Kirja Ystäviä’
Irvingin naiset
kirjaystävinä
Pirkko Korhonen
Luin John Irvingin ensimmäisen teoksen Garpin maailma (1974) lukioikäisenä. Se suomennettiin 1981 elli aikana, jolloin maailma oli hyvin erilainen kuin nykyään. Sosiaalisen median globaalista ja avoimesta vuorovaikutteisesta maailmansta ei ollut aavistustakaan.
Kotikaupunkini kevättä elävöittivät vihreissä maihinnousutakeissa, Nokian muistissa kumisaappaissa kulkeneet pitkähiuksiset ryhmät, joiden määränpäänä oli Koijärvi.
He olivat luonnonsuojelijoita ja heidän kuraisista jalanjäljistään syntyi Vihreä Liike. Kuvat kaivinkoneisiin lukinneista nuorista jäivät elämään.
Heidän joukossaan kulki myös Pekka Haavisto. Hän ei
teljennyt kuitenkaan itseään kaivinkoneisiin kuten sisareni silloinen poikaystävä, joka maksoi sakkoja vielä vuosia jäl -
keenpäin. Kului 40 vuotta ennen kuin katsoimme Haavistoa ja hänen kumppaniaan naistenlehtien kuvissa. Maailma
oli muuttunut tuossa ajassa sallivammaksi ja vihreät arvot arkipäiväisiksi, ihmisten erilaisuuden muodot arkipäiväisemmiksi.
Luettuani Garpin maailman lukiolaisena jokin ikkuna avautui minulle ihmisten
moninaisuuteen, sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden pohdintoihin. Erityisesti mi -
nua kosketti Garpin äidin Jennyn vahvuus, oman tiensä ehdoton kulkeminen, itseriittoisuus sekä piittaamattomuus muista
ihmisistä ja heidän mielipiteistään.
Jennyn suora otteensa elämään ihastutti.
Hän teki enemmän ja puhui vähemmän.
Hän näki maailmassa vaaroja, joista osan
saattoi torjua rohkeudella, itseluottamuksella ja lujuudella. Jenny ymmärsi, että vain
osan. Jossain vaanii aina vaara kuin väis -
tämättömänä kohtalona. Jenniferin tunne
elämän haavoittuvuudesta periytyi hänen
pojalleen Garpille.
Jenny opiskeli yliopistossa, mutta jätti sen kesken, sillä koki sairaanhoitajan työn merkityksellisemmäksi. Merkityksellisyys. Tätä
nykyään niin muodikasta sanaa Irving käytti, kun hän selitti Jennyn täydellistä antautumista sairaanhoitajan rooliin. Hän ei halunnut pukeutua
elämänsä aikana muuhun kuin valkoiseen, sairaanhoitajan virka-asuun. Hän käytti sitä kuolemaansa saakka
ja kun hänet ammuttiin kuoliaaksi pitäessään puhetta liberaalien arvojen puolesta, hänen täydelliseen valkoiseen pukuun värjäytyi punainen tahra.
J enny oli feministi ilman, että hän sitä itse korosti. Hän oli nähnyt naisiin kohdistuneen väkivallan aiheuttamat traumat. Hän perusti turvakodin kaltoin kohdelluille naisille. Jennyn tuki ja turva, vankkumaton ystävä oli suurikokoinen amerikkalaisen jalkapallon pelaaja, joka halusi olla nainen. Ja olikin sitä pitkien operaatioiden jälkeen.
Romaanissa kuvattu Ellen James - liike syntyi, kun nuori Ellen raiskattiin ja pahoinpideltiin 11 vuotiaana niin pahoin, että hän menetti puhekykynsä. Irving romaanissa Jamesin kannattajat leikkaavat kielensä ilmaisten siten tukensa Ellenille ja taistellakseen naisiin kohdistunutta väkivaltaa vastaan. Jennifer kuoli, kun Ellenin kannattaj ampui häntä.
Jätin pitkään Irvingin tiilliskiven kokoiset romaanit rauhaan. Jotenkin maskuliininen haisevien painisalien kuvaus ei kiinnostunut. Mutta äskettäin, syksyllä 2023 törmäsin hänen uusimpaan tarinakimppuunsa, joka oli saanut arvoituksellisen nimen,
52 53
Viimeinen hiihtohissi . Löysin siitä paljon samankaltaisuutta ja samoja teemoja kuin Garpin maailmassa. Se sai minut hakemaan käsiini uudestaan garpin maailman, jonka luin uusin ajatuksin.
Viimeisen hiihtohissin Adamin äiti, Rachel ja Garpin äiti Jennifer ovat kuin sama hahmo. Jennifer oli tuotu uudelleen uuteen aikaan ja hänelle oli annettu elää vapaammin omassa identiteetissään. He molemmat olivat hankkineet lapsensa hieman oudoilla tavoilla ja kasvattivat poikansa määrätietoisesti.Toisin kuin Jennifer, Rachel menee avioon Adamin äidinkielenopettajan kanssa. He ovat melkein normaali pareiskunta, vaikka Rachelilla on uskollinen naisystävä. Adamin isäpuoli pukeutui mielellään naisten vaatteisiin. Se sai Adamin kantamaan suurta huolta isästään, joka oli hänen paras ystävänsä. Heillä oli yhteinen harrastus, lumikenkäily. Adamin äitihän eli hiihtokeskuksessa talvisin toimien siellä hiihdon ja laskettelun opettajana.
Kirjan alkuluvuissa Adam sanoo :”Perheessäni on aina kyse seksistä.” Adamin mielestä kaikilla muilla oli seksuaalisuuteen poikkeavuutta, paitsi hänellä, suvun ainoalla heterolla. Kirja näyttää, että niin onkin.
Aika, 40 vuotta kahden romaanin ilmestymisestä, on tuonut esille sen, mikä Garpin maailmassa oli pinnan alla, hieman piilotettuna, joka piti vielä itse kuvitella kokonaiseksi elävävksi kuvaksi.
Hiihtohississä sukupuolisuuden, seksuaalisuuden eri ilmentymät ovat vapaita. Adam vain pelkää normaalista poikkeavien läheistensä puolesta, eikä turhaan. Väkivalta, joka Garpin maailmassa on voimakkaasti läsnä, löytyy myös Hiihtohississä, vaikka aika on muuttunut vapaammaksi ja sallivammaksi.
Kahden romaanin välissä aikaa on kulunut 40 vuotta. Haamuja ilmestyi romaaneihin kuten minunkin elämääni. Läheiset ovat muuttuneet näyiksi, jotka ilmestyvät romaanihenkilöille näkyinä ja ilmestyksinä.
Irving kirjoittaa samaa tarinaa, pojan ja äidin suhdetta. Isättömyyden kokemusta, vahvojen naisten ylivoimaisuutta ja maailmaa, jossa erilaisuutta ei hyväksytä ja jossa kaikki ovat kuitenkin omalla tavallaan hieman erikoisia.
Järkälemäiset romaanit ovat ihastuttavan villejä, niissä mielekuvitus ja fantasia pää seevät valloilleen.
Irving, John Garpin maailma, OTAVA, 1981
Irving , John Viimeinen hiihtohissi, OTAVA, 2023
Ingrid
Pirkko Korhonen
Norjalainen kirjailija Roy Jacobsen näyttää kuvissa omien romaaniensa henkilöltä, kalastajalta ja saarien, meren tuntijalta. Jaconbsen on julkaissut useita kirjoja saaden lukuisia palkintoja. Hänen trilogiansa vei minut tuntemattomille seuduille kauas Pohjois-Norjaan Baroyn saarelle.
Jacobsenin kirjat kuvaavat kaiken muun lisäksi
Baroyn saaren hallitsijan Hans Baroyn tyttären
Ingridin tarinan. Ensimmäisen romaanin nimi on Näkymättömät. Ingrid syntyi tytöksi ja kun poikaa ei syntynyt isä Hans opetti hänelle sen, minkä olisim opettanut pojalleen. Miten kulkea merellä färingeillä, veneillä, jotka toivat perheelle elannon ja olivat ainoa väylä kylään ja toisten ihmisten luokse. Tärkeää oli oppia selviämään myrskyistä. Isä sitoi nyöreillä kolmivuotiaan Ingridin kiinni puuhun ettei myrsky veisi Ingriä mukanaanja tyttö oppisi olemaan pelkäämättä kovintakaan myrskyä. Ingrid ei lähtenyt lentoon tuulen mukana. Hän ja kaikki
Barpyn suvun ihmiset olivat juurtuneet saareen, kasvaneet siihen kiinni.
Ingrid joutui oppimaan myös naisten työt. Kalojen putsaamisen, navettatyöt, ennen kaikkea
54 55
haahkojen höyhenien puhdistamisen. Haahkoille oli rakennettu kivestä kootut kodit, jotka tuovat mieleen aasialaiset temppelit pienoiskoossa. Höyhenet olivat arvotavaraa ja untuvatäkit suojasivat ankaran ja armottoman talven kylmyydeltä. Ingrid kasvoi ja joutui jo varhain oppimaan aikuisten maailman karuuden. Isän turhaksi kuvattu kuolema muutti Baroyn saaren elämän. Hans, joka oli sitä kannatellut ei tehnyt sitä enää. Muiden piti ottaa vastuuta elämän jatkumisesta. Niin myös Ingridin.
Romaanin lopussa Ingridistä tulee Baroyn
saaren omistaja ja kahden hylätyn lapsen holhooja, vaikka oli vielä lapsi itsekin.
Toisessa romaanissa Valkoinen Myrsky
eletään toisen maailmnsodan aikaa, sen viimeistä vuotta. Saksalaiset miehittävät edelleen Norjaa. Ingrid on 35-vuotias ja töissä kalatehtaassa.Hän halkaisee turskaa kymmenen tuntia päivässä kunnes pakkaa tavaransa ja menee työnjohtajan luokse pyytämään lopputiliä. Jacobsen kuvaa tapaamista näin:
Liikuttava oli lukea, miten vielä pieni Ingrid lähti piikomaan rikkaaksi luullun laivanvarustajan kotiin, jossa oli kaksi lasta, Susanne ja Fredrik. Konkurssin myötä ensin hävisi lasten isä ja sitten äiti. Lopulta Ingrid jäi lasten kanssa kulkemaan kylälle hakemaan ruokaa. Hän kulki ja toivoi, että vanhemmat palaisivat tai joku kysyisi, miten hän pärjäsi hylättyjen lasten hoitajana. Kukaan ei kysynyt eikä välittänyt, vaan käänsivät kasvonsa pois kolmikosta.
Ingrid lähti pois mantereeltan lapset mukanaan Baroyn saareen. Kun hän lopulta pääsi sisään omaan kotiinsa, hän lyyhistyi ja aloitti loppumalta tuntuneen itkun, väsymyksestä, helpotuksesta ja onnen tunteesta.
”Ingrid sai kuulla olevansa yhtä aikaa välttämätön ja joutava, kuten kuuluu palkkatyön
petolliseen luonteeseen, mutta hän oli myös kotoisin saarelta, jossa oli taivas kattona sekä seininä eikä hätkähtänyt työnjohtajan sanoja.Lopulta työnjohtaja laski Ingridin palkan raastavasta työstä ikään kuin palkkapäivänä pitäisi sääliä herraa eikä orjaa.”
Ingrid palasi autiolla Baroyn saarelle. Hänen tätinsä Barbro oli joutunut aiemmin murtuneen lonkan takia sairaalaan. Muut olivat jättäneet saaren, ei minkään erityisen syyn vuoksi. He olivat kaiketi vain kyllästyneen saaren pitkiin, ankariin talviin, joihin piti koko valoisa aika varautua.
Ingrid kulki yksinäisenä saarella ja keräsi myrskyn jäljiltä kaikkea, mitä löysi. Niin oli aina tehty,
vuosikymmenien ajan. Myös meri kärsi sodasta
eikä pystynyt täyttämään sille annettua tehtävää, antamaan ruokaa saarelaisille, olemaan kul -
kureittinä saarelta toiselle tai pitämään laivat, veneet , kalastusalukset meren pinnalla.
Ingrid alkaa retkillään löytää ruumiita rannoilta, vaatteiden, sotilaiden univormuja ja ihmisten
raajoja. Hän raahaa ruumiit aittaan, asettaa vaat -
teet kuivumaan ja ihmettelee. Mitä pitätisi tehdä?
Miten olisi viisasta toimia?
Kunhän ei ollut varma, niin Ingrid tekee niin
kuin aina, odottaa, kuuntelee vaistoaan kunnes
tietää oikean tavan edetä. Ingrid oli tottunut
odottamaan.Ingrid ei tiedä, että lähistöllä oli
uponnut Rigel- niminen laiva.
Guardian lehden artikkelissa vuodelta 2020
arvioidaan Jacobsenin triologiaa. Siinä kerrotaan, että vuonna 1944 uponnut Rigel oli Norjan histo -
rian pahin tuho. Yli 2500 ihmistä kuoli brittien pommituksen seurauksena. Suurin osa heistä oli
saksalaisten ottamia vankeja, jotka tulivat Venä -
jältä ja Itä-Euroopasta.
Rigel kulkee Jacobsenin romaanien kahdessa
jälkimmäisessä osassa kuin punaisena lankana.
Tapaus on ilmeisesti jäänyt kirjailijan ajatuksiin, asuihan hän itse lapsuudessaaan haaksirikkoutuneen laivan lähellä.
Regil on kuin kysymys tai Ingridin huudahdus: ”Tietääkö kukaan mitään Rigelistä?” Kukaan ei tiedä eikä onnettomuudesta kirjoiteta lehdissä. Mutta Baroyn saarelle pelastautuu venäläinen Aleksander.
Ingrid löytää puolikuolleen miehen piilosta ja vie tämän tupaan, hoitaa hänet terveeksi ja rakastuu. Hän pelastaa Aleksanderin turvaan natseilta ja saksalaismielisiltä saarelaisilta läheiselle saarelle.Myöhemmin Ingrid sanoo, että luopui Aleksanderista, koska hän oli varma, että pystyisi löytämään tämän uudelleen.
Ingrid sai Aleksanderilta paperipalan, jossa luki venäjäksi kymmenen kertaa:”Minä rakastan sinua.” Ingrid huomaa myöhemmin, ettei ollut ainoa nainen, joka saa tuollaisen rakkaudentunnustuksen. Ehkä sanat olivatkin kiitos.Mutta
Ingrid oli saanut tuntea rakkauden kosketuksen eikä halunnut luopua siitä.
Romaani tirologian Kolmannessa osassa ”Eyes of the Rigel” (2020) Ingrid jättää Baroyn, joka rauhan tulutua oli täyttynyt ihmisistä. Ingrid ilmoitti läheisilleen sen enempää selittelemättä, että on jonkin aikaa pois. Hän pakkaa nahkaisen matkalaukun, jonka on saanut äidiltään ja johon suvun naiset ovat aina pakanneet matkatavaransa.
Ingridin 10 kuukautinen tyttö, Kaja , kulkee Ingridin sylissä. He lähtivät etsimään Aleksanderia, Kajan isää.
56 57
Ingrid seuraa Aleksanderia tämän jalanjälkiä pitkin. Hän nostaa Kajan kohtaamiensa ihmisten eteen ja kysyy:
”Oletteko nähneet venäläistä? Oletteko nähneet
miestä, jolla on tällaiset silmät? Tämä tumma katse?”
Kukaan ei vastaa tai Ingridille kerrotaan vain puolittaisia totuuksia. Jokainen kehottaa heitä palaamaan sinne, mistä ovat lähteneet. Kaikki ihastelevat Kajaa sanoen, miten kaunis lapsi, miten ihmeelliset silmät.Aivan kuin tuo pieni lapsi olisi ihme, toive uudesta elämästä sodan kauheuden jälkeen.
Ingrid ei tottele, vaan kulkee eteenpäin tuntemattomalla mantereella pohjoiseen. Hän yöpyy paikoissa, joita ihminen ei ole koskaan koskettanut.Ingrid etsii vastauksia kysymyksiin, miten Aleksanderin kävi, elääkö Kajan isä, rakastiko Aleksander häntä.
Lopulta Ingrid löytää totuuden aivan pohjoisesta, leiriltä, jossa asuivat sodan unohdetut. Siellä oli myös Aleksanderin kanssa pakoa tehnyt kuolemaisillaan oleva mies, joka kertoo, että Aleksander palasi Leningradiin vaimonsa, Marian ja heidän yhteisen lapsensa luo. Ingridille oli kerrottu taas yksi tarina. Oliko se kuitenkaan totta?
Ingrid palasi Baroyn saarelle mukanaan valokuvia, jotka oli pakomatkalla otettu. Hän sai kuvan Henrikiltä, joka oli Aleksanderin kanssa niistä muutamista harvoista Regilin haaksirikosta selvinneistä.
Ilokseni huomasin, että syksyllä ilmestyy suomek -
si kirjasarjan jatko-osa, nimeltään Baroyn lapset.
Jään odottamaan sitä kuten myös suomennosta
Rigelin silmät.
Roy Jacobsen, Näkymättömät, Sitruuna, 202o
Roy Jacobsen, Valkoinen meri, Sitruuna, 2023
Roy Jacobsen, Eyes of the Rigel, 2021
58 59
Runo nuoruudesta
Anteeksi. Runouteni on ollut tyhjää.
Olen alkanut hyppiä itseni ja muiden välillä, olen alkanut näkemään maantien pölyn tomuna, kiteisenä hiekkana.
Olen kadottanut sen koreuden, raa’an sävelen, joka tuulen mukana pöllyää silmiini. Sen tunteen, kun sydämeni kuolee, mutta silmäni eivät saa yhteyttä tuskaan.
Kuoreni on kuiva ja tahraton. Nyt sydämeni pulputtelee normaalisti kuin juna puksuttaa eteenpäin. Kasvoni ovat kyyneleissä. Mitä tämä on? Mitä minulle tapahtuu.
Tuntuu kuin olisin unohtanut unelmani, suloisen kivun. Tuntuu kuin olisin hyväksynyt elämän järjettömyyden, vaikka ennen valvoin öitä miettien sitä.
Tapahtuuko minulle se, mitä halveksunut olen koko elämäni. Minä en tiedä olenko onnellinen, tyhjyys tavallisuudesta pyörii tiedostettuna selkärangassani.
Olkapääni värisevät ja kasvavat yli raamien.
Olen asettunut taloon, jossa en tiedä mitä olen, mitä teen. Kuin olisin ostanut väärän talon, mutta kelpuuttanut sen kuitenkin.
En pysty luopumaan siitä enää. Olen nukahtanut sen syliin paljaana ja vuodattanut kulmieni eristeet sille. Olisi raakalaismaista luopua siitä.
Mikä lempeä talo se onkaan, mutta niin vaitelias. Haluan pitää siitä huolta, mutten tiedä oliko kaikki elämäni kerrokset jo tässä. Teenkö väärin rakentaen sitä ja inttäen vastauksia.
Minusta tuntuu, että olen hyväksynyt tien, joka on rakentunut luuloille. Nuoruus on sisälläni vain häilyvä haave. Aina ollut ja oleva.
Ehkä joskus katson peiliin ja näen siellä nuoruuden, joka kukkii pitsi-ihona, sametin juovina ja vanhuuden vapautena. Ehkä joskus vielä odottamisesta tulee turhaa, ehkä joskus vielä tiedän, mitä on rakastaa
kuvat kysyvät,
miltä suomalaisuus näyttää
Ateneumissa?
Maija Korhonen
Kohtaaminen
Kuljen ja katselen teoksia Ateneumissa uudessa ripustuksessa, joka on nimeltään Ajan Kysymys. Ateneum paikkana on opettanut minua katsomaan taidetta jo siitä asti kun olin lukiossa. 1970-luvulla kävin yksin Helsingissä Forssasta nähdäkseni taidetta. Tuolloin maailman taide ei ollut kaikkien saatavalilla, vaan sitä piti lähteä etsimään.
Myöhemmin opiskelin Kuvataideakatemiassa. Vuosikurssimme oli ensimmäinen, joka opiskeli Ateneum rakennuksen ulkopuolella. Ateneum oli remontissa ja opiskelu siirrettiin Ateneum ulkopuolelle Bulevardille entiseen tyttökouluun.Portaikkoon asennettu kiven tai muurin pala Ateneumista oli muistuttamassa entisestä.
Ateneumissa vieraillessa voi teosten kautta pohtia monia ajankohtaisia teemoja kuten luonnon muuttumista, suomalaisten omaa ja
idedetitteettiä , modernin elämän näkymiä sekä kuvia vallan käyttäjistä.
Ensimmäisessä salissa on maalauksia ja veistoksia suomalaisesta luonnosta. Korona aikana ihmiset ympäri maailmaa hakivat parantavaa voimaa luonnosta ja metsistä.
Berndt Lindholmin suuri maalaus Metsänsisus vuodelta 1882 on vaikuttava kuvaus mielikuviemme ihanteellisesta metsästä. Löydämmekö metsän vielä samankaltaisena ihanteellisena paikkana?
Kain Tapperin, Inhimillinen2, 1981, puuveistoksen näin ensimmäistä kertaa 1980-luvulla. Tapperin savuVeistoksia oli tuolloin useita yhdessä. Ne tuovat mieleen omasta taustastani minulle tuntemattomaksi jääneen mummoni. Veistokset pystysuorana jähmettyneenä muotona kuvaavat kaskisavuja, naisia sytyttämässä kesäisiä sa-
66 67
vuja pellolle lehmien avuksi hyönteisten kiusatessa karjaa.
Salista, jonka temana on ”Kansa kuvissa” löydän myös uudella tavalla henkilökohtaisesti kiinnostavia asioita. Seinällä on kaksi teosta, Yläpuolella Ferdinad von Wrightin maalaus Haminalahden puutarhassa 1856-1857 ja teoksen alapuolella Robert Wilhelm Ekmanin Kerjäläisperhe maantiellä vuodelta 1860.
Rahvaan ja aateliston kohtaaminen 1800-luvulla näkyy teoksissa. Maalausten toteutusten välissä on noin viisi vuotta..
Ferdinand von Wrightin biedermeir idylli on maalattu aikana ennen 1860-luvun suurta lamaa ja nälänhätää.
Teosten rinnastus kuvaa ”Ajan kysymystä” kuten perusnäyttelyn nimikin ehdottaa. Suuri joukko suomalaisia joutui 1860-luvulla lähtemään mieroon hakemaan uutta elämää.
Nälänhätä kohtasi eritysesti Savon alueen maanviljelysväestöä ankarien katovuosien takia. Myös minun isänisäni isä Savossa, Iisalmessa lähetetiin maantielle vain 12-vuotiaana. Maalaukset herättivät eloon isäni kertomukset.
Isänisänisän perheestä en tiedä mitään. Suvumme kertomuksissa kulkee muisto kuinka kerjäläisjoukot vaelsivat talosta ja kylistä toiseen. He, joilla oli jotain syötävää piilottivat ruokansa ja ehkä antoivat kerjäämään joutuneille ihmisille eläinten-
nahkoja aterioiksi.
Robert Wilhelm Ekmanin teoksessa kerjäläisperhe lapsineen on pakastuvassa yössä tienposkessa. Isä on ehkä kuollut.
Asetelman äiti ja lapset viittaavat perinteiseen kristilliseen kuvastoon.
Ekman on maalannut Turun tuomiokirkon Kaikkien pyhien kappelin freskot, joten aihemaailma oli hänelle tuttu. Ekman on tunnettu myös ensimmäisistä Kalevala aiheisista teoksista. Suurin ja tunnetuin on kanteletta soittava Väinämöinen vuodelta 1866, joka löytyy Vanhan Ylioppilastalon musiikkisalista.Ekman oli erityisesti Suomen kansan kuvaajana ensimmäisiä, vaikka asui pitkään Euroopassa ja oli hovimaalarina Turussa.
Ferdinan von Wrightin teoksessa säätyläisperhe viettää leppoisaa kesäpäivää puutarhassa, joista siintää näkymä Haminanlahdelle. Wrightin Veljekset tulivat tunnetuiksi tarkoista eläinkuvistaan ja maalauksistaan.
Heistä Wilhelm nuorin asuin elämänsä loppuun saakka Haminalahden kartanossa. Hänen maalauksensa ”Taistelevat metso” on aikanaan saanut symbolisia merkityksiä Suomen ja Venäjän välisestä suhteesta.
Haminanlahden kartano sijaitsee Savon sydämessä. Veljekset met-
sästivät lintuja, joten heillä oli paljon malleja teoksiisnsa.
Isäni kertoi tekemistään matkoista
Kuopion torille myymään oravannahkoja ja voita . Kauppamatka kulki Haminanlanlahden kartanon ohitse ja sitä sekä veljesten tekemää taidetta ihailtiin.
Ekmanin ja Wrigtin maaluksien
ripustuksessa vierekkäin on ajankohtaisuutta ja katsojasta riippuen teokset herättävät erilaisia tutlkintoja ja herättävät omanlaisiaan muistoja.
68 69
Angritan Maailma
Pirkko Korhonen
Angritan tarina kertoo maailmasta, jossa näkyvä ja näkymätön ovat läsnä.
angrita on uniennäkijä, eläinten ystävä. hän elää heimon temppelikodissa yhdessä rosan kanssa ja käy viidakossa tapaamassa jaguaariystäviään.
Neljännessä osassa heimon miehet palaavat sodasta ja elämä kylässä muuttuu.
Yamatchylan lähdön jälkeen Guamayla oli ollut pitkään vihainen. Hän oli ollut viimeisillään raskaana kävelleessään takaisin temppeliin. Kun hän oli nähnyt
Angritan juoksevan häntä vastaan, Guamayla oli tuntenut lämmön aallon sisimmässään. Se oli ollut kuitenkin niin hento ettei se ollut kestänyt pitkään. Guamayala muisteli, miten onnellinen sisar oli ollut saadessaan hänet takaisin. Angrita oli esitellyt hänelle viidakosta löytämiään eläimiä, jotka kulkivat vapaina hänen perässään. Jokaisella oli ollut oma nimi ja ne olivat totelleet Angritaa tämän kutsuessa niitä omilla nimillään.
Yamalin rakentamissa puuhäkeissä Angrita oli pitänyt lintuja, joista Rosa pahimpina aikoina oli joutunut tekemään heille ruokaa.
Rosa ei ollut välittänyt Angritan huudoista ja rimpuiluista, vaan oli ottanut linnut, nylkenyt ne ja keittänyt ne padassaan.
Siihen ruokaan Angrita ei ollut koskenut vaan tämä oli kadonnut itkuisena omille
teilleen. Palattuaan hän oli ollut naarmuinen ja likainen. Yleensä hän oli taluttanut perässään jotain uutta eläintä. Viidakko oli täynnä hänen ystäviään, jotka hän osasi houkutella mukaansa. Eläimet luottivat
Angritaan, joka rakensi jokaiselle oman pesän sisimpäänsä.
Guamayla oli nauttinut temppelikodin kauneudesta, mutta hänen sisällään
kasvanut paino oli vetänyt hänet maahan.
Raskauden taakka oli jäänyt häneen, vaikka poika oli syntynyt maailmaan terveenä
ja voimakkaana. Ahnaasti se oli imenyt
äitiään eikä ollut ikinä kylläinen.
”Ahneus tuli pojan isästä ja suvusta, joka oli erilainen kuin omamme. Meidän
sukumme tyytyy vähään”, oli Guamayala
ajatellut katsoessaan vastasyntynyttä lastaan.
Pojan syntymän jälkeen Angrita oli ka-
sannut heille risaisesta jaguaarintaljasta
asut. Heidän entiset vaatteensa olivat
tahriintuneet pojan syntymässä. Talja oli
joskus kuulunut heidän kuningasisälleen.
Guamayala oli nähnyt miten taljasta tehty
asu roikkui Angritan ohuen, mutta jänte-
vän vartalon peittona. Pian se pyöristyisi
ja Angritasta tulisi nuori nainen. Sellainen
kuin Guamayla muisti itse joskus olleensa.
Elämän kierto on lahjomaton ja ikuinen
eikä sisarenikaan voi välttää sen otetta, ajatteli Guamayla yön pimeydessä. Lopulta hän vaipui kevyeen uneen eikä ollut varma, kumpaa pelkäsi enemmän, miehensä paluuta vai vihollisheimon mahdollista hyökkäystä.
Auringon noustua Rosa oli herännyt levättyään vain tovin ja siirtynyt hiljaa muita häiritsemättä turvahuoneen yläpuolella olevaan torniin. Siellä oleva kolo oli juuri ja juuri sen kokoinen, että Rosa mahtui sinne. Hän näki sieltä joelle asti. Hän oli varautunut näkemään vihollisen, mutta yllättyi nähdessään kolmen tutun soturin seisovan keskellä kylää entisellä kauppapaikalla. He olivat kuin kolme uljasta patsasta. He pitivät käsissään punaista viittaa. Rosa tunnisti siinä oman heimonsa värit ja tunnukset. Ryhmä ei liikahtanutkaan vaan miehet katsoivat ylös temppeliin. Rosa tiesi, etteivät nuo katseet pystyisi tavoittamaan häntä. Kukaan ei tuntenut Rosan salaisuuksia. Rosa mietti hetken ja palasi sitten muiden pariin. Hän näki Guan makaavan tuhisten Angritan selän takana.
“Lapsi on kuin eläin. Se tunnistaa turvan ja hakeutuu sinne mistä sen löytää. Gua on löytänyt turvapaikan Angritasta, jolla on kyky muuttaa vaarat seikkailuksi”, ajatteli Rosa. Gua oli vaistonnut jo varhain äitinsä väsymyksen jättäen Guamayalan rauhaan. Angrita ei ollut koskaan väsynyt. Tai jos oli, siirtyi hän omille teilleen tuoden mukanaan viidakon aarteita Rosalle, siemeniä, kukkia, marjoja ja hedelmiä. Pihalla juoksentelevat eläimet olivat Angritan ystä-
72 73
”Joko he tulivat?”
”Kyllä, Yamatchyla on alhaalla soturiensa kanssa. Meidän pitää herättää Guamayla. Hänen on mentävä miehensä luo poikansa kanssa. Me pysymme täällä turvassa, sillä emmehän voi olla varmoja mitä meille tapahtuisi, jos ilmestyisimme yllättäen miesten eteen. Guamayala on turvassa, kun kantaa poika sylissään”, selitti Rosa.
”Pitääkö myös Guan mennä? Entä jos Yamatachyla ei anna pojan tulla takaisin tänne ylös? Ovatko he tosiaan vain kolmisin? Unet kertoivat muuta”, Angritan sanoi. Hänen äänensä oli täynnä huolta, mutta Rosa ei ollut huomaavinaankaan sitä, vaan sanoi:
”Ehkä, ehkä ei, mutta nyt on aika herätä ja aloittaa uusi päivä.”
Myöhemmin Rosa kampasi Guamayalan
hiukset ylös kruunuksi hänen päänsä pääl-
le. Hän levitti valkoista, hienon hienoa
jauhetta Guamayalan kasvoihin ja punasi
huulet paksulla marjaseoksella. Guamayalan kädet, kasvot ja vartalo kertoivat, että tämän ei ollut tarvinnut rasittaa itseään
liian raskailla töillä tai rasittavilla matkoilla viidakkoon. Guamayala oli valmis
kohtaamaan miehensä, jota hän samaan
aikaan kaipasi ja vihasi. Syliinsä hän otti
Guan. Yamal kulki hänen takanaan täynnä
nuoren miehen intoa. Hän tuskin malttoi
odottaa sitä, että tapaisi vihdoin heimon
miehet ja kuulisi heidän tarinoitaan sodasta ja taisteluista. Hän tunsi, että aika
naisten kanssa olisi ohi ja jokin uusi odotti
häntä.
Yamatchylan miehet huokaisivat
ihastuksesta nähdessään Guamayalan
laskeutuvan alas jyrkkiä portaita. Yamat-
chylan lävisti kuuma aalto ja hetki kirvelsi
hänen silmiään. Ne kostuivat ja suolainen
vesi viilsi kasvoissa olevia haavoja. Hän
ei tuntenut kipua, mutta se oli kuitenkin
olemassa.
Hän oli päässyt tavoitteeseensa ja oli
kotona vaimonsa ja poikansa luona. Hän
oli voittanut sodan ja tuonut heimonsa takaisin omille mailleen. Mitä tämän
jälkeen tapahtuisi, miten elämä jatkuisi, sitä Yamatchyla ei jaksanut eikä halunnut
ajatella. Hänen koko elämänsä oli tuossa
hetkessä ja katseessa, joka seurasi vai-
monsa lähestymistä.
“Miten kaunis hän onkaan! Guamayala, vaimoni, sinä elät ja meidän lapsemme elää”, ajatteli Yamatchyla hiljaa
mielessään. Yamatchyla malttoi mielensä
eikä liikahtanutkaan. Hän kietoi punaisen
viitan ympärilleen ja asetteli sen varovasti vuotavien haavojensa ja arpiensa peitoksi.
Hän ei halunnut näyttää niitä ensimmäi-
seksi, vaan odotti, että Guamayla tulisi
aivan hänen lähelleen. He tarkastelivat
toisiaan ja muistelivat, mitä he olivat olleet toisilleen. Guamayla ojensi pojan
Yamatchylalle ja sanoi:
”Tässä on poikasi. Gua. Nimi on hänen sielunsa ja kilpi pahuutta vastaan. Ota hänet! Hän on sinun.”
Yamatachyla ei ottanut poikaa vaan siirsi
katseensa nopeasti Guasta takaisin Gua-
mayalaan ja sanoi:
“Vaimoni, viittasi suojeli minua.
Neulasi pistot olivat terävämpiä kuin yhdenkään vihollisen nuolet. Ne eivät pystyneet lävistämään viitan pintaa. Sinä
molleen ääni väristen.
Yamatchyla levitti punaisen viitan heidän eteensä. Hän asetti sen Guamayalan harteille. Guamayala haistoi viitassa hyytyneen veren hajun, joka sai hänet voimaan pahoin. Yamatchylan kosketus ja läheisyys vavisuttivat häntä, mutta eri tavoin kuin ennen. Yamatchylan syleilyssä
Guamayala haistoi vieraan naisen tuoksun. Se huokui miehen ihosta. Yamatchyla kohtasi Guamayalan kosketuksessa vuosien eron ja kaiken sen pettymyksen, joka oli pesiytynyt hänen vaimoonsa.
Hetken viilsi poikki Guan kirkaisu. Poika pelästyi outoja miehiä, jotka seisoivat kauempana tarkkailemassa heitä. Gua itki, kun näki äitinsä viipyvän tuntemattoman miehen sylissä. Ääni nosti seinämän
Guan ja Yamatchylan väliin. Isän ja pojan taistelu. Rikkoutuisiko tuo seinämä koskaan? Läpäisisikö Yamatchyla koskaan
Guan ympärille kasvaneen kuoren?
”Angrita! Angrita! ” huusi Gua ärsyttäen itkullaan Yamatchylan.
“Niin oli aina”, ajatteli Guamayala. Kun Gua tarvitsi jotain, huusi hän Angritan nimeä eikä koskaan äitiään. Guamayala komensi Yamalia ottamaan pojan ja viemään tämän takaisin temppeliin. Yamatchyla huomasi Yamalin ja kiitti tätä siitä, että oli pitänyt huolta naisista. viä viidakosta. Hän puhui ja leikki niiden kanssa ymmärtäen liikkeistä ja ilmeistä mitä ne tahtovat. Angritan lahjoja ja viidakon aarteita kasvoi Rosan puutarhassa temppelin yläpihalla. Rosa hymyili ajatellessaan Angritaa. Aivan kuin tämä olisi kuullut hänen ajatuksensa. Angrita heräsi ja kysyi:
suojelit minua ja laulusi tulivat luokseni ja veivät pois surun ja kivut. Et ollut koskaan kaukana minusta”, sanoi Yamatchyla vai-
74 75
Tämä oli sinun ensimmäinen taistelusi. Sinä selvisit siitä voittajana! Et tule jäämään ilman palkkiota. Tästä hetkestä eteenpäin olet minun läheisin soturini ja minä opetan kaiken mitä tiedän elämästä ja kuolemasta, sodasta ja rauhasta”, sanoi Yamatchyla vetäen Yamalin lähelleen.
Yamal oli iloinen kuulemistaan sanoista ja tunsi miten uusi elämä astui lähemmäs.
Yamal katsoi ihaillen miehiä, jotka olivat palanneet ja vannoi olevansa joskus samanalainen soturi.”Pian olen yksi heistä”, ajatteli Yamal ja otti vastahakoisesti Guan ja kantoi tämän pois.
Hän ei välittänyt pojan rimpuilusta ja huutamisesta. Vähitellen Guan huuto hävisi kauemmas ja lopulta katosi kokonaan.
Guamayla rauhoittui ja katsoi miestään tarkemmin etsien jotain tuttua, joka yhdistäisi heidät ja palauttaisi heidät takaisin aikaan ennen tulipaloa, kylän tuhoutumista ja miesten sotaan lähtöä.
He istahtivat miesten sytyttämän tulen äärellä. Miellyttävä lämpö alkoi virrata
Guamayalassa ja hän rentoutui. He joivat
Rosan keittämää vahvaa juomaa. Yamatchyla alkoi kertoa vuosista, jotka hän oli elänyt erossa vaimostaan. Miten hän oli ikävöinyt tätä ja pelännyt etteivät hän
enää koskaan pääsisi takaisin kotiinsa.
Hän kertoi, miten oli lähettänyt miehiään etsimään ja hakemaan perhettään. Sotilaat eivät olleet onnistuneet. Viholliset, Quamatchylan soturit olivat tappaneet
Yamatchylan lähettämät miehet. Kukaan heistä ei tullut takaisin eikä kukaan enää
totellut Yamatchylan käskyjä lähteä temppelikylään. Paluumatkalla he olivat nähneet tuttujen soturien ruumiit roikkumassa puissa. Vihollisten vaimot, jotka olivat lähteneet Yamatchylan miesten perään, olivat pesseet ruumiit ja haudanneet ne omien rituaaliensa mukaisesti.
Guamayala yritti olla tarkkaavainen, mutta Yamatchylan sanoja oli niin paljon. Ne hipaisivat häntä, mutta ne eivät jääneet hänen mieleensä. Hän kuunteli, mutta hän ei pystynyt tavoittamaan sanojen merkitystä. Hän katsoi miestä, joka ennen oli tuttu ja nyt vieras. Yamtachyla ei kysynyt mitään Guamayalan elämästä. Mitä hän olisikaan kertonut jatkuvasta nälästä tai pimeydestä, jossa hän oli viihtynyt paremmin kuin päivän valossa. Olisiko hän kertonut, että nälkä oli loppunut, kun Angrita oli oppinut metsästämään paremmin kuin yksikään mies tai siitä, miten Angrita oli saanut unensa takaisin. Tai siitä, kuinka parannuttuaan Yamal oli vihdoin saanut vapautettua joen nielun vihollisten vierit-
tämistä kivistä. Tai Rosasta, joka muiden mentyä nukkumaan lähti viidakkoon kantaen mukanaan risuja ja ohuita rankoja seuraavaa päivää varten. Milloin Rosa
nukkui, sitä hän ei olisi osannut kertoa miehelleen.
Ennen pimeän laskeutumista he lähtivät yhdessä joelle. He kulkivat rinnakkain koskettaen välillä varovasti toisiaan.
Kävellessään miehensä vieressä Guamayala näki ympäröivässä luonnossa ,miten kasvun aika oli tulossa. Maassa juurien välistä näkyi vihreää, uuden elämän pisaroita. Muutamat perhoset etsivät ruokaa avautumassa olevien kukkien nupuista. Jostain, aivan läheltä kuului tutun linnun laulu.
Kun he saapuivat joelle, Guamayala pyysi miestään riisuutumaan. Hän teki samoin ja he menivät alastomina virtaavaan ve”Soturi voi olla monin eri tavoin!
76 77
veripaakut ja lian. Hän otti punaisen viitan ja pesi siitä pois veren, taistelut, vieraan naisen tuoksut ja jokaisen pelon, jonka viitta oli imenyt itseensä vuosien varrella. Lauluilla on parantava voima ja laulaessaan miehelleen Guamayala siveli haavojen jättämiin uurteisiin yrteistä tehtyä
salvaa.Hän sitoi ihon omalla huivillaan.
Yamatchyla antoi kaiken tapahtua. Hän seisoi silmät suljettuina ja tunsi joen puhdistavan virtauksen. Ja sinä yönä he palasivast mieheksi ja vaimoksi.
silmistä heijastui innostunut katse. Tämä
saisi olla vielä hetken lapsi, vaikka keho
kertoi kuitenkin jo tulevasta muutoksesta.
Angrita käänsi katseensa Rosaan ja kysyi: ”Rosa, muistako, kun katselimme täältä
ylhäältä tulipaloa? Minä en voi koskaan
unohtaa sitä. Se oli niin pelottavaa. Kaikki oli sen jälkeen toisenlaista. Omia vanhempiani en voi muistaa enkä tuntea heidän
menetykseensä kätkeytyvää surua. Tuokin ikävä on silti minussa. Joskus tunnen
heidät tuulen mukana kulkevana aavistuksena. Kun liikun ja teen asioita sinun ja Yamalin kanssa niin tuo tunne pysyy poissa. Sillä ei ole tilaa minussa vaan täytyn muilla asioilla. Ihminen on kummallinen olento. Se pystyy säätelemään omia ajatuksiaan niin taitavasti. Pystyvätköhän
eläimet samaan?” Rosa keskeytti Angritan, joka katseli puhellessaan taivaalle ilmestyneitä lintuja.
vinnut enää elää nälässä. Angrita, elämä palaa kylään aivan kuten unesi kertoivat.
Tänne tulee tuttuja ihmisiä ja vieraita.
Heillä on omat tapansa, jumalansa ja us-
komuksensa. Kaikilla on kuitenkin sama halu elää ja selvitä. Ihmisistä tulee ahneita ja vaarallisia. Minun on varoitettava sinua ja kerrottava, millainen ihminen oikeasti on, jotta oppisit selviämään tulevaisuudessa. Tarvitset uusia taitoja, joita sinun
saattaa olla vaikea ymmärtää. Voi olla
ettet opi niitä, mutta olen kuitenkin tehnyt
velvollisuuteni. Kerron sinulle, miten ymmärrän maailman enkä salaa sinulta mitään. Kysy, jos haluat. Mutta vasta sitten, kun olen lopettanut.”
Angrita kohosi istumaan katsoen
vakavoitunutta Rosaa, joka ei näyttänyt
enää soturilta. Hän oli kuin kuka tahansa
ikääntynyt nainen, jonka iho oli poimuttunut puuihmisen tavoin.
“Angrita, kuuntele minua tarkasti. Jos kylään saapuvat miehet tulevat tänne ja alistavat meidät valtansa alle, sanat eivät voi enää kulkea vapaasti.” Angrita vastasi Rosalle ihmeissään:
Guamayalan, Yamalin ja Guan lähdettyä
Rosa pyysi Angritan luokseen. He kävivät istumaan ulos kivipihalla Rosan rakastamien värikkäiden kasvien lähelle. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kivuta esiin yön varjoista eikä kuumuus ollut vielä lämmittänyt puutarhaa. Yön jättämä kosteus tuntui virkistävältä Rosan iholla. Hän katsoi kivisellä alustalla makaavaa Angritaa, jonka
”Angrita, lapseni ja veden jumalan tytär, jonka rajan takana asuva sisareni ja taivaan sydän antoivat minulle iloksi ja turvaksi. On aika puhua. Kuten huomaat, tulipalon jättämät haavat ovat parantuneet ja maan uomat ovat arpeutuneet kiinni. Mitä olemme viljelleet, se kasvaa.
“Hän on taitava”, ajatteli Angrita, “Rosalla on uusi valepuku. Hän puki sen
päälleen ja pystyy piiloutumaan sen avulla samalla tavalla kuin viidakon eläimet
ollessaan peloissaan. Rosa on kuin ensimmäiset ihmiset, jotka nousivat vedestä
“Miksi kukaan tekisi sellaista? Estäisi puhumasta ja ajattelemasta?” Rosa jatkoi välittämättä Angritan keskeytyksestä:
“Sellainen joka pelkää, että sanoillamme voisimme puhua pahaa heistä hengille ja suojeleville jumalille. Olen nähnyt, miten soturit kuivattavat petollisina pitämiensä ihmisten kielet. Näin niitä roikkumassa puiden oksilla. Kuivuneilla kielillä lepytetään jumalia ja tuhotaan totuus. Rukoukset ja uhraukset ovat voimattomia ilman ääntä, laulua ja sanoja. Soturit koristelevat viittansa kuivatuilla kielillä. Ne varoittavat ja muistuttavat muita, että vallanpitäjiä ei saa uhmata vaan on tyydyttävä heidän antamaan totuuteen.”
Rosa katsoi kuunteliko Angrita ja jatkoi: “Nyt puhun sinulle miten maailma luotiin. Luonto on pyhää. Kaikki mikä siinä on merkittiin pyhäksi hetkenä, jolloin maailma muovattiin. Luonto annettiin meille suojaksi ja ravinnoksi. Kasvit hengittävät, puut puhuvat, kivet kuuntelevat, sade antaa elämän, vesi virvoittaa ja sammuttaa janon. Emmekä ole mitään ilman teen. Guamayala antoi käsiensä kulkea pitkin miehensä ihoa silittäen sitä hellästi. Kosketus sai Yamatchylan purskahtamaan itkuun. Hän tarrasi kiinni vaimoonsa ja itki kuin pieni poika, joka oli ollut vuosia erossa äidistään. Guamayala kuunteli kärsivällisesti mitä sanottavaa itkulla oli. Sitten hän pesi miehestään pois jähmettyneet
Satoa ei ole paljon, mutta maa on parempaa kuin koskaan. Tuli antoi sille voimaa ja maa ruokkii meitä eikä meidän ole tar-
sinisten ja vihreitten sulkien peitossa. He olivat suuria tietäjiä ja ajattelijoita. Juuri heistä Rosa on polveutunut.” Rosa keskittyi ja alkoi puhua vakavalla äänellä:
78 79
”Kyllä minä tiedän tuon kaiken. Minullahan on oma jaguaaripuuni ja jaguaari, joka käy minua tervehtimässä. Hän on ystäväni kuten ovat ylhäällä kaareilevat linnut ja maassa matelevat toukat. Minä olen kaikkien niiden ystävä. Ne puhuvat minulle ja minä osaan niiden kielen. Minä suojelen niitä vaaroilta ja estän niitä katoamasta. He antavat meille lahjoja, jotka ovat parhaita”, sanoi Angrita osoittaen samalla heidän yllä lentäviä lintuja ja alkoi matkia lintujen ääntä.
”Niin, sinä luulet ymmärtäväsi, mutta et tiedä kaikkea. On paljon, mitä et ole nähnyt tai kokenut. Et tiedä, miten uusi elämä syntyy, kun ihminen kietoo omansa toisen ihmisen ympärille, kuin vangiten tämän ikuisiksi ajoiksi itselleen. Halu omistaa saa tuon aikaan. Mitä kaikkea tuosta itsekkäästä halusta seuraakaan! Tuskaa, valetta, petosta! Sisaresikin kulki vuosia pimeyden laaksossa petollisen miehensä takia. Siitä huolimatta Guamayala jäi miehensä viereen nukkumaan. Ih-
misillä on kaipuu yhdentymisen hetkeen. Jonain päivänä, ehkä piankin, sinä tulet minun luoksesi ja katseessasi on kaipaavan naaran katse. Katseesi kertoo, että nyt minä tiedän, nyt minä ymmärrän. Eikä minulla ole sinulle lääkettä tuohon sairauteen. Silloin kaksi sielua ovat löytäneet toisensa ja toivovat pysyvänsä ikuisesti yhdessä, mutta niin ei voi olla. Eron hetki tulee tavalla tai toisella. Aika voi auttaa eron jälkeiseen kaipuuseen, joskus se on armollinen, mutta toisinaan se vain vahvistaa muistoja yhteisistä hetkistä. Kuljet sokeana ja kuurona etsien jotain, jota luulit omaksesi. Totuus on, että mikään ei ole ikuista eikä toista ihmistä voi omistaa.
Parasta on, jos saa onnen hetkiä silloin tällöin. On osattava olla kiitollinen niistä, mitä maailmankaikkeus antaa.”
“Onko sinulla ollut tuo kaipuu? Halu omistaa toinen ihminen?” kysyi Angrita kuunneltuaan tarkasti Rosan puhetta. Hän ymmärsi, mitä Rosa yritti selittää.
Hän tunsi eläinten maailman ja miten ne lisäsivät laumaansa. Angrita piti sitä yhtä luonnollisena asiana kuin sadetta, joka kastelee kuivan maan ja antaa siten maahan uuden elämän.
”Ehkä jokaisella ihmisellä, joka on avannut itsensä toiselle ihmiselle on tuo
ikävä. Minä kaipasin kauan Yamalin isää hänen lähdettyä sotaan. Hän katosi eikä
kukaan löytänyt jälkeäkään hänestä. Hän jätti oman valtakuntansa, joka oli veden
maailman. Angrita, sinä tiedät, että vesi on viisas ja veden valtakunta on kärsivällisten sielujen koti. Vesi virtaa ja menee sinne, minne se tahtoo. Oikeastaan mikään ei pysty sitä estämään. Se osaa imeytyä maahan ja kaivautua sitä kautta syvemmälle näkymättömiin. Vesi pystyy silottamaan kivenkin, kuten olet joella nähnyt. Ihmiseltä siihen vaadittaisiin erityistä voimaa ja taitoa. Vesi tekee saman työn ajan kumppanuuden avulla. Sellaisella kärsivällisyydellä, jota yhdelläkään ihmisellä ei ole. Me olemme puoleksi vettä. Tiesitkö sitä?”
“Ei. Sitä en tiennyt. Kukaan ei ollut
sitä kertonut. Ehkä Yamal on puoliksi vettä, mutta en minä, vaikka minusta kerrotaan mitä kerrotaan. Minulle on jaguaarin sielu. Miksi Yamalin isä sitten lähti viidakkoon, jota hän ei tuntenut sitä ja oli vihitty joen vartijaksi?”
”Häntä ei siis löydetty? Voisiko hän olla elossa?” Angrita kysyi miettien uniaan. Olisiko joku hänen luonaan vierailevista hengistä Rosan mies? Oliko tällä jokin viesti Rosalle?
”En osaa sanoa. Toivoisin, että osaisin vastata tuohon. Luulen, että hän olisi tullut luokseni, jos hän olisi elossa. Nyt lopetetaan tämä. Minun piti kertoa sinulle maailmamme synnystä”, Rosa sanoi.
”Kerro Rosa, minä kuuntelen. Näetkö, myös linnut tulevat luoksemme kuuntelemaan sinua”, Angrita kuiskasi niin hiljaa etteivät heidän luokseen saapuneet siivekkäät pelästyisi. Rosa katsoi heidän lähelleen laskeutuneita lintuja ja taivasta, joka oli selkeä ja avara. Linnut lentelivät vapaina ja huolettomina tehden välillä syöksyjä heidän lähelleen ja nousten sitten taas takaisin ylös. Rosa alkoi puhua:
“En ole varma. Ehkä hänen oli pakko. Viidakko näki hänen heikkoutensa ja nielaisi hänet. Joskus kuullessani yöllä viidakon hengityksen, luulen Yamalin isän kutsuvan minua. Uskon kuitenkin hänen kulkevan jokien pohjalla etsien tietä takaisin minun luokseni”, Rosa kertoi haikeana ja Angrita näki hänen silmissään kyyneliä.
”Heimomme uskoo, että silloin kun maa ja taivas luotiin syntyi myös neljänlaista olevaista ja elämää. Alussa oli ensimmäinen maailma, jota aurinko hallitsi. Neljä vettä hallitsi maailmaa, jota kutsuttiin veden maailmaksi. Sen maailman tuhosi vedenpaisumus ja ihmiset muuttuivat sudenkorennon toukiksi ja kaloiksi. Luotiin toinen maailma ja toinen aurinko. Tämän maailman merkiksi tuli neljä jaympärillämme laajenevaa viidakkoa. Jos pidämme luonnosta huolta, se pitää meistä huolta ja auttaa meitä. Eläimet ovat ystäviämme emmekä saa tappaa niitä turhaan. Muuten viidakko ei anna meille mitään ja me kuolemme.”
80 81
Rosa katsoi Angritaa, joka kuunteli tarkkaavaisesti. Ymmärsikö tämä todella, mitä hän kertoi. Tarinat olivat siirtyneet eteenpäin jo pitkään samalla tavoin. Äiti kertoi maailman synnyn omille lapsilleen.Sanat siirtyvät kuin savesta punotut helmet sormiemme välissä. Rosa ei ollut varma kuunteliko ja ymmärsikö Angrita. Toisen ihmisen sanat painuvat harvoin kuulijan mieleen. Sanotaan, että asiat ja tapahtumat piirtäisivät meidän sisäämme ikuisia jälkiä. Rosan mielestä ihmisiä kiinnostavat vain ilo ja hetken nautinto. Ne ovat ihmisessä aina läsnä, ahneus ja halu omistaa. Siitä hän ei kuitenkaan halunnut mainita Angritalle, joka kysyi uteliaana:
“Entä mitä jättiläisten maailmalle tapahtui, tuhoutuiko se?”
semassa maailmassa ja odotamme neljättä, todellista maailmaa. Pelastumista ja paratiisia, jossa ei ole kipua, sairautta tai kuolemaa, ei vihollista eikä aikaa”, Rosa sanoi huokaisten syvään.
“Paratiisi kuulostaa ihan sellaiselta hetkeltä, kun makaan jaguaaripuuni alla ja kuuntelen kuinka tuuli puhuu minulle ja syön sinun leipomiasi maissikakkuja”, sanoi Angrita nauraen. Hänellä oli ikävä omille retkille viidakkoon.
“Niin, kun emme kamppaile, taikuus ja magia ilmestyvät meille. Kohtalomme tulee silloin meitä lähelle. Se voi olla paratiisimainen tila. Sellaista kuin sinulla on viidakossa puusi alla tai unessa, kun otat vastaan toisen maailman viestejä”, jatkoi Rosa miettien, miten kauas hän oli joutunut omasta paratiisista. Vai oliko hän milloinkaan päässyt sinne? Hän halusi sanoillaan antaa Angritalle toivoa ja unelman.
” Siitä kai paratiisiin uskomisessa oli kyse”, ajatteli Rosa.
“Uskotko sinä kohtaloon? Siihen, että kaikki elämässämme on määrätty etukäteen?” kysyi Angrita. Rosa katsoi hämmästyneenä Angritaa ja vastasi harkiten tarkasti sanojaan:
tämistä.”
”Mistä sinä tiedät tuon kaiken, josta kerroit? ” kysyi Angrita.
”Äitini on kertonut. Minun äitini ja sinun äitisi äiti. Hän oli viisas nainen, joka tunsi maailmansynnyn tarinat. Hän oli kuullut ne omalta äidiltään. Sinun on määrä kertoa nämä eteenpäin omille lapsillesi. Niin heimomme pysyy elossa ja tapamme siirtyvät eteenpäin.”
”Omille lapsilleni!” huudahti Angrita huvittuneena, ”miten minä voisin koskaan saada lapsia!”
”Niin, sinun lapsillesi, jos sinulle annetaan lapsia” , vastasi Rosa kärsivällisesti ja haroi luisevilla sormillaan Angritan hiuspehkoa, joka muistutti kapokkipuussa olevaa linnunpesää. Rosa karsi hiuspehkosta pois puunpalaset, kuivuneiden
kasvien ja kukkien jäänteet, lintujen sulat, joilla Angrita oli koristellut itseään.
Samalla Rosa muisteli mielessään
aikaa, jolloin he odottivat yhtä aikaa Angritan äidin kanssa pienokaisia. He olivat kulkeneet käsi kädessä ihaillen toistensa
paisuneita vatsoja ja vannoneet, että pitäisivät huolta toinen toisistaan, mitä ikinä tulevaisuudessa tapahtuisi. Mutta vain
hän mietti:
”Angrita on minulle kuin oma tytär, eikä siltikään ole. Minun tyttäreni kuoli ennen kuin ehti siirtyä tähän maailmaan.
Hän luovutti sielunsa Angritalle, jotta tällä olisi kaksi sielua. Yksi sielu voi lentää toiseuteen ja silti toinen jää tänne. Jos yksi sielu kuolee, toinen jää elämään. Soturin sielu ja unennäkijän sielu. Angrita tarvitsee niitä molempia.”
Rosa hymyili surullisena. Hän mietti, miten villinä kasvanut olento selviäisi arkisesta elämästä. Angritalla ei ollut käsitystä muista ihmiset ja miten julma maailma voi olla. Rosa halusi suojella Angritaa, mutta loputtomiin se ei olisi mahdollista. Angritasta kasvaisi nainen. Millainen kohtalo Angritaa odottaisi? Sitä Rosa ei voinut tietää, mutta ajatus huolestutti häntä. Saatuaan Angritan hiukset oiottua ja kammattua hän sitoi ne ylös kuin ylvääksi päähineeksi. Angritaa nauratti tunnusteltuaan uutta kampaustaan ja sanoi:
“Minulla on outo olo. Aivan kuin olisin vieraan ihmisen sisällä.”
“Sitä ei kukaan tiedä eikä ainakaan ole tullut kertomaan. Voi olla, että elämme tietämättämme juuri nyt jättiläisten hallit-
“Uskon ja en usko. Ihminen voi hallita kohtaloaan, mutta siihen tarvitaan taitoa, tietoa ja jumalien viestien ymmär-
Angrita syntyi ja jäi henkiin. Rosan sisällä ollut pieni elämän alku ei koskaan päässyt
perille asti. Rosan silmät kostuivat, kun
“Hyvä”, sanoi Rosa, “niin on tarkoituskin. Sinun on muututtava tavalliseksi tytöksi. Et voi enää olla soturi etkä saa paljastaa muille ihmisille olevasi unien tulkitsija.”
Rosa ja Angrita lähtivät yhdessä alas guaaria ja nimeksi tuli jaguaarin maailma. Tämän maailman lopussa taivaat romahtivat eikä aurinko osannut kulkea oikeaa reittiä. Pimeys alkoi laskeutua maan päälle. Kun tuli pilkkopimeää myös ihmiskunta katosi. Valtavat jättiläiset elivät tässä seuraavassa maailmassa. Vanha kansa sanoi, että silloin tervehdittiin sanomalla, että älä lankea. Se, joka lankesi, lankesi ainiaaksi ja katosi jäljittämättömiin.”
82 83
“Voi tyttöseni, miten kapeaksi olet muuttunut! Ihosi on haavoja ja naarmuja täynnä. Miksi et ole pyytänyt minua hoitamaan näitä? Ovatko nämä olleet kipeitä? Eivätkö ne ole vaivanneet sinua, kun nukut öisin?”
“Vähän”, vastasi Angrita kääntäen kasvonsa pois. Hänen teki mieli huutaa, että tietenkin ne olivat sattuneet, mutta kukaan ei ollut kuunnellut häntä tai välittänyt hänen kivuistaa. Jokainen oli puhunut vain omista asioistaan. Kivulla on oma paikkansa maailmassa ja ihmisten sisällä. Sen Angrita oli jo oppinut ja jokaisen piti kantaa itse omat taakkansa. Kukaan muu ei sitä voi eikä halua tehdä.
Soturin merkit Angritan iholla olivat tummuneet ja niiden muodot olivat tulleet selvästi näkyviin, jaguaari, kotkan terävä nokka ja sudenkorento. Ne olivat Angritan sielueläimiä, jotka antoivat hänelle unet ja soturin vaistot.
vieras näe niitä. Mehän emme naisina saa sotia, metsästää tai olla sotureita. Eikä ole turvallista, että muukalaiset tietävät Angritan olevan yhteydessä jumaliin.”
“Voinko mennä hetkeksi lepäämään hautakammiolle?” Angrita kysyi, kun Rosa kuivasi Angritaa pitäen lujasti kiinni hänen käsivarrestaan. Aivan kuin Rosa olisi pelännyt, että vieressä ikuista unta nukkuneet vanhemmat veisivät Angritan mukaansa toiseuteen.
“Voit, mene vain ja ole rauhassa äitisi kanssa. Minä pesen myös itseni.
Sitten nousemme yhdessä ylös ja puemme päällemme uudet vaatteet. Kampaamme
hiuksemme kuten naisillamme on tapana. Piilotamme murheemme ja kaipauksemme. Äitisi puvuilla ja sisareni kutomilla
kankailla se onnistuu. Ne osaavat kätkeä
taitomme ja voimamme. Kun meitä katsotaan, nähdään vain kaksi naista. Vieraat naiset eivät näe meissä uhkaa ja jättävät meidät rauhaan. He kääntävät katseensa pois tyytyväisinä. Parasta olisi, jos osaisimme muuttua näkymättömäksi samalla
tavoin kuin viidakossa kulkiessamme”, Rosa selitti samalla kun peseytyi kirkkaassa lähteessä. Vesi tuntui hänestä pehmeältä ja virkistävältä.
takummulla heilutellen käsiään ja jalkojaan.
“Sinun on pakko, mutta voit olla varma, että ne säilyvät. Pukeudut siihen, kun liikut omilla retkilläsi.”
Myöhemmin, kun Angrita oli puettu ja kammattu, hän kysyi Rosalta jännittyneenä:
“Miltä minä näytän?”
“Sinä olet tyttö ja melkein nuori nainen. Olet kuin kuka tahansa, josta ajan myötä muovautuu vaimo ja äiti. Sinussa on siemen ja valmius synnyttää elämää.
Veri on jo vuotanut sinusta, vaikka nälkä, taistelu ja huoli viivästyttivät kypsymistäsi. Muista myös, että meidän on opittava olemaan vaiti. Se voi olla sinulle kaikkein vaikeinta. Kun miehet puhuvat kerskaillen voitoistaan ja esittelevät taistelujensa jälkiä, meidän on kuunneltava vastaamatta mitään. On turha odottaa, että he kysyisivät meiltä, mitä me osaamme tai miten me olemme selvinneet. Jos kysyvätkin, on syytä puhua mahdollisimman vähän. Tuskin mitään”, puhui Rosa enemmän itselleen kuin Angritalle.
ahdistavaa ja pelottavaa.
“Miksi elämä ei voi pysähtyä? Miksi kaikki ei voi olla kuten aina ennen?” Angrita huudahti.
“Yamatchyla on palannut takaisin kotiin. Hänen mukanaan on tullut vieraita miehiä ja naisia. Tuleva näyttää, miten opimme elämään yhdessä. Guamayalan paikka on miehensä luona ja Gua on tietenkin jäänyt isänsä luo. Yamal palaa enää vain hetkeksi luoksemme. Hänen pitää olla alhaalla kylässä auttamassa Yamatchylaa, kun kylää rakennetaan. Me olemme nyt kahden”, selitti Rosa vakavana.
“Tarkoittaako tämä, että en voi enää aamuisin mennä Yamalin kanssa joelle?” kysyi Angrita surullisena.
“Et ainakaan heti etkä Yamalin kanssa. On odotettava.”
Angrita käänsi Rosalle selkänsä ja juoksi ylös torniin. Hän yritti nähdä, missä Yamal, Gua, Guamayla olivat. Hän ei nähnyt mitään, sillä kyyneleet sumensivat hänen katseensa.
“Nämä merkit pitää peittää”, ajatteli Rosa hiljaa mielessään, “ettei kukaan
Elämä kylässä haki uutta muotoaan. Angrita jäi elämään Rosan kanssa ylös temppehautalammelle. Siellä Rosa pyysi Angritaa riisumaan jaguaarin taljasta kasatun vaatteen ja pesi Angritan mudan peittämän vartalon. Ohueksi muuttuneen vartalon jäntevyys ja ihossa näkyvät haavat yllättivät Rosan. Jotkut niistä olivat tuoreita ja syviä. Rosa huudahti kauhistuneena:
“Jaguaaripuvuistani en kyllä luovu”, huusi Angrita ja makaili tyytyväisenä hau-
“Missä Yamal on? Entä Gua? Milloin Guamayala palaa?” Angrita kysyi ihastellen samalla uutta olemustaan, jonka hän olilsi halunnut näyttää Yamalille ja sisarelleen. Hetkessä oli iloa, mutta myös jotain
84 85
Guamayla oli käynyt tapaamassa Rosaa ja Angritaa poikansa Guan kanssa. Guamayala ei ollut katsonut heitä silmiin, kun oli kertonut palaavansa päällikön vaimoksi.
Aikaa kului ja kylä täyttyi vähitellen vieraista ihmisistä, uusista rakennuksista ja erilaisista työnteon äänistä. Ihmiset kilpailivat siitä, kuka pääsisi rakentamaan majansa parhaalle paikalle, mahdollisimman
lähelle tulta. Tuli antaa suojan ja mahdollisuudet henkiin jäämiseen.
Saviuunit rakennettiin, pienet lapset auttoivat äitejään ja tekivät niitä töitä, joita osasivat. Puita kaadettiin ja pellot alkoivat vähitellen levitä ja tuottaa parempaa satoa.
Ihmisiä tuli koko ajan enemmän kylään.
Aamulla kun valo palasi, löydettiin ihmisryhmiä lähellä tulta tai kylän reunoilta. Tuntemattomat nukkuivat tiiviisti hakien lämpöä ja turvaa toisistaan. Heitä ei käännytetty pois, vaan he menivät Yamatchylan eteen ja kertoivat, mitä osasivat tehdä. Joku osasi kutomisen taidot, jotkut vanhat miehet olivat Yamaliakin taitavampia joen nielulla. Nuoret miehet osasivat rakentaa ansoja viidakkoon. Kaikkien taitoja tar-
vittiin, ja siksi he yrittivät oppia elämään toistensa kanssa. Vieras kieli ja tavat erottivat, mutta halu selvitä oli yhteinen. Kun hätä on suurin, ei muisteta sitä mikä erottaa, vaan keskitytään yhteiseen päämäärään. Oli tehtävä kunkin päivän tuomat tehtävät. Joku jaksoi kaivata entistä elämäänsä, toiset unohtivat sen nopeasti ja jatkoivat kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan. Kaipaus oli heidän mielestään kulutettava kerralla loppuun.
Angritalla ja Rosalla oli tapana katsella alas kylään ja puhua toisilleen näkemästään. Päivisin he lepäsivät, mutta pimeyden turvin he lähtivät liikkeelle, pukivat päälleen soturipukunsa ja laskeutuivat alas viidakkoon. He tunsivat reitit, vaikka niiden ympäristö oli erilainen. Joskus he tapasivat illan hämärässä Yamalin, joka varoitteli heitä kyläläisistä, muukalaisista, jotka tarrautuivat elämään kiinni kaikin voimin. Yamal antoi Rosalle kaloja tai kuivattua lihaa. Joskus hän pyysi äidiltään neuvoja, miten jokin vamma hoidetaan. Angrita uteli sisarestaan ja Guasta, sillä hän kaipasi heitä.
“Heille jokainen päivä on hyvä Yamatchylan lähellä. Gua on valittu isänsä seuraajaksi. He eivät kaipaa menneeseen,” vastasi Yamal eikä katsonut Angri-
taa niin sanoessaan.
“Milloin voin tavata heidät?” kysyi
Angrita.
“En tiedä. Ehkä he voivat tulla ylös, jos päällikkö antaa luvan. Olkaa varovaisia kylän liepeillä kulkiessanne. Teitä ei tunneta ja jos joku näkee teidät, ette olette turvassa.”
Eräänä yönä Yamal odotti heitä kivirappusten alla ja sanoi:
“Rosa, tule aamulla kylään Yamatchylan majoille. Sinua tarvitaan siellä.
Muukalaisten nainen on sairas. Hän on viimeisillään raskaana ja on hyvin heikko.
Guamayala hoitaa naista, mutta hänen
taitonsa eivät riitä häntä pelastamaan. Guamayala pyysi sinua avukseen.”
“Minä tulen, mutta mene sinä nyt lepäämään. Me lähdemme Angritan kanssa hakemaan puita ja marjoja viidakosta”, vastasi Rosa pojalleen ja ymmärsi, että nainen oli tärkeä eikä Rosa saisi epäonnistua.
”On paras ottaa Angrita aamulla mukaan, sillä hän lähtisi kuitenkin perääni. Mitä siitäkin seuraisi”, ajatteli Rosa ja ajatus sai hänet hämmentymään. Angritahan ei ollut tavannut milloinkaan ketään muuta kuin oman perheensä.
Angritaa, joka kaikesta vaivannäöstään huolimatta ei onnistunut saamaan hiuksiaan ojennukseen. Ne leviävät ja kasvavat. Illalla kun kampaan ne, aamulla ne ovat sitäkin laajemmat. Ehkä unet kasvattavat niitä”, ajatteli Rosa ja näki, miten kevyesti Angrita eteni viidakon pimeydessä vain taivaan antama valo oppaanaan.
“Miten merkillinen otus hän onkaan! Miten vaativan tehtävän sisareni minulle antoikaan!” huokaisi Rosa suoristaesaan itsensä ja lähtiessään seuraamaan Angritaa.
Mitä pidemmälle he etenivät tuttua polkua, sen kevyemmäksi myös Rosa tunsi itsensä. He unohtivat temppelin kivet, alhaalle asettuneet muukalaiset, kaipuun, Guan, ikävän Yamalin luo, pelon Yamatchylasta, joka määräsi kaikkien heidän elämästä. Viidakko otti heidät vastaan ja he tunsivat olevansa yhtä maailman kanssa.
Seuraavana aamuna Angrita heräsi ketsaalilinnun lauluun. Se asusteli ison kapokkipuun kolossa. Sen laulu oli ollut ensimmäinen ääni, joka oli palannut suuren tulipalon jälkeen. Angrita katseli mielellään linnun vihreää rintaa ja punaista vatsaa. Hän oli saanut Yamalilta keetsaalin hehkuvan lisäpyrstön. Yamal oli kertonut, että pesimäaikaan uros kasvattaa sen liin Yamalin ja Guamayalan muutettua alas kylään, joka yritti herätä pitkästä unesta.
”Miten vieraat tulevat katsomaan
86 87
Angrita kuunteli Rosan liikkeitä piilohuoneissa, jonne he olivat siirtyneet asumaan. Siellä olivat ruokavarastot, joita ei saanut kenellekään paljastaa. Jos Yamal tai Guamayala tekisivät niin, tulisivat Yamatchylan miehet oitis ylös ja veisivät kaiken. Onneksi niin ei ollut vielä käynyt, vaikka suurenevalla kylällä oli jo pulaa ruoasta. Angrita ja Rosa olivat saaneet olla rauhassa, sillä kukaan ei muistanut tai välittänyt heistä. Kaikilla oli liian paljon työtä selvitäkseen arjesta. Hyvä niin, oli Rosa sanonut, mutta Angrita kaipasi Guaa.
“Kuinka Gua voisi unohtaa minut?” oli Angrita kysynyt.
“Lapsi ei muista eikä unohda. Se vain elää ja niin meidänkin pitää tehdä”, oli Rosa vastannut yrittäen lohduttaa Angritaa.
man mehun, jota keitettiin vain äärimmäisissä tapauksissa. Sellainen on vastassa meillä huomenna, oli Rosa selittänyt.
Seuraavana aamuna ennen kuin he olivat lähteneet alas kylään, Rosa oli kammannut Angritan hiukset ja sitonut pään ympärille kankaan, joka oli peräisin Angritan äidin huivista.
“Sidon huivin, jotta hiuksesi eivät paljastaisi voimaasi ja luonnettasi. Äitisi henki suojaa sinua minne menetkin ja mitä vastaasi tuleekin”, oli Rosa mutissut hiljaa itsekseen. Mutta Angrita oli kuullut sen.
He veivät mukanaan lahjoja Yamatchylalle. Ilman viemisiä ei voi tavata häntä, oli Rosa sanonut. He veivät jalokivet, jotka he olivat löytäneet tuhkakasoista tulipalon jäljiltä. Ne olivat hautautuneet Yamatchylan asumuksen alle. Yamal oli kaivanut ne esiin ja tuonut ne äidilleen.
”Kalleudet kuuluivat Yamatchylalle. Hän ilahtuu. Hän voi vielä saada takaisin jotain, mikä oli ollut vain hänen. Ne muistuttavat häntä omasta äidistään, joka jalokivet oli omistanut.”
kysyä, mitä Rosan lausumat sanat tarkoittivat, mutta hän ei ollut saanut vastausta.
Ne olivat rukouksia, loitsuja, taikasanoja.
Rosa oli luvannut kertoa niistä sitten kun
aika olisi oikea. Kaikilla teoilla ja sanoilla on oma aikansa. Angrita ihmetteli, kun
Rosa kertoi vievänsä helmet Yamathcylalle. Varsinkin kun Angrita muistutti, miten paljon surua ja murhetta mies oli aiheuttanut Guamayalalle. Angrita ei ollut varma
pitäisikö hän sisarensa miehestä tämän tavattuaan. Rosa selitti, miksi hän vei miehelle kalleimmat aarteensa yrittäen siten
salata omaa epävarmuuttaan ja levottomuuttaan.
“Kun annan hänelle arvokkaimman
lahjan, Yamatchyla tietää, että palvelen
häntä. Hän luottaa siihen, että olen hänelle uskollinen. Mikä lahja sellainen olisi, jonka voi kuka tahansa löytää joenuomasta tai puunkolosta?”
Huolellisen valmistautumisen jälkeen he kävelivät kylässä kohdaten uteliaita katseita. Rosa oli komentanut, että Angrita
vot olivat leveämpiä ja ihot tummempia, mihin hän oli tottunut. Vanhukset ja vammautuneet istuivat surkeasti kyhättyjen asumusten edessä tehden yksinkertaisia askareita tai vain tuijottaen eteensä näkemättä mitään. Monet naisista olivat raskaana. Ilmassa leijui vieraita hajuja, savun keskeltä nousi lihan ja paksun mausteen tai juoman tuoksu. Angrita olisi halunnut selvittää, mitä se oli, mutta ei uskaltanut. Hänellä ei ollut syytä epäillä Rosan varoittavia kehotuksia.
Rosa ja Yamal kulkivat hänen edellään, kun Angritan eteen hyppäsi vanha nainen. Angrita pelästyi, mutta Rosa kiirehti heidän luokseen ja rauhoitteli Angritaa kertomalla, että nainen oli hänen ystävänsä ja oli ollut myös Angritan äidin ystävä.
“Kuka tämä tyttö on?” vanhus kysyi.
“Hän on Angrita. Sisareni tytär ja entisen kuninkaamme tytär. Me asumme ylhäällä kuten meidän suvullamme on tapana. Olemme olleet täällä koko sodan ajan”, Rosa selitti naiselle pitäen samalla tämän käsiä omissa käsissään.
“Oletko sinä Angrita? Uniennäkijä? Pelastit kerran poikani, kun hän oli sairas. Mutta nyt hän on Toiseudessa. Jouduin kuitenkin luopumaan hänestä ja hautaamaan hänet. Kaivoin hänelle hautakuopan houkutellakseen naaraita. Sulka ei ollut mahtunut koloon ja oli ulkona pesästä. Yamal oli napannut sen. Sulka oli arvokkainta, mitä Angritalla oli jaguaaritaljan, Rosalta saatujen jadekorujen, haudasta löydettyjen tikareiden lisäksi.
Angrita oli väsynyt, sillä he olivat tulleet takaisin temppelikotiin vasta hieman ennen kuin aurinko nousi. He olivat löytäneet Rosan tarvitsemia kasveja ja marjoja. Angrita haistoi Rosan yrteistä valmista-
Rosa piti käsissään jadekivistä muokattua helminauhaansa, joka hänellä oli aina kaulassaan. Angrita oli nähnyt, miten Rosa kuljetti sormiaan sen helmillä ja mutisi samalla itsekseen. Angrita oli yrittänyt
ei saisi katsoa ketään silmiin eikä puhua kenellekään, vaikka heitä puhuteltaisiin.
Kiusaus oli silti suuri. Angrita katseli salaa kylään nousseita savimajoja, joiden katot oli kasattu kuivasta heinästä ja joen varrelta haetuista kaisloista. Naisten kas-
88 89
paljain käsin. Synnytin hänet ja äitinä velvollisuuteni oli myös haudata hänet. Nyt ihmettelen, miksi olen vielä täällä vieraiden ihmisten joukossa? Minut on unohdettu tänne. Olen kuin haamu, jota kukaan ei näe. Nukun yöt siellä, mistä löydän paikan. En jaksa enää rakentaa omaa majaa. Varastan ruoan ja sen mitä tarvitsen”, vanhus kertoi kimeällä valittavalla äänellä ja tarrautui kiinni Rosaan anoen tältä apua.
Angrita näki ensimmäistä kertaa elämässään vanhuksen. Naisen, jonka kasvot olivat pieniä ryppyjä täynnä, kädet olivat ruhjoutuneet kovasta työstä olemattomiin eivätkä sormet enää oienneet suoriksi. Vanhus tuli Rosan luo ja kosketti tämän kasvoja pitkäkyntisillä sormillaan ja sanoi:
“Muistan äitisi. Hän oli kaunein olento, joka maan päälle oli koskaan syntynyt. Siksi kai hänen kohtalonsa oli mikä oli. Hänet vietiin kuninkaan vaimoksi ja jokainen tietää, että naisen osa vallanpitäjän vierellä ei voi olla helppo eikä se pääty hyvin. Sinäkin olit kaunis, Rosa, mutta olit viisaampi. Sinua tarvittiin muualla. Osasit viisaudellasi hankkia itsellesi pidemmän elämän. Minulla olisi sinulle paljon kerrottavaa.”
Rosa keskeytti naisen. Hän muisti, miten paljon sanoja juoksi ulos vanhuksen
suusta. Puheen aika ei ollut nyt. Hän sanoi vanhukselle katsoen tätä suoraan silmiin
aivan kuin sanojensa vakuudeksi:
“Menkäämme yhdessä tapaamaan
Yamatchylaa ja pyydän, että saat tulla
asumaan luoksemme ylös temppeliin. Nyt minun on mentävä. Synnytys on käynnissä ja minua tarvitaan siellä ennen kuin on liian myöhäistä.”
Vanha nainen juoksi heidän perässään huutaen osaavansa kutoa, kehrätä, ruokkia. Hän kehui heidän kauneuttaan ja viisauttaan.
“Tuleeko minustakin tuollainen?”
kysyi Angrita Rosalta heidän käveltyä vanhuksesta kauemmas.
“Meistä kaikista tulee vanhoja. Ajan uomat ja uurteet ovat aarteitamme ja vanhuus on turvapaikka eikä sitä ei tarvitse pelätä. Ne ovat lahjoja. Niiden suojassa saamme levätä ja luottaa siihen, että meistä pidetään huolta.”
”Kukahan minusta pitäisi huolta”, ihmetteli Angrita, mutta ei sanonut ääneen mitään.
Angrita kulki Rosan perässä vaiti ihmetellen näkemäänsä ja kuulemaansa.
Sitten hän muisti vanhat jaguaarit, jotka kulkevat hitaammin kuin muut ja joutuivat odottamaan, että muut ovat syöneet itsensä kylläisiksi. Sitten niille annettiin
raadoista, mitä oli jäljellä. Ne kolusivat tylsistyneillä hampaillaan haaskojen luut ja tyytyivät vähään.
Yamal oli kerran vienyt Angritan viidakon ohi ylös vuorille. Siellä hän oli nähnyt, miten vanha jaguaari oli heittäytynyt alas rotkosta. Yamal oli kertonut, että paikka oli jaguaarien hautausmaa. Ne raahautuivat paikalle, kun niiden aika oli täysi. Angrita muisti, miten kylmä väristys oli kulkenut hänen kehonsa läpi. Hän oli pyytänyt
Yamalia viemään hänet takaisin kotiin.
Lopulta Rosa, Yamal ja Angrita saapuivat majaan, jossa kylän naiset synnyttivät. Guamayala otti heidät vastaan halaten ja itkien. Vaikka hän oli lopen uupunut, hän näytti kauniilta hyvin hoidettuine ihoineen ja hiuksineen. Hänen silmänsä olivat kuitenkin väsyneet ja niissä oli jotain vierasta
Angritalle, joka tervehti sisartaan kysyen:
“Miksi et ole tullut tapaamaan meitä? Missä Gua on?”
“Sisareni, miten hyvä nähdä sinua!
Nyt kaikki on toisin eikä sittenkään ole.
Angrita, sinä et voi tulla majaan. Vain Rosa voi tulla. Odota sinä tässä ulkopuolella, mutta älä puhu kenenkään kanssa. Älä kerro nimeäsi äläkä sitä, missä asut. Tapaamme sitten myöhemmin, kun kaikki on ohi.”
”Mutta missä Gua on? Haluan mennä hänen luokseen!” huudahti Angrita.
”Gua on isänsä, päällikön luona etkä sinä voi nyt tavata häntä”, sanoi Guamayala.
Angrita asettui istumaan majan ulkopuolelle ihmettelemään kaikkea, mitä oli nähnyt.
90 91
Lila kiittää, että vietit aikaa seurassamme! Lila juhlii kesällä 1 vuotissynttäreitä ja
kutsuu teidät kaikki mukaan ! Ihanaa kesän odotusta kaikille!
92
Metsästä ja luonnosta ihminen löytää parantavia ja voimauttavia paikkoja “ ”
