Nukketeatteri 2022

NUKKETEATTERI 2022

Nukke palaa

Laura Freya Sillanpää

Sisua, nääs! Nukketeatterin

taistelija Maiju Tawast 70 vuotta

Timo Väntsi

Nukketeatteritaiteilijalla on oltava rahaa ja oma huone

Elina Lajunen

Varjojen valtakunnan

festivaali

Petri Lappalainen

Teatterintutkimuksen

tapahtumassa – osallistujan

muistiinpanoja

Pirjo Suvilehto

Taivasten palvojat

Laura Freya Sillanpää

Tuulahduksian Pariisin

nukketeatterista

Pirjo Suvilehto

Nukketeatteriunelmia

vuosien takaa

Timo Väntsi

Nukke palaa!

Nukke on kuollut! Eläköön nukke!

Teatterinukke

Hellevi Bengs

Äänettömyyden

esineteatteri

Valtteri Alanen

Kohti suomalaisen

nukketeatterin loistavaa tulevaisuutta!

Laura Freya Sillanpää

UNIMAn puheenjohtajan

terveiset

Timo Väntsi

Runo

Maiju Tawast

Marraskuun alku, TIP-Fest, nukketeatterifestivaali, joka viettää 10-vuotissyntymäpäiväänsä. Tulen juuri syntymäpäiväjuhlasta, jossa join maljan nukketeatterille. Olin ja olen tunteellinen.

Nukketeatteri elää ja voi hyvin Suomessa, kymmenenvuotias TIP-Fest sen jo todistaa. Korona-ajan kurjimusten jälkeen on saateltu ensi-iltaan monet esitykset, useat kokeilevat ja huvittavat sekä vakavuutta ja syvyyttä tihkuvat ensi-illat. Jotain kuitenkin minä itse menetin, jokin katosi rokoterumbassa. Into. Minulle nukke meni ja kuoli koronaan. Tajuan perjantaiyössä, että annoin – tietämättäni, huomaamattani, melkein vahingossa – periksi. Päästin irti. Minun tekemiseni ei merkitse, kuka tätä katsoo, jos vain muutama tai ei kukaan. Näen nyt, että vaikka olin pitänyt itseni kiireisenä koronavuodet, olin itse asiassa antanut periksi. En nähnyt enää merkitystä tehdä tätä taidetta. Työ tuntui turhalta. Vaiva liian suurelta.

Sitten TIP-Fest-perjantai-iltapäivänä minä itkin. Itkin sitä tulta, jonka näin palavan tekijöiden ja nukketeatterin mahdollistajien sydämissä. Istuin pitchaustilaisuudessa ja kuuntelin, millaisia esityksiä ja festivaaleja suomalaiset taiteilijat sekä ulkomaiset festivaalijärjestäjät kantoivat mukanaan. Ja itkin. Liikutuksesta, siitä voimakkaasta tunteesta, että nukketeatteri elää.

Puhuin perjantaiyössä myös Maiju Tawastin kanssa. Tämä nainen on 70-vuotiaanakin täynnä tulta ja salamaa – aina valmis taisteluun nukketeatterin puolesta. Tämän lehden alusta löytyy Timo Väntsin juhlahaastattelu Maijusta. Minä sanon tässä pääkirjoituksessa omasta puolestani vain kiitos. Kiitos keskustelusta, kiitos liekistäsi, jota olet kantanut niin pitkään suomalaisen nukketeatterin puolesta.

Palaan tässä yössä vielä iltapäivään, jolloin istun kuuntelemassa eri-ikäisten nukketeatterientusiastien työstä. Ja rakastan. Jokaista tekijää, jokaista nukkea, jokaista esitystä, syntynyttä ja syntymätöntä. Rakastan festivaaleja, joissa näitä esityksiä ja nukkeja esitetään. Esitetään elämää, ihmisyyttä. Ollaan ihmisyyden äärellä ja arvostetaan sitä materiaalisuutta, jota me ihmiset olemme. Olemme henkeä ja materiaa, molempia, niin kuin nukke ja nukketeatteri yleensäkin. Ja minä muistan. Muistan, miten nuken yksi hienoimmista ominaisuuksista on se, että se voi jatkaa elämäänsä nukettajan kuoltuakin. En tiedä, nousenko minä vielä haudastani, mutta nukke, jonka hautasin, nousee. Ja elää. Ja elää hyvin. Tämäkin Nukketeatterilehti lämmittää nukketeatterin tulellaan ja kertoo mm. äänettömyyden nukettamisesta, kohtaamisista erilaisten maiden ja nukkien kanssa sekä paljon muuta.

Kiitos sinä tekijä, kiitos tukija, kiitos festivaalin järjestäjä, kiitos katsoja, että piditte ja pidätte nukketeatteritulen elossa!

Nukke palaa! Eläköön nukke!

Laura Freya Sillanpää Päätoimittaja

UNIMA

Maailman nukketeatteriväen yhteistyöjärjestö UNIMA (Unima Internationale de la Marionette) on perustettu Prahassa 1929. UNIMAn tavoitteena on toimia poliittisista, uskonnollisista ja rodullisista näkemyksistä riippumatta nukketeatterin edistämiseksi kaikkialla maailmassa. Järjestöön kuuluu tuhansia nukketeatteritaiteilijoita yli 90 (pitäisi olla yli 100) maasta kaikilta viideltä mantereelta.

SUOMEN UNIMA RY

Suomen UNIMA ry on perustettu 11.2.1984. Se kuuluu kansainväliseen nukketeatteriliitto UNIMAan noudattaen sen toimintaperiaatteita ja sääntöjä. Yhdistyksen tarkoituksena on edistää nukketeatteria eri tavoin Suomessa ja ulkomailla sekä kehitää nukketeatterialan kansainvälistä yhteistyötä.

Nukketeatteri 2022

ISSN 1799-0521

Lehti on Suomen Kulttuuri-ja mielipidelehtien liiton Kultti ry:n jäsenlehti.

PÄÄTOIMITTAJA

Laura Freya Sillanpää

ULKOASU & TAITTO

Katju Brelo

KIRJOITTAJAT TÄSSÄ NUMEROSSA:

Laura Freya Sillanpää. Timo Väntsi, Elina Lajunen, Petri Lappalainen, Pirjo Suvilehto, Hellevi Bengs, Valtteri Alanen, Maiju Tawast

TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT nukketeatterilehti@gmail.com

KANNEN KUVA

Anna Nekrassovan esityksesta "Ennen Peukalo-Liisaa". Kuvaaja: Jesper Dolgov.

JULKAISIJA

Suomen UNIMA ry Nukketeatteritalo Lepolantie 19 00660 Helsinki www.unima.fi unimafinland@gmail.com

TILAUSHINTA 20€/vuosi. UNIMAn jäsenille lehti sisältyy jäsenmaksuun.

Sisua, nääs!

Nukketeatterin taistelija Maiju Tawast 70 vuotta

Marjut ”Maiju” Tawastin tunnistaa festivaaleilla punaisen oranssina hehkuvista vaatteistaan tai kätevästä potkulaudastaan, jolla hän suihkaisee esityspaikasta toiseen. Maiju on ollut suomalaisen nukketeatterin väsymätön esitaistelija ja puolestapuhuja jo vuodesta 1981, jolloin hän aloitti työnsä Nukketeatteri Vihreässä Omenassa. Maiju täyttää 29. joulukuuta 70 vuotta, joten oli aika heittää konkarille muutama tiukka kysymys.

Maiju, olet seurannut nukketeatteria tiiviisti 80-luvun alkupuolelta saakka ja nähnyt monenlaista kehitysvaihetta. Luonnehdi muutamalla sanalla, millaisessa kehitysvaiheessa nukketeatteriala Suomessa juuri nyt on?

Suomalainen nukketeatterikenttä on hyvin dynaamisessa ja mielenkiintoisessa vaiheessa juuri nyt. Se tarjoaa hienoja visioita ja elämyksiä kautta Suomen ja vierailuillaan ulkomailla. Perinteisen ja uuden nukketeatterin rinnalla kukoistaa uusia yleisöjä ja (teatteri) tiloja valloittava nykynukketeatterin kenttä. Soveltavan ja terapeuttisen nukketeatterin toiminta on laajentunut, harrastajakentälläkin toimitaan aktiivisesti. Alan vahvuutena on kolmen sukupolven tekijäkaarti, jonka toiminta on hyvin monimuotoista ja taiteellisesti innovatiivista: näyttämöillä ja niiden ulkopuolella (vaikka missä) nähdään nukke-, esine-, väline- ja varjoteatteria, näyttämööanimaatiota sekä performanssitaidetta, visuaalista ja fyysistä teatteria, moni- ja poikkitaiteellisia esityksiä, jopa nukketeatterioopperoita. Kaikkia esittävän taiteen lajeja fuusioidaan esityksiin, joista hämmästyn ja iloitsen vuosituhannesta toiseen. Rahoituksen järkyttävä aliresursointi kuitenkin hiertää erityisesti vapaata kenttää, jolla toimii noin 75 % kaikista tekijöistä. Alan

ammatillista koulutusta kaivataan kipeästi, sen uudelleen käynnistämiseksi ja saamiseksi myös Taideyliopistotasolle on tehtävä nyt lujasti töitä. Muuten meillä ei ole tulevaisuuden tekijöitä.

Miltä toivot nukketeatterikentän näyttävän vaikkapa kymmenen vuoden päästä?

Vuonna 2032 suomalainen nukketeatteri on saanut samat resurssit kuin sirkus- ja tanssitaide, sen ammatillinen koulutus yltää ammattikorkeakoulutasolta Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun. Myös alan tutkimusta on kehitetty määrätietoisesti ja tehty tunnetuksi maailmanlaajuisesti. Valtionosuutta nauttivien nukketeattereiden määrä on lisääntynyt, harkinnanvaraista valtionavustusta saavien nukketeattereiden määrä on kasvanut moninkertaiseksi ja VOS-rahoituslain ulkopuolisille teattereille on suunnattu riittävästi varoja ja tiloja. Nukketeatterin aluekeskukset toimivat erityisesti alan työllistämisen ja tuotantorakenteiden kehittäjinä sekä innovaatio- ja osaamiskeskuksina. Alalla toimii myös oma tiedotuskeskus, joka keskittyy koko nopeasti kasvavan alan kehittämiseen, näkyvyyteen, tiedonkeruuseen, kulttuuripoliittiseen vaikuttamiseen ja kansainvälisiin projekteihin.

Näiden kaikkien edellytysten toteuduttua nukketeatteri on saanut täysivaltaisen aseman esittävien taiteiden kentällä ja se kukoistaa sekä taiteellisesti että koulutuksellisesti. Takavuosina ajoittain vaivannut lievä leipiintyminen ja kivulias kyrsiintyminen sekä ainainen puute resursseista ovat liuenneet uusiin mahdollisuuksiin tehdä rajatonta nukketeatteritaidetta.

Maailman nukketeatteriakin nähneenä, millaisia erityispiirteitä näet suomalaisessa nukketeatterissa, vai onko niitä?

Suomalainen nukketeatteri on sisukasta, sinnikästä ja omalakista. Eri puolilla maata ja kansainvälisissä projekteissa toteutetuissa esityksissä sekä festivaaleilla Suomessa on aina huikea yllätyksen momentti. Eteen voi tulla ihan mitä vaan: topeliaaninen satunäytelmä, patriarkaalisesta betonista vapautettu, röyhkeä Kalevala tai rock-festivaalilla kopsutteleva yksisarvinen, kadulla kävelevä nukketeatteri, esitys ahtaassa asuntovaunussa, kauhunukketeatteria, saamelaiskertomus, Sibeliuksen Satu, hävytön Pulcinella, queer-nukketeatteria, esityksiä joessa ja hangessa sekä lätäköissä ja verovirastossa. Meitä ei peljätä mikään, tehdään, mitä halutaan, minne ja koska vaan resurssipulasta huolimatta. Toki suomalainen erityispiirre on julkisen tuen huutava puute, mitä yksityiset säätiöt paikkaavat apurahoituksillaan. Monet jäävät kuitenkin nuolemaan näppejään. Mutta tekijät ovat erityisen itsepäisiä ja määrätietoisia. Sisu, nääs.

Näet vuosittain huikean määrän esityksiä. Millaiset asiat näyttämöllä saavat sinut katsomossa tuntemaan, että ”hei nyt on kova juttu!”? Henkäisen sisäisesti OOH (ja toisinaan ääneenkin), kun näen vaikkapa noin 20-henkisen esiintyjäjoukon Kalevalan Turun Ruotsalaisen teatterin suurella näyttämöllä suvereenisti liikkeen, musiikin, nukketeatterin ja näyttelijätyön keinoin. Tai saan kokea mystisen yhden katsojan esityksen noin 15 sentin etäisyydellä paperiteatterinäyttämöstä. Tai kun sydämeni pehmenee seuratessani pienen Pipu-pallon seikkailuja hihkuvien vauvojen joukossa. Tai kun esitys on hiukka diibadaaba, ehkäpä outokin, mutta suurella sydämellä ja ajatuksella tehty.

Mitä sanoisit heille, jotka ovat juuri valmistuneet ja ottavat ensiaskeleitaan nukketeatterin ammattilaisina?

Tervetuloa! Nukketeatteritaide on ainutlaatuista kaikessa moninaisuudessaan, mitä vaan voi ja saa tehdä. Keinot ovat rajattomat ja meitä on moneen junaan,

niissä sauhutaan eteenpäin taiteen veturien vetäessä vaunuletkoja. Pökköä pesään! Yhdessä meissä on voimaa, verkostoitukaa, liittykää mukaan.

Ja mitä sanoisit konkareille?

Kiitos ja kumarrus uraauurtavasta työstä, teitte umpihankeen ladun, jos toisenkin. Nollasta aloititte ja pääsitte oman korpivaelluksenne jälkeen tunturille, jos toisellekin. Kaunista on katsella työnne jälkiä vuosituhannesta toiseen.

Ja lopuksi: jatka seuraavat lauseet loppuun: Burleski viehättää minua, koska siinä on täysi vapaus ilmaista itseään. Itsestä löytyy aivan yllättäviä puolia missä iässä tahansa. Burleskin tekeminen ja esittäminen merkitsevät iloa ja energiaa, omasta kehosta ja aistillisuudesta sekä hilpeästä hävyttömyydestä nauttimista. Salatut elämät... alkoi 65-vuotiaana.

Runoja syntyy aina silloin, kun ne tulevat omia aikojaan maalta, mereltä ja ilmasta ajatusten vapaasti vaeltaessa.

Joka päivä sanoilla painan sinettini valoon. Leikki, laulu ja levottomuus tulen elementit ja minun, kuutamolla tanssijan.

Vastaukset: Maiju Tawast, alalla vuodesta 1981

Kysymykset: Timo Väntsi

Pääkaupunkiseudun vapaan kentän nukketeatteriammattilaisten verkosto Metropolitan Puppets ry sai oman tilan Pakilasta, Pakilan työväentalosta. Kesäkuun alkuviikoilla oli käynnissä muutto- ja maalaustalkoot. Vietin päivän talkoissa, haastattelin yhdistyksen puheenjohtajaa nukketeatteritaiteilija Mila Nirhamoa ja myös muita yhdistyksen jäseniä sekä maalasin eteisen seiniä.

-On suuri merkitys, että on oma paikka, jossa voi oikeasti nähdä yhteisön ja oman työn voiman ja vaikutuksen. Asiat eivät ole ilmassa olevaa keskustelua, ideoita, kokouksia ja puhetta, vaan ne konkretisoituvat ja muuttuvat todellisiksi, Mila Nirhamo iloitsee.

Mila on ollut mukana erilaisten yhteisöjen toiminnassa ja myös perustamassa yhteisiä tiloja, sitä kautta hän on huomannut käytännössä, mitä yhteinen tila tarkoittaa. Tila luo ja mahdollistaa toimintaa, synnyttää uusia ideoita ja antaa paljon mahdollisuuksia. Se antaa myös voimaantumisen tunteen yhteisölle.

-Eilen maalatessa puhuttiin porukalla miten tärkeää on tulla tänne ja nähdä oma käden jälki. Me olemme yhdessä kunnostaneet tämän, jokaisen työpanos näkyy. Ihmisellä on luontainen taipumus ja tarve vaikuttaa elinympäristöönsä ja ympäristöön ylipäänsä. Remontoinnin myötä otamme tilan haltuun ja laitamme sen omannäköiseksi. Talolle syntyy oma Nukketeatteritalon luonne, samalla me tietenkin myös tutustumme taloon, Mila pohtii.

Pakilan työväentalolla on kiinnostava historia. Aluksi paikalla oli pieni työläisperheen torppa ja kun ensimmäinen Pakilan työväentalo paloi, torppa ostettiin ja sen muurin ympärille rakennettiin uusi työväentalo. Talossa toimi muun muassa työväennäyttämö. 30-luvulla Pakilan työväentalo takavarikoitiin ja suljettiin valtion toimesta. Alunperin punainen talo maalattiin valkoiseksi ja siitä tehtiin kirkko. Sodan jälkeen talo palautettiin työväenyhdistykselle.

-Talo on erityinen. Se kantaa erilaisia viestejä, tunnelmia ja muistoja, se hengittää omaa historiaansa. Tänne solahtaa helposti, on todella arvokasta saada olla tällaisessa paikassa. Me olemme talon hoitajia, emme omista sitä, eikä se ole vain meitä varten. Se on ollut olemassa jo 100 vuotta ja jää tänne meidän jälkeemme. Me olemme siellä käymässä, osa isoa ketjua, Mila miettii.

70-luvun alussa työväenyhdistys vuokrasi talon Pakilan lastenpaikka -päiväkodille. Siihen tuli luovuutta, kulttuurikasvatusta ja vapautta korostava kokeilukoulu, joka toimi talossa 90-luvulle asti. Tämän jälkeen talossa toimi pitkään kaupungin nuorisotalo ennen, kun siitä tuli Nukketeatteritalo kesäkuussa 2022. Taloa ylläpitävälle Pakilan demokraattiselle kulttuurisäätiölle oli tärkeää, että taloon tulee yleisölle avointa kulttuuritoimintaa ja Metropolitan Puppets valikoitui vuokralaiseksi juuri sisällön vuoksi.

-Talo on tämän seudun ihmisten talkoovoimin rakentama. Se on heidän paikkansa ja alueellisesti tärkeä talo, joka kantaa vahvaa yhteisöllisyyden historiaa, siihen on hieno liittyä. Tuleva avoin nukketeatterin esitystoiminta on tarkoitettu kaikille, mutta toki hyvä on muistaa alueellisuus. Katse pitää lähteä tästä talosta ympäriinsä. Emme ole syrjässä vaan keskellä kaupungin sykkivää sydäntä, ihmisten keskellä. On merkityksellistä, että alueelle tulee oma tunnelmallinen taidetalo. Nukketeatteritoiminnan lisäksi talossa jatkaa toimintaansa muun muassa paikallisen MLL:n muskaritoiminta, Mila kertoo.

Metropolitan puppets ry on taiteilijalähtöinen yhdistys ja verkosto, jonka idea on tukea ja mahdollistaa jäsenten toimintaa ja työtä. Nukketeatteritalo toimii esitys- ja harjoitustilana, siellä on kahden jäsenen työhuoneet ja mahdollisuus järjestää erilaista toimintaa ja työpajoja. Syksyn harjoitus- ja esityskalenteri on jo täysi. Myös Suomen UNIMA, nukketeatterin tiedotus- ja yhteistyöjärjestö saa Nukketeatteritalosta uuden kodin.

-Uniman hallituksen jäsenenä minä iloitsen siitä, kun UNIMAn kirjasto sekä UNIMAn toimisto pääsee muuttamaan uuteen taloon. UNIMA on hakenut uutta kotia jo tovin ja nyt se on löytynyt. Uuden Nukketeatteritalon lämpiö tarjoaa viihtyisän tilan yhdistyksen kirjastolle, nukketeatteritaiteilija Anne Lihavainen iloitsee.

Nukketeatterissa on vahvasti läsnä sekä teatteri että kuvataiteet. Nukketeatteri sisältää kaikki taidelajit ja siinä ollaan sekä esillä että piilossa, muistan itse ajatelleeni, kun huomasin lukioikäisenä opinto-oppaassa mahdollisuuden opiskella nukketeatteria Turun Taideakatemiassa. Useimmat tämän hetken vapaan kentän nukketeatteriammattilaisista ovat valmistuneet Turun koulusta.

-Nukketeatteriala on pieni toimija ja tekijä, olemme marginaalissa. Alan taiteilijat ovat eräänlaisia renessanssi-ihmisiä, he tekevät itse lähes kaikkea. He ohjaavat, esiintyvät, suunnittelevat ja rakentavat nuket, kirjoittavat, puvustavat, ompelevat, tekevät äänet ja valot. Toki osa nukketeatteritaiteilijoista toteuttaa teoksia suurille näyttämöille ja isoissa teattereissa, mutta osa alan ydintä ja luonnetta on ihmisenkokoisuus tai oikeastaan nukenkokoisuus. Alan luonteeseen kuuluu myös, että keskipisteenä ei ole niinkään tekijä itse, vaan usein juuri nukenrakentajan tekemä ja nukenkäsittelijän liikkeen kautta elävä nukke. Taidelaji itse ei aina myöskään pääse valokeilaan muiden taiteiden rinnalla, siksi omalla talolla on meille suuri merkitys, se antaa nukketeatterille oman, juuri sopiva spotin ja huomion, Mila iloitsee.

Istumme Milan kanssa Nukketeatteritalon pihalla. Nukketeatteritaiteilijat Ilpo Mikkonen, Milla Risku ja Perrine Ferrafiat tulevat pystyttämään vihreää pop-up telttaa pihaan parkkeeratun keltaisen Karavan -asuntovaununäyttämön viereen. Ilpo pitää katoksen alla ensi viikolla työpajoja.

Nukketeatteritaiteilijalla on oltava rahaa ja oma huone

Perrine Ferrafiat teippaa seiniä ja Milla Risku kokkaa lounasta talkooväelle. Kuva: Elina Lajunen.

Puheenjohtaja Mila Nirhamo Nukketeatteritalon pihan riippukeinussa. Kuva: Elina Lajunen.

-Minulle Nukketeatteritalo merkitsee yhteisöllisyyttä, keskustelua, jakamista. Olen yksinpuurtaja ja tehnyt jo pitkään itsenäisesti nukketeatterityötä, kiertänyt Suomea pitkin poikin. Tuntuu hyvältä, että saamme näin kauniin paikan harjoitus-, esiintymis-, työpaja- ja oheistiloineen. Koko asia tuntuu uskomattomalta. Luulen, että viihdymme talossa ja olemme enemmän tekemisissä toistemme kanssa ja tapaamiset sekä keskustelut varmaan poikivat uusia ajatuksia ja yhteistyötä. Saamme toisiltamme tukea ja peiliä oman työn tekemiselle. Talo tuo myös näkyvyyttä ja vastuuta, Ilpo miettii.

Kysyn jäsenistön ajatuksia Nukketeatteritalosta myös sähköpostilla. Nukketeatteritaiteilija Jonnakaisa Risto kirjoittaa: “Nukketeatteritalo merkitsee laajemmassa mittakaavassa valtavaa harppausta koko suomalaiselle nukketeatterikentälle. Oma tila tuo turvaa ja vakautta. Tilan kautta saa myös uskoa omaan nukketeatteritaiteilijuuteen. Kaikkein päällimmäisenä olona on rauha ja kodikkuus, kun astun talolle. Se on niin kaunis!”

Vapaan kentän nukketeatteriammattilaisten toimintarakenteet ovat itse luotuja ja ne ovat syntyneet kentän ja siellä työskentelevien taiteilijoiden tarpeeseen. Suurin

ja vaikuttavin taho on nukketeatteriammattilaisten verkosto Aura of Puppets ry, jonka jäseniä on myös suurin osa Metropolitan puppetsin jäsenistä. Taiteilijalähtöisesti luotu ja toimiva verkosto palvelee suoraan tekijöitä. Sen taustalla on havaintoja olemassa olevista rakenteista, siitä ,mitä on ollut, mitä ei ole ja mitä tarvitaan.

-Havainto siitä, että ollaan yksin ja tehdään töitä aika yksin eikä rakenteita ole ollut, on pakottanut meidät luomaan ne itse. Se on ollut hyväkin, antanut vapautta, kun ei ole valmista määrittävää instituutiota tai muotoa, Mila miettii. Joissain asioissa saatamme olla jopa aikaa edellä sen takia, että meillä on ollut niin kova tarve luoda olosuhteet työskennellä ja toimia nukketeatteriammattilaisina. Aura of Puppets on esimerkiksi tarjonnut jäsenilleen ilmaista työnohjausta jo usean vuoden ajan.

Metropolitan Puppets on Aura of Puppetsin tavoin tasavertainen ryhmä ja yhteisö, joka koostuu taiteilijoista, yhtä taiteellista johtajaa ei ole. Hyvän yhteisöllisyyden ylläpitäminen vaatii avoimuutta ja sitä, että asioista puhutaan ja ollaan tietoisia riskeistä. Yhteisöllisyys on jokaisen henkilökohtainen vastuu, se vaatii sitoutumista, ymmärrystä, aktiivisuutta ja arvostusta, sisäistä kokemusta siitä, että yhteisön ylläpitäminen on yhteinen asia.

-Aura of Puppetsissa ollaan jo pitkällä, on resursseja, tunnustusta ja tukea. On myös omia työntekijöitä, tuotantokapasiteettia ja oma tila Turussa Manillassa. Metropolitan Puppets on vasta alussa, menossa on talkoovaihe, joka ei voi kestää liian kauan, muuten ihmiset uupuvat. Tukea ja tunnustusta, eli rahaa pitää saada, jos halutaan, että rakenne kannattelee paremmin. Tärkeää on myös, että ei yritetä kasvaa liian isoksi, että toiminta on tarkoituksenmukaista. Ja että ydinajatus siitä, miksi me olemme olemassa, pysyy mielessä. Me olemme taiteilijoiden itseohjautuva verkosto, jonka tärkein tehtävä on tukea taiteen tekemisen mahdollisuuksia ja edistää nukketeatteria sekä tekijöiden asemaa ja työtä, Mila tarkentaa.

Teltta on lähteä lentoon, tarvitaan painot. Poikkeamme

Milan kanssa salin vieressä sijaitsevaan huoneeseen. Siitä tulee Milan ja Perrinen työhuone. Huone on vielä täynnä tavaraa, mutta siellä on jo nyt hyvä ja rauhallinen tunnelma. Näyttämön yläpuolelle tulee parvi, Lepola, sinne voi majoittaa tarvittaessa vaikka muiden paikkakuntien nukketeatteritaiteilijoita. Kohtaamme Milla Riskun pihan toisella puolella, hän miettii, kuinka muuttaa lipaston laatikot kasvatuslaatikoiksi.

-Yhdessä perustettu talo tuo toivoa näinä epävakaina aikoina. Se mahdollistaa erilaiset luovat projektit niin ulko- kuin sisätiloissakin; voimme esimerkiksi kasvattaa itse esiintyjät vihannesnukketeatteriesitykseen, Milla innostuu.

Yhteisen lounaan jälkeen maalaan yhdessä toisten kanssa eteisen seiniä, ne saavat uuden valkoisen ja valoisan ilmeen.

-Kaksi vuotta on hyvä aika yhdelle puheenjohtajalle, sitten on hyvä vaihtaa. Ideaali olisi sellainen toimiva ja orgaaninen yhteisö, että kuka tahansa voi olla sen puheenjohtaja tai missä roolissa vain, että valta tai tehtävät eivät henkilöidy tiettyihin ihmisiin tai ajatukseen, että jonkun taidot ovat ylitse muiden. Kaikilla on taitoja ja kaikki pystyvät, vaikka toki olemme erilaisia ihmisiä. Vastuun ottaminen ja jakaminen on onnistunut hyvin tähän mennessä sekä Metropolitan Puppetsissa että Aura of Puppetsissa, Mila miettii.

Nukketeatteritaiteilijat Jenni Rutanen ja Anna Uschanov ovat rakentaneet Nukketeatteritalon pihaan Karavan -asuntovaununäyttämölle Marras -teoksen, jonka voi katsoa maalaustalkoiden välipalana. Yksi seinä jää minulta vielä maalaamatta, kun on aika mennä esitykseen. Annan oman pensselin Perrinelle. Hetken tunnustelen halua itse viimeistellä työ, mutta totean pian, miten upeaa on, että minun ei tarvitse henkilöityä työhön, vaan voin antaa sen jatkua vapaana ja iloitsen siitä, että on olemassa yhteisö, jossa pensseli kiertää. Maalausvaatteet vielä päällä sukellan hetkeksi marraskuun sateeseen, lehdettömän puun oksien liikkeeseen,

yksinäisen linnun lentoon talon yllä, harmauteen ja räystäistä tippuvan veden tuttuun ääneen. Lopussa Jenni avaa pimeän asuntovaunun verhot ja kesä pääsee sisään.

Elina Lajunen

Nukketeatteritalon avajaisia vietettiin lauantaina 20.8. klo 13.00 alkaen. Tarjolla oli ilmaista ohjelmaa pihalla ja talossa. Mukana olivat mm. Circus Strada, Fauna Humana, Varjoteatterityöpaja, puhvetti ja illalla aikuisille esitys Pulcinella – tanssiva kutale. Lisää tietoa nukketeatteritalon ohjelmasta ensi vuonna löytyy osoitteesta: www.metropolitanpuppets.org

Milla Risku miettii, kuinka tehdä lipaston laatikoista kasvatuslaatikoita. Kuva: Elina Lajunen. Kuvat esityksestä Marras Kuvat: Jenni Rutanen.

Varjojen valtakunnan festivaali

Sokkeloisilla kaduilla harhailee mielellään, ja joka päivä löytyy uusi reitti majoituksen ja näyttämöiden välillä. Kaupungin tunnuksena on yksisarvinen ja sen voi nähdä kaikkialla. Jos vain pysähtyy ja pyörähtää ympäri, osuu se jossain silmään: liikkeiden nimissä, katukylteissä, aidan pienissä koristeissa, julisteissa, maskotteina ja leluina...

Viikonmittaisella festivaalilla esitettiin yli kaksikymmentä varjoteatteriesitystä. Esiintyjinä oli niin vanhoja tunnettuja teattereita sekä aivan uusia nimiä. Tunnelma oli festivaalilla välitön, ja viikon aikana sekä nähtiin vanhoja tuttuja että solmittiin uusia ystävyyksiä harrastajien, esiintyjien ja järjestäjien välillä. Kiirettä piti, jos katsoi kaksi-kolme esitystä päivässä, ja jos sen lisäksi vielä osallistui työpajaan.

osaksi tarinaa. Yleisö seurasi esiintyjiä, joiden ostoskärryt olivat pakattu täyteen kierrätysmateriaaleista tehtyjä nukkeja. Tarvittaessa häiritsevät katuvalot huputettiin peittoon.

Esityksiä oli kooltaan niin isoa kuin intiimiäkin. Kölnistä saapunut Die Mobilés on tunnettu television kykykisoistakin. Se esiintyi suuressa salissa, jossa veti kokoillanshow’n pelkästään kehonvarjoilla muuntuen silmänräpäyksessä muodosta toiseen. Vauhti oli katsojallekin hengästyttävä ja ei voi kuin ihailla esiintyjien taitoa ja kuntoa. Loppujen lopuksi kauniiden kuvien ja virtuositeetin lisäksi mitään sen suurempaa tarinaa ei ollut, mikä jätti kylmäksi. Pienestä ja sympaattisesta tyylistä puolestaan piti huolen Carola Kärcher käsivarjoillaan. Käsien varjoissa on varmaankin jo keksitty kaikki, mitä on ihmiskäsin tehtävissä. Yleisö oli kuitenkin nauliintunut paikoilleen hänen kertoessaan tarinaa ja hämmästeli hänen sulaa vahaa olevien sormiensa hengittävyyttä.

jälkeen. Nukkeja lienee kaikkiaan vähän alle sata, mutta taiteilija sekosi laskuissaan. Teatterin edellistä esitystä on vedetty jo tuhat kertaa.

Saksalaista pikkukaupunkia Schwäbisch Gmündia on kutsuttu varjoteatterin pääkaupungiksi. 7.–13.10. siellä järjestettiin kansainvälinen varjoteatterifestivaali jo 12. kerran. Joka kolmas vuosi järjestettävä tapahtuma pidettiin ensimmäisen kerran 1988. Stuttgartin vieressä oleva kaupunki vetää paikalle varjoteatterin harrastajia ja esiintyjiä ympäri maailmaa. Kaukaisimmat ovat lentäneet toiselta mantereelta. Vaikka oli lokakuun ensimmäinen viikko, oli sää eteläisessä Saksassa kesäinen suomalaisen mittapuun mukaan. Pohjanpoika joutui riisumaan takkinsa kuumissaan, kun taas espanjalaiset kietoutuivat tiukasti palttooseen.

Schwäbisch Gmünd kelpaa kauneudellaan postikorttien kuvamateriaaliksi. Kaupungilla on pitkä ja rikas historia. Jo muinaiset roomalaiset olivat paikalla häärimässä louhoksillaan. Keskustasta löytyy tyypillisiä vanhoja ristikkotaloja, goottilaisia kirkkoja ja markkinatoreja.

Esitysten muodoissa oli kiitettävästi eroja, ja katsottavaa löytyi aikuisille ja lapsille. Oli mukaansa tempaavia juonellisia näytelmiä, esitystaiteellisia teoksia, tanssia, animaatioita ja konsertteja. Avajaisesityksenä nähtiin sveitsiläisen Theater-Packin varjojen vaikutusta muistikuviin tutkiva teos. Lavalla touhusi insinöörin ominaisuudessa nukketeatteritaiteilija Hansueli Trüb, joka yksi kerrallaan käynnisti varjoja liehuville kankaille synnyttäviä kojeita. Varjoteatterin parissa Trüb on työskennellyt 80-luvulta lähtien.

Festivalin monet esitykset olivat katsomistavaltaan perinteisiä yleisön tapittaessa näyttämöä. Muutama ilahduttava poikkeus kuitenkin mahtui mukaan. Berliiniläinen Theater Anu tekee ulkotiloihin performansseja ja installaatioita yhdistäen valoja ja varjoteatteria. Heidän tapahtumassaan yleisö pystyi vapaasti kiertämään puistoa ja katsomaan haluamansa ajan lyhyitä esityksiä. Paikallinen ryhmä Kaleidolux puolestaan heijasti siluetit kaupungin kirkkojen ja rakennusten seinille. Esitys kulki pitkin öistä kaupunkia, jonka paikat otettiin mukaan

Varjoteatteri tyydyttää myös sisäistä pientä keksijää. Käykö missään muussa teatterilajissa niin, että yleisö saapuu lavan reunalle kyselemään, kuinka kaikki tehtiin? Esiintyjät jo varmaan haluaisivat tauolle, mutta seuraakin pitkä esittely siitä, kuinka kaikki nuket ja erilaiset laitteet on rakennettu. Hollantilainen Lichbende-ryhmän tuunatut piirtoheittimet ällistyttivät lisätyillä pleksitasoilla ja moottoroiduilla valojenvaihtajilla. Ryhmällä oli kaikkiaan kolme hyvin erilaista esitystä. Kirkon valokonsertissa oli käytössä kymmeniä perinnöksi saatuja taikalyhtyjä ja analogisia projektoreita.

Monien ryhmien tyyliin kuuluukin, että yleisö näkee koko ajan, miten kaikkea manipuloidaan. Belgialainen Moquette Production nosti vanhojen piirtoheitinten käytön huippuunsa omassa riemukkaassa näytelmässä. Kaksi esiintyjää ja yksi muusikko tarjosivat häkellyttävän elokuvallisen esityksen, jollaisia on usein nähty Manual Cineman tekemänä. Esityksen valmistamiseen kului kaksi vuotta käsikirjoituksen, screenplayn, nukkien valmistamisen, kokeilun ja uudelleentekemisen, sekä ohjauksen

Tänä vuonna kaupungissa avasi ovensa varjoteatterimuseo – Schattenreich – eli varjojen valtakunta. Museo ja festivaali on lähtenyt yhden innokkaan entuastin sinnikkäästä työstä. Kiitos kuuluu Rainer Reuschille, jo eläkkeellä olevalle opettaja, jolla on palava rakkaus varjoteatteria kohtaan. Hän esiintyi aikoinaan töidensä ohella oman varjoteatteriryhmän kanssa. Häntä kiinnosti saada tietoa modernin varjoteatterin tekijöistä ja alkoi kerätä materiaalia: nukkeja, esitteitä, julisteita ja yhteystietoja. Kertyi valtavasti aineistoa, jonka pohjalta on sittemmin julkaistu neljä kirjaa. Myöhemmin ylipormestarin nuijan kopautuksella siunattiin päätös, että museon on tultava todeksi kaupungissa. Museosta löytyy pieni näyttely, jossa on traditionaalisia varjonukkeja ja nukkeja nykypäivän tunnetuilta ryhmiltä. Työpisteillä voivat vierailijat kokeilla varjoteatterin lainalaisuuksien pienten demonstraatioiden avulla. Arkkitehtoonisesti suojellussa kellarissa voi puolestaan valopöydillä tehdä hiekkamaalauksia. Museota käytetään paljon työpajojen järjestämiseen lapsille. Reuschilla on kuitenkin lisäksi omat arkistonsa, jonne on kertynyt paljon aineistoa varjoteatteriin liittyen. Tarvittaisiin uuttera tutkija, joka kävisi ne läpi ja digitoisi kaiken. Reuschin unelmana on varjoteatterikeskus; tällöin kaupunki olisi koko maailman tekijöitä yhdistävä solmukohta.

Toisin kuin aikaisempina vuosina, festivaalilla oli nyt vain eurooppalaisia teoksia. Festivaali palaa vanhaan esitysrytmiinsä ja seuraava kerta onkin jo 2024. Toivottavasti silloin nähdään esityksiä myös merten takaa.

Petri Lappalainen

Teatterintutkimuksen tapahtumassa – osallistujan huomioita ja nostoja

Teoreettista perustaa rakentavat uuden eläintutkimuksen posthumanistiset näköalat, draamakasvatus ja kirjallisuusterapia. Esitykseni esimerkeissä on välähdyksiä varhaiskasvatuksen opiskelijoiden parissa toteutetuista harjoitteista ja reflektioista eri nukkien ja kirjallisuuden kanssa – näissä inhimillistetty eloton asettautuu antropomorfismin, personifikaation näkymiin. Näin näyttäytyvät myös ihmisen ja elottoman esiintyjän väliset suhteet: kanssatoimijuus, hierarkiat ja subjekti–objektidikotomia. Pritney-työskentelyssä herätellään myös ekososiaalista sivistystä ja kasvattajan oivallusta eettisesti kestävästä lapsen ja kasvattajan välisestä luontosuhteesta. Esityksen aineistossa on videoklippejä ja kuvia varhaiskasvatuksen opettajiksi opiskelevien studiotyöskentelystä ja kentältä.

draamakasvatuksen yhteyksiin, opiskelijoiden pariin.

Koskettavaa oli kuulla Riku Laakkosen hankkeesta, jossa tutkitaan hoivakodissa tapahtuvaa ”sosiaalista kuolemaa”. Kiintoisia näkymiä saatiin esineistä ja näiden animoinnista, kuinka nämä elottomat esineet ovat merkitysten kantajia ja toiminnan edustajia. Laakkosen lausuma ”esine pitää tilannetta kasassa” herätti kuulijoissa runsaasti keskustelua. Millaista kontrastia syntyykään, kun hoivakodissa vallitsee Laakkosen sanoin ”esinedeprivaatio, kun huone on kaikesta siivottu” – ja kun meillä on kuitenkin tietoisuus siitä, kuinka esineet ovat monien merkitysten kantajia.

Suomen UNIMA ry. ja Teatterintutkimuksen seura (TeaTS) järjestivät yhdessä tutkimuksellisen päivän huhtikuun 22. päivänä Tampereen yliopiston Teatterimontussa. Tänä vuonna kevätpäivien aiheena oli ihminen ja eloton esityksessä: pohditaan ihmisen ja esineen, laajemmin elottoman ei-inhimillisen esiintyjän, suhdetta teatteri- tai muussa esityksessä. Esitelmiä ja alustuksia saatiin abstraktikuulutuksen jälkeen sekä kotimaisilta että kansainvälisiltä alan tekijöiltä ja tutkijoilta. Tapahtuma onnistui hienosti myös yhteistyön (collaboration) ajatuksin, ja päivä tarjosi ajateltavaa ja kiintoisia näkymiä alan viimeaikaiseen teatterin ja nukketeatterin tutkimukseen. Lyhyessä kirjoituksessani kerron aluksi omasta tutkimusorientaatiostani yhtenä päivän esiintyjistä, minkä jälkeen raotan hetkeksi ikkunoita muutamiin kotimaisiin ja kansainvälisiin tutkimusesityksiin. Tekstini on lähtökohdiltaan suppean rajattu ja otsikon mukaisesti tarkentuu muutamiin havaintoihini ja nostoihin.

Avasin omassa esityksessäni Poni areenalla ja varhaiskasvatuksessa. Pedagogisia ja posthumanistisia näkymiä ja pohdintoja nuketuksesta ei-inhimillisissä kohtaamisissa pedagogisen nukketyöskentelyn ja kirjallisuusterapeuttisen kirjallisuuskasvatuksen mahdollisuuksia (Pritney-menetelmä). Draamanukketyöskentelyssä eläimet ja luonto ovat keskeisiä tulokulmia tarkastella erilaisia arjen ilmentymiä, esimerkiksi tunteita ja ajankohtaisia ilmiöitä: tiedostavan draama- ja kirjallisuuskasvatustyöskentelyn myötä tunteista ja reflektoinneista tulee näkyviä ja toiminnallisia.

Eläimen arvo on yksi keskeisiä lähtökohtia menetelmässä, jossa taidepedagogiset ratkaisut tarkoittavat uutta luovaa, arvioivaa, kriittistä ja tiedostavaa työskentelyotetta kanssakulkijoiden ja ei-ihmisten parissa. Tällaisia ovat esimerkiksi lastenkirjat, esineet, teatterinuket, eläimet, luonnonmateriaalit – ei-inhimilliset olennot.

Muiden tutkijoiden esityksiä seuratessa oivallan ennen kaikkea sen, että tutkimuskohde voi ja saa olla pieni. Mietin myös omaa kysymyksenasetteluani, onko se liian konkreetti ja naiivi. Ehkä voisin tehdä selkeämmän rajauksen ja sitä myöten mahdollistuisi aineiston syvempi käsittely. Nukketeatterista väitellyt Emma Fisher viittasi esityksessään Thomas Johnsoniin ja Merleau-Pontyn ideoihin jaetuista muistoista, ja kuinka nukettaja tulkitsee nukkeaan ”fiktiivisten lasien” (fictional lens) lävitse. Kun katsoja seuraa nuken toimintaa ja ajattelee nuken elävän, siirtyy tähän liikkuvaan esineeseen tietoisuus. Eli nukettaja antaa oman olemuksensa nukelle. Kiintoisia yksityiskohtia Fisherin esityksessä oli paljon: esimerkiksi käsite ethnopuppetry avattiin konkreetisti nuken teosta lähtien ja päättyen siihen, kuinka nuketuksia tehdään senioreiden haastattelujen yhteydessä. Kehkeytyy symbioosi, jossa molemmat tarvitsevat toisiaan, sekä nukettaja että nukke, ja vuorovaikutus, jota kannatellaan. Fisherin sanoin ”objects and the memories they hold”. Päivän aikana mieleeni jäi myös nukentekijä Nikki Charlesworth, joka käyttää nuken rakentumisessa persoonakseen omia lapsuuden vaatteita, kenkiä, tavaroita nuken liikkeen luomiseksi. Ajattelen, että tällainen omakohtaisuus on hienosti siirrettävissä myös

Tarpeistosuunnittelija ja tohtoriopiskelija Pipsa Keski-Hakuni tarjosi tuulahduksen oopperan ja baletin yhteyksistä eläimyyteen ja materiaalisuuteen. Keski-Hakunin esimerkeissä myös tarpeisto esittää, liikuttaa, naurattaa, yllättää ja sillä luodaan vuorovaikutusta. Esimerkiksi eläinhahmot voivat resonoida toistensa kanssa, tai leija tuulen kanssa.

Paljon muitakin kiintoisia esityksiä sain kuunnella tutkimuspäivän aikana, tässä oli vain muutama nosto näistä. Jäin miettimään omaa tutkimuksenasetteluani ja -kysymystä, sillä opiskelijoiden parissa toteutetut luovan kirjoittamisen tehtävät eläinmuistoista voidaan nukettaa, ja syventävässä reflektiossa ehkä löytyy kiintoisia yhtymäkohtia nykyisyyteen, ehkä jotain muuttuu. Selvää on, että tällaisia tutkimuspäiviä poikkitaiteiden saralla ja yhteistyön muotona tarvitaan. On upeaa, että lyhyessä ajassa tarjotaan kiteytetysti upeita näkymiä nukketeatterin keinoihin ja moninaisiin tapoihin todentaa tätä alati muuttuvaa yhteistä maailmaamme, jossa me jokainen yritämme jotain tehdä. Ajatukset tulevat toisinaan myös yhteisesti jaettaviksi ja konkreeteiksi näkymiksi, vaikka nukketyöskentelyn ja dramaturgian muodoissa.

Pirjo Suvilehto

Maisema peittyy lumeen. Auton renkaat etsivät kiinnekohtaa tien lumisesta pinnasta. Ikkunalasin pyyhkijät viuhtovat lunta pois etulasista. Olen ajamassa helmikuisessa aamussa kohti Nukketeatteri Taiga-Maton tilaa, joka sijaitsee Raaseporissa, Mustion vanhalla rautatieasemalla. Ajan entisen asemarakennuksen pihaan. Oven avaa iloisesti hymyilevä nainen. Kuuma tee odottaa sisällä. Olen tullut tänne haastattelemaan

Karim Tsarkovia ja Sari Tirkkosta. Ollaan nukketeatterintekijöiden asemapaikalla.

Siperian nukketradition tuntija

Karim Tsarkov on kirjoittanut nukkien merkityksestä ja teatraalisuudesta.

”Olen tutkinut perinteisiä siperialaisia nukkeja ja taivasten palvontaa”, Tsarkov toteaa.

”Halusin tietää, miten vanhat rituaalit ja nuket toimivat. Rituaalit ja nuket ovat kaikki tiukassa yhteydessä toisiinsa. On sanottu, että Siperian kansat ovat suomalais-ugrilaista perua, joten siperialaisilla nukeilla saattaa olla itse asiassa suomalais-ugrilaiset juuret.”

Saavuttuaan Suomeen, Karim Tsarkov on tutustunut suomalaisiin tutkimuksiin Siperiasta ja Mongoliasta. Hänellä on valtava määrä tietoa ja puhe polveilee Siperiasta Kiinaan, silkkitielle, Intiaan ja tuvalaisen shakkipelin kautta shamaanirumpuun, joka sekin on kuin peli. Tsarkovista myös ikonitutkimus liittyy nukketeatteriin. Miehen tapa yhdistellä eri lähteistä tulevaa tietoa on vaikuttavaa. Hän löytää shamanismista itsestään teatraalisuutta.

”Shamanistinen esitys on 80 % teatraalinen

juttu”, Tsarkov analysoi. ”Rituaalilla on eri tarkoitus, mutta siinä on paljon esityksellisiä elementtejä.”

Tsarkov puhuu eräänlaisesta shamanistisen teatterin metodista, jota hän on opettanutkin erilaisilla kursseilla Venäjällä. Nuorten kanssa työskennellessään, Tsarkov pyysi nuoria luomaan etydejä auringonpalvonnasta. He tekivät etydejä, joissa palvottiin aurinkoa, käytettiin rumpua ja tehtiin uhrauksia.

”Näin yhdistyivät muinainen ritualismi ja hauska työpaja nuorille”, Karim Tsarkov toteaa.

Tsarkov on työssään yhdistänyt shamanistisia elementtejä ja rituaaleja. Hän on myös kirjoittanut näistä aiheista kirjan ”Shamanistisen toiminnan teatraalisuus ja sen kehittyminen”.

Juna-asemateatteri

Ikkunan takana ohi kolisee juna. Nukketeatteria tekevä pariskunta on asunut 1800-luvun asemarakennuksessa muutaman vuoden. Karimin juttu polveilee ja mutkittelee kuin junakartta. Hän puhuu sumerista, Korkai-eepoksen yhtäläisyyksistä Kalevalaan. Hän juttelee eepoksesta, ja siitä, miten siperialaisia sanottiin siinä skyyteiksi. Tätä tietojättiläistä kuuntelee kuin äänikirjastoa. Ikkunan takana lumen alla makaavat rautatiet, joita pitkin pääsee jopa Siperiaan saakka.

”Luin Korkai-tekstiä”, Karim Tsarkov kertoo, ”se kertoo ensimmäisestä shamaanista, siitä, miten ensimmäinen shamaani on tullut maailmaan. En tiennyt siitä ennen, sillä en ollut kuullut siitä mistään muualta.”

Tsarkov on selvitellyt, mistä shamanistinen toiminta on syntynyt. ”Suomesta tulee tietoa eri puroista”, Tsarkov sanoo. ”Olen lukenut Korkai-eeposta. Se on shamaanien pääkäsikirjoituksia, tarina, jossa shamaani matkustaa taivaisiin tai maan aliseen. Miten shamaani pääsee kuoleman maailmaan? Teksti kertoo siitä, miten shamaani matkaa toiseen maailmaan.”

Tsarkov alkaa paloitella ja analysoida sanoja, jakaa niitä osiin

ja kertoo niiden yhteyksistä toisiin kieliin, toisiin kulttuureihin. Hän palaa aina taivasten palvontaan ja shamanismiin, siihen, miten shamaaneilla nuket edustivat henkiä. Hänen tarinoidensa mukana matkataan Kiinaan, Siperiaan ja suomalais-ugrilaisten kansojen yhteyksiin Siperiaan.

Siperian ja Pietarin tuomisia

Karim Tsarkov on kotoisin Etelä-Siperian Hakassiasta, Altaista. Hän opiskeli ensin historianopettajaksi, mutta hän myös kirjoitti näytelmiä kansallisteatterille. ”Tein näytelmiä hakassi-kulttuurista, tuotimme eepoksia ja sen historiaan perustuvia näytöksiä vuosina 1990–2000”, Karim kertoo. ”Siellä oltiin kiinnostuneita nukketeatterista.”

Tsarkov lähti opiskelemaan draamaa Pietariin, mutta kahden opiskeluvuoden jälkeen hän vaihtoi nukketeatteriohjaajalinjalle. Hän valmistui koulusta 1998.

Sari Tirkkonen oli puolestaan samoihin aikoihin valmistunut Tampereen teatterikoulusta ja työskennellyt Oulussa ja Tampereella. 1990-luvun lopussa hän otti virkavapaata ja meni opiskelemaan Pietariin. Sari Tirkkonen ja Karim Tsarkov tapasivat toisensa juuri Pietarin nukketeatteriteatterikoulussa.

”Nukketeatteri kiehtoi minua”, Tirkkonen kertoo motivaatiostaan lähteä opiskelemaan Pietariin. ”Olin kyllästynyt tekemään oman itseni kautta ja lähdin ensi alkuun opiskelemaan vain huvin vuoksi. Sitten kun näin enemmän nukketeatteriesityksiä, näin, miten maaginen tuli näkyväksi esineen tai nuken kautta ja se tuntui vapauttavalta, jopa terapeuttiselta. Ihastuin tähän uuteen näkökulmaan teatteriin. Nukketeatterissa sai unohtaa itsensä; se oli konkreettisempaa ja valtavan virkistävää.”

Tsarkovin diplomityö Pietarin koulusta oli esitys nimel-

tään ”Viimeinen shamaani”.

”Keräsin tietoa oikeasta shamanistisestä rituaalista, siitä, miten rituaali toimii”, Tsarkov kuvailee prosessia. ”Esityksen ohjaaminen teatteriin oli jännittävää. Näyttelijät alkoivat pelätä henkiä ja kirouksia. Lopulta ihmisiä tuli käymään tutkimusinstituutista ja shamanistisesta seurasta. He tulivat katsomaan harjoituksia ja totesivat ne vaarattomiksi. Ensi-illassa satoi kuitenkin yllättäen lunta ja sitä pidettiin jonkinlaisena ennemerkkinä, kun huhtikuun lopulla saattoi vielä sataa lunta.”

Nukketeatterin taikaa

Pariskunnan yhteinen teatteri, Taiga-Matto, perustettiin vuonna 1999. Taiga-Maton useassa esityksessä on ollut mukana shamaanirumpu rekvisiittana. Tsarkov näkeekin, että nukketeatterilla on shamanistinen perusta. Osa Taiga-Maton esityksistäkin on syntynyt näkyjen ja enteiden pohjalta.

”Esimerkiksi Kalevala-aiheinen esitys sai alkunsa, kun näin näyn Väinämöisestä”, Karim kertoo nauraen. ”Hän oli varmaan 4 metriä korkea, pitkäpartainen tyyppi, joka tuli suksilla kohti. Väinämöisen silmät olivat palavat, niissä oli hullunkiilto, ja nenästä tuleva ilma höyrysi kylmässä. Hän ei sanonut mitään, jatkoi vain menoaan.”

Tsarkov on avoinna hengille. Hän muistuttaa, että hän ei ole uskovainen. Hän toteaa kuin selitykseksi, että hän on kasvanut Neuvostoliitossa. Karim Tsarkovista taide ottaa käyttöönsä näitä eri uskomusten maailmoja. Monet uskovat niihin, mutta taide käyttää näitä näkyjä luodakseen jaettuja kokemuksia taiteen keinoin.

Tsarkov pohtii nukkea ja nuken merkitystä. Tavallaan voisi sanoa, että Tsarkovin mukaan aika ja kosketus herättävät nuken hengen.

”Kun aloin kirjoittaa nukketeatterista, ajattelin, että nukke

on kuin henki, ja pohdin, mitä se tarkoittaa”, Tsarkov avaa ajatuksiaan.

Karim kertoo, miten nukketeatterissa nukettajan kosketuksesta syntyy jotakin. Kosketus synnyttää liikkeen ja ajan, jossa kaikki on taikaa. Näin kosketuksen kautta syntyy jotakin elävää ja aika, jonka ajan se kuollut esine tai nukke elää.

Taiga-Maton luonto

Luontoyhteys on shamanismissa tärkeä. Tämä ja esiisien kunnioitus kuultaa myös Tsarkovin puheen läpi. ”Kaikki tämä vaihtuu, kielet vaihtuvat, politiikka, tilanteet, rakennelmat, yhteiskunta”, Karim sanoo. ”Ei jää mitään, mutta silloinkin on puita ja metsiä. Luonto on sama, jossa myös isoäiti on asunut, samat kivet. Koskettamalla kiveä, voin koskea jotakin, mitä hänkin koski. Jos isoäiti on kokenut tämän yhteyden, niin silloin minäkin voin.”

Nukketeatteri Taiga-Matto, joka toimi ennen Raaseporia Turun seudulla, käyttää esityksissään marionetteja, pöytänukkeja, käsinukkeja sekä käsiteatteria ja esineteatteria. Taiga-Maton esitykset ovat olleet viihdyttäviä tarinoita, joilla on ollut myös yhteiskunnallista sanomaa. Esityksistä suurin osa on ollut lasten tai koko perheen esityksiä. Käsitellyt aiheet ovat olleet yhteiskunnallisesti merkittäviä, mm. luonnonuskonnot, työttömyys, ympäristöasiat.

”Meidän esityksemme ovat olleet ajan hermolla”, Tsarkov ja Tirkkonen toteavat.

He kertovat myös, että heistä esitykset muotoutuvat yhteistyössä yleisön kanssa.

”Esitys kehittyy yleisön kanssa”, Tsarkov sanoo. ”Esitys elää ja hengittää yleisönsä kanssa.”

Jurttateatterissa tarinoiden voimaa Taiga-Matto on tehnyt tarinnankerrontaesityksiä ja työpajoja. Heillä on käytössään myös teatterijurtta. Se on ollut käytössä erityisesti Helsingissä lasten festivaaleilla

tarinankerrontajurttana.

”Teltta on ikivanha tarinankerrontapaikka”, Tsarkov kertoo.

”Helsingissä lasten festivaaleilla pidetty esitysmaraton toimi hyvin”, Tirkkonen jatkaa. ”Siellä oli helppo esittää monta tuntia peräjälkeen. Esitys ja yleisö vaihtuivat lennosta.”

Tsarkov kertoo, miten shamaanit käyttivät jurttaa riiteissään ja rituaaleissaan.

”Jurtassa oli salakäytävä”, Tsarkov paljastaa. ”Se toimi poistumistienä. Tehokeinoiksi kävivät myös mahasta puhuminen ja jurtan ulkopuolisen tilan käyttäminen esim. ratsastamalla hevosella jurtan ulkopuolella.”

Jurtta on siis toiminut myös shamaanien käytössä näyttämön tapaan. Se on ollut teatraalisen toiminnan paikka shamaanille. Jurtassa on toimitettu erilaisia rituaaleja, joissa tärkeänä tarpeistona ovat olleet mm. shamaaniasu ja -rumpu. Riitit ovat pitäneet sisällään esineteatterillisia osioita kuten villihevosen kesytyksestä kertovan rummun kesytyksen.

Mielikuvituksen ja leikin voima

Tsarkov puhuu paitsi shamanismin ja rituaalin myös mielikuvituksen voimasta. Nämä kaksi kulkevat käsi kädessä.

”Lapsuuden aika on kuin iso maailma ja lapsesta tuntuu, että se on ikuisuus”, Tsarkov pohtii.

Tsarkov on tutkinut kuvia, joissa on ollut erilaisia leluja. Osa kuvista inspiroi häntä ja sai hänen mielikuvituksensa lentoon.

”Mielikuvitus lähtee liikkeelle”, Tsarkov kertoo. ”Kuva on kuin kadonnut paratiisi. Kuvassa ihminen pystyy pysäyttämään ajan ja niin voi tehdä myös teatterissa.

Kyse on liikkeestä, hetkestä, asetelmasta, siitä, mitä ne kaikki kertovat. Se on analyysiä, syväluotausta sekä lasten leikkiä, leikin liikettä.”

Teatteri on yhteinen rituaalinen leikki. Tsarkov näkee leikin elementin merkittävänä nukketeatteritaiteessa. Teatterikatsoja uskoo leikin totuudellisuuteen, ja siihen perustuu teatterin taika, joka on jaettua leikkiä. ”Oikeasti yleisö ei usko, että tämä lentää, mutta kun se suostuu leikkimään, niin se uskoo siihen”, Karim Tsarkov sanoo. ”Siitä tulee sama idea kuin nykyteatterissa: menemme ja uskomme, että se mitä, tapahtuu, on totta.”

Kyse on yhteisestä leikistä, leikistä leikin sisällä. Karim uskoo, että tällaisella leikillä voidaan parantaa maailma.

Aiemmin kyse shamanismissa ja shamanistisessa nukketeatterissa oli siis suorasta taivasten palvonnasta.

Tsarkov ajattelee, että jokaisen ihmisen sisällä asuu nykyään taivasten poika. Tämä ei ole enää keisarin palvontaa taikka jonkin itsen ulkopuolella olevan palvontaa, vaan pyhyys on jokaisessa itsessään.

”Taivasten palvonta oli ideologista”, Tsarkov toteaa.

”Uusi juttu on, että ihmisten sisällä asuu taivasten poika.

Jokaisen ihmisen sisällä on palvottava taivasten poika. Jopa silloin kun ihmiset palvoivat keisaria, he myös palvoivat sitä osaa itsessään. Nykyään vieläkin enemmän.”

Teet on juotu. Junaraiteet ovat peittyneet ikkunan takana tiiviin valkoisen lumen alle. Shamaanirummun pärinä korvissani, peruutan pois lumiselta pihalta. Jurtta makaa lumipeitteen alla ja odottaa tulevaa kesää. Siperian shamaanit kuiskivat tuulessa tarinoitaan kielellä, jota en tunnista. Väinämöinen on jättänyt uudet suksenjäljet etupihan kulman lumipeitteeseen. Sisällä asemarakennuksessa maanpäällisten ”taivasten palvojien” tarinointi jatkuu.

Laura Freya Sillanpää

”Kuva on kuin kadonnut paratiisi. Kuvassa ihminen pystyy pysäyttämään ajan ja niin voi tehdä myös teatterissa."

Tuulahduksia Pariisin nukketeattereista

ja kuinka tutustuin

Julieniin, FrancisClaudeeen ja Guignoliin

Pariisista löytyy kymmenkunta ammattinukketeatteria. Kesäkuussa 2022 vierailin näistä kahdessa perinteisimmistä, toinen sijaitsee Luxemburgin puistossa ja toinen Mars-kentän kupeessa. Nautin miniteattereiden ilmapiiristä, tutustuin talon tekniikkaan ja juttelin näiden suloisten teatteritalojen johtajien kanssa. Luon lyhyen tuulahduksen Pariisin marionettiteattereiden viehkoon maailmaan ja minulle uuteen tuttavuuteen, Guignoliin, joka saapui Pariisiin ja Champs-Elyséen puiston teatteriin jo vuonna 1818. Mikä ihmeen Guignol on kyseessä?

ariisin Mars-kenttä on minulle entuudestaan tuttu viheriö, ja muutaman sadan metrin päässä Eiffelin tornista löydänkin Avenue du Général Marqueritten lehtipuiden katveesta matalan rakennuksen. Istahdan hiekkatien varren penkille ja epäröin hetken marionettiteatterin sisäänkäyntiä, tämäkö se on. Pian nuori mies avaa rakennuksen sivuoven ja alkaa lakaista hiekkapolkua –astelen häntä kohti. ”Allo, bonjour, Julien.”

Saavumme viehättävän nukketeatterin tiloihin, jossa punainen on hallitseva väri. Istuinpenkit on aseteltu permannolle riveihin. Teatterilava on selkeästi korotettu – ovathan teatterinuket kooltaan pieniä. Nämä herätetään henkiin valon, äänen, dialogin, liikkeen, musiikin, vaihtuvien rekvisiitan ja tarpeiston ja jonkin näkymättömän nukke-energian luomassa tarinallisen lumouksen tilassa. Luonnollisesti kaiken tämän takana on teknisesti ja taiteellisesti pätevä henkilökunta/henkilö.

Julien Somner on Champ de Marsin nukketeatterin johtaja. Teatteri on toiminut Pariisissa vuodesta 1902 lähtien. Julien kertoo päätyneensä kyseiseen nukketeatteriin toisesta perinteisestä nukketeatterista, Luxemburgin puiston ammattiteatterista, jossa hän sai hienot pohjat tehdä ammatikseen rakastamaansa nukketeatterin taidelajia. Julien kertoo ammatin monipuolisista ilmaisumahdollisuuksista, kuinka hän suunnittelee esityksen, osallistuu tarinan dramatisointiin, hahmottelee nukkeja ja sopii näiden valmistamisesta nukentekijän kanssa. Hän voi maalata nuken poskipäitä, luonnostella kulisseja, hoitaa esityksen aikana valaistusta (valonapit) ja nauhalta (mp3) tulevaa taustamusiikkia sekä manipuloida syvennyksestä käsin lavalla näyttäytyviä

nukkeja. 40 minuutin mittaisen esityksen aikana ehtii tapahtua monenlaista.

Julien muistelee nukketeatteriuransa alkuvaiheita, miten kirkas tuo ammatillinen päämäärä oli. ”Aloin työskennellä Marionettes du Champ de Marsilla 15-vuotiaana. Minua aiempi nukettaja oli teatterissa töissä jo silloin, kun itse olin vielä lapsi ja kävin katsomassa esityksiä joka viikonloppu, aina kun se vain oli mahdollista. Se oli intohimoni. Sanoin lapsena itselleni: sitten kun olen aikuinen, haluan tänne nukettajaksi”, Julien kertoo.

Hänen edeltäjänsä Luigi Tirelli opetti Julienille nuken vaatteiden tekoa ja maalaamista. Julien osoittaa teatterin seinältä maalausta, jossa Luigi on vuorovaikutuksessa käsinuken kanssa. Kuvaan on vangittu hetken ajaksi jotain olennaista: ilmeet, lämpö ja eloisuus. Ammattimainen nukketeatteritoiminta näyttää Pariisissa liikkuvan mestari-kisälli -hengessä. Oppi saadaan edeltäjältä ja opit taas siirretään kokemuksen myötä eteenpäin. Myös teatterit linkittyvät näiden nukettajien myötä yhteen. Julien kertoo, kuinka hänen oppi-isänsä oli Julienin tavoin 15-vuotias aloittaessaan työnsä Pariisin Luxemburgin puiston marionettiteatterissa ja kokemuksen myötä siirtyi Marsin teatteriin 1950-luvulla. Nyt myös Julien voi ottaa itselleen avustajan.

”Minulla on toisinaan assistentti, joskus hoidan yksin koko esityksen. Toisinaan nuoret, jotka rakastavat teatterinukkeja, kuten minäkin, tulevat avustamaan esitystä, nukettaen tai musiikin ja valojen kanssa”, Julien kertoo alalle päätymisestä ja käytänteistä.

Valot himmennetään, esitys alkaa Poikkeaakohan pariisilainen nukketeatteriesitys ja yleisö suomalaisista käytänteistä?

Tila on täysi, lapset ovat ryhmittyneet lavan etuosaan omaksi laumakseen – aikuiset näyttävät olevan sivummalla ja omissa oloissaan – tämä on lasten juttu. Puhetta on paljon, ja lapsille keskityttävää. On mekastusta, lapset eläytyvät, kommentoivat tapahtumia, kiljahtelevat, vastaavat nukkien kysymyksiin, varoittavat nukkeja vaarasta – he eläytyvät ja hekottavat yhtenä katsojajoukkona. Sitten

lavalle astelee kuningas:

Päivää lapset, oletteko ystäviäni? kuningas kysyy.

Joo, teidän majesteettinne, lapset vastaavat.

Tunnetteko Guignolin, lapset? kuningas kysyy.

Joo, lapset vastaavat.

Lavalle ilmestyy pikkuinen mieshahmo, joka kysyy, mitä on meneillään. Hahmo on nimeltään Guignol. Lapsia osallistetaan vauhdikkaaseen dialogiin upeasti. On käsinukkien tanssia tiukasti yhteisellä koreografialla, klassista musiikkia, lauluja. Ajattelen esitystä katsoessani, että ranskalaiset ”diskuteeraavat” paljon uutisissa, kahviloissa, kirjallisuustapahtumissa ja näköjään myös nukketeatterissa. Toki on perinteisiä taistelukohtauksia, voltteja ja vaarallisia tilanteita, joissa yleisö tietää enemmän kuin nukke ja tämä tietysti hullaannuttaa lapset: prinsessaa pitää varoittaa.

Champ de Marsin nukketeatterivierailu jää mietityttämään ohjelmana: Guignol tulee ja pelastaa kuninkaan tyttären kahdelta huijarilta. Vuolaasta puheesta en kaikkea ymmärtänyt, mutta Guignolin hahmosta luen sittemmin Pompidou-keskuksen kirjastossa (la Bibliothèque publique d'information BPI), että hahmon syntysija on Lyonissa ja persoonallisuuden perustat ovat anarkistisessa toiminnassa ja laitapuolen kulkijoiden hulvattomissa edesottamuksissa. Guignol vaikuttaa siistiytyneen ja sivistyneen vuosikymmenten aikana.

Myös Luxemburgin marionettiteatterissa, Theatre des Marionettes du Jardin du Luxembourg, esiintyy Guignol-hahmo, sillä kertaa yhdessä kolmen porsaan, suden ja Punahilkan-hahmon kanssa. Postmodernisti sadun sisällä voivat yhdessä touhuta monet tutut hahmot useista eri saduista, ja tässä Francis-Claude Desarthisin näkemyksessä on mukana nukkehahmona myös faabeleiden kerääjä ”le grand fabuleur” de la Fontaine. Tämäkin tarina näyttää olevan lapsiyleisölle entuudestaan tuttu. Susi saa kyytiä, mutta lopussa tunnustetaan eläimen kokema suru siitä, kun kukaan ei rakasta häntä, ja sudelle huudetaan lopussa ’Bravo!’ Haastattelen esityksen jälkeen Luxembourgin Guignol-teatterin johtajaa Francis-Claude Desarthisia. Hän kertoo, kuinka hän on tullut alalle isänsä jalanjäljissä. Tähän teatteriin Guignol-hahmo kotiutui jo vuonna 1933, ja vaikka sadut ovat vanhaa traditiota, ja Guignolin hahmo päätyi sen alkutaipaleella aina käsirysyyn virkavallan kanssa, on juttu muuttunut vuosien varrella. Pitää seurata ajan virtauksia ja lasten toiveita.

Lähikuvassa Guignol

Pariisin erikoisuus on Guignol-nukkehahmo: Pitkä ruskea mantteli, jossa isot napit ja taskuissa läpät. Vihreä rusetti, keltainen nappiliivi, valkoinen paita pilkottaa hihansuista. Ruskeat suorat housut, lakki päälaella. Voimakkaasti maalatut kulmat ja silmät. Punainen, suuri ja naurava suu. Punaiset posket. Nukke tuo mieleeni lapsuudessani televisiossa näkemäni Kasperin hahmon, jolle Matti Ranin antoi äänensä. Kasper on kuitenkin eri juttu. Mietin myös, onko Guignolin habituksessa jotain kiinalaista, tai miltähän hahmon syntyajan Lyonin asukit näyttivät. Nukke aktivoi niin tunnetasolla kuin älyllisestikin. Pompidoun kirjastossa selviää kaikenlaista: luen, että ensimmäinen Guignol kehiteltiin Lyonissa jo vuonna 1808, guignolisteille on oma festivaalinsa, ja että Guignol on kotiutunut eri maanosiin, lukuisiin eri maihin ja sulautunut sujuvasti eri kulttuureihin. Guignolin kaveri Gnafron oli useissa esityksissä mukana luomassa aktiviteetteja, jotka joutuivat myös sensuurin alle. Mo-

lemmilta nukeilta haluttiin tukkia suut, maskit vain suun eteen. Sittemmin Guignolin tie näytti jatkuvan muiden vaihtuvien kavereiden kanssa.

Gaston Baty (1885–1952) on kirjoittanut runsaasti Guignol-traditiosta, jonka alku on suullisessa perinteessä ja improvisaatiossa, kunnes käsikirjoituksia alettiin varsinaisesti kirjoittaa näihin Guignolin edesottamuksiin. Luen myös (jos sukupuolierotteluja nykyisin saa enää mainita), kuinka vahvasti miesvaltaisella alalla naiselle saatiin rooli lisäämällä tarinaan prinsessahahmo. Guignolin hahmoon pitää tutustua syvemmin. Pitäneen piipahtaa joku kerta myös guignolistien festivaaleilla ja pikku museossa La Maison de Guignolissa Lyonissa.

Pirjo Suvilehto

Lähteet:

Haastateltavien lisäksi Francois de Lagie 2008. Guignol & Cie Une histoire impertinente. Editions Ouest-France. Henryk Jurkowski 2008. Métamorphoses. La marionette au XXe siècle. Second edition (Éditions Institut International de la Marionette). L’ Entretemps editions. Charleville-Mézières Montpellier.

Tove Jansson

Nukketeatteriun e l m ai

Isonenäinen hahmo soittaa huilua, vieressä tanssahtelee hulmuavahiuksinen kulmiaan kurtistava olento, taaimmaisena seppelkaulainen yksisarvinen. Alla teksti Turun Nukketeatteri 1955. Kyllä, tuttu kädenjälki sen paljastaa: tämän logon on piirtänyt rakastettu taiteilija Tove Jansson. Mistä ihmeestä on kysymys?

aakatneisouv

Logon jäljet johtavat suomalaisen nukketeatterin suuren nimen, Sirppa Sivori-Aspin (1928–2006) elämäntarinaan, ja sen kautta avautuu portti menneisiin nukketeatteriunelmiin. Unelmiin, jotka sittemmin toteutuivatkin, joskaan ei ihan siten kuin tämän jännittävän logon piirtämisen aikoihin.

Noin 10 senttiä leveä ja 15 senttiä korkea piirros on kehystetty pieniin puukehyksiin. Se oli aikanaan Sirppa Sivori-Aspin kodin seinällä. Siellä töölöläisen kulttuurikodin seinältä pienen taulun huomasi aikanaan Maiju Tawast, Sirppan pitkäaikainen ystävä ja työtoveri.

”Kysyin, että mikäs tämä oikein on, mihin Sirppa vastasi, että se on ajoilta, jolloin yritin perustaa nukketeatteria Turkuun. Ja lisäsi vielä, että se on muuten Tove Janssonin piirtämä”, Maiju Tawast kuvailee tapahtumahetkeä.

Suuremmin piirroksen historiasta Maiju Tawast ei huomannut Sirppan kanssa puhua. Sen verran kuitenkin Tawast sai selvää piirroksen historiasta, että se toden totta oli tilattu Tove Janssonilta todelliseen tarpeeseen.

Nukketeatterikipinä Salzburgista

Sirppa Sivori-Asp työskenteli Turun Kaupunginteatterissa vuosina 1946–58. Hän aloitti ammattiuransa hyvin nuorena, peräti alaikäisenä. Tuolloinhan täysi-ikäisyys alkoi vasta 21-vuotiaana.

Sirppa oli opiskellut näyttelijäntyötä USA:ssa, mutta nukketeatterikipinän hän sai käytyään Saltzburgin nukketeattereissa 1950-luvulla. Siellä hän näki upeita esityksiä, joista hän saattoi vain todeta: jotain tällaista on saatava Suomeenkin! Nuori Turun kaupunginteatterin näyttelijä halusi ruveta kehittämään Turkuun omaa nukketeatteria, joka toimisi itsenäisenä yksikkönä, mutta osana kaupunginteatteria.

Tiettävästi hän kävi aktiivisesti teatterin johdon puheilla, mutta idea ei yrityksistä huolimatta saanut suurempaa kannatusta.

”Sirppa oli ideansa kanssa ilmeisesti kovin yksin”, Maiju Tawast arvelee. Elettiinhän sodan jälkeistä aikaa, jolloin kaikesta oli kova pula. Näyttelijät joutuivat kustantamaan itse esiintymisvaatteensakin, joten ehkei ajatus nukkejen rakentamisesta saanut tulta alleen myöskään näyttelijäkollegoidenkaan keskuudessa.

Mutta nukketeatterista innostuneitakin ystäviäkin oli.

Sirppa Sivori-Asp tunsi kirjailija ja kuvataiteilija Tove Janssonin. Muumi-taiteilija oli suuresti viehättynyt myös nukketeatterin maailmasta. Sirppa tilasi tilannut Janssonilta logon tai tunnuksen, jota voisi käyttää nukketeatteri-idean viemiseen eteenpäin ja vakuuttaakseen Turun teatterinjohtajan.

Tämä on itse asiassa kaikki, mitä logon historiasta tiedetään. Sittemmin Sirppa Sivori-Asp muutti pois Turusta, ja haaveet omasta nukketeatterista Turussa jäivät. Logosta tuli muistoesine, ja se sai kehykset ja paikan Sirppa Sivori-Aspin seinältä.

Logoa ei ole signeerattu, mutta Sirppa logon tilaajana on selvästikin halunnut jättää todisteen tekijästä. Piirroksen oikeaan alakulmaan on leikattu lähettäjän nimi ja osoite, todennäköisesti siitä samasta kirjekuoresta, jossa logo on lähetetty. Nimi ja osoite ovat monista Tove Janssonin piirroksista tuttua käsialaa, ja osoitekin on Toven ateljeeasuntona tunnettu koti Ullanlinnankadulla, ruotsiksi totta kai.

Sirppa ja hänen miehensä Eino olivat lapseton pariskunta. Sirppan kuoleman jälkeen Maiju Tawast onnistui pelastamaan jäämistöstä asioita, joiden arvon vain nukketeatterin tekijät ymmärtävät, kuten kirjoja, papereita, nukkeja ja tämä Tove Janssonin piirros.

Haaveista syntyy Vihreä Omena

Sirppan haaveet omasta nukketeatterista eivät kaatuneet turkulaiseen vastatuuleen. Sirppa perusti vuonna 1971 Helsinkiin Nukketeatteri Vihreän Omenan. Sirppan lisäksi perustajajäseniä olivat Aune Lind ja Kirsi Aropaltio (nyk. Sirén), joka nykyään tunnetaan Nukketeatteri Hevosenkengän perustajana ja johtajana. Nukketeatteri Vihreä Omena on tärkeä luku suomalaisen nukketeatterin historiaa. Maiju Tawast arvelee, että Sirppan nuoruudenaikaiset nukketeatterihaaveet saivat lopulta täyttymyksensä tässä uudessa helsinkiläisessä ammattiteatterissa, joka keskittyi täysillä nukketeatteriin.

Vihreä Omena, eli oman väen keskuudessa ”Omppu”, teki omia esityksiä aluksi Pohjois-Esplanadilla Helsingin kaupungin näyttelytilan jugend-salissa. Sittemmin

Tove Janssonin kädenjälki on nähtävissä Turun Nukketeatterille vuonna 1955 piirretyssä logossa.

oma tila löytyi Eläintarhan alueelta vanhasta sokeiden koulusta. Persoonallinen teatteritila on syöpynyt monien siellä vierailleiden mieleen.

Maiju Tawastin oma historia liittyy Vihreään Omenaan vuodesta 1981 aina vuoteen 2002 saakka. Hän toimi teatterisihteerinä, tiedottajana, kiertuesuunnittelijana, myyjänä ja vaikka missä tehtävissä, kuten pienessä teatterissa tapana on.

Vihreän Omenan hurjat vuodet sijoittuvat 80- ja 90-luvuille. Kiertueita oli Suomessa ja ulkomailla niin paljon kuin vain ehdittiin tehdä. Yhteistuotantoja luotiin, tuotiin ulkomaisia taiteilijoita Suomeen esiintymään ja tekemään esityksiä, annettiin jalansijaa uusille tekijöille. Maiju Tawast muistelee aikoja paitsi työläinä, myös hyvin eteenpäin suuntautuvina ja uutta luovina. Asioihin vain tartuttiin, kun jonkun piti tarttua.

Ukkokerho saa naispresidentin

Sirppa Sivori-Aspin energia ulottui myös maamme rajojen ulkopuolelle. Hän aktivoitui UNIMAssa, ja nousi kansainvälisen järjestön presidentiksi vuonna 1992 Slovenian kongressissa.

”Oltiin tilanteessa, jossa järjestö tarvitsi diplomaatin luonteista presidenttiä”.

Tarve uudistua oli kova, ja Sirppaa pyydettiin ehdolle, ja hän suostui. Sirppa valittiin presidentiksi, ja hoiti pestiä kaksi nelivuotiskautta peräkkäin 1991–2000.

Maiju Tawast toteaa suoraan, että UNIMA oli Slovenian kongressin aikaan valkoisten miesten kerho, jonka johtoon nousi nyt ensimmäisenä naisena suomalainen nukketeatteripioneeri Sirppa Sivori-Asp. Ainoa johtotehtävissä ollut nainen oli siihen saakka ollut pääsihteerinä työskennellyt ranskalais-romanialainen Margareta Niculescu

Kielitaitoinen ja sosiaalisesti lahjakas Sirppa pisti tuulemaan, ja UNIMA muuttui hänen kausinaan 1991–2000 aidosti kansainväliseksi toimijaksi. Jäseniksi saatiin yhä enemmän nukketeatterijärjestöjä Afrikasta ja Aasiasta. Samoin suuri jäsenmaa Kiina saatiin mukaan.

Maiju Tawast näki UNIMAn presidentin työskentelyä hyvin läheltä. Hän oli mukana monissa kokouksissa ja toimi suomalaisen puheenjohtajan apulaisena ja tarvittaessa tulkkina.

Ompun tarina kesti yli 40 vuotta

Vihreä Omena jatkoi aktiivista toimintaansa. Valtionosuuden piiriin oltiin päästy 1990-luvun alussa, mikä vakautti taloutta huomattavasti.

Ajanjakso näyttää jälkikäteen katsottuna aika ainutlaatuiselta. Parhaimmillaanhan Suomessa oli viisi niin sanottua VOS-nukketeatteria: Vihreän Omenan lisäksi Teatteri Mukamas Tampereelle, Teatteri Hevosenkenkä Espoossa, Nukketeatteri Sampo Helsingissä ja Nukketeatteri Peukalopotti Vaasassa.

Tästä alkuperäisestä VOS-viisikosta jäljellä on enää kolme. Peukalopotti lopetti toimintansa omatoimisesti, mutta Vihreälle Omenalle kävi taloudellisten ongelmien vuoksi huonosti. Sen toiminta loppui vuosien 2003–2004 aikana.

Jälkeenpäin voisi sanoa, että nukketeatterin kannalta asiat menivät epäreilusti. Samaan aikaan Helsingin päättäjät olivat valmiita tulemaan vastaan ja pelastamaan muita samanlaisessa ja samassa syystä ahdingossa olleita ammattiteattereita. Tätä tahtotilaa ei löytynyt nukketeatterille eikä Vihreälle Omenalle.

Dreams come true – unelmat toteutuvat sittenkin

Maiju Tawast myöntää, että Ompun kaatuminen oli Sirppalle kova pala. Teatteria yritettiin, kynsin hampain, pelastaa, mutta elämänmyönteiseen tapaansa teatterin perustajakin lopulta hyväksyi tosiasian, että Ompun tarina kesti sen minkä se kesti, yli 40 huikeaa vuotta.

Omena ei kuitenkaan kauas puusta putoa. Sirppa Sivori-Asp ehti nähdä ne hedelmät, jotka sinnikäs taistelu nukketeatterin puolesta oli tuottanut. Ompun toiminnan vaikutuksesta kentälle tuli uusia kouluttautuneita taiteilijoita ja syntyi nukketeatteriryhmiä. Nukketeatterin ammattikoulutuksen luomisessa Sirppa Sivori-Asp työskenteli hartiavoimin Opetushallituksen vuonna 1991 asettaman työryhmän puheenjohtajana. Työryhmä esitti alan ensimmäisen monivuotisen koulutuksen aloittamista syksyllä 1994 Turun Taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa. Koulutus käynnistyikin onnellisten tähtien alla.

Sittemmin Turun Taideakatemian AMK-pohjaiseksi nukketeatterikoulutukseksi muotoutunut koulutus tuotti vuoteen 2014 saakka kentän kipeästi kaipaamia ammattilaisia. Voikin sanoa, että Sirppa Sivori-Aspin 1950-luvulla syntynyt unelma sittenkin elää ja kukoistaa.

Teksti ja kuvat: Timo Väntsi

Ompun toiminnan vaikutuksesta kentälle tuli uusia kouluttautuneita taiteilijoita ja syntyi nukketeatteriryhmiä.

Sirppa Sivori-Asp oli yksi suomalaisen nukketeatterin uranuurtajista. Kuvassa Sirppa synnyinkaupungissaan Viipurissa.

Maiju Tawast toimi Sirppa Sivori-Aspin oikeana kätenä paitsi Nukketeatteri Vihreässä Omenassa, myös UNIMAn kansainvälisessä toiminnassa.

TEATTERINUKKE

Tähtisumu laskeutuu hämärtyvän viljapellon ylle, ilma tuntuu kostealta. Tuuli on kääntynyt lounaaseen ja pieni tyttö on matkalla metsään, vihreiden sammalten uumeniin, jossa leikki odottaa. Hetkessä taivas muuttuu tummaksi. Voimakas pamahdus, sihisevä salama lävistää metsän. Tyttö on polvistunut mättäälle, kädessään puolukoita. Kovaa jyrinää säikähtäen, hän viskaa puolukat suuhunsa, marja juuttuu ruokatorveen. Pakahdun! Voi minua, hän voihkii.

Tyttö on säilönyt ajatusta nukesta pitkään, vaeltaessaan mielikuvituksen maailmassa. Metsäisen polun avautuessa pellon pientareeksi hän tuntee, kuinka puolukka on laskeutunut sisuksiin, kipua ei enää ole. Ajatukset kierivät vesisateen yltyessä nukkeen, jonka hän tulisi vielä kerran näkemään. Niin isoäiti sanoi, sinusta tulee nukkemaakari!

Kotikylässä isän, äidin ja sisarusten ympäröimänä, koskemattoman luonnon keskellä, siellä, missä linnut laulavat ja liito-oravat lentävät öiseen aikaan. Pirtin lämmössä, metsästäen ja kalastaen, villieläinten huhuillessa pihapiirissä, laulujen ja tarinoiden kera vanhemmat valistavat menneistä lapsiaan. Runojen säkeet sammuttavat ikävän, kaipuu tulevaan avautuu.

Isoäidin ommellessa, taukoamaton surina täyttää huoneen yötä päivää. Hänen polkiessaan vimmatusti konetta, sen rautaisesta ahjosta lentävät milloin housut, milloin hameet. Hän valmistaa vaatteita kyläläisille. Isoäiti! Voisitko tehdä minulle nuken, sellaisen, joka kieppuu ja roikkuu jokaisen tytön ja pojan sängyn yläpuolella? Millaisen? Sellaisen, joka on aina valmis leikkiin, ikuisesti.

Isoäiti kutsuu metsän eläimet neuvonpitoon. Hän jupisee eläimille. Ajan kuluessa saat viestin, suuri päivä on koittanut, isoäiti kuiskaa tytölle. Sen jälkeen hän ei mainitse nukesta sanakaan. Kaihoisuus ja odotus täyttävät pienen tytön mielen.

Eräänä yönä unessa tyttö tuntee kipua, kuin salama oli lävistänyt hänen kehonsa. Hän ponkaisee istumaan vuoteen reunalle. Aika on koittanut! Hopeisia lankoja pitkin viesti uudesta kiirii suuren kaupungin tulipesään.

Eläimet ilmestyvät suurena laumana pääkaupungin kaduille kertomaan tulevasta. Tyttö luo kuorensa ja asettuu eläinten nahkoihin. Hetki on koittanut.

Isoäiti sen tiesi.

Mestarit saapuvat jokaisesta ilmansuunnasta. Pohjolan tietäjät juosten lumisen pyryn lailla, etelästä osaajat asettuvat salamana huoneeseen, lounaasta tulevat tuulten kantamana, idästä ratsuin. He asettuvat huoneen jokaiselle seinälle. Huoneessa hämärän neitsyet valmistelevat tulevaa. Ulkona, talon räystään alla, haarapääsky rohkaisee poikasiaan pitkälle matkalle.

Kaukaisilta meriltä pyöriäiset ilmestyvät temmeltäen. Karhut tassujaan tömistäen, itäiset maahisten loukuissa tuoksuvat piirakat. Lännen hanhien kaulapusseissa kilisee vaski. Etelän sähköinen nuotti täyttää huoneen. Sateenkaaren väreissä välkkyy tulevan vuode. Tieto nukesta, joka tulisi syntymään vuosisadan vaihtuessa pohjoisen kaupungissa, on läsnä. Vanhojen sielujen perimä täyttää henkiset lyhteet. Aika on täysi!

Kesä luovuttaa syksylle päivät. Parhaat mestarit ovat paikalla, veitset ja höylät terävinä. Työt alkavat. Padat ja tulet loimuavat kymmenen kokonaista päivää ja yötä. Suuren uurastuksen jälkeen kaikki on valmista. Nukke syntyy! Samassa syntyi suuri joukko muita hahmoja, naisia, miehiä, lapsia, elämiä, jotka turvaavat tulevaa.

Vieraat etelästä tuovat lahjoja syntyneelle hahmolle. He antavat kultaisen kruunun, mirhamia ja balsamia, laulun lahjan, jonka omaavat vain valan vannoneet ammattikuntalaiset. Sukulaiset tuovat mukanaan rahan ja oikeuden kauppaan, itäiset kummit leivän nälän sammuttamiseksi, läntisen kummit jakokivet, kauneuden

lahjan, etelän tietäjät lämmön. Kotikylän runon taitajat, ne, jotka ovat patsaina seisseet suurien kaupunkien paraatipaikoilla, heräävät henkiin. Runontaitajat ojentavat lahjana runouden ja tarinankerronnan. Nimeksi tulee Väinö, Väinämöisten sukujuurien mukaan.

Teatterin piha toimii näyttämönä. Kutsuvieraiden ja kummien joukossa, parhaalla paikalla seisoo itseoikeutettu napolilainen Pulcinella, ranskalainen Guignol, Brittein saarten Punch and Judy, venäläinen Petruska, saksalainen Kasper ja monet muut hahmot, jotka ovat odottaneet tätä hetkeä. He asettuvat puoliympyrään teatterin jäädessä selustaan. Väinö kannetaan puoliympyrän keskelle kultatuolissa. Huudot ja taputukset täyttävät ilman. Onnea Väinö, otamme sinut osaksi suurta teatteriperhettä! Suuri ovi avautuu ja viimeisenä Väinön viereen asettuu isoäiti, hänen kaulassaan komeilee pieni ompelukone, se välkkyy sateenkaaren väreissä. Koneen surina, se tuttu tekemisen ääni kantautuu hiljaa, vieraiden hyräillessä yhdessä raikuvien onnen huutojen myötä. Kukkien tuoksu täyttää ilman.

Koko kaupunki on kutsuttu todistamaan ihmettä. Tervetuloa Väinö, leiki kanssamme!

Suuri lintu laskeutuu sumuveron myötä pihalle. Väinö nostetaan linnun siipien suojaan. Matka etelään, antiikin

Via S. Gregorio Armenon torille, alkaa. Väinö pääsee esiintymään ja tapaamaan serkkujaan, niitä monia italian teatterinukkehahmoja, jotka odottavat torilla kaupunkilaisten kera. Torilla Väinö näkee suuren maailman, omin silmin, vaskitorvien ja rumpujen helistessä. Maailman näyttömät avautuvat antiikin kaupunkien raunioille, teatteritaiteen kehdossa. Eläköön Väinö! Teatterinukke. Metsän eläimet palaavat takaisin omiin metsiin.

Hellevi Bengs, Uniman jäsenen vuodesta 1986, 2022

Uniman hallituksen varajäsen.

Taustaksi:

Sininen Verstas

Sininen Verstas perustettiin 1993 Helsinkiin Kaupungin Nuorisotoimen yhteyteen, myöhemmin Kaupungin kansliaan, osana työllisyyden hoitoa ja sen jälkeen Opetusvirastoon. Nuoret helsinkiläiset olivat työharjoittelussa ja saivat palkkaa tai työmarkkinatukea harjoittelun ajalta.

Commico Piccolo 1993–2011 oli yksi viidestä verstaan toimintalinjoista. Kuuden kuukauden kursseilla opetettiin ja tehtiin visuaalisen teatterin esityksiä. Ryhmä koostui n. 10–12 nuoresta kurssia kohden. Vuosien aikana n. 360 nuorta osallistui kursseille. Muut Sinisen Verstaan toiminnalliset linjat olivat: Cafe Lucullus (lounaskahvila), Ateljee Rotondo (kankaanpainanta ja värjäys), Ateljee Sartoria (teatteripuvustus) ja Studio Animo (animaatioelokuva). Verstaan toimesta yhteistyössä oppilaitosten ja yliopistojen, yksityisten toimijoiden järjestettiin jatkokoulutusta, jossa kuuden kuukauden ajan nuoret saivat syventävää oppia eri aloilla.

Vuonna 2000 Sinisellä Verstaalla oli hanke, Hymyilevä Apollo, osana Euroopan Kulttuurikaupunki kokonaisuutta. Hankkeen yhtenä osana Suomeen synnytettiin yhdessä kansainvälisten partnereiden tuella teatterinukke Väinö.

Siitä lähtien, kun teini-ikäisenä innostuin suomalaisesta nykynukketeatterista, on taidemuotoamme mielessäni määrittänyt ennakkoluuloton kokeellisuus ja kaikkien mahdollisten rajojen tarkoituksenmukainen venyttäminen. Onhan koko taidelajin ytimessä niinkin paradoksaalinen peruspyrkimys kuin elottoman elollistaminen.

Lienee siis varsin luonnollista, että myös muita näennäisen mahdottomia asioita lähestytään nukketeatterina ja nukketeatterin avulla.

Omaa taiteellista työskentelyäni on pari viime vuotta värittänyt seuraavan mahdottomuuden mahdollistaminen: hiljaisuuden nukettaminen. Loppukesästä 2022 valmistuin DAMU:sta, Prahan esittävien taiteiden akatemiasta esineteatterin ja devising-työskentelyn maisteriksi. Opinnäytetyöni, niin taiteellinen kuin kirjallinenkin, käsittelevät äänettömyyden esineteatterin perusparadoksia.

Gradussani, opinnäytteen kirjallisessa osassa, on yksi keskeinen hypoteesi: hiljaisuuden nukettaminen on mahdollista. Olen siis varma siitä, että hiljaisuutta voi käsitellä kuten mitä tahansa (ääni-)esinettä teatteriesityksessä, niin että se ilmenee yleisölle ja nukenkäsittelijöille nukkena nukketeatterissa. Ajatus voi tuntua täysin järjenvastaiselta, ja tietty mahdottomuuden tavoittelu onkin tarkoituksella sisäänrakennettu ajatukseen. Tässä

hiljaisuusnukke ei sinänsä eroa elollistetuista elottomista, nukketeatterin tähdistä ynnä muista golemeista. Teoriassa hiljaisuusnukke onkin suhteellisen yksinkertainen rakennelma.

Olen ominut ääniesineen käsitteen käyttööni kokeellisesta musiikista. Englanniksi sound-object ja ranskaksi object sonore -termeillä tarkoitetaan ääntä, joka havaitaan erillään äänilähteestään, vain yksittäisenä äänenä itsessään, kuten ranskalainen säveltäjä ja ääniteknikko Pierre Schaeffer on sen määritellyt. Ääniteknologian lisäksi oma taiteellinen työni nojaa pitkälti hänen ajatuksiinsa havaintokykymme ja esineiden suhteesta. Maurice Merleau-Pontyn ja Edmund Husserlin fenomenologiaa kokeelliseen musiikkiinsa soveltaen Schaffer päätyi ääniesineeseen oman säveltämisensä musiikillisena perusyksikkönä. Yksinkertaisena esimerkkinä tästä lähestymistavasta voimme vaikka kuvitella lyhyen, toistuvasti luuppaavan nauhoituksen hevosen laukkaavista kavioista. Kun toistamme nauhoitetta riittävästi, alkaa kuulomme keskittyä äänessä enemmän sen välittömään materiaalisuuteen kuin soinnin lähteeseen: äänen rytmi, sointiväri ja dynamiikka nousevat lopulta hevosen liikkeen kuulemisen edelle. Toisin sanoen kavioiden kopsunta alkaa välittyä tietoiseen kokemukseemme enemmänkin vain kopsuntana kuin kavioina!

Nyt, kun hevonen kavioineen on onnistuttu redusoimaan pois kopsunnan yhtälöstä, voi konkreettisen musiikin säveltäjä alkaa käyttää laukkarytmistä äänimateriaalia puhtaasti musiikillisessa mielessä.

Jos Schaeferin perusoivallus on ollut, että tällaisia, puhtaasti äänestä koostuvia havainnollisia esineitä voi käyttää musiikillisina elementteinä, niin oma kysymykseni on ollut: eikö tällaisia ääniesineitä voisi käyttää myös nukketeatterissa, kuten esineteatterissa voidaan käyttää mitä tahansa käsin kosketeltavia esineitä? Eikö ole niin, että ääniesine voi olla myös ääninukke? Ja jos niin on, niin eikö hiljaisuus – äänen äärimmäisenä ilmenemismuotona – voi olla yksi nukke muiden joukossa?

Lienee syytä vielä perustella, se, että hiljaisuutta lähestytään tässä äänenä, onhan hiljaisuus lähtökohtaisesti ymmärrettävissä nimenomaan äänen poissaolona, äänettömyytenä. Nähdäkseni hiljaisuuden ymmärtäminen näin kapeasti, ja sanotaanko vaikka luonnontieteellisesti, on omiaan mitätöimään erään inhimillisen kokemisen keskeisiä toteutumisen laatuja. Jostain syystä meillä on tässä kielessä, jota käytämme, eri sanat hiljaisuudelle ja äänettömyydelle, ja hyvä niin. Pidetään äänettömyys äänettömyytenä, asiana erikseen. Hiljaisuudessa on kyse jostain kokonaisvaltaisemmasta, kokemuksellisesti todemmasta, kuin mittavälinein todennettavissa olevasta äänen vähäisyydestä tai paikallisesta olemassa olemattomuudesta. Hiljaisuus ei ole vain 20–20000 Hz taajuusalueella tapahtuvan välittäjäaineen (kuten ilman, veden tai tärykalvon) värähtelyn inhimillisen havaintokyvyn alittavaa vähäisyyttä, vaan ilmiö, joka karkaa äänekäs-äänetön -dikotomian tavoittamattomiin, olkoonkin että sukulaissuhde äänettömän ja hiljaisuuden välillä on eittämätön. Opinnäytetyössäni Turun Taideakatemialle määrittelin hiljaisuuden kokemukseksi äänen puutteesta. Gradussani Prahan esittävien taiteiden akatemiaan olen kokenut tarpeelliseksi mennä pidemmälle: väitän, että on tärkeää todeta hiljaisuuden olemassaolo ja todellisuus, ja että ääniesineteatteriin soveltuakseen sitä on lähestyttävä äänellisenä ilmiönä,

mutta, ja tämä on ensisijaisen oleellista, sen sanatarkasta määrittelemisestä tulee ehdottomasti pidättäytyä. Hiljaisuus on jossain oleellisessa mielessä puhdasta polyfoniaa, kokemuksen omaehtoista materiaalisuutta, jota ei voi aidata yhteen, monotonisesti toisenlaiset kokemukset kolonisoivaan ja kieltävään aitaukseen. Jotain oleellista tästä kertoo esimerkiksi se, että jokainen kuuleva ihminen, jonka kanssa olen hiljaisuudesta keskustellut, tunnistaa kokemuksen. Tästä huolimatta hyvin harva, jos kukaan, pystyy sitä tyhjentävästi sanoin määrittelemään.

Hiljaisuuden ei-äänettömyyden puolesta puhuu myös se seikka, ettei yksikään kuuleva ja elävä ihminen todella pysty tavoittamaan varsinaista äänettömyyttä: niin kauan kuin olen elossa, sydämeni jatkaa veren pumppaamista ympäri kehoani, ja vaikka kaikki muu ääni ympäristöstäni katoaisikin – vaikkapa akustiikan laboratorion kaiuttomassa kammiossa – välittyvät sydämeni syke ja verisuonieni kohina kehoni kudosten läpi korviini ja sitä tietä tietoisuuteeni, tehden todellisen äänettömyyden tavoittamisen vääjäämättä mahdottomaksi.

Hiljaisuus voidaankin ehkä rakentavammin ymmärtää äänen kaksoisnegaationa: äänikokemuksena, joka omaa suhteellista äänettömyyttään tulee paljastaneeksi itsensä eittämättömänä äänenä. Samalla kun tajuan etten kuule mitään, tajuan yhä kuulevani jotain. Hiljaisuus on siis kokemus ja ääni, jonka tulisi antaa jatkaa olemassaoloaan villinä, ei sanakirjan määritelmään kesytettynä käsitteenä. Ehkäpä tästä olemuksellisesta määrittelemättömyydestä nousevat ne hiljaisuusnuken käsittelyyn liittyvät käytännön ongelmat, joihin tähän mennessä olen törmännyt. On nimittäin rehellisyyden nimissä todettava, että vaikka pidänkin hiljaisuuden nukettamisen mahdollisuutta itsestään selvänä, en voi väittää

sellaisessa taiteellisessa teossa vielä onnistuneeni. Tämä ei johdu kuitenkaan siitä, ettenkö olisi jo yrittänyt.

Marraskuussa 2021 Studio Altalla, Prahalaisessa vapaan kentän teatterissa, ensi-iltansa sai opinnäytetyöni taiteellinen ja käytännöllinen osa: Silence and Other Impossible Objects. Produktiossa pyrin kahden esiintyjän, Eglė Šimėnaitėn ja Lara Hereun kanssa toteuttamaan esitystilanteessa hiljaisuuden, tai hiljaisuuksia, käsiteltävässä, nuken tavoin hallittavassa muodossa. Esityksen aikana mm. lauletaan todella kaukana ja todella hiljaa, hiivitään niin hiljaa kuin pystytään, vahvistetaan pöydän kattamisen kolinoita ja pöydän narinoita mikrofonein, sammutetaan kaikki teatterisalin tekniikka (yleisön laitteet mukaan lukien) ja puhutaan hiljaisuudesta ihan lähellä ja kuiskaten, mutta myös soitetaan tanssimusiikkia niin lujalla kuin yleisön kuuloturvallisuus sallii. Kaikki näistä näyttämöteoista toteuttivat hiljaisuuksia tavallaan, ja esityksen aikana nuketimme kyllä ääninukkeja.

Mutta oliko hiljaisuus nimenomaan nukkena käsiteltyjen ääniesineiden joukossa? Tästä en ole täysin vakuuttunut, vaikka idean toteuttamiskelpoisuuteen ja erinomaisuuteen edelleen uskonkin. Tosiasia, jonka tätä opinnäytetyötä tehdessäni kohtasin, oli, että hiljaisuusnukke ei ole yhtä helposti todella toteutettavissa, kuin se on kuviteltavissa – mutta toteuttamiskelvottomana en ajatusta edelleenkään pidä. Vaikka opinnäytetyö ja opinnot ovat valmiita, on todellinen työ hiljaisuusnuken ja ääniesineteatterin parissa vielä kesken, ehkä vasta alussa.

Valtteri Alanen

Kuva: Darja Lukjanenko.

Koonti nukketeatteritaiteen kehittämispäivästä

10.5.2022 Turun AMK:ssa ja eri puolella Suomea

Taustaksi

Nukketeatteritaiteen paikka on vakiintunut Suomessa 2000-luvula. Tilanne on parantunut, mutta taidelajin asema ei vieläkään ole vakaa. Keskustelu nukketeatteritaiteesta ja sen tulevaisuudesta on hedelmällistä ja se ravitsee kenttää sisältäpäin. Keskustelufoorumeita ei kuitenkaan ole tarjolla monia, ja siksi toukokuun alussa järjestetty seminaaripäivä nukketeatteritaiteen tulevaisuudesta vastasi tekijöiden tarpeeseen ja haluun keskustella nukketeatterista ja sen tulevaisuuden suuntaviivoista. Nukketeatteritaide kaipaa keskustelua, visionäärien ja tulevaisuudentekijöiden unelmointia sekä mahdollisten tulevaisuuksien hahmottelua.

Osallistujat

10. toukokuuta 2022 nukketeatteritaiteen kehittämispäivää olivat mukana järjestämässä Esittävien taiteiden koulutuksen visio 2030 -hanke , Suomen UNIMA ry , TAM:n Nukketeatterikilta . Suomen UNIMA ry:tä edustivat mm. UNIMAn puheenjohtaja Timo Väntsi ja TAM:n nukketeatterikiltaa Katja Kähkönen ja Roosa Halme. Nukketeatteritaiteen monia ammattilaisia kokoontui yhteen paitsi Turussa myös Zoomin välityksellä Oulussa, Savonlinnassa, Lempäälässä sekä Helsingissä. Mukana oli yli kaksikymmentä nukketeatteritaiteen innokasta kehittäjää. Päivän aikana syväluodattiin nukketeatterin nykytilaa ja tulevaisuutta ryhmäkeskustelujen ja erilaisten mahdollisten tulevaisuuksien hahmottelun kautta.

1 Esittävien taiteiden koulutuksen visio 2030 on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun käynnistämä hanke kansallisen vision luomiseksi teatterin, tanssin, sirkuksen ja performanssitaiteen kasvatuksen ja koulutuksen aloille. Lisätietoa: https://www.uniarts.fi/projektit/ esittavien-taiteiden-koulutuksen-visio-2030/

2 Suomen UNIMA ry on kansainvälisen nukketeatterijärjestön UNIMA - Union Internationale de la Marionnette jäsenyhdistys, joka toimii alansa tiedotus- ja yhteistyöverkostona. Lisätietoja: www.unima.fi & www.unima.org

3 Nukketeatterikilta on yksi ammattiliitto Temen jäsenjärjestön TAM:n (Teatterialan ammattilaiset ry:n) killoista. Nukketeatterikillan tehtävä on edistää nukketeatterialan ja alalla työskentelevien asemaa esittävän taiteen kentällä. Lisätietoa: www.kumahdus.fi

Aamupäivän tulevaisuudenstrategia

Päivä alkoi tulevaisuudentutkija ja tanssitaiteilija Satu Tuittilan johdolla. Tuittila kutsui paikallaolleita taiteilijoita visiotyöhön. Hän viittasi nukketeatteritaiteilijoiden vuoden 2019 visiointiin sekä tuloksiin, joita saatiin keskusteluista silloin. Tämän vuoden toukokuussa jatkettiin kahden vuoden takaisista tuloksista. Tällä kerralla keskityttiin kuitenkin strategiatyyppisempään työpajatyöskentelyyn ja entistä käytännönläheisempiin toimiin. Työskentelytapana olivat samankaltaiset pienryhmäkeskustelut, joita käytiin vuonna 2019.

Päivä alkoi lyhyellä tutustumisella tulevaisuudentutkimukseen. Tulevaisuusajattelu liittyy Tuittilasta siihen tieteelliseen näkökulmaan, jonka mukaan tulevaisuus ei ole ennustettavissa. Tuittila näkee mielikuvituksen suurena voimavarana tulevaisuuden yhteisessä kuvittelussa. Erilaisia tulevaisuuskuvia määrittää tieteellinen ja kulttuurinen ymmärrys. Ne voivat sisältää sekä realistisia että mielikuvituksellisia elementtejä, tavoiteltavia, vältettäviä ja neutraaleja asioita.

Tulevaisuudentutkimukselliseen ajatteluun kuuluu tärkeänä osana luottamus siihen, että voimme vaikuttaa tulevaisuuteen päätöksillämme ja toimillamme, ja että niiden avulla itse asiassa luomme tulevaisuutemme. Voimme valmistautua tulevaisuuden muutoksiin ja se vaikuttaa suuntiin, joita otamme. Kyse on siitä, kenen toivottua tulevaisuutta visioidaan. Tähän liittyvät oleellisesti myös muut eliöt ja niiden huomioinen. Kenen arvot ja kenen etu määrittävät visioidun tulevaisuuden?

Nukketeatterin tulevaisuudesta puhuttaessa pohditaan siis paitsi sitä, miten mennä kohti jotakin, joka on haluttua tulevaisuutta, mutta myös niitä arvoja, jotka määrittävät halutun suunnan. Halutaanko tulevaisuuteen vaikkapa nukketeatteritaiteilijatehdas, joka on monikansallisten yritysten rahoittama? Jotta voidaan löytää konkreettisia tapoja hahmotella nukketeatterin tulevaisuusnäkymiä, voi työkaluina käyttää muutosvoimia. Muutosvoimien tarkastelu helpottaa ymmärtämään, millaiset mahdolliset, todennäköiset ja epätodennäköiset muutosvoimat vaikuttavat toimintaympäristössä.

Nukketeatterin tulevaisuudesta

Tulevaisuudentutkimuksen esittelyn jälkeen haluna oli työstää visiotyötä konkreettisemmiksi toimenpidesuunnitelmiksi. Ensimmäisen keskustelun jälkeen eri kaupungeissa järjestäydyttiin pienryhmiksi, jotka saivat oman käsiteltävän aihealueen pohdintaansa. Tuittila kannusti päästämään vapaaksi villit ideat, rohkean ajattelun ja vapaana laukkaavan mielikuvituksen.

Ryhmäkeskusteluiden pohjana toimivat teemat ja poiminnat vuoden 2019 visiotyöstä eli ekologisuus ja arvot, yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja näkyvyys sekä laajentuvat työnkuvat ja uudenlaiset työskentely-ympäristöt. Turussa osallistujat jakaantuivat kolmeen ryhmään eri teemojen ympärille. Muissa kaupungeissa käytiin keskustelua yhdestä näistä teemoista. Ajatuksena oli keskustella, mitä nämä visiot tarkoittavat nukketeatterin kentälle. Useista poiminnoista valittiin kaksi, joita ryhmä haluaisi edistää erityisesti. Apuna käytettiin taulukkoa, joihin kirjattiin teemoja, toimia ja kenen kanssa näitä toimia voisi toteuttaa. Pohdinnan tukena käytettiin kestävyysteemoja, mm. ekologinen, kulttuurinen ja sosiaalinen kestävyys. Ryhmätöihin oli varattu vain rajallinen aika ja se juoksi aamupäivässä kovaa vauhtia. Kokoan tähän seuraavaksi yhteen muistiinpanojen perusteella joitakin esille nousseita asioita. Kirjoittaessani tätä koontia en saanut Oulun ja Helsingin aamupäivän muistiinpanoja, joten minulla ei ole niistä tässä tarkempia merkintöjä. Keskityn siis Turun, Savonlinnan ja Lempäälän huomioihin.

Turussa ryhmä, joka pohti ekologiaa ja arvoja nosti esille materiaalivalinnat ja ekologisten arvojen sekä arvostuksen merkityksen. Puhetta oli myös perinnerakentamisesta. Nukketeatteritaiteen ekologiset vaikutukset, mm. sähkön ja lämmönkulutuksen kautta puhuttivat. Keskustelu heräsi myös kiertue-esitysten ekologisuudesta. Asioita, jotka nousivat esille, olivat mm. materiaalien maatuvuus ja kestävyys sekä käsillä tekeminen arvona. Ekologisuus nähtiin ekonomisena. Materiaalivalintojen suhteen ryhmä pohti kierrätys- ja perinteisten materiaalien käyttöä ratkaisumahdollisuutena. Kiertotalous ja jo olemassa olevien materiaalien

hyödyntäminen nähtiin yhtenä mahdollisena toimintatapana. Yhteistyötä voitaisiin tehdä kotimaisten tuottajien, lähimateriaalien valmistajien ja säätiöiden sekä rahastojen kanssa.

Turussa toinen ryhmä pohti yhteiskunnallista vaikuttamista. Puhe oli siitä, miten pääsee läpi kovien linjojen, ja miten voidaan tehdä alueellisesti omaleimaista nukketeatteria. Tärkeänä pidettiin poliitikkojen ja päättäjien kanssa käytävää keskustelua. Jotta eritaustaisia osallistujia voitaisiin kutsua keskusteluun, ryhmä loi vision seminaarisarjasta. Seminaarisarjasta tehtäisiin julkaisu ja siihen kuuluisi myös esityksiä. Seminaarisarjassa olisi ekologiaa, nukketeatterifilosofiaa ja -estetiikkaa sekä poliittisuutta ja uutta teknologiaa käsittelevät osat. Tämä toteutettaisiin yhdessä poliittisten päättäjien kanssa. Mukana olisivat myös Taideakatemia, Aura of Puppets, Aalto yliopisto, Koneen säätiö ja mukaan kutsuttaisiin myös filosofeja, taidehistorioitsijoita ja teatteritieteilijöitä. Haluna oli saada aikaan enemmän kohtaamisia – myös nukketeatterikuplan ulkopuolella.

Kolmas ryhmä visioi nukketeatteritaiteilijan laajentuvia työnkuvia ja muuttuvia työympäristöjä. Ideana syntyi ajatus nukeista videopohjaisessa some-maailmassa, esim. TikTokissa tai Youtubessa. Ajatuksena oli taiteen vieminen sinne, missä ihmiset ovat. Tästä kehitettiin visio Aura of Puppetsin TikTok-kanavasta, jossa olisi oma hahmo, brändi ja maailma. Kanava voisi myös helpottaa yhteistyötä muiden vaikuttajien kanssa ja näin luoda uusia työympäristöjä. Se merkitsisi myös ajassa pysymistä ja uusien yleisöjen tavoittamista. Nukkehahmo voisi olla merkittävä tulevaisuuden somevaikuttaja. Tämä toimisi yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavana.

Savonlinnassa pohdittiin, miten voitaisiin siirtyä muoveista luonnonmateriaaleihin, kuten puuhun, saveen, heinään, paperiin, kiviin ja kierrätysmateriaaleihin. Keskustelussa nousivat esiin myös mahdollinen nukkejen kierrätys, muokkaaminen ja korjaaminen. Muita esille nousseita aihioita savonlinnalaisilla olivat mm. ihmisruumis nukkena, metsän merkitys ja maatuvat materiaalit,

esineteatteri ja esitysten pidemmät elinkaaret. Toimia, joita Savonlinnan mukaan voisi tehdä vuoteen 2025 mennessä: juurille paluu, kosketuksen kautta irtautuminen teknologiasta, metsien ja torien valinta esiintymispaikoiksi, teattereiden vaihtotalous.

Lempäälässä pohdittiin mm. miten tuoda nukketeatteri taiteenlajina soteen. Taiteen vaikutus terveyteen haluttiin Lempäälässä nostaa ruokavalion ja liikunnan rinnalle. Tampereen seudun toimijat pohtivat myös itse tekemistä, lasten taiteilijuutta ja osallisuutta. Lempäälässä haluttiin taiteilijoiden soluttautuvan yhteiskuntaan ja nähtiin mystisen pyhän taiteilijuuden murtuvan, kun kaikissa oleva taiteilijuus tunnustetaan. Lasten taiteilijuuden taustalla nähtiin arvojen ja asenteiden muutos. Tämä tarkoitti Lempäälässä keskustelleille taiteen hierarkioiden purkamista, jolloin lapsen osallisuuskin voi vahvistua. Arvoiksi tällöin nousevat tasa-arvo ja yhdenvertaisuus.

Iltapäivän koulutussuunnitelmia

Susanna Metsälä Taideyliopiston hankkeesta ”Esittävien taiteiden koulutuksen visio 2030” johti keskustelua ja tulevaisuustyötä iltapäivällä. Metsälän vetämän hankkeen ideana on visioida neljän eri taiteenlajin (teatteri, tanssi, sirkus ja performanssitaide) koulutusta ja kasvatusta. Metsälä pahoitteli, että nukketeatteri ei ole hankkeessa mukana yhtenä taiteenlajeista. Hän kuitenkin ilmaisi halunsa ottaa jollakin tavalla nukketeatteri mukaan. Hankkeessa halutaan myös edesauttaa verkostojen syntymistä ja kehittymistä. Metsälä nosti Aura of Puppetsin loistavana esimerkkinä onnistuneesta verkostotyöstä.

Metsälästä koulutustyön kehittämiseen tarvitaan yhteinen näkymä. Dialogi toimijoiden kanssa ja välillä on hyvä tapa tehdä tätä työtä. Metsälän mielestä on tärkeää jäsentää toiminta-alueita, jotta vältyttäisiin päällekkäisyyksiltä ja löydettäisiin mielekkäitä paikallisia ja alueellisia kytköksiä. Metsälän totesi, että visiotyö on merkittävää, sillä sen avulla voidaan löytää yhteinen ääni ja se auttaa kaikkia toimimaan omassa strategiatyössään.

Seminaaripäivän seuraavassa osioissa siirryttiin Metsälän johdolla varsinaiseen nukketeatterikoulutuksen visiotyöhön. Työkaluna käytettiin ajattelun ja koettelun graafia, jonka taustalla on kestävä sivistyskäsitys. Tällöin otetaan huomioon myös yhteiskunnan muuttuvuus: sen nykyinen tila, mahdollinen muutos ja ihanteet. Tarkoituksena oli löytää toimenpiteitä, joita tarkastella eri mallien ja kaavioiden mukaan, jotta voitaisiin tarkentaa, millaisia toimenpiteitä juuri nyt tarvitaan. Metsälä kannusti etsimään tietoa, joka yhdistää aistivoimaa, rationaalisuutta ja mielikuvitusta.

Tulevan koulutusvision tutkimista

Metsälän vetämässä visiotyössä lähdettiin pohtimaan, millaisia kysymyksiä voitaisiin kysyä nukketeatteritaiteen koulutuksen tulevaisuudesta. Aikamääreenä toimi Metsälän vetämä hanke eli visiotyön vuosi 2030. Iltapäi-

vän suunnitelmana oli nukketeatteritaiteilijoiden kesken pohtia sitä, mikä ehtii ja minkä halutaan muuttuvan 8 vuoden aikana nukketeatterikoulutuksessa. Muutos voi tapahtua rakenteissa, poliittisesti, yhteiskunnallisesti ja koulutusjärjestelmän tasolla.

Muutos voi tapahtua planeetan, yhteiskunnan, taiteiden koulutusjärjestelmän, oppilaitoksen, opettaja-taiteilijan ja opiskelijan tasoilla. Metsälä kehotti keskustelijoita, pohtimaan niitä asioita, jotka innostavat taikka nostattavat vihaa, jotta mitä, miten ja missä pitää tehdä muutoksia kirkastuisi. Työskentelymallina toimi selkeiden toimenpiteiden ja visioiden yhdistäminen, mahdollisten muutosten tutkiminen ja arviointi sekä arvopohdinta. Toimenpiteiden ja visioiden etsimiseksi Metsälä kehotti tarkastelemaan epäkohtia ja puutteita koulutusjärjestelmässä. Arvot ja ylevät tavoitteet luovat suunnan, jota kohti nukketeatterikoulutus voi pyrkiä.

Keskustelut koottiin verkkopohjaisiksi valkotaulumuistiinpanoiksi eli jamboardeiksi ja ne jaettiin päivän lopuksi sanallisesti toisille ryhmille. Keskusteluista löytyi monia yhteneviä suuntaviivoja vuodelle 2030. Kaikki koulutusasteet kattava nukketeatterin koulutusjärjestelmä tuotti eri tavoin sanallistettuja visiointeja. Tulevaisuusvisiot olivat moninaisia; niitä oli poliittisista ja konkreettisista villeihin ja mielikuvituksellisiin, esim. visio nukketeatterikasvatusjunasta. Kiertuetoiminta nousi myös yhtenä asiana, jota tulisi kehittää vuoteen 2030 mennessä. Yleisesti ottaen nukketeatteritaiteen arvostuksen nousua pidettiin tärkeänä, sen saavutettavuuden kasvattamista oleellisena sekä nukketeatteritiedotuksen lisäämistä ensisijaisena.

Useat ryhmistä halusivat nukketeatterin osaksi taiteen perusopetusta. Nukketeatteri taiteen perusopetuksessa tulisi kattaa niin nukenrakennuksen kuin nukeilla näyttelemisen. Taide halutaan saada entistä isommaksi osaksi koulupäivää, sillä taide kuuluu kaikille ja se tukee kaikenlaista kasvatusta. Nukketeatteri nähdään tulevaisuudessa paitsi osana Teakin teatteriopintoja

myös oppiaineena peruskoulussa. Yksi ryhmistä visioi vakituisen nukketeatteriprofessuurin. Toisen ryhmän mukaan nukketeatterin pitäisi olla osa koulujen teatteriopetusta. Kaiken kaikkiaan nukketeatterin opiskelulle toivotaan tilaa kaikilla opintoasteilla, ja alalle kaivataan täydennyskoulutusta ja maisteriopintoja.

Yhdessä pohdittiin eri tapoja, joiden avulla nukketeatteria saataisiin kaikkialle. Tavoitteena yhdellä ryhmistä oli: ”Kun koululuokalta kysytään, kuka on nähnyt nukketeatteria, kaikki viittaavat!” Toinen ryhmistä puolestaan totesi, että nukketeatterin piiristä tulevat tämän hetken kiinnostavimmat avaukset. Nukketeatterin nähtiin uudistavan esittävää taidetta enemmän kuin tavallinen teatteri. Nukketeatteri nähdään vuonna 2030 vakavasti otettavana taidelajina.

Muutosten toivottiin realisoituvan monin tavoin. Muutoksen ajateltiin näkyvän mm. tavassa, jolla nukketeatterin keinoja käytetään vuonna 2030 paitsi itsenäisenä taidemuotona myös hybridiesityksissä. Nukketeatteri nähdään tuolloin orgaanisena osana esittävän taiteen kenttää. Sitä löytyy VOS-teattereista, sirkuksesta, oopperasta, tanssiteatterista. Isoilla taideinstituutioilla voi olla oma nukketeatterialajaostonsa. Nukketeatteri sisältyy tällöin myös muiden esittävien alojen koulutuksiin.

Koulutuskeskustelu oli toukokuun iltapäivässä vilkasta ja inspiroitunutta. Teemoja, jotka nousivat keskusteluissa, olivat monimuotoisuus, saavutettavuus, yhdenvertaisuus, kansainvälisyys, taiteen merkityksellisyys.

Näiden teemojen innoittamina toimenpiteinä vuotta 2030 varten paikalle kokoontuneet nukketeatteritaiteilijat tarjosivat, mm. taidetta osaksi ihmisten arkea, taiteelle rahoitusta, joka vastaa urheilun nykyistä rahoitusta, ikärasismin poistamista, heterogeenisiä ja monikulttuurisia taiteilijaryhmiä. Vuonna 2030 Suomi siis toimii nukketeatterin dynaamisena, globaalina keskuksena – myös koulutusrintamalla.

Pohdintoja päivästä

Tulevaisuuden visioinnissa ei kuulunut päivän aikana juurikaan riitasointuja. Visioinnin suuntaviivat olivat samankaltaisia. Koulutusta ja koulutuksen kaikki tasot kattavaa nukketeatteriopetusta kaivataan, ja sen ajatellaan vahvistavan taidelajin asemaa sekä sen taloudellisia ja inhimillisiä resursseja. Metsälä totesi keskusteluiden päätteeksi, että hän näkee tulevaisuuden visioinnissa ja sen toteutuksessa merkittävänä tekijänä verkostoitumisen. Hänestä on tärkeää voida jakaa yhteisiä huolia, visiointeja ja jaettua keskusteluja. Hän kehotti pitämään huolta nukketeatterikentän verkostosta ja sen myötä tulevista nukketeatterisukupolvista.

Päivänmittainen seminaari tulevaisuuden nukketeatterikentän visioimiseksi oli tarpeellinen ja antoisa hetki keskittää ajatukset toiveisiin ja haaveisiin sekä visioida niitä konkreettisiksi toimenpiteiksi. Nukketeatteri nähdään osana ihmisyyttä, ihmisenä olemisen taitoa vuonna 2030. Nukketeatterikenttä näkee vuonna 2030 Suomen nukketeatterikentän elinvoimaisena ja taiteellisesti kiinnostavana. Tämä saavutetaan koulutustilannetta parantamalla, ottamalla huomioon ekologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja teknologian tuomat mahdollisuudet.

Nukketeatteri kaipaa visionäärejä ja toimeenpanijoita, jotta nukketeatteri on entistä syvempää ja rikkaampaa koulutuksellisesti, taiteellisesti ja taloudellisesti vuonna 2030! Jatketaan unelmointia, visioidaan lisää ja tehdään yhdessä todeksi tämä loistava nukketeatteritulevaisuus!

Laura Freya Sillanpää

UNIMAn puheenjohtajan terveiset

Yhdistävä tekijä

Hyvää loppuvuotta 2022, Suomen UNIMAn jäsenet ja kaikki nukketeatterin ystävät!

Olen turkulainen nukketeatterintekijä, esiintyjä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja nukenrakentaja, mitä milloinkin, kuten meillä taitaa olla tapana näissä hommissa. UNIMAssa olin aktiivisemmin mukana 2000-luvun alkupuoliskolla hallituksen jäsenenä; olin muun muassa luomassa tätä

UNIMAn julkaisua nykymuotoonsa. Nukketeatteri-lehti on lempilapsiani tuolta ajalta.

Taas ollaan lauteilla, tällä kertaa puheenjohtajana, hauska siis tavata jälleen!

Mihin UNIMAa tarvitaan? Sitä kyselin itseltäni, kun tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan tällainen arvokas luottamustoimi. Ja onko tähän tehtävään itselläni jotain annettavaa?

Melkein 40 vuoden olemassaolonsa aikana Suomen UNIMA on ollut monessa mukana: ottanut kantaa, toiminut asiantuntijana, vaikuttanut koulutuksen syntyyn, tuottanut julkaisuja, järjestänyt festivaaleja ja näyttelyitä, koulutuksia, tapahtumia, ollut kansainvälinen toimija ja vaikka mitä. Monelle tehtävälle, jota UNIMA on hoitanut, on ajan saatossa löytynyt uusi kopin ottaja, ja niin sen pitää mennäkin.

Mikä siis on UNIMAn tehtävä nyt? Tätä pähkäillessäni päädyn aina samaan vastaukseen: UNIMAlla on tehtävä erilaisten ihmisten yhteen saattajana, ja heitä kaikkia yhdistää nukketeatteri. Ammattilaisia, harrastajia, rakentajia, nukketeatterikasvattajia, tutkijoita, vaikka keitä, ja vielä ympäri maata. Tämän vuoden teemamme ”Kutsu kohtaamiseen” voisi periaatteessa olla Suomen UNIMAn yleisteema pitkälle tulevaisuuteenkin. Me olemme

kuppikuntaisuutta vastaan. Tämän vuoden tapahtumissamme, mm. Puhetta nukeista –tilaisuuksissa, nukenrakennuskoulutuksissa, nukketeatterin tukiklinikalla tai UNIMAn etäkahveissa on tullut vahvimmin sellainen olo, että nyt ollaan UNIMAn ytimessä. Sitä aiotaan jatkaa: viritellään keskustelua, jaetaan osaamistamme, kehitetään rakasta taiteenlajiamme toisiamme kuunnellen ja joskus eri mieltäkin ollen. Kutsu kohtaamiseen on edelleen voimassa.

Nukketeatteri-lehden julkaisu on tekemämme jäsenkyselynkin perusteella tärkeä ja odotettu. Minustakin se, jos mikä, on UNIMAn tehtäviä. Toimintasuunnitelmassamme vuodelle 2023 lehti ja nettisivumme (jotka ovat uudistusta odottaneet jo jonkin aikaa) ovat tehtävälistamme kärkipäässä ensi vuonna.

Turussa 15.11.2022

Timo Väntsi

Suomen UNIMA ry, puheenjohtaja

Elohopeaa tämä elämä, niin nopeaa ja kirkasta, kevyttä ja painavaa. Virtaa, vuodet solkenaan.

Eikä valmis ole vieläkään

tämä maailma, ystävillä yhdistetty. Niin paljon meillä valoa ja aikaa, edessä monia armorikkaita vuosia.

Maiju Tawast

©

Kuva: Jesper Dolgov

Tilaa NUKKETEATTERI kotiisi ja tiedät, mitä nukkeskenessä tapahtuu!

Kestotilaus 20€/vuosi

Tilaa lehti lähettämällä sähköpostia osoitteeseen unimafinland@gmail.com, soittamalla UNIMAn toimiston numeroon 046 811 4024 tai lähettämällä postia osoitteeseen Nukketeatteritalo, Lepolantie 19, 00660 Helsinki.

Lehteä voit tilata myös Kultin, BTJ:n ja LM-Tietopalvelujen kautta. Nukketeatteria kustantaa nukketeatterijärjestö Suomen UNIMA ry (Union Internationale de la Marionette).