Angritan Maailma JATKOKERTOMUS

Pirkko A Korhonen

Hänen nimensä oli Angrita. Kun Angrita syntyi, satoi vettä pitkän kuivuuden jälkeen. Heimon viljelemät pellot olivat olleet täynnä pystyyn kuolleita, keltaisen ruskeaksi jähmettyneitä maissiruokoja. Kuumuus oli ollut niin tukahduttavaa, että vanhukset eivät olleet sitä kestäneet. Aamuisin vanhoja ja sairaita kyläläisiä oli löydetty majoistaan ikuiseen uneen vaipuneina. Myös eläimillä oli ollut vaikeaa. Ne olivat etsineet vettä maan alta ja olivat jopa tappaneet lajitovereitaan juodakseen verta janoonsa.

Vesi oli vähitellen loppunut kaivoista. Joen uoma oli ahminut kosteuden kitaansa. Ihmiset olivat kuivuneet ohuiksi korsiksi eikä heillä ollut voimaa taistella sairauksia vastaan. Nälän aiheuttama tuska oli saanut monet tekemään epätoivoisia tekoja. Henkensä itseltään riistäneitä oli löydetty roikkumasta viidakon puista tai makaamasta elottomina rotkon pohjalta. Sitten syntyi Angrita. Hän oli tuonut mukanaan sateen, jota pidettiin viestinä ja lahjana heimon jumalilta. Angrita oli siis syntymästään asti pyhä ja jumalien viestien välittäjä. Pyhyytensä vuoksi hänen elä- määnsä olivat rajoittaneet monet säännöt ja hänet oli siirretty syrjään tavallisten ihmisten elämästä.

Angritan syntymästä kiersi heimon keskuudessa monta tarinaa. Joku sanoi nähneensä hänen nousseen suoraan kylän halki virtaavasta joesta tuoden sateen mukanaan. Toinen kertoi hänen hymyilleen syntymänsä hetkellä ja otsalta oli lähtenyt lentoon sudenkorento. Kolmas väitti, että hänellä olisi ollut syntymänsä hetkellä sudenkorennon ohuet siivet selässään. Kun Angrita oli avannut silmänsä, hänen selässään olleet siivet olivat pudonneet jokeen. Siipien riekaleista oli muodostunut lumpeen kukkia veden pinnalle.

Guamayala oli Angritan sisar. Heidät oli sidottu yhdeksi niin elämässä kuin kuolemassa. He olivat osaa samaa sielua kuin heidän isänsä, joka oli ollut kuningas kauan kukoistaneessa valtakunnassaan. Suvun uskottiin polveutuvan heimon esi-isästä, jaguaarista. Pian Angritan syntymän jälkeen kuningasisä oli surmattu julmalla tavalla. Hänen läheisin ja luotettavin ystävänsä oli työntänyt jaguaarin luusta veistetyn tikarin suoraan kuninkaan sydämeen tämän nukkuessa. Kuningas oli kuollut heti. Jumalat olivat olleet kuitenkin armollisia, sillä kuningas ei joutunut näkemään uskottunsa suorittamaan petosta. Unen suojaava verho oli peittänyt teon. Angritan isä oli saanut muuttua hengeksi rakastaen, ei vihaten.

Heimolla oli tapana, että kuninkaan vaimo haudattiin puolisonsa mukana. Perinteisessä rituaalissa Angritan äiti oli juonut tyynesti hänelle tarjotun myrkkymaljan. Puolisot olivat kohdanneet siten yhdessä toiseuden maan. Heidän kasvoilleen oli muovattu kultaiset naamiot. Ne kertoivat uudessa valtakunnassa heidän kuninkaallisesta asemastaan. Vaimon ruumis oli koristeltu arvokkailla koruilla ja kuningas oli varusteltu kaikkein terävimmin tikarein, sillä heidän uskottiin kohtaavan rajan toisella puolella vaarallisia henkiä. Heidän silmiinsä oli upotettu vihreät jadekivet, jotta he saisivat levätä rauhassa eivätkä heidän katseensa tulisi häiritsemään liikaa maan päälle jääneitä. Heidän hautansa sijaitsi syvällä temppelin sydämessä, jossa lepäsivät myös heimon edelliset kuninkaat ja urheudesta tämän kunnian saaneet soturit.

Angrita oli oppinut tuntemaan vanhempansa uniensa kautta. Hän tapasi heitä unissaan. Öisinhän eläviä ja kuolleita erottaa vain peittävä sumu, joka estää näkemästä selvästi toiseuden valtakuntaan. Angritan kohtalona oli elää tuossa välitilassa heimon uniennäkijänä. Sellainen oli aina elänyt heimon keskellä. Kun edellinen näkijä kuoli, haettiin tehtävää täyttämään uusi.

Joskus uniennäkijä saattoi olla vain pieni tyttö kuten Angrita oli tuolloin.

Uniennäkijä Angritasta oli tullut, kun hän oli eräänä aamuna kertonut, miten kylän halki virtaavan joen vesi oli saastunut ja liannut samalla kyläläisten veren. Yön viestistä oli ollut suuri apu, sillä monet kyläläiset olivat jo pitkään sairastaneet erilaisia kuumetauteja eikä kukaan ollut osannut sanoa syitä sairauksiin.

Jumalia ja henkiä oli lepytelty uhrilahjoin, mutta turhaan. Angritan unet olivat paljastaneet sairauksien syyn. Kuin ihmeen voimalla heikossa kunnossa olleet sairaat olivat parantuneet ja kyläläiset olivat kohottaneet kiitollisina katseensa ylös temppelin harjalle yrittäen nähdä vilauksen Angritasta, josta oli tullut heidän pelastajansa

Hän oli saanut kylän väeltä lahjoja ja herkullisia leivonnaisia. Naiset olivat kutoneet Angritalle värikkään viitan, johon oli kirjailtu temppelin ääriviivat ja jaguaarin muoto. Viitan uskottiin suojaavaan Angritaa yön vaarallisilla matkoilla. Guamayala oli pitänyt hyvää huolta pienestä sisarestaan heidän jäätyä orvoiksi. Guamayala oli yrittänyt korvata rakkauden ja huolenpidon, jonka heidän äitinsä olisi eläessään pienokaiselle antanut. Angrita oli kasvanut Guamayala suojaavassa varjossa. Päivisin he olivat tehneet arjen askareita ja keränneet viidakon puutarhasta ruokaa vaatimattomiin aterioihinsa. Iltaisin Guamayla oli laulanut ja Angritasta hänen sisarensa ääni oli kauneinta maailmassa. Hän kasvoi sen rytmissä ja laulu oli auttanut häntä irrottautumaan todellisesta maailmasta unien poluille.

Guamayalan laulaessa temppelikodin henget olivat vaienneet, linnut olivat pysähtyneet kuuntelemaan hänen ääntään ja jopa tuuli oli lakannut liikkumasta. Angrita oli nähnyt oman äitinsä ääriviivat Guamayalan selän takana, mutta hän ei ollut uskaltanut kertoa siitä. Hän oli vain halun- nut lumoavan laulun jatkuvan ikuisesti ja he olisivat olleet kahden maailmassa. Mutta maailma opetti Angritalle jo varhain, että mikään hetki ei ole ikuinen eikä muuttumaton. Ainoa varma asia oli, että kaikki elävässä maailmassa on jatkuvassa muutoksessa. vedestä, viidakon keskellä liikkuvista saaliseläimistä, taivaan yllä lentäneistä linnuista sekä yönmustista lepakoista, joita miehet saalistivat verkoillaan kapeassa solassa. Villi luonto antoi heimolle paljon, mutta pellot antoivat silti enemmän, elintärkeän sadon. Pelloille kylvettiin keltaista maissia, jota kutsuttiin jumalten ravinnoksi. Olihan maissi auringon kypsyttämää ja täyttämää.

Guamayala oli muistellut äidiltään perimissä lauluissaan usein vanhempiaan. Niissä kerrottiin, miten heidän vanhempansa olivat saaneet elää ja kuolla yhdessä. Rakkaus oli yhdistänyt heidät jo varhain. Sellainen onni annetaan vain harvoille maailmassa.

”Kahden toisilleen uskollisen ihmisen välinen rakkaus on arvokkaampaa kuin mikään muu maailmassa, mutta se on hauras. Sitä pitää vaalia maailman liian rajulta kosketukselta. Onni on arvaamaton ja se on salaisuus. Onnen voi kadottaa ennen kuin huomaa sen hengityksen ja olemassaolon”, oli Guamayalan äiti selittänyt tyttäreleen ennen kuolemaansa.

Aamuisin Guamayala oli tullut Angritan luo kuuntelemaan yön viestit. Hän oli kysynyt ja Angrita oli vastannut. Jos Angrita ei osannut kertoa mitään unistaan, osasi Guamayala muokata sanat niin, että ne sekoittuivat jumalien viesteihin. Angrita oli oppinut nopeasti, että ihmiset olivat ahneita ja kärsimättömiä. Jokaisen vastauksen jälkeen tuli uusi kysymys. Kyläläiset olivat uteliaita ja halusivat löytää oikopolun rakkauden ja aarteiden valtakuntiin. Angrita ei osannut heille sitä neuvoa, mutta hän osasi yhdessä Guamayalan kanssa sitoa sanat sellaisiin solmuihin, että kysyjä ei enää muistanut, mitä hän olikaan alunperin halunnut tietää. Angrita oli varma, että jumalat olivat pettyineitä ihmisiin, jotka eivät jaksaneet ratkoa itse arjen ongelmiaan, vaan tarvitsivat niihin jumalien apua. Angrita itse ei vaivannut jumalia turhilla pyynnöillä ja valituksilla.

Angritan heimon elämä oli ankaraa. Se oli täysin riippuvainen ympärillä kasvaneesta luonnosta, joessa virtaavasta puhtaasta

Jokaisen kuivan kauden jälkeen odotettiin sadetta, jotta halkeava maa muuttuisi hedelmälliseksi ja täyttyisi kasveilla. Sateen tultua kaikki iloitsivat, nauroivat ja tanssivat pitkin kylän keskusta halaillen toisiaan. Iloittiin, että kyläläiset eivät joutuisi kärsimään nälästä. Naisten tehtävänä oli peltojen viljely ja niiden hedelmällisyyden suojeleminen. Lapset hakivat joelta lietettä, joka paransi kasvua. Syötiin kaikkea mitä maa, viidakko ja kylän halki virtaava joki heille antoivat. Heillä oli silti usein nälkä. Lapset syntyivät pieninä ja heikkoina. Monet kuolivat jo äitiensä sisään. Angrita tapasi unissa niitä pieniä sieluja, jotka loistivat sielumeressä muita kirkkaampina. Öisin ne lensivät taivaalla valaisten yön pimeyttä. Viidakko oli miesten maailma. Miehet olivat sotureita ja saalistajia ja heidän ruumiinsa jäntevyys teki heistä kestäviä ja väsymättömiä. Sotureina heidän aistinsa olivat yhtä kirkkaita ja selkeitä kuin viidakon eläinten. Kun miehet eivät olleet viidakossa, he valmistautuivat retkilleen teroittamalla aseitaan ja keihäitään. Isät opettivat poikiaan ja valmistivat heitä jo pieninä tuleviin tehtäviinsä.

Viidakko levittäytyi kaikkialle kylän ympärille. Angritalla oli tapana ihailla viidakon vihreyttä ja sen alati muuttuvia värejä. Hän oli oppinut tuntemaan sen päivittäisen rytmin ja auringon liikkeet puiden yllä. Hän osasi erottaa viidakon äänet ja tuoksut. Viidakko oli myös villieläinten koti. Angritan tuntemista eläimistä voimakkain oli jaguaari, joka oli heimon pyhä eläin. Vain kuningas sai metsästää sitä omien sotureidensa kanssa. Angritan selkään oli piirretty jaguaarin hahmo nimenannon yhteydessä ja tuonut näkyväksi hänen ennalta määrätyn kohtalonsa.

Rosa oli tullut ylös temppeliin hoitamaan

Angritaa, kun Guamayala oli alkanut odottaa lasta Yamatchylalle. Rosa oli saanut nimensä punaisten huuliensa vuoksi. Huolella maalatut huulet olivat yhtä punaiset kuin temppelin pihalla kasvavien ruusujen terälehdet. Angritalla olin tapana katsella salaa, miten Rosa värjäsi huulensa aamuisin punaisella värillä ja voiteli kasvonsa hyvältä tuoksuvalla tahnalla. Joskus Rosa oli piirtänyt myös Angritan huulet punaiseksi ja Angritaa oli naurattanut kuten ketä tahansa pientä tyttöä.

Rosalla oli poika, jonka nimi oli Yamal. Tämä tuoksui viidakolle ja joessa uiville kaloille. Hänen silmänsä olivat samaa väriä kuin viidakosta nouseva usva ja hänen leukansa oli vahva. Angrita oli tuntenut olevansa turvassa Yamalin lähellä. Hän oli uskonut, että mikään paha ei voisi koskettaa häntä, jos Yamal istuisi hänen vieressään.

Ystävyys Yamaliin oli täyttänyt Angritan päivät uusilla asioilla. He olivat kiipeilleet temppelin jyrkänteellä leikkien ja laulaen Rosan opettamia lauluja. Yamal oli ottanut usein Angritaa kiinni kädestä eikä irrottanut sitä, vaikka vaaraa putoamisesta oli ohi. Angrita oli huomauttanut tästä Rosalle sanoen, että eivätkö he pelkää jumalien kostoa tai sitä, että Angritan pyhyys tahrautuisi. Rosa oli nauranut niin, että hänen vahvoista juomista syöpyneet hampaat olivat näkyneet ja vastasi huvittuneella äänellä:

”Angrita, pyhä lapsi, yhtä pyhä kuin jokainen tänne syntyvä pienokainen, ystävyys on kauneinta mihin ihmiset kykenevät täällä maan päällä. Aina kun ihmiset sitovat itsensä toiseen ystävyyden siteellä jumalat hymyilevät ja antavat lahjoja meille maan päällä eläville ihmisille. Sellaista on myös sinun ja Yamalin ystävyys. Toivokaamme, ettei se milloinkaan rikkoutuisi.”

Kun Yamal oli nähnyt Angritan ensimmäisen kerran, tämä oli istunut keskipäivän auringon paahteessa temppelin aukiolla. Yamal oli lähestynyt Angritaa varoen. Samalla tavoin kuin Yamal oli nähnyt soturimetsästäjien vaanivan ja tarkkailevan viidakon saaliseläimiä. Jos pedot pelästyisivät, ne katoaisivat eivätkä koskaan enää palaisi takaisin tutuille metsästysmaille. Niin Yamal ei halunnut käyvän Angritalle. Yamalin äiti oli sanonut, ettei Angritaa saisi pelästyttää. He olivat tulleet pitämään huolta yksin jääneestä Angritasta, sillä Guamayla ei enää päässyt sisarensa luokse.

Yamal oli ymmärtänyt pian miksi Angrita tarvitsi apua. Yamal oli kauhistunut, kun oli nähnyt Angritan rikki palaneen ihon ja hiukset, jotka olivat sojottaneet takkuisina ja likaisina eri suuntiin. Angrita oli ollut niin laiha, että rikkinäisten ja värikkäiden vaatteiden, tai pikemminkin kangasriekaleiden läpi oli näkynyt selvästi ohuen ohut vartalo ja siitä sojottaneet luut. ”Mahtoiko Angrita syödä mitään?” oli Yamal pohtinut.

Hän oli lähestynyt Angritaa vähitellen ja lopulta oli ollut aivan tämän vieressä. Yamal oli haistanut Angritan ihosta maan, kuivuneen lian ja märän eläimen turkin hajun. Kesti kauan ennen kuin Angrita oli huomannut Yamalin. Ehkä auringon säteet olivat suojanneet Yamalia. Angrita oli kääntänyt lopulta katseensa Yamalia kohti ja oli kuiskannut tälle hennolla äänellä:

”Kah, kuka sinä olet?” Yamal oli vastannut varovaisesti:

”Olen Yamal. Uusi ystäväsi. Rosa on äitini. Tulin tuomaan sinulle vettä, jotta et nääntyisi tässä kuumuudessa."

”Minulla ei ole ystäviä tässä maailmassa”, vastasi Angrita ja oli astunut aivan Yamal eteen koskettaen tätä varovasti likaisella kädellään. Yamal ei ollut kadonnut ja Angrita oli vetäytynyt pelästyneenä kauemmas. Yamal oli nähnyt, miten Angrita oli juossut yhtä ketterästi kuin puiden eläimet ja kadonnut temppelin onkaloihin.

Aikaa kului ja Angrita oppi vähitellen luottamaan Yamaliin, joka kertoi Angritalle mielenkiintoisella tavalla heimon elämästä. Hän oli kuvaillut kylässä liikkuvia ihmisiä ja osannut lisätä tarinoihinsa asioita, jotka saivat Angritan nauramaan. Erityisellä äänellä Yamal oli kertonut joesta, jossa hän sanoi käyvänsä joka aamu. Angrita oli haaveillut pääsevänsä joskus Yamal mukaan.

Eräänä aamuna haave oli toteutunut, kun Yamal otti hänet mukaansa jokapäiväiselle retkelleen. He olivat lähteneet joelle aikaisin aamulla muiden vielä nukkuessa. Aurinkokaan ei ollut vielä noussut. Angrita oli hämmästellyt kaikkea näkemäänsä. Asumukset, jotka olivat näyttäneet ylhäältä katsoessa pieniltä, olivatkin suuria ja vankkoja. Värit, jotka olivat ilmestyneet aamun hämärästä olivat satumaisen kauniita. Hän tunsi olevansa niiden sisällä, kirkkaassa valossa. Angrita oli kosketellut varovaisesti tuntemattomien kasvien lehtiä ja värikkäiden kukkien terälehtiä. Hän pystyi kuulemaan niiden hengityksen ja äänen niiden sisältä, kun ne kuiskuttelivat toisilleen. Ne taivuttelivat jäseniään ylöspäin tavoitelleen yön jäljiltä aamun valoa.

Kun he vihdoin olivat saapuneet joelle, ilmassa oli ollut jäljellä vielä yön kylmä kosketus. Yamal oli pukenut Angritan ylle lämpimän taljan ja sytyttänyt tulen kivikasaan. Hän oli pyytänyt Angritaa odottamaan. Sitten Yamal oli jättänyt Angritan yk- sin ja ottanut piilostaan hataralta näyttäneen lautan. Hän oli asettanut itsensä sen päälle ja lähtenyt joelle nostamaan verkkojaan. Niin Yamal oli tehnyt koko elämänsä ajan. Ensin isänsä kanssa ja nyt yksin. Angrita oli tutkinut hämmästyneenä jokea, joka seisoi ääneti aamun valossa. Oltuaan hetken aivan hiljaa, hänen ympärilleen oli lentänyt parvi erivärisiä kevyesti liikkuvia perhosia. Ne olivat hänelle tuttuja, sillä hän oli nähnyt niitä unissaan. Sieluillahan on tapana lainata perhosilta siipiä ylittäessään toiseuden rajan. Angrita oli etsinyt perhosten joukosta äitiään ja isäänsä, mutta turhaan. Hänen näkemänsä perhoset olivat pienten lasten sieluja. Sellaisten, jotka joki oli joskus vienyt. Ne lentelivät vapaina ihmetellen, miksi maan ihmiset itkivät heidän nimensä kuullessaan. Angritan nähdessään ne olivat kuiskineet toisilleen:

”Katsokaa Angrita ... katsokaa Angritaa... hän on tullut takaisin... Angrita on ystävämme...” Angrita oli hymyillyt ja ojentanut kätensä niitä kohti.

Samalla yksi sudenkorento oli ilmestynyt aamun valosta ja laskeutunut Angritan otsalle. Se oli ollut Angritan sielun heijastuma. Kyyneleet olivat valuneet hänen poskilleen pudoten aamukasteeksi kasvien lehdille.

Elämä temppelikodissa oli ollut pitkään rauhallista ja päivittäisten rutiineiden täyttämää. Onnen ja tyytyväisyyden ajan oli katkaissut Angritan uniin hyökännyt pelottava hahmo. Painajaisissa Angritaa tuijotti mies, jonka kaljusta päästä nousi teräviä piikkejä. Miehen alaston iho oli maalattu kauttaaltaan koristeellisin kuvioin. Kun unen mies oli avannut suunsa, suu oli kultaisten neulojen lävistämä. Angrita oli kirkunut kauhuissaan heräten ruumis hiestä märkänä.

Rosa oli kiirehtinyt Angritan luo ja yritti rauhoittaa tätä. Angrita oli pitänyt silmiään auki, mutta unen mies ei kadonnut. Havahduttuaan hereille Angrita oli kuvaillut näyn Rosalle, joka oli kuiskannut vain yhden sanan:

”Quamatchyla!” odottaneet sadonkorjuuta, olivat räiskyneet tulen riehuessa pelloilla. Tuli oli levittänyt voimaansa tuhoten hetkessä kylän asumukset. Niistä oli jäänyt jäljelle vain kasa tuhkaa. Hedelmiä tuottaneet puut olivat palaneet. Temppelin vieressä kasvanut ikivanha kapokkipuu oli haronut tyhjiä oksiaan kohti taivasta kuin pyytäen apua taivaan jumalilta. Kauniina kukkineet pyhät kukat eivät ilmestyisi pitkään aikaan sen oksille. Kukat edustivat elämän kiertokulkua ja uudelleensyntymisen ihmettä.

Rosa oli tunnistanut tuon kauhistuttavan hahmon. Mies oli naapuriheimon päällikkö, joka oli tappanut Angritan isän.

Pelottavien unien jälkeen elämä temppelikodissa oli muuttunut. Yamal ei enää ottanut Angritaa mukaansa joelle. Rosa oli kieltänyt sen. Ryhdyttiin keräämään maasta mukuloita, säilömään maissia, kuivattamaan lihaa temppelipihan auringossa. Yamalin tuomat kalat oli riiputettu kuiviksi riekaleiksi. Kukaan ei saanut syödäkseen muuta kuin Rosan keittämää puuroa. Rosa oli keittänyt paksua mehua marjoista, joita hän keräsi aina kun muilta töiltään ehti. Ruoka oli siirretty kylmiin ruokahuoneisiin, jotka sijaitsivat turvahuoneiden takana. Rosa oli opettanut, miten toimia jos vihollislinnut hyökkäisivät. Vihollislinnuilla hän tarkoitti kaikkea mahdollista uhkaa. Rosa oli ankarasti kieltänyt lausumasta vihollisten nimeä ääneen. Hän pelkäsi, että temppelin yllä lentäneet haaskalinnut olisivat saattaneet kuulla heidän puheensa ja paljastaa heidät. Päivät ja kuukaudet kuluivat, mutta Rosa ei ollut unohtanut vaaraa, jonka tulon tiesi. Hän ei vain ollut aavistanut, että se saapuisi yöllä tulen muodossa.

Viidakko oli muuttunut tulimereksi ja eläimet olivat paenneet laumoittain hyläten tutut alueensa. Ne tiesivät, että saalis oli etsittävä muualta. Väki oli juossut hakemaan turvaa joesta ja temppelin kiviseinämistä, mutta tulen jumalattaren laulu oli ollut armoton. Se ei ollut säälinyt ketään. Tuli oli noussut ja laskenut pysähtyen lopulta joen törmälle ja temppelialueen seinämiin.

Eräänä

yönä he olivat heränneet tulen heijastamiin varjoihin ja tukahduttavan savun hajuun. He olivat rynnänneet seinäaukosta ulos kivipihalle ja nähneet, miten kylä oli tulessa. Kuivat maissipellot, jotka olivat

Rosa oli itkenyt katkerasti. Hän oli huutanut vaikeroivalla äänellä, että nälkä vainoaisi heitä pitkään, seuraavan kylmän ja kuivan jakson ajan. Angrita oli yrittänyt lohduttaa Rosaa sanomalla, että Rosan temppelipihan kasvit ja yrtit olivat säilyneet kuin ihmeen voimalla, mutta Rosa käski Angritaa menemään pois ja jatkoi epätoivoista itkuaan. Mitään niin pelottavaa Angrita ei ollut koskaan ennen tuntenut. Ihminen, johon hän oli turvautunut, oli voimaton ja täynnä vihaa. Angrita ymmärsi, että hänen oli opittava selviytymään yksin tapahtui elämässä mitä tahansa.

Auringon noustua tulen tuho oli paljastunut. Pellot ja kylä olivat muuttuneet mustaksi tuhkaksi. Tuhkan seassa oli kytenyt hiljalleen palaneita kekäleitä. Ihmiset olivat alkaneet havahtua uupumuksestaan ja järkytyksestään. Lapset oli sidottu tiukasti äiteihinsä. Miehiä ei enää näkynyt. He olivat olleet valmistautumassa kostoretkelle.

Yamal oli mennyt nukkuvien kyläläisten luo herätellen heitä varovaisesti ja tarjoten heille juotavaa, mutta kukaan ei ollut halunnut häneltä mitään. Naiset olivat katsoneet mykkinä eteensä silmät suurentuneina ja vaikeroiden tajutessaan, että heillä ei enää ollut kotia, ei ruokaa pellolla eikä miestä, joka lähtisi metsästysretkilleen. Tulen jumalatar oli päättänyt muuttaa kaiken kyläläisten elämässä. Pian ihmiset olivat rynnänneet alas kylään ja pelloille pelastamaan, mitä pelastettavissa oli ollut.

Yamal oli kiirehtinyt alas pelloille muiden perässä. Siellä olisi ruoka, joka oli saatava turvaan tulevien päivien varalle. Yamal oli komentanut Angritan mukaansa. He olivat ottaneet Rosan kutomat säkit ja juosseet nopeasti alas. Yamal oli tuhrinut heidän kasvonsa mustaksi, jotta he eivät erottuisi muista kyläläisistä. Mutta kukaan ei ollut kiinnostunut muusta kuin mullan alla olevista juurakoista ja kypsiksi paahtuneista maissintähkistä. Tulen veitsi oli katkaissut ne maahan.

He olivat keränneet kaiken, minkä ehtivät. Ihmiset olivat muuttuneet ilkeiksi ja ahneiksi. Joku oli repinyt Angritan keräämät maissit hänen käsistään ja toinen oli yrittänyt varastaa Yamalin ruokaa täynnä olleen säkin. Yamal oli vilauttanut terävää kiviveistä kahmijoiden edessä ja vaanijat olivat perääntyneet hätkähtäen ja jättäneet Angritan ja Yamalin rauhaan. Seuraavan yön he olivat nukkuneet tiiviisti yhdessä hakien siten turvaa ja lohdutusta toisiststaan. He olivat olleet väsyneitä ja likaisia, mutta he eivät olleet piitanneet siitä.

Vain hetken levättyään Yamal oli kiirehtinyt joelle katsomaan, olivatko lautta ja kalastukseen tarvittavat työkalut tallessa. Yamal oli huokaissut helpottuneena huo- mattuaan, että kukaan ei ollut löytänyt niitä. Ehkä he eivät olleet edes muistaneet mitään muuta kuin oman henkensä pelastamisen, oli Rosa sanonut. Palattuaan joelta hän oli tavannut viimeisillään raskaana olleen Guamayalan, joka oli kävellyt vaivalloisesti kohti temppeliä. Guamayala oli jäänyt yksin, kun hänen miehensä oli lähtenyt johtamaan kostoretkeä. Yamal oli ottanut Guamayalan kantamat taakat ja vaitonaisina he olivat kulkeneet kohti temppelihuoneita, sillä mitään sanoja ei tuohon hetkeen löytynyt.

Tulipalon jälkeen kylä oli jäänyt tyhjäksi ja elämä temppelihuoneissa oli jatkunut toisenlaisena kuin kukaan heistä olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan. Angrita oli saanut kulkea vapaasti Yamalin kanssa joella ja viidakossa. Tämä ilo oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi, sillä eräänä aamuna Yamal oli sanonut surullisena: ”Viholliset ovat tukkineet joen nielun eikä vesi tuo enää saalista meille. Joki on muuttunut likaiseksi vihreäksi liejuksi. Meidän on opittava elämään ilman joen antamaa ruokaa. Sinne on enää turha mennä. Kalaa ei enää ole. Meidän on haettava ruokaa muualta.”

Samoihin aikoihin, kun joki oli padottu ja Angrita oli loikoillut yläpihalla ihailemassa Rosan värikkäitä kasveja, hän oli nähnyt miten viidakosta oli tulossa miesjoukko kohti temppeliä. Angrita oli rientänyt kertomaan siitä muille. Rosa oli varautunut tähän ja he olivat kiirehtineet piilohuoneisiin Rosan huutaessa kovaan ääneen:

”Minulta on viety äiti, isä, sisar ja mies, muuta en heille halua antaa! ”

Kylään juoksevilla miehillä oli mukanaan tulijouset ja he olivat sytyttäneet matkallaan pensaita palamaan. Myöhemmin pimeässä huoneessa Angrita oli kuullut miesten liikkeet, kun nämä olivat kulkeneet kiviseinien reunoja pitkin äännellen vihaisina, kun he eivät löytäneet mitään arvokasta. He olivat etsimässä ihmisiä, joiden he tiesivät piileskelevän jossain temppelin onkaloissa.

Lopulta he olivat huutaneet ja raivonneet laskeutuessaan alas temppelin ytimes- sä olevaan hautakammioon.

He olivat repineet auki haudat ryöstäen sieltä kultaiset naamiot, korut, työkalut, aseet ja keraamiset astiat. Lopuksi miehet olivat katkaisseet veitsillään Angritan vanhempien päät ja vieneet ne ulos korppien kaluttaviksi. Miehet olivat viipyneet kylässä monta yötä juoden ja syöden saalista, jota he olivat tulomatkallaan saaneet metsästetyksi.

Kun tarpeeksi monta päivää ja yötä oli kulunut eikä miesten ääniä enää kuulunut turvahuoneeseen, Rosa oli sanonut:

”Nyt on turvallista lähteä ulos, sillä linnut ovat palanneet. Ne kertovat, että tunkeutujat ovat lähteneet, mutta mikään ei ole kuten oli ennen. Meidän on oltava entistäkin varovaisempia ja viisaampia.”

Rosa ja Yamal olivat laskeutuneet korjaamaan häpäistyt haudat ja keränneet talteen vainajien jäänteet. He olivat palauttaneet haudan pyhyyden rituaalein, jotka olivat kestäneet seitsemän päivää ja yötä. Angrita ei päässyt mukaan, mutta hän oli seurannut rituaaleja salaa piilopaikastaan.

Palattuaan takaisin arkisiiin puuhiinsa Rosa oli sanonut mietteliäänä Angritalle:

”Muista tyttöni, murheet eivät tule koskaan yksin. Ne vetävät mukaansa muita suruja ja murheita. Meidän on varauduttava ottamaan vastaan seuraavaa.” Rosa oli ollut oikeassa, sillä Guamayala oli vajonnut synnytyksensä jälkeen pimeyden maahan. Guamayalan synnyttämä poika imi kaiken ravinnon ja voiman, jonka sai irti äidistään irti.

”Poika on tullut isäänsä. Meidän sukumme ei ole ahne”, oli Rosa ajatellut ja repinyt pojan irti äitinsä rinnoilta.

Vähitellen Rosan varastoima ruoka oli loppunut ja he olivat kuivuneet ohuiksi kuin puiden rangat, jotka kova tuuli katkaisisi helposti. He olivat oppineet elämään nälässä, juomaan vain tilkan vettä ja kulkemaan hitaasti välttäen siten turhaa ponnistelua. Yamal ei käynyt enää joella. Se olisikin ollut turhaa, sillä naapuriheimo oli rakentanut kauemmas joelle niin vahvan padon, että se oli tyrehdyttänyt veden virtauksen. Saastunut, kuivunut joki ei enää hengittänyt, vaan oli muuttunut vihreäksi iljettäväksi liejuksi. Elämä oli vetäytynyt sen ympäriltä. Sudenkorennot ja perhoset olivat kadonneet joen rannoilta. Yamal oli sanonut, ettei niillä ollut enää kasveja, jotka pitäisivät ne hengssä. Angrita oli pelännyt, että tuli oli polttanut niiden siivet eivätkä ne pystyisi enää viemään sieluja toiseuteen. Samalla hän oli peloissaan ettei näkisi niitä enää koskaan.

Seuraava suru oli saapunut, kun Rosan kauhistukseksi Yamal sairastui. Yamal oli syönyt salaa raakaa lihaa alhaalla kylässä. Rosa oli kieltänyt ankarasti antamasta valtaa nälälle, sillä nälkä saa ihmiset tekemään epätoivoisia ja peruuttamattomia tekoja. Yamal oli itkenyt ja tunnustanut, että hän oli retkellään sytyttänyt tulen ja syönyt verkoilla saalistamiaan yöeläimiä. Hän ei ollut malttanut odottaa tarpeeksi niiden kypsymistä. Yamal oli saanut kuumeen ja vajosi Guamayalan viereen makaamaan. Nähtyään nuo kaksi voimattomina ja haluttomina, Rosa oli sanonut Angritalle: ”Meidän on muututtava sotureiksi. Muuten emme selviä hengissä emmekä saa ruokaa tai juomaa.”

Rosa oli vienyt Angritan alas haudalle, vierittänyt kivet pois ja ottanut esiin haudan kätköistä kaulakorut, toisen itselleen ja toisen Angritalle. Rosa oli löytänyt myös kaksi terävää tikaria. Toinen niistä oli riistänyt kuninkaan hengen. Ryöstäjät eivät olleet uskaltaneet koskea niihin. Rosa oli kaivertanut Angritan rintaan soturin merkit eikä tämä ollut päästänyt ääntäkään vaan ihastellut ihonsa uusia kuvioita. Angritan muutos soturiksi oli ollut niin helppoa, että hän oli epäillyt, oliko hän aina ollut sisimmässään sellainen. Kerottuaan ajatuksensa Rosalle tämä vastasi väsyneesti:

”Ihminen tekee mitä ihmisen pitää tehdä. Jokaisella teolla on syynsä ja seurauksensa. Meillä kaikilla on elämässämme omat tehtävämme. ”

Sotureina Rosa ja Angrita olivat antaneet hiuksiensa riippua vapaina ja kasvaa, miten ne halusivat. Heihin oli tarttunut likaa ja oksia päivän retkiltä, verta tappamistaan eläimistä ja haavoja villieläinten kynistä. He eivät olleet välittäneet mistään, vaan haroivat iltaisin suurimmat oksat pois ja kaapivat suurimmat liat toinen toisistaan ennen kuin kävivät lepäämään hetkeksi ennen uuden päivän alkua. Heidän kasvoihinsa oli alkanut kasaantua likakerroksia, ihot olivat muuttuneet mustiksi, sillä he eivät suojanneet itseään auringolta. He olivat tottuneet valon ja auringon armottomuuteen. He eivät enää tunteneet mitään, ei kipua eikä tuskaa, epätoivoa tai iloa. Ainoa ajatus oli saada kunkin päivän ruoka ja juoma ja pitää huolta kolmesta heikosta sielusta, jotka makasivat kivisillä temppelin kivivuoteilla. Guan he olivat ottaneet mukaan aina kun vain se oli ollut mahdollista, sillä he eivät voineet luottaa siihen, että Guamayala jaksaisi pitää pojastaan huolta. Gua oli sidottu tiukasti Angritan selkään eikä Guan paino vaikeuttanut Angritan liikkumista tutussa viidakossa. Poika oli oppinut nopeasti metsästäjän vaiston ja taidot. Rosa oli katsonut poikaa ja huokaissut helpottuneena: ”Minähän sanoin, että poika tulee isäänsä!”

Joskus kun väsymys ja epätoivo olivat yrittäneet viedä Angritan mennessään, hän oli hiipinyt alas äitinsä haudalle ja käynyt sen päälle makaamaan. Nukahdettuaan hän oli tavannut äitinsä, joka oli puhunut Angritalle antaen hänelle voimaa ja toivoa. Viidakko oli Angritan toinen turvapaikka. Hän oli leikkinyt viidakossa samalla tavalla kuin lapsena, auringonsäteiden, maassa viipyneen kasteen, kuivasta maasta nousevien kukkien kanssa. Hän oli käynyt lepäämään puun alle ja nähnyt taivaan. Hän oli hymyillyt huomattuaan, että vaikka kaikki muu elämässä oli muuttunut, pilvet olivat täsmälleen samoja kuin ennen. Ne olivat riippuneet taivaassa muodostaen valkoisia pyörteitä. Hän oli nähnyt lintujen ääiriviivat niiden nauttiessa tuulesta ja kuullut niiden kirkunan taivaalla. Eräänä päivänä Angrita oli haistanut jaguaarin lähellään ja pelännyt hetken, että jaguaari oli tullut noutamaan hänen sieluaan.

”Jos se olisi nälkäinen, se hotkaisisi minut yhdellä nielaisulla kitaansa”, oli Angrita ajatellut, mutta ei ollut liikahtanutkaan. Hänen vartalonsa oli jännittynyt maata vas- ten. Hän oli antanut eläimen tulla lähemmäs ja nähnyt sitten upean naaras jaguaarin katsovan häntä.

”Miten kaunis ja vahva se onkaan! Miten ylpeä olen, että rintaani ja selkääni on hakattu jaguaarin voima”, oli Angrita ajattellut. Kohtaamisen hetki oli ollut lyhyt, mutta se oli tuntunut ikuisuudelta.

Jaguaari oli pelästynyt taivaalta lähestyneen linnun kirkaisua ja kääntynyt takaisin viidakkoon. Angritan sydän oli hakannut villisti ja keho oli tärissyt pelosta. Pelosta huolimatta hän olisi halunnut koskettaa eläimen turkkia, silittää sitä ja painaa kasvot sen pehmeään selkään. Hän ei vielä tuolloin ollut aavistanut, että hän saisi tehdä niin vielä monta kertaa. Ennen kuin hän oli kadottanut jaguaarin kokonaan, Angrita oli huutanut sille:

”Hae heimoni miehet ja kuningas! Tuo pojalle nimi ja meille apu!”

Jaguaari oli pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan vielä Angritaa. He olivat hymyilleet toisilleen. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Angrita oli kohdannut jaguaarin.

Angritan tarina jatkuu seuraavassa numerossa

Teksti: Pirkko Korhonen

Kuvat: Maija Korhonen