslänin rannikkoa ja saaristoa suunnilleen kylä kerrallaan ja pieniä teitä myöten. Idylliset pikkukylät olivat täynnä siistinä pidettyjä puutaloja, ja jokaisessa oli kalasatama. Isommat ”pikkukaupungit” elivät vastaavasti pääosin turismista, parhaina esimerkkeinä valtavan jyrkänteen ja rannan väliin ahdettu Fjällbacka ja kaksoiskaupunki Kungshamn & Smögen, joiden välisen sillan maisemat olivat vaikuttavat. Luontoihmisille Göteborgin pohjoispuolen saaristo tarjosi luikertelevia merenlahtia tai vuonoja sekä loputtomasti korkeita kallioita. Aluehan on suoraa jatkoa Norjan Kölin vuoristolle. Ulommat saaret olivat jo varsin karuja, niihin osuvat Pohjanmeren tuulet. Sisempänä saaristossa luonto oli jo varsin keskieurooppalaista. Päädyimme yöksi Bengtin kotimajoitukseen kaksoiskaupungin naapuriin. Korkean kallion kyljessä kolmea pihamökkiä ja yhtä vinttikamaria ylläpitävä isäntämme oli melkoinen maailmanmatkaaja, hän oli seikkaillut moottoripyörällään mm. Etelä-Amerikan eteläosissa, eteläisessä Afrikassa, Sri Lankassa ja Australiassa. Koska maailman on pieni, Bengt oli myös Volvon Heritage manager Hans Hedbergin appiukko. Oli vissiin hyvä, etten ehtinyt kertoa mielipidettäni vanhan Volvo-museon sulkemisesta.
Kartano-Amatsoonia piti tietenkin kuvata ahkerasti, ja kuvia sitten lähettää tälle vävypojalle – hänhän ei varmasti ollut koskaan samanlaista nähnyt…
Harvinaisuuksia ja muistoja
Seuraava yöpaikka oli jo vähän sisämaassa, Tanumissa, josta ei ole juuri mainittavaa. Paitsi ehkä ikkunamme alta kulkenut nuorison ilta-ajoreitti, jolla EPA-traktoreiden äänenvaimennus oli varsin vaatimatonta tasoa. Hotellin, tai siis Gestgifverin, ravintola oli sentään mainoksen mukaan Ruotsin vanhin edelleen toimiva, vuodelta 1663. Perinteitä siis oli riittämiin, mutta tarjolla ollut puhvetti ei varsinaisesti häikäissyt – no, kyllä sillä nälkä lähti ihan tyylikkäästi.
Loppumatkan oli tarkoitus olla eräänlaista muistoturneeta. Ensin suuntasimme kuitenkin Arvikaan, josta moni ei liene kuullut. Syytä kuitenkin olisi, sillä paikallisesta ajoneuvomuseosta löytyy helmi, Valbo-koritehtaan 1953 rakentama Volvo PV 445C Cabriolet, elävänä. Näitä on tehty tiettävästi 22, ja muita samanlaisia suunnilleen toinen mokoma, joten kovin usein niihin ei törmää. Postikorteissa ja postereissa esiintyvä tummanpunainen auto on tekstien mukaan myös Valbon korittama. Kori muistuttaa ymmärrettävästi PV:tä, mutta ei kuitenkaan ole 444:n kori. Jos Svedinon museo oli jo 60-vuotias , niin Arvikan museo oli kaikin puolin uudenkarhean oloinen, ja kalusto oli laadukkaasti entisöity.
Jatkoimme läpi sangen mäkisen ja metsäisen maiseman kohti Munkforssia, joka sekään ei liene monelle tuttu. Minulle on, hain nimittäin retkiautonamme olleen Kartano-Amatsoonin 12½ vuotta sitten juuri sieltä. Myyjä, Gunnar Lindqvist, ei silloin ensin uskonut, että olen tulossa ostamaan autoaan. Samaan henkeen olin paikallisen hotellin ainoa asukas, kun sinne kirjauduin.
Niin vain oli rakennemuutos iskenyt Muknforssiinkin, hotelli oli suljettu ja oven edessä kasvoi iso puska, samoin Gunnar Lindqvist Bil oli suljettu, mutta pihalla seisoi sentään yksinäinen 544. Isäntä taisi edelleen harrastaa vanhoja autoja.
Yöksi hankkiuduimme Karlstadiin Vänern-järven pohjoisrannalle, noin 65 kilometriä etelään Munkforssista. Strand hotel Klarälven-joen rannalla oli ulkoapäin näyttävä, ja ei sisuksessakaan valittamista ollut. Sisään oli tosin vaikeaa päästä, kun auto keräsi ovella juttuseuraa suunnilleen loputtomiin. Ylipäätään tällä kerralla vanha Volvomme tuntui keräävän poikkeuksellisen paljon huomiota.
Päivällinen hotellin gastropubissa oli maittava. Huoneemme oli valitettavasti sisäpihan puolella, joten jokinäköalaa ei ollut tarjolla. Sitävastoin huoneen parvekkeelta pääsi suoraan hotellin alaosan katolle. Mielenkiintoinen juttu.
Viimeinen Ruotsin päivä alkoi koukkauksella takaisin länteen. Kohteena oli pieni teollisuustaajama Grums, 30 kilometriä Karlstadista länteen. Vietimme paikassa kesän 1969, vanhempani & kummini kesätöissä ja minä muiden vahdittavana. Tuohon aikaan kesätyöpalkat Ruotsissa olivat niin paljon Suomea edellä, että moinen keikka kannatti. Minulla ei ollut Grumsista mitään muistikuvaa, vaikka kävimme siellä visiitillä joskus yläkouluaikananikin. No, nyt on sekin paikka nähty: pieni hiukan hiljainen paperiteollisuustaajama Vänernin luoteisrannalla.
Hemma bäst men borta bra –reissuperinne jatkukoon
Loppupäivä oli enää ajoa kohti Tukholmaa ja Viking Linen satamaa. Kun aikaa oli poikkesimme Mälarenin länsipäähän Arbogaan kunnon lounastauolle ja muistelemaan taannoista vierailuamme kaupungissa. Moottoritie on tunnetusti tylsä ajettava, mutta matka taittuu. Niinpä olimme perillä ihan turhan aikaisin, mutta olipa sitten aikaa katsella sataman elämää – eli toisia odottajia.
Saaristossa ja Värmlannin metsissä tuli vastaan vanha tuttu totuus, tankkauksia ei ole syytä lykätä viime tipoille. Ruotsissakaan ei joka kylästä löydy pumppua, ja Kartano-Amazonin laakea tankki voi tuoda yllätyksen viimeisillä litroilla. Me selvisimme sentään pienellä jännityksellä.
Kahdeksan päivän jälkeen takana oli noin 2000 kilometriä. Amatsooni oli toiminut ongelmitta, edes öljyä ei tarvinnut lisätä.
Kerhon kokoontumisesta Lieksasta palatessa takatukivarsi oli antautunut, ja loppumatka tultu kieli keskellä suuta. Alla oli toki nyt uusvanha vaihto-osa, mutta luottamus autoon oli kokenut kolauksen. Ruotsin taika kesti kuitenkin taas, Amatsoonin kanssahan ei siellä ole kertaakaan ollut ongelmia.
Kesällä voisi toki reissata muuallekin, mutta vaimon kylässä ollut kaveri piti varsin hyvän mainospuheen itärannikon Höga kustenin puolesta, ja on se Kiirunan iso kuoppakin yhä edelleen näkemättä…
Teksti ja kuvat: Jussi Heervä
