18
Nukketeatteri 1/2010
Nukketeatteria siellä missä mango kasvaa:
Kaksi kuukautta työpaja- ja esitysturneella Tansaniassa teksti ja kuvat: Iisa Vanttaja
Elämä tyhjää.. lähtisikö vaikka Afrikkaan? Suurin piirtein vuosi sitten, lomamatkalta Marokosta palattuani sain päähänpiston lähteä hieman syvemmälle Afrikkaan. Sykäyksenä idealle oli Marokossa näkemäni köyhyys, ja köyhyydestä huolimatta kokemani uskomaton ystävällisyys, ihmisten auttamishalu ja vieraanvaraisuus. Oli vain tunne siitä että haluaisin antaa vuorostani jotain omasta vaatimattomasta puolestani. En lähtisi parantamaan maailmaa koska olen masentavan tietoinen rajallisuudestani -mutta ehkä maksamaan takaisin kokemaani inhimillistä kohtelua. Tekemään mitä - ei ollut vielä tarkkaan hahmottunut mielessäni, mutta se olisi jotain työhöni liittyvää, siis tietysti nukketeatteriin. Hiljalleen alkoi hahmottua paketti työpajan ja oman sooloesityksen yhteensovittamisesta. Ensin pitäisi ottaa tarkemmin selvää, mihin päin Afrikkaa tällaisen paketin vieminen olisi mahdollista, mistä löytäsin sopivat yhteistyötahot, ja miten rahoittaisin matkan. Aloin googlata residenssejä Afrikassa, ja yllättäin löysin Tansanian Meru-vuoren helmassa lepäävästä Arushasta taideresidenssin (Warm Heart At Residence: WHAT), jota ylläpiti suomalainen paperitaiteilija Seppo Hallavainio. Meilasin oitis Sepolle, ja siitä käynnistyi keskustelu, joka johti minut noin puolen vuoden päästä kahdeksi kuukaudeksi Tansaniaan. Koko projektin kannalta tärkein kontakti oli madagaskarilainen Tiana, joka työskenteli Arushassa opettajana Umoja Art-centerissä. Umoja antaa lapsille ja nuorille koulutusta, lähinnä musiikkia ja tanssia sekä kuvataidetta. Teatteria kaupungissa (eikä juurikaan koko maassa) ei tuntunut olevan ollenkaan, -nukketeatterista puhumattakaan, joten Umojassa kiinnostuttiin kovasti tarjouksestani tuoda nukketeatteriopetusta kaupunkiin. Tiana on elämää pulppuava, superduracelleilla käyvä noin 155-senttinen voimanainen, joten hänen kanssaan kommunikointi, asian eteenpäin vieminen ja loppuun asti saattaminen oli hauskaa ja sujuvaa. (Myöhemmin mietin, että tällaisten projektien onnistuminen voi olla kiinni aika lailla tuurista, että sattuu löytämään yhden oikean ihmisen oikeaan aikaan. Hurjaa!) Soitin Ulkomisnisteriöön viestintä- ja kulttuuriosastolle ja sain selville, että keväällä olisi haku kehitysmaihin vietäviin hankkeisiin.Yksityishenkilönä en voinut rahoitusta hakea, ja hakemus tehtiinkin Nukketeatterikeskus Poi-
Nukketeatterin moniottelija Iida Vanttaja vietti kaksi kuukautta Tansaniassa esiintyen ja vetäen nukkepajoja lapsille. Kuvassa Iida ja Daladala.
jun nimissä. Aloin suunnitella englanninkielistä, helposti kuljetettavaa sooloesitystä ilman rahtikuluja, ja alkunsa sai köyhästä kengänkiillottajapojasta Mateosta (Mateo, the Lightkeeper) kertova tarina. Tekisin tarinan 90 prosenttisesti Suomessa, niukat lavasteet ja osan rekvisiittaa valmistaisin ja etsisin käsiini Arushassa. Kevät meni ja kesä tuli tuoden mukanaan iloisia uutisia; projektini oli hyväksytty ja sain sille täyden rahoituksen: matkat, päivärahat, kurssimateriaalit ja rokotukset. Jipii, meitsi lähtisi Afrikkaan!! Tähän saakka hanke oli ollut lähinnä kuvitteellinen, joten nyt pitäisi alkaa tekemään siitä totta; mistä oppilaat kurssille, missä pajat, missä esitykset jne kaikki käytäntöihin liittyvät asiat. Tiana pyysi minua tekemään kurssiaikataulun, ja kun sain sen räknättyä ja tuskin lähetettyä kun se tuli bumerangina takaisin; unelmaani siitä, että opettaisin kolmen ikäistä ryhmää lapset, nuoret ja aikuiset ei pystyttäisi toteuttamaan. Minulle luvattiin kaksi eri-ikäistä lapsiryhmää n.6-8 vuotiaat, ja 9-13 vuotiaat. (Lopulta kävi kuitenkin niin, että lasten kuljettamisongelmien vuoksi opetin kuukauden ajan vain yhtä ainoata ryhmää, n. 8-10 vuotiaita.) Esityspaikaksi luvattiin Umojan oma näyttä-
mö, jossa ei oltu siis koskaan nähty (nukke) teatteria. Paikka olisi eräänlainen katettu ulkonäyttämö, johon kyllä voitaisiin vetää verhot ympärille. Ok, otetaan vastaan mitä tuleman pitää!
Kili, here I come! 5.lokakuuta hyppäsin KLM:n koneeseen ja suuntasin kohti Kilimanjaroa. Pikkuvaikeuksia; tietysti matkalaukkuni oli kadonnut lennolla ( kuulemma tod.näk. Amsterdamissa), ja voi itku, juuri se laukku, jossa oli nuket ja kaikki esitykseen liittyvä! Seppo tuli vastaan ja läksimme kohti Arushaa ilman Mateota... Ensimmäinen viikko meni sopeutuessa, kaupunkia ihmetellessä ja ihmisiin tutustuessa. Kävi ilmi, että WHAT olikin taideresidenssi vain sivutoimisesti, ensisijaisesti se ylläpiti edellisiltä omistajilta perittyä ”italialaista” ravintolaa (Masai Café) . Muuta sapuskaa en mainostaisi, mutta siellä sai todella elämäni parasta vegepitsaa, pihaan muuratulla kiviuunilla paistettua. Paikassa oli ulkotyöpaja, joka ensisijaisesti oli palvellut paperinvalmistusta. Nyt siitä muokattaisiin nukketyöpaja seuraaviksi 3-4 viikoksi. Pajassa työskenteli n. 22-vuotias Gifty (kukaan ei taida Afrikassa olla perillä todellisesta iästään), josta tuli vasen käteni ja uskollinen assistenttini koko Arushassa
