Nukketeatteri 01/2020

2020

NUKKETEATTERI CLOUDS, POTATOES, DRYING LINES AND BIRDS HAVING A CONVERSATION

NUKKETEATTERI POIKKEUSTILASSA YMPÄRISTÖ, AH!

Pääkirjoitus Laura Sillanpää

Nukketeatteri poikkeustilassa Maiju Tawast

Clouds, potatoes, drying lines and birds having a conversation Perrine Ferrefiat

Pohdintaa ympäristövastuullisuuden hikisen työläältä polulta Anna-Kaisa Kuisma

Suomalainen nukketeatteri on hyväksytty Elävän perinnön kansalliseen luetteloon!

Marjut Tawast

Gary Friedman –Collaboration for a better world by working with puppets and laughter Laura Sillanpää

Kalkkia ja pulkkaa!

Soile Hintikka-Salonen

Ympäristö, ah!

Anna Uschanov

Nukketaiteilija ja näyttelijä Rainer Kaunisto 70 vuotta Eero Siren

Esityskalenteri

Traditional Turkish Shadow Theatre Karagöz Mustafa ja Filiz Aksu

Uniman hallituksen puheenjohtaja ajattelee Merja Pöyhönen

UNIMA Maailman nukketeatteriväen yhteistyöjärjestö Unima (Unima Internationale de la Marionette) on perustettu Prahassa 1929.

Uniman tavoitteena on toimia poliittisista, uskonnollisista ja rodullisista näkemyksistä riippumatta nukketeatterin edistämiseksi kaikkialla maailmassa. Järjestöön kuuluu tuhansia nukketeatteritaiteilijoita yli 90 (pitäisi olla yli 100) maasta kaikilta viideltä mantereelta.

SUOMEN UNIMA RY Suomen Unima ry on perustettu 11.2.1984. Se kuuluu kansainväliseen nukketeatteriliitto Unimaan noudattaen sen toimintaperiaatteita ja sääntöjä. Yhdistyksen tarkoituksena on edistää nukketeatteria eri tavoin Suomessa ja ulkomailla sekä kehitää nukketeatterialan kansainvälistä yhteistyötä.

Sisält

VAPAUS! Tämän viikon tiistaina oli syyspäiväntasaus. Wiccojen mukaan Madron eli syyspäiväntasaus on tasapainon, maskuliinin ja feminiinin, valon ja pimeän tasapainon sekä vankien vapauttamisen juhla. Sodassa kiinnijääneet vangit vapautettiin ennen talven tuloa juuri syyspäiväntasauksen aikaan. Päivä ja yö ovat yhtä pitkät. On aika vapauttaa vangit. Kenet tai minkä sinä haluat vapauttaa?

Nukketeatteri tapahtuu kuoleman ja elävöittämisen rajapinnalla. Kuolleesta materiasta animoidaan elävä. Ollaan Lemminkäisen äidin kengissä, shamaanin jalanjäljillä, Tuonelan virran varrella. Kuoleman läheisyydessä, syksyn pimeydessä, nukketeatteri taidemuotona kykenee ylittämään kuoleman. Nukketeatteri vapautuu kuolemasta herättämällä kuolleen henkiin ja se nostaa kuoleman katsottavaksi.

Tästä vuodesta on vaikea tiivistää muutamaan lauseeseen mitään kokoavaa. Ollaan murroksessa, muutoksessa.

Vanha aika kuolee korahtaen, kierähtää kyljelleen, kaatuu, kuihtuu pois. Syksyllä luonto tekee samoin. Kesällä vihreäksi vironnut lehti, kellastuu, punastuu, tippuu maahan, rusentuu. Vanhan ajan kuolema tuntuu lopulta, mutta senkin voi nähdä vapauden yhtenä muotona. Lopullisena vapautumisena. Kun mennyt on poissa, on tilaa uudelle.

Pelko siitä, että mikään ei koskaan korvaa poismennyttä elää silti. Vapaus on kuitenkin peloista vapaa. Lopulta vapaus ei ole vain vapautta jostakin tai vapautta johonkin, vaan vapautta olla. Olla – ja myös kuolla – valitsemallaan tavalla.

Tässä erityisessä lehdessä, jota on odotettu koko koronakevät ja -kesä, on vapautettu ajatus yhteiskunnallisesta ja ekologisesta nukketeatterista. Anna-Kaisa Kuisma ja Anna Uschanov pohtivat ekologiaa nukketeatterissa tämän numeron sivuilla. Perrine Ferrefiat kirjoittaa onnellisuuden ilmentämisestä ja prosessista luoda karavaaniesitys. Koronan kera ja siitä huolimatta nukketeatteritaiteilijat ja Nukketeatteri-lehti jatkavat työtään elävän nukketeatteritaiteen parissa.

On aika vapauttaa vangit. Kenet tai minkä sinä haluat vapauttaa?

Laura Sillanpää

Nukketeatteri 2020 15.9.2019 ISSN 1799-0521 Lehti on Suomen Kulttuuri-ja mielipidelehtien liiton Kultti ry:n jäsenlehti.

KIRJOITTAJAT TÄSSÄ NUMEROSSA: Perrine Ferrefiat, Soile Hintikka-Salonen, Anna-Kaisa Kuisma, Merja Pöyhönen, Laura Sillanpää, Marjut Tawast, Anna Uschanov

PÄÄTOIMITTAJA Laura Sillanpää

TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT nukketeatterilehti@gmail.com

ULKOASU & TAITTO Katju Brelo

KANNEN KUVA Jussi Virkkumaa (esityksestä Sukupuuttoparatiisi, ohjaus: Alma Rajala, kuvassa: Petriikka Pohjanheimo)

VISUAALINEN NEUVOJA Milla Risku

JULKAISIJA Suomen Unima ry Tikkurilantie 36 01300 Vantaa www.unima.fi unimafinland@gmail.com TILAUSHINTA 20€/vuosi Uniman jäsenille lehti sisältyy jäsenmaksuun.

CLOUDS, POTATOES, DRYING LINES AND BIRDS HAVING A CONVERSATION Could happiness be translated without falling flat?

There are books that just fall in our hands. Like that, without a warning.

Books that we didn’t know existed, but that we were longing for. They become for a moment the companions of our thoughts, the trigger and the echo of our solitary conversations. Books that shift for good the perspective on the work that is still in process. At the end of June, I met one of these books: Le bonheur, tableaux et bavardages by Philippe Delerm. By the end of the summer, it had coloured the caravan theatre with a slightly different shade of yellow.

“Happiness is fragile. You are not a tightrope walker yet you move forward, a step at a time. You know nothing of the days, you glide on a string, further you cannot see. If you look down the vertigo is there.

Down there, all the birds freeze and all men shield themselves. You walk a bit higher up, but happiness is difficult. You risk every step, you advance docile. At every risk happiness is there. You keep moving towards yourself; the string has no end.”

4

in their eagerness to reach the sea, the sunlight dances over my feet. The wind is cold, but it doesn’t matter. In my mind, it is a perfect summer day. I know I just met a companion of conversation with this book and I know this conversation will continue with friends around. I savour the thought of it. The words of Delerm echo. I turn the page.

In the next chapter, he describes the moment he has felt happiest, the moment that triggered his decision of writing this collection of texts. There is nothing extraordinary about this memory, just a simple slice of his every day, a moment that stretches, a moment so fragile it could break with a word or a gesture. In a few sentences, he recalls these fleeting seconds. They fill my balcony and come to resonate in me.

I can say it, right now, I am happy.

I just read the first lines of Philippe Delerm’s book.

The spring had been rough. Dreams I dreamt had shattered and me with them. A day at a time, I had tried to hold onto small details, a colour, an image, a sound, a rhythm, a thought, a sentence, any little thing that brought the hint of a smile, the sense that happiness is there somewhere.

Even if it was just a melancholic sense of happiness, even if it was just a hope that maybe again. Happiness feels so unreachable when it is absent, and so natural when it is around. I had clang onto these details, these small reminders from the zest of life. I wrote some of them down in a notebook; the ones I could take with me had ended in my backpack’s pocket.

The spring has past, I am back home, sitting on the balcony, with a cigarette and a coffee. Between the kales, the salads, the tomatoes, the cucumbers and the potatoes, there is hardly fifty centimeters square left. The birds have gathered in the nearest birch, the clouds are racing forward

“I am happy” are tricky words. Said out loud, they sound so easily naive, a bit soppy even, uninteresting and shallow yet at the same time insolent and reckless, guilty maybe.

On the tip of the tongue, this “I am happy” is about to become boring. Nothing happens, nothing particularly exciting anymore. The quest for happiness is what stories usually tell, but once it is attained, once the peaceful every day is at the doorstep, the story suddenly ends. And they lived happily ever after. Philippe Delerm does the opposite, happiness is his starting point. One text at a time, he paints his uneventful every day, he gets through the days and happiness is still around. Reading him, I am as hooked as I would be in a Greek tragedy. Delerm gives an answer as to why his words are so paradoxically captivating. “I am happy. Will it last? That is the subject of this book. It will be a thriller, the most authentic of this century. At every page will loom the threat of death or cancer, of a car crash, of sadness also quite simply.” Happiness is so impermanent, so brittle and so light. And we are so unprepared, so clumsy when it comes to handling it. Cynicism is a lot easier. Is this why we write and talk about it so rarely, why we stage it so little? Does happiness break when it is caught on paper, does it get lost in the translation?

5

to ordinary happiness. I am convinced that happiness is like a smile, that it is contagious. In a time where fear is escalating, sharing the simplicity, calm and frailty of happiness feels almost like a political stand.

Delerm’s book not only attests that it doesn’t, it shows quite the contrary.

Happiness is prudently kept under a modest silence, as if a general implicit consensus prevents it from being spoken.

Delerm deliciously describes how we conceal it, taking Normandy’s bad weather as the utmost example. “For communication in public, we put on an umbrella, we cover ourselves in grayness; well protected under this coat of boredom, we rejoice within ourselves. If the weather is bad outside, that’s because it is good inside, but that of course, we will not tell (...) Everyone knows the flavour of the inside on a rainy day.” Happiness is private, longed after in quiet, experienced clandestinely. I recognize this pattern, it has rooted somewhere in my adolescence and to be completely fair, I do enjoy it. But after this Covid spring, where life is under the constant threat of being cancelled, something in me wants to shout against this wall of silence, to proclaim the declaration of the rights

6

In the spring, I was still pretty far away from these thoughts.

From March to May, I slowly wrote the script of VSKNHA for the Karavan theatre. There was no deadline in writing, no hurry whatsoever. I had time for as long as the Portuguese borders were closed, for as long as the quarantine would last. I started by collecting images. There were the everyday glimpses of happiness I was holding onto, the ones I collected in a notebook or in my pockets, there were images that just randomly came up as I let my thoughts wander about, there were many ideas that Anna, Emma, Camille and Daniela shared in our weekly online meetings. I was observing the surroundings and daydreaming, finding comfort in both. The collection grew little by little.

I read it through now and then. If the images still brought up a smile after a few days, I kept them. If not, they went back into the ephemeral.

With this loose selection of ideas, I tried to tie up a narrative. But the images were reluctant to a classic dramaturgy.

They lost their tenderness and their humour. After a couple of weeks, the script came naturally from connecting the images together. One called for the next which triggered the following one.... VSKNHA became a nursery rhyme in the shape of a chain reaction. The stage design, the puppets and the objects interacted with each other through a logic of their own, setting each other in motion. It was like browsing into an illustration book and finding back for a moment the invaluable lightness of being. Delerm’s words resound: “Happiness. Frail, evanescent, light, especially light. Remember, light is the opposite of heavy, not the opposite of deep”.

I thought I had written a script to celebrate the inhabited spaces, where imagination intensifies the experienced reality, enchants the everyday. But it was only three mon-

an insightful handbook. As he writes, he sketches just enough details for us to grasp the moments he describes while leaving enough blanks so we can make the images our own. There is space to feel and to interpret, there is time to put down the book before turning the next page and relate to the phrases, let them carry us somewhere and deepen our experiences. Delerm does not say “this is what happiness looks like”. The key seems to be in grasping the details that trigger, in finding the small parts that invoke. His text becomes the starting point of a dialogue; the reader is invited to be an author too.

In VSKNHA, daydreams were turned into a performance, Emma Hanikka (left) and Perrine Ferrefiat (right).

ths after, the book of Delerm in the hands, that I really understood what I was after: to make a performance that transpires happiness, that spreads it without forcing it onto the viewer. Not the overwhelming kind of happiness, but the one that is born from our perception of the surroundings, from a twist of imagination, from an innocent “what if”. Happiness is rarely in the outbursts, it is rather in the child’s eye looking at what is around, amazed by the details that are to be found. I could not say it any better than Delerm does: “For a long time, I thought that happiness was childhood (...) But that is not at all what I would like to say.

Happy or unhappy childhood, unremarkable or wonderful, of course it matters, but that’s not it. Childhood; it is the intensity. The strength of everything, colours, perfumes, images. Be new and feel greater, wider.”

To translate fragments of happiness in words or on stage is not a simple task. They are so fragile, they fall flat so easily. Delerm’s text is a masterpiece and in some way,

While building and rehearsing, happiness came back little by little. The close presence of friends, the shared moments, the joy of doing and finding things together soothed the pain. Working was intense and often very enjoyable.

We all wanted to make an amazing performance to share around. But one day, with a coffee, Emma asked whether we were making a piece of theatre that works just for us, or whether it would get across to the audience. It was a good question. The cloud hanging on a drying line, the potatoes providing electricity for the moon at night, the mechanical bird grown so big in the room that its wings caress the walls as it flies... All these images picked here and there in Portugal, developed later together in rehearsals, would they get through to the audience? Is happiness in the end essentially private? Until the premiere, we didn’t know.

By the end of the tour, the caravan had brought a splash of colour into many grey spaces around Helsinki and Vantaa. I had envisioned its yellow to be that of a warm vintage and nostalgic Volkswagen van lost in a sunflower field. The paint’s mixing decided differently, turning out to be a lot closer to a lemon stand. But this accidental shade has silently grown to become for me a symbol of the contagious happiness we wanted to spread around.

The by-passers’ curiosity was instantly triggered by this colour. If they dared coming closer, they were caught by the daydreaming exhibition Anna had laid around in suitcases and flower pots. School kids were waiting their turn to peep

7

inside this strange vehicle. Every time we tried to park in reverse gear, there was an extra unplanned performance.

Happiness was there at hand to be grasped.

On the last day, a teacher came to us to say “I didn’t understand much of the plot, but I had goosebumps all the way.” And she showed her arm as she spoke, the silent but undisputable witness of her emotions.

Perrine Ferrafiat

VSKNHA Premiere 15.8.2020 Maunula Talo, Helsinki.

VSKNHA is part of the touring theatre Karavan.

BEHIND THE SHOW AND THE THEATRE Perrine Ferrafiat Emma Hanikka Anna Uschanov Mila Nirhamo Daniela Alatorre Camille Martin

8

N U K K ET EATTE RI

Suomalainen on hyväksytty Elävän perinnön kansalliseen luetteloon!

Croak vuodelta 2018 oli Anna Ivanova-Brashinskayan ohjaama sekä Maria Kallionpään ja Markku Klaminyhdessä säveltämä ensimmäinen pohjoismainen nukketeatteriooppera. Kuva: Kari Vainio

Suomi allekirjoitti vuonna 2013 Unescon yleissopimuksen ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta. Sopimuksen toteuttamisesta ja Elävän perinnön kansallisesta luettelosta Suomessa vastaa Museovirasto.

Luetteloon nimeämisessä tärkeä peruste on ollut aineettoman kulttuuriperinnön merkitys ihmisille sekä tämän perinnön eläminen ja muuntuminen arjessa ja juhlassa.

Suomalainen nukketeatteri on nyt tunnustettu merkittäväksi ja suojeltavaksi kansalliseksi kulttuuriperinnöksi.

Iloitkaamme tästä tunnustuksesta!

Opetus- ja kulttuuriministeriö nimesi 12 uutta kohdetta huhtikuussa 2020 Elävän perinnön kansalliseen luetteloon, jossa on nyt yhteensä 64 kohdetta. Suomalaisen nukketeatterin saama Elävän perinnön luettelostatus merkitsee sitä, että olemme Suomen valtion suojelema ala, jolle on osoitettava resursseja koulutukseen sekä nukketeatterin säilymiseksi ja kehittämiseksi. Tästä on syytä keskustella Opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa lähitulevaisuudessa.

Unescon sopimukseen kuuluu aineettoman kulttuuriperinnön luettelointi kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.

Luettelointi on työkalu, jonka avulla voidaan tunnistaa, kuvata ja välittää tietoa elävästä perinteestä.

Museovirasto pyysi ennen Elävä perintö -luetteloon hyväksymistä lausuntoja alan merkityksestä ja tärkeydestä.

Lausuntonsa antoivat Nukketeatteritaiteilijayhdistys Aura of Puppets, Teatteri Hevosenkenkä, Lapin nukketeatteriyhdistys, Nukketeatteri Ofelia, Pieksämäen Nukkekoti sekä Eero Siren ja Anna-Liisa Tarvainen. Alan painoarvo korostuu koko kentän laajalla tuella sekä yksityisiltä ihmisiltä että yhdistyksiltä, teattereilta ja muilta yhteisöiltä.

Lausuntoja voi edelleenkin lähettää Museovirastolle.

Museovirasto kaipaa ko. sivustolle linkkejä suomalaista nukketeatteria esittelevistä sivustoista sekä video- ja muita materiaaleja. Museoviraston vastuuhenkilö on erikoisasiantuntija Leena Marsio, leena.marsio@museovirasto.fi. Asiaa on koordinoinut Marjut (Maiju) Tawast, Suomen Uniman hallituksen jäsen, maiju.tawast@luukku.com, jolle mahdolliset korjaus- ja täydennyspyynnöt osoitetaan. Elävän perinnön wikiluettelossa on vierailtu jo sadasta maasta, suomalainen kulttuuri siis kiinnostaa! wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Nukketeatteri wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Puppetry wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Dockteater

Marjut Tawast

9

Pikkutytön puhevika on huomiota herättävä ja ärrätön kimitys kaikuu katsomossa, joka on tehty hoivakodin oleskelutilaan. Vanhusten lisäksi yleisön joukossa on muutama hoitaja. Yleisöstä kuuluu kysymys ”mistä tuo ääni tulee” ja vastaus kysyjän vieressä istuvalta, että ”tuo nainen puhuu sen äänellä”. Varman vastauksen tietävät vain nukettajat. Samalla keskittyneen tunnelman rikkoo äänekäs terävä kommentti ”karkkia ja purkkaa!” Kommentti keskeyttää hyväntekeväisyyskeikalla olevien nukketeatteriharrastajien esityksen, joka siten etenee toivotulla tavalla. Kun viisivuotiaan pikkutyttö Kultakutrin ja tansanialaisen isoäiti Bibin keskustelussa tulee eteen tilanne, jossa isoäiti ei ymmärrä suomenkielisiä sanoja lapsen puheesta puuttuvan r-kirjaimen takia, tarvitaan yleisön apua. Tällä kertaa Bibi ei ymmärrä lapsen selitystä herkuista, ”kalkista ja pulkasta”. Yleisö vie kohtausta eteen päin ja Kiireellä ei ole siunausta -esitys jatkuu.

Esityksen jälkeen niskatappinuket kiertävät hoivakodin asukkaiden sylistä syliin ja muuttuvat entistä elävämmiksi. Kiitollisuus kohtaamisesta osoitetaan suoraan nukeille, jotka vievät ikäihmiset muistikuvien muodossa entiseen ja elettyyn. Pehmeän tukan silittely, kiiltonahkakenkien ihastelu ja nuken kanssa käsi kädessä vietetty hetki pysäyttää ajan ja ajatukset. Pysähdys saa vanhukset herkistymään.

Nukke vanhuksen sylissä herkistää enemmän kuin esitys ja enemmän, mitä nukettaja, omainen tai hoitaja pystyvät ymmärtämään. Katseet kohtaavat ja tunne siitä, että nuken silmät liikkuvat, varmistuu nukettajallekin. Kohtaaminen saattaa olla osa omaa lapsuutta, lasta tai lapsenlasta.

Hetki saa aikaan tunteen sylin tarpeesta tai halusta hoivata. Silti vanhuksen kokeman hetken perimmäinen merkitys jää meille arvoitukseksi.

Paras palaute on vanhuksen juttelu sylissään istuvalle nukelle, ja se kantaa nukettajia esityksestä toiseen. Vielä kotimatkallakin mieleen nousee kommentti ”minullakin on ollut tämmöinen pieni, mutta nyt se on jo iso mies” ja ”minulla on sänkyni päällä koristeena kaksi tämän kokoista nukkea, tyttö ja poika, otan ne syliin, kun katson televisioita ja leikin, että olen niiden mummo”. Emme koskaan saa tietää, oliko hetkessä myös kokemus erilaisuudesta, mikä on yksi esitysten teemoista.

10

KALKKIA JA PULKKAA!

Alpakkakeikkailuja ja -seikkailuja Ennen Kultakutria ja tutustumistani Bibiä nukettavaan Lailaan, olin tehnyt alpakoiden kanssa vierailuja hoiva- ja päiväkoteihin seitsemän vuoden ajan. Kiinnostuin alpakkavierailuista kokemus-kertomuksista, joita olin kuullut kurssilla, jonka aiheena oli alpakka eläinavusteisessa toiminnassa.

Vaikka tutkittu tieto eläinten positiivisista vaikutuksista olikin tuttua, alpakan lempeys ja rauhallisuus olivat vertaansa vailla laitosvierailuissa, palvelutaloilla ja päiväkodeilla.

Alpakat herättävät ihastusta rauhallisuudellaan ja pehmolelumaisella olemuksellaan. Se hetki, kun kauan puhumattomana ollut muistisairas vanhus kysyy ”voiko niitä ruokkia”, on unohtumaton. Vapisevalta kämmeneltä alpakka ottaa porkkanan palan hellästi huulillaan ja uskoni eläinten merkityksestä ja terapeuttisesta arvosta kasvaa entisestään. Liikutus pysäyttää myös vanhuksen omaisen ja hoitajan. Nuken terapeuttinen arvo selvisi minulle vasta, kun Kultakutri lähti mukaan alpakkakeikoille.

Kultakutri ja kolme alpakkaa Alpakat olivat mielessäni myös silloin, kun osallistuin Nukketeatteri Sananjalan järjestämälle Nukkekurssille talvella 2019. Kurssilla syntyi Kultakutri. Siitä tuli 70-senttinen tasonukke, joka sai kehräämästäni alpakkalangasta kultaiset kutrit, kirpparilöydöistä punaisen valkopilkullisen mekon vaaleanpunaisine alushameineen ja lähes puhkikuluneet 19-numeroiset kengät. Lopputulos oli tarkoitukseeni täydellinen, ja sen kruunasi puuttuva r-kirjain. Kurssilla suunniteltu harjoitusesitys lähti mukaani ja ärrättömyys jäi Kultakutrin pysyväksi ominaisuudeksi.

Nukke sai oman rooliinsa alpakkakeikoilla. Vierailukohteesta riippuen sillä oli mukana vanha aapinen loruineen ja arvoituksineen tai nukketeatteriesitys Kultakutri ja kolme alpakkaa. Esitys perustui tarinaan kolmesta karhusta.

Oikeat alpakat seurasivat sivusta, kun pehmolelusta tehty vauva-alpakka, pumpulinpehmeä villapallo, ystävystyi Kultakutrin kanssa. Se erilaisuus, kun pikkutytöltä puuttui r-kirjain ja vauva-alpakalta taito syödä porkkanoita,

kun suussa istui tukevasti tutti, yhdisti ja sai aikaan erilaisuusjuhlat. Esityksen jälkeen yleisö sai tutustua oikeisiin alpakoihin, ja reaktioista päätellen Kultakutri oli elävä viisivuotias pikkutyttö.

Luettuani nukketeatteri-innostukseni myötä alan kirjallisuutta, palasin 1500-luvulle. Keskiajalla nukketeatteriesityksissä oli mukana elävä eläin. Ranskalaisen nukketeatterihahmon kanssa näyttämöllä oli apina tai kissa, saksalaisessa Kasper -teatterissa kyyhkynen, englantilaisten Punch teatterissa koira ja wieniläisessä Wurstl-teatterissa kani. Minulla se oli alpakka.

Erilaisuusjuhlia ja improvisaatiota Tavallisen syksyn tavallisen harmaa päivä vuonna 2019 ei koskaan enää ollut tavallinen sen jälkeen, kun Kultakutri tapasi Bibin ja minä Lailan. Sen myötä loppusyksy sai uuden merkityksen, samoin erilaisuusjuhlat. Bibi, tansanialainen isoäiti, oli valmistettu Lähetysyhdistys Kylväjän Menox maailmalle -nukketeatterille. Aiemmin olimme Lailan kanssa tavanneet Nukketeatteri Sananjalan järjestämällä Nukeilla näyttelemisen kurssilla edellistalvena. Kun Laila otti yhteyttä, jotta harjoittelisimme yhdessä nukettamista, alusta asti oli selvää, ettemme työstä valmiita käsikirjoituksia, vaan halusimme improvisoida.

Mietimme teemoja, joista halusimme tehdä pieniä esityksiä. Otimme yhteyttä paikalliseen hoivakotiin, jotta voisimme esiintyä koeyleisölle. Asia sai innostavan vastaanoton ja pian kalentereissamme oli seitsemän varausta. Hyväntekeväisyykiertuettamme oli tilattu Jämsän seudun palvelutaloille ja vanhusten joulujuhliin. Tieto keikoistamme levisi ja uuden vuoden 2020 alkaessa olimme jo reissuhommissa, kun saimme kutsut sadan kilometrin päähän Kangasalle ja Tampereelle.

Vaikka esitykset pääosin etenivät ennalta sovittujen aiheiden pohjalta, aiheet elivät ja niitä syntyi esitysten edetessä. Esitykset yllättivät toistamattomuudellaan, jos yleisö saatiin mukaan. Esimerkiksi, kun yleisössä ollut Irma esittäytyi, niin Kultakutri totesi ”hyvä ilma” ja aiemmin alpak-

11

kakeikalla kuulemani lapsen lausahdus, miten alpakoilla oli ”ihania kalvoja”, siirtyi Kultakutrille. Siitä syntyi idea joulunajan esityksiin, joissa Bibi ei ymmärtänyt erikoista jouluperinnettä, jossa ”mentiin leellä, päällä tulkki, jossa on kalvoja”. Hän ei myöskään ymmärtänyt kuusen kolistelua, vaikka hauskoilta kuulostivatkin siihen liittyvät laulut Latilitilalla ja Kuulapalta. Kun Kultakutri ei osannut tai jaksanut selittää, yleisö pääsi osallistumaan. Jos yleisö ei innostunut, Kultakutri saattoi vaihtaa puheenaihetta ja kertoa lempiharrastuksestaan, joka oli vilkkaus tai katsoa isoäitiä suurilla sinisillä silmillään ja todeta, että hänestäkin tulee isoäiti, jolla on silosäälet, selkälankaa ja sääliluut kohdillaan, ja että hän aikoi tehdä töitä haltiavoimin.

ma, vanhasta autonrenkaasta tehty sandaali, joka Kultakutrille on lantasandaali ja siitä lähtee keskustelut lannasta, loskasta ja loskakuskista, samalla kun rantasandaalit kiertävät yleisön ihmeteltävinä.

Kirjahyllyn Suuresta keittokirjasta, Värikuvakasviosta ja Pohjolan lintukirjasta löytyi metreittäin listoja lempiruoista, -linnuista ja -kasveista. Kaljalanpaistin lisäksi Kultakutrille maistuivat: liisi, hamppali ja maljapiilakka. Lintumaailman kiinnostavimmat yksilöt kulki, hiilihaukka, viilupöllö ja lantasipi lähtivät lentoon ja kasveista kiehtovin oli käenlieska. Alpakoiden lisäksi lempilemmikkejä olivat lotat ja hiilet. Toiveammatit löytyivät nettiä selaamalla, mutta pikkutytöstä ei silti kuitenkaan tulisi mylläliä tai solvaajaa, vaan suuntana voisi olla lautatie. Tai voisihan sitä olla vaikka lantavahti tai paalimestali.

Nuket järjestävät läsnäolollaan erilaisuusjuhlat arjen keskelle ja improvisaatio saattaa mahdollistaa yleisölle ison roolin. Varsinainen improvisaatioteatterihan on syntynyt jo 1400-luvulla ja nukketeatterikirjallisuudessa on mainittu, että 1800-luvun loppupuolen amerikkalaisessa varieteen vaudevillessa hyödynnettiin yleisön kommentointia ja reaktiota kesken esityksen. Tämä juuri tekee meidänkin esityksestämme joka kerta ainutlaatuisen ja erilaisen kokemuksen. Kun suljemme vierailupaikan ulko-oven, mukana on onnistuneen improvisaation synnyttämä juhlan tunne.

Tavoitteena oli herättää tunteita, viihdyttää ja välittää tietoa lapsen ja isoäidin välisen ystävyyden kautta. Esityksiin tuli ärrättömyydestä huumoria, vaikka lapset eivät kirjaimen puuttumista ymmärtäneetkään aikuisten tavoin. Lapset pystyivät silti samastumaan Kultakutriin, joka sai olla oma aito itsensä lempeän isoäidin seurassa, vaikka väärinkäsityksiäkin syntyikin. Suomalaisen ja afrikkalaisen elämän ja kulttuurin eroista huolimatta lähimmäisenrakkaus, erilaisuuden hyväksyminen ja toisen kunnioittaminen ovat kaikille yhteisiä ja tärkeitä aiheita sekä myös osa esityksen kansainvälisyyskasvatusta. Elämän kansainvälistymisen ja monikulttuuristumisen myötä oikeudenmukaisuus ja vuorovaikutus vaativat yhteisymmärrystä. Ihmisoikeusasiat, kuten tasa-arvo ja globaalit aiheet, kuten kestävä kehitys, ovat myös mukana esityksissä. Konkreettisena esimerkkinä Bibillä on mukana tansanialaisten valmista-

12

Selvitämme aina etukäteen esityksen tilaajalta, millaiselle yleisömme esitämme, jotta voimme käsitellä eri teemoja yleisölle sopivalla tavalla. Otamme huomioon, onko paikalla lapsia vai aikuisia ja myös sen, voiko esityksessä tuoda esille Bibille tärkeää kristillistä elämänkatsomusta.

Kultakutrin ja Bibin lisäksi esityksissä ovat mukana pehmolelualpakka ja Bibin lapsenlapsi Neema, jotka saavat olla yleisön hoivissa esitysten aikana.

Kiireellä ei ole siunausta Kun Kultakutri hyörii ja pyörii ja hameen helmat hulmuavat, isoäiti istuu keinutuolissaan elämänkokemuksensa tuomalla rauhallisuudellaan. Puolituntisen vierailun päätteeksi tyttö muistaa, ettei saanut viipyä kauan. Isoäiti halaa ja hyvästelee ja Kultakutri toteaa isoäidin olevan lakastunut. Sitten on lähdettävä kotiin suolaa päätä. Bibi jääkeinutoliinsa ihmettelemään, että mitähän se tyttö taas keksi.

Esityksen nimi Kiireellä ei ole siunausta, on tansanialainen sananlasku, joka kuvastaa konkreettisesti afrikkalaisen elämän mentaliteettia. Laila on kokenut sen, kun on ollut Tansaniassa lähetystyössä. Jos on aikaa ja yleisöä kiinnostaa, hän kertoo elämästään siellä, muun muassa siitä, miten maassa on paljon isoäitejä, jotka ovat ottaneet vastuulleen lastenlasten kasvattamisen, kun vanhemmat

ovat kuolleet aidsiin. Kertomukset työntäyteisestä afrikkalaisesta arjesta konkretisoituvat tummaihoisen isoäitinuken kautta hyvin. Eräällä palvelutalolla tämän jälkeen pappa selitti sylissään istuvalle Kultakutrille, että ”tänne ei voi ottaa mukaan suuria summia rahaa, mutta ensi kerralla otan, niin saat sitten ostettua sen vuohen”.

Olen saanut omien lasten myötä seurata viiteen kertaan viisivuotiaan elämää. Se on ollut jatkuvaa pyörimistä ja hyörimistä, kyselyä ja utelua, arvuuttelua ja opettelua.

Siksi minun on niin helppoa uppoutua Kultakutrin rooliin.

Sielunkumppaneiden harrastuksena hyväntekeväisyys Harvoin aikuisiällä syntyy uusia ystävyyssuhteita. Yhteinen harrastus yhdisti ja kokemamme sielunkumppanuus synnytti nopeasti saumatonta yhteistyötä. Nukettaminen näyttää yleisöltä saamamme palautteen perusteella siltä, kuin olisimme harjoitelleet kauan ja paljon.

Hyväntekeväisyysesitysten tuottaman ilon ja juhlan tunnun lisäksi mukaan on tullut myös kielen ja sanailun tuottama ilo. Tansaniassa puhuttua suahilin kieltä on helppo oppia ja esityksissä Bibi opettaa Kultakutria ja yleisöäkin laskemaan kymmeneen ja laulaa yksinkertaista, tarttuvaa suahilinkielistä laulua. Sanat lausutaan kuten kirjoitetaan ja lisäksi kielessä on erikoista se, ettei ole väliä, käyttääkö r-kirjainta vai korvaako sen l-kirjaimella. Esimerkiksi Lailan nimi voi yhtä hyvin olla niin Laira, Raila kuin Raira.

Myös Kultakutrin ärrätön kieli elää arjessamme, sillä eihän ole väliä, käykö hyvä tuuli vai tuuri. Kunhan muistaa, että on lauhaa ja malttia. Ja sen, että kiireellä ei ole siunausta.

Nämä maakuntakuulumiset Keski-Suomesta Jämsän seudulta kokosi Soile Hintikka-Halonen, joka on artesaani-kotiäiti ja jakaa teatterinukke Kultakutrin ja lemmikkiensä kanssa sadan kilometrin säteellä alpakkailosanomaa sekä tekee hyväntekeväisyys- ja nukketeatterikeikkoja Afrikassa työskennelleen, eläkkeellä olevan diakonin, Laila Laukkasen, ja tansanialaisen isoäitinuken, Bibin, kanssa.

13

Nukketaiteilija ja näyttelijä Rainer Kaunisto 70 vuotta Rainer Kaunisto on valmistanut vuosikymmenten saatossa yli 1000 teatterinukkea ja kymmeniä lavastuksia. Osa nukeista on Teatterimuseossa ja jotkut K. H. Renlundin museossa Kokkolassa. Sen lisäksi Kaunisto on tehnyt pitkän päivätyön useissa kaupunginteattereissa näyttelijänä sekä esiintynyt televisiossa, elokuvissa ja tehnyt animaatiodubbauksia. Hän perusti Helsinkiin oman yhden miehen nukketeatterin, Rooman, vuonna 1993.

teiskunnan tukea saavat ammattinukketeatterit syntyivät.

Aiemmilla vuosikymmenillä asialla olivat olleet yksityiset pienet yritykset. Aluksi tekijöitä oli vähän, ensimmäinen ammattinukketeatteri, Vihreä Omena, syntyi samoihin aikoihin. Alan suuressa loikassa eteenpäin Kaunisto oli mukana ensimmäisten joukossa. Kaunisto teki nukketeatteria sivutyönään kaikissa kaupunginteattereissa, joihin hänet oli kiinnitetty näyttelijäksi.

Rainer Kaunisto aloitti teatteriuransa kotiseudullaan Kokkolan kaupunginteatterissa 1960-luvulla. Se oli silloin ammattijohtoinen harrastajateatteri. Hän toimi nuorena poikana myös somistajana paikallisessa Sokoksessa, mikä tarjosi hänelle mahdollisuuden käyttää näppäryyttä ja kehittää omia visuaalisia ratkaisuja. Kokkolasta hän siirtyi Savonlinnaan harjoittelijanäyttelijäksi vuonna 1971. Pienessä teatterissa hän pääsi myös lavastamaan. Ensimmäisen varsinaisen näyttelijänkiinnityksensä hän sai Imatran Teatteriin vuonna 1973. Siellä hän jatkoi myös lavastusten suunnittelua. Pienet teatterit tarjosivat lahjakkaalle nuorelle mahdollisuuden kehittyä.

Vuonna 1975 Kaunisto siirtyi Imatralta Joensuun kaupunginteatteriin, josta matka jatkui Jyväskylään vuonna 1981. Siellä hän näytteli vuoteen 1996, jolloin edessä oli ratkaiseva askel. Hän jätti paikkansa laitosteatterissa, siirsi nukketeatteritoimintansa Helsinkiin ja jatkoi päätoimisena nukketeatteritaiteilijana omassa yhdenmiehen teatterissaan, Roomassa.

Samana syksynä alkoi työ myös nukketeatterin parissa ja valmistautuminen ensimmäiseen ensi-iltaan. Se oli seuraavana vuonna. Näytelmä oli Sipuliretki Merileväsuvannossa. Kirjoitimme sen yhdessä, Rainer lavasti ja teki nuket, minä ohjasin. Me molemmat näyttelimme yhdessä Saara Suovan kanssa. Produktion nukeista ainakin yksi on säilynyt ja se on Teatterimuseossa. Se oli lähtölaukaus Rainerin pitkälle nukketeatteriuralle, joka alkoi muun teatterityön ohessa.

1970-luvulla elettiin nukketeatterin murroksen aikaa, laitosteatterit alkoivat tuottaa nukketeatteriesityksiä ja yh-

14

Samaan aikaan kertyi lisää myös elokuva- ja televisiorooleja. Hän jatkoi opetustoimintaansa, piti kursseja eri puolilla maata ja vaikutti alan kehitykseen myös nukketeatterin ammattitutkintojen arvioijana. Hänestä tuli Unicefin hyväntahdonlähettiläs vuonna 2002 ja Suomen Uniman kunniajäsen vuonna 2014.

Kaunisto on monipuolinen näyttelijä. Hän on näytellyt n.

100 teatteriroolia. Niitä ovat olleet mm. Othellon Othello, Romeon ja Julian Capulet, Tartuffen Orgon, Loppiaisaaton Malvolio, Leikin lopun Ham, Equus’in Psykiatri, Aleksis Stenvallin elämän Aleksi, TV:n Pikku Veturin juontaja Toivo Taivas. TV 2:n Uppotukin Jehu ja Meedion Nimismies.

Hän on esiintynyt myös useissa TV-sarjoissa. Kauniston valmistamia nukketeatteriproduktioita ammattiteattereissa on ollut 35. Niistä suosituimpia ovat olleet mm. Prinsessa Ruusunen, Nestorin nukkesirkus, Satu pikkuisesta tytöstä,

jonka isä oli kaniini ja Keisarin uudet vaatteet. Lisäksi on huomattava määrä Teatterimuseon tilastoinnin ulkopuolelle jääneitä harrastajateattereiden kanssa tehtyjä esityksiä.

Rainerille nuken teko on kuin kuvanveistoa. Hän on kehittänyt oman tekniikkansa nuken rakentamisessa ja opetustyönsä ja vierailujensa myötä vaikuttanut nukketeatterin tekemiseen useissa laitosteattereissa eri puolilla maata.

Hän on esiintynyt myös Afrikassa ja Etelä-Koreassa.

Eero Siren

Kirjoittaja on Rainer Kauniston ystävä ja työtoveri

Rainer Kaunisto Näyttelijä, nukketaiteilija.

Syntynyt Toholammilla.

Asuu Helsingissä.

Näyttelyt useissa suomalaisissa teattereissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa.

Valmistanut nukkeja ja lavastuksia;

kirjoittanut ja dramatisoinut nukkenäytelmiä.

Opettanut nukketeatteria opettajiksi opiskeleville Jyväskylän yliopistossa.

Tehnyt monen vuoden ajan Pikku Veturi -ohjelmaa Ylelle yhdessä Eppu Nuotion kanssa.

Perusti Helsinkiin yhden miehen nukketeatterin, Rooman.

Nukketeatterin uranuurtajia ja kehittäjiä Suomessa 1970-luvulta lähtien.

Täytti 70 vuotta keskiviikkona 27.5.

15

Kara Traditional Turkish Shadow Theatre

Inscribed in 2009 (4.COM) on the Representative List of the Intangible Cultural Heritage of Humanity Karagöz is a form of Turkish shadow theatre. It features figures known as tasvirs, made of camel or ox, that hide in the shape of people or things. They are held on rods in front of a light source to cast their shadows onto a cotton screen. A play begins with the projection of an introductory figure to set the scene and suggest the themes of the drama, before it vanishes to the shrill sound of a whistle, giving way to a main performance that may incorporate singing, tambourine music, poetry, myth, tongue-twisters and riddles. The usually comic stories feature the main characters Karagöz and Hacivat and a host of others, including a cabaret chanteuse called Kantocu and an illusionist-acrobat named Hokkabaz, and there are plenty of puns and

16

imitations of regional accents. The puppets are manipulated by one lead artist, the Hayali, who may have one or more apprentice-assistants who are learning the craft by helping to create the tasvirs and accompanying the action with music. Once played widely at coffeehouses, gardens, and public squares, especially during the holy month of Ramadan, as well as during circumcision feasts, Karagöz is found today mostly in performance halls, schools and malls in larger cities where it still draws audiences. The traditional theatre strengthens the sense of cultural identity while bringing people closer together through entertainment.

agöz

17

KARAGÖZ This is a shadow play based on the movements of representations of people, animals or objects called “tasvir” made of water buffalo or camel skin with the help of sticks against a curtain with s strong source of light behind it.

The play takes its name from its main character, Karagöz.

Southeast Asia is considered to be the origin of shadow theatre. There are different opinions as to its existence in Turkey. According to one view, the “kor kolcak” and “cadir” performances of Central Asia were in fact examples of shadow theatre and came to Anatolia by means of migration. Another opinion holds that Sultan Yavuz Selim brought shadow theatre artists to Turkey when he captured Egypt in 1517.

Karagöz, which took its final shape in the 18th century, was always one of the most popular forms of entertainment.

Karagöz shows are performed by one single artist. Movements of the models on the curtain, their voices, different accents and mimicry are all carried out by a single person.

The subject matter in Karagöz is dealt with in an amusing way. The main comic elements are double meanings, overstatements, word games and mimicry.

1. The initial section, in which Hacivat comes onto the curtain with singing and calls for Karagöz, is called “mukaddime.” In this section, the poem that is read out by Hacivat emphasizes that the play aims to teach people and has an element of Islamic mysticism.

2. In the “muhavere” section, there is a discussion between the main protagonists, Karagöz and Hacivat, apart from the main subject matter and based on words, not action.

“Muhavere” may also be composed by using repartee.

18

In this section, there is an emphasis on the differences between the characteristics of Karagöz and Hacivat. The “muhavere” may or may not be related to the play itself.

3. The section in which story is told and the other characters come onto the curtain is called the “fasıl.” The play takes its name from the topic that is set out in this part.

Some characters leave the play in this section, although Karagöz and Hacivat stay on the curtain.

4. In the final part, Karagöz and Hacivat announce that the play is about to end, apologize for their mistakes and announce the following play.

Karagöz also contains a considerable element of satire and lampooning, which refer to the state authorities in a comic style. The main characters in the play are Karagöz and Hacivat. Karagöz represents the morals and common sense of the nation. Hacivat has had a good education and lives in harmony with the prevailing system of corruption.

The other characters in the play are Tuzsuz Celebi, Matiz, Beberuhi, Arnavut, Yahudi, Cerkez, Kürt and Laz. Karagöz attracted the interest of and was supported by the palace. In the ceremonies and circumcision rituals organized by the palace, Karagöz plays were a major attraction.

Karagöz became an integral part of the Istanbul-based Ottoman culture. We can observe elements of daily life of Istanbul in these plays.

Karagöz Techniques The curtain on which Karagöz plays are performed is called the “ayna” (mirror). Curtains used to be 2 x 2.5 m at first, but were then decreased to 110 x 80 cm. Inside, there is

a “pes tahtasi” placed under the curtain. Added to this there are a bell, a tambourine, a bamboo, nareke (pipe) and candles or an electric bulb to illuminate the curtain.

The models used in the play are 32–40 cm long and generally made of camel or water buffalo skin. The leather is made transparent by the use of a special method in which it is processed with sharp knife called a “nevregan.” The individual parts of the puppets are tied to each other with cords known as ‘kalkut’ or ‘kiris.’ After this process, the puppets are colored with Indian ink or natural paints.

Karagöz, which was an important source of entertainment in the Ottoman period, used to be performed during Ramadan, religious ceremonies, at circumcision ceremonies and in coffee houses or gardens. It commented on the social events of the period in a satirical style, and as we know, it was generally performed in Istanbul. It spread to other parts of Anatolia as artists began to go on tour. Karagöz is being watched, loved and known by everyone from young to old people in Turkey, at the same time thanks to the historical background of Karagöz is known and researched by puppeteers around the world.

Karagöz is found today mostly in performance halls, schools and malls in larger cities where it still draws audiences. The traditional theatre strengthens a sense of cultural identity while bringing people closer together through entertainment. Moreover, shows of Karagöz are addressing certain people because they simultaneously represent various events by imitating distinctive characters, intellectual and emotional behaviors in the public.

This makes it possible to determine the mentality of the society –so- ciologically and psychologically.. Karagöz is like a mosaic and it is a symbol of living together with different ethnic groups in the same territory so according

to this feature, it is interesting. Karagöz is a form of shadow theatre which goes across the board, has a critical and fascinating atmosphere, unique rules, non-adherence to time and place, the ability to host characters from all nationalities, and it appeals to all age groups from 7 to 77.

Mustafa Aksu I was born and raised in Antalya/Turkey. I am the third child of a farmer parent. I studied Turkish and social studies teaching (bachelor's) at the Faculty of Education at Süleyman Demirel University. I did my master's degree at the Institute of Educational Sciences of Akdeniz University. I was doing my doctorate on art-based education at the Gazi University Institute of Educational Sciences, but my education was disrupted.

I worked as a social worker in the family ministry for many years. During this time, I worked with homeless children, disabled individuals and in a Care Rehabilitation Centre. I had a successful career life. However, following the controlled coup attempt in Turkey on July 15, 2016, I was expelled from my profession and sentenced to a civilian death. I was sentenced not because of criminal elements but only due to my beliefs, ideas in opposition to the government, because of newspapers and magazines I read, the bank where I invested my money and the school where my son studied.

Filiz was a professional theatre artist and in 2015 founded a puppet theatre of her own. So, I started helping her. In fact, this is how I started my close contact with puppetry and theatre. I made new puppets, evaluated the stories and the texts that we used in our plays, and also made the scenery and the decor with my wife. In Turkey, puppets

19

were usually made in the form of entertainment-oriented musical dance shows. When we were talking about how to create a concept with Filiz, as I was an educator, we decided that there would be no “show”, most importantly.

We wanted children to both have fun and learn something but also to see their role models. In short, our aim was to contribute to an art-based education. In this, we found a nice way to work. We worked especially with schools, preparing plays and performances for character education in annual curricula. We attended festivals whenever possible.

As for me, after November 2018, I no longer had the possibility to continue to stay in Turkey, so I had to leave the country and in January 2019 I came to Finland. The first thing I did after coming here was to contact Unima Finland.

I wanted to become a member and meet puppeteers here.

Unima Finland welcomed this request and accepted my membership. I was very happy about that. I attended art workshops here, I made several puppet workshops. I now move on with my life here and I want to be here in the arts and bring diversity to the culture and art life in Finland.

I believe that I have much to learn from the esteemed puppet artists here. Thank you for having me in this family.

Stay true to your art and take care of yourself.

Filiz Aksu I was born in Istanbul in 1980. I’ve had an interest in theatre since elementary school years. After finishing high school, I trained alongside professional theater artists in 1998 and acted in several theatre plays. My masters in theatre taught me a lot, and I always continued to read and research about the art of theater. For many years, I acted as a theatre actor, a radio theatre actor, a theatre writer, and a director. After touring in many parts of Turkey and in different countries, I continued my career as a drama teacher. The relationship between me and the kids was so strong that we put on some great plays together.

I started studying Puppet Theatre in 2014. The love for puppet theatre filled my heart. I wrote my own plays, made my puppets and played with them. For the first time in Turkey, we prepared puppet performances for the educa-

tion of values. These performances were very beneficial to children and to young people, because they were fun and educational puppet performances that were seen parallel to the education of values given in schools. Karagöz play was always in my heart, after learning about making Karagöz puppets, we prepared our plays with Mustafa and started to stage them. We were members of the Turkish Unima, although the Turkish Unima was not very active for some reason, so we met a few new puppeteers, and we did some work together.

Our artistic work in Turkey was getting better. We were doing traditional arts-themed workshops for children.

But because of the sanctions imposed by the dictator in Turkey, my husband was removed from his job and then sued. A lot of people went to jail for no reason, and they were convicted. The only reason was that they thought differently. Mustafa also did not want to be involved in this corrupt system, and was forced to leave Turkey in 2018.

We went into a troubled period of one and a half years with my little son. After Mustafa came to Finland and got a residence permit, we came here to reunify our family.

But we want to be remembered not because of our victim position but because of our fine works of art.

One of the first things I did after coming to Finland was to become a member of Unima Finland. We have been accepted to the International Unima Congress and World Puppet Festival in Bali, Indonesia on 13–19 April 2020 with our Karagöz play. The organization in Indonesia was delayed due to the coronavirus. We had to cancel our Karagöz plays in Hämeenlinna and a few other places we had planned. Here we have performed Karagöz plays twice at Rikhardinkatu Library and Sello library for free.

There were Finnish people and other nationalities, along with many Turkish people, in the audience. The halls were full both times and this made us very happy. Of course, we want to be integrated in Finland as soon as possible and contribute to this country with our art and our love. We want to thank our Finnish artist friends who have helped us with this and we look forward to being supported by all the new friends yet to be discovered.

Mustafa and Filiz Aksu

POIKKEUSTILASSA Kulttuuriala putosi koronakevään kuluessa korkealta ja kovaa poikkeustilarotkoon. Kaikki toiminta tyrehtyi dramaattisen yhtäkkiä: teatterit ja kulttuuritalot, kirjastot, kaikki julkiset tilat kahviloita ja ravintoloita myöten suljettiin 16.3.2020 poikkeustilan takia yli kahdeksi kuukaudeksi. Ensiesitykset, kevätkauden näytökset, harjoitukset syyskaudelle ja työpajat peruttiin kaikkialla. Kiertueet ja keikat tyrehtyivät, yleisöt kaikkosivat. Festivaalit, konsertit ja ulkoilmatapahtumat peruutettiin hyvinkin lyhyillä varoitusajoilla. Kaiken kukkuraksi Uusimaa eristettiin muusta Suomesta ja maan ulkorajat suljettiin, mikä esti kaiken trafiikin.

Kaikki kulttuuritoiminta tyssäsi kuin seinään Esiintyvien taiteilijoiden, valo- ja ääniteknikoiden, visualistien, muusikoiden ja tuottajien työt tyssäsivät täydestä vauhdista koko Suomessa. Toimeentulo tyrehtyi tyystin teatterin, tanssin, musiikin ja muiden esittävien taiteiden alalla. Ei esityksiä, keikkoja tai konsertteja, ei mitään tuloja kuukausikaupalla. Eikä yleisöä, jolle ei ollut mitään kulttuuritarjontaa ensimmäisen kerran sota-ajan jälkeen. Kouluissa, päiväkodeissa ja palvelutaloissa sekä kaikissa muissa mahdollisissa esityspaikoissa peruttiin kaikki kulttuurinen ja kuntouttava toiminta, minkä jälkivaikutukset heijastuvat tuleville vuosille.

Koko nukketeatterikenttä halvaantui muun esittävän taiteen mukana. Pahinta oli epätietoisuus siitä, milloin voidaan palata taas toimintaan, normaaliin teatterityöhön ja elinkeinon harjoittamiseen. Vapaan kentän toimijat menettivät kertaheitolla kaikki työnsä ja toimeentulonsa.

Valtionosuutta nauttivat nukketeatterit Hevosenkenkä, Mukamas ja Sampo joutuivat sulkemaan ovensa, syksyn valmiiksi suunniteltu näytäntökausi jäi roikkumaan täysin ilmaan. Hurraa-festivaali ulkomaisine vieraineen peruttiin, Mukamas-festivaali päätettiin siirtää lokakuulle, Helsingin Juhlaviikkojen kanssa elokuussa suunniteltu Sampo XX -festivaali jäi välitilaan, koska hallituksen koronamääräyksiä jouduttiin odottamaan kuukausi kerrallaan. Ulkomaisten taiteilijoiden vierailut Suomeen lakkasivat tyystin force majeur -syystä. Äärimmäisenä pandemian pysäytystoimena Suomen rajatkin suljettiin keväällä, minkä vuoksi taiteilijat eivät päässeet ulkomaille esiintymään ja monet olivat pulassa yrittäessään palata takaisin Suomeen. Livsmedlet-ryhmä (Ishmael Falke ja Sandrina Lindgren) saapui Kanadan kiertueelta Eurooppaan, Ranskaan ja Saksaan juuri maaliskuussa, jolloin koronatilanne eskaloitui koko

Euroopassa. Keikat alkoivat kaatua kuin dominopalikat, kertoo Falke ja kuvailee jännitysnäytelmää siitä, miten he onnistuivat pääsemään takaisin Suomeen vain vuorokautta ennen kuin rajat sulkeutuivat. Loppukevät menikin sitten jäitä poltellessa, sillä mitään teatteritoimintaa ei voitu toteuttaa livenä missään Suomessa.

Tukitoimista huolimatta taidekenttä ahdingossa Julkisen puolen tukitoimet käynnistyivät vähitellen monenlaisilla ehdoilla. Työvoimatoimiston ja Kelan myllyyn pääsivät jopa freelancerit ja yrittäjät, joille tihkui vaihtelevan nuukasti tukea. Opetus- ja kulttuuriministeriö, Taiteen edistämiskeskus ja yksityiset säätiöt perustivat kulttuuritoimijoille hätäapurahoja. Koneen säätiö myönsi kotiresidenssitukea, jonka saaneet taiteilijat pystyivät työskentelemään ja työstämään teoksiaan tai suunnitelmiaan kotona keväällä. Nukketeatterialalle näitä residenssitukia (à 8400 euroa) myönnettiin kolmelle toimijalle. Taiteen edistämiskeskuksen koronatukea (à 3000 euroa) sai alaltamme 25 toimijaa. Ilman erityisavustuksia jäi kuitenkin valtaosa vapaalla kentällä toimivista sooloteattereista, ryhmistä ja muista toimijoista. Valtionavustuksia nauttivat nukketeatteritkin sinnittelivät suljettujen ovien takana ilman lipputuloja eivätkä voineet järjestää edes taidekasvatustoimintaa tai työpajoja. Tilavuokrat, palkkakulut ja muut kiinteät menot törmäsivät tulopuolen äkilliseen tyrehtymiseen.

Tässä tilanteessa kaikki ammattilaiset nuolivat näppejään keväällä, vailla mahdollisuutta taiteellisen elinkeinon harjoittamiseen. Taidekentän ahdinko jatkuu pitkään erityisesti freelancereilla, joilta vedettiin keväällä matto jalkojen alta. Kattoahan heillä ei ole päänsä päällä, joten kulttuurialan sulku vei leivän pöydästä tuhansilta ammattilaisilta. Kiinteät nukketeatterit ja vapaan kentän toimijat ovat edelleen pulassa, sillä näyttää siltä, että näytöksiin ei ole tulossa lapsiryhmiä syyskaudellakaan. Harrastajanukke-

23

teattereista mm. Hupilainen joutui perumaan kevätkaudelta 35-vuotista toimintaansa juhlistavat esitykset ja tapahtumat. Kangasala ja lähikunnat jäivät ilman tasokkaita alan ammattilaisten ohjaamia näytelmiä. Uskonnollisten yhteisöjen nukketeatteritoiminta tyrehtyi myös, sillä seurakuntasalit ja kirkot (sekä leipäjonot) suljettiin kevääksi. Kansan Raamattuseuran kristillinen nukketeatteri Sananjalka, jolla on vuodessa 150 esitystä ja lukuisia työpajoja, joutui muiden lailla keskeyttämään ja supistamaan toimintaansa poikkeusoloissa.

Taide siirtyi näyttämöiltä nettiin ja ulkotiloihin, loppukesä toi toivoa Mutta kun hätä on pahin, uusia keinoja otettiin alkushokista selvittyä käyttöön: taide siirtyi verkkoon, jonne teatterin, musiikin ja muiden alojen taiteilijat tuottivat viraaliesityksiä ja -konsertteja. Teatterialan toimijat ryhtyivät vähitellen striimaamaan produktioitaan, työprosessejaan ja keskusteluja taiteestaan verkossa. Nukketeatterikentän taiteilijatkin toteuttivat omia esitysvideoitaan ja työpajoja etätyöskentelynä, kuten Nukkereaktorin Aapo Repo Mikkelistä. Nukketeatteriesityksiä striimattiin, turkulaiset toimijat tuottivat poikkeustila-taidetta netin välityksellä, Hevosenkenkä perusti Satupuhelimen ja monia muitakin tapoja tuoda taidetta ihmisten ulottuville kehitettiin. Parvekkeiden alle ja pihamaille ilmaantui taiteilijoita konsertoimaan, esittämään teatteria ja sirkusta.

Nukketeatteri Vihreä Omenan Lumikuningatar 2000, visualisointi, nuket, dramaturgia, ohjaus: Luis Zornoza Boy, kuvaaja: Leena Klemelä. Vihreä Omena toimi vuosina 1971-2004, mutta teatteri joutui lopettamaan toimintansa 1990-luvun laman seurauksena. Lama aiheutti silloin vakavan poikkeustilan kulttuurikentälle.

24

Tämäkään ei silti ole ratkaissut taidekentän ahdinkoa, joka jatkuu pitkään erityisesti freelancereilla. Koronatilanteen jatkuessa syyskausi on vielä hyvin epävarma, vaikka valtionavustuksia nauttivat teatterit avasivatkin näyttämönsä uudelleen jo elokuussa. Elokuun Sampo-festivaali järjestettiin kotimaisena, mikä antoi helsinkiläiselle yleisölle mahdollisuuden nauttia suomalaisen nukketeatterin taiteellisesta moninaisuudesta sekä usealla näyttämöllä että ulkoilmatapahtumissa. Kesä toi jo toivoa: vaasalai-

nen Pikku Aasin nukketeatteri esitti ahkerasti kesäteatteria paikkakunnallaan ja suunnitteli lokakuulle Kansainvälistä nukketeatterifestivaalia Vaasaan.

Oululainen, jo yli 20-vuotias, Akseli Klonk siirtyi kesäkuussa Hupisaarten teatteriin näytelmällä Maailman ympäri 80 päivässä, jonka laajempi näyttämötoteutus oli keväällä 2020 tarkoitus tehdä Kokkolan kaupunginteatteriin Janne Kuustien vierailuohjauksena. Tämä suurhanke peruuntui koronatilanteen vuoksi vain viikkoa ennen ensiesitystä, kuten monen muunkin laitosteatterin suunnitelmissa olleet näytelmät ja näytännöt. Vapaan kentän toimijat, kuten Nukketeatteri Ofelia käynnistivät toimintansa elokuussa. Porvoon Vanhassa kaupungissa nähtiin Nimbu-norpan päiväunen kantaesitys, yleisön istuessa vanhassa aitassa turvaetäisyyksillä. Ofelian ja Nukketeatteri Pikku Kulkurin Sibeliuksen satu -esitys lähti kiertueelle Porvoon vanhustentalojen pihoille vanhusten iloksi elo-syyskuussa. Yleisöstä on kirvonnut kommentteja: ”Ihanaa, että te tulette luoksemme, kun itse emme pääse mihinkään”.

Taide siis lähti näyttämöiltä kävelemään.

Teatteri Hevosenkenkä aloitti syyskauden näytännöt jo elokuussa kotinäyttämöllään Espoossa, Klonk toipuilee keväästä ja käynnistelee toimintaansa, syyskuussa teatteri vierailee Helsingin Priden lastentapahtumassa ja muillakin paikkakunnilla. Elina Lajusen ohjaama Myttyiltamat suuntaa kiertueelle Keski-Suomeen, missä on viime vuosina ollut nukketeatterin mentävä aukko. Muutkin nukketeatterit vierailevat eri paikkakunnilla ja uudelleen avautuneissa kulttuuritaloissa syyskaudella. Teatteri Mukamaksen Pöllö Hukassa? -esitys lähtee kiertämään Suomea syyskuussa, Tampereen kotinäyttämökausi käynnistyy marraskuussa.

Turkulainen Tehdasteatteri aloitti esityskautensa jo elokuun puolella Timo Väntsin sooloesityksellä Erittäin Hyvä ystäväni Paroni von Münchhausen. TIP-Festiä organisoidaan jo marraskuulle 2020. Åbo Svenska Teaterisssa sai syyskuussa kantaesityksensä nukketeatteriesitys När farfar

blev ett spöke. Muutkin teatterit ovat avanneet ahkerasti oviaan, joskin tiukoin yleisörajoituksin, jotka koettelevat teattereiden taloutta ankarasti. Mutta taide ja toivo elävät, elpyvät vähitellen ja edessä on uusi aika.

Vapaan kentän syyskausi on silti hyvin epävarma: keikkoja ei ole kuukausikaupalla tiedossa, päiväkodit, koulut ja muut tahot eivät tilaa teatteria luokseen eikä niissä voi järjestää vierailuesityksiä. Tämä on merkinnyt kiinteille nukketeattereille, soolotaiteilijoille ja ryhmille ennen näkemätöntä ahdinkoa tulojen tyystin tyrehdyttyä. Esimerkiksi Emma Jussila-Scherman Lappeenrannasta, jonka Teatteri Karelus on toiminut jo 15 vuotta, on hakemassa töitä päiväkodista saadakseen perheen elantoa turvattua.

Helsingin Juhlaviikot kehkeytti onneksi ihmisten luokse menevän esityssarjan, joka on työllistänyt ammattilaisia: Fauna Humana -ryhmä esiintyi elokuun lopussa Juhlaviikonloppuna mm. Vallilassa ja Kalasatamassa kerrostalojen pihapiirissä suurella menestyksellä. Muitakin taiteilijoita ja ryhmiä nähtiin eri puolilla kaupunkia tässä esityssarjassa elokuun viimeisenä viikonloppuna. Mutta tämä on vasta rikka rokassa, mikä ei näytä vieläkään sakenevan sankaksi kulttuuritoiminnaksi loppuvuoden 2020 kuluessa.

Eläviä esityksiä ja apurahoitusta Eläviä esityksiä on kuitenkin ilmaantunut jo monelle taholle ja uusille paikoille poikkeusjärjestelyin, turvaetäisyyksiä noudattaen ja harvalukuisille yleisöille kautta Suomen. Yksi näistä oli elo-syyskuussa lahtelaisen Nukketeatteri Niveltämön Helsingissä (yhteistyössä helsinkiläisen Metropolitan Puppets -verkoston kanssa) ja Lahdessa toteuttama monitaiteinen rituaaliesitys, jossa yleisö vaelsi luonnossa tapahtumapaikasta toiseen. Teatteri QO Karavan kulkee puolestaan asuntovaunulla paikasta paikkaan esikoisteoksensa Kaukokaiku kanssa. ”Auto on paitsi kulkuväline myös näyttämö, konserttisali, elokuvateatteri, näyttelyti-

25

la, soitin sekä unelma vapaudesta”, kuvailee ryhmä uutta esittävän taiteen muotoa ja tilaa. Ryhmä sai onnekseen Suomen kulttuurirahastolta mittavan apurahoituksen kevätkaudella 2020. Moni muukin alan taiteilija ja ryhmä on onneksi ollut säätiöiden ja julkisten tahojen myöntölistoilla, kuten Hämeen Kuninkaallinen Nukketeatteri, jolle Taiteen edistämiskeskus myönsi ensimmäisen toiminta-avustuksen. Mutta apurahoja eivät suinkaan saa kaikki maan nukketeatteritoimijat.

Takana on jo kevät, jolloin kadut ja toritkin tyhjenivät ihmisistä lähes kahdeksi kuukaudeksi tuhansien sairastuttua, vielä suuremman ihmismäärän ollessa karanteenissa joko hallituksen määräyksellä tai osin vapaaehtoisesti. Suuri, humiseva tyhjiö huokui kaikkialla. Missään ei tapahtunut mitään. Paitsi luonnossa, jonne ihmiset hakeutuivat löytäen sen uudelleen kaiken kiireen ja markkinahumun tauottua.

Uusi ymmärrys elinehdoista alkoi sarastaa. Koronakevät muutti elintapojamme ja ajatteluamme syvällisesti.

Ehkäpä tästä poikkeusajasta seuraa vielä jotain aivan uutta, ainakin esittävän taiteen alalla ovat uudet taiteen kanavat ja toteutustavat alkaneet sarastaa, tavoittaneet uusia yleisöjä ja tulokulmia taiteeseen.

Kamppailu taiteen rahoituksesta ja resursoinnista jatkuu akuuttina

Kuva Timo Väntsin esityksestä Erittäin Hyvä Ystäväni Paroni von Müncchausen.

Kuvaaja: Jussi Virkkumaa

26

Edessä on vielä kamppailu taiteen rahoituksesta, jota uhkaavat koronatilanteen takia tyrehtyneet veikkausvoittovarat, sillä peliautomaatit suljettiin pitkän poikkeustilan ajaksi. Tiede- ja kulttuuriministeri Annika Saarikko on lausunut, että tieteen ja kulttuurin 140 miljoonan euron talouslovi tilkitään ”keinolla millä hyvänsä”. Teatteri- ja Mediatyöntekijöiden liiton Temen toiminnanjohtaja Karola Baran kommentoi Saarikon linjauksia: ”On hienoa, että tänä vuonna koronan vuoksi vähenevät Veikkauksen tuotot on luvattu kompensoida edunsaajille myöhemmissä lisäbudjeteissa. Kyse on kuitenkin laastarista, joka ei

ratkaise isoa peruskysymystä veikkausvoittovaroista. On eettisesti kestämätöntä, että yleishyödyllistä työtä rahoitetaan Veikkauksen riskirahalla. Teme esittikin kesällä, että yleishyödyllinen kulttuuri-, liikunta- ja nuorisotyö rahoitettaisiin tulevaisuudessa kokonaan valtion budjetista eikä epävakailla rahapelituotoilla. Teme ehdotti kulttuuriministerille, että rahoitusmuodosta käydään periaatekeskustelu kesän budjettiriihessä ja arpajaislakia uudistettaessa, Baran tähdentää ja jatkaa: ”Hallitusohjelman arpajaislakia koskevasta kompensaatiokirjauksesta tulee pitää kiinni huononevasta taloustilanteesta huolimatta. Kompensaatio on tehtävä lisäämällä budjettivarojen osuutta kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön rahoituksesta.”

Temen piirissä toimii Nukketeatterikilta, joka huolehtii omalta osaltaan alan ammattilaisten eduista. Suomen Uniman sivustoilla löytyy tietoa Nukketeatterikillasta, joka on laatinut palkka- ja palkkiosuositukset nukketeatterin vapaalle kentälle. Valtion tukea nauttivat nukketeatterit ovat noudattaneet teatterialan työehtosopimuksissa määriteltyjä linjauksia palkkauksesta ja hoitaneet myös muut velvollisuutensa verotuksen yms. suhteen jo vuosikymmeniä.

Kuva Akseli Klonkin ja Kokkolan kaupunginteatterin esityksestä Maailman ympäri 80 päivässä, joka ei koronan vuoksi toteutunut. Kuvaaja: Päivi Karjalainen.

Nukketeatteriala on ollut viime vuosina yhteydessä Opetus- ja kulttuuriministeriöön, Taiteen edistämiskeskukseen, eduskunnan sivistyslautakuntaan ja muihin virallisiin tahoihin edellyttäen koko taiteenalan resursoinnin parantamista muun esittävän taiteen tasolle. Suomen Unima teki vuonna 2014 selvityksen koko nukketeatterialan rakenteesta, toimijoista ja toimenpiteistä, joilla taiteemme koko kentän toimintaedellytykset saataisiin parannettua. Selvitys on luettavissa Suomen Uniman nettisivulta. Maailman nukketeatteriliiton Uniman Suomen keskus toimii määrätietoisesti maamme nukketeatterin hyväksi.

Järjestömme hallituksessa istuvat edustajat Oulusta, Tampereelta, Turusta, Lahdesta ja Helsingistä. Ottakaa epäröimättä yhteyttä, niin tartumme toimeen tarvittaessa. Taide elää, toivoa on.

Maiju Tawast

Livsmedlet-ryhmän esitys Näkymättömät maat palasi koronakeväällä kotimaahan kesken kiertueen. Kuva: Ishmael Falke.

27

Pohdintaa ympäristövastuullisuuden hikisen työläältä polulta Hikoileva maapallo – jöröjukkamaisia tarinoita ympäristöstämme, aina ulkona esitettävä nukketeatteriesitys, nostaa esille ilmastonmuutokseen liittyviä asioita. Sisällöltään ympäristötietoisuutta käsittelevä esitys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita ympäristövastuullista, eikä välttämättä edes ympäristöystävällistä esitystä. Tässäkin tapauksessa kehittämisalueita on ja löytyy edelleen. Kahden esiintyjän kiertävä esitys on pyrkinyt olemaan mahdollisimman yksinkertainen, kevyt ja helpporakenteinen. Esityskatsomo tuodaan mukana, eikä esityksessä käytetä erityistä teatteritekniikkaa. Esitys mahtuu henkilöautoon ja nuket/tarpeisto muutamaan muovilaatikkoon. Vaikka ympäristöasioita pyrittiin huomioimaan etukäteen, työskentely maastossa on myös vaikuttanut valintoihin esityksen valmistuksessa.

Ei paikan päälle vedettävää sähköä -valinta tarkoittaa, että esityksessä kuluu paristoja. Aina ulkona esitettävä tarkoittaa paristojen kulutuksen kannalta sitä, että säätila: lämpö ja kosteus, vaikuttavat toimintatehoon ja kulumisnopeuteen. Jättiparistojen lataaminen vie aikaa ja sähköä.

Esitys mahtuu henkilöautoon, eli autolla kuljetaan, ei julkisilla. Henkilöauto vuokrataan esityskeikkoja varten ja sillä hoidetaan kuljetukset varastosta esityspaikalle ja takaisin.

Autonkäyttö keikoilla helpottaa ajankäyttöä ja pääsemistä mahdollisimman lähelle varastoa/esityspaikkoja esitystilpehöörien kanssa. Olisi idyllistä kuljettaa esitystä maitokärryissä. Mutta tämä ei ole käytännössä mahdollista. Nuket/ tarpeisto kulkevat muovilaatikoissa. Muovia on käytössä, niin tarpeistossa kuin nukeissa. Pressut ja muovilaatikot kansineen ovat välttämättömiä, sillä ne suojaavat esitystavaroita ulkona ja varastossa. Pahvilaatikot, pärekorit ja kangaskassit ovat epäkäytännöllisiä säänkestävyyden takia tämän esityksen osalta. Nukenrakennuksesta kerrottakoon, että tavoitteena ei ollut luonnonmateriaalisten nukkien tekeminen. Luonnonmateriaaleja ja kierrätystavaraa käytettiin mahdollisuuksien mukaan. Käytännön syistä

28

jouduttiin käyttämään myös pikaliimaa, magneetteja ja teippejä, jotka eivät olleet ympäristöystävällisiä. Esityksen ekologisin rakennettu nukke lienee käpy, johon on liimattu uudet muovisilmät ja käytetty lasikuituinen nuketustikku.

Miten voin omassa työssä ottaa ympäristöasiat vielä paremmin huomioon? Haluanko tietää katsojana/asiakkaana esityksen tai jonkin muun siihen liittyvän työosa-alueen valmistamisen ympäristövaikutuksista ja ympäristövaikutusten huomioonottamisesta? Vaikuttaisivatko nämä tiedot valintoihini katsojana/ asiakkaana/yhteistyökumppanina/taiteen tekijänä?

Ympäristölaki velvoittaa meitä taiteen tekijöinä eli toimijoina olemaan selvillä oman toimintamme ympäristövaikutuksista, ympäristöriskeistä ja niiden hallinnasta, sekä haitallisten vaikutusten vähentämismahdollisuuksista. Ympäristövastuullinen toiminta pyrkii edistämään ja tukemaan eettistä, kulttuurista, sosiaalista ja taloudellista hyvinvointia, luonnon hyvinvoinnin lisäksi. Monilla yrityksillä on oma ympäristöohjelma eli tavoitteet ja toimintasuunnitelma niihin pääsemiseksi. Vapaan kentän toimijoilla, joilla työpaikat, työskentelyolosuhteet, työn kesto ja toimintabudjetit vaihtelevat rajustikin, ympäristövaikutusten arviointityöhön ja valintoihin tulee eittämättä lisähaasteita.

Ympäristövaikutusten selvittäminen on työlästä, sillä huomioon otettavia osa-alueita on paljon ja työkenttä on pirstaleinen. Ratkaisu tähän voisi olla nukketeatterialan töihin ja osa-alueille parhaiten soveltuvien ympäristövaikutusten arviointimenetelmien ja mittarien valikoiminen yhteisiksi toimintaa ohjaaviksi raameiksi.

Anna-Kaisa Kuisma Kirjoittaja on nukketeatteritaiteilija ja luonto- ja ympäristöneuvoja, joka on hyväksynyt jälkiviisauden lempeäksi ja tärkeäksi opettajakseen.

Koska tällä hetkellä suoraa tietoa ympäristövaikutusten mittaamisesta kulttuurituotannoista ei ole, soveltavaa tietoa voi onkia halutessaan lisää vaikkapa näistä:

www.ymparisto.fi > kulutus ja tuotanto > hiilijalanjälkilaskurit

www.wwf.fi/greenoffice www.motiva.fi

> ratkaisut > materiaalitehokkuus ympäristönsuojelulaki:

www.finlex.fi

> lainsäädäntö > säädökset alkuperäisinä > 2014 > 527/2014 tietoa kestävästä kehityksestä:

www.kestavakehitys.fi

29

Gary Friedman

COLLABORATION FOR A BETTER WORLD BY WORKING WITH PUPPETS AND LAUGHTER 30

In the middle of the dark month of November the accomplished puppeteer Gary Friedman visited first Gothenburg in Sweden, and then Finland. Friedman is originally from South-Africa but nowadays he lives in Australia. It is a long travel from the Outback to the Nordic Hemisphere.

Friedman seems to have had a positive first encounter with the Scandinavian countries in question.

“It’s been amazing”, Gary Friedman replies.

I meet Friedman at the Scandic Hotel in Tampere. He is a short man with a friendly face. He is smiling most of the time. He seems easy-going, maybe still a bit reserved.

Gary Friedman tours around the world to hold puppetry workshops. In Finland, he had workshops in Kuopio and then in Helsinki. After Finland, he will be heading to England. This artist, who is keenly into politics, is all the time connected to what is happening all around the world, and starts to talk about the Brexit.

“I’ve got a British passport, but I won’t get to vote”, he says with a degree of disappointment in his voice.

This man seems to be all about having an influence, of using his artistic talent to make a difference – artistically but also politically.

Finland, Friedman and the freedom of expression A Finnish regional artist Katriina Andrianov is the reason behind Friedman finding his way to the country of Northern lights. It was actually Andrianov’s husband, who got to know Friedman in the first place, last year. Laakkonen told Andrianov that Friedman was planning to come to Sweden in November. This seemed like a perfect opportunity to

ask whether Friedman could also visit Finland during the same trip.

was limited in the 70s and then everything changed with the Internet.”

“I was organizing the first meeting of a new network for puppetry professionals in Kuopio”, Andrianov tells. “Gary’s workshop seemed like a good way to start the network.

And it proved to be exactly that. The workshop was called “Breath, Belief and Trust”. Exactly what the new network and we all need.”

Friedman was born in South Africa.

Gary Friedman presented himself as a human at the beginning of the workshop in Kuopio. Being human and caring for other fellow humans seems to be a main thread in this man’s artistic work.

“I try hard to be a puppeteer and nowadays also a stop motion animation artist”, Friedman replies with a grin in his face. “I love what I do and I am very privileged to work all around the world”, he says in a more serious manner. “I was doing a workshop in Shanghai just a little while back with high school students and what did they do? They got into politics. It’s so wonderful to see young people express themselves freely. One of the teachers was worried about the freedom I was giving for the youngsters to express themselves, but the principal said that the opinions of the young should not be censored.”

“I was born in the dark ages of apartheid and censorship”, Friedman explains. “I was born in a country with no freedom of speech. So, in a way, I have also got an excuse, I was brought up in a country which was censored and you could not protest, or if you did, you would get locked up or sprayed with purple.”

Friedman says that it must be different for Finns, because we have been born and we still live in complete security.

Gary Friedman himself seems to be a fearless man. He has worked in South Africa with themes that were very sensitive at the time they were performed.

Friedman’s long career Gary Friedman has got a long career. He has been doing puppetry since the age of 4. As 5-year-old he bought a fish tank with the money he earned by performing his puppetry shows. Friedman thinks that a puppet is a great metaphor.

Gary Friedman is against censorship. He thinks that everyone should have the right to express themselves freely.

“I suppose puppetry is for those who like to perform through a medium, through a puppet”, Friedman says.

“A puppet is a strong metaphor whether your work touches therapy or the politics.”

“You can listen to people talk about freedom. Freedom of expression is still not always easy everywhere”, Gary ponders. “You can express yourself. And suddenly you cannot. Of course, the times have changed. Everything

1981 Friedman started studying in ESNAM, in the French puppetry school. He had classes with Michael Meschke, Margareta Niculesceau, Jan Dvorák and Henryk Jurkowski amongst others.

31

“Meeting these people changed my life”, Friedman states. “It was an experimental playground and it gave me confidence and stability to go forward.”

The freedom that Friedman experienced in the school in Charleville makes him think about the end of the Apartheid in South Africa.

“The freedom in ESNAM was the same kind that was there in 1994 in South Africa, just after the Apartheid and before the elections for the new government”, Friedman realizes. “In 1994, I was employed for three weeks by the national television to do “Puppets for Democracy”. It was the first election in which also the black people got to vote. We went out with puppets and interviewed people, including Nelson Mandela.

Nobody checked what we did. Amazing freedom.”

“Puppets for Democracy” was a project to educate the people about the democratic elections. It had to be done without language so that it could be understood by everyone. There were eleven languages used in South Africa at that time.

Puppets and laughter In the 1980s Friedman worked with a project that was called “Puppets Against Apartheid”.

Kuvat: Terhi Tuomikko. Kuvassa vasemmalta oikealle Taimi Siipilehto-Kuisma, Kati Andrianov, Gary Friedman, Erja Ilmasti, Jani Suurnäkki ja alhaalla Mira Laine.

32

“I used to be fearless, when I was doing Puppets Against Apartheid”, Friedman ponders. “I was performing in the streets and I saw that there were the security police on the spot. But what can you do? You cannot stop, so you

use humor to talk about things that are difficult. There must be more humor than fear. Love will conquer fear.”

Friedman sums. “Humor is the only way to relax people and then you can have a two-way communication.”w

Friedman launched the project “Puppets Against AIDS” in 1987. Muppet master Jim Henson gave Friedman money to start the project. It toured all around.

Touring around the world

“The whole premises in Puppets against AIDS was that with puppetry you can change the world”, Friedman admits. “You can get away with saying so much more with puppets. With AIDS there was so much distrust. Everybody suspected each other. We decided to use big, huge, grey puppets. Grey instead white or black. Not one or the other but both. It was a big project. Big puppets and three teams were doing workshops.”

Friedman believes in the power of the satire. By making people laugh, big messages can be passed from the stage to the public.

“Make people laugh, and you can get strong messages across”, Friedman says. “When we were doing Puppets Against AIDS people would laugh, get shocked, they would open up and feel the pain of the characters. Mary got sick, Joe got many sexual partners, because he wanted to have sex “meat to meat”… Very grotesque, but it worked.”

Friedman’s method in combining puppets and political messages is quite clear. He thinks that humor is the key to a successful communication.

“Humor and laughter are very, very important. Laughter is a release mechanism in puppetry, in therapy, in theatre”,

Nowadays Friedman is doing a lot of workshops all around the world. He is using big pieces of brown paper in his workshops.

“Paper is an easy material”, Friedman states. “It gets you back to basics and takes you to the actual core of puppetry. It is so powerful that even a piece of paper can make somebody cry. Paper and puppets in general are a way of connecting to human emotion. In the workshops in Finland we were crying and laughing.”

Gary Friedman is a passionate puppeteer and an activist.

The South African who has already lived in Australia for 18 years smiles in a warm way and laughs. I have to catch my train but he wants to show me a film about a puppet show about Putin. I don’t have time to see it completely.

The last thing I see is a smiling puppeteer, an activist with a warm heart.

“I love to work all around the world”, he says. “I love to direct, because I really do enjoy collaboration.”

Laura Sillanpää

For more information about Gary Friedman’s work, visit: garyfriedmanproductions.com

33

Huhtikuu 2019 Ilmastovaalit, ICCP:N ilmastoraportti ja yli puolentoistavuoden tauon jälkeen täydet nukutut yöt ovat saaneet minut jälleen nostamaan katseeni hieman olohuoneen maton reunaa ja matolla kohoavaa kolmikerroksista palikkatornia korkeammalle. Keuhkoni tuntuvat pumppaavan happea hieman levottomammin ja raskaammin kuin ennen. Tuuli tyhjällä rannalla on raaka ja kevään valo kova. Kerään hiekasta löytyviä tupakantumppeja keoksi sitä mukaan kuin torninkaataja konttaa niitä kohti. Työhuoneella työn alla oleva installaatio on menettänyt merkityksensä sitä mukaan, kun olen avannut välilehtiä tietokoneelle. Koen voimakasta halua piirtää ruudun yläreunaa kohti kipuavat päästökäyrät laskuun ennen kuin ne karkaavat meiltä reunan yli tuntemattomaan. En vain tiedä, miten tekisin sen, enkä tiedä, miten saisin oman työni liitettyä sen tekemiseen. Kaiken tyhjyyden keskeltä kävelee mies, jolla on kädessään tuulessa hulmuava hedelmäpussi puolillaan roskia. ”Sä tarvitset varmaan apua?” hän kysyy ja nyökkään. Hän poimii tupakantumppikekoni pussiin ja jatkaa kulkuaan.

Noin vuosi sitten sisälläni käynnistyi myllerrys monien muiden tapaan: miten olla taiteilija ja miten tehdä taidetta ajassa, jossa puoli planeettaa on tulessa ja loputkin biotoopit tuhoutumassa ennennäkemätöntä vauhtia? Miten löytää merkityksellisyyttä esitysten tekemisestä? Millaisia esityksiä ilmastokriisin hetkellä minun tulisi tehdä? Miten ylipäätään jatkaa olemassaoloa tämän hulluuden keskellä?

Kahlasin pää sumussa työhuoneen materiaalimeressä ja kyselin itseltäni muun muassa seuraavia kysymyksiä. Mitä järkeä on tuottaa enää yhtään uutta lavastehärpäkettä tai nukkea täpötäyteen maailmaan? Mitä järkeä on käyttää kierrätettyjä materiaaleja, jos valelen ne yhteen toisiinsa purkilla, jonka kylkeen on piirretty varoituskyltti, jossa ajelehtii kuolleita kaloja rannalla? Mitä järkeä on suunnitella esitystä, joka kulkee auton tai parhaimmillaan (pahimmillaan) lentokoneen kyydissä maailmalle? Ajauduin ajattelemaan valkoista tyhjiötä, jossa leijuisin hengittäen mahdollisimman ohuesti ja tekisin nukketeatteria, mutta miten?

34

Olen yrittänyt löytää kysymyksiin vastauksia ja vastaillut niihin myös uusilla kysymyksillä. Voisivatko nuket olla enemmän kuin näyttelijät, jotka voisivat siirtyä esityksestä toiseen muuntuen tarpeen mukaan? Ainakin ympäristölle haitallisten materiaalien ja kulkuvälineiden käyttöä voi kompensoida. Yksi tapa kompensoida on esimerkiksi Luonnonperintö-säätiön Taiteen metsä -keräys. Miten esityksen päästökompensoinnin voisi laskea ja merkitä budjettiin ja apurahahakemukseen? Sisälläni kytee polttava tarve tehdä jotain konkreettista ja ehdotukset ratkaisuista kysymyksiini tuntuvat yhtä merkityksettömiltä kuin kysymykset itsessään.

Olen ollut aina aika huono käyttämään huutomerkkejä.

Lempimerkkejäni ovat puolipisteet ja pilkut, joiden jälkeen juuri esitetyn ajatuksen voi pyörtää halutessaan kokonaan.

Ehkä taide voikin puhua ympäristöasioista huutomerkkien lisäksi puolipistein tai pilkuin tai niin, että katsoja voi jatkaa lausetta kolmen pisteen jälkeen. Mutta en minä oikeasti tiedä, enkä halua asettaa yhtäkään pistettä lauseeseen, joka pyrkii vastaamaan siihen, millaista taiteen tai sen tekemisen tulisi olla ilmastokatastrofin aikana. Ehkä taide on vähän kuin ikimetsä, joka ei taivu palvelemaan ihmisen sille asettamia mittareita hyödystä tai tehokkaaseen kasvuun lasketusta ajasta. Jos painaa kynnen tarpeeksi syvälle lahopuun pintaan, voi löytää kokonaisen uuden pienen mikroskooppisen yhteiskunnan, joka pyörii täysin omilla toimintaperiaatteillaan, linkittyen kuitenkin jollain tavalla ympärillä olevaan metsään. Metsä toimii elääkseen, sopeutuakseen, selviytyäkseen ja ollakseen olemassa.

Samaan tapaan ihminen tarvitsee taidetta: elääkseen, sopeutuakseen, selviytyäkseen ja ollakseen olemassa. Myös ja etenkin tässä ajassa. Sitten jos taiteen avulla onnistuu punomaan hentoja rihmastoja ihmisten välille niin hyvä, jos ei, niin voi olla, ettemme vain onnistu havaitsemaan niitä tai ne punoutuvat johonkin yllättävään suuntaan, johon emme osaa katsoa.

Huhtikuu 2020 Tämä kirjoitus on melkein lopussa, enkä tiedä, onnistuinko puhumaan nukketeatterista ilmastokriisin aikana vai välttelemään tekoja yhtä taitavasti kuin talouskasvun puolesta taistelevat poliitikot. Mutta toisaalta, jos aikoo puhua nukketeatterista ja ekologisuudesta, on ehkä ensin puhuttava vain elämästä. Sitten ehkä tämän kirjoitelman tärkeimpään asiaan. Jos sinä, joka tätä luet, jaksoit lukea kirjoituksen tänne asti, olet kiinnostunut keskustelemaan nukketeatterista ilmastokriisin aikana tai samaistuit jollain tavalla tuntemuksiini, niin ota yhteyttä! Keksitään jotain yhdessä! Mitä ikinä! Koska, jos mitä niin olen tänä vuonna tajunnut, että muutokset tehdään vain yhdessä.

Torninrakentaja juoksee edelläni kohti rantaviivaa. Tuulisesta päivästä huolimatta ranta on täynnä perheitä, useat vastaantulijoista hymyilevät, yksi niistää kertakäyttönenäliinaan.

Rantavedessä lilluu kumihanska. Tuttu hahmo tulee vastaan, toisessa kädessään hedelmäpussi, jota tuuli riepottaa.

Mies kertoo minulle uusimmat havaintonsa muuttolinnuista, kumihanska katoaa pussiin ja jatkamme kulkuamme omiin suuntiin, kunnes kohtaamme taas huomenna.

Anna Uschanov

YM PÄ R I S T Ö ,

35

Merja Pöyhönen & työryhmä & Turun Kaupunginteatteri: LEDA Kuvassa vasemmalta oikealle Riina Tikkanen, Maija Westerholm, Reetta Moilanen ja Sirpa Järvenpää. Kuva: Jesper Dolgov, nuket ja lavastus: Jenni Rutanen, kuvan nukke: Helena Markku

36

Akseli Klonk

Teatteri Mukamas

Marraskuu 16.11.-20.11.2020 Koulukiertue, Oulu Tät-tät-tää, sanoi prinsessoista ruusuisimman polkupyörä www.akseliklonk.fi

Lokakuu 30.-31.10. Hiirulainen sirkuksessa

Teatteri Hevosenkenkä Lokakuu 21.-25.10., 27.-28.10.2020 Aladdin ja taikalamppu, Kotinäyttämö 29.-31.10.2020 Kummituskekkerit, Kotinäyttämö 31.10.2020 Ensimmäinen koti -Vauvateatteri, Tusculum Marraskuu 02.-03.11., 23.11.2020 Ensimmäinen koti -vauvateatteri, Tusculum 03.-08., 10.11., 14.-15.11.2020 Viiru ja Pesonen,Kotinäyttämö 05.-07., 11.-12., 14., 18.-19., 21., 25.,27.28.11.11.2020 Kani Untuvakerä, Tusculum 11.-14.11.2020 Pettson och Findus, Kotinäyttämö 13.11.2020 Kanin Dunboll, Tusculum 22., 27.-28.11.2020 Herra Hakkarainen seikkailee, Kotinäyttämö Joulukuu 01.12., 03.-05. 08., 10.-13., 15., 17.-18., 29., 30.12.2020 Herra Hakkarainen seikkailee Kotinäyttämö 07.-11.12.2020 Mimmi lehmä ja varis, Teatteri Hevosenkenkä, Annantalo www.hevosenkenka.fi

Marraskuu 14.11.,17.-21.11. Hiirulainen sirkuksessa Joulukuu 01.-05.12. Joulu on jo ovella 12.12., 19.-20.12 Jouluyö www.teatterimukamas.com

Nukketeatteri Sampo Lokakuu ke 21.-24., 28., 30.-31.10 Kekri!

Sampo 29.10. Lennä lennä leppäkerttu Malmitalo 29.10. Harakka huttua keittää Kulttuurikeskus Stoa 30.10. Lennä lennä leppäkerttu Lastenkulttuurikeskus Toteemi Marraskuu 05.-07.11. Sateenkaarikala, Sampo 10.-14.11. Pipu, Sampo

26..-29.11.

Aikuisten Sampo: Vedenalainen Sampo 27.11. Yllätyslahja ystävälle Lastenkulttuurikeskus Toteemi Joulukuu ti 8.12. Joulu tulla jollottaa Sellosali ke 9.12. Joulu tulla jollottaa Kulttuuritehdas Vernissa ti 15.12. Joulu tulla jollottaa Lumosali

www.nukketeatterisampo.fi

37

Aura of Puppets Lokakuu 22.10.-12.12.2020 Leda, Turun kaupunginteatteri Marraskuu 4.-8.11. TIP-Fest Koko ohjelmisto: auraofpuppets.com/tipfest 2020 5.-22.11.2020 Väistämätön Forum Marinum 6.-7.11.2020 Hollo Erzebet (omakätisesti) Viinatehdas, Manilla Joulukuu 4.12.2020-17.1.2021 Hamilton manaatin vaikea elämä TEHDAS Teatteri 9.-19.12.2020 Rakkaudella Agatha TEHDAS Teatteri www.auraofpuppets.com

Nukketeatteri Sananjalka Lokakuu 31.10. Kaarina, Harmandia Marraskuu 13.-16.11. Rovaniemi, Harmandia 17.-20.11. Kuusamo, Sasu ja taivaan linnut 29.11. Hämeenkylä, Sinä yönä paimenessa 29.-30.11. Turku, Sinä yönä paimenessa Joulukuu 1.12. Rautalampi, Sinä yönä paimenessa 9.12. Sulkava, Sinä yönä paimenessa

www.sananjalka.fi

38

4.-8.11. TIP-Fest Koko ohjelmisto: www.auraofpuppets.com/tipfest 2020

Uniman hallituksen puheenjohtaja ajattelee Tänä vuonna on ollut korona. Se on hetkauttanut teatterimaailmaa, sen yleisöjä ja tekijöitä, kaikkea. Peruutetut esitykset, etäkokoukset ja turvavälit aiheuttavat päänvaivaa ja normaalin kaipuuta. Nyt kun vihdoin teatterien ovet ovat avautuneet edes raolleen, huomaa taas, miten tärkeää on päästä oikean elävän taiteen äärelle. Ollessani itse ensimmäistä kertaa yleisössä herkistyin, pelkästä tilanteesta.

Myös Uniman vuosikokous siirtyi keväältä kesään eli tämä oma hallituksen puheenjohtajuuspestinikin alkoi vähän oudossa tilanteessa ja aikataulussa. Meillä on kuitenkin ihana uusi hallitusryhmä, jonka kanssa on ollut ilo ottaa ensi askelia kohti tulevaa. Mietitään, miten pieni järjestömme voisi olla mahdollisimman hyödyllinen ja vieläkin tarpeellisempi suomalaiselle nukketeatterikentälle. Maailmankongressin peruunnuttu, tuntuu entistä tärkeämmältä olla auki kotiinpäin. Ensi vuoden suunnitelmissa on täyttää rooli entistä vahvemmin koko alan edustajana ja yhdistäjänä.

Vaikka tänä vuonna poikkeustilan vaikutuksilta ei ole voinut välttyä, niin kyllähän me tiedämme, ettei nukketeatteri tämänkään hetkahduksen jälkeen tästä maasta katoa. Puppets never die, joten maailma saattaa vähän vinksahtaa, mutta siitä voi seurata myös uusia tuulia. Tämän syksyn esityksissä näkyy poikkeuksellisen paljon tekemisen intoa ja kevään aikana varastoitunutta ajattelun syvyyttä. Toivottavasti sitä tulee näkymään myös Uniman toiminnassa.

Odotan innolla syksyn Komeettoja ja ensi vuoden haaveilua. Mielellämme myös kuulemme, mihin juuri sinä kaipaisit Unimaa. Vaikka toiminta on pienimuotoista, tehdään siitä sellaista, että se palvelee parhaansa mukaan juuri meitä: jäsenistöä, aktiiveja, tekijöitä ja katsojia, entisiä, nykyisiä ja tulevia sellaisia.

Merja Pöyhönen

39

Tilaa NUKKETEATTERI kotiisi ja tiedät, mitä nukkeskenessä tapahtuu!

Kestotilaus 20€/vuosi Tilaa lehti lähettämällä sähköpostia osoitteeseen unimafinland@gmail.com, soittamalla Uniman toimiston numeroon 046 811 4024 tai lähettämällä postia osoitteeseen Tikkurilantie 36, 01300 Vantaa.

Lehteä voit tilata myös Kultin, BTJ:n ja LM-Tietopalvelujen kautta.

Nukketeatteria kustantaa nukketeatterijärjestö Suomen Unima ry (Union Internationale de la Marionette).