Issuu

NUKKETEATTERI 2021

Visuaalista teatteria viruksen varjossa

Nukentekijän tavoite Striimattu ensi-ilta

Pääkirjoitus Laura Freya Sillanpää

Nukenrakennuksesta Helena Markku

Kansainvälinen nukketeatterifestivaali järjestetään silti Pia Timberg

Striimattu ensi-ilta – voitto vai tappio Alma Rajala

Nukketeatterin ja lisätyn todellisuuden taiteelliset lähtökohdat lepäävät samalla alustalla Maija Westerholm

Katson kauas ja lähelle – tietoista uneksintaa nukketeatterista Marja-Liisa Lintunen

Pikku Prinssi – kuvitettuna kuunnelmana 2021 Eliisa Lintukoski

Freelancernukketeatteritaiteilijoiden koronavuosi Elina Lajunen

Nukketeatterin naamakirja: Ishmael Falke Laura Freya Sillanpää

Puheenjohtajan sana Kati Andrianov

Nukentekijän tavoite: valjastaa liike hahmoon Iida Vanttaja

UNIMA Maailman nukketeatteriväen yhteistyöjärjestö UNIMA (Unima Internationale de la Marionette) on perustettu Prahassa 1929. UNIMAn tavoitteena on toimia poliittisista, uskonnollisista ja rodullisista näkemyksistä riippumatta nukketeatterin edistämiseksi kaikkialla maailmassa. Järjestöön kuuluu tuhansia nukketeatteritaiteilijoita yli 90 (pitäisi olla yli 100) maasta kaikilta viideltä mantereelta. SUOMEN UNIMA RY Suomen UNIMA ry on perustettu 11.2.1984. Se kuuluu kansainväliseen nukketeatteriliitto UNIMAan noudattaen sen toimintaperiaatteita ja sääntöjä. Yhdistyksen tarkoituksena on edistää nukketeatteria

eri tavoin Suomessa ja ulkomailla sekä kehitää nukketeatterialan kansainvälistä yhteistyötä.

Kaipaan teatteria Rinnassa tuntuu pakahduttava tykytys. Istun tunteeni kanssa. Raivoan autossa ohiajavalle autoilijalle. Vitun volvoilijat. Suru muuttuu vihaksi, koska surua ei halua tuntea. Ikävä tulee ulos vittuiluna ja raivoamisena, koska en halua kokea kaipuutani. Kaipaan teatteria, kaipaan aikaisia heräämisiä, teatterin kahvinkeittimen porinaa, kehoja, joita halata aamulla, kehoja, joiden lähellä pidellä kontaktin kaipuutaan loitommalla. Kaipaan Ranskaa, pitkiä lounastaukoja, nukketeatterifilosofiaa, loputtomia keskusteluja, omaa ihmettelyä, eivätkö nämä osaa muuta tehdä kuin puhua. Kaipaan sanattomia esityksiä, kaipaan kipeää kehoa, mahdottomia nuketusasentoja, kaipaan esillä olemista, kaipaan näkymättömyyttä, kun minua ei huomata, koska nukke on minua – elävää – enemmän elossa. Kaipaan residenssejä, kaipaan kiertueita, kaipaan Ranskan rautatieverkoston SNCF:n kuulutuksia, kaipaan rautatieaseman tuoksuja, kaipaan aikaisin keväällä kukkivia kirsikkapuita. Kaipaan tupakkataukoja, vaikka en ole polttanut enää moneen vuoteen. Kaipaan teatteria. Kaipaan sen tekemistä, sen elämistä. Kaipaan sen katsomista. Kaipaan katsojana olemista. Kaipaan jopa kassakoneen kilinän kaupunginteatteria. Kaipaan sitä, miltä tuntui, kun 1990-luvun alussa halusin nähdä Papagenon ja Papagenan laulavan uudestaan ja uudestaan Turun Kaupunginteatterin Taikahuilussa. Mielikuvitus, mysteeri, ison lavan magia, satu, leikki, ihmisyyden yhteinen ihmettely. Tällaisiako me ollaan? Niin myös tällaisia. Kaipaan Papagenoa. Kaipaan teatterin taikaa. Kaipaatko sinäkin?

Laura Freya Sillanpää PS. Kirjoitin tämän tekstin jo keväällä. Useat artikkeleista ovat myös kirjoitettu keväällä. Tämä lehti julkaistaan syksyllä, joten lehti on kokoelma vanhaa ja uutta, erilaisia pohdintoja nukketeatterin koronaelämästä. Nyt syysauringon loisteessa teatterit alkavat taas avautua uudella tavalla. Huoneiden kirja on palauttanut uskoni taiteeseen. Rajoitukset on poistettu. Ja samalla jokin on muuttunut: maskit pysyvät ihmisten kasvoilla, etäisyys on tullut jäädäkseen. Pääkaupunkiseudulla asuva, elokuvan parissa työskentelevä ystävä kertoo, miten erääseen produktioon sai osallistua vain rokotettuna. Ranskassa toinen ystävä elää eristyksissä ja keskittyy esittämisen sijaan vain rakentamaan nukkeja, koska hänellä ei ole rokotuspassia. Ranskan Charlevillen festivaalille voi osallistua vain passillinen, joten hän ei mennyt sinne. Onneksi festivaali kuitenkin voitiin tänä vuonna järjestää. Jätän tämän tekstin pääkirjoitukseksi, sillä teatterit alkavat avautua, mutta maailma on muuttunut. Minun kaipuuni on edelleen läsnä.

Nukketeatteri 2021 15.10.2021 ISSN 1799-0521 Lehti on Suomen Kulttuuri-ja mielipidelehtien liiton Kultti ry:n jäsenlehti.

KIRJOITTAJAT TÄSSÄ NUMEROSSA: Kati Andrianov, Elina Lajunen, Marja-Liisa Lintunen, Helena Markku, Alma Rajala, Laura Freya Sillanpää, Pia Timberg, Iida Vanttaja, Maija Westerholm

PÄÄTOIMITTAJA Laura Sillanpää

TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT nukketeatterilehti@gmail.com

ULKOASU & TAITTO Katju Brelo VISUAALINEN NEUVOJA Milla Risku

KANNEN KUVA Iida Vanttajan Hiekkamies-nukke. Kuvaaja: Saara Mansikkamäki

JULKAISIJA Suomen UNIMA ry Tikkurilantie 36 01300 Vantaa www.unima.fi unimafinland@gmail.com TILAUSHINTA 20€/vuosi UNIMAn jäsenille lehti sisältyy jäsenmaksuun.

Vaihto elokuva-alalle kärjisti välit

Kansainvälinen nukketeatterifestivaali järjestetään silti

On aika puhua Vaasassa lokakuussa järjestettävästä nukketeatterifestivaalista, mutta nukketeatterin johtajan ja ohjaajan Cosimo Galianon yhtiökumppania Pikku Aasia ei näy missään. ”Pikku Aasi itse halusi filmitähdeksi. Ja hermostui sitten, kun ei se ollutkaan niin hienoa”, Galiano puuskahtaa viimein. Pikku Aasi, Galiano sekä teatterin tiimi päättivät korona-aikana keskittyä teatteriesitysten sijaan nukketeatterielokuvien tekemiseen. ”Hommasimme kaikki laitteet, kamerat sun muut. Pikku Aasi sai olla päätähtenä usein ja kuvasimme kahdella ja jopa kolmella kameralla. Silti hän hermostui lopulta kaikkeen ja niin minäkin”, Galiano valittelee. Mukana elokuvanteossa oli nukketeatterin lisäksi alan asiantuntijoina Olli Pokela kuvaamassa ja editoimassa. Elokuva-ala osoittautui työlääksi. ”Kuvasimme yhtä vajaan 40 minuutin elokuvaa kokonaisen viikon. Voitko kuvitella, viikon! Teatteriesitys on valmis saman tien näytöksen loputtua”, Galiano puuskahtaa. Hän itse hermostui siihen, että yhtä kohtausta piti tehdä yhä uudelleen. ”Yksi otos, kaksi, kolme, neljä... Kuinka paljon! Jos piti jatkaa samasta kohtauksesta seuraavana päivänä, niin piti muistaa laittaa samat sukat ja hiuskiehkurat samoille kohdille”, Pikku Aasi sanoo ja puistelee päätään. Kansainvälinen nukketeatterifestivaali järjestetään kaikesta huolimatta 27.–31.10. Se kokoaa jälleen yhteen monta upeaa nukketeatteriesitystä ympäri maailmaa. Mukana on ammattiteattereita paitsi Suomesta myös Ranskasta, Italiasta, Espanjasta, Puolasta, Sloveniasta, Yhdysvalloista ja Ruotsista. Esitysten aiheiden kirjo on laaja. Ne sopivat lapsille, mutta nukketeatterille tyypilliseen tapaan aikuisillekin. Tällaisesta on kyse esimerkiksi ranskalaisen Compagnie Dondavelin teatterin esityksessä Le Fumiste.

Se on kunnianosoitus lapsuudenkokemuksille sekä muille elämän erityisille hetkille. Kuinka saada noiden hetkien muistot pysymään elossa ikuisesti, esitys kyselee. Slovenialainen Lutkovno Gledalisce Pupilla yhdistää esityksissään nukketeatteria ja tavallista teatteria sekä perinteisiä että uudempia nukketeatterin tekemisen tekniikoita. Yhdysvaltalaisen teatterin Hobey Ford´s Golden Rod Puppets esitys Animalia tuo esiin perhosen ja nuijapään muodonmuutokset, erilaisia ekologisia ympäristöjä ja uhanalaisia eläinlajeja. Ruotsista tulee Steffan Björklundin teatterin Munchhausen, jonka huumorintäyteinen näytelmä pohjautuu kuuluisaan Rudolf Raspen kirjaan 1700-luvun lopulta. Kaikki ulkomaiset esitykset ovat katsottavissa verkossa online. Lippuja myy Netticket. ”Vaasan pääkirjaston Draamasalissa on muutamia oikeita esityksiä kuten Nukkereaktorin Siilin Talvi sekä meidän omia esityksiä”, Galiano sanoo. Uutuutena festivaaleilla on, että videonäytökset voi katsoa myös Draamasalissa tiettyyn aikaan (Cinema). ”Tietenkin online-esitykset voi katsoa kotonakin tai missä vain, mutta myös yhdessä muiden kanssa Draamasalissa”, Galiano sanoo. Festivaalin yhteydessä järjestetään nukketeatterin pedagogiikkaa käsittelevä seminaari (Suomen UNIMAn kanssa), joka on katsottavissa ilmaiseksi verkossa festivaalin ajan. Lisäksi ensi-iltansa saa Pikku Aasin nukketeatterin elokuva My Name Is Charlie. Vaasalaiselta teatterilta on syksyn aikana tulossa muitakin tänä vuonna tehtyjä elokuvia, mutta sen jälkeen niitä ei ole ainakaan toistaiseksi luvassa lisää. Lisää festivaalita ja festivaaliohjelma: www.pikkuaasi. org/international-puppet-theatre-festival/ Pia Timberg

Nukketeatterin ja lisätyn todellisuuden taiteelliset lähtökohdat lepäävät samalla alustalla Mistä oli kyse Sain kunnian olla mukana suuressa immersiivisessä esityksessä Huoneiden kirja, joka sai ensi-iltansa elokuussa 2021. Huoneiden kirja oli TEHDAS Teatterin, Aurinkobaletin ja Aura of Puppetsin yhteistyössä toteuttama talon kokoinen esitys, johon katsoja astui sisään. Esitystä oli tekemässä noin sata turkulaista vapaan kentän ja eri alojen taiteilijaa. Se rakennettiin vuosisadan alun vanhaan tehdasrakennukseen Turun Kivipainoon sekä sen ympäristöön. Huoneiden kirja perustui Saila Susiluodon samannimiseen proosarunokokoelmaan, jonka pohjalta taiteilijat valmistivat kirjan 64 runoa eli Huoneiden kirjan huonetta erilaisiksi taideteoksiksi. Esitys oli monitaiteinen ja -aistinen, jossa oli mukana muun muassa runoutta, teatteria, esitystaidetta, nukketeatteria, tanssia, musiikkia ja visuaalisia taiteita. Valmistin teoksen yhdessä työryhmän kanssa Huoneiden kirjan runosta 26. Lastenhuone. Teos oli harppaus omalle ammattitaidolleni kohti uutta asiantuntijuutta. Teoksen taiteellisina lähtökohtina oli nykynukketeatterillisuus ja digitaalinen esitys, jossa hyödynnettiin lisättyä todellisuutta. Teoksen nykynukketeatterillisuus perustui kovetetuista sadetakeista ja saappaista valmistettuun elävään installaatioon, jota elollisti muun muassa tanssija Tuija Lappalainen. Teoksen äänisuunnittelijana toimi Atte Häkkinen. Lisätystä todellisuudesta vastasi turkulaisen CTRL Reality Oy:n tekijät Timo Korkalainen ja Jaakko Westerholm. Teos oli samalla pilottihanke, jonka yhtenä tavoitteena oli luoda pohjaa uudenlaiselle yhteistyölle sekä uusille lisättyä todellisuutta hyödyntäville teoksille.

Mitä lisätty todellisuus on ja miksi päädyin käyttämään sitä 26. Lastenhuone -teoksessa Lisätty todellisuus on sitä, kun yhdistetään fyysiseen todellisuuteen virtuaalisia elementtejä siten, että ne täydentävät toisiaan. Tämä tapahtuu esimerkiksi mobiililaitetta hyödyntäen, josta suurimmalle osalle tutuimmat esimerkit löytyvät sosiaalisen median filttereistä tai pelisovelluksista. Lisätty todellisuus lyhennetään kirjainyhdistelmällä AR, joka tulee englannin kielen sanoista ‘augmented reality’. Itse käytän lyhennettä AR tässä yhteydessä. En ole aiemmin ollut lähtökohtaisesti kiinnostunut teknologiasta tai digitaalisuudesta, mutta halusin kehittyä taiteilijana ja haastaa itseäni. Ajattelen, että tällaisten mahdollisuuksien kautta voi löytyä jotain sellaista omaan taiteeseen, jota ei ole osannut edes kuvitella, ja josta voi tulla jopa oleellinen osa omaa taiteilijuutta. Lisäksi ajattelen, että on tärkeää ottaa haltuun teknologiaa tällaisena aikana, jolloin digitaalisuus on olennainen osa elämäämme. Osittain päädyin hyödyntämään AR:ää, sillä minulle aukesi mahdollisuus yhteistyöhön CTRL Reality Oy:n kanssa. Keskusteltuani yhteistyön mahdollisuuksista Korkalaisen ja Westerholmin kanssa ymmärsin, että AR sopisi juuri 26. Lastenhuone -teoksen kontekstiin erinomaisesti. AR on mielenkiintoinen taiteellinen väline etenkin immersiivisen teoksen näkökulmasta. AR:n käyttö ja sen sisällön suunnittelu ohjaavat luonnostaan katsojan kokemuksen äärelle, sillä katsoja on se, joka AR-laitetta käyttää. 26. Lastenhuoneessa katsoja käytti yhtä AR:ään soveltuvaa tablettia. Myös palautteen perusteella AR koettiin perustelluksi nimenomaan 26. Lastenhuone -teoksessa, sillä lapset lisäävät todellisuuteen jatkuvasti omaa mielikuvitustaan. Lapsen maailmassa esimerkiksi lätäkkö voi olla valtameri. Samalla AR toi teokseen taianomaisuutta. Nukketeatteria ja AR:ää yhdistäviä tekijöitä 1. Illuusion luominen Itseäni inspiroi nukketeatterissa erityisesti sen lukuisat mahdollisuudet toteuttaa illuusio fyysisesti mahdottomasta. Sama taianomaisuus piilee myös AR:n lähtökohdissa. Niiden taiteelliset lähtökohdat lepäävät samalla alustalla: vain mielikuvitus on niiden rajana ja maaginen fantasiamaailma

voi olla siis yksi esityksen esiintyjistä ja muiden esiintyjien, kuten nukkejen, vastanäyttelijä. AR on tilalähtöistä etenkin siitä näkökulmasta, että sen sisältö suunnitellaan usein tiettyyn tilaan ja AR tunnistaa tilan yksityiskohtia. Esimerkiksi 26. Lastenhuone -teokseen tehtiin värikkäitä ja selkeitä yksityiskohtia, joita hyödynnettiin AR:n sisällössä teknisesti. AR-sisältö reagoi katsojan astuessa tiettyyn kohtaan huonetta, jolloin sen visuaalinen sisältö käynnistyi yhdessä AR:ään synkronoitujen valojen ja äänien kanssa. Lisäksi katsojan kohdistaessa laitteen tiettyyn kohtaan huonetta, AR:ssä paljastui virtuaalisia yksityiskohtia, kuten uiskenteleva maitovalas. 26. Lastenhuoneessa AR täydensi siis installaatiota ja katsojan kokonaisvaltaista kokemusta. Tässä mielessä AR liikutti tilaa kuin nukkea, sillä katsoja manipuloi tilaa vaikuttamalla sen muuntautumiseen liikkumalla tilassa. Mielestäni 26. Lastenhuone -teoksen tilaa voikin ajatella eräänlaisena digitaalisena sekä fyysisenä nukkena. Kuvat: Jesper Dolgov

voi herätä henkiin. Esimerkiksi 26. Lastenhuoneessa AR mahdollisti huoneen täyttymisen vedellä, joka ei muilla keinoin toteutettuna olisi ollut mahdollista tai se ei olisi uskottavaa. Parhaassa tapauksessa AR tukee teatterille ominaista tapaa jättää tilaa mielikuvitukselle visuaalisessa kerronnassa. Sitä voisi verrata esimerkiksi valosuunnitteluun tai äänisuunnitteluun. AR:ää hyödyntämällä voi tuoda esitykseen uusia taiteellisia ja visuaalisia elementtejä. Lisätty todellisuus voi toimia eräänlaisena pienenä virtuaalisella näyttämöllä, jolla voidaan muuttaa katsojan näkymää hetkittäin tai kokonaan. AR ja nukketeatteri luovat siis katsojalleen tai kokijalleen illuusion elävästä elämästä. Parhaimmillaan illuusio on niin vahva, että katsoja tai kokija alkaa esimerkiksi väistää virtuaalista elementtiä tai puhua nukelle nuken takana olevan näyttelijän sijaan. 2. Tilalähtöisyys Tilalähtöisyydellä nykynukketeatterissa tarkoitetaan yleisesti sitä, että esitystila on esityksen yksi lähtökohta ja keskeinen sekä merkityksellinen materiaali. Tila viestii esityksessä sisällöllisesti ja sitä voidaan elollistaa nuken kaltaisesti. Tila

AR on myös siinä mielessä tilalähtöistä, että sitä usein hyödynnetään ulkotiloissa ja paikoissa, joissa on ympäristön häiriötekijöitä. Ideaalitapauksessa AR-sisältö suunnitellaankin yhtä luontevaksi osaksi fyysistä maailmaa kuin oikeat fyysiset elementit. Lopuksi Olen juuri julkaissut 26. Lastenhuone -teoksesta opinnäytetyöni, jonka tein osana Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemian ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Ylempään ammattikorkeakoulututkintoon johtavan koulutuksen nimi on Taiteen uudet kontekstit ja se on osa Turun AMK:n Master School -kokonaisuutta. Opinnäytetyöni keskiössä on 26. Lastenhuone -teoksen taiteellinen suunnittelu- ja toteutus. Opinnäytetyön tutkimuskysymyksenä pohdin, miten suunnittelen ja toteutan immersiivisen katsojakokemuksen hyödyntäen nykynukketeatteria sekä digitaalista esitystä lisätyn todellisuuden keinoin. Opinnäytetyö julkaistiin ammattikorkeakoulujen Theseus-tietokannassa. Kuvamateriaalia prosessista voi saada seuraamalla Instagram-tiliäni @maiamairim. Maija Westerholm Teksti on julkaistu Aura of Puppetsin nettisivuilla 11.10.2021

Pikku Prinssin ensimmäinen ilmestyminen Forssan kansalaisopistossa (nyk. Wahren-opisto) tapahtui 38 vuotta sitten. Ideana oli silloin ja niin kuin nytkin nukketeatterin ja elävän näyttelijän yhdistäminen. Ryhmässämme oli eri-ikäisiä osallistujia, nuket teimme itse, mutta jotain esityksessä jäi mieleen vaivaamaan. Mistä Pikku Prinssi -näytelmässä puhutaan? Olin 25-vuotias nuori ohjaaja, enkä oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse, vaikka esitys onnistui hyvin. Aihe nousi esiin uudestaan, kun opistomme 100-vuotisjuhla lähestyi vuonna 2020.

sanoma yksinäisyydestä, ihmissuhteiden vaikeudesta, ystävyydestä ja kuolemasta koskettaa jokaista uskonnosta ja kulttuurista riippumatta ja avautuu eri tavoin. Haaksirikkoutunut lentäjä yksin Saharan aavikolla kohtaa pienen itsensä. Pikku Prinssi ihmettelee ihmisiä omissa kuplissaan; hän liikkuu mielen sisäisissä avaruuksissa ja kohtaa tyyppejä, joiden maailmankuva on jotenkin putkinäköinen.

Antoine de Saint Exupery kuoli 1944. Tekijänoikeuksien vapauduttua Pikku Prinssin versioita on syntynyt paljon: näytelmiä, animaatiota ja

Tiina Tuovisen (ryhmän jäsen) käsikirjoituksessa on esinäytös, jossa pikku Antoine (siis kirjailija Saint de Exupery) ei saa opettajalta ymmärrystä luovalle ajattelulleen. Matkallaan kohti aikuisuutta hän kohtaa syöpön. Juopon sijasta on meillä syöppö – addiktioita kumpikin. Kaikki

nyt juhlavuotemme kunniaksi kuunnelma, jossa käytetään aiotun esityksen kuvia. Ei tullut esitystä tällä kertaa – tuli koronasulku. Onneksi oli harjoitukseksi tehty kuunnelma, jonka tekivät Anniina Vinkki ja Saara Haapala Mika Haapasalon ohjauksessa Forssan Ammatti-instituutissa 2020. Nuket ovat tuunattuja: Hannele Suvilampi, Leena Kastikainen ja Marja Tuki (kettu ja käärme). Nuorten näyttelijöiden ilmeikkäät äänet antavat nukeille sielun: Mette Asp lentäjänä, Onni Laakso Pikku Prinssinä ja Amanda Kastikainen Ruusuna.

tyypit ovat päänsisäisiä roolejamme. Joku osa meistä haluaa hallita kaikkea: meidän versiossamme kuningas on hallitsijatar. Lyhdynsytyttäjä kuvaa hyvin kiihtyvän tekemisen tahtia, jossa ihmisen on vaikea pysyä – selvä burnout-tapaus. Ahne liikemies kuvittelee voivansa ostaa kaiken. Kettu Pikku Prinssin ystävänä opettaa kärsivällisyyttä ja hyväksyntää myös sitä omaa rakasta kiukuttelevaa Ruusua kohtaan. Käärme auttaa siirtymään omalle planeetalle, mutta keho pitää jättää maahan. Pitää itkeä, jos on antanut kesyttää itsensä ja joutuu luopumaan ystävästä.

Pikku Prinssi on klassikko, joka on käännetty usealle sadalle kielelle. Tekstin yleisinhimillinen

Näytelmän tekemisen prosessi opettaa elämästä yleensä. Pikku Prinssi on luovuuden oppitunti,

Pikku prin 8

ajatusten hallinnan oppitunti, periksi antamattomuuden oppitunti ja myös luopumisen oppitunti. Kun ihmettelin, mitä ”baobabit” – jättimäisiksi kasvavat apinanleipäpuut – edustavat, niin lentäjän roolissa oleva Mette Asp avasi niiden merkitystä sanomalla niiden olevan haitallisia ajatuksia, jotka täyttävät ihmisen mielen. Liiallinen hallinta voi vallata mielen luovan tilan ja jumittaa ajatuksen. Siksi on hyvä siivota mielensä liian jäykistä ajatuksista ja katsoa maailmaa ja avaruutta sekä sisäistä että ulkoista avoimin silmin ja sydämin. Antaa Pikku Prinssin tutkia maailmaa ja oppia hyväksymään sen lainalaisuudet, mutta myös valitsemaan oma tie. Pikku Prinssin teemat ovat aina ajankohtaisia: sisäisen lapsen ymmärtäminen – sydämen viisaus ja ystävyys

nssi

Pikku Prinssi kohtaa matkallaan Ketun (nukke: Marja Tuki). Kuvassa ennen kuunnelman kuvitusta vasemmalta Marja Tuki ja Hannele Suvilampi. (Kuva: Eliisa Lintukorpi)

– kuvitettuna kuunnelmana 2021

– puhumattakaan puhtaasta vedestä, joka erämaassa on arvokkainta, mitä voi löytyä. Kuoleman kohtaaminen siirtymänä ”kotiplaneetalle” on myös universaali teema. Nukketeatteri on tarinankerrontaa aidoimmillaan. Siinä idea irtoaa konkretiasta ja näin huomio kiinnittyy oleelliseen. Nukella on ainakin toistaiseksi sananvapaus. Se on ekologista ja terapeuttista – hyvin kokonaisvaltaisesti kannatettavaa. Se on taidemuoto, jonka valitsi minut 45 vuotta sitten, mutta jonka aina välillä unohdan, vaikka se tekee minut hyvin onnelliseksi. Pikku Prinssin tekemisen kautta teimme nukketeatterin mahdollisuuksia tiettäväksi. Kuunnelman kuvitus on aiotus-

ta näytelmästä harjoitustyönä tehty ja sen voi löytää: youtu.be/wut1IAIRSj4

Eliisa Lintukorpi, prosessin ohjaaja ja ikuinen nukketeatteriamatööri ja entusiasti, Wahren-opiston näyttämö- ja ilmaisuaineiden opettaja

Ishmael Falke NUKKETEATTERIN NAAMAKIRJA:

Israelilaissyntyinen Ishmael Falke (s. 1977) valmistui Turun taideakatemiasta vuonna 2004, jonka jälkeen hän on toiminut aktiivisesti nukketeatteritaiteen alalla. Hän työskentelee mm. Livsmedlet-ryhmänsä sekä Grus Grus teatterin kanssa. Haastattelun hetkellä hän on juuri palannut Israelista.

Melkein huipulla Ishmael Falke on tehnyt merkittävän työn nukketeatterin saralla. ”Olen ollut viimeiset vuodet uraputkessa, niin paljon kuin sillä tavalla voi sanoa tällä alalla”, Falke sanoo. ”Olen juossut proggiksesta toiseen, mutta nyt korona on sysännyt sivulle.”

Full Measures on Ishmael Falken ja Sandrina Lindgrenin yhteinen esitys. (Kuva: Jussi Virkkumaa)

Falke kokee, että hänellä on takanaan uran alkuvuosien innostus ja maailmanvalloitus. ”Matkalla huipulle, ja vaikka en ole huipulla, olen siinä kohtaa, jossa jo näkee huipun. Olen menossa sinne, mutta nyt mietin, että mitä sitten. Olen nyt keskellä matkaa, ja mietin, haluanko jatkaa, palkitseeko se. Näinhän se systeemi toimii: kokemus karttuu, saa parempia apurahoja, isompia projekteja. Kuitenkin kaikki tämä on kovin suppeaa, lopulta odottaa Taiken ylimääräinen taiteilijaeläke. Sitten kuolee”,

Falke sanoo ja hymyilee ilkikurisesti. ”Mutta ei se paha ole, kiinnostavampaa kuin olla töissä kaupan kassalla.”

Falken koronavuosi Falke kertoo, miten korona on iskenyt pahasti hänen teatterityöhönsä. Viime syksyn Grus Grus teatterin ensi-ilta Väistämätön, joka oli kokeileva esitys esineiden ja ajan voimasta, oli myös stressaavaa koronan vuoksi. ”Livsmedlet-ryhmän Näkymättömien keikat peruuntuivat”, Falke toteaa. ”Se harmittaa, sillä meillä oli kova hinku päästä esityksen kanssa ympäri maailmaa.” Falke on viime aikoina pohtinut, mitä varten hän tekee nukketeatteria. ”Aika on hyvä taiteelle miettiä, miksi tätä taidetta oikein tehdään”, Falke pohtii. Falke pitää vuoden 2021 ”dieettivuotena”, mikä tarkoittaa, että hän ei ohjaa mitään, ja hän on mukana vain yhdessä ensi-illassa, Grus Grus Teatterin esityksessä Ennuste negatiivinen esiintyjänä. Hän työskentelee tällä hetkellä korona-apurahan turvin oman kirjaprojektinsa parissa. Falke kirjoittaa miniesseekokoelmaa. Tekstit koostuvat nukketeatterillisista analyyseistä yleismaailmallisista ilmiöistä. ”Kun koronavuosi alkoi, viime keväällä, ja kun ei päässyt teatteriin, aloin katsoa maailmaa toisin”, Falke selittää. ”Pohdin, miten nukketeatteri ilmenee sellaisissa ilmiöissä, kuten vaalit, televisio, some, hautajaiset.” Falken mukaan nukketeatteri ei näy päällepäin, mutta se on olemassa ajatustapana monessa maailman ilmiössä.

”Aloin kirjoittaa, kun keväällä ei ollut muuta”, Falke sanoo. ”Se huvitti ja Latvalan Johannan kanssa istuin alas ja luin hänelle kirjoituksia, ja siitä syntyi ajatus, että tästä tulee kirja.” Kirja Niin Se Vain On – maailmankaikkeus nukketeatteriesityksenä julkaistaan tämän vuoden TIP-festissä sekä paperisena versiona että podcastina. Teoksen kuvituksen käsiala on Latvalan. Kirjaa tehdessä Falke on inspiroitunut katsomaan maailmaa teatterin ulkopuolella nukketeatterin silmin. Nukketeatteri voi hänestä oppia paljon muista genreistä. ”Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään koronatekemistä, vaan pohdinnan taustalla on kysymys siitä, mitä me oikein teemme, ja mitä kaikkea nukketeatteri voi vielä olla.”

Nukketeatterin merkitys ja vapaus Nukketeatteri voi olla monenlaista. Falken mukaan korona on näyttänyt, että ei ole itsestään selvää, että on olemassa talo, johon mennään istumaan ja katsomaan esityksiä. Hän sanoo, että tällä hetkellä hänestä tuntuukin siltä, että hän rakastaa teatteritaloa ja teatterinukkea. ”Tästä huolimatta maailma on niin suuri ja monimuotoinen, ja jos olen taiteilija, niin en vain tyydy siihen, vaan haluan etsiä uusia muotoja”, Falke pohtii. Nukketeatteri on Falkesta myös identiteettikysymys: ”Nukketeatteritaiteilijuus on identiteetti ja toisaalta yhteisö. Haluan pitää kiinni identiteetistä, sillä jos ajattelen kaikkia maailman identiteettejä, nukketeatterintekijä tuntuu lä-

hemmältä kuin vaikkapa israelilainen tai suomalainen. Toisaalta kaipaan vapautta; en kuulu mihinkään seurakuntaan, en myöskään taiteellisesti, vaan haluan vapautta etsiä erilaisia muotoja ja tekemisen tapoja.”

Falken manifesti Falke on kirjoittanut manifestinsa, working contractinsa, 10 vuotta sitten. ” Sen tarkoitus minulle itselleni on, että otan vastuun omasta tekemisestäni”, Falke sanoo. ”Laitan itseni allekirjoittamaan uudelleen sen säännöllisesti. Kukaan muu ei ota vastuuta taiteen tekemisestäni, jollen minä itse.” Falke kertoo rikkoneensa sopimusta. Sen kohdassa 12 Falke asettaa taiteellisen toiminnan taloudellisten motiivien edelle. ”En toimi aina kohdan 12 mukaan”, Falke myöntää. ”Tämä on taiteen tekemisen suurin ongelma. Ammattinani on nukketeatteri, mutta mitä teen elääkseni: täytän lapuskoita. On lähes häpeällistä sanoa itseään nukketeatterin ammattilaiseksi ja kuitenkin käyttää 80 % työajasta lappuja täyttäen. Olen luvannut kuitenkin itselleni, että raha ei ole koskaan taiteen tekemisen lähtökohta, ja siinä olen sillä tavalla onnistunut, että en tee jotakin projektia, vain koska siinä on paljon rahaa.”

Ensimmäisenä Suomesta Ishmael Falke ja ruotsalaistaustainen tanssija Sandrina Lindgren ovat kiertäneet maailmalla esityksellään Näkymättömät maat. Esitys on ollut suosittu ympäri maailmaa. ”Tämä on ollut ”se

suomalainen nukketeatteriesitys” ulkomailla”, Falke sanoo. ”Ja puolet meistä ei ole edes nukketeatteria.” Falkesta kiinnostavaa on myös se, mitä edustaa, kun edustaa. ”Näkymättömät maat, esitys pakolaisista eli kotimaattomista ihmisistä, kiertää maailmaa ja edustaa Suomea”, Falke miettii. ”Ja kuka tätä suomalaista esitystä esittää: israelilainen suomalainen ja ruotsalainen.” Falke sanoo, että hän ei juurikaan välitä kansallisuudesta: ”Turussa on kuitenkin kotifiilis. Täällä ollaan, maailman nurkassa, tehdään ja asutaan. Vaikka kierretään paljon, niin onhan se erityistä, että ollaan juuri tässä pienessä maailmannurkassa. Kyllä sieltä löytyy kotiylpeyttä ja halua ulkomaisilla festivaaleilla kertoa, että me tulemme sieltä, ja että siellä on enemmän ihmisiä ja enemmän esityksiä.”

Nukketeatteriin sattumalta ja sillä matkalla edelleen Ishmael Falke löysi nukketeatteriin monen sattuman summana – miljoona vuotta sitten, kuten mies itse sanoo. Katja Kähkönen, johon Falke törmäsi Kähkösen opiskellessa nukketeatteria, on osasyyllinen tapahtumaketjuun, joka johti Falken opiskelemaan Turun Taideakatemiaan. Israelissa Falke oli aiemmin tehnyt töitä teatteritekniikan parissa. Falken pitää nukketeatterissa kiinni tapa ajatella. ”Nukketeatterista on muodostunut identiteetti ja tapa olla nukketeatteritaiteilija”, Falke sanoo. ”Se tarkoittaa tiettyä tapaa ajatella, eräänlaista perusanimismia. Monet

ihmiset animoivat jatkuvasti esineitä, mutta minulla siihen liittyy tietoinen taso.” Falkesta nukketeatterin ja teatterin merkitykseen on monia hyviä vastausmahdollisuuksia. ”Taide on hyvää verenpaineelle”, Falke sanoo virnistäen. ”Rehellisempi vastaus on, että nukketeatteri antoi minulle tavan löytää itselleni tekemistä, jonka avulla voin tehdä pienille määrille ihmisiä hyvää, aiheuttamatta haittaa muille. Tässä ammatissa ei saa aikaan niin paljon haittaa, ei saastuta kovin, ei kuluta valtavan paljon resursseja. Käytetyt resurssit ovat hyvin pienet verrattuna mielihyvään, jonka se tuottaa.”

Falken haaveet ja haasteet Falke on ideageneraattori. ”Hyviä ideoita tulee, se on minun temperamenttini”, toteaa Falke. ”Olen oppinut olemaan arvostamatta niitä liikaa. Minulla on hyvä kollegamentori Idit Herman Clipa-teatterista Tel Avivista. Hän selitti minulle, miten hyvät ideat ovat kuin roskaa, niitä tulee koko ajan. Pointti ei siis ole hyvä idea, vaan sen oikean idean valitseminen toteutettavaksi.” Falkella on mielessä ideoiden idea. Hän haluaa tehdä esityksen, joka olisi kaikkien kuningasideoiden kokoelma. ”Tämä on kuningasideoiden kuningasidea. Lähivuosina teen esityksen, jossa kokoan kaikki loistavat ideat. Selected works, tulevaisuuden retrospektiivi, kaikista esityksistä, jotka tulen tekemään. Samalla esitys kertoo maailmasta, miten se muuttuu, millaisia edellytyksiä on taiteen tekemiseen, minkälaisia esityksiä tehdään ja miksi niitä tehdään 40 vuoden päästä. Tämäkin on osana pohdintaan siitä, miksi teen nukketeatteria.” Iän ja kokemuksen karttuessa suhde nukketeatteriin on muuttunut. Falke pohtii suhdettaan toisiin tekijöihin ja omaan paikkaansa nukketeatterin kentällä: ”Vanhetessa alkaa miettiä, onko edelleen samalla lähtöviivalla vastavalmistuneiden kanssa vai onko minulle jäänyt jotain käteen tästä kokemuksesta. Minulla oli kolmivuotinen taiteilija-apuraha, joka päättyi viime vuonna. Sen näen kokemuksen osoituksena. Sain sen, koska olen jo ollut

tovin tässä kentällä.” Falken mielestä työtä vaikeuttaa tulojen epävarmuus. Ammatillinen kokemuskaan ei hänestä riitä, jos sen palkkiona on hetkellinen tunnustus. Apurahajärjestelmä nykyisessä muodossaan ei takaa jatkuvuutta tai vakiintumista. Toisaalta Falke arvostaa Suomea ja sen tarjoamia mahdollisuuksia taiteilijoille. ”Stressi taloudesta on taiteilijalle tosiasia, mutta on todettava, että elämme Suomessa. On hyvä muistaa katsoa asioita eri perspektiivistä: Suomessa ongelmat ovat suhteellisen pieniä eli kukaan ei joudu kadulle, lapsi ei näe nälkää. Taiteilijan julkilausumana tämä ei kuitenkaan toimi, koska Suomessa pitää vaatia hornettirahat nukketeatterin käyttöön, sillä rahaa on, joten sitä olisi myös lisää nukketeatterille.” Falke ei koe, että hänen työssään olisi toistuvia teemoja. ”Tosin pieni, toistuva fiksaatio minulla on uutisiin. Muuten tärkeintä minulle on, että teatterista ei tule itseisarvo. En tee teatteria, koska pitää tehdä tätä. Nukketeatterilla on oma asemansa, me olemme jo olemassa, ei tätä siis enää tehdä vain itseisarvon takia, vaan jokainen esitys lähtee jostain muusta tarpeesta, joka on. Minulla nämä tarpeet vaihtelevat ja lähtökohdat ovat aina erit.”

Suomalainen nukketeatteri Falken mukaan suomalaista nukketeatteria määrittää vahva koulutus. Tosin koulu on Falken mukaan muuttunut paljon. Kenties eniten Falkesta suomalaista nukketeatterikenttää määrittävät nukketeatterintekijöiden yhteisö sekä se, että tuotannolliset edellytykset ovat samankaltaiset. Falkesta yhdistävänä tekijänä on toki myös se, että täällä ei ole vahvaa nukketeatteriperinnettä. ”Hyvässä ja pahassa, ei ole perinnettä”, Falke sanoo. ”Tekijöillä on vapaus luoda, mutta toisaalta yleisö ei tunne, että tällaista on olemassa. Israelissakin on samanlainen tilanne.” Falken mielestä suomalainen nukketeatteri on sellaisenaan keinotekoinen määritelmä. Huumorintajuinen ja älykäs taiteilija kertoo anekdootin: ”10 vuotta sitten minulta kysyttiin, mitä on suomalainen nukketeatteri. Tein

silloin juuri esitystä liikennemerkeillä. Oli talvi, ulkona oli -26 astetta pakkasta, tuulen kanssa -37. Mietin, siinä, että tätähän se on, suomalainen nukketeatteri, ei tuntoa sormissa ja silti tekee. Mutta se oli silloin se.” Suomalaiset arvostavat ulkomailla niitettyä mainetta – erityisesti Keski-Eurooppaa arvostetaan. Falke kertoo, miten he olivat Näkymättömien maiden kanssa kiertueella Puolassa ja Ranskassa. ”Ranskassa oltiin Pariisissa ihan pikku kellariteatterissa, kun taas Puolassa esiinnyttiin isossa kaupunginteatterissa. Suomessa kaiken huomion sai se Pariisin keikka, vaikka se olikin ihan epäsuhteessa esitysten nähneiden katsojien määrään”, Falke pohtii. Ruotsin nukketeatterista Falkella on mielipide. Suomen ja Ruotsin suhteet ovat kompleksiset. ”Ruotsi on ihan nukketeatterin kehitysmaa. Ruotsissa tosin ei ajatella näin. Ruotsissa saatetaan ajatella, että Suomessa ei mene niin hyvin nukketeatterin saralla, mutta se on

jäänne historiasta”, Falke laukoo. ”Kunpa Suomessakin sisäistettäisiin tämä, että Suomessa nukketeatteri on pidemmällä kuin Ruotsissa. Että ei aina ajateltaisi, että Ruotsissa asiat ovat paremmin. Suomessa unohdetaan, että vaikka meillä on rahoitusongelmia, niin meillä on Kela. Kela on iso taiteentukija, ja siitä voi olla ylpeä. Korona-aikainen hallituskin on sellainen asia, josta voi olla ylpeä.” Ekologia nukketeatterissa on Falkelle usein helppoja tekoja. ”Köyhyys on ekologista. On helppo kierrättää, kun on köyhä. Kierrätyksestä ei saa papukaijamerkkiä, koska on köyhä. Väistämättömässä oli paljon tavaraa, josta kierrätettyä oli lähes kaikki”, Falke kertoo. ”Jos meillä olisi ollut valtava budjetti, niin sitten tämä olisi todellinen valinta. Nyt teimme näin, koska meillä ei ollut valinnanvaraa.” Ekologian ja lentämisen yhdistäminen on syvälliselle filosofihumoristille vaikeampi kysymys. ”Olen lentänyt ympäri maailmaa esittämässä esitystä, jolla on missio. Sen esittäminen ja katsominen on vaikuttanut paljon pakolaisasiassa eri maissa. Yhtäältä esityksellä on kunnioitettava ja kannatettava missio, toisaalta lennämme ympäri ämpäri seuraavien sukupolvien kustannuksella. Aina on asioita, jotka ovat yksille helppoja ja toisille vaikeita. Se, mikä on vaikeaa, ja mikä taas helppoa on eri ihmisille eri asia” Falke linjaa. ”Ei ole sellaista, että nyt kaikki on vain tätä. Kyse on jokaisen omasta valinnasta.” Laura Freya Sillanpää

Nukketeatterin naamakirja on sarja haastatteluja nykynukketeatterin tekijöistä. Haastattelun kirjoittaja on kokoamassa nukketeatteritekijöiden haastatteluista kirjaa. Näistä haastatteluista osa julkaistaan Nukketeatterilehdessä. Falken teos Niin Se Vain On – maailmankaikkeus nukketeatteriesityksenä julkaistaan 3.11.2021. Falken ja Lidgrenin esitys Näkymättömät maat kiersi edustamassa Suomea ympäri maailmaa ennen korona-aaltoa. Kuva: Ishmael Falke)

Lisää tietoa teoksesta ja sen saatavuustiedot löydät osoitteesta: http://www.grusgrus.fi/fi/niin-se-vain-on

Nukentekijän tavoite:

Valjastaa liike hahmoon

Olen nukenrakennukseen fokusoitunut nukketeatteritaiteilija. Teen kyllä kaikkea alaan liittyvää – ohjaan, näyttelen, kirjoitan… Mutta jotenkin se perusidentiteetti on siellä käsityöläisyyden sotkuisella puolella. Nukkeja lie syntynyt satoja, en ikinä ole pitänyt niistä lukua. Suurin osa tehdyistä on ns. pöytäteatterinukkeja, mutta viime aikoina olen niksahtanut myös marionetteihin, joiden liikekieli on kiehtovan omalakista. Rakastan kehitellä mekanismeja tai erikoisefektejä nukkeihin tai niihin liittyviin propseihin: on kiinnostavaa, kun perinteisiin menetelmiin yhdistyy nykyajan teknologian mahdollistamat ihmeet.

Chica-simpanssi alistetaan koe-eläimeksi esityksessä Havaintoja kädellisistä. (Kuva: Sanni Vanttaja)

Aloin valmistaa teatterinukkeja aikana, jolloin opetuksesta ei ollut tietoakaan. Olen käytännössä siis itseoppinut nukenrakentaja. Ensimmäisissä nukeissa toteutui varmasti kaikki virheet ja kökköyden tunnuspiirteet, mutta opin nopeasti – erityisesti, kun aloin itsekin nukettaa tekeleitäni. Silloin kristallisoitui, mikä nukeissa on hyvää ja tavoiteltavaa: saada ne sujuvasti eloon näyttämöllä, vapauttaa näyttelijä materian kahleista ilmaisemaan nuken kautta tarinaa ja tunteita. Ymmärsin myös, että yhteen nukkeen ei voi eikä kannata ympätä liikaa teknisiä ominaisuuksia, joskus yksikin tunnistettava piirre riittää. Yksi onnistuneimpia nukkejani on vain viidellä langalla horjuvasti vaappuva ankka, joka tuntuu sulattavan paatuneemmankin katsojan.

Viime vuosien aikana olen saanut paljon nukketilauksia, joissa on ollut vaatimuksena erikoistekniikoita. Jokainen on ollut omanlaisensa haaste, jollaista ei aiemmin ole tullut vastaan. Aluksi haasteet ovat tuntuneet ylipääsemättömän vaikeilta, mutta en ole karannut paikalta, vaan päättänyt tarttua härkää sarvista ja toteuttaa tehtävän, miten parhaiten taidan. Kaiketi minussa piilevä pikkuinsinööri nauttii tällaisista probleemeista, tykkään pohtia, millä tekniikalla tai materiaalilla pääsen toivottuun lopputulokseen. Mikä parasta, jokaisen haasteen selättäminen on opettanut valtavasti ja vienyt ammattitaitoa eteenpäin – tässä hommassa, kun ei valmiiksi tulla! Ensiksi tulee visio, miltä nukke tulee näyttämään; tämän toki edellyttää jo tilaajakin. Luonnostelun jälkeen pohdin materiaalivalintoja: onko hahmo vapaamuotoisen elastinen vai sopisiko siihen kovemmat materiaalit, joihin saa tarkemmat detaljit. Pidän enemmän kovien materiaalien työstämisestä, erityisesti orgaaniset materiaalit puu, puumassa, ruisliima ja paperi ovat miellyttävintä käsitellä ja hengitellä. Pehmeät materiaalit ovat usein synteettisiä: vaahtokumi, solumuovi yms. joiden liimaus vaatii myös kovemmat ja myrkyllisemmät kemikaalit. Mutta niiden plussaa on keveys; erityisesti solumuovista saa taivuteltua näyttävän kokoisia nukkeja, jotka vieläpä ovat sateenkestäviä! Materiaalit valittuani tartun niihin erityisvaatimuksiin, jotka voivat olla mitä vain taivaan ja maan väliltä. Joskus teen prototyyppejä, jotka lopulta johtavat tavoitteeseen, tyyliin yritys-erehdys-onnistuminen. Viimeisin haasteeni ei liity varsinaisesti nukkeen (marionetti), vaan yllätys yllätys nukettajaan, joka on robotti! Onneksi robotilla ei ihan vielä ole kuitenkaan kykyä

Joskus on vaikea vetää rajaa siihen, missä kulkee nuken, naamion tai tarpeiston välinen raja. Näytelmässä Kohtauspaikkoja kadonneille ”virastoa” sekä nuketettiin että käytettiin osana roolihenkilöä. (Kuva: Adriaan Esterhuizen)

hoitaa hommaa yksin, vaan sen apuna on joukko robotiikan asiantuntijoita. Tekoälyä valottava näyttely on määrä avata Heurekassa keväällä 2021, (tervetuloa katsomaan marionettia nukettavaa ”koneihmistä”). Prosessissa tällä hetkellä nuketettava marionetti on se edellä mainitsemani vaappuva ankka. Siihen tykästyi jopa sieluton robottimme ja hylkäsi huolella kehittelemäni kolmentoista langan ihmismarionetin! Koronakauden alkaessa sain Muumimaailmasta toimeksi valmistaa päälle puettava mustekala. Sen piti liikkua luontevasti, poimia esineitä lonkerolla, näyttelijän piti saada se muutamassa sekunnissa itse päälle, ja sen piti tietysti olla kevyt. Lisäksi halusin sille liikkuvat silmät lisäämään eloa. Val-

mistimme assistentin kanssa sille alumiinista kehikon, solumuovista perusmuodon ja päällysmateriaalin vaahtomuovista. Lonkerot tehtiin kymmenistä renkuloista, jotka koottiin yhteen ohuella elastisella kankaalla. Hahmo sävytettiin myrkyttömillä spraymaaleilla. Rakenne liitettiin vanhaan kevyeen alumiinirinkkaan, ja siihen tehtiin vielä verkolla häivytettyjä aukkoja näkemistä varten. Lonkerot ja silmät saatiin liikkumaan maagisesti siimojen ja pienten pylpyröiden/rissojen avulla, pari lonkeroa oli kiinni tarranauhoilla näyttelijän jaloissa. Työryhmän mielestä onnistuin saamaan mustekalalle ominaisen, salaperäisen viehkeän liikekielen.

Joskus tulee sekin päivä, että on pakko luopua nukenrakennuksesta. Ehkäpä voin sitten vaikkapa kehittää varjoteatteria (pölyttömämpi vaihtoehto) tai kirjoittaa näytelmiä, kukaties oppikirjan nukenrakennuksesta. Ja ehkäpä tekaisen vain jonkin ihan pikkiriikkisen nuken silloin tällöin... Iida Vanttaja

Pyrin aina noudattamaan tilaajan tahtoa, vaikka lopputulos sotisi omaa näkemystäni vastaan. Tyytyväinen tilaaja on paras kiitos, sanoivatpa omat silmäni jotain ihan muuta! Omissa ohjaustöissäni voin sitten tehdä omannäköisiä juttuja. Nukenrakennuksen opetus tuo minulle kaivattua lisäleipää. Lähes koko urani ajan olen jakanut eteenpäin oppimaani tietotaitoa. Oppilaat ovat aina hurjan motivoituneita ja palaute kompensoi kurjan palkan. Valitettavasti käsitettä erikoisasiantuntijuus ei tunneta tällä alalla. Ammatti alkaa myös tuntua kehossa, tenniskyynärpäät huutavat, ja niska on alkanut rutista uhkaavasti. Pöly, maalit ja myrkyt ovat altistaneet allergioille; ihottumat, vetistävä nenä ja kutisevat silmät ovat pahentuneet ja kroonistuneet vuosien myötä. En kuitenkaan pysty lopettamaan käsillä tekemistä; se on elinehto ja olemisentapa, joka on juurtunut persoonaani lähtemättömästi. Onneksi nukketeatteri on laaja kenttä ja vaihtoehtoja tekemisen muodoille löytyy!

Mustekala poseeraa tekijänsä kanssa. Sisällä nukenrakennusassistentti Olavi Ertomaa. (Kuva: Tiina Puranen)

Matkaajanukke. (Kuva: Helena Markku)

Leda. Ohjaus: Merja Pöyhönen, ensi-ilta Turun Kaupunginteatterissa 22.10.2020. (Kuva: Jesper Dolgov)

NUKEN RAKENNUKSESTA

Nukenrakennustyylejä on yhtä monta kuin on nukenrakentajiakin. Ei ole parempaa tai huonompaa tapaa, vaan jokaisella rakentajalla on omat alueensa, joilla he loistavat. Yksi rakentaja on kuin Frankenstein, joka kaivaa esille jalan, käden ja pään ja yhdistelee ne toisiinsa luoden samalla jotakin mystistä mutta rakentajalleen uskollista. Toinen taas on kuin Tehotyttöjen luoja, Utonium, joka käyttää vain parhaita ja värikkäimpiä materiaaleja luodakseen näyttävät ja voimakkaat nuket. Minä koen olevani Geppetto, Pinokkion rakastava isä, joka vuolee nuken osat puusta eikä välitä vaikka Pinokkio oikuttelee ja potkaisee häntä sääreen muotoiluvaiheen aikana. ”With great power comes great responibility”, sanoi Hämähäkkimies. Se on mielestäni osuvasti sanottu. Koska minulla on valta luoda tähän maailmaan jotakin, haluan tehdä sen tarkasti ja harkiten. Joku voisi sanoa, että suhtaudun nukenrakennukseen turhankin suurella vakavuudella. Ehkä niin onkin, mutta minulle nuket ovat olemassa syvällä tasolla. Niillä on sielu ja persoonallisuus. Kun rakennan nukkea, tuntuu kuin muovailisin vanhaa ystävää. Nuken kasvot ja olemus tuntuvat minulle tutuilta. Olen kuullut sanottavan, että kuvataitelijat luovat pelkkiä omakuvia ja ohjaajat ohjaavat vain yhtä esitystä. Vaikka en sitä tietoisesti teekään, nukkeni ovat myös osia minusta. Tämä kaiketi johtuu

siitä, että pyrin luomaan nukeista samaistuttavia ja ihminen, johon pystyn parhaiten samaistumaan, olen minä itse. Vaikka materiaaleja on valtava kirjo, aloitan aina rakentamisen puusta. Puu materiaalina on minulle todella tärkeä. Sen luotettavuus, muokattavuus ja keveys ovat poikkeuksellisia muihin materiaaleihin verrattuna. Sitä on syystäkin käytetty soittimien rakentamiseen kautta aikojen. Se antaa hyvän pohjan nuken rakentamiseen. Puinen sisärakenne, jota kutsun puurangaksi, päällystetään erinäisillä kierrätysmateriaaleilla, joilla tuodaan lihaa luiden ympärille. Koko prosessin ajan palaan suunnitelmiini, vertailen piirustuksia keskeneräiseen hahmooni ja teen kompromisseja tarvittaessa. Alkuperäinen suunnitelma paistaa koko rakennusprosessin läpi. Palkitsevin vaihe on nuken kasvojen maalaaminen. On ihanaa, kun hahmon persoona alkaa näkyä läpi uurteista ja kaarista, ja kun kasvot alkavat tarjota enemmän syvyyttä kuin suunnitelmapiirroksissa osasin edes havainnollistaa. Kun nukke istuu valmiina työpöydälläni, se ei kuitenkaan ole vielä valmis. Vasta ollessaan nukettajiensa käsittelyssä, yleisönsä edessä, nukke on todella olemassa. Silloin minulta usein pääsee itku. Pinokkio on elossa! Hän on oikea poika! Helena Markku

Kuva: Matkateatteri Kotihiiri ja peltomyyrä. (Kuva: Rasmus Hartikainen) Billy-nukke. (Kuva: Andy Pilke) Jättiläisnukke. (Kuva: Niko Tampio)

STRIIMATTU ENSI-ILTA

– VOITTO VAI TAPPIO

– SUKUPUUTTOPARATIISIN MATKA VANHASTA UUTEEN NORMAALIIN (JA JONAIN PÄIVÄNÄ VIELÄ TAKAISIN!)

Keväällä 2020 ajatus esityksen striimauksesta kuulosti ummehtuneelta ja teatterin luontoa vastaan sotivalta epäonnistumiselta. Vuoden 2021 puolella se taas pelasti esityksen olemassaolon ja merkitsi onnistumista. Mitä tapahtui? Ohjaamani nykynukketeatteriesitys Sukupuuttoparatiisi – nykynukketeatteria lapsettomuuden hedelmällisyydestä sai ensi-iltansa 12.2.2021. Ensi-ilta toteutui livestriiminä ja oli sen jälkeen katsottavissa reilun viikon verran tallenteena. Tässä jutussa kerron striimin toteuttamisesta sekä siihen liittyvistä ajatuskiepauksista. Sukupuuttoparatiisi osui taitekohtaan, jossa ensin olivat vanhan maailman normaalit suunnitelmat, sitten siirto, teatterin vaihto ja viimeisenä arpana vielä ensi-illan striimaus. Otsikon kysymys liittyy taiteelliseen ja henkiseen voittoon tai tappioon. Rahallisen tappion tai voiton miettiminen keskellä pandemiaa on yhtä aikaa sekä äärimmäisen akuuttia että myös yhdentekevää sen rinnalla, pääseekö työtään ylipäätään tekemään. Striimaus ei ole halpaa, mutta lipunhinnat ovat toistaiseksi olleet normaalien pääsylippujen tason alapuolella. Tässä pelissä monenlaiset rakenteelliset seikatkin ratkaisevat. Kun pandemia alkoi keväällä 2020, ei mitään valmistautumista näin rajuun muutokseen teatterin kentällä ollut.

Epäonnen kevät 2020 Reetta Niemelän käsikirjoittaman Sukupuuttoparatiisin harjoitukset keskeytyivät maaliskuussa 2020 epätietoisuuden ja sekaannuksen tunnelmissa vain kuukausi ennen ensi-iltaa. Saimme sovittua uudet aikataulut ja siirrettyä ensi-illan helmikuulle 2021, mikä tuntui varmalta ja turvalliselta, tarpeeksi pitkältä aikaväliltä tilanteen normalisoitumiseen. Vähänpä tiesimme.

Vaihtoehtoja kuitenkin punnitsimme. Heitimme ohimennen myös mahdollisen striimauksen. Ei, ei tämä esitys toimi striiminä, oli ensimmäinen ajatus. En osaa sanoa, mitkä esitykset sitten toimivat, mutta ei ainakaan nukketeatteri, eikä juuri tämä. Tämähän on ESITYS, ei mikään videohupailu. Keväällä mahdollisuudet esityksen tekemiseen edes striiminä kävivät myös vähiin. Siirto oli ainoa vaihtoehto. Myös ensi-iltapaikka vaihtui, kun Koko Teatterin sijaan vierailupaikaksi sovittu Tehdas Teatteri avasi ovensa ensi-iltatuotannolle. Tunnelmat ehtivät muuttua monta kertaa ennen kuin marraskuussa 2020 palasimme uudestaan treenien pariin.

Häilyvä syksy 2020 Syksyllä elettiin varovaisen toiveikasta aikaa, teatterit olivat auki vaikkakin tarkoin rajoituksin. Onnekkaat pääsivät siihen väliin tuikkaamaan omat ensi-iltansa harvalle maskikasvoiselle yleisölle. Toiset vielä purivat kynsiään tulevan ensi-illan suunnitelmia pyöritellessään. Mitä pitemmälle syksy pimeni, sitä todennäköisempää oli, ettei ilo jatku pitkään. Kaikki odottivat, mikä proggis kaatuu ja missä kohtaa, tuleeko työryhmään karanteeni esityspäiväksi vai ehditäänkö rajoituksia kiristää ensin. Tilanne oli stressaava, ja varautua piti b- ja c-suunnitelmin. Striimaus oli silti omassa mielessäni edelleen sitkeästi se ankea vaihtoehto. Ylipäätään tuntui, että laajempi kiinnostus striimeihin oli ohikiitävä kevään 2020 juttu, se oli ollut lyhyt poikkeusaika taiteen kuluttamisessa. Ihmiset olivat jakaneet ja kuvailleet kokemuksiaan etäesityksistä. Oltiin yllättyneitä siitä, että tämäkin on mahdollista, se oli kuriositeetti, kollektiivinen kokemus, joka osoitti, miten paljon tarvitsimme musiikkia ja teatteria.

Yksittäisenä teatterintekijänä tuo kausi oli ollut myös todella haastava. Oli paljon ajatuksia siitä, että nyt pitäisi ymmärtää uutta välinettä, oppia se nopeasti, hankkia resurssit ja alkaa striimailemaan. Ikään kuin se olisi helppoa ja automaattinen vastine teatterille.

aivan uutta, ja minä edelleen makaan esitysideani päällä sikiöasennossa.

Omassa päässäni asennemuutos vei aikaa, ja se tarvitsi myös ulkoisia impulsseja.

Juuri siinä hetkessä striimauspäätös olikin siis yhtäkkiä voitto: me selätimme epävarmuuden, teimme kompromissin, joka pelasti esityksen valmistumisen ajallaan, se pelasti meille tunteen ensi-illasta, sen, että esitys kunnolla näki päivänvalon.

Päätösten alkuvuosi 2021

Kaksi ensi-iltaa

Joulukuussa uusi sulku vei teattereiden minikatsomotkin ja piti nopeasti päättää, mitä tehdään. Jäädäänkö odottelemaan äärimmäiseen epävarmuuteen, treenataanko esitys pakastimeen odottelemaan parempia aikoja, vai – striimataanko.

Striimin toteutus vaatii toki ammattitaitoa ja välineitä. Tehdas Teatteri, jossa ensi-iltamme oli, oli tehnyt jo kaukonäköistä yhteistyötä kokeneen nukketeatterikuvaajan, Jussi Virkkumaan kanssa esitysten taltioinnin suhteen. Jussi on Tehtaan osa-aikainen työntekijä, osaamista oli siis hamstrattu jo kuin varkain.

Helpottavinta oli tehdä viimeinen päätös. Vuosi 2021 alkoi, eikä vuodenvaihde ollut tuonut alitajuisena toiveena kummitellutta suurta muutosta parempaan. Yhtäkkiä striimaus pompahti vaihtoehtovalikon ykköseksi. Tietenkin striimaamme! Muutenhan ensi-illan tuntu, se h-hetken paine, suunta, syy ja motivaatio koko hommasta karkaa. Alkamassa oli viimeinen kolmen viikon treenirupeama ennen ensi-iltaa. Siihen ei pysty lähtemään puolikkaalla energialla eikä hapuilevalla fiiliksellä. Kiinnekohta piti olla. Livestriimattu ensi-ilta naulasi sen selkeäksi. Helmikuun alkupuolella osuimme yllättäen striimien uuteen aallonharjaan. Tapahtui taas naksahdus, jossa tajuttiin, että tämä poikkeusaika tulee kestämään, teatteria ei tulla näkemään pitkään aikaan. Striimatuista esityksistä tiedotettiin yhtäkkiä enemmän, mutta meidän ajankohtamme, 12.2. oli jotensakin etujoukoissa, näytimme jopa omaksuneen jotakin uutta ensimmäisten joukossa. Se oli outo tunne, kun oli ehtinyt käydä jo läpi kelkasta tippumisahdistuksen, jossa ketterät digitaiteilijat tekevät jo jotakin

Koronakeväänä Tehdas Teatteri sai ensimmäisiä menetyksiä paikkaavien apurahojen jälkeen vielä pienen uudistamisapurahan, joka suunnattiin digitaalisten tapahtumamuotojen ja yhteyksien kehittämisen entisestään. Alkuvuoden aikana Jussi oli jo toteuttanut muutamia striimejä äänimiksaaja-työparinsa Heikki Järven kanssa, ja he olivat myös pystyneet hankkimaan ja parantamaan käytössään olevaa kalustoa. Striimaus on alana toisaalta uusi ja olosuhteiden pakosta räjähdysmäisesti yleistynyt, mutta samalla jo näyttänyt voimansa ja päässyt kehittymään. Mikä tahansa esitystallenne ei enää kelpaa. Siksi kokeneiden tekijöiden mukanaolo varmisti sen, että striimi oli myös laadultaan voitto. Sukupuuttoparatiisi oli uusi mahdollisuus striimi-tiimillekin hioa osaamistaan. Se ei ole vain lisäosa, jonka voi liittää esitykseen kuin esitykseen, vaan kuvaus, mikitys, miksaus, kaikki on vuorovaikutteista juuri sen sisällön kanssa, jota ollaan tekemässä.

Vastaan tulikin kysymyksiä, joita ei ollut osattu ennakoida. Voisiko näyttelijöillä esimerkiksi olla päämikit äänen laadun parantamiseksi, ja miten se käytännössä toimisi? No, ei kannata olla, jos näyttelijällä on vaikkapa sukelluspuku, jonka tiukasti istuva huppu riisutaan näyttämöllä.

vaan hetken herkkyys tulisi säilötyksi ja sirotelluksi kotikatsomoihin, jotka eivät pääse hengittämään samaa ilmaa.

Kaiken tämän ohella veimme Sukupuuttoparatiisia vasta kohti ensi-iltaa, ratkaisimme sitä näyttämöllä, olimme vielä tietämättömiä siitä, millaisilla lainalaisuuksilla se elävänä toimii. Sillä elävä esitys se edelleen on ja tulee olemaan. Sellaisena se myös striimattiin. Oli pakko luopua kunnianhimosta ajatella se kokonaan toiselle välineelle.

Ensi-illan alla ohjaaja ehtii ajatella miljoonaa asiaa, mutta striimi vaikutti olevan se miljoonas ensimmäinen, joka ei mahtunut enää aivoihin. Parina yönä ennen ensi-iltaa katselin kuitenkin koetallennetta teatterin keittiössä ja kävin juttelemassa havainnoistani teatteritilan puolella häärivälle striimauskaksikolle.

Toki se kuvattiin kahdella kameralla ja siihen tuli rytmiä myös leikkauksesta. Kerronta on silti näyttämökerrontaa. Meillä oli matkassa ripaus onnea. Kuvauksen hoitanut Jussi Virkkumaa on myös osa Sukupuuttoparatiisin taiteellista suunnitteluryhmää ja toteutti esityksen projisoinnit. Eikä tämä liittynyt striimausajatukseen alun perin lainkaan. Jussi siis tunsi esityksen jo läpikotaisin. Ulkopuolisen kuvaajan kanssa kommunikointiin olisi pitänyt varata huomattavasti enemmän aikaa, sillä striimaus on aina myös tulkinta. Ja se voi painottua pieleen, jos valinnat tekee joku, joka ei tunne esitystä. Emme tehneet tarkkaa kuvakäsikirjoitusta, sillä sen ajatteleminen olisi vaatinut aikaa ja siinä pysyminen enemmän harjoitusta. Tässä työjärjestyksessä kuvaaja oli siis käytännössä myös striimin suoran lähetyksen ohjaaja. Minulle esityksen ohjaajana se oli samaan aikaan sekä helpottavaa että tukalaa. Minun piti käyttää kaikki energiani näyttämöön, mutta se ei ollut se todellisuus, joka katsojalle välittyisi. Oli kuin esityksen sielu hajaantuisi moneen suuntaan, se ei sijaitsisikaan teatteritilan intiimiydessä,

Miten ehtisin aistia sitä ohjaajana, miten tietäisin, mikä esitys on tässä muodossaan?

Unettomia öitä tuli, Jussi teki vielä työtään projisointien parissa samalla kun suunnitteli ja tuotti striimiä – ja otti vielä pressikuviakin käsiohjelman taittamisen ohella. Heikki teki äänitiskinsä kanssa jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan, paitsi että saatoimme äänisuunnittelija Tuuli Kyttälän kanssa saada aamuyöstä koekuunteluun jonkin haastavan äänellisen kohdan edellisillan läpimenosta. Esityksen työryhmässä oli pieteettiä, ja samalla paneutuneisuudella hoidettiin myös sen striimaus. Ratkaisu oli vaativa, mutta meillä oli synergiaedut puolellamme. Live-striimausta pohtivan kannattaakin miettiä tätä: tekisikö esityksen ensin valmiiksi, sitten ottaisi aikaa suunnitellakseen sille videovälineen mukaisen striimauksen, ja toteuttaisi sen. Näin monet ovat tehneetkin. Meillä oli kuitenkin kalenterissa vain kolme esitystä peräkkäisinä päivinä, niiden puitteissa kahden teoksen tekeminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Sukupuuttoparatiisilla olikin yhtä aikaa kaksi ensi-iltaa. Jopa osa esityksen työryhmästä todisti striimienskaria viereisessä rakennuksessa, koska kokoontumisrajoitteet eivät sallineet meidän olla yhdessä. Jos Sukupuuttoparatiisi on esityksenä surrealistinen, oli sen prosessissakin vahvasti samaa tyylilajia.

Välittyneisyys ja välittyminen Striimauksesta tuli lopulta voitto: Esitys toteutui! Se ei suinkaan ole itsestäänselvyys kuluvana vuonna. Toteutumisen eteen selätettiin isoja ongelmia, joita ei vapaalla teatterikentällä ratkota rahalla ja resursseilla, vaan kekseliäisyydellä, uskalluksella ja uskomattomalla sitkeydellä. Toteutus toimi myös teknisesti, se välitti esityksen ja päästi katsojan myös vaihtamaan näkökulmaa ja keskittymään yksityiskohtiin elävän leikkauksen ansiosta. Lähikuvat nostivat esiin näyttelijäntyöstä myös erilaisia puolia, oli kiinnostavaa päästä heitä niin lähelle. Petriikka Pohjanheimo, Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen hoitivat kaksoisensi-illan tyylillä. Osa heistä valitsi katsoa koetallenteita etukäteen, osa ei. Emme etsineet kameranäyttelemistä, emmekä lähteneet tekemään valintoja kuvauksen ehdoilla. He tekivät Sukupuuttoparatiisin juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä oli, eli säkenöivänä ensi-iltana! Myös Heini Maarasen nuket saivat kiitosta striimidebyytistään. Nukketeatteri ei ollutkaan se epäkiitollinen kuvattava, vaan nukkien liikettä ja materiaaleja pääsikin tarkastelemaan lähempää kuin yleensä. Kaikki hyvä palaute ilahdutti minua, vaikka salaa olinkin kiitollinen, että juuri minä sain melkein kuukauden ajan nauttia päivittäin live-teatterista, katsoa harjoituksia ja esityksiä – mikä vielä runsas vuosi sitten oli ihan vain osa työtä. Striimaus toi esitykselle myös yllättäviä katsojia, jotka eivät olisi löytäneet tietään Tehdas Teatteriin, Turkuun. Katsomislinkkejä tilattiin yhteensä 253. Lopulta katsojia on voinut olla paljon enemmän, jos useamman linkin päässä oli vaikka kaksi tai useampiakin katsojia. Tätä emme saa tietää. Tallenne sai katsojia myös bloggareista, ja jopa Helsingin Sanomat arvioi esityksen striimin pohjalta, mikä oli ällistyttävää. Kirjoittavista toimittajista Kuva: Tuuli Kyttälä

ainoastaan Turun Sanomien kriitikko oli paikalla ensi-illassa, ja kritiikissä tulikin esiin live-esityksen kokemus, sen erityisyys ja palkitsevuus. Niin, teatterin tunnelma oli kuitenkin kovin toinen katsomon ollessa vain muutamalla tuolilla varustettu. Yleisön antama energia, reaktiot, läsnäolon tuntu, kaikki se kutistui pienemmäksi ja teki varmasti etenkin näyttelijöiden työn raskaammaksi kuin täyden katsomon energialatauksessa. Toisaalta ensi-iltatallenteeseen taltioitui muutamia reaktioita katsomosta, hajanaisia, mutta kuitenkin. Tyhjiössä se kaikki ei tapahtunut. Vaikka spontaaneja lämpiökeskusteluja ei katsojien kanssa ollutkaan, ovat tutut kuitenkin viestitelleet ja jakaneet kokemustaan etäkatsojina. Melkeinpä jokainen, jonka kanssa olen puhunut, on toistanut lähes samat sanat: ”Odotan niin paljon, että pääsen näkemään sen livenä!” Sitä odotan minäkin! Olkoon striimaus välivaihe, olkoon se korvike, olkoon jatkossa vaikka lisäapu ja taatkoon esityksiä niillekin, jotka eivät paikalle pääse. Kunhan elävä voisi taas pian olla elävää, hikistä, käsinkosketeltavaa ja väreilevää!

*** Huhtikuussa 2021 esityksen tallenne oli uudestaan nähtävissä Aura of Puppetsin Oh My Puppets -verkkofestareilla. Suunnitelmamme oli tehdä uusi livestriimaus Helsingissä festivaalia varten. Huhtikuun epävarmuus karsi nyt tämänkin vaihtoehdon pois, sillä monelta paikkakunnalta kokoontuva työryhmämme olisi ollut jälleen liian raskas palapeli poikkeusoloissa. Jään hömistyneenä miettimään, mistä kaikesta vielä luovummekaan.

Ensimmäiset oikeasti elävät esitykset on merkitty kalenteriin lokakuun alkupuolelle. Silloin Sukupuuttoparatiisi saapuu vihdoin alkuperäiseksi ensi-iltapaikaksi suunniteltuun Koko Teatteriin, Helsinkiin. Jos, jos ja jos. Ei vaan KUN! Alma Rajala

Teksti julkaistu aiemmin Aura of Puppetsin nettisivuilla 13.4.2021 Sukupuuttoparatiisi esitettiin lopulta lokakuussa Koko Teatterissa.

Esityksen työryhmä: Esiintyjät: Petriikka Pohjanheimo, Eeva sekä muita hahmoja Merja Pöyhönen, Tutkimusharjoittelija sekä muita hahmoja Riina Tikkanen, Kohduton sekä muita hahmoja Käsikirjoitus: Reetta Niemelä Dramaturgia ja ohjaus: Alma Rajala Nuket ja lavastus: Heini Maaranen Koreografia: Lee Lahikainen Valosuunnittelu: Nadja Räikkä Musiikki ja äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä Pukusuunnittelu: Noora Salmi Projisoinnit, graafinen suunnittelu, valokuvat sekä striimauksen kuvaus ja leikkaus: Jussi Virkkumaa Striimauksen äänitys ja miksaus: Heikki Järvi Lavastuksen assistentti: Tanja Drabczyk Esityksessä kuultava radioääni: Pauliina Grym Tuotanto ja tiedotus: Moona Tikka

K AT S O N K A U A S J A L Ä H E L L E

–Tietoista uneksintaa nukketeatterista Viime keväänä iski lamaannus jatkuvaa ”koronateatteria” seuratessa eikä esityksen harjoittelu tuntunut mielekkäältä, kun esiintymisestä ei ollut varmuutta. Eristyksissä on ollut aikaa lukea. Ranskalainen fenomenologiaa lähellä oleva filosofi Gaston Bachelard kehottaa kirjassaan Tilan poetiikka lukemaan runoutta, koska runouden kieli uudistaa ihmisen mielikuvitusta ja saa hänet uneksinnan tilaan. Kirjan suomentaja Tarja Roinila kiteyttää esipuheessaan, että Bachelardille ”uneksinta on sieluntila, jossa ihminen on levossa, mutta hänen tietoisuutensa on valpas”. Roinilan mukaan Bachelardin oleellinen käsite on poeettinen kuva, joka on saanut vaikutteita mm. romantiikasta ja surrealismista. Poeettinen kuva on radikaalisti erilainen kuin metafora, joka on käytössä kivettynyt, totunnaiseksi muuttunut kuva. Poeettinen kuva menee Bachelardin mielestä suoremmin ja syvemmälle alitajuntaan kuin esimerkiksi psykoanalyyttinen kuvasto, joka pitää purkaa vielä syy- ja seuraussuhteisiin. Bachelard konkretisoi poeettiset kuvat alkukuviksi, ” onnellisen tilan kuviksi”, jotka vetävät puoleensa ja kiihottavat mielikuvitusta. Näitä tiloja ovat kirjan sisällysluetteloa lainaten: talo kellarista ullakolle ja talo ja kaikkeus, joissa

opimme asumaan itsessämme; laatikot, kirstut ja kaapit, jotka ovat esineiden koteja ja ilmentävät kätketyn estetiikkaa; pesä ja simpukankuori, jotka ovat eläinten koteja ja johdattavat meidät pienen ja suuren dialektiikkaan; nurkat; miniatyyri, kotoinen mittaamattomuus, ulko- ja sisäpuolen dialektiikka, pyöreyden fenomenologia. Kyse on kielen kuvaamista tiloista, mutta voisiko näillä tiloilla olla yhteyttä nukketeatterin kieleen ja konkreettisiin tiloihin? Bachelardin mukaan: ” Runo… kutoo yhteen todellisen ja epätodellisen sekä dynamisoi kielen kaksoisvaikutuksellaan, merkityksen ja runouden yhtäaikaisella toiminnalla”. Kuva vaatii Bachelardin mielestä läsnäoloa kuvan hetkellä. Kuvan herättämä vastakaiku on kuvan kuulemista, mutta runon kajahtelu meissä on sanomista, kuvan omaksi ottamista. Kajahtelu kutsuu meitä oman olemassaolomme syventämiseen. Uusi kuva synnyttää ekstaasin, joka saa aikaan käänteen olemisessa. Näistä ylevistä mietteistä minut palautti maanpinnalle ja merkityksiä miettimään Silvia Hosseini esseekirjassaan Pölyn ylistys ja etenkin kirjan nimiesseessä. Hän löytää onnellisuuden ja uneksunnan tilan kirjoittamisesta, mutta samalla häntä kalvaa tietoisuus nykymaailman monista haasteista, jotka tuntuvat vaativan häneltä taiteilijana

tekoja, mutta vaatimusten määrä ja monimutkaisuus ahdistavat ja lamaannuttavat. Kansallisgalleriat ovat täynnä ylevää ja arvokkaaksi nimettyä taidetta, mutta gallerioiden läpi kahlatessa häntä alkaa pelkästään väsyttää. Onko näillä pölyn peittämillä teoksilla meille enää mitään merkitystä? Entä kaikki se huono, ruma, tylsä, alhainen, epätäydellinen, mitä päivittäin kohtaamme? Mitä merkitystä on omalla tekemisellä, kun kaikkea tuntuu olevan jo liikaa? Hosseini pohtii, että kun jo kupilliseen teetä liittyy niin monia merkityksiä, jotka aiheuttavat ilmastoahdistusta, niin ”Millainen henkilökohtaisten, kulttuuristen, esteettisten ja poliittisten merkitysten kasauma onkaan taideteos, jonka tarkoitus on ilmaista merkityksiä, toisin kuin teekupin … ”. Kirjat saivat minut pohtimaan, millaisia matkoja nukketeatterissa on kuljettu. Löytyykö nukketeatterista Bachelardin kuvailemia tiloja ja poeettisia kuvia? Entä mitkä asiat nukketeatterissa ovat olleet merkityksellisiä eli kajahdelleet minussa tai muissa niin että on syntynyt toimintaa ja uusia kuvia? Entä millaisia henkilökohtaisia, kulttuurisia, esteettisiä ja poliittisia merkityksiä nukketeatteriin liittyy? Miten paljon pölyä leijailee lajin ympärillä?

1960-luvun mustavalkoinen maailma – henkilökohtainen herääminen Havahduin nukketeatterin olemassaoloon 1960-luvun alkupuolella katsoessani mustavalkoisesta televisiosta Matti Raninin Kasper-esityksiä. Olin onneni huipulla, kun sattumalta löysin alennusmyynnistä Annikki Setälän kirjan Nukketeatteri. Löytyi jotain, mikä ylitti tavalliset nukkeleikit. Kirjan opeilla pidin 13-vuotiaana esitelmän nukketeatterista. Pääsin sitten vuonna 1967 esittämään nukketeatteria Kuopion uuteen kirjastoon, jonka käsinukkeja sisältävä kaappi oli minulle aarrekammio: nukeista sain roolihenkilöitä näytelmään kuin näytelmään; käänsin saksasta näytelmiä ja dramatisoin klassikkosatuja. Nukkejen joukossa oli myös Kasper, mutta hänestä

en pitänyt, enkä halunnut matkia Raninia. Uudeksi ilmaisunvälineeksi ja juontajaksi löytyi Onni-kulkurikoira (sillä onnihan on kulkuri – filosofoi teini). Sukelsin nukketeatterin ihmemaahan kuin Liisa kanin perässä kaivoon, konkreettisesti sermin taakse näkymättömiin, Bachelardin kuvaamaan onnellisuuden tilaan, jossa ujo teini saattoi luoda ja olla turvassa. Nukketeatteri kajahteli minussa ja sai aikaan uneksinnan tilan, joka ei näytä hellittävän, vaikka pölyäkin on päälle kasautunut.

Uuden äärellä – kulttuurinen ja esteettinen mullistus Käsitykseni Kasperista on muuttunut tutustuessani nukketeatterin historiaan. Itselleni nukketeatteri on ollut irtaantumista realistisen teatterin kahleista. Yksi vaikuttava elämys vuosien takaa on hollantilaisen Henk ja Ans Boerwinkelin Figurentheater Triangelin (toimi vuosina 1963–2000) esitys Metamorfooseja, jonka näin Vaasa Festivaaleilla joskus 1970–80-luvun taitteessa. Varhaisen nukketeatterin näyttämöillä esiintyjät pysyivät piilossa pitämässä yllä katsojien illuusiota elävistä nukeista, mutta Triangelin pienellä kojunäyttämöllä tapahtui yllätyksiä, jotka nostivat illuusion poeettisen kuvan tasolle. Esityksen yhdessä vinjetissä Pulcinella, marionetti, huomasi langat, joilla häntä ohjailtiin, ja alkoi uteliaana kiivetä lankoja pitkin ylös katsomaan, kuka häntä ohjaili. Ihmisen käsi työnsi Pulcinellan alas, mutta yhä uudestaan kapinoija yritti ylös. Lopulta ihminen suuttui ja pudotti ristikon lankoineen maahan. Pulcinella lysähti sotkuisen narukasan alle. Ihminen kuoli, hänen kätensä putosivat roikkumaan elottomina. Vaan mitä teki Pulcinella! Nosti päätään, nousi seisomaan, otti ohjausristikon kainalosauvakseen ja linkkasi se tukenaan pois näyttämöltä. Triangelin lyhyet vinjetit olivat täynnä metamorfooseja ja unenomaisia kuvia, joissa liikuttiin todellisuuden ja epätodellisuuden rajapinnoilla; se oli uneksuntaa Bachelardin esittelemässä mielessä. Ulko- ja

sisäpuolen vastakohtaisuus antaa mahdollisuuksia nukketeatterin tilallisille oivalluksille. Triangelin nerokas näyttämö/talo kätki teknisiä salaisuuksia, jotka hämäsivät, mutta myös innostivat katsojaa. Irtaantuminen sermistä oli vallankumous nukketeatterin estetiikassa, mutta toi mukanaan uudenlaisia haasteita. Ihminen tuli näyttämölle kilpailemaan huomiosta nuken kanssa personallisuudellaan, lihallisuudellaan ja ilmeillään. Teemoissa ja kuvissa alkaa näkyä ihmisen ja nuken/esineen, elävän ja kuolleen vastakohtaisuuden korostaminen. Materiaalitietoisuudesta tulee osa ilmaisua. Aasialaisiin teatterimuotoihin, etenkin bunrakuun tutustuminen muokkasi länsimaista nukketeatteria. Omaksuttiin estoitta teknisiä ja kulttuurisia muotoja. Nukkenäyttämöille ilmestyi mustia ”näkymättömiä” nukettajia ja tarinankerronnasta tuli hyväksytty nukketeatterin muoto. Kansainvälisten vierailuesitysten, koulutuksen ja opettajien merkitys suomalaisen nukketeatterin kehitykselle ja visuaaliselle ajattelulle on ollut kiistaton. Vaasan kesiä voi kutsua oman ikäluokkani nukketeatterilaisten sukupolvikokemukseksi. Elimme esitysten poeettisten kuvien uutuuden synnyttämässä ekstaasissa, kuvat ja opit kajahtelivat meissä Bachelardin kuvaamalla tavalla, sillä ”kajahtelu sai aikaan käänteen olemisessa” ja synnytti valtavasti tekemisen ja oivaltamisen intoa. Michael Meschken, Henryk Jurkowskin sekä puolalaisten, tsekkiläisten ja muiden ulkolaisten ohjaajien ja opettajien vaikutus estetiikkaan ja taidolliseen osaamiseen on ollut merkittävää. Etenkin meidän teksti-, nukkeja teatterilähtöisten kuvallinen, tilallinen ja materiaalinen ajattelumme on syventynyt. Vakiintuneen nukketeatterikoulutuksen synty taas on vienyt alaa roimasti eteenpäin. Nykynukketeatterin näkökulmasta muinainen pohdinta, onko nukketeatteri teatteria vai kuvataidetta on epäoleellista, lainaavathan eri taidemuodot koko ajan toistensa ilmaisukeinoja ja taidemuodot sekoittuvat. Aina täytyy kysyä ja kyseenalaistaa. Miksi nukkeja/esineitä, on edelleen relevantti kysymys. Onko nukketeatterilla merkitystä itsenäi-

senä taidemuotona? Rooleista nukkejen ja ihmisten kanssa ovat tulleet kilpailemaan arjen esineet. Koetaanko tänä päivänä ”elämää kokeneet esineet” mielenkiintoisemmiksi kuin nukketaiteilijan taideteoksiksi, roolihenkilöiksi ja ilmaisuvälineiksi luomat nuket? Virittääkö juuri esineen epätäydellisyys, mutta (”esineiden sakea elävä olemus”, kuten Hosseini lainaa Don DeLilloa) katsojan mielikuvituksen? Todistaako esineiden kaksinkertainen muuntaminen ensin elävöitetyksi ja sitten roolihenkilöksi esiintyjän ja katsojan mielikuvituksen voimaa ja antaa heille uuden kuvan intoa? Barcelardia mukaillen: kutooko esine(runo) yhteen todellisen ja epätodellisen sekä dynamisoi kielen kaksoisvaikutuksellaan, merkityksen ja esineen (runon) yhtäaikaisella toiminnalla? Esineen voi palauttaa entiseen tehtäväänsä, kierrättää tai heittää roskiin, vaan missä on nukkejen hautausmaa?

Uutta estetiikkaa – uusia elämyksiä ja merkityksiä Viimeisimpiä livenä näkemiäni esityksiä ovat Turun Ruotsalaisen Teatterin Kalevala syksyllä 2019 ja Aapo Revon vauvateatteriesitys Unipuu Joensuun Valo-festareilla, marraskuussa 2020. Pitkä matka on nukkekaapin käsinukeista näiden esitysten estetiikkaan. Kalevalan esityksessä kuvat ja nuket/figuurit syntyvät esiintyjien mielikuvituksen, intensiivisen yhteispelin, rytmin, hengityksen ja animoinnin avulla materiaaleista ja erilaista elementeistä. Sankarien ja eläinten esittäminen nukketeatterin keinoin suurentaa ja syventää Kalevalan myyttiä, ja suuren teatterin tekniset resurssit mahdollistavat upeat kuvat. Bachelardin mukaan poeettinen kuva avautuu kahteen suuntaan: se on aina uusi, mutta samalla myös arkkityyppinen. Kuva on kielen uutta olemista ja sellaisenaan tulevaisuuteen suuntautuva teko. Kalevalan näyttämöllä pieni punainen puolukkapallo paisuu valtavaksi raskausmahaksi, joka vie näyttelijää kuin synnytys synnyttäjää. Ainon nenäliina avautuu suureksi nenäliinojen itkuksi, joka on itku

meissä. Esitys on yhtä metamorfoosia, ihmisen rajojen ylittämistä ja myytin konkretisoitumista musiikin, esineiden, materiaalien ja esiintyjien anonyymin yhteisöllisyyden avulla. Anonyymiudella en vähättele esiintyjiä tai heidän taitojaan, vaan ajattelen personallisuudet ylittävää yhteistä energiaa, joka tekee esiintyjäjoukosta kuin ison sykkivän organismin. Bachelard jatkaa: ”Välttyäkseen kivettymiseltä ikivanhat alkukuvat tarvitsevat runoilijan antaman uuden elämän tässä ja nyt – mutta ei ainoastaan runoilijan vaan myös lukijan” – ja katsojan. Kalevala-esityksessä synnytetyt kuvat haastavat katsojan vahvaan läsnäoloon Bachelardin kuvaamassa mielessä ja toimivat suorana väylänä katsojan tajuntaan ilman selityksiä. Unipuu on pienen mittakaavan esitys, jossa käytetään samaa luomisen metodia kuin Kalevalassa. Pienessä pesässä esiintyjän kontakti jokaiseen katsojaan on yksilöllinen ja intiimi. Läsnäolon taidetta herkimmillään. Pesä on yksi Bachelardin alkukuvia, onnellisen tilan kuvia, jotka kutsuvat puoleensa. Niihin kuuluu myös miniatyyri, josta Bachelardin näkemys on runollinen: ”Kukka on olemisen miniatyyri” ja ” Miniatyyri on suuruuden koti”. Nukketeatterille on ominaista mittakaavalla leikittely, ihmisen rajallisuuden rikkominen ja ylittäminen. Pienoismaailma on intiimiä, näyttämö voi olla kämmenellä tai varpaiden välissä, mutta nukketeatteri on myös jättiläisten valtakuntaa ja kaikkea tältä väliltä. ”Mutta toisinaan pienen ja suuren välinen kanssakäyminen moninkertaistuu ja ne heijastuvat toisiinsa. Kun tuttu kuva kasvaa taivaan mittoihin, syntyy yhtäkkiä hätkähdyttävä tunne siitä, että tutuista esineistä tulee vastaavasti jonkin maailman miniatyyrejä. Makrokosmoksen ja mikrokosmoksen välillä on vastaavuus”, miettii Bachelard. Nukketeatteri näyttää konkreettisesti metamorfoosin ja muutoksen mahdollisuudet, pistää meidät miettimään omaa ihmisyyttämme ja kuolevaisuuttamme, haastaa meidät käyttämään mielikuvitusta ja leikkimään. Iloitsen Turun Kalevalan koulutusprojektin mahdollistamasta suuren mittakaavan esityksestä, mutta

samalla suren, että tällainen on harvoin mahdollista ns. normaalioloissa. Eri alojen yhteistyö on voimaa. Samalla on kuitenkin pidettävä huolta, että nukketeatteriin erikoistuminen on koulutuksessa mahdollista. Ilman spesiaaliosaamista jää nukketeatterin osuus myös yhteistyöprojekteissa pinnalliseksi. Koulutus on kulttuuripoliittinen valinta. Sitä on myös taiteen rahoitus. Silvia Hosseini pohtii, että taidetta tehdään hyvin monista lähtökohdista. Kaikki kansallisgallerioihin tallennettu ei ole ehkä meille merkityksellistä, mutta tärkeää on kokonaisuus, kulttuuriperintö. Joku kuolleeksi tai mitättömäksi julistettu taideteos tai ilmiö voi herätä henkiin täynnä uusia merkityksiä ja joku aikansa mestariteos voi pölyttyä ullakolla kaikessa rauhassa kenenkään tunnistamatta. ”Pölyn historia on nöyrtymisen historiaa”, päättelee Silvia Hosseini. Viime syksynä aloimme Salaisessa teatterissa tehdä uutta esitystä, Sirkus Vilmanderia, vaikka varmuutta esiintymisestä ei vieläkään ollut. Silti tekeminen tuntui merkitykselliseltä. Ennätimme esittää Valo-festivaaleilla kolme esitystä ennen kuin tiukat yleisörajoitukset pamahtivat voimaan. Tärkeää on jatkaa tekemistä. Iskeä kätensä saveen ja alkaa muotoilla, avata nukkekaapin ovi ja alkaa unelmoida. Nukketeatteri on meidän aineetonta kulttuuriperintöämme, jonka saavutukset ja keksinnöt ovat kaikkien nähtävissä, käytettävissä ja kehitettävissä eikä kenenkään patentinomistajan taskussa. Iloitkaamme siitä. Marja-Liisa Lintunen

Sukupuuttoparatiisi, Alma Rajala. Kuva: Jussi Virkkumaa. Nuket ja lavastus: Heini Maaranen. Nukettajat kuvassa: Merja Pöyhönen (oik.) ja Riina Tikkanen

FREELANCERNUKKETEATTERITAITEILIJOIDEN KORONAVUOSI On vuosi siitä, kun ensimmäiset koronarajoitukset tulivat voimaan. Tuo vuosi on ollut nukketeatterialalle yhtä haastava kuin muillekin kulttuurialoille. Suurin osa alalla työskentelevistä on freelancereita, joten ne, joilla ei ole ollut pidemmän taiteilija-apurahan turvaa, ovat olleet myös taloudellisesti todella kovilla. Tämän jutun tarkoitus ei ole tehdä vuodesta parempaa kuin se oli, mutta keskittyä kuitenkin siihen, millä keinoilla freelancernukketeatteritaiteilijat selvisivät vuodesta. Kurkistakaamme siis muutamiin koteihin.

Nukketeatteritaiteilija Anna Uschanov käsikirjoitti jo syksyllä 2019 koko perheen nukketeatteriesitystä Ovisilmä, jossa sukelletaan kerrostalokoteihin ja niissä asuvien ihmisten arkeen ja elämään. Pitkä kotonaolo pienen lapsen kanssa inspiroi kohti aihetta, joka ei välttämättä olisi ollut tuttu niin monelle ennen viime kevättä. Koronakevät 2020 teki kotonaolon tutuksi kaikille, aiheesta tuli yllättäen ajankohtainen ja eri tavalla koskettava. Annan mukaan muutoksen huomasi myös apurahahakemuksissa, kevään jälkeen Ovisilmälle järjestyi pitkään haettu rahoitus. Ensi-illan piti olla tammikuussa 2021, mutta kuten monet muutkin esitykset, Ovisilmä ja sen asukkaat odottavat nyt kodeissaan teattereiden avautumista. ”Ilo pitkästä itkusta,” toteaa nukketeatteritaiteilija Ishmael Falke. ”Teattereiden sulkeminen ja esitysten peruuttaminen oli pelottavaa, mutta sitä pelottavampi oli tunne tai epäily, että onko ylipäätään koko esitysten tuottamisessa mitään järkeä. Olen monta vuotta painanut kaasua pohjaan työurallani, projektit ovat seuranneet toisiaan taukoamatta ilman kunnollista aikaa arvioida koko touhua. Korona pisti hätäjarrut päälle ja pakotti miettimään.” Enimmäkseen miettiminen ei ollut mukavaa pelon ja epävarmuuden takia, mutta siihen mahtui myös paljon rakentavaa kuvittelua, Ishmael pohtii. Minkälaista nukketeatteri olisi, jos sen tuotanto ei olisi riippuvainen teatteritaloista tai rahoituksesta? ”Istuin ikkunan vieressä, katselin kadulle. Pikkuhiljaa aloin nähdä nukketeatteria joka paikassa ja asiassa. Innostuin niin, että rupesin haastamaan itseäni: mikä on vähiten todennäköinen asia maailmassa, jonka voisi määritellä nukketeatteriksi? Sitäkin on pakko nyt väittää nukketeatteriksi, ja perustella hyvin! Huomasin, että tulin pohtineeksi nukketeatterin ydintä ja olemusta sellaisella tasolla, johon minulla ei ollut varaa ennen koronaa.”

Ishmaelin tuleva kirja Niin Se Vain On – maailmankaikkeus nukketeatteriesityksenä on analyyttinen ja leikkimielinen esseekokoelma, jonka aiheina ovat yleismaailmalliset ilmiöt kuten hautajaiset, pörssi, jalkapallo ja mielenosoitus. Ilmiöitä analysoidaan ja tutkitaan nukketeatteriesityksinä. Nukketeatterin luonteeseen kuuluu katsoa tuttuja asioita toisesta näkökulmasta, kirja tuo toisinkatsomisen saavutettavaksi ja esille myös lukijoille. ”Kyky nähdä valmis maailma useammasta näkökulmasta on osa tärkeää yhteiskunnallista ajattelua, sen kautta voidaan pyrkiä myös rakentaviin muutoksiin”, Ishmael painottaa. Niin Se Vain On – maailmankaikkeus nukketeatteriesityksenä –kirjaprojekti olisi varmasti syntynyt jossain vaiheessa myös ilman koronaa, kertoo Ishmael. Korona oli kuitenkin vahva impulssi ja liikkeelle laittava voima, kun hän vuosi sitten totesi olevansa ilman töitä ja eristettynä kansainvälisestä keikkatoiminnasta. ”Moi! Minä olen ryhtynyt tekemään miniatyyriteattereita. Eikä loppua näy, näitä on jo 20 ja ”näyttelijöitä” kymmeniä! En olen mistään tai kenestäkään riippuvainen miniteattereineni”, huikkaa nukketeatteritaiteilija Milla Risku Helsingistä kerrostalon sisäpihalta ylimmästä kerroksesta. Millan Teatteritalo Locum Vacuumin miniatyyriteatterit ovat riippumattomia ja vapaita esittämään teatteria rajoituksista huolimatta, taiteilijat sen sijaan ovat riippuvaisia työstään, työ on iso osa identiteettiä, pohtii Milla. Koronavuosi tuntuu epämääräiseltä pullamössöltä, jolle ei näy loppua. ”Julkinen päätäntävalta on sulkenut minut ja tuhannet kaltaiseni yhteiskunnan ulkopuolelle. Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, että olemme yhteiskunnan silmissä turhia. Samaa sanoi tuttu teatteriteknikko. Se harmittaa”, Milla kertoo. Toisaalta hän korostaa sitä, että oman työn arvostus ja taiteilijan identiteetti ei ole kadonnut mihinkään. Tekemiseen

Ovisilmä–esityksen mummola. ”Toisinaan aika ei kulje ollenkaan. Se unohtaa liikkua. Se vain on. Silloin sanotaan, aikaa on!” (Anna Uschanov). Kuva: Pauli Tapola. Nukke ja lavastus: Anna Uschanov.

vietti on hyvin voimakas ja se viekin keksimään uusia työtapoja ja ilmaisukeinoja.

Siellä ei keväinen Uudenmaan sulku haitannut, oli rauhaa työlle.

Yksi tärkeä voimavara koronavuodessa on ollut yhteisö. Nukketeatteritaiteilijoille se on tarkoittanut pieniä työryhmiä ja niiden voimaa, mutta etenkin isompaa yhteisöä ja sen luomia rakenteita. Turussa päämajaa pitävä nukketeatteriammattilaisten verkosto Aura of Puppets sekä Helsingissä sijaitseva Metropolitan Puppets yhdistys ovat osoittautuneet yhä tärkeämmiksi jäsenilleen. Metropolitan Puppets sai Helsingin kaupungilta vuokrahelpotusta harjoitustilan ylläpitoon. Se oli konkreettinen asia, joka mahdollisti työryhmien toimintaa poikkeusvuoden aikana.

Lempeässä, vihreässä puutarhamaisemassa syntyi asuntovaunuteatteri Karavanin Kaukokaiku -esityksen lavastusta sekä filosofi Hannah Arendtin elämään ja teoksiin perustuvan Hannahin pieni-teatteri -esityksen ensimmäinen käsikirjoitusversio. Luonnon seuraaminen kevään arasta heräämisestä lintujen riemulaulantaan ja syksyn syviin tuoksuihin oli suuri ilonaihe ja helpotti ahdistusta. Milan ohjaus, kirjailijoiden Elvi Sinervo ja Irene Némirovskyn elämään perustuva Pilvien paino, sen sijaan jäi sulun alle. Se oli kova kolaus. Lopulta esitys sai onneksi ensi-illan lokakuussa.

Myös kevään 2020 korona-apuraha Taiteen edistämiskeskukselta tuli tarpeeseen, se lähestyi fiilikseltään taiteilijapalkkaa, kirjoittaa helsinkiläinen nukketetteritaiteilija Mila Nirhamo maalta Datshaltaan, jossa on viettänyt paljon aikaa poikkeusaikana. Datsha sijaitsee Raaseporissa, Mustiossa.

”Yleisön kohtaaminen synnyttää esityksen ja tekee meidät näkyviksi näkymättömyydestä”, pohtii Mila ja jatkaa painokkaasti. ”Yhteiseen hiileen puhaltamista täytyy vielä tiivistää, freelancerit jäävät tällaisessa tilanteessa tyhjän päälle. On koko kaupungin etu, että elävästä esittävän taiteen vapaasta

kentästä huolehditaan ja sen toimintaedellytykset turvataan myös jatkossa. Iso kriisi tuo esiin ongelmakohtia ja niitä täytyy yhdessä lähteä ratkomaan”, Mila miettii. Soitan Turkuun Aura of Puppetsin toiminnanjohtajalle Anni Sundbackalle. Anni vastaa kotitoimistolta. Kymmenen minuutin puhelun aikana ehdimme keskustella Aura of Puppetsin toiminnasta poikkeusvuonna, huhtikuun Oh my Puppets! -festivaalin tämän hetken tilanteesta ja festivaalin esityskeskusteluista, joita minä vedän, ja jotka järjestetään etänä Zoomissa. Puhumme hiukan myös Taide2-apurahahakemuksista, AofP:n vuosikokouksesta ja kulttuurialan kokonaistilanteesta korona-aikana. ”Poikkeusvuosi on nostanut valoon rakenteet ja niiden heikkouden. Se ei ole miellyttävää, mutta se on tärkeää, nyt epäkohtiin voidaan tarttua ja niitä voidaan muuttaa. Verkoston arvo ja tärkeys on todella korostunut tänä vuonna”, Anni Sundbacka pohtii. AofP:n toimintaa sopeutettiin vuonna 2020 poikkeusaikoihin. Oh my Puppets! -nykynukketeatterin minifestivaali huhtikuussa muuttui Oh NO Puppets -somefestivaaliksi, Nukketeatterijuhla TIP -fest marraskuussa järjestettiin sekin koronarajoitusten mukaisesti, onneksi osittain myös livenä. Jäsenpalvelut siirtyivät pääasiassa verkkoon ja niiden keskiössä on ollut toimeentuloon liittyvät asiat, edunvalvonnalliset kysymykset, sisäinen tiedotustoiminta ja taiteilijoiden tukeminen. Yhdistys lisäsi jäsenille suunnatun työnohjaajan ja psykologin toteuttaman ryhmämuotoisen työnohjauksen määrää ja mahdollisti myös yksilötyönohjauksen. Lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämän koronatuen kautta oli mahdollista kanavoida 14 000 € suoraan taiteilijoiden työllistymiseen taiteellisissa projekteissa. Tuotantopalvelut ja tuotantoneuvonta ovat osa verkoston toimintaa, nekin toteutettiin pääasiassa etänä.

Syksyllä 2020 yhdistys muutti uuteen tilaan Manillaan Aurajoen rantaan. Vaikka koronavuonna uusien tilojen käyttö ei ole voinut olla täydellä teholla käynnissä, on muutto kuitenkin entisestään tiivistänyt ja parantanut etenkin Turussa asuvien nukketeatteritaiteilijoiden sosiaalista tukiverkkoa ja mahdollisuuksia tehdä työtään. Vuonna 2020 lanseerattiin verkoston nettisivuille taiteilijoiden käyttöön kattava intranet-palvelu, joka kokoaa alleen kaikki taiteilijoiden käytössä olevat materiaalit ja palvelut yhden osoitteen taakse. Tärkeä osa verkostoa ja yhteydenpitoa on myös kuukausittain ilmestyvä uutiskirje sekä suljettu Facebook-ryhmä. Tämän kevään uutuus on viikottaiset etäkaffet, joita luotsaavat yhdistyksen tuottajat, ja joissa jäsenet voivat kohdata toisiaan virtuaalisessa kahvipöydässä. Aura of Puppets on luonut rakenteita, joita freelancernukketeatteritaiteilijoilla ei ole ennen ollut. Se on dynaaminen, muuttuva ja kehittyvä verkosto, jonka kyky reagoida taiteilijoidensa tarpeisiin on todella näkynyt korona-aikana. ”Alma!” Etsin nukketeatteritaiteilija Alma Rajalaa kaupungilta, tiedän että hän harrastaa parkouria. Kurkkaan kesäiseen vinttikamariin maalla, käyn metsässä ja meren rannalla, Alma saattaa olla siellä keräilemässä esineitä ja luonnonmateriaaleja. Almalla oli kaksi isoa ohjaustyötä sovittuna juuri vuodelle 2020. Useita nukketeatteritaiteilijoita ja kulttuurialan muita taiteilijoita työllistävä Aura of Puppetsin, Aurinkobaletin ja TEHDAS Teatterin yhteistyö, immersiivinen Saila Susiluodon proosarunoihin perustuva Huoneiden kirja -teos siirrettiin elokuulle 2021. Vapaaehtoista lapsettomuutta käsittelevä Reetta Niemelän kirjoittama Sukupuuttoparatiisi -esitys piti saada ensi-iltansa Koko teatterissa Helsingissä keväällä 2020, sekin siirtyi. Löydän Alman rakennuksesta, johon Huoneiden kirja valmistuu toivottavasti elokuussa.

”Juuri nyt on haastavaa, tilanne näyttää taas niin huonolta. Fantasia alanvaihdosta arkeologiaan kiinnostaa jälleen. Huoneiden kirja on edelleen ja taas epävarmuuden uhan alla”, Alma huokaa ja jatkaa. ”Sukupuuttoparatiisille oli jo varattu vierailuaika helmikuuksi 2021 TEHDAS Teatteriin Turkuun. Se saatiin muutettua ensi-illaksi. Oli todella iso juttu, että esitys saatiin tehtyä. Hetken tuntui ihan mahdolliselta, että se joko siirtyy liikaa tai jää kokonaan väliin. Päätös ensi-illan toteuttamisesta striiminä tehtiin heti vuoden alussa, jolloin ei tarvinnut odotella rajoituspäätöksiä, vaan ensi-ilta oli lyöty lukkoon”, Alma kertoo. ”Olen ollut apurahalla, joten minulla on ollut mahdollisuus miettiä, mitä haluan tehdä. Uuden projektin tekeminen tuntui liian isolta, kun ne jutut, joihin oli laittanut niin paljon energiaa, vietiin. Kevään aikana tein muutamia videoita, mutta heti, kun mietin niiden postaamista Instagramiin, se alkoi tuntua raskaalta. Kaipasin pois taiteilijuudesta, johon kuuluu näkyvillä olo. Toisaalta muutokset ovat vaatineet aivan valtavaa tuotantotyötä. Niihin on uponnut aikaa ja energiaa. Silti aikaa jäi muuhunkin.” Kirjoittaminen oli jäänyt viime vuosina teatterinteon yhteydessä, nyt vuoden aikana Alma kirjoitti muutaman kauhunovellin. Oli helpottavaa käyttää luovuuttaan, mutta ilman vastuuta, työryhmää ja aikataulua. Parkour-harrastuksesta Alma oli jo valmistautunut luopumaan Huoneiden kirjan tiiviin tahdin vuoksi. Toisin kävi. Alma treenasi paljon ja myös Parkour-yhteisö toi mukanaan yllättävää vastuuvapaata luovuutta. Kesällä hän muutti maalle, haaveiden vinttikamarissa Alma luki iltamyöhään tarot-kortteja ja kummitustarinoita. ”Keräsin inspiraatiota, katsoin toisesta näkökulmasta, leikittelin ajatuksilla ammatti-identiteettini laajentamisesta. Kun lopulta pääsin viime syksynä

tekemään Sukupuuttoparatiisia, huomasin arvostavani työtäni enemmän kuin ennen ja pystyin työskentelemään nautinnollisemmin, ei niin stressaten kuin aiemmin on ollut tapana.” Nukketeatteritaiteilija Maiju Tainion tavoitan sorvin äärestä Turun TEHDAS Teatterista. Työn äärellä energia virtaa, Maiju on inspiroitunut ja innoissaan. Hamilton-manaatin vaikea elämä – Roadtrip kartalta kaaokseen! -esityksen kuvaukset on saatu viime viikolla valmiiksi ja materiaali näyttää lupaavalta. ”Vuosi sitten olimme juuri saapuneet runoroadtripiltä, jolla työstimme Hamiltonia matkalla Varanginvuonolle ja takaisin. Valmistauduimme kaaosta, arvaamattomuutta ja transformaatioita tutkivan esityksen kolmen viikon päässä häämöttävään ensi-iltaan. Sitten kaikki pysähtyi. En olisi osannut silloin arvata, että nyt vuoden päästä, kun esityksen ensi-ilta on peruttu viisi (!) kertaa, päätyisimme lopulta hakemaan teoksellemme vielä kokonaan uuden muodon.” ”Kovaonnisesta Hamiltonista ei tulekaan nukketeatterillinen näyttämörunoteos vaan jonkinlainen näyttöruno. Myös avantgardistinen häröilyleffa, takkatulivideo ja näytönsäästäjä on mainittu, kun olemme yrittäneet sanoittaa teoksen transfomoituvaa olemusta. Se, mitä olemme päätyneet tekemään, ei ole elokuvaa, teatteria eikä kuvataidetta. Se on jotain muuta, jotain uutta.” Maiju kulkee Manillasta kotiin Förillä. Lautalla käy kevyt tuuli, on ihana kevätilta, ajatuksille on tilaa. ”Hyvät kollegat: onko käymässä niin, että olemme ajan arvaamattomuuden inspiroimina kollektiivisesti luomassa uutta taidemuotoa tai uusia taidemuotoja? Tämä ajatusleikki inspiroi ja innostaa minua jatkamaan työtä epävarmuuden keskellä. Toinen haasteiden keskellä haltioittanut asia on se, miten taiteellisen prosessin vääjäämätön sirpaloituminen useisiin jaksoihin, joiden välillä on

katsojien lähelle, heidän asuinympäristöönsä ja esimerkiksi koulujen pihoille sitten, kun se on taas mahdollista. ”Selvisin vuodesta oikein hyvin, koska minulla oli 1-vuotinen taiteilija-apuraha. Huomasin selkeämmin kuin aikaisemmin, kuinka taloudellinen turva on tarpeellinen taiteellisen työskentelyn, mielenrauhan ja ylipäänsä hyvinvoinnin kannalta. Tunnen itseni etuoikeutetuksi, vaikka tarkemmin ajateltuna ei se ihan niinkään ole. Pikemminkin suurimman osan uraani olen hyväksynyt olevani alioikeutettu”, Perrine miettii.

"Yhdessä tekeminen, aina se pelastaa", Perrine huikkaa Karavanin ovelta. Ikkunassa Emma Hanikka. Kuva: Elif Eren

kuukausia, on saanut tarkastelemaan kriittisesti ja haastamaan omia taiteellisten prosessien suunnittelun konventioita. Haluan vastaisuudessakin tehdä hitaasti ja etäisyyttä ottaen niin, että teoksella on mahdollisuus orgaanisesti ajan kanssa löytää muotonsa ja kirkastua. Juuri aika on kallisarvoisinta”, Maiju miettii ja astuu maihin. Lopuksi parkkeeraamme Helsinkiin Kanneltalolle pienen keltaisen asuntovaunun luokse. Siellä vaunun ovella seisoo nukketeatteritaiteilija Perrine Ferrafiat. Asuntovaunu on asuntovaunuteatteri Karavanin koti. Karavan Ensemble: Perrine Ferrafiat, Emma Hanikka, Mila Nirhamo, Camille Martin, Daniela Alatorre ja Anna Uschanov ovat luoneet asuntovaunun sisälle maailman, joka toimii paitsi kulkuvälineenä myös näyttämönä, konserttisalina, elokuvateatterina, näyttelytilana, soittimena sekä unelmana vapaudesta. Se tuo teatterin

”Kaverit ja kollegat ovat olleet tärkein tuki selviytymiseen tästä ajasta. Ilman sitä tunnetta, että olemme yhdessä ja teemme yhdessä, tulee mitä tulee, en olisi pärjännyt. Runoilija Elvi Sinervon sanat nukketeatteriesitys Pilvien painossa kaikuvat mielessäni: ”Saan voimaa kaikista keskusteluista ja elämän seikkailuista, juhlista. Tätä aikaa voi kestää vain yhdessä, tovereiden kanssa koettu yhteenkuuluvuus, ilman sitä olisin nukkuja!”” Palaan vielä Jyväskylään, jonne muutin juuri vuosi sitten ennen ensimmäisiä koronarajoituksia, en koronan takia, vaan siksi, että halusin pois pääkaupunkiseudulta, kaipasin muutosta ja synnyinseutuni Jyväskylän alue ja vanha mummolani Mäki-Matissa kutsui. Minullakin on ollut taiteilija-apuraha, se on pelastanut talouteni. Pysähtyminen ja elinpiirin keskittäminen ovat tehneet minulle henkisesti jopa hyvää. Voimaa on antanut luonnon muutosten seuraaminen lähietäisyydeltä, papan puulämmitteinen sauna, luminen talvi ja avantouinti. Toteutuneet hetket treenisalissa ja tapaamiset yhdessä toisten kanssa työn äärellä ovat olleet ihmeellisen hienoja ja arvokkaita. Elina Lajunen Teksti julkaistu aiemmin Temen Meteli-verkkojulkaisussa 30.3.2021

Kutsu kohtaamiseen Nukketeatterialan maailmanjärjestö UNIMA, johon monet Nukketeatteri-lehden lukijat kuuluvat, on aloittanut uuden nelivuotiskautensa kevään etäkongressin jälkeen. Julma kruunupää (lat. corona) näytti valtansa ja siirsi tapahtuman Balin lämmöstä verkkoon, minkä seurauksena kymmenissä maissa pitkään tehdyt matkajärjestelyt piti purkaa, lennot peruuttaa ja rahoitukset palauttaa. Kohtaaminen indonesialaisen kauneuden keskellä jäi vain haaveeksi… Hetkinen. Lämpö, verkko, kohtaaminen. Näissä sanoissahan tiivistyy järjestön päätavoite, joka on hyväksyvän tilan tarjoaminen kaikille nukketeatteria rakastaville ihmisille maailmanlaajuisesti; verkosto, jonka jäsenet tuntevat kuuluvansa samaan heimoon huolimatta siitä, miten puppetry ilmenee kunkin elämässä. Etänä puhuvat päät eivät suo inhimillistä läheisyyden kokemusta, mutta verkkoyhteys maihin, joista on taloudellisista tai muista syistä ollut mahdotonta matkustaa kongresseihin, teki kohtaamisesta erityisen merkityksellisen.

Kati Andrianov Suomen UNIMA ry:n puheenjohtaja P. S. Englanninkielinen sana puppetry kuvaa hyvin ilmiötä, mutta ei käänny suoraan ’nukketeatteriksi’, joten käännöksistä voisi järjestää vaikkapa ideakilpailun. Syyskokouksen asialistalle?

Emojärjestön internet-sivuille on kirjattu kongressin kiteytys: Uniting People through Puppetry. Suomen UNIMAN hallituksen ehdotus yhdistyksen ensi vuoden teemaksi on Kutsu kohtaamiseen. Mitä teeman alla tehdään? Se kirjataan toimintasuunnitelmaan, joka nyt ensimmäistä kertaa yhdistyksen historiassa päätetään syyskokouksessa. Kutsu siihen ja muihin kohtauspaikkoihin lähetetään tuttuja kanavia käyttäen. Kohtaamisiin siis!

2021

esityskalenteri

Akseli Klonk Lokakuu: 09.10., 15.–16.10., 20.10., 23.10., 20.11. ÄT-TÄT-TÄÄ, sanoi prinsessoista Ruusuisimman Polkupyö-rää ÄT-TÄT-TÄÄ, sanoi prinsessoista Ruusuisimman Polkupyö-rää. Toiminnallisen hauska itsepäisyysnäytelmä 3-103-vuotiaille. Liput 8 euroa, esitykset Valvenäyttämöllä. Osa näytöksistä on loppuunmyyty. Marraskuu Prinssi Charlesin tunne Liv Strömquistin teokseen perustuva Suomen kantaesitys 11.11. 12.11. Prinssi Charlesin tunne 12.– 14.11. Kesäaika päättyi kaksi viikkoa sitten -festivaali, esiintymässä mm. Routa Company teoksella Homunculus, rakkaamme. 17.11.– 21.11 Prinssi Charlesin tunne 20.11. ÄT-TÄT-TÄÄ, sanoi prinsessoista Ruusuisimman Polkupyö-rää 24.11. ÄT-TÄT-TÄÄ, sanoi prinsessoista Ruusuisimman Polkupyö-rää 26.11. Prinssi Charlesin tunne

Joulukuu

10.12. – 11.12. Prinssi Charlesin tunne 17.12.– 18.12. Prinssi Charlesin tunne Prinssi Charlesin tunne -näytelmässä esitetään perustavanlaatuisia kysymyksiä, kuten: miksi kaikki rakastavat Raymondia, vaikka Raymond vihaa kaikkia naisia? What is love? Mitä mustasukkaisuus on? Strömquistin sarjakuvien tapaan myös näytelmä on visuaalinen ja kirpeän humoristinen elämys, joka kyseenalaistaa riemukkaasti länsimaisen yhteiskunnan rakkauskäsityksiä. Liput 18/12 €, esitykset Valvenäyttämöllä. Lisätiedot ja liput akseliklonk.fi

Kuva: Noora Lukkarila

Kuninkaallinen Nukketeatteri

Lapin Nukketeatteriyhdistys

Lokakuu Yksiö ke 13.10. klo 19 Ravintola Pikku Hanhi, Lahti (ensi-ilta) to 14.10. klo 19 Vihreä Talo, Riihimäki pe 15.10. klo 20 Ravintola Birger, Hämeenlinna la 16.10. klo 20 Ravintola Birger, Hämeenlinna

Marraskuu 12.– 14.11 Lumetus-mininukketeatterifestivaali, Rovaniemi

Yksiö on työryhmän kirjoittama kuvaus yksinäisyydestä, paikalleen jämähtämisestä, elämän pelosta sekä hyvistä ja huonoista valinnoista. Elämä on täynnä valintoja, joskus ne osoittautuvat paremmiksi kuin toiset. Kasautuneet ongelmat saattavat ajaa ihmisen kierteeseen, jossa eletään eilisen menestyksessä eikä tässä hetkessä. Ohjaus: Antti Kemppainen Käsikirjoitus: Hannu Räisä, Antti Kemppainen, Marko Haavisto Laulut, sävellys, sanoitus, sovitus: Marko Haavisto Nukenrakennus: Hannu Räisä Nukkenäyttelijä: Hannu Räisä Soitto ja laulu: Marko Haavisto

Nuketuskurssin, esityksiä ja näyttelyn sisältävä tapahtuma lanseerataan pimeimmän ajan piristeeksi. Järjestäjänä Lapin Nukketeatteriyhdistys. Tapahtumapaikkoina Wiljami sekä Sipola11 Taidehalli. Ohjelmisto julkistetaan kuukautta ennen festivaalia. Seuraa meitä Facessa: Yhdistys: https://www.facebook.com/LapinNukketeatteriyhdistysRy Lumetus: https://www.facebook.com/ events/389473822703104 10.–14.11.2021 Inehmot–yhteistuotanto, Hammerfest, "Dancefestival Barents"–tapahtuma Rasa Kollektiivin, Teatteri Liikutuksen ja Piste Kollektiivin uusi yhteistuotanto "Inehmot" kutsuesityksenä tapahtumassa. https://www.dansefestivalbarents. no/home.php

Lippuvaraukset: kuninkaallinennukketeatteri@gmail.com / p. 044 3560036 Esityksen kesto n. 50 min.

Tilaa NUKKETEATTERI kotiisi ja tiedät, mitä nukkeskenessä tapahtuu! Kestotilaus 20€/vuosi Tilaa lehti lähettämällä sähköpostia osoitteeseen unimafinland@gmail.com, soittamalla UNIMAn toimiston numeroon 046 811 4024 tai lähettämällä postia osoitteeseen Tikkurilantie 36, 01300 Vantaa. Lehteä voit tilata myös Kultin, BTJ:n ja LM-Tietopalvelujen kautta. Nukketeatteria kustantaa nukketeatterijärjestö Suomen UNIMA ry (Union Internationale de la Marionette).