Lila.mag

Kesä 2023

numero 1

Muistojen

Maailma

Kirja

Ystävä

Taiteilija Ystävä

Angrita

jatkokertomus

löydät

Seuraa Lilaa instassa @lila.lilla.mag

Pirkko Korhonen, opettaja

FM, Turun yliopisto Opiskellut uskontotiedettä, psykologiaa, teologiaa, kulttuurihistoriaa, toimii osa-aikaisena yrittäjänä insta @pirkor

Maija Korhonen

Kuvataitelija

Valmistunut Kuvataideakatemiasta

Toiminut pitkään kuvataideopettajana insta @maijakorhonen

Kaikki Lila lehdessä käytetyt kuvat ©Maijakorhonen

Lehteä myy T:mi Anhelit

Tiedustelut:

Pirkko Korhonen pirkkoakorhonen@gmail.com

Linnea Laakson

Kolumni Muistojen

merkityksestä ja

Linnean oma muisto ©MaijaLiisa

Lilan ystäviä: Linnea Laakso

Elena Ferrante

Edith Södegran

Diane Keaton

Yayoi Kusama

Angrita

Lila

Lena

Lapsuus Sisters

”Ystävyys on kauneinta, mihin maan päällä elävät ihmiset kykenevät. Aina kun kaksi sielua sitoo toisensa yhteen ystävyyden siteellä, jumalat hymyilevät ja antavat meille lahjojaan.”

Näin sanoo Rosa Angritalle kirjassa Angritan maailma

Aluksi

Kansakoulussa toisella luokalla meiltä oppilailta kysyttiin, mitä me haluamme tehdä isona, opettaja tarkoitti varmastikin aikuisuuta. Kansakoulun opettajat olivat kunnianarvoisia, sodanjälkeisiä maistereita, jotka aamulla soittivat sopivan virren urkuharmoonilla ja seisoivat luokan edessä korokkeella.Kukaan ei koskaan uskaltanut epäillyt heidän auktoriteettia. Kerroin, että halusin lentoemännäksi.

Kun vasta vuosia myöhemmin lensin, lentoemännän työ ei enää houkutellut. Lukiossa opettajat olivat erilaisia, varsinkin venäjänkielen opettajani oli aivan toista maata. Hän istui pienen ryhmämme yhtenä jäsenenä jutellen niitä näitä opettaen välillä silloisen Neuvostoliiton elämän arkisanastoa. Nuo sanat ovat jo hävinneet maailmasta. Hän oli tataari ja käytti aina Marimekon ruskeaa matalakauluksista, ylös asti napitettua takkia päällään. Hän ehdotti, että minun kannattaisi pyrkiä dipomaatiksi. Tuolloin en ymmärtänyt, mitä diplomaatit olivat tai miten sellaiseksi ylipäänsä voisi tulla. Diplomaatin taitoja olen ehkä tarvinnut opettajana työskennelläsi.

Ylioppilaaksi päästyäni pyrin toimittajaksi ja kaikki toimittajathan tunnetusti haluavat myös kirjailijaksi. Minulle ovet eivät auenneet noille urille, mutta onneksi ajat ovat muuttuneet. Kaikkea voi tehdä ihan itse! Kuten tämän Lila lehden!

PIRKKO A KORHONEN

Lila Lehti sai nimekseen Lila ja tottelee instagramissa nimeä @lila.lilla.mag Se on syntynyt innostuksesta taiteeseen, kulttuuriin, maailman ilmiöihin, kirjoittamiseen, lukemiseen, itsenä toteuttamiseen ja yrittäjyyteen.

Lila on sisaruuden saumattoman yhteistyön tulos ja on luettavissa ja ladattavissa maksutta netissä. Teemme tätä ilolla, luovuudella ja rohkealla, kevyellä kosketuksella pitäen mielessä rohkean ruotsalaisen suunnittelijan ja yrittäjän Marie Olsson-Nylanderin neuvon, joka kuuluu jotenkin niin, että on mieluummin sanottava aina kyllä, kun ei. Ja jos mieleen tulee uusia ideoita, on parempi toteuttaa ne heti, kun joskus myöhemmin.

Ensimmäisen Lilan teemana ystävyys ja nostalgia. Suuntaamme katsetta menneeseen, mutta toivottavasti lukijoita kiinnostavalla tavalla. Lilassa pääsette tapaamaan Kirja Ystäviämme, Taitelija Ystävimme. Tässä numerossa muodin maailmaa edustaa näyttelijä Diane Keaton. Lahjakas Linnea Laakso kirjoittaa kolumnissaan muistojen merkityksestä meille ihmisille. Matkapaikaksi Lila valitsi Efesoksen, jossa Artemiksen temppeli sijaitsi ja johon haluaisin vielä joskus palata.

Minulla on ollut pitkään ystävä toisesta todellisuudesta. Sigmund Freud kutsuisi ystävääni alitajunnan luomukseksi. Olkoon vaikka niin! Hänen nimensä on Angrita. Lehdessä julkaistaan kirjani Angritan maailma jatkokertomuksena, tässä sen ensimmäisen luvun. Toivottavasti viihdytte Angritan tarinan parissa.

©MaijaLiisa

V ärien kulttuurihistoria

TAITEILIJA MONET`N MUKAAN TODELLINEN ILMAN VÄRI ON VIOLETTI. HÄN KÄYTTI MAALAUKSISSAAN

LUMMELAMMIKOISTA JA PUUTARHOISTA AINA UUSIA

VÄRIMUUNNELMIA KEHITTÄMISTÄÄN PURPPURASTA, MANGAANISTA, VIOLETISTA .

Kullakin värillä on oma historiansa ja tarinansa. Samoja värejä saatetaan nimetä eri kulttuureissa ja historian ajanjaksoina eri tavoin. Kukaan ei tiedä tarkasti esimerkiksi minkälainen on ollut kuuluisa Rooman valtakunnan purppura väri.

Kirjassaan ”The World according to Colour ” James Fox kirjoitta lila väristä. Hänen mukaansa lilalla ei ole suoraa yhteyttä luontoon kuten mustalla, joka edustaa pimeyttä, punainen verta tai maata ja keltainen aurinkoa.

Aniliini

Antiikissa syntyi väri nimeltä Tyroksen Purppura. Sitä tuotettiin suurina määrinä Libanonin rannikolla Tyroksen kaupungissa jonkinlaisen simpukan tai nilviäisen syljestä. Sen hinta oli korkea yhtä grammaa kohden. Urosleijona ja yksi gramma tätä arvokasta väriä maksoivat yhtä paljon. Rikkaat ja kuuluisat henkilöt

Antiikin Roomassa käyttivät toogia, jotka oli värjätty Tyroksen purppuralla. Värin

tuottaminen loppui vuonna 1453 Kons-

Maija Korhonen

tantinopolin sortumiseen ja resepti värin valmistamiseen hävisi.

Kivihiiliterva oli ongelmajätettä 1800-luvun puolivälissä. Sitä oli limana rakennusten piipuissa, se peitti katuja ja tarttui hiuksiin. Kivihiilitervaa syntyi poltettaessa koksia ja hiiltä. Tavalliset kansalaiset inhosivat ainetta, ja kemistit rakastivat sitä sen sisältämien monenlaisten kemiallisten yhdisteiden vuoksi.

Kemistit erottivat 1820-luvulla kivihiilitervasta kemiallisen yhdisteen, joka on aniliinin väristä ja josta Perkin niminen kemisti yritti vuonna 1856 valmistaa malaria lääkettä eli kiniiniä Lääkettä ei valmistunut, vaan lopputulos oli kirkas purppura väri, jonka sanottiin ensimmäisen kerran muistuttavan kuuluisaa antiikin purppuraa.

Uusia purppura tai Liila tai Mauve värejä syntyi lisää kuningatar Viktorian aikana 1800-luvulla. Väristä tuli muoti. Ranskalaiset alkoivat kutsua väriä nimellä Mauve sireenipensaiden mukaan. Väri sai uusia nimiä kuten Tyroksen purppura ja muunnelmien syntyessä myös nimet muuttuivat. Magenta nimi viittaa ensimmäisen maailmansodan aikana Magentan kaupungissa kaatuneiden vereen.

Euroopan kuninkaalliset loivat lila väristä muodin. Pariisissa Ranskan keisarinna Eugenie, jota kutsuttiin nimellä ” Empress on fashion” ja kuningatar Viktoria suosivat lilaa. Viktoria käytti juhlapuvussaan tyttärensä häissä lilaa samettista mekkoa.

Miehensä kuoleman jälkeen Viktoria pukeutui vain mustaan.

Lähde: The World according to colour/ A cultural history: James Fox

https://www.coloria.net/varit/violetti.htm

Ensimmäinen Lila on nostalginen, siinä suunnataan katse menneeseen, mutta toivottavasti lukijoita kiinnostavalla tavalla. Lilassa pääsette tapaamaan Kirja Ystäviämme, Taitelija Ystäviämme.

Tässä numerossa muodin maailmaa edustaa näyttelijä Diane

Keaton.

Muistojen maailmassa lahjakas Linnea Laakso kirjoittaa ko- lumnissaan muistojen merkityk- sestä meille ihmisille.

Englanti purple, ianthine, violet (kun punaista on enemmän), hyacinth (kun sinistä on enemmän), violaceous (sinertävä), lilac (vaalea sinipunainen) ; keskiajan latina porphyrium · ranska pourpre, purpre, lilas (vaalea sinipunainen; vanha ranska lilac); ruotsi violett, purpur (purppura), lila · norja

fiolett, lila, lilla; purpur (purppura) · tanska viol, blårød (sinipunainen), lilla (lila) · islanti fjóla, fjólublaár, lillablár; karjala fioletovoi, lilovoi, malinovoi (vaaleanpunainen, violetti; ’vadelmanpunainen’ - lainasana

venäjästä) · viro lilla (käytetyin), violett, violetne, purpur ·

Kirja ystävä

PIRKKO A KORHONEN

ELENA FERRANTE

Minulla on lukuisia kirjaystäviä. He asuvat kotonani kirjahyllyssä kirjojeni sivuilla, kansien väliin piilotettuina. Ajatuksissani ja mielessäni he ovat mitä suurimassa määrin elossa ja läsnä. He seuraavat minua arjessani, unissani ja ovat syöpyneet syvälle alitajuntaani. Ystäväni ovat saaneet minut tuntemaan erilaisia tunnetiloja. Olen itkenyt, nauranut heidän kanssaan. He ovat ihastuttaneet ja toiset rauhoittaneet minua. He ovat opettaneet, miten elämässä voi selvitä eteenpäin.

Jotkut Kirja Ystävistäni ovat saaneet minut uskomaan itseeni ja miten voisin saavuttaa omia unelmiani. Heidän kirjoittamansa tarinat ovat sysänneet minut kerta toisensa jälkeen googlettamaan jotain tiettyä historiallista henkilöä, tapahtumaa tai etsimään maata, paikkakuntaa, josta en ollut ennen kuullutkaan. Kirjaystäväni ovat siis sivistäneet minua. Oli siis hieman vaikeaa valita vain yksi Kirjaystävistäni, jonka teille esittelisin. Valitsin henkilöt, joiden luokse Italiaan olen usein juuri kesäisin tehnyt vierailuja.

Italialainen kirjailija useille teistä tuttu. Hän on mielenkiintoinen ilmiö tässä julkisuuden ja sosiaalisen median maailmassa. Hänestä ei tiedetä paljoakaan, voimme arvailla hänen

olemustaan. Mutta kun asetumme hänen kirjallisten teostensa äärelle, kuulemme sieltä Ferranten äänen ja mitä hän haluaa meille sanoa. Se, että emme näe hänen päivityksiään sosiaalisen median kanavilla ei ole oleellista, päinvastoin, katse kiinnittyy hänen luomiinsa maailmoihin, ei hänen persoonaansa. Ferranten Napoli-sarjan teemat ovat hyvin moniulotteisia. Ne kertovat Napolista, italialaisten arjesta, historiallisesta muutoksesta, köyhyydestä, yhteiskunnan murroksesta poliittisen ilmapiirin muuttuessa. Kirjat kertovat italialaisesta luokkayhteiskunnasta, joka on hyvin erilainen kuin pohjoismainen tai brittiläinen luokkajako. Köyhyys ja kouluttamattomuus ovat vahvasti kirjoissa läsnä. Väkivalta puhkeaa, kun sanoja eikä oppineisuutta ole. Kun mies ei pysty hallitsemaan ja hillitsemään vaimojaan, tyttäriään tai rakastajattariaan, alistaa hän naisensa nyrkein. Tämän joutuvat kokemaan Ferranten romaanien naiset.

Ensimmäisen Lilan-lehden yksi punaisista langoista on Ystävyys. Kirjaystäväni, Napoli-sarjan päähenkilöt ovatkin ystävykset

Lena j a Lila . Kaksi samassa napolilaisessa korttelissa elävää tyttöä, joiden kasvua ja kehitystä Ferrante kuva.

Napolilaisen maiseman tapaan heidän ystävyytensä on kuin taustalla häilyvä tulivuori, Vesuvius. Ystävyys etenee hiljalleen lapsuuden ja nuoruuden polkujen kautta aikuisuuteen, naiseuteen. Mutta yhteenkuuluvuuden loistossa ja kauneudessa piilee hajoittavia voimia, kateutta ja ahneutta - toisen elämän jatkuvaa vertailua omaansa. Kun toista pitäisi kannustaa, vetäydytään ja seurataan sivusta toisen putoamista. Aivan kuin odotettaisiin, milloin Vesuviuksen purkauksen tavoin polttava laava hukuttaisi toisen. Ettei enää toista olisi. Välillä nuo ajatukset ovat Lenan ja välillä Linan.

Minulle Lena ja Lila ovat sulautuneet yhdeksi naiseksi, ikuisina aikoina eläneeksi feminiiniseksi personifikaatioksi. He ovat erillisiä, mutta silti heidän elämänsä, persoonansa ovat kietoutuneet yhteen. He eivät ole toisilleen vastakkaisia, vaan he edustavat jungilaista Äitiarkkityyppiä. Psykologi Jungin mukaan sellainen on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Toisaalta Ferrante kuvaa Lilaa ja Lenaa käyttäen kristillistä dualistista naistulkintaa, jossa nainen on joko hyvä Madonna tai pahamaineinen syntiin langennut nainen.

Romaanissa ” Aikuisten valheellinen maailma” kirkastuu kaiken pahan ruumiillistuma Vittoria-tätiin . Netflixissä romaaniin perustuva sarja kuvaa kiinnostavalla tavalla napolilaisten naisten ristiriitaisia rooleja. Mietin, kantavatko pohjoismaalaisetkin naiset noita ikiaikaisia rooleja vielä elämässään?

Ystävykset rakastavat samaa petollista miestä, synnyttävät samaan aikaan lapset, jotka kasvatetaan yhdessä. He kirjoittavat, toinen salaa ja toinen tunnustettuna, palkittuna kirjailijana. He ovat toi -

silleen sekä kilpailijoita että kannustajia. Viime kädessä luotettavia, ikuisia loistavia ystäviä.He ovat tyttäriä, tyttöystäviä, vaimoja, sisaria ja äitejä. Vaikein ja tärkein rooli heille kaikesta kipuilusta huolimatta on äitiyden taakka. Se uhkaa heidän itsenäisyyttään ja vapauttaan.

Kirjassaan “In the Margins-On the Pleasures of Reading and Writing” Ferrante muistelee omaa kasvuaan kirjailijaksi. Hän kertoo esseessään, miten hän lapsena opetteli kynän ja tyhjän paperin kanssa kirjoittamaan. Hänelle opetettiin, että piti pysyä omassa kirjottamisessa marginaalien sisällä. Jos ylitti marginaalit, siitä ei hyvää seurannut. Muistan hyvin omat kirjoitusvihkoni, joissa opeteltiin oikeaa kirjoittamista ja miten juhlavalta kiitokset tuntuivat ja miten pelottavalta punakynän jälki näyttäytyi.

Mietin, että sama pelko rajojen ylittymisestä ilmenee myös Lenan ja Lilan elämässä. Pitäydytäänkö sopivaan elämään marginaalien, annettujen raamien sisällä toisten ohjeita noudattaen vai astutaanko niiden yli vapauteen, itsensä toteuttamiseen. Eletäänkö elämää omilla vai muiden ehdoilla?

Olihan omien ääriviivojen, samalla oman minuuden kadottaminen rohkean Lilan suurin pelko. Kirjasarja alkaa johdannolla, jossa Lilan aikuinen, mutta ikuinen pikkupoika soittaa Lenalle äitinsä katoamisesta. Kuullessaan Lilan katoamisesta Lena rikkoo lupauksensa, jonka hän oli joskus tehnyt ystävälleen. Luapauksen, että hän ei koskaan kirjoittaisi heidän ystävyydestään. He astuvat molemmat omien rajojensa, ääriviivojensa yli. Lila lähtemällä ensimmäisen kerran elämässään pois Napolista perheensä, kaupungin vaikutuspiiristä ja Lena kirjoittamalla elämänsä tärkeimmät teokset.

ELENA FERRANTE: ” IT IS TIME TO ELIMINATE THE CONCEPTS OF WINNING, LOSING AND FAILING.”

”... MAYBE THE TRUE SPECTRE BEHIND THIS CLASSIFICATION INTO WINNERS AND LOSERS IS THAT, THE FEAR OF FAILURE...”

Guardian, 16.6.2018

KUKA?

•amerikkalainen näyttelijä, kirjailija, luovan alan

yrittäjä

•syntynyt

5.1.1946 Los

Angelesissa

•näytellyt lukuisissa menestyselokuvissa

•voitti vuonna

1977 Oscarin

roolistaan Annie Hall

•ei koskaan

aviossa, mutta

kaksi adoptoitua lasta

•seurustellut

mm. Woody

Allenin, Al Pacinon, Warren

Beattyn, Jack

Nicholsinin

kanssa

•sairasti nuoruudessaan

bulimiaa

seurauksena

rooleihin liittyvistä odotuksista

•intohimona vanhat talot, joita hän remontoi ja myy

•ansainnut

enemmän rahaa asuntojen, talojen flippaamisella kuin näyttelemisellä

•aktiivinen sosiaalisen median kanavilla

©MaijaLiisa

Diane style #dianestyle

isot hatut

valkoiset isot paidat

solmiot

isot vyöt

mustat isot silmälasit

poolot

ylisuuret housut

nauru, ilo ja huumori

Kalifornia

hattuja

leikekirjoja

:Pirkko Korhonen

Brothers & Sisters

BROTHER & SISTER – A memoir

” All happy families are alike; each unhappy family is unhappy in its own way:”

Näin alkaa Leo Tolstoyn klassikko Anna Karenina. Tämä ajatus pätee myös Dianen perheeseen. Hän kertoo omaelämänkerrallisessa romaanissaan hallitsevasta äidistään, kunnianhimoista isästään, päihteisiin sortuvasta veljestään Randysta. Samalla myös omasta kehityksestään kohti elokuvamaailman tähteyttä.

Persoonallisuuspsykologia pohtii, miksi samassa perheessä toinen lapsi menestyy ja toinen päätyy päihteiden käyttäjäksi tai mielenterveyspotilaaksi. Miksi joku lapsi selviää ehjänä traagisissa oloissa ottaen kokemukset omiksi voimavaroikseen. Toinen taas sortuu eikä koskaan pääse jaloilleen. Näin kävi Dianen perheessä, toisesta tuli menestyjä, jonka kosketus muuttaa kaiken kullaksi. Randy taas ei kestänyt vanhempiensa hänelle asettamia paineita, vaan syrjäytyi jo varhain ja eli loppuelämänsä erilaisissa hoitolaitoksissa. Dianen perhe oli luova. Äiti Dorothy keräsi perheen tarinoita scrapbookiin, joka täyttyi perheen muistoista, valokuvista, kirjeistä, muistiinpanoista, muisteloista. Tätä kaikkea Diane on käyttänyt lähteenään kirjoit- taessaan perheestään ja veljestään. Miksi Randylle kävi niin kuin kävi? Ehkä samasta syystä kuin Diane sairastui vaikeaa bulimiaan, kävi läpi raastavia ihmissuhteita ja kantaa mukanaan ikuinen tunnetta, että ei ole tarpeeksi hyvä. Haastattelussaan Guardian – lehdelle Diane parahtaa :

”God, life is so strange!”

Muistojen maailma

Psykologiassa pohditaan, miten persoonallisuus muodostuu. Mikä meistä tekee juuri sellaisen kuin olemme? Mikä on muistin ja muistojen merkitys ? Mitä me olisimme ilman muistoja? Tästä pohtii Linnea koluminissaan ja esittelee oman tärkeäksi kokemasta muiston

Olen Linnea Laakso, 19-vuotias tuore ylioppilas Perniöstä ja nyt myös tuleva Turun yliopiston kirjallisuustieteiden opiskelija. Mielenkiintoihini kuuluvat elokuvat, kuvataide, kirjallisuus ja musiikki. Intohimojani ovat valokuvaaminen sekä luova kirjoittaminen. Musiikki on myös aina ollut valtava osa elämääni. Purjehdin elämässä eteenpäin taiteiden avulla ja koen, että niiden sisään kätkeytyy ihmisestä olennaisin – totuus, jota ei usein voi sanoa suoraan. Olen elävä esimerkki siitä, että unelmat syntyvät ajan kanssa eikä omia taitojaan voi aina löytää itse, vaan niiden valjastamiseen tarvitaan, joku, joka huomaa ne. Olen elämässäni kirjoittanut novelleja ja runoja, kokeillut romaanin kirjoittamista ja maalannut omia tauluja, sekä säveltänyt musiikkia. Valokuvaus on myös osana jokaista päivääni.

Henkilökohtainen muistoni:

Lakki, jota kannoin ylpeydellä

Aina välillä, kun etsin sopivia vaatteita ja asusteita, muistelen yhtä lippalakkia, joka minulla oli lapsena. Se oli vaaleanpunainen, siinä oli ruutuja ja muistaakseni myös jonkinlainen rusetti. Se lakki oli asia, joka herätti minussa ylpeyttä, kenties vahvisti minussa jonkinlaista identiteettiä ja tunnetta siitä, että olen löytänyt itselleni sopivan asian. Se vaaleanpunainenlakki oli kanssani pitkään ja edelleen huomaan etsiväni kaupoista jotain sellaista. Jotain asiaa tai vaatetta, josta voisin saada sellaisen tunteen, sellaisen ylpeyden ja jota voisin käyttää vuodesta toiseen, kunnes siitä muodostuisi lähes tavaramerkki.

Muistan luoneeni siihen lakkiin tunnesiteen – kuin mikään muu hattu tai lippalakki ei olisi palvellut minua samalla tavalla. Kuin hatusta olisi muodostunut ystävä, joka on kohdannut samat tunteet, hetket ja tapahtumat kuin minä. Kuin lakki olisi muotoutunut ajan mittaa yhä sopivammaksi ja sopivammaksi juuri minun päähäni. Kuten usein muistoilla on tapana, sekin hattu haalistui ja kului ajan mukana ja lopulta hävisi elämästäni, kun uusi astui osaksi matkaani. Se on elämää, mutta mikään ei tule koskaan korvaamaan tätä hattua ja ehkä se on muistoissakin olennaista: niitä ei tarvitse korvata uusilla, vaan uudet ovat ainoastaan uusia muistoja eivätkä vanhojen korvaajia. Voin yhä palata muistoon lakistani ja ajatella, että kaikella ainutlaatuisella, kuten tällä lakilla, jonka kankaan pystyn edelleen tuntemaan käsissäni kaikella on aikansa ja oma ainutkertainen hetkensä

Muistojen merkitys ihmiselle

Muistot ovat ihmiselle sen pohja, mitä ihminen on. Muistot tekevät ihmisen ajattelusta ja elosta todellista, koska ilman muistoja ihminen ei voisi edes muistaa, kuka hän on elämässään ja hän ei pystyisi jäsentämään käsitystään maailmasta, historiastaan ja siitä miksi hän on siinä vaiheessa elämää, missä hän on tai miksi hän tuntee, kuten tuntee.   Olisi mahdotonta omata edes asiaa, kuten ”minuus” ja itsetunto, minäpystyvyys, minäkokemus ja minäkäsitys, jotka kaikki liittyvät ajan kanssa jäsentyneeseen kokemukseen minuudesta, josta painuu todella merkittävä ja pitkäaikainen muistijälki. Varhaislapsuudessa herkkyyskausina tällaiset kokemukset, jotka vaikuttavat juuri minuuden kokemukseen vaikuttavat vielä pitkälle elämään ja ovat synnynnäisen temperamentin ja kehittyvät persoonallisuuden mukana pohja minuudelle ja koko tiedostetulle elämälle. Ilman muistoja ei ole minuuden pohjaa ja ilman minuutta ei ole persoonallisuutta, koska persoona tarvitsee jonkinlaisen muistojen pohjan, joka syntyy kokemuksista syntyneistä sisäisistä malleista eli skeemoista sekä muistoista suhteessa itsestä ympäristöön.

Jos ihminen ei pysty muistamaan mitään, ihmisyyttä ei ole minuuden muodossa mahdollista edes tarkastella.

Minuus on kuitenkin suurimmaksi osin juuri subjektiivinen kokemus itsestä osana ympäröivää maailmaa. Ja tämä kokemus syntyy muistoista suhteessa siihen maailmaan, jossa elämme.

Kokemukset jäsentävät jo havaintokehäperiaatteenkin mukaisesti sitä, miten havaitsemme ympäristöämme ja miten teemme siitä jatkotulkintoja ja

assimilaatioita tai akkommodaatioita eli muokkauksia aikaisempiin sisäisiin malleihimme.

Jos pohditaan esimerkiksi mielenterveyshäiriöitä ja muistojen suhdetta niihin ihmiselämässä, voidaan tarkastella muistojen merkitystä esimerkiksi Sigmund Freudin psykoanalyysin kautta, jossa erilaisilla ja erityyppisillä muistoilla on laaja merkitys koko ihmisen elämään vauvaiästä vanhuuteen.  Muistot siis ovat perusta ihmisen elämälle siinäkin kipeydessä, kuinka ne voivat arpeutua ihmisen sisimpään käsittelemättöminä jättäen tunnemuistoja, jotka erilaisin elämäntilantein hiipivät hiljaa mieleen muistuttamaan jostain.   Freud perusteli esimerkiksi mielenterveyshäiriöistä kuntoutumisen siihen, että niiden pohja on jossain varhaislapsuudessa syntyneissä esimerkiksi esikielellisissä muistoissa tai muuten vain implisiittisissä tiedostamattomissa muistoissa, jotka vaikuttavat ihmiselle tyypillisiin reagointitapoihin ja tunteisiin olennaisesti, vaikka ihminen ei niitä tiedostaisi. Siksi muistoilla on suuri merkitys esimerkiksi psyykkisessä hyvinvoinnissa. Jos ihminen osaa jäsentää muistojaan ja rakentaa selityksiä esimerkiksi tunteilleen muistoistaan ja terapeutin kanssa selvittää, mikä esimerkiksi nuoruuden muistossa aiheuttaa pahaa oloa, on ihmisen kokemus itsestään eheämpi ja myös elämänlaatu parempi.

Kieltä ja puhumista pohtien, ilman muistoja ja kykyä muistaa ihmiselle olisi mahdotonta kommunikoida toistensa kanssa, koska kommunikoiminen tarvitsee jo alkeellisimmallakin tasolla kykyä

muistaa symbolistisia merkityksiä erilaisille liikkeille, merkeille tai äänteille. Oppiminen ja muisti ovat ihmislajin erityinen kyky ja ilman niitä ihminen ei ehkä olisi ihminen, vaan lähempänä muita eläinlajeja.

Lopulta voi ajatella, ettei ihminen ole ihminen ilman muistoja. Kaikki inhimillinen perustuu muistoihin ja jo muistisairaasta ihmisestä voi nähdä, ettei elämää lähes voi tiedostaa, vaan eläminen esimerkiksi dementian kanssa tuottaa yksilölle sensoristen nousevien hermoratojen kautta kärsimystä ja pelkoa, mutta samalla ihminen ei muista esimerkiksi merkityksellisiä asioita, jotka antaisivat ihmiselle jäsentyneen kokemuksen itsestään ja ympäristöstään, vaan elämä on tietoisuuden välähdyksiä ilman punaista lankaa. Tiedostettu elämä ilman muistoja on epäinhimillistä eikä se ole ihmiselämää enää. Muistot ovat ihmisen tietoisen olemassaolon selkäranka ja kaikki aistit, joita koemme muodostavat meille tunteita, jotka muodostavat meille ajatuksia, jotka lopulta eri tapahtumista tai kokemuksista muodostuvat muistoiksi ja niistä skeemoiksi eli sisäisiksi malleiksi, joiden perusteella kokoamme identiteettiämme, minuuttamme ja elämäntarinaamme.  Muistot ovat merkityksellisyyden ja tunteiden kokemisen alusta. Niiden kipeydestä ja sitkeydestä pitää valjastaa niiden hyvyys.

- Linnea Laakso

Twitter @Linneabeataa

Muistoja

Onko sinulla jokin esine, vaate, kirja, valokuva, joka jostain syystä on säilynyt kaikissa muutoissa, mahdollisissa eroissa, jopa tulipaloissa tai vesivahinkojen sattuessa?

Varmasti on. Minulle tuota sinnikästä muistojen fyysistä ilmentymää edustaa keltainen, virttynyt Eerikkilä college-pusero. Se on peräisin 1970-luvulta, jolloin Eerikkilän urheiluopisto oli vain siemen siitä, mitä se on tänä päivänä.

Vietimme siellä parhaan ystäväni Sarin kanssa yhden ikimuistoisen talviloman.

Olimme Sarin kanssa ystävinä erottamattomat. Viereisen sivun kuvassa istun Sarin perheen auton etupellillä.

EERIKKILÄ COLLEGE Pirkko

Olimme lumisen Eerikkilän ainoat asukkaat. Asuimme vieläkin pystyssä olevassa vanhassa osassa. Muistan talon tuoksut, mahtavat ateriat, jotka silloisen Eerikkilän johtajan rouva Göta meille loihti. Rämmimme hänen perässään umpihangessa ja uupuneina rojahdimme iltaisin vaatimattomille makuusijoille.

Upea näkymä Ruostejärvelle on sama nykyisessäkin upeassa ruokaravintolassa.

Käyn usein Eerikkilän maisemissa uimassa, retkeilemässä ja lounailla, renoutumassa tai juomassa oivallisen makuiset Cappucinot Cafe 49 :ssä, joka viittaa nimellä Eerikkilän syntymä vuoteen.

Mieti, millainen esine sinulle tuo muistoja?

Jaa muisto Lilan instaan

lila.lilla.mag

Pira? Jaa ne lehtemme instassakrift

Esineen historia

RUNOKIRJA: EDITH SÖDERGRAN

Maija

Edith Södergranin

Kuolemasta on tänä vuonna kulunut 100 vuotta.

Hän syntyi vuonna 1898 Pietarissa ja kuoli Karjalan

kannaksella Raivolan kylässä vuonna 1923.

Edith Södergran oli ensimmäisiä ns.modernistisia runoilijoita Pohjoismaissa. Hän ei käyttänyt runoissaan

alku-eikä loppusointuja vaan vapaata runomittaa.

©MaijaLiisa

Tulevaisuuden varjo

Ensimmäinen runokirja, jonka muistan ostaneeni oli Edith Södergranin kokoelma Tulevaisuuden Varjo. Ostin sen paikallisesta Hietasen kirjakaupasta Forssasta. Olin ollut kesätöissä Kohon jääkiekkomaila tehtaassa ja ostin kirjan omilla rahoillani.

Edith Södergran ei 1970-luvun lopulla ollut yhtä tunnettu ja ihaltu kuin nykyään. Olin nähnyt televisioteatterin elokuvan Edithistä. Se oli hyvin avantgardistinen ja hitaasti etenevä kertomus keuhkotautisesta, äidin kanssa Karjalan Kannaksella pitsihuvilassa asuvasta runoilijasta. Kerronta elokuvassa oli hidasta, ja kuvissa peilejä, ikkunoita, heijastuksia, valoja ja näkymiä tilasta toiseen.

Erityisesti tietyt lauseet runoissa vetosivat minuun:

”Suurissa metsissä harhailin pitkään, etsin satuja joita

Uudessa, juuri julkaistussa Världen är min (2023) runokoelmassa minua kiinnostavat Edtihin valokuvat. Hänellä oli sen ajanmukainen valokuvausvälineistö. Hän myös kehitti kuvansa itse. Valokuvaus oli hyvin muodikasta 1900-luvun alussa.

Venäjän tsaari perhe harrasti myös valokuvausta ja kehitti kuviaan.

Edithin kuvat ovat kuvia omasta elämästään ja paikoista, joissa hän oleskeli ja kissoistaan, joita hän rakasti. Kuvissa ja tavassa kuvata on aina liittymäkohtia aikaamme ja tapaamme käyttää kuvia. Kuvien käyttö ja muokkaus on meille nykyään helppoa. Kuvien kehittäminen pimiössä vaati aikaa.

Sanat, jotka minua tässä kokelmassa koskettavat ovat:

”världen badar i blod”.

Edithille kodittomuus ja vieraantuminen olivat keskeisiä teemoja runoudessa. Äitimme oli Viipurissa syntynyt ja kasvanut nuoruutensa.

Menetetystä Karjalasta tuli kaipuun maa hänen tarinoidensa kautta.

lapsuuteni oli kuullut.”

”Minä olen vierassa tässä maassa....”

Yayoi Kusama

Japanilaisen Yayoi Kusaman pilkkujen, kuvioiden ja erilaisten värikkäiden muotojen täyttämät taideteokset ovat laajasti esillä maailman eri museoissa. Tänä kesänä Pariisin Louis Vuittonin lippulaivaliikkeen edestä ja katolta voi löytää jättimäiset realistiset, veistosmaiset installaatiot Yayoi Kusamasta. Instagramissa voi tulla vastaan video robottimaisesta Kusamasta, joka kastelee värikkäitä kukkia. Tai voi ostaa merkkilaukun, joka on koristeltu Kusaman rakastamilla pilkuilla. Kuka siis on tämä vieläkin ajankohtainen 94-vuotias japanilainen nykytaiteen edelläkävijä?

Kusama syntyi vuonna 1929 varakkaaseen perheeseen, joka ei kannustanut tytärtään taiteen maailmaan. Siitä huolimatta hän on pyhittänyt koko elämänsä taiteen tekemiseen. Hän sanookin Artforumille vuonna 1997 antamassaan haastattelussa, että taide on hänen uskontonsa.

Kusama alkoi jo lapsena piirtää palloja, pilkkuja ja erilaisia muotoja täyttäen niillä erilaisia pintoja. Varhaisnuoruudesta asti Kusama on kamppaillut pakko-oirehäiriöiden kanssa.

Yhdysvalloissa asuessaan hän työskenteli 19601970-luvuilla kuuluisen taitelijoiden kuten Andy Warholin kanssa. Vaikeiden vuosien jälkeen hän alkoi menestyä saaden kansainvälistä julkisuutta. Palattuaan takaisin kotimaahansa Kusama asettui vuonna 1977 asumaan sairaalaan, jossa pidetään huolta mielenterveys potilaista. Hän asuu siellä edelleen ja työskentelee päivittäin tiiminsä avustuksella.

Suomessa hänen taidettaan oli viimeksi esillä Helsingissä HAM:issa vuonna 1996

Moderna museettissa

Olin kesällä 2010 käymässä Pariisin Pompidpou keskuksessa. Ensimmäinen muistoni Pompidousta on keväältä 1979. Silloin näin ensimmäistä kertaa laajan Jackson Pollockin näyttelyn keskuksessa. Muistan vieläkin video tai filmi klipit aavikolla tai meren rannalla vaalkatasossa maalaavasta taiteilijasta. Tämä näyttely avasi taiteentekemistä laajemmin. Silloinen Suomi oli melko suljettu Suomi. Matkustaminen ja kansainvälisyys ei ollut samalla tavalla arkipäivää kuten tänään.

Kesällä 2010 näin ensimmäistä kertaa kokonaisen naistaiteijoiden näyttelyn Pompidoussa. Hätkähdin ajatusta. Missä ovat kaikki naiset taiteijoina olleet!

Siellä kohtasin taiteilija Kusaman ensimmäistä kertaa. Palloja en silloin muista nähneeni, mutta asusteita, jotka oli tuunattu makarooneilla tai esimerkiksi perunoilla oli mielestäni silloin jo näyttelyssä esillä.

Tämän jälkeem Kusaman taide ja hänen käsittelemänsä teemat ovat tulleet minulle laajemmin tutuksi. Äärettömyys on yksi hänen käsittelemänsä teema.

Miten sitten kuvata sellaista käsitettä uskottavasti kuin äärettömyys, Infinity oändlighet ?

Yayoi Kusaman äärettömyys koostuu jatkuvista pinnoista. Se on hänelle pakonomaista tarvetta peittää pinnat palloilla . Tavoittelu vain jatkuu ja jatkuu eikä tavoitetta saavuteta kaikesta ponnistelusta huolimatta. Ääretön on siis tavoittamaton

Kusaman tapa peittää palloilla esineitä, talojen kattoja seiniä, kurpitsoja, kirjojen kansia on kuin kysymys, missä äärettönyys on. Hän sanoo töillään, että jatkaa etsimistäni ja äärettömyyden tavoittelua.

Efesos

EFESOKSEN

NIKE VEISTOK -

SEN HELMASTA ON SAATU IDEA

URHEILUVÄLI -

NEVALMISTAJAN

NIKEN LOGOON. NIKE ON VOITTAJIEN JUMALA.

Artemiksen temppeli

ARTEMIKSEN TEMPPELI OLI YKSI ANTIIKIN AJAN

SEITSEMÄSTÄ IHMEESTÄ. SEITSEMÄN IHMEEN

LUETTELO SAI ALKUNSA 400-LUVULLA E.A.A.

ELÄNEEN HISTORIOITSIJA HERODOTOKSEN KIRJOITUKSISTA.

Artemiin temppeli sijaitsi Efesoksen kaupungin läheisyydessä, nykyisen Turkin alueella. Se oli omistettu jumalatar Artemikselle, joka oli kreikkalaisille sadonkorjuun ja hedelmällisyyden suojelija. Hänet kuvataan patsaissa monirintaisena hahmona. Temppeli oli rakennettu marmorista ja sen kattoa kannattelivat yli sata 20 metriä korkeaa veistoksin koristeltua pylvästä. Temppeli tuhoutui tuhopoltossa.

Olen käynyt Efesoksessa muutaman kerran ja nähnyt yhden temppelipylvään. Vain yksi pylväs on jäljellä mahtavasta Artemiin temppelistä. Läheinen Efesoksen rauniokaupunki on Unescon maailmaperintökohde. Siellä tehdään edelleen ahkerasti arkeologisia kaivauksia. Efesoksen marmorikadut hämmästyttävät upeudellaan. Hellepäivän valossa ne olivat kuin kangastus jostain menneisyydestä. Arvokkuutta lisäävät lukuisat historialliset tapahtumat ja tarinat, jotka kytkeytyivät muinaiseen Efesokseen; Paavalin käynnit ja kirjeet efesolaisille, joissa hän varoittelee asukkaita pakanallisesta ja siveettömästä elämästä. Efesoksessa pidettiin vuonna 431 ensimmäisiä kristittyjen kirkolliskokous. Kokous pidettiin Efesoksen Marian kirkossa, josta on jäljellä vain raunioita ja suuri ehjänä säilynyt kasteallas (alla oleva kuva).

Kokous kiisteli Kristuksen olemuksesta ja päätyi vahvistamaan Kristuksen sekä jumalallisen että inhimillisen olemuksen. Samalla Neitsyt Maria julistettiin jumalansynnyttäjäksi ja Jumalan äidiksi.

EFESOS ON PAIKKA, JOHON HALUAISIN JOSKUS VIELÄ PALATA.

MARIAN KIRKON KASTEALLAS EFESOKSESSA

Teksti:Pirkko Korhonen

Kuvat:Maija Korhonen

ARTEMIKSEN TEMPPELIN AINOA PAIKALLA SÄILYNYT PYLVÄS.

Angritan Maailma JATKOKERTOMUS

PIRKKO A KORHONEN

Hänen nimensä oli Angrita. Kun Angrita syntyi, satoi vettä pitkän kuivuuden jälkeen. Heimon viljelemät pellot olivat olleet täynnä pystyyn kuolleita, keltaisen ruskeaksi jähmettyneitä maissiruokoja. Kuumuus oli ollut niin tukahduttavaa, että vanhukset eivät olleet sitä kestäneet. Aamuisin vanhoja ja sairaita kyläläisiä oli löydetty majoistaan ikuiseen uneen vaipuneina. Myös eläimillä oli ollut vaikeaa. Ne olivat etsineet vettä maan alta ja olivat jopa tappaneet lajitovereitaan juodakseen verta janoonsa.

Vesi oli vähitellen loppunut kaivoista. Joen uoma oli ahminut kosteuden kitaansa. Ihmiset olivat kuivuneet ohuiksi korsiksi eikä heillä ollut voimaa taistella sairauksia vastaan. Nälän aiheuttama tuska oli saanut monet tekemään epätoivoisia

tekoja. Henkensä itseltään riistäneitä oli löydetty roikkumasta viidakon puista tai makaamasta elottomina rotkon pohjalta. Sitten syntyi Angrita. Hän oli tuonut

mukanaan sateen, jota pidettiin viestinä ja lahjana heimon jumalilta. Angrita oli siis syntymästään asti pyhä ja jumalien viestien välittäjä. Pyhyytensä vuoksi hänen elä-

määnsä olivat rajoittaneet monet säännöt ja hänet oli siirretty syrjään tavallisten ihmisten elämästä.

Angritan syntymästä kiersi heimon keskuudessa monta tarinaa. Joku sanoi nähneensä hänen nousseen suoraan kylän halki virtaavasta joesta tuoden sateen mukanaan. Toinen kertoi hänen hymyilleen syntymänsä hetkellä ja otsalta oli lähtenyt lentoon sudenkorento. Kolmas väitti, että hänellä olisi ollut syntymänsä hetkellä sudenkorennon ohuet siivet selässään. Kun Angrita oli avannut silmänsä, hänen selässään olleet siivet olivat pudonneet jokeen. Siipien riekaleista oli muodostunut lumpeen kukkia veden pinnalle.

Guamayala oli Angritan sisar. Heidät oli sidottu yhdeksi niin elämässä kuin kuolemassa. He olivat osaa samaa sielua kuin heidän isänsä, joka oli ollut kuningas kauan kukoistaneessa valtakunnassaan. Suvun uskottiin polveutuvan heimon esi-isästä, jaguaarista. Pian Angritan syntymän jälkeen kuningasisä oli surmattu julmalla tavalla. Hänen läheisin ja luotettavin ystävänsä oli työntänyt jaguaarin luusta veistetyn tikarin suoraan kuninkaan sydämeen tämän nukkuessa. Kuningas oli kuollut heti. Jumalat olivat olleet kuitenkin armollisia, sillä kuningas ei joutunut näkemään uskottunsa suorittamaan petosta. Unen suojaava verho oli peittänyt teon. Angritan isä oli saanut muuttua hengeksi rakastaen, ei vihaten.

Heimolla oli tapana, että kuninkaan vaimo haudattiin puolisonsa mukana. Perinteisessä rituaalissa Angritan äiti oli juonut tyynesti hänelle tarjotun myrkkymaljan. Puolisot olivat kohdanneet siten yhdessä toiseuden maan. Heidän kasvoilleen oli muovattu kultaiset naamiot. Ne kertoivat uudessa valtakunnassa heidän kuninkaallisesta asemastaan. Vaimon ruumis oli koristeltu arvokkailla koruilla ja kuningas oli varusteltu kaikkein terävimmin tikarein, sillä heidän uskottiin kohtaavan rajan toisella puolella vaarallisia henkiä. Heidän silmiinsä oli upotettu vihreät jadekivet, jotta he saisivat levätä rauhassa eivätkä heidän katseensa tulisi häiritsemään liikaa maan päälle jääneitä. Heidän hautansa sijaitsi syvällä temppelin sydämessä, jossa lepäsivät myös heimon edelliset kuninkaat ja urheudesta tämän kunnian saaneet soturit.

Angrita oli oppinut tuntemaan vanhempansa uniensa kautta. Hän tapasi heitä unissaan. Öisinhän eläviä ja kuolleita erottaa vain peittävä sumu, joka estää näkemästä selvästi toiseuden valtakuntaan. Angritan kohtalona oli elää tuossa välitilassa heimon uniennäkijänä. Sellainen oli aina elänyt heimon keskellä. Kun edellinen näkijä kuoli, haettiin tehtävää täyttämään uusi.

Joskus uniennäkijä saattoi olla vain pieni tyttö kuten Angrita oli tuolloin.

Uniennäkijä Angritasta oli tullut, kun hän oli eräänä aamuna kertonut, miten kylän halki virtaavan joen vesi oli saastunut ja liannut samalla kyläläisten veren. Yön viestistä oli ollut suuri apu, sillä monet kyläläiset olivat jo pitkään sairastaneet erilaisia kuumetauteja eikä kukaan ollut osannut

sanoa syitä sairauksiin.

Jumalia ja henkiä oli lepytelty uhrilahjoin, mutta turhaan. Angritan unet olivat paljastaneet sairauksien syyn. Kuin ihmeen voimalla heikossa kunnossa olleet sairaat olivat parantuneet ja kyläläiset olivat kohottaneet kiitollisina katseensa ylös temppelin harjalle yrittäen nähdä vilauksen Angritasta, josta oli tullut heidän pelastajansa

Hän oli saanut kylän väeltä lahjoja ja herkullisia leivonnaisia. Naiset olivat kutoneet Angritalle värikkään viitan, johon oli kirjailtu temppelin ääriviivat ja jaguaarin muoto. Viitan uskottiin suojaavaan Angritaa yön vaarallisilla matkoilla. Guamayala oli pitänyt hyvää huolta pienestä sisarestaan heidän jäätyä orvoiksi. Guamayala oli yrittänyt korvata rakkauden ja huolenpidon, jonka heidän äitinsä olisi eläessään pienokaiselle antanut. Angrita oli kasvanut Guamayala suojaavassa varjossa. Päivisin he olivat tehneet arjen askareita ja keränneet viidakon puutarhasta ruokaa vaatimattomiin aterioihinsa. Iltaisin Guamayla oli laulanut ja Angritasta hänen sisarensa ääni oli kauneinta maailmassa. Hän kasvoi sen rytmissä ja laulu oli auttanut häntä irrottautumaan todellisesta maailmasta unien poluille.

Guamayalan laulaessa temppelikodin henget olivat vaienneet, linnut olivat pysähtyneet kuuntelemaan hänen ääntään ja jopa tuuli oli lakannut liikkumasta. Angrita oli nähnyt oman äitinsä ääriviivat Guamayalan selän takana, mutta hän ei ollut uskaltanut kertoa siitä. Hän oli vain halun-

nut lumoavan laulun jatkuvan ikuisesti ja he olisivat olleet kahden maailmassa. Mutta maailma opetti Angritalle jo varhain, että mikään hetki ei ole ikuinen eikä muuttumaton. Ainoa varma asia oli, että kaikki elävässä maailmassa on jatkuvassa muutoksessa.

Guamayala oli muistellut äidiltään perimissä lauluissaan usein vanhempiaan. Niissä kerrottiin, miten heidän vanhempansa olivat saaneet elää ja kuolla yhdessä. Rakkaus oli yhdistänyt heidät jo varhain. Sellainen onni annetaan vain harvoille maailmassa.

”Kahden toisilleen uskollisen ihmisen välinen rakkaus on arvokkaampaa kuin mikään muu maailmassa, mutta se on hauras. Sitä pitää vaalia maailman liian rajulta kosketukselta. Onni on arvaamaton ja se on salaisuus. Onnen voi kadottaa ennen kuin huomaa sen hengityksen ja olemassaolon”, oli Guamayalan äiti selittänyt tyttäreleen ennen kuolemaansa.

vedestä, viidakon keskellä liikkuvista saaliseläimistä, taivaan yllä lentäneistä linnuista sekä yönmustista lepakoista, joita miehet saalistivat verkoillaan kapeassa solassa. Villi luonto antoi heimolle paljon, mutta pellot antoivat silti enemmän, elintärkeän sadon. Pelloille kylvettiin keltaista maissia, jota kutsuttiin jumalten ravinnoksi. Olihan maissi auringon kypsyttämää ja täyttämää.

Aamuisin Guamayala oli tullut Angritan luo kuuntelemaan yön viestit. Hän oli kysynyt ja Angrita oli vastannut. Jos Angrita ei osannut kertoa mitään unistaan, osasi Guamayala muokata sanat niin, että ne sekoittuivat jumalien viesteihin. Angrita oli oppinut nopeasti, että ihmiset olivat ahneita ja kärsimättömiä. Jokaisen vastauksen jälkeen tuli uusi kysymys. Kyläläiset olivat uteliaita ja halusivat löytää oikopolun rakkauden ja aarteiden valtakuntiin. Angrita ei osannut heille sitä neuvoa, mutta hän osasi yhdessä Guamayalan kanssa sitoa sanat sellaisiin solmuihin, että kysyjä ei enää muistanut, mitä hän olikaan alunperin halunnut tietää. Angrita oli varma, että jumalat olivat pettyineitä ihmisiin, jotka eivät jaksaneet ratkoa itse arjen ongelmiaan, vaan tarvitsivat niihin jumalien apua. Angrita itse ei vaivannut jumalia turhilla pyynnöillä ja valituksilla.

Angritan heimon elämä oli ankaraa. Se oli täysin riippuvainen ympärillä kasvaneesta luonnosta, joessa virtaavasta puhtaasta

Jokaisen kuivan kauden jälkeen odotettiin sadetta, jotta halkeava maa muuttuisi hedelmälliseksi ja täyttyisi kasveilla. Sateen tultua kaikki iloitsivat, nauroivat ja tanssivat pitkin kylän keskusta halaillen toisiaan. Iloittiin, että kyläläiset eivät joutuisi kärsimään nälästä. Naisten tehtävänä oli peltojen viljely ja niiden hedelmällisyyden suojeleminen. Lapset hakivat joelta lietettä, joka paransi kasvua. Syötiin kaikkea mitä maa, viidakko ja kylän halki virtaava joki heille antoivat. Heillä oli silti usein nälkä. Lapset syntyivät pieninä ja heikkoina. Monet kuolivat jo äitiensä sisään. Angrita tapasi unissa niitä pieniä sieluja, jotka loistivat sielumeressä muita kirkkaampina. Öisin ne lensivät taivaalla valaisten yön pimeyttä. Viidakko oli miesten maailma. Miehet olivat sotureita ja saalistajia ja heidän ruumiinsa jäntevyys teki heistä kestäviä ja väsymättömiä. Sotureina heidän aistinsa olivat yhtä kirkkaita ja selkeitä kuin viidakon eläinten. Kun miehet eivät olleet viidakossa, he valmistautuivat retkilleen teroittamalla aseitaan ja keihäitään. Isät opettivat poikiaan ja valmistivat heitä jo pieninä tuleviin tehtäviinsä.

Viidakko levittäytyi kaikkialle kylän ympärille. Angritalla oli tapana ihailla viidakon vihreyttä ja sen alati muuttuvia värejä. Hän oli oppinut tuntemaan sen päivittäisen rytmin ja auringon liikkeet puiden yllä. Hän osasi erottaa viidakon äänet ja tuoksut. Viidakko oli myös villieläinten koti. Angritan tuntemista eläimistä voimakkain oli jaguaari, joka oli heimon pyhä eläin. Vain kuningas sai metsästää sitä omien sotureidensa kanssa. Angritan selkään oli piirretty jaguaarin hahmo nimenannon yhteydessä ja tuonut

näkyväksi hänen ennalta määrätyn kohtalonsa.

Rosa oli tullut ylös temppeliin hoitamaan

Angritaa, kun Guamayala oli alkanut odottaa lasta Yamatchylalle. Rosa oli saanut

nimensä punaisten huuliensa vuoksi. Huolella maalatut huulet olivat yhtä punaiset

kuin temppelin pihalla kasvavien ruusujen terälehdet. Angritalla olin tapana katsella salaa, miten Rosa värjäsi huulensa aamuisin

punaisella värillä ja voiteli kasvonsa hyvältä tuoksuvalla tahnalla. Joskus Rosa oli piirtänyt myös Angritan huulet

punaiseksi ja Angritaa oli

naurattanut kuten ketä

tahansa pientä tyttöä.

Rosalla oli poika, jonka nimi oli Yamal. Tämä

tuoksui viidakolle ja joessa uiville kaloille. Hänen

silmänsä olivat samaa väriä

kuin viidakosta nouseva

usva ja hänen leukansa oli

vahva. Angrita oli tuntenut

olevansa turvassa Yamalin lähellä. Hän oli uskonut, että mikään paha ei voisi

koskettaa häntä, jos Yamal

istuisi hänen vieressään.

Ystävyys Yamaliin oli täyttänyt Angritan päivät uusilla asioilla. He olivat kiipeilleet temppelin jyrkänteellä

leikkien ja laulaen Rosan opettamia lauluja. Yamal oli ottanut usein Angritaa kiinni kädestä eikä irrottanut sitä, vaikka vaaraa putoamisesta oli ohi. Angrita oli huomauttanut tästä Rosalle sanoen, että eivätkö he pelkää jumalien kostoa tai sitä, että Angritan pyhyys tahrautuisi. Rosa oli nauranut niin, että hänen vahvoista juomista syöpyneet hampaat olivat näkyneet ja vastasi huvittuneella

äänellä:

”Angrita, pyhä lapsi, yhtä pyhä kuin jokainen tänne syntyvä pienokainen, ystävyys on kauneinta mihin

ihmiset kykenevät täällä maan päällä. Aina kun ihmiset sitovat itsensä toiseen

ystävyyden siteellä jumalat hymyilevät ja antavat lahjoja meille maan päällä eläville ihmisille. Sellaista on myös sinun ja Yamalin ystävyys. Toivokaamme, ettei se milloinkaan rikkoutuisi.”

Kun Yamal oli nähnyt Angritan ensimmäisen kerran, tämä oli istunut keskipäivän auringon paahteessa temppelin aukiolla. Yamal oli lähestynyt Angritaa varoen. Samalla tavoin kuin Yamal oli nähnyt soturimetsästäjien vaanivan ja tarkkailevan viidakon saaliseläimiä. Jos pedot pelästyisivät, ne katoaisivat eivätkä koskaan enää palaisi takaisin tutuille metsästysmaille. Niin Yamal ei halunnut käyvän Angritalle. Yamalin äiti oli sanonut, ettei Angritaa saisi pelästyttää. He olivat tulleet pitämään huolta yksin jääneestä Angritasta, sillä Guamayla ei enää päässyt sisarensa luokse.

Yamal oli ymmärtänyt pian miksi Angrita tarvitsi apua. Yamal oli kauhistunut, kun oli nähnyt Angritan rikki palaneen ihon ja hiukset, jotka olivat sojottaneet takkuisina ja likaisina eri suuntiin. Angrita oli ollut niin laiha, että rikkinäisten ja värikkäiden vaatteiden, tai pikemminkin kangasriekaleiden läpi oli näkynyt selvästi ohuen ohut vartalo ja siitä sojottaneet luut. ”Mahtoiko Angrita syödä mitään?” oli Yamal pohtinut.

Hän oli lähestynyt Angritaa vähitellen ja lopulta oli ollut aivan tämän vieressä. Yamal oli haistanut Angritan ihosta maan, kuivuneen lian ja märän eläimen turkin hajun. Kesti kauan ennen kuin Angrita oli huomannut Yamalin. Ehkä auringon säteet

olivat suojanneet Yamalia. Angrita oli kääntänyt lopulta katseensa Yamalia kohti ja oli kuiskannut tälle hennolla äänellä:

”Kah, kuka sinä olet?” Yamal oli vastannut varovaisesti:

”Olen Yamal. Uusi ystäväsi. Rosa on äitini. Tulin tuomaan sinulle vettä, jotta et nääntyisi tässä kuumuudessa."

”Minulla ei ole ystäviä tässä maailmassa”, vastasi Angrita ja oli astunut aivan Yamal eteen koskettaen tätä varovasti likaisella kädellään. Yamal ei ollut kadonnut ja Angrita oli vetäytynyt pelästyneenä kauemmas. Yamal oli nähnyt, miten Angrita oli juossut yhtä ketterästi kuin puiden eläimet ja kadonnut temppelin onkaloihin.

Aikaa kului ja Angrita oppi vähitellen luottamaan Yamaliin, joka kertoi Angritalle mielenkiintoisella tavalla heimon elämästä. Hän oli kuvaillut kylässä liikkuvia ihmisiä ja osannut lisätä tarinoihinsa asioita, jotka saivat Angritan nauramaan. Erityisellä äänellä Yamal oli kertonut joesta, jossa hän sanoi käyvänsä joka aamu. Angrita oli haaveillut pääsevänsä joskus Yamal mukaan.

Eräänä aamuna haave oli toteutunut, kun Yamal otti hänet mukaansa jokapäiväiselle retkelleen. He olivat lähteneet joelle aikaisin aamulla muiden vielä nukkuessa. Aurinkokaan ei ollut vielä noussut. Angrita oli hämmästellyt kaikkea näkemäänsä. Asumukset, jotka olivat näyttäneet ylhäältä katsoessa pieniltä, olivatkin suuria ja vankkoja. Värit, jotka olivat ilmestyneet aamun hämärästä olivat satumaisen kauniita. Hän tunsi olevansa niiden sisällä, kirkkaassa valossa. Angrita oli kosketellut varovaisesti tuntemattomien kasvien lehtiä ja värikkäiden kukkien terälehtiä. Hän pystyi kuulemaan niiden hengityksen ja äänen niiden sisältä, kun ne kuiskuttelivat toisilleen. Ne taivuttelivat jäseniään ylöspäin tavoitelleen yön jäljiltä aamun valoa.

Kun he vihdoin olivat saapuneet joelle, ilmassa oli ollut jäljellä vielä yön kylmä kosketus. Yamal oli pukenut Angritan ylle lämpimän taljan ja sytyttänyt tulen kivikasaan. Hän oli pyytänyt Angritaa odottamaan. Sitten Yamal oli jättänyt Angritan yk-

sin ja ottanut piilostaan hataralta näyttäneen lautan. Hän oli asettanut itsensä sen päälle ja lähtenyt joelle nostamaan verkkojaan. Niin Yamal oli tehnyt koko elämänsä ajan. Ensin isänsä kanssa ja nyt yksin. Angrita oli tutkinut hämmästyneenä jokea, joka seisoi ääneti aamun valossa. Oltuaan hetken aivan hiljaa, hänen ympärilleen oli lentänyt parvi erivärisiä kevyesti liikkuvia perhosia. Ne olivat hänelle tuttuja, sillä hän oli nähnyt niitä unissaan. Sieluillahan on tapana lainata perhosilta siipiä ylittäessään toiseuden rajan. Angrita oli etsinyt perhosten joukosta äitiään ja isäänsä, mutta turhaan. Hänen näkemänsä perhoset olivat pienten lasten sieluja. Sellaisten, jotka joki oli joskus vienyt. Ne lentelivät vapaina ihmetellen, miksi maan ihmiset itkivät heidän nimensä kuullessaan. Angritan nähdessään ne olivat kuiskineet toisilleen:

”Katsokaa Angrita ... katsokaa Angritaa... hän on tullut takaisin... Angrita on ystävämme...” Angrita oli hymyillyt ja ojentanut kätensä niitä kohti.

Samalla yksi sudenkorento oli ilmestynyt aamun valosta ja laskeutunut Angritan otsalle. Se oli ollut Angritan sielun heijastuma. Kyyneleet olivat valuneet hänen poskilleen pudoten aamukasteeksi kasvien lehdille.

Elämä temppelikodissa oli ollut pitkään rauhallista ja päivittäisten rutiineiden täyttämää. Onnen ja tyytyväisyyden ajan oli katkaissut Angritan uniin hyökännyt pelottava hahmo. Painajaisissa Angritaa tuijotti mies, jonka kaljusta päästä nousi teräviä piikkejä. Miehen alaston iho oli maalattu kauttaaltaan koristeellisin kuvioin. Kun unen mies oli avannut suunsa, suu oli kultaisten neulojen lävistämä. Angrita oli kirkunut kauhuissaan heräten ruumis hiestä märkänä.

Rosa oli kiirehtinyt Angritan luo ja yritti rauhoittaa tätä. Angrita oli pitänyt silmiään auki, mutta unen mies ei kadonnut. Havahduttuaan hereille Angrita oli kuvaillut näyn Rosalle, joka oli kuiskannut vain yhden sanan:

”Quamatchyla!”

Rosa oli tunnistanut tuon kauhistuttavan hahmon. Mies oli naapuriheimon päällikkö, joka oli tappanut Angritan isän.

Pelottavien unien jälkeen elämä temppelikodissa oli muuttunut. Yamal ei enää ottanut Angritaa mukaansa joelle. Rosa oli kieltänyt sen. Ryhdyttiin keräämään maasta mukuloita, säilömään maissia, kuivattamaan lihaa temppelipihan auringossa. Yamalin tuomat kalat oli riiputettu kuiviksi riekaleiksi. Kukaan ei saanut syödäkseen muuta kuin Rosan keittämää puuroa. Rosa oli keittänyt paksua mehua marjoista, joita hän keräsi aina kun muilta töiltään ehti. Ruoka oli siirretty kylmiin ruokahuoneisiin, jotka sijaitsivat turvahuoneiden takana. Rosa oli opettanut, miten toimia jos vihollislinnut hyökkäisivät. Vihollislinnuilla hän tarkoitti kaikkea mahdollista uhkaa. Rosa oli ankarasti kieltänyt lausumasta vihollisten nimeä ääneen. Hän pelkäsi, että temppelin yllä lentäneet haaskalinnut olisivat saattaneet kuulla heidän puheensa ja paljastaa heidät. Päivät ja kuukaudet kuluivat, mutta Rosa ei ollut unohtanut vaaraa, jonka tulon tiesi. Hän ei vain ollut aavistanut, että se saapuisi yöllä tulen muodossa.

odottaneet sadonkorjuuta, olivat räiskyneet tulen riehuessa pelloilla. Tuli oli levittänyt voimaansa tuhoten hetkessä kylän asumukset. Niistä oli jäänyt jäljelle vain kasa tuhkaa. Hedelmiä tuottaneet puut olivat palaneet. Temppelin vieressä kasvanut ikivanha kapokkipuu oli haronut tyhjiä oksiaan kohti taivasta kuin pyytäen apua taivaan jumalilta. Kauniina kukkineet pyhät kukat eivät ilmestyisi pitkään aikaan sen oksille. Kukat edustivat elämän kiertokulkua ja uudelleensyntymisen ihmettä.

Viidakko oli muuttunut tulimereksi ja eläimet olivat paenneet laumoittain hyläten tutut alueensa. Ne tiesivät, että saalis oli etsittävä muualta. Väki oli juossut hakemaan turvaa joesta ja temppelin kiviseinämistä, mutta tulen jumalattaren laulu oli ollut armoton. Se ei ollut säälinyt ketään. Tuli oli noussut ja laskenut pysähtyen lopulta joen törmälle ja temppelialueen seinämiin.

Eräänä

yönä he olivat heränneet tulen heijastamiin varjoihin ja tukahduttavan savun hajuun. He olivat rynnänneet seinäaukosta ulos kivipihalle ja nähneet, miten kylä oli tulessa. Kuivat maissipellot, jotka olivat

Rosa oli itkenyt katkerasti. Hän oli huutanut vaikeroivalla äänellä, että nälkä vainoaisi heitä pitkään, seuraavan kylmän ja kuivan jakson ajan. Angrita oli yrittänyt lohduttaa Rosaa sanomalla, että Rosan temppelipihan kasvit ja yrtit olivat säilyneet kuin ihmeen voimalla, mutta Rosa käski Angritaa menemään pois ja jatkoi epätoivoista itkuaan. Mitään niin pelottavaa Angrita ei ollut koskaan ennen tuntenut. Ihminen, johon hän oli turvautunut, oli voimaton ja täynnä vihaa. Angrita ymmärsi, että hänen oli opittava selviytymään yksin tapahtui elämässä

mitä tahansa.

Auringon noustua tulen tuho oli paljastunut. Pellot ja kylä olivat muuttuneet mustaksi tuhkaksi. Tuhkan seassa oli kytenyt hiljalleen palaneita kekäleitä. Ihmiset olivat alkaneet havahtua uupumuksestaan ja järkytyksestään. Lapset oli sidottu tiukasti äiteihinsä. Miehiä ei enää näkynyt. He olivat olleet valmistautumassa kostoretkelle.

Yamal oli mennyt nukkuvien kyläläisten luo herätellen heitä varovaisesti ja tarjoten heille juotavaa, mutta kukaan ei ollut halunnut häneltä mitään. Naiset olivat katsoneet mykkinä eteensä silmät suurentuneina ja vaikeroiden tajutessaan, että heillä ei enää ollut kotia, ei ruokaa pellolla eikä miestä, joka lähtisi metsästysretkilleen. Tulen jumalatar oli päättänyt muuttaa kaiken kyläläisten elämässä. Pian ihmiset olivat rynnänneet alas kylään ja pelloille pelastamaan, mitä pelastettavissa oli ollut.

Yamal oli kiirehtinyt alas pelloille muiden perässä. Siellä olisi ruoka, joka oli saatava turvaan tulevien päivien varalle. Yamal oli komentanut Angritan mukaansa. He olivat ottaneet Rosan kutomat säkit ja juosseet nopeasti alas. Yamal oli tuhrinut heidän kasvonsa mustaksi, jotta he eivät erottuisi muista kyläläisistä. Mutta kukaan ei ollut kiinnostunut muusta kuin mullan alla olevista juurakoista ja kypsiksi paahtuneista maissintähkistä. Tulen veitsi oli katkaissut ne maahan.

He olivat keränneet kaiken, minkä ehtivät. Ihmiset olivat muuttuneet ilkeiksi ja ahneiksi. Joku oli repinyt Angritan keräämät maissit hänen käsistään ja toinen oli yrittänyt varastaa Yamalin ruokaa täynnä olleen säkin. Yamal oli vilauttanut terävää kiviveistä kahmijoiden edessä ja vaanijat olivat perääntyneet hätkähtäen ja jättäneet Angritan ja Yamalin rauhaan. Seuraavan yön he olivat nukkuneet tiiviisti yhdessä hakien siten turvaa ja lohdutusta toisiststaan. He olivat olleet väsyneitä ja likaisia, mutta he eivät olleet piitanneet siitä.

Vain hetken levättyään Yamal oli kiirehtinyt joelle katsomaan, olivatko lautta ja kalastukseen tarvittavat työkalut tallessa. Yamal oli huokaissut helpottuneena huo-

mattuaan, että kukaan ei ollut löytänyt niitä. Ehkä he eivät olleet edes muistaneet mitään muuta kuin oman henkensä pelastamisen, oli Rosa sanonut. Palattuaan joelta hän oli tavannut viimeisillään raskaana olleen Guamayalan, joka oli kävellyt vaivalloisesti kohti temppeliä. Guamayala oli jäänyt yksin, kun hänen miehensä oli lähtenyt johtamaan kostoretkeä. Yamal oli ottanut Guamayalan kantamat taakat ja vaitonaisina he olivat kulkeneet kohti temppelihuoneita, sillä mitään sanoja ei tuohon hetkeen löytynyt.

Tulipalon jälkeen kylä oli jäänyt tyhjäksi ja elämä temppelihuoneissa oli jatkunut toisenlaisena kuin kukaan heistä olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan. Angrita oli saanut kulkea vapaasti Yamalin kanssa joella ja viidakossa. Tämä ilo oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi, sillä eräänä aamuna Yamal oli sanonut surullisena: ”Viholliset ovat tukkineet joen nielun eikä vesi tuo enää saalista meille. Joki on muuttunut likaiseksi vihreäksi liejuksi. Meidän on opittava elämään ilman joen antamaa ruokaa. Sinne on enää turha mennä. Kalaa ei enää ole. Meidän on haettava ruokaa muualta.”

Samoihin aikoihin, kun joki oli padottu ja Angrita oli loikoillut yläpihalla ihailemassa Rosan värikkäitä kasveja, hän oli nähnyt miten viidakosta oli tulossa miesjoukko kohti temppeliä. Angrita oli rientänyt kertomaan siitä muille. Rosa oli varautunut tähän ja he olivat kiirehtineet piilohuoneisiin Rosan huutaessa kovaan ääneen:

”Minulta on viety äiti, isä, sisar ja mies, muuta en heille halua antaa! ”

Kylään juoksevilla miehillä oli mukanaan tulijouset ja he olivat sytyttäneet matkallaan pensaita palamaan. Myöhemmin pimeässä huoneessa Angrita oli kuullut miesten liikkeet, kun nämä olivat kulkeneet kiviseinien reunoja pitkin äännellen vihaisina, kun he eivät löytäneet mitään arvokasta. He olivat etsimässä ihmisiä, joiden he tiesivät piileskelevän jossain temppelin onkaloissa.

Lopulta he olivat huutaneet ja raivonneet laskeutuessaan alas temppelin ytimes-

sä olevaan hautakammioon.

He olivat repineet auki haudat ryöstäen sieltä kultaiset naamiot, korut, työkalut, aseet ja keraamiset astiat. Lopuksi miehet olivat katkaisseet veitsillään Angritan vanhempien päät ja vieneet ne ulos korppien kaluttaviksi. Miehet olivat viipyneet kylässä monta yötä juoden ja syöden saalista, jota he olivat tulomatkallaan saaneet metsästetyksi.

Kun tarpeeksi monta päivää ja yötä oli kulunut eikä miesten ääniä enää kuulunut turvahuoneeseen, Rosa oli sanonut:

”Nyt on turvallista lähteä ulos, sillä linnut ovat palanneet. Ne kertovat, että tunkeutujat ovat lähteneet, mutta mikään ei ole kuten oli ennen. Meidän on oltava entistäkin varovaisempia ja viisaampia.”

Rosa ja Yamal olivat laskeutuneet korjaamaan häpäistyt haudat ja keränneet talteen vainajien jäänteet. He olivat palauttaneet haudan pyhyyden rituaalein, jotka olivat kestäneet seitsemän päivää ja yötä. Angrita ei päässyt mukaan, mutta hän oli seurannut rituaaleja salaa piilopaikastaan.

Palattuaan takaisin arkisiiin puuhiinsa Rosa oli sanonut mietteliäänä Angritalle:

”Muista tyttöni, murheet eivät tule koskaan yksin. Ne vetävät mukaansa muita suruja ja murheita. Meidän on varauduttava ottamaan vastaan seuraavaa.” Rosa oli ollut oikeassa, sillä Guamayala oli vajonnut synnytyksensä jälkeen pimeyden maahan. Guamayalan synnyttämä poika imi kaiken ravinnon ja voiman, jonka sai irti äidistään irti.

”Poika on tullut isäänsä. Meidän sukumme ei ole ahne”, oli Rosa ajatellut ja repinyt pojan irti äitinsä rinnoilta.

Vähitellen Rosan varastoima ruoka oli loppunut ja he olivat kuivuneet ohuiksi kuin puiden rangat, jotka kova tuuli katkaisisi helposti. He olivat oppineet elämään nälässä, juomaan vain tilkan vettä ja kulkemaan hitaasti välttäen siten turhaa ponnistelua. Yamal ei käynyt enää joella. Se olisikin ollut turhaa, sillä naapuriheimo oli rakentanut kauemmas joelle niin vahvan padon, että se oli tyrehdyttänyt veden virtauksen. Saastunut, kuivunut joki ei enää hengittänyt, vaan

oli muuttunut vihreäksi iljettäväksi liejuksi. Elämä oli vetäytynyt sen ympäriltä. Sudenkorennot ja perhoset olivat kadonneet joen rannoilta. Yamal oli sanonut, ettei niillä ollut enää kasveja, jotka pitäisivät ne hengssä. Angrita oli pelännyt, että tuli oli polttanut niiden siivet eivätkä ne pystyisi enää viemään sieluja toiseuteen. Samalla hän oli peloissaan ettei näkisi niitä enää koskaan.

Seuraava suru oli saapunut, kun Rosan kauhistukseksi Yamal sairastui. Yamal oli syönyt salaa raakaa lihaa alhaalla kylässä. Rosa oli kieltänyt ankarasti antamasta valtaa nälälle, sillä nälkä saa ihmiset tekemään epätoivoisia ja peruuttamattomia tekoja. Yamal oli itkenyt ja tunnustanut, että hän oli retkellään sytyttänyt tulen ja syönyt verkoilla saalistamiaan yöeläimiä. Hän ei ollut malttanut odottaa tarpeeksi niiden kypsymistä. Yamal oli saanut kuumeen ja vajosi Guamayalan viereen makaamaan. Nähtyään nuo kaksi voimattomina ja haluttomina, Rosa oli sanonut Angritalle: ”Meidän on muututtava sotureiksi. Muuten emme selviä hengissä emmekä saa ruokaa tai juomaa.”

Rosa oli vienyt Angritan alas haudalle, vierittänyt kivet pois ja ottanut esiin haudan kätköistä kaulakorut, toisen itselleen ja toisen Angritalle. Rosa oli löytänyt myös kaksi terävää tikaria. Toinen niistä oli riistänyt kuninkaan hengen. Ryöstäjät eivät olleet uskaltaneet koskea niihin. Rosa oli kaivertanut Angritan rintaan soturin merkit eikä tämä ollut päästänyt ääntäkään vaan ihastellut ihonsa uusia kuvioita. Angritan muutos soturiksi oli ollut niin helppoa, että hän oli epäillyt, oliko hän aina ollut sisimmässään sellainen. Kerottuaan ajatuksensa Rosalle tämä vastasi väsyneesti:

”Ihminen tekee mitä ihmisen pitää tehdä. Jokaisella teolla on syynsä ja seurauksensa. Meillä kaikilla on elämässämme omat tehtävämme. ”

Sotureina Rosa ja Angrita olivat antaneet hiuksiensa riippua vapaina ja kasvaa, miten ne halusivat. Heihin oli tarttunut likaa ja oksia päivän retkiltä, verta tappamistaan eläimistä ja haavoja villieläinten kynistä. He

eivät olleet välittäneet mistään, vaan haroivat iltaisin suurimmat oksat pois ja kaapivat suurimmat liat toinen toisistaan ennen kuin kävivät lepäämään hetkeksi ennen uuden päivän alkua. Heidän kasvoihinsa oli alkanut kasaantua likakerroksia, ihot olivat muuttuneet mustiksi, sillä he eivät suojanneet itseään auringolta. He olivat tottuneet valon ja auringon armottomuuteen. He eivät enää tunteneet mitään, ei kipua eikä tuskaa, epätoivoa tai iloa. Ainoa ajatus oli saada kunkin päivän ruoka ja juoma ja pitää huolta kolmesta heikosta sielusta, jotka makasivat kivisillä temppelin kivivuoteilla. Guan he olivat ottaneet mukaan aina kun vain se oli ollut mahdollista, sillä he eivät voineet luottaa siihen, että Guamayala jaksaisi pitää pojastaan huolta. Gua oli sidottu tiukasti Angritan selkään eikä Guan paino vaikeuttanut Angritan liikkumista tutussa viidakossa. Poika oli oppinut nopeasti metsästäjän vaiston ja taidot. Rosa oli katsonut poikaa ja huokaissut helpottuneena: ”Minähän sanoin, että poika tulee isäänsä!”

Joskus kun väsymys ja epätoivo olivat yrittäneet viedä Angritan mennessään, hän oli hiipinyt alas äitinsä haudalle ja käynyt sen päälle makaamaan. Nukahdettuaan hän oli tavannut äitinsä, joka oli puhunut Angritalle antaen hänelle voimaa ja toivoa. Viidakko oli Angritan toinen turvapaikka. Hän oli leikkinyt viidakossa samalla tavalla kuin lapsena, auringonsäteiden, maassa viipyneen kasteen, kuivasta maasta nousevien kukkien kanssa. Hän oli käynyt lepäämään puun alle ja nähnyt taivaan. Hän oli hymyillyt huomattuaan, että vaikka kaikki muu elämässä oli muuttunut, pilvet olivat täsmälleen samoja kuin ennen. Ne olivat riippuneet taivaassa muodostaen valkoisia pyörteitä. Hän oli nähnyt lintujen ääiriviivat niiden nauttiessa tuulesta ja kuullut niiden kirkunan taivaalla. Eräänä päivänä Angrita oli haistanut jaguaarin lähellään ja pelännyt hetken, että jaguaari oli tullut noutamaan hänen sieluaan.

”Jos se olisi nälkäinen, se hotkaisisi minut yhdellä nielaisulla kitaansa”, oli Angrita ajatellut, mutta ei ollut liikahtanutkaan. Hänen vartalonsa oli jännittynyt maata vas-

ten. Hän oli antanut eläimen tulla lähemmäs ja nähnyt sitten upean naaras jaguaarin katsovan häntä.

”Miten kaunis ja vahva se onkaan! Miten ylpeä olen, että rintaani ja selkääni on hakattu jaguaarin voima”, oli Angrita ajattellut. Kohtaamisen hetki oli ollut lyhyt, mutta se oli tuntunut ikuisuudelta.

Jaguaari oli pelästynyt taivaalta lähestyneen linnun kirkaisua ja kääntynyt takaisin viidakkoon. Angritan sydän oli hakannut villisti ja keho oli tärissyt pelosta. Pelosta huolimatta hän olisi halunnut koskettaa eläimen turkkia, silittää sitä ja painaa kasvot sen pehmeään selkään. Hän ei vielä tuolloin ollut aavistanut, että hän saisi tehdä niin vielä monta kertaa. Ennen kuin hän oli kadottanut jaguaarin kokonaan, Angrita oli huutanut sille:

”Hae heimoni miehet ja kuningas! Tuo pojalle nimi ja meille apu!”

Jaguaari oli pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan vielä Angritaa. He olivat hymyilleet toisilleen. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Angrita oli kohdannut jaguaarin.

Angritan tarina jatkuu seuraavassa numerossa

Teksti: Pirkko Korhonen

Kuvat: Maija Korhonen

Seuraava numero ilmestyy syksyllä

©MaijaLiisa