Iida Vanttajan Tansaniassa

Nukketeatteria siellä missä mango kasvaa: Kaksi kuukautta työpaja- ja esitysturneella Tansaniassa

teksti ja kuvat: Iisa Vanttaja

Elämä tyhjää.. lähtisikö vaikka Afrikkaan?

Suurin piirtein vuosi sitten, lomamatkalta Marokosta palattuani sain päähänpiston lähteä hieman syvemmälle Afrikkaan. Sykäyksenä idealle oli Marokossa näkemäni köyhyys, ja köyhyydestä huolimatta kokemani uskomaton ystävällisyys, ihmisten auttamishalu ja vieraanvaraisuus. Oli vain tunne siitä että haluaisin antaa vuorostani jotain omasta vaatimattomasta puolestani. En lähtisi parantamaan maailmaa koska olen masentavan tietoinen rajallisuudestani -mutta ehkä maksamaan takaisin kokemaani inhimillistä kohtelua. Tekemään mitä - ei ollut vielä tarkkaan hahmottunut mielessäni, mutta se olisi jotain työhöni liittyvää, siis tietysti nukketeatteriin. Hiljalleen alkoi hahmottua paketti työpajan ja oman sooloesityksen yhteensovittamisesta. Ensin pitäisi ottaa tarkemmin selvää, mihin päin Afrikkaa tällaisen paketin vieminen olisi mahdollista, mistä löytäsin sopivat yhteistyötahot, ja miten rahoittaisin matkan. Aloin googlata residenssejä Afrikassa, ja yllättäin löysin Tansanian Meru-vuoren helmassa lepäävästä Arushasta taideresidenssin (Warm Heart At Residence: WHAT), jota ylläpiti suomalainen paperitaiteilija Seppo Hallavainio. Meilasin oitis Sepolle, ja siitä käynnistyi keskustelu, joka johti minut noin puolen vuoden päästä kahdeksi kuukaudeksi Tansaniaan.

Koko projektin kannalta tärkein kontakti oli madagaskarilainen Tiana, joka työskenteli Arushassa opettajana Umoja Art-centerissä. Umoja antaa lapsille ja nuorille koulutusta, lähinnä musiikkia ja tanssia sekä kuvataidetta. Teatteria kaupungissa (eikä juurikaan koko maassa) ei tuntunut olevan ollenkaan, -nukketeatterista puhumattakaan, joten Umojassa kiinnostuttiin kovasti tarjouksestani tuoda nukketeatteriopetusta kaupunkiin. Tiana on elämää pulppuava, superduracelleilla käyvä noin 155-senttinen voimanainen, joten hänen kanssaan kommunikointi, asian eteenpäin vieminen ja loppuun asti saattaminen oli hauskaa ja sujuvaa. (Myöhemmin mietin, että tällaisten projektien onnistuminen voi olla kiinni aika lailla tuurista, että sattuu löytämään yhden oikean ihmisen oikeaan aikaan. Hurjaa!) Soitin Ulkomisnisteriöön viestintä- ja kulttuuriosastolle ja sain selville, että keväällä olisi haku kehitysmaihin vietäviin hankkeisiin.Yksityishenkilönä en voinut rahoitusta hakea, ja hakemus tehtiinkin Nukketeatterikeskus Poijun nimissä. Aloin suunnitella englanninkielistä, helposti kuljetettavaa sooloesitystä ilman rahtikuluja, ja alkunsa sai köyhästä kengänkiillottajapojasta Mateosta (Mateo, the Lightkeeper) kertova tarina. Tekisin tarinan 90 prosenttisesti Suomessa, niukat lavasteet ja osan rekvisiittaa valmistaisin ja etsisin käsiini Arushassa. Kevät meni ja kesä tuli tuoden mukanaan iloisia uutisia; projektini oli hyväksytty ja sain sille täyden rahoituksen: matkat, päivärahat, kurssimateriaalit ja rokotukset. Jipii, meitsi lähtisi Afrikkaan!!

Tähän saakka hanke oli ollut lähinnä kuvitteellinen, joten nyt pitäisi alkaa tekemään siitä totta; mistä oppilaat kurssille, missä pajat, missä esitykset jne kaikki käytäntöihin liittyvät asiat. Tiana pyysi minua tekemään kurssiaikataulun, ja kun sain sen räknättyä ja tuskin lähetettyä kun se tuli bumerangina takaisin; unelmaani siitä, että opettaisin kolmen ikäistä ryhmää lapset, nuoret ja aikuiset ei pystyttäisi toteuttamaan. Minulle luvattiin kaksi eri-ikäistä lapsiryhmää n.6-8 vuotiaat, ja 9-13 vuotiaat. (Lopulta kävi kuitenkin niin, että lasten kuljettamisongelmien vuoksi opetin kuukauden ajan vain yhtä ainoata ryhmää, n. 8-10 vuotiaita.) mö, jossa ei oltu siis koskaan nähty (nukke) teatteria. Paikka olisi eräänlainen katettu ulkonäyttämö, johon kyllä voitaisiin vetää verhot ympärille. Ok, otetaan vastaan mitä tuleman pitää!

Nukketeatterin moniottelija Iida Vanttaja vietti kaksi kuukautta Tansaniassa esiintyen ja vetäen nukkepajoja lapsille. Kuvassa Iida ja Daladala.

Kili, here I come!

5.lokakuuta hyppäsin KLM:n koneeseen ja suuntasin kohti Kilimanjaroa. Pikkuvaikeuksia; tietysti matkalaukkuni oli kadonnut lennolla ( kuulemma tod.näk. Amsterdamissa), ja voi itku, juuri se laukku, jossa oli nuket ja kaikki esitykseen liittyvä! Seppo tuli vastaan ja läksimme kohti Arushaa ilman Mateota...

Ensimmäinen viikko meni sopeutuessa, kaupunkia ihmetellessä ja ihmisiin tutustuessa. Kävi ilmi, että WHAT olikin taideresidenssi vain sivutoimisesti, ensisijaisesti se ylläpiti edellisiltä omistajilta perittyä ”italialaista” ravintolaa (Masai Café) . Muuta sapuskaa en mainostaisi, mutta siellä sai todella elämäni parasta vegepitsaa, pihaan muuratulla kiviuunilla paistettua. Paikassa oli ulkotyöpaja, joka ensisijaisesti oli palvellut paperinvalmistusta. Nyt siitä muokattaisiin nukketyöpaja seuraaviksi 3-4 viikoksi. Pajassa työskenteli n. 22-vuotias Gifty (kukaan ei taida Afrikassa olla perillä todellisesta iästään), josta tuli vasen käteni ja uskollinen assistenttini koko Arushassa

oloni ajaksi. Gifty oli niin erikoinen tapaus, että hänestä pitäisi kirjoittaa kokonaan oma tarinansa... mutta lyhyesti: hänen ansiostaan pääsin nopeasti selville Masai Cafén sisäisistä henkilökemioista, pikkuskandaaleista, työntekijöiden taustoista, ristiriidoista ja syvemmistä ongelmista. (kirjoitin joillekin olevani suomalais-afrikkalaisen saippuaoopperan kuumimmassa keskiössä..) Paikassa työskenteli n 10, joistakin minulle viikkojen kuluessa rakasta ihmistä.

Työpajat ja lapset

Seuraavalla viikolla alkoi paja, ja vaihtelevasti 13-15 Hivin takia orpoa lasta saapui henkilöautoon tungettuna (!!) pajalle. Koska lapset eivät tienneet mikä on teatteri, nukketeatterista puhumattakaan, aloitin alkututustelun jälkeen työpajan näyttämällä kuvasarjan erilaisita nukeista ja esityksistä. Olin edellisellä viikolla valmistanut demo-nuken ja nyt havainnollistin aihetta näyttämällä nukella yksinkertaisia perusasioita. Lapset olivat haltioissaan ja alkuun tietysti pitivät nukkea elävänä. Annoin nuken kiertää ja kaikki saivat heti hyvän otteen nukettamisesta. Lasten leikki on niin lähellä nukketeatteria, että heidän oli helppoa adoptoida teatterinuken idea!)

Viikon aikana valmistettiin yksinkertainen keppinukke, jonka kaikki valmistusvaiheet olivat lapsille outoja: he eivät olleet aiemmin muovailleet, eivät juuri käyttäneet saksia, ommelleet eivätkä maalanneet. Jokainen työvaihe oli heille uusi ja innostava.Erityisesti maalaaminen; Suomesta tuomani kirkkaat akryylimaalit olivat heistä uskomattoman ihania, ja värejä käyettiinkin ennakkoluulottomasti esim. kasvojen maalaamisessa. Olin ostanut Giftyn avulla kaupungilta värikkäitä afrikkalaisia kankaita, joista lapset valitsivat mieleisensä. Tällä kertaa tehtiin niinpäin, että ensin syntyivät nuket, tarina myöhemmin.

Seuraavalla viikolla matkustin lasten kouluun, jossa leikimme (liian pienessä tilassa) ilmaisu- ja teatterileikkejä, jotka olin huolella valinnut johdannoksi nukketeatterin ymmärtämiseen. Lapset olivat minusta uskomattoman ilmaisuvoimaisia ja iloisen kiitollisia kaikesta oppimastaan. (Pakostikin aloin verrata meidän yltäkylläisyyden keskellä eläviin lapsiimme, jotka kärsivät masennuksesta ja muista ”aikuisten” taudeista jo peruskoulusta lähtien. Luinko juuri jostain, että meillä jo päiväkotilapsilla voi olla masennusta ja stressiä?) Seikka joka hieman järkytti, oli se, että tansanialaisessa koulussa, ja ehkäpä laajemmin koko Afrikassa kuria pidetään yllä väkivallalla. Keppi kulkee jokaisen opettajan vyötäisillä ja siitä saa jos ei olla kiltisti.Tästä huolimatta lapset eivät olleet ”alistetun” oloisia eivätkä pelokkaita, päinvastoin. Hmm..lisää ajattelemisen aihetta..! kyky. Olin varautunut käyttämään pari-kolme päivää esityksen suunnittelu- ja kirjoittamisvaiheeseen. Kerroin vähän näytelmänrakenteen perusperiaatteista, muuten annoin lapsille vapaat kädet. Jaoimme heidät kolmen, neljän ryhmiin ja jokaista ryhmää käytiin välillä kuulemassa ja seuraamassa ylöskirjoittamista. Lapset kirjoittivat juttunsa ensin tarinanmuotoon, ja sitten ne ”dramatisoitiin” ja muutettiin dialogiin. Lasten aiheet olivat yllättävän moraalisia, oikein/väärin- asetelmia, ja käsittelivät myös nälkää ja kuolemaa. Niissä oli myös paljon eläimiä, jotka olivat tasavertaisia roolihahmoja ihmisten kanssa. Kaikkeen tähän kului vain yksi pajapäivä!

Loppuaika meni näytelmien harjoittelussa, lavastuksiin ja muuhun ei ollut aikaa eikä resursseja. Afrikkalaiset lapset rakastavat esiintymistä, minkäänlaista jännittämistä ja ”en mä kehtaa”-asennetta ei ollut missään vaiheessa minkäänlaista. Se teki työstäni äärettömän helppoa! Lapset halusivat esityksiinsä myös tanssia ja laulua, ja tottakai ne lisättiin.

Pajan loppuhuipennus

Lopuksi esiinnyttiin muulle koululle, mutta valitettavasti ei kaikille tilojen rajallisuuden tähden. Koko kurssi huipentui Graduation-juhlaan, jossa osa koululaisista valmistuu ja lopettaa koulun, ja osa siirtyy ylemmälle luokka-asteelle. Juhlapaivästä muodostui äärimmäisen voimille ottava tapahtuma: Yleisö oli jo saapunut kun koulun pihaa vasta alettiin pukea juhla-asuun. Tämä tarkoitti muovikatetta sateen varalta, ilmapallo- ja kukkakoristeeita, pöytien ja tuolien järjestelyä jnejne., lisäksi kunniavierasta, jotakin Isoa Mamaa (head of education of something..) delegaatioineen odotettiin 5 tuntia! Vaikka koulun johtaja Mama Hindu oli rakastettava nainen, organisoinnissa hän oli hämmentävän huono. Tai sitten Afrikassa toimitaan aina näin... Lapset ja yleisö ottivat ainakin loputtoman odottelun paremmin kuin minä ja muut länsimaista tulleet vapaaehtoisopettajat jotka kirosimme ettei edes juotavaa tarjottu lapsille helteessä.. Pahoitteluja myöhästymisestä emme tältä Isolta Mammalta tietenkään kuulleet. No, jouduin pitämään ex tempore-henkeen puheen, ja lopultakin lapset saivat esiintyä. Ja oltiin menestys, tietty!

Tänä iltana: Mateo, the Lightkeeper!

Saman päivän iltana oli minun Mateoni ensi-ilta. Niin, matkalaukkuni olis siis tullut perille, koti-ovelle asti! Iltaisin ja niinä päivinä kun työpajaa ei saatu järjestettyä, olin harjoitellut WHATin tyhjässä vierashuoneessa. Vain kaksi päivää ennen enskaria sain pystyttää kamat Umojan näyttämölle, ja purkaa välillä koska siellä oli muutakin toimintaa... Minulla oli mukana kaksi omaa lamppua ja valo-ohjain jossa muuntaja samassa. No,

ohjaimesta oli (koneen ruumassa?) lentänyt nappulat kuuseen! Laitetta oli sitten kolme ”fundia” (Tansaniassa kaikki ovat joka-alan mekaanikkoja tai rakentajia l.fundeja) korjaillut ja lopputulos oli tyydyttävä. Valaistuksen kanssa oli lisäksi suuria ongelmia, eihän Umojan laitteet (johdot pistokkeineen) mätsänneet minun ohjaimeeni, tai päinvastoin.. Lisäksi olin päättänyt, etten aja itse valoja vaan opetan hommaan jonkun paikallisen että saan sitä kautta antaa myös opetusta. Gifty sai olla luotettu valomies. No, saimme valot ja kaiken tekniikan toimimaan vasta enskaria edeltävänä yönä; joten herran haltuun vaan; odotin mielenkiinnolla millaisen valoshöyn tarjoaisimme yleisölle! Hieman myös pelotti tulisiko kaatosade niinkuin edellisenä iltana, jolloin vesi kyllä virtaisi myös näyttämölle; puhumattakaan sähkökatkoksesta, joka olisi mahdollista samoin... Olin päättänyt Suomesta lähtiessä ottaa mukaan ”löysän pipon”, joten vain kerran sallin itselleni menettää hermoni lamppusählingin aikana. Kun neljäs äijä oli käynyt ”korjaamassa” eräästä ravintolasta lainatun lampun tuloksetta, löin nuket tiskiin ja läksin Umojan keittiöön korkkaamaan etuajassa ensi-iltaviinipänikän. Ensi-ilta oli great success! Kaikki meni uskomattoman hyvin. Tupa oli täynnä väkeä, ilma loistava, ei sähkökatkoksia, lamput toimi ja Gifty veti lunkisti intuitiolla hienot valotilanteet! Esityksessä syntyi minulle ennenkokematon intensiteetti yleisön kanssa. Umojan naiset olivat kuunneelleet toivettani että paikalle tuotaisiin paikallisia, köyhiä lapsia; olisin ollut hirveän pettynyt jos katsomossa olisi istunut vain suurlähetteiläiden ym.rikkaiden diplomaattien valkoisia mukuloita. No, melko hyväosaisia olivat nämäkin lapset, olivathan he niitä, joilla oli mahdollisuus käydä koulua ja oppia mm. englantia. (mukana oli kuitenkin tulkki siltä varalta että joukossa olisi vain svahilintaitoisia lapsia) Esityksen jälkeen syntyi pitkä keskustelu, jossa sain kuulla erittäin analyyttisiä kysymyksiä ja kommentteja esityksestä. Tansanialaisten lasten kuuntelu- katselu- ja huomiointikyky on jotain aivan ällistyttävää; uskon sen johtuvan päätä turruttavien medioiden puuttumisesta. Ajattelua ja keskustelutaitoa löytyy niin ikään suurenmoisesti. Nautin suunnattomasti jokaisesta hetkestä näiden lasten kanssa! Seuraavana iltana oli Halloween-juhlat, ja yleisö tuntui olevan jännittyneessä vireessä. Giftyn valomiehen taidot osoittautuivat eilisen päivän hyväksi tuuriksi, ja menivät nyt miten kuten. Silti kaikki meni lähes yhtä hienosti. Enempää esityksiä minulle ei pystytty tarjoamaan, ja minä kun olisin vetänyt vaikka 15 putkeen! Kaikenlainen organisointi on tuolla päin palloa hyvin hankalaa: tiedottaminen, ihmisten pääsy paikalle, yksin köyhyys aiheuttavat omat ongelmansa. Alistua täytyi, ja pakkasin kamat hiljaisena, mutta tästäkin kokemuksesta tyytyväisenä takaisin laukkuun. Mietin myöhemmin kannatiko tehdä esitys jossa oli valokalustoa; toisaalta en tekisi niin toiste; toisaalta pystyin tarjoamaan ihmisille jotain aika maagista; eiväthän he olleet koskaan ennen nähneet teatteriesitystä, saatikka esitystä jossa on valotekniikkaa!

Assistentti Gerald ja tynnyrillinen nukkeja.

Upeita tuloksia! Tämä nukke sai heleän vihreän värin.

..ja kuinkas sitten kävikään?

Loppumatka Tansaniassa on jo toinen tarina. Arushasta poistuessani (matkareitti: Pangani, Bagamoyo,Sansibar, Dar-es-Salaam) alkoivatkin tosi seikkailut... Salaisuuksia on kuitenkin myös jätettävä, joten päätän Tansanian -raporttini näihin kuviin ja tunnelmiin;) ! Lisätään kuitenkin että minkäänlaisia ongelmia en loppumatkalla kohdannut, ei iskenyt malaria, ei ameeba eikä rosmokaan. Vain kerran oli jännät paikat kun saavuin erehdyksessä Daressalamiin pimeän aikaan. Enpä suosittele, ystävät hyvät! Kaikkein viisain päätös, jonka tein koko projektin aikana oli päätös olla kuvittelematta Tansaniaa. Jollain ihmeen keinolla onnistuin pitämään valkoisen paperin päässäni; vaikka kiinnostuneena haastattelinkin siellä käyneitä, en piirtänyt sitä täyteen valmiita kuvia ja odotuksia. Afrikkaa ei vain voi kuvitella, joka tapuksessa se avautuu sinulle jonain aivan toisena maailmana. Mutta sen voin sanoa, että Afrikasta ei palaa sama ihminen joka sinne lähti. Jätin sinne palan sydäntä, ihmisille, luonnolle, taivaalle- ehkäpä se on joskus haettava takaisin.