Lilan Syksy

Lila . mag

4 Aluksi 7

Arjen asioita

16

Arjen värit

Musta, ruskea ja harmaa 22

Syksyn Lilasta

löydät

2

Mitä arjella

tarkoitetaan?

Miksi sitä tarvitaan?

Mitä se meille antaa?

Emily Dickinsonin ja Virginia Woolfin omat huoneet

12

Arjen leffa

Linnean palstalla

Kaurismäen

elokuva ariel

Kannen

“muotokuva” on tehty

Firefly/Photoshop

tekoäly ohjelmalla

Kaikki Lilassa käytetyt kuvat ©Maijakorhonen

Lehteä myy T:mi Anhelit

Tiedustelut: Pirkko Korhonen pirkkoakorhonen@gmail.com

Huutokauppa Keskisen

Huutokaupassa hylätyt

esineet etsivät uutta kotia 26 Kirjaystävä

ettie

Alice Hoffmanin

romaanin “The world that we knew”

35

TaiteilijaYstävän koti

Claude Monet`n

puutarha Givernyssä

Angritan Maailma

Jatkokertomus

osa 2

Aluksi

Ensimmäinen Lila.mag syntyi kesän kuumuudessa. Se suunniteltiin nettilehdeksi ja julkaistiin issuu-alustan kautta kaikille ilmaiseksi luettavaksi. Iloksemme

Lila sai ystäviä ja lukijoita sekä useita ihastuksen huokaisuja. Lila kiittää ja on kiitollinen jokaisesta uudesta ystvästä.

Syksyn Lila julkaistaan vain netissä. Jouluna Lila saa juhlavan asun. Toiveena on, että joulun lehti julkaistaan Lila Show roomissa! Siitä myöhemmin lisää Lilan somekanavissa. Tule siis seuraamaan Lila.lilla.mag instaan ja pinterestiin.

Kesän kääntyessä syksyyn kesän luova energia kannattelee vielä meitä. Haikeana muistelemme kesän ihania aurinkopäiviä, uimarantoja, matkoja lähelle ja kauas, ystävien tapaamisia ja uusien tuttavuuksien kohtaamisia. Lilan huuma ei laannu, vaikka illat pimenevät. Päinvastoin.

Lila kääntää katseensa sisätiloihin ja arkeen.Lila juhlistaa arkea ja kertoo arjen tarinoita, vierailee erilaisissa arjen huoneissa ja tapaa kiinostavia ihmisiä.

Kirjaystävänä esittäytyy amerikkalaisen

Alice Hoffmanin romaanin, ”The world that we knew”, nuori nainen, Ettie. Hänen arkensa on rikki. Sota oli hajottanut sen. Ettien kohtalo on riipaisevan ajankohtainen.

Elokuvassa Kaurismäki nostaa

Pirkko Korhonen, opettaja FM, Turun yliopisto Opiskellut uskontotiedettä, psykologiaa, teologiaa, kulttuurihistoriaa, toimii osa-aikaisena yrittäjänä insta @pirkor X @pirkkoakorhonen Myös Linked profiili

kekeisiksi teemoiksi rakkauden, menetyksen, elämisen ja arjen mielettömyyden.

-LinneaKaurismäen

elokuvasta Ariel

Vappu Kannaksen äskettäin julkaistu romaani, Kimalaisten kirja, kuvaa runoilija Emily Dickinsonin elämää hänen läheistensä näkökulmasta. Millaista Emilyn ajan arki oli? 1800-luvun amerikkalaisten naisten arki piirtyy teoksessa uskottavalla tavalla.

Huutokaupoissa tavarat arvotetaan, myydään ja ostajat kuljettavat mitä kummallisimmat aarteensa uusiin koteihin. Lila kävi Juhan ja Sarin Huutokauppahuoneella, Tammelan suoran päässä, haistelemassa huutokaupan tuoksuja ja kuuntelemassa esineiden ääniä.

Lila matkustaa myös ulkomailla. Muistellaan helteistä Pariisia, vierailua taiteilija Monet`n kotitalolla ja sen kuuluisassa puutarhassa. Pariisi oli myös tämän numeron tyyli-ikonin Schiaparellin kotikaupunki. Maija on loihtinut esiin hänen muotiluomuksensa ja kertoo mielikuvituksellisen taiteilijan, muotoilijan elämästä.

Linnean palstalla analysoidaan Aki Kaurismäen Ariel elokuva. Kaurismäen uusi elokuva Syksyn lehdet toistaa samoja teemoja, joita Linnea nostaa esille kolumnissaan.

Angritan tarina jatkuu edelleen. Heimon miehet palaavat sodasta, mutta millainen on viidakkokylä, josta he lähtivät?

Maija Korhonen

Kuvataitelija

Valmistunut Kuvataideakatemiasta

Toiminut pitkään kuvataideopettajana insta @maijakorhonen

Unissa palaamme muistojen huoneisiin, joissa olemme kulkeneet.

Avaamme ovia, jotka olemme jo sulkeneet.

Katsomme ikkunoista maisemaa, joka elää meissä edelleen.

Arjen asioita

Arjen Huoneet

Mitä arki on?

K irjailija Virginia Woolf (18821941) kirjoitti romaanissa

“Oma huone” naisten elämästä ja asemasta taiteen ja kirjallisuuden kentällä. Romaani perustuu luentoihin, joita hän piti Oxfordin yliopistossa aikana, jolloin naiset eivät olleet tasa-arvoisia miesten kanssa, eikä heillä ollut oikeutta opiskeluun. Hänen kirjstaan on noukittu usein toistettu lause, että naisella pitää olla oma huone ja varallisuutta,että hän pystyisi olemaan kirjailija.

Ehkä tämä lause on joltain osin vanhentunut, mutta mielestäni ajatuksen voi päivittää ainakin niin, että me tarvitsemme paikan, jossa voimme toteuttaa itseämme ja tehdä niitä asioita, joista nautimme ja voimaannumme. Kodit antavat meille tuon mahdollisuuden.

Kodit ovat aina olleet arjen tiloja. Mitä arjella sitten tarkoitetaan? Eri aikoina arki on ymmärretty kovin eri tavoin. Joillekin ihmisille ja yhteiskuntaluokille käsitys arjesta saattoi olla kokonaan vieras. Työläisillä vapaata ei ollut ollenkaan, kun taas aatelissääätyyn kuuluneet eivät tehneet työtä samalla tavalla kuin me työn nykyään ymmärrämme.

Arki asetetaan vastakohdaksi jollekin pyhälle, arvokkaalle tärkeälle, erityiselle, hienolle ja ainutlaatuiselle. Arki taas on aikaa, jolloin odotamme tulevaa, toista hetkeä, jonka ajatellaan olevan parempaa.

Pahimmassa tapauksessa arki saattaa lipua ohitsemme emmekä huomaa sen välttämättömyyttä ja arvoa. Eihän ilman arkea maailma toimisi! Me tarvitsemme arjen rutiineja, toistoa, tylsyyttäkin. Aivojemme hyvinvointi vaatii myös arkea!

Arki voi vaatia välillä kestävyyttä ja jaksamista. Se antaa meille kuitenkin turvallisuutta. Arjen avulla tiedämme, miten toimia, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Arki on siten myös aivojemme aarre.

Arki ei kuulu ainoastaan työssäkäyville tai opiskelijoille. Hehän rytmittävät elämänsä arkeen, jota suoritetaan, viikonloppuun tai lomaan, jota odotetaan.

Arkea ei kukaan omista. Se kuuluu meille kaikille, ja jokaisella se on omanlaisensa elämäntilanteesta tai iästä riippuen.

Arjen merkitys on kuitenkin sama. Se tuo turvallisuutta ja helpottaa elämäämme.

Maailman ehkä kuuluisin

valokuvaaja Annie Liebovitz on kuvannut kirjaansa Pilgrimage sekä kirjailija Virginia Woolfin että runoilija Emily Dickinson (1830) koteja. Näille kahdelle naiselle tärkeintä oli kirjoittaminen, oman tilan antama vapaus, luomisen tuoma rauha ja riippumattomuus.

Emily julkaisi elämänsä aikana vain seitsemän runoa. Ajan myötä hänen ympärilleen on rakentunut mielikuva erakoituneesta ja hieman oudosta naisesta. Hänhän ei poistunut viimeisten 25 elivuoden aikana kotoaan kuin lääkärissä käydessään.

Hän kirjoitti kaikilta melkein salaa tuhansia runoja, jotka julkaistiin vasta neljä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Testamentissa hän olisi toivonut runojensa hävittämistä, mutta niin ei tehty. Hänen lähipiirinsä kokosi pieniin papereihin kirjoitetut runot julkaistaviksi.

Runojen tekijänoikeuksista käytiin riitaa, joka päätyi oikeussaliin asti. Riidassa olivat vastakkain Emilyn vanhin sisar Vivian ja Mabel Todd. Mabel oli Emilyn veljen, Austinin, rakastajatar, mutta myös merkittävässä roolissa Emilyn runojen säilymisessä ja julkaisemisessa.

Laajemmin kiinnostus Emilyn sanataiteeseen heräsi vasta vuonna 1955, kun hänen runonsa julkaistiin alkuperäisessä muodossa.

Luin äskettäin Vappu Kannaksen romaanin “Kimalaisten kirja” Se kertoo Emilyn elämästä pyrkien pitäytymään historiallisissa faktoissa. Kertojina toimivat Emilyn läheiset, esim. palvelija, jolle Emily jätti runonsa säilytettäväksi.

Kannaksen kirjaa lukiessani Emily alkoi näyttäytyä minulle samanalaisena kuin nykyajan somevaikuttajat ja kulttuuri bloggarit, instavaikuttajat ja kirjallisuusohjelmissa vierailevat taitelijat. Nykymaailmassa Emily pystyisi olemaan vuorovaikutuksessa koko maailman kanssa ilman, että tarvitsi poistua omasta kodistaan.

Hän olisi voinut levittää ajatuksiaan,tekstejään, runojaan erilaisten alustojen kautta omasta huoneestaan käsin. Luultavasti Emilystä olisi tullut julkkis, jos hän eläisi nykyään. Emilyhän kävi vilkasta kirjeenvaihtoa oman aikansa kuuluisien ja erilaisten kirjailijoiden ja toimittajien kanssa. Hän ei käpertynyt omaan huoneeseensa, vaikka tarvitsikin oman tilansa suojaa ja sisarustensa hoivaa arkisiin asioihin.

Emily oli itse asiassa hyvin moderni ja rohkea nainen. Hän ei avioitunut vanhempiensa painostuksesta huolimatta. Hän oli itsenäinen ajattelija myös suhteessa uskontoon. Väitetään Emilyn olleen ihastunut veljensä vaimoon Sue Elleniin, joka oli hänen paras ja läheinen ystävänsä.

Annie Lebovitzin kuvat Emilyn perheen huoneista kertovat myös Emilyn elämästä. Sisäkuvat salista ovat voimakkaan lämpimän värisiä, aikauden valaistuksen mukaisia. Niissä näkyy kynttilän valo tai kaasu valaistus.

Koti oli säätyläisten koti. Emilyn perhe oli varakas ja kuului Amherstin silmäätekeviin. Eurooppalaisen tyyliajattelun mukaisesti koti edusti kertaustyyliä. Sisustuksen elementtejä lainattiin tarpeen mukaisesti Euroopan eri vuosisatojen luomista tyyleistä.

Leibovitz on kuvannut myös Emilyn huoneen. Emilyn eläessä sinne sai tulla vain muutamat hänelle tärkeät ja läheiset ihmiset. Kuvissa näkyy myös kuva ikkunasta. Vaikka Emily ei poistunut puutarhaansa pidemmälle kodistaan, seurasi hän ympäristönsä elämää huoneensa ikkunan kautta. Havainnot välittyvät hänen runoihinsa. Emilyn herbaario on ollut saatavaissa vuodesta 2006 digotaalisessa muodossa Harvardin yliopiston kirjaston sivuilta.

Leibovitzin kuvissa on myös Emilyn valkoinen mekko. Emily pukeutui aina valkoiseen.Kasvit olivat Emilylle hyvin tärkeitä. Ne olivat hänen eläviä ystäviään.

Yhdessä kuvassa on Herbaarioon kuivattu lumpeen kukka. Tämä saattoi olla viittaus Emilyn veljen nuorimman lapsen kuolemaan. Gipy kuoli juotuaan lammen vettä ja sairastui lavantautiin.

Lumme voi symboloida myös Emilyn syntymistä uudelleen runojensa kautta. Hänen elämänsä mittakaava oli arkinen ja pieni, mutta Emilyn runot ovat tavoittaneet maapallon kokoisen yleisön.

Lähteet:

iiif.lib.harvard.edu

Kannas, Vappu, Kimalaisten kirja, S&S, 2023

Liebovitz, Annie, Pilmgrimage, Random House New York, 2010

The Collection Poems of Emily Dickinson, Barnes & Noble Classics, 2003

“The Literary Witches Oracle” korttipakka

Maailman parhaaksi äänestetystä kirjakaupasta, Rahva Ramudista, Tallinan Viru-keskuksen ylimmästä kerroksesta, tekee useimmiten hienoja löytöjä. Äskettäin ostin mielenkiintoiset kortit ennustamiseen. Tekijän mukaan ne auttavat käyttäjää löytämään oman sisäisen maagisen voimansa.

“The Literary Witches Oracle” korttipakka sisältää 70 upeasti kuvitettua korttia. Kirjallisuuden historian kuuluisat naiset toimivat korteissa ohjaajina ja oppaina. Sekä Emily Dickison ja Virginia Woolf ovat saaneet omat korttinsa.

Emilyn symboli ja tunnus on “The Soul” eli sielu. Lisäksi kortti symboloi henkistä ja sisäistä elämää. Tuntematonta. Nämä aspektit ovat olennaisia Emilyn runoissa, joissa Jumala, kuolema, kipu ja rakkaus ovat vahvasti läsnä.

Virginian kortti on nimetty sanalla “Vision”. Voisiko sen ymmärtää niin, että Virginia kehitti uusia visioita kirjoittamisesta, naisen asemasta, maailmasta yleensä. Samalla korttiin on liitetty “limitation” eli rajat, rajoittaminen. Virginian koki elämässään paljon ahdistusta ja joutui taistelemaan mielen hyvinvointinsa kanssa. Hän otti kohtalonsa omiin käsiinsä hukuttautumalla jokeen. Hänen työnsä elää vkuitenkin ahvana edelleen. Maailma ei ole unohtanut hänen visioitaan.

Lähde: The Literary Witches Oracle, A 70Card deck & Guidebook, written by Taisia Kitaiskaia, illustration by Katy Horan

Ariel – Arjen valkokangas ihmisyyden ytimessä

Aki Kaurismäen ohjaamassa, tuottamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Ariel (1988) päähahmo Taisto Kasurinen (Turo Pajala) menettää isänsä, kun tämä ampuu itsensä. Kasurinen lähtee Etelä-Suomeen paremman elämän toivossa, mutta lopulta joutuu ryöstetyksi ennen kuin uuden kaupungin valot ovat ehtineet edes syttyä. Kasurinen yöpyy vaatimattomissa oloissa ja töissä selvitäkseen. Elokuvan edetessä Kasurinen mieltyy autoaan liputtaneeseen naiseen Irmeliin (Susanna Haavisto), jolla on myös pieni poika.

Elokuvan juoni etenee siten, että

Kasurinen kokee kohtalokkaan eripuran entisen ryöstäjänsä kanssa ja joutuu epäoikeudenmukaisuuden nimissä vankilaan. Syyttömänä Kasarinen kärsii tuomionsa ja samalla menee kihloihin Irmelin kanssa. Lopussa Kasarinen päätyy väärille teille ystävyyden reunustamana ja vääjäämättä velvollisuudentunnolla pyrkii edelleen parempaa elämää kohti epäonnen kautta toivolla onneen.

Ariel on hyvin mielenkiintoinen kuvaus ihmisyydestä, arjen kovuudesta ja siitä, mikä saa ihmisen uskomaan elämään silloinkin, kun ei olisi aihetta ymmärtää sitä. Kasurinen kokee elämänsä aikana monia eri sattumuksia ja murheita, mutta vetää ne sisälleen ilmeettömästi kuin suomalaisuutta symboloiva aineeton ilmiö. Mielestäni Kaurismäessä ja Kasarisessa yhdistyy suurten tunteiden nieleminen ilmeettömiksi, mutta samalla suurien tunteiden kiteyttäminen vähäeleisiksi kuviksi.

Elokuvassa Kaurismäki on saanut myös hyvin kiteytettyä yhteiskunnan taakan yksittäisille ihmisille ja sen, miten sukupolvien väliset traumat voivat vaikuttaa ihmiseen toisen ihmisen kautta. Kasurisen isä ampuu itsensä yllättäen, kuten usein itsemurhat tapahtuvat. Suomalaisena mie -

henä ja myös stereotyyppisenä miehenä Kasarinen ei osoitat surua tai murhetta, vaan välinpitämättömyydellä suojelevaa mielettömyyttä. Mies ei itke, mies ei naura. Hän kokee velvollisuudeksi pitää huolta vaimostaan ja vaimonsa lapsesta sekä pitää toivoa yllä, koska arjen kovuus koettelee vain niitä, jotka kykenevät sen kestämään.

Elokuvassa Kaurismäki nostaa keskeisiksi teemoiksi rakkauden, menetyksen, elämisen ja arjen mielettömyyden. Elokuvan tunnelma on melankolinen ja paikoittain melodramaattinen, vaikka suuret tunteet ovatkin kätketty ovelasti vähäeleisyyden alle. Kaurismäki kuvastaa teoksessaan sitä, miten yksinkertainen elämän runko ja tietynlaiset normit vievät myös ihmistä eteenpäin, vaikka samalla ne kahlitsevat ja saavat ihmisen kokemaan vääryyttä. Kasarinen olisi voinut masentua isänsä tavoin ja lopettaa paremman elämän tavoittelun, mutta elokuvassa hän jatkaa paremman huomisen löytämistä ylpeydellä selviytymisestään sekä tietynlaisella mielihyvällä siitä kaikesta tragediasta, mitä on tapahtunut. Kaurismäen käsikirjoittama kirjakielen käyttö elokuvassa luo tunnelmasta ja tulkinnasta entistä totisemman ja itsellään myös leikittelevän.

Vaikka Arielin teemat ja aiheet ovat synkkiä sekä todellisia yhteiskunnan ilmiöitä, elokuva silti leikittelee ironialla ja tietynlaisella kolmannella perspektiivillä siitä, miten monella tapaa eri asiat voisi kokea.

Syvimmiltään Ariel kuvastaa lannistumattomuutta ja sitä, että yhteiskuntaluokista huolimatta ihminen on ihminen ja toiselleen tärkeä ja korvaamaton monessa suhteessa. Kasarinen sai sellikaveristaan merkittävän kanssakulkijan ja uuden velvollisuuden, joka loi kovaan arkeen ja merkityksettömään potentiaaliin uuden merkityksen sekä tehtävän: Ystävän hautaamisen.

Elokuva tuo nerokkaasti esille, miten alemmista yhteiskunnallisista oloista nousevat ihmiset voiva kokea elämän pienet ilot ja suuret surut juuri niin pahoina sekä hyvinä kuin ne ovat, mutta silti kääntää ne sillaksi parempaan huomiseen. Kasarinen kohtaa monta vastoinkäymistä, mutta Irmelin ja hänen poikansa rakkauden sekä välittämisen avulla kaikki he kolme löytävät elämästä suuremman merkityksen sekä syyn kärsiä.

huomista. Kyse ei ole vain Kaurismäen urasta elokuvien parissa, vaan siitä, miten Kaurismäki elokuvaistuttaa elämisen elokuvissaan ja sen, ettei elämän tragediatkaan poista sitä, että elämä on kokonaisuus ja kaunis tarina täynnä suuria tunteita ja vain muutamille ihmisille todistettuja hetkiä. Elämä on subjektin kokemus ja harvalle täysin todisteltu totuus tai oikeutus. Se on mielentila ja valkokangas, joka tekee elämästä leikkiä ja kaunista näytelmää sekä arjesta vain sivujen kääntelemistä sekä kansien sulkemista.

Kaikki Aki Kaurismäen elokuvat löytyvät Yle Areenasta.

Elämä on usein kärsimystä ja vaikeita tunteita sekä tienhaaroja, joista ei voi kuin kulkea väärään suuntaan. Kaurismäki kiteyttää elokuvassaan Ariel sen, minkä vuoksi ihminen kuitenkin jaksaa kävellä kyynisenkin ja harmaana arjen ylitse kohti

Art, Konst,Taide

Englantilainen taidehistorijoitsija

Katy Hessel instasivustosto

@thegreatwomanartists.

esittelee kiinnostavaia taiteilijatuttavuuksia.

Vuosi sitten ilmestyi kirja

The story of art without menKaty HEssel.

Samasta aiheesta löytyy podcast

“The great woman artists podcast”

katy Hessel:

@thegreatwomenartists / @katy.hessel

Ana Mendietan ja Carl Andren tarina

kerrotaan

“The death of the Artist”

podcastissa

Tekijänä sivusto

Pushkin+

Ana Mendiata oli kuublainen käsitetaiteija.Hän oli naimisissa Carl Andren kanssa, joka oli jo tuolloin kuuluisa kuvanveistäjä. Podcastissa kerrotaan heidän myrskyisestä avioliitostaan. Ana Mendieta kuoli putoamalla Manhattanin pilvenpiirtäjän ikkunasta. Carl Andreta syytettiin kuoleman tuottamisesta, mutta häntä ei tuomittu. Asiasta on vaiettu jaAna Mendietan läheiset syttävät tapahtumasta vieläkin Carl Andreta.

Oluptaquis a qui ut erempor poreper natiunti sequi dunt res modit alitet faceatu reiuribuscit reprae lam, ut reperum et harum doluptatibus etur? To viduntiae as dolorectur, tem repudam dessum aceatia evellat et voluptatem

Entore postrum que vellupta essit, identias eaqui conet adiorum faceptum fugianime modit aut animusd aescilit laborro repuda deris sit essed quodionet rescium, odi voluptat. Elis rehendus sunt,

Musta,harmaa ja ruskea

TYYLIKAUSIEN VÄRIT SYNTYYVÄT USEIN MUODIN, ELOKUVIEN TAI MEDIAN VAIKUTUKSESTA. VÄREJÄ VOIDAAN TARKASTELLA MONESTA ERILAISESTA NÄKÖKULMASTA, PSYKOLOGISESTA LÄHTÖKOHDASTA, VÄRISTÄ YKSISTTÄISENÄ PIGMENTTINÄ TAI VÄRI SUHTEESSA TOISEEN VÄRIIN. VÄRI YKSINÄÄN ON TOINEN KUIN VÄRI TOISTEN VÄRIEN YMPÄRÖIMÄNÄ.

Tyyleillä ja aikausilla on niille ominaisia väriyhdistelmiä.

Arki näyttäytyy väreissä 70-luvulla hyvin ruskealta, oranssilta ja vihreältä. Viime vuosikymmenellä 70-luvun ajateltiin olevan hyvin epämuodikas vuosikymmen.

Puhuttiin ylisuurista Askon tuottamista Bonanza kalusteista, joita ostettiin kerrostalokoteihin. Kauhisteltiin hirvittäviä, hernerokan värisiä samettisohvia, joita vietiin kierrätyskeskuksiin tai kaatopaikoille. Nyt ne koristavat instasivuja ja sisustuslehtien artikkeleita.

Tyyli, joka yhden hetken on epämuodikasta, muuttuu siirtyy toisena hetkenä muodin huipulle

Ajatus, että arki on mustaa, harmaata tai ruskeaa on tunteenomainen tai psykologinen näkökulma väriin.

Harmaa

Harmaa koostuu usein mustasta ja valkoisesta. Aloittaessani taidemaalarin opinnot opin, että harmaa on paljon muutakin. Harmaa syntyy koloristin paletilla vastaväreistä, jotka syövät toisiaan ja synnyttävät uusia harmaan skaaloja. Harmaa myös muuttaa värinsä ympäröivän värin mukaan. Albersin värioppia opiskellessa tätä erityistä ominaisuutta haetaan usein väripapereilla. Omaa pigmenttiä harmaalle ei ole.

Musta

OIKEIN SEKOITETTUNA VASTAVÄRIT (PUNAINEN- VIHREÄ, KELTAINEN-VIOLETTI, ORANSSI-SININEN) SYNNYTTÄVÄT MELKEIN MUSTAN VÄRIN. IMPRESSIONISTIT POISTIVAT PALETILTAAN MUSTAN VÄRIN. MUSTA EI OLE VÄRI.

Taiteilijoista Matisse sekoitti mustaan toisen värin. Hänen mielestään musta on voimaa. Picassolle musta oli värien väri. Mitä voimakkain musta, sitä voimakkaampi varjo. Musta on pimeyttä, mutta mustasta löytyy myös sävyjä.

Musta on vanhin väri, jota ihmiskunta on käyttänyt. Sitä on valmistettu poltetusta eläimen luusta, noesta tai puiden oksista polttamalla. Pajuista tehdään piirustushiiliä ja kiinalaiset osasivat tehdä mustetta noesta ja eläinliimasta. Suomessa Kimröökiä,mustaa nokea, on tehty savupiippujen noesta. Kun valkoiseen sekoitetaan nokea, syntyy hieno vaaleansininen väri. Jokaisella näistä mustista pigmenteistä on oma kylmän tai lämpimän sävynsä. Musta on talvella suomalaisten vaatteiden väri. Mustassa ihminen häviää jonnekin, väri imee itseensä kaikki muut värit ja se käpertyy sisäänpäin. Mustat vaatteet olivat 1600 - luvulla varattu vain papistolle ja aatelistolle. Siitä tulikin protestanttien väri. Ongelmia tuli värin valmistukseen. Pysyvän mustan värin saaminen vaati taitoa. Espanjalaiset onnistuivat Karibialla asuneiden merirosvojen avulla tekemään mustaa väriä.

Musta puku on vieläkin arvokkuuden ja juhlan symboli. Muodinluoja Coco Chanel loi käsitteen pikkumusta. Se ei ole iltapuku, mutta kuitenkin arvokkaampi kuin arkipuku. Eksistentialistit Pariisissa alkoivat 60-luvula käyttämään mustia vaatteita. Siitä tuli ainakin hetkeksi älymystön symboli. Punkrock ja punkkarit omaksuivat mustan värin anarkiansa symboliksi.

Mustien tekstiilien värjäys ei siis ole ollut koskaan helppoa. Forssan Finlaysonin tehtaiden lopetettua kutomolla, olin tekstiilitaiteilijan Outi Silfeniuksen kanssa katsomassa tyhjentyviä tiloja. Tehtaassa oli erityinen osasto tai linja mustille tekstiileille. Värin pysyvyyden ja värin ilmeisesti myös tervellisyyden vuoksi siihen oli kiinnitettävä erityistä huomiota.

Ruskea Ruskea ei ole väri, koska sillä ei ole todellista paikkaa perinteisessä väriympyrässä.

Sanan ruskea ajatellaaan liittyvän Itämeren alueella väriin, joka ilmenee punaisen ja keltaisen sävynä. Kielitieteilijät pitävät sanaa ruskea varhaisempana kuin sanaa punainen. Ruskea on hyvin yleinen nimitys. Se on maan väri. Suomessa on punasavea, Italiassa Sienan maata, poltettu Umbraa, Napolin keltaista. Ne kaikki luokitellaan maanväreiksi.

Kivikauden haudoista ja kalliomaalauksista löytyy punaruskeaa väriä. Usein värien tutkijat aloittavat tarinansa tuhansien vuosien takaisista maaluksista, joita löytyy eripuolilta maailmaa luolista ja kallioista.

Mielenkiintoista on, että sana punainen on väri nimi, joka liittyy suomalais-ugrilaisessa maailmassa sanaan karva, joka on sen ollut sen alkuperäinen merkitys. Hirven karvat, peuran karvat, oravan karvat.

Suomalais-ugrilaiset kansat olivat metsästäjiä, ehkä karvat, metsästys, riista ja veri ja punainen väri voidaan ajatella liittyvän yhteen. Punainen on myös veren väri. Veressä oleva rauta antaa sille värin, samoin kuin maassa oleva rautaoksidi värjää maan punaiseksi. Aluksi oli valkoinen ja musta, sen jälkeen on syntynyt punainen väri.

Lähteet: “The World according to colour” James Fox Penguin/Randomhouse, 2021

Värinimitysten synty suomalais-ugrilaisissa kielissä lähtökohtana musta, Ilona kiviniemi

Vårejä(suomi), col o urs(englanti), Färger(ruotsi),Kolore(baski), Kleur(friisi), Litur(islanti), Colore(italia), Color(espanja) , Spalva(liettua), K ulur(malta), C oleur (rans - ka),

Culoare(romania)Koloro(esperanto), Kleur ( hollanninkieli)

Farve(tanska), Barva (tsekki)

Umbala(zulu), Värv(viro)

Muistojen maailma

Pirkon 1970-luvun muisto

Joskus arjen esine voi muuttua aarteeksi. Tuollaisella arjen aarteella on rahallisen arvon lisäksi myös henkisiä, näkymättömiä, vaikeasti mitattavissa olevia ominaisuuksia ja merkityksiä. Joka kodista löytynee tuollaisia tavaroita, joita pidetään näkyvillä lasisissa vitriineissä tai lipastojen päällä.

Kuulin joskus, että eräässä perheessä vanhan äidin kuoltua sisarusten välit riitaantuivat sokerikon vuoksi. Kumpikin hesitä halusi Arabian 1950-luvun sokerikon. Näin tuon arvoesineen toisen sisaruksen kesämökin ikkunalla. Siellä se seisoi yksin ja hylättynä kesät talvet. Juhannuksena se otettiin esille kahvipöytään. Sitä en tiedä, olivatko molemmat sisarukset tuon juhlapöydän ääressä.

Kun olimme Maijan kanssa lapsia, joululahjojen ostaminen oli meille vakava asia. Saimme jo hyvissä ajoin marraskuun lopussa hieman joulurahaa vanhemmiltamme.

Ryhdyimme miettimään, mitä ostaisimme. Usein päädyimme Forssan keskustan Tammen tavarataloon, jossa oli laadukas kodintavaroiden osasto. Se sijaitsi alatasossa, ja sinne laskeuduttiin juhlavasti rappusia pitkin. Niitä reunustivat valaistut lasihyllyt, joihin oli kauniisti asetettu tuon ajan koriste-esineitä.

Ostimme eräänä jouluna vanhemmillemme lahjaksi sham -

panjalasit, joiden kultaiset reunat olivat herättäneet meissä suurta ihastusta. Huvittavaa oli, että emme ymmärtäneet niiden käyttötarkoitusta eivätkä vanhempamme käyttäneet alkoholia. Toinen lahja oli käytännöllisempi. Pieni vihreä Aurinkopullo lienee ollut kohtuullisen halpa, kun sen ostimme. Nyt se on meille korvaamattoman arvokas. Sen pieneen olemukseen on mahtunut monen kodin tuoksut ja eri paikoista noukitut kukat. Rakkaat, jo edesmenneet ihmiset, ovat kosketelleet sen pintaa ja asetelleet siihen usein vain muutaman kukan.

Joskus pientä pulloa haluaa vain pidellä käsissään ja muistella siihen liittyviä tarinoita. Ja ihmetellä, miten kaksi pientä 70-luvun lasta osasi valita niin kauniin lahjan. Niin, ja myös shampanjalasit ovat vielä hyvässä tallessa.

Helena Tynell

oli suomalainen

lasimuotoilija, joka

tunnetaan Riihimäen Lasi Oy:lle suunnittelemasta Aurinkopullosta.

Pulloa valmistettiin vuosina 1964-1974.

Yllättävää on, että pulloa valmistettiin Riihimäellä ylijääneistä lasimassoista. Aurinkopulloa on olemassa 19 eri värinä.

Huutokaupassa arjen esineitä

Huutokaupassa arjen esineitä

Huutokaupoissa ja kirpputoreilla eri aikakausien arki on läsnä erilaisissa esineissä ja tekstiileissa. Huutokauppa on eräänlainen tavaroiden välitila. Käytettyjen esineiden siirtymäriitti, jossa hylätyt arjen tavarat odottavat uutta kotia ja uudelleensyntymistä. Huutokaupoissa hävitetään mennyttä, mutta toiset ovat etsimässä siellä menneiden päivien merkityksellisiä hetkiä. Tavarat auttavat ehkä uutta omistajaa palaamaan johonkin mukavaan aikaan tai tilaan, jossa on ollut onnellinen.

Huutokaupoissa ja kirpputoreilla eri aikakausien arki on läsnä erilaisissa esineissä ja tekstiileissa. Huutokauppa on eräänlainen tavaroiden välitila. Käytettyjen esineiden siirtymäriitti, jossa hylätyt arjen tavarat odottavat uutta kotia ja uudelleensyntymistä. Huutokaupoissa hävitetään mennyttä, mutta toiset ovat etsimässä siellä eilisen merkityksellisiä hetkiä. Tavarat auttavat ehkä uutta omistajaa palaamaan johonkin mukavaan aikaan tai tilaan, jossa on ollut onnellinen.

Huudettavia tavaroita tutkittaessa tulee mieleen mökit, kokonaiset kodit, joissa esineet ovat sijainneet. Joskus kirpputoreilla voi kuvitella jopa ihmiset, jotka ovat tehneet arkiruokaa myynnissä olevissa kattiloissa ja kulhoissa.

Naiset, jotka ovat kutoneet seinilleen nyt uutta omistajaa odottavat ryijyt voi joskus nähdä varjona vahtimassa rakkaita tavaroitaan.

Huudettavia tavaroita tutkittaessa tulee mieleen mökit, kokonaiset kodit, joissa esineet ovat sijainneet. Joskus kirpputoreilla voi kuvitella ihmiset, jotka ovat tehneet arkiruokaa kattiloissa ja kulhoissa. Naisista, jotka ovat kutoneet seinilleen nyt uutta omistajaa odottavat ryijyt ja joskus voi nähdä heidt varjona vahtimassa rakkaita tavaroitaan.

Lila kiertää mielellään kirppiksiä. Forssassa, Tammelan suoran päässä, Keskisen Huutokauppahuonetta pitää loistava tiimi. Juha ja Sari ovat tavaramaailman ammattilaiset. Kävimme aistimassa huutokaupan ihastuttavaa tunnelmaa. Oli mukava seurata rentoa ilmapiiriä ja tapaa, jolla jokaista tulijaa tervehdittiin. Sellaista ei löydy suurista ostoskeskuksista tai kolkoista hypermarketeista. Ei ihme, että Juhan ja Sarin huutokaupoissa viihdytään!

Lila kiertää mielellään kirppiksiä. Forssassa, Tammelan suoran päässä, Keskisen Huutokauppahuonetta pitää loistava tiimi. Juha ja Sari ovat tavaramaailman ammattilaiset. Kävimme aistimassa huutokaupan ihastuttavaa tunnelmaa. Oli mukava seurata rentoa ilmapiiriä ja tapaa, jolla jokaista tulijaa tervehdittiin. Sellaista ei löydy suurista ostoskeskuksista tai kolkoista hypermarketeista. Ei ihme, että Juhan ja Sarin huutokaupoissa viihdytään! Siellä kaikki ovat arvokkaita, ihmiset ja hylätyt esineet.

Lila ihastui erityisesti myynnissä olleesseen Barbie kokoelmaan.

Lila ihastui erityisesti myynnissä olleesseen Barbie kokoelmaan.

Barbieita löytää usein huutokaupoista ja kirppareilta. Kuvien barbiet olivat myynnissä Huutokauppahuone Keskisellä.

Barbiet ovat tulleet ajankohtaisiksi “Barbie” elokuvan kautta. Elokuvan mainoslauseen mukaan Barbie kokee identiteetti kriisin ja alkaa kysenalaistamaan omaa maailmaansa ja olemassaoloaan.

Aika näyttää, millaiselta tulevaisuuden barbie-nuket näyttävät!

Kaikki esineet on kuvattu Huutokauppahuone Keskisellä Tammelassa.

Sipilänkatu 1, 30100 Forssa. www.huutokauppakeskinen.fi

Kahvikalusto Myrna

Ylellisyyttä arkeen

Myrna-nimistä kahvikalustoa yksittäisinä kuppeina tai kokonaisina astiastoina on pidetty suomalaisten kotien arki-ja juhlaastiastoina.

Kalustoon on kuulunut kahvikannuja, kuppeja, kermakkoja, sokerikkoja ja kakkuvateja. Myrnan suosio on kestänyt jo 70 vuotta.

Kahvikaluston valmistus lopetettiin Arabian tehtailla vuonna 2005. Sitä oli valmistettu empire hengessä, ensin halvemmasta sävyposliinista ja myöhemmin valkoisesta posliinista. Siirtokuvan kukat suunnitteli Olga Osol ja kupin malli tuotiin tsekkoslovakiasta.

Nimi tuli Hollywood näyttelijältä Myrna Loyn mukaan.

Lähteet: Suomalainen muotoilu-kirjasarja WS, 2009

Tapio Wirkkala

Ultima Thule

Juhlaa arkeen ovat tuoneet suomalaisissa kodeissa Tapio Wirkkalan Ultima Thule lasistot. Lasit syntyivät Iittalan lasitehtaalla.

Sarja valmistettiin aluksi

Finnairille ykkösluokan laseiksi vuonna 1969. Lasistoa valmistetaan edelleen.

Lasien tunnistetava piirre on sen pintarakenne, orgaaninen kuin jäinen pinta.

Olympialaiset 1952

Suomi sai vuoden 1940 kesäolympialaiset Helsinkiin.Syttyi kuitenkin toinen maailmansota ja vasta vuonna 1952 kesäolympialaiset oli mahdollista järjestää ensimmäistä kertaa sitten toisen maaimansodan loppumisen. Monta tarinaa liitty kisoihin, oca-Colaa sai ensimmäistä kertaa Suomessa, kyyhkyset avajaisissa, Emil Zatopek, Palace hotellin rakentaminen ja sisustus, Nurmesniemen saunajakkaran synty.

Nämä taskulamput olivat esilla Huutokauppahuoneella Tammelassa.

Kirja Ystävä

Alice Hoffman

”The World that We knew”

Alice Hoffman (s. 1952) on amerikkalainen suurta kansainvälistä menestystä saavuttanut kirjailija, jolta on suomennettu useita teoksia. Niissä kaikissa taikuus, maagisuus ovat läsnä jollain tavalla. ” Dovekeepers ”, suomeksi Aavikon kyyhkyset , kertoo neljän naisen tarinan juutalaisille tärkeässä historiallisesta paikasta Masadassa. Se sijaitsee Juudean erämaassa.

Kirja perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin vuonna 70, jolloin roomalaiset hallitsivat Palestiinaa.Juutalaiset kapinalliset pakenivat Masadan kalliolle, jossa he kuukausien ajan pystyivät vastaamaan roomalaisten hyökkäyksiin. Lopulta vain yksi nainen ja viisi lasta pelastuivat.

Dovekeepers kirja kosketti minua syvästi. Henkilöiden kohtalot sekä visuaalinen maailma, jonka Hoffman herätti ihmeellisellä tavalla eloon. Hoffman kertoi itse,

“Books may well be the only all true magic”

että vierailu Masadassa oli hänelle voimakas kokemus ja innosti häntä kirjoittamaan teoksen.

Syksyn Kirja Ystäväkseni valitsin henkilön Hoffmanin romaanista ” The World that We knew” (2019) Maailma, jonka tunsimme. Kirjaa ei ole suomennettu. Romaanin nimi viittaa maailmaan, jonka me tunnemme ja näemme. Toinen maailma The word that will come (Maailma, joka tulee) todentuu meille ihmisille kuolemamme jälkeen. Molemmat maailmat limittyvät ja ovat näkyviä romaanissa.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, Pariisiin sekä eteläisen Ranskan vuoristokyliin toisen maailmansodan aikaan. Sodan julmuus ja natsien kohdistamat vainot juutalaisiin ovat romaanin keskeisin teema. Romaanissa korostuu naisten asema ja heidän pyrkimyksensä selvitä hengissä. Jokaisella naisella on oma tapansa kohdata sodan aiheuttamat menetykset, väkivalta ja julmuus. Siltiromaanin henkilöt kohtaavat myös rakkautta ja kauneutta kaiken toivottomuuden keskellä. Toivoakin on, mutta pelottavan vähän.

Kirja Ystäväni nimi on Ettie. Hän on vasta teini-ikäinen ortodoksijuutalaisen rabbin tytär. Hän on aina toivonut olevansa poika. Siten hän olisi päässyt seuraamaan isänsä rituaaleja, joita Berliinin ghetossa piilossa eläneet juutalaiset tulivat Ettien kotiin kuulemaan. Ettie oli viisas ja utelias. Hän oli kuunnellut isäänsä salaa, opetellut juutalaiseen mystiikkaan liittyvät rituaalit ja lukenut isänsä pyhiä heprealaisia tekstejä.

Eräänä iltana Ettien kodin oveen koputtaa Hanni Kohn, toimelias ja viisas lääkärin leski. Natsit olivat

tappaneet hänen miehensä. Hannin tytär Lea, oli joutunut saksalaisen sotilaan seksuaalisen hyökkäyksen kohteeksi. Hanni oli ehtinyt pelastaa tytärensä ja samalla tappanut sotilaan. Hannin piti pelastaa Lea.

Isoäiti oli kertonut yhdestä mahdollisuudesta selvitä hengissä vaarallisesta pakomatkasta rajan taakse Pariisin serkkujen luokse. Heillä oli arvokkaita suvun perintökoruja vielä tallella.Niiden avulla he saisivat ostettua väärennetyt paperit. Mutta turvallisuutta ei voinut ostaa. Siihen tarvittiin yliluonnollista voimaa, magiikkaa. Siksi Hanni pyysi Ettien äidiltä apua. Tämä kieltäytyi, mutta Ettie halusi elää ja myös paeta tuholta, tuhoavilta kuljetuksilta, jotka veivät kuoleman leireille. Ettie otti pyynnön vastaan ja vaati itselleen ja sisarelleen Martalle paperit sekä junaliput Pariisiin.

Ettie lupasi tehdä juutalaisen magiikan avulla Hannin tyttärelle oman suojelijan. Ettie muokkasi savesta Golemin, ihmishahmon, käyttämällä juutalaisuuden pyhiä kirjaimia, tekstejä ja rukouksia. Golem näytti naiselta, voimakkaalta naiselta ja sai nimekseen Ava. Ava oli voittamaton, mutta sillä ei ollut sielua eikä se ymmärtänyt ihmisen tunteita. Se teki tässä maailmassa vain tehtävän, jonka se sai luojaltaan, Ettieltä. Avan tehtävä oli rakastaa ja suojella Leaa tapahtui mitä tahansa.

Golem on esiintynyt juutalaisen mystisessä traditiossa antiikin ajoista asti palvelijana, yliluonnollisen voiman lähteenä, auttajana ja pelastajana. Mielestäni siinä on häivähdys juutalaisten odottamasta Messiasta, jonka toivotaan lopettavan kaiken pahan maan päältä.

Romaanin lopussa Ettie pohtiikin, miksi hän loi vain yhden Golemin eikä lukemattomia, jotka olisivat voittaneet kaikki pahaa tekevät ihmiset.

Romaanissa nelikon pakomatka, Ava ja Lea sekä sisarukset Martta ja Ettie, taittui junalla. Saksalaiset sotilaat tekivät junaan tarkastuksen etsien pakenevia juutalaisia. Ettie ei uskonut, että he selviäisivät. He pakenivat epätoivoisesti junasta. Ettie näki, miten saksalaiset sotilaat ampuivat hänen sisartaan selkään. Hän näki Martan kaatuvan niitylle, mutta hän ei kääntynyt vaan jatkoi pakoaan ja pelasti siten itsensä. Ettie muuttui sisarensa kuoleman jälkeen. Hänellä ei ollut elämässään kuin yksi päämäärää, kostaa sisarensa tappajille.

Ava teki tehtävänsä ja suojeli Leaa. Pakomatkalla Ava, joka oli vain osaksi ihminen ja osaksi yhtä luonnon, lintujen, puiden kanssa näki kaikkialla enkeleitä. Niillä oli jokaisella oma tehtävänsä, mutta lopulta jäljellä oli vain Kuoleman Enkeli. Se kulki kuolevien keskellä musta viitta harteillaan ja kirjoitti vainajien nimet kirjaansa.

Kiinnostavia polkuja romaanissa on lukuisia, Pariisissa asuvien serkkujen kuvaus, sodan hajottavan, tuhoavan voiman kuvaus, ihmisten pahuus. Silti jossain oli aina joku, joka halusi auttaa pakenevia, satutettuja, kuolevia, haavoittuneita.

Maagista romaanissa on Avan ystävyys haikaran kanssa. Ava osaa puhua lintujen kieltä ja aisti haikaran läsnäolon. Haikara oli viestin välittäjä pakenevien romaanihenkilöiden välillä.Haikara ja Ava tanssivat yhdessä ja niissä hetkissä Ava tunsi olevansa vapaa maanpäällisistä kahleista.

Ettie liittyi vastarintaliikkeeseen kostaakseen sisarensa kuoleman. Ettie ajatteli oman kuolemansa hetkellä, että mikään ei oikeastaan muutu, hän oli jo kuollut. Hän oli jäiänyt sisarensa luokse niitylle ja oli ollut siellä koko ajan. Hän oli kuollut samaan aikaan sisarensa kanssa.

Kirja on hyvin ajankohtainen. Seuraamme päivittäin median kautta, miten sota, väkivalta, vihapuhe leviää maailmassa. Ihmiset satuttavat toisiaan. Ihmisten on vaikea ymmärtää toisiaan ja hyväksyä erilaisuus. Samaan aikaan ihmiset muuttuvat hurjaa vauhtia, uskallus tuoda esiin omat erityispiirteensä on lisääntynyt. Hyvä niin! Syrjäyttäminen, armottomuus, empatian puute ja toisten ihmisten piittaamaton hyväksikäyttö pitäisi saada loppumaan.

Olemmeko oppineet mitään historiasta? Toivottavasti. Ettien tarina voi ainakin opettaa lukjoilleen paljon.

Hoffman, Alice: The World that we knew, Scribner, 2019 Mikä on Golem?

Kautta aikojen ihmiset ovat pyrkineet ottamaan yliluonnolliset voimat omaan käyttöönsä. Juutalaisuudessa mystinen suuntaus loi ajatuksen golemista, olennosta, joka on luotu tietyin maagisin rituaalein. Golemiin viitataan psalmissa 139, jossa kerrotaan ihmisen luomisesta. Golem syntyi maasta okkultisten sanojen ja voimien avulla. Yleensä golem luotiin palvelijaksi tai suojelijaksi varsinkin juutalaisiin kohdistuvia väkivaltaisuuksia vastaan. Golemilla ei kuitenkaan ole sielua eikä tunteita kuten oikeilla ihmisillä. Valmistukseentarvittiin maata, savea, virtaavaa vettä sekä sana ”emet”, joka tarkoittaa totuutta. Golemin luoja pystyi uskomuksen mukaan surmaamaan golemin jättämällä ensimmäisen kirjaimen pois, jolloin jää sana ”met”, kuolema.

Tällä hetkellä golemiin törmää erilaisissa. videopelien hahmona sekä Pokemonissa

pailija. Chanel on edelleen kuuluisa, aparelli on jäänyt tuntemattomaksi.

pahin kil -

kuuluisa, kun taas Elsa Schituntemattomaksi.

aikanaan Coco Chanpahin kilpailiChanel onkuuluisa vielätänään, kun taas schiaparelli on jäänyt

Schoking pink

Schiaparelli yhdisti omassa työskenteyssään taidetta ja vaatesuunnittelua. Hän teki yhteistyötä Salvador Dalin, kuuluisan surrealistisen taiteilijan kanssa, loi urheiluvaatteita, oli edelläkävijä käyttäessään vetoketjuja suunnitelmissaan sekä oli ensimmäinen kietaisuvaatteiden tekijä. Myöhemmin suunnittelija Diana von Furstenberg vei tämän asun suunnitelmat pitemmälle.

Elsa Schiaparelli syntyi vuonna 1890 Roomassa, varakkaaseen ja aristokraattiseen perheeseen ja sukuun. Hän opiskeli filosofiaa, ja oli kiinnostunut psykologiasta. Monipuolisesta urastaan huolimatta Elsa ei koskaan opiskellut vaatesuunnittelua.

tuntemattomammaksi.

Schiaparelli asui Euroopassa ja New Yorkissa 1920-luvun alussa, mutta varsinaisen uransa hän loi Pariisissa. Suurrealismi oli Pariisin johtava taidesuunta 20-luvulla, kun Elsa palasi Pariisiin New Yorkista. Hänen lapsensa sairastui polioon ja sairauden yhteydessä Elsa tutustui yhden johtavan suurrealistin Frances Picabian vaimoon. Schiaparelli tutustui myös valokuvaaja Man Rayhin. Elsa teki myöhemmin yhteistyötä myös Salvador Dalin ja Jean Cocteaun kanssa.

Schiaparelli kohtasi myös Paul Poiretin, joka oli aikansa kuuluisin vaatesuunnittelija ja haute couture muodin perustaja. Hän vapautti naiset korseteista ja alushameista. Poiretin innoittamana Elsa aloitti vaatebisneksen.

taidetta ja vaatesuunnittelua. Teki Salvador Dalin

Ensimmäinen yritys vaatteiden ja suunnittelun parissa epäonnistui. Liike lopetti jo vuonna 1926. Tämän jälkeen Elsa suunnitteli villapaitoja surrealistismin pohjalta. Hän loi katsojia harhauttavia villapaitoja. Niissä näkyi kravatti, mutta kravatti oli vain neulottu pinta.Tähän aikaan liittyivät myös kietaisuvaatteet, urheiluvaatteiden, lasketteluvaatteiden ja tennisasujen suunnittelu. Urheiluvaatteiden myötä hän tuli tunnetuksi 1930-luvulla.

Mad cap nähtiin 30-luvulla

Katharine Hepburnin päässä.

Ensimmaäistä kertaa hattua käytti

Salvador Dalin vaimo Gala.

Netflix sarjassa Transaylantic päähenkilö Mary Gold käytti

tätä hattua sekä

Schiaparellin hansikas

iltapukua

Elsa Schiaparellin asut olivat

suosittuja 30-luvulla

Hollywood tähtien päällä

Wallis Simp -

käytti

kuuluisaa

”Lobster Mek -

Nappeja vaatteisiin

kuvanveistäjä

Alberto

Ciacomettin

kanssa

Jean Cocteaun

Lähde:The forgotten coutier Elsa Schiaparelli: surrealism, art and rev -

olutionary fashion, Daily art magazine

Elämää luova voima

Giverny

Claude Monet’n puutarha

Taiteilijoiden kodit ovat persoonallisia ja mielenkiintoisia paikkoja. Useat taiteilijoiden kodit toimivat museoina. Niissä vieraillessa on helppo kuvitella kodeissa vietettyä elämää.

Yksi mielenkiintoinen koti ja puutarha kuului impressionisti taiteilija Claude Monet’lle. Se oli hänen viimeinen kotinsa Epse joen varrella Givernyn kylässä 75 kilometrin päässä Pariisista.

Clude Monet, kuten muut taiteilijaryhmään kuuluneet, olivat liian köyhiä asuakseen Pariisissa. He muuttivat Pariisin ulkopuolisiin kyliin, joissa maalasivat luonnon ja valon ilmiöitä. Myös Claude Monet eli kiertolaiselämää kunnes lopulta 43 vuotiaana löysi perheelleen kodiksi vanhan siideritehtaan Givernyn kylästä vuonna 1883. Talo oli vaaleanpunainen ja ikkunanpuitteet olivat harmaat. Värit ja kukkivat omenapuut saivat Monet’n päättämään, että tästä tulee hänen perheensä koti.

Aluksi Givernyn puutarha oli pelkkä omenatarha. Se muotoutui nykyiseen muotoonsa Claude Monet´n asuessa siellä perheensä kanssa 43 vuoden ajan. Monet’n kuoleman jälkeen puutarha rappeutui. Kuuluisat lummelammikort kasvoivat umpeen, japanilainen silta romahti ja tarkkaan harkitut kukkaistukset villintyivät. Puutarhan entisöinti alkoi vasta 1980-luvulla ja kesti kymmen vuotta.

Claude Monet kykeni rakentamaan puutarhansa Amerikkaan myytyjen teostensa tuloilla. Myöhemmin tehdyn restauroinnin suoritti myös amerikkalaisrten rahoittama säätiö.

Tänään puutarha on suosittu turistikohde. Se on avoinna vieraille seitsemän kuukautta, jonka jälkeen alkavat mittavat työt kasvien suojelemiseksi talvelta ja uusien taimien kasvatus kevättä varten. Puutarhassa vierailee 500 000 ihmistä vuosittain.

Vaaleanpunainen talo oli entinen siideritehdas, jota ympäröi hehtaarin kokoinen omenapuutarha. Väri rakennukseen tuli entiseltä, Guadalupessa syntyneeltä omistajalta. Monet lisäsi taloon vihreät ovien-ja ikkunoiden karmit. Kuuluisa Japanilainen silta on myös vihreä. Tästä väristä tuli kyläläisille le vert Monet, Monet´n vihreä.

Hedelmäpuut poistettiin ja talon ympärille rakennettiin kukkapenkkejä. Värit olivat kasveissa tärkeitä, kuten kasvien kasvaminen ja levittäytyminen villisti penkeissä. Tästä taiteilijaa myös kritisoitiin.

Kukkien ja kasvien väreissä näkyivät taiteilijan maalauksissaan käyttämät väriyhdistelmät kuten keltaisen ja sinisen ja keltaisen ja violetin yhdistelmiä. Kukkapenkkien etuosaan istutettiin lämpimiä värejä ja taakse kylmemmän värisiä kasveja, aivan kuten maalauksissa, luomaan avaruutta ja tilallisuutta. Puiden varjojen siniset kasveja vahvistivat varjon voimakkuutta.

Monet keräsi erityisesti sinisiä kasveja. Unikot, tuliunikot, kurjenmiekat, pionit, ruusut, krassit ja jopa horsmat kasvoivat etuosan puutarhassa.

Monet omisti suuren määrän japanilaisia puupiirroksia. Hänellä oli yli 200 teosta omistuksessaan Hokusailta ja muilta aikanaan Eurooppaan tuotetuilta japanilaisilta taiteilijoilta.

Monet piti kukkapuutarhaansa jinin edustajan. Jin edustaa kiinalaisessa ajattelussa feminiinisyyttä, pimeyttä, kosteutta sekä passiivisuutta. Tämän jälkeen hän alkoi haaveilla jangista, joka symboloi maskuliinisuutta,valoa, kuivuutta ja aktiivisuutta.

Vuonna 1893 hän alkoi rakentaa lummepuutarhaansa, josta tuli hänen viimeisten vuosien maalaustensa aihe. Vesipuutarhan rakentamisessä oli monta erilaista vaihetta. Parhaimmillaan sitä ylläpiti ja hoiti kuusikin puutarhuria. Vesi kaksiosaiseen lampeen tuli läheisestä Eptejoesta. Aluksi paikalliset asukkaat pelkäsivät lampeen istutettuja lumpeita myrkyllisinä. Puutarhan rakentaminen alkoi vuonna 1893 ja parin vuoden kuluttua kuuluisa japanilainen silta saatiin rakennettua.

Puutarha oli Monet maalausten aihe. Hän on sanonut, että puutarha opetti hänet malaamaan. Erityisesti lumpeet ja lummelammikko olivat hänen intohimonsa kohde viimeisinä 30 elinvuotenaan. Hän maalasi 300 maalausta lumpeista, joista 40 oli suuria paneeleita.

Nämä valtavat maalaukset Monet lahjoitti Ranskan valtiolle ja ne ovat esillä Pariisin O´rengerie museossa.

Vesipuutarhan esikuvana

pidetään japanilaisia puutarhoja kiemurtelevine mu otoineen, siltoineen ja vesineen. Lumpeita esiintyy eri väreissä, valkoisia, kel taisia, vaaleanpunaisia ja laventelinsinisiä. Ne kukki vat koko kesän ajan. Monet´n aikana yksi puutarhuri hoiti vain lummelammikkoa.

Monet`n maalauksiin lummelammikot ilmestyivät laajoina vesipintoi na, tyhjinä tiloi na, sinisenä valohämynä ja vahvoina ja voimakkaina värien massoina. Niissä näkyi taiteilijan vahva sivel timen jälki. Sommittelu oli abstraktia, lumpeet kelluvat veden pinnalla, pajujen oksat heijastuvat veteen. Veden ohimenevä välke ja heijastumat ovat läsnä maaluksissa. Impressionismi halusi jo 1870-luvulla kuvata ohimenevää, kiitäviä hetkiä, sumua ja höyryä.

Monetin viimeisten vuosien maalaukset ovat kaiken tämän kiteytymiä.

Lähde: Monet´n puutarha, Vuodenajat Givernyssä/Vivian Russell,WSOY, 2004

“Puutarha on opettanut minut maalaamaan”

Monet’n Vihreä

Claude Monet’n koti

Helteisen päivän aamu Pariisissa

Retki Givernyn kylään vierailemaan taiteilija Claude Monet’t kuuluisaan puutarhaan. Edellisen päivän nähdyt,taidemuseo Orange’n näyttelyhuoneita peittävät lummemaalaukset muuttuivat todellisiksi, fyysisiksi kokemuksi.

Aluksi taksimme noukki tähtiä tuikkivasta hotellista amerikkalaisen rouvan tyttäineen. Pariisin ulosmenoteillä opas huomasi, että vauraalta vaikuttaneen rouvan luottokortti ei toiminut. Alkoi armoton soittelu ex-miehelle, joka oli tiettävästi jäädyttänyt luottokortin.

Onneksi häiriötekijät katosivat heti, kun astuimme vihreistä puuporteista sisään ja eteemme avautui paratiisinomainen näkymä Monet’n kotitalon ympäristöön. Kauneuden, herkkyyden maailma, loistavat värikkäät kukkameret, ruusupensaat, hiekkateitä peittäneet unikon terälehdet - muisto ei tule koskaan katoamaan . Kiehtovinta oli lummelammikkot ja niiden vihreä, melkein viidakkomainen kasvusto.

Sisällä vaaleanpunaisessa talossa aika oli pysähtynyt, aivan kuin Monet oli juuri lopettanut työnsä ja jättänyt maalauksensa kuivumaan maalaustelineisini. Ikävä kyllä perikunta oli myynyt aidot teokset ja seiniä peittivät kopiot mestariteoksista. Kaikkialla leijui kuitenkin Monet`n henki ja suuri unelma, joka sai hänet työskentelemään ahkerasti eli värikkäänä edelleen.

Angritan maailma

Vuosia oli kulunut siitä, kun Yamatchyla oli lähtenyt kostamaan hallitsemansa

kylän tuhoa jättäen raskaana olleen vaimonsa Guamayalan temppeliväen hoiviin. Yamatchyla oli palannut sodasta voittajana ja seisoi nyt ylhäällä vuorilla, jumalten asuinpaikoilla ja katsoi alhaalla laaksossa lepäävää kyläänsä. Näkymä oli juuri sellainen kuin hän oli muistanut. Temppelikylän ääriviivat erottuivat terävinä aamun taivasta vasten tumman viidakon ylle. Aurinko paljasti kylän raunioista painaumia, jotka olivat jääneet jäljelle tulen tuhoamista asumuksista. Alhaalla laaksossa maasta kohosi vihreitä pensaita ja aluskasvillisuutta. Viholliset olivat polttaneet kylän ja tuhonneet sen yhdessä yössä. Eläminen siellä oli käynyt mahdottomaksi. Sota oli syttynyt kahden elämästään taistelleen heimon välille. Pitkään jatkuneet vihanpidon jälkeen ja seisoessaan kotikylänsä vuorilla Yamatchyla mietti, miten turhia sodan syyt olivatkaan. Ne siirtyvät isiltä pojille ja jokainen poika haluaa kantaa kädessään terävämpää veistä kuin isänsä tai isoisänsä. Puukko tai terävin pistin voi tehdä kuitenkin vain syvemmän haavan ihmisiin. Väkivalta ei voi koskaan voittaa, se voi vain tuhota ja rikkoa. Sota ja viha muuttavat ihmiset eläimiksi, joilta puuttuu myötätunto vieraita ihmisiä kohtaan.

Viidakko oli kasvattanut vuosien aikana tukevan vihreän maton palaneiden peltojen ja polkujen ylle. Niitä oli hoidettu ja niihin oli viljelty kuten ennenkin. Kylässä oli siis ihmisiä. Myös polkujen uomat kertoivat sen. Kaikkialla vallitsi kuitenkin rikkoutumaton hiljaisuus. Kukaan ei ollut suorittamassa aamuisia rituaaleja heimon perinteiden mukaan. Vain muutamia lintuja kaarteli temppelin yläpuolella. Yamatchyla keskitti katseensa temppeliin etsien sieltä elämän merkkejä, mutta hänen soturin katseensakaan ei ollut riittävän terävä näkemään niin kauas. Yamatchyla laskeutui varovasti vuorilta alemmas pyytäen mukaansa ottamiaan sotureitaan seuraamaan häntä.

Lopulta hän näki alhaalla virtaavan joen. Se ympäröi kylää kolmelta eri suunnalta. Sijaintinsa vuoksi kylää oli ollut helppo puolustaa eivätkä muukalaiset olleet päässeet yllättämään heitä pitkään aikaan. He olivat saaneet elää rauhassa ja vauraudessa kunnes kateus oli alkanut vaivata naapureita ja heitä, jotka näyttäytyivät

Yamatchylan väen edessä ystävinä. Näky joesta teki hänet iloiseksi ja toiveikkaaksi. Hän haistoi tutun tuoksun, jonka oli jo melkein unohtanut. Muisto tuoreesta, vastanostetusta ja tulella paistetun kalan herkullisesta mausta sai Yamatchylan hymyilemään itsekseen.

Yamatchyla säpsähti nähdessään nuoren tytön alhaalla joen penkalla. Hän tunnisti tytön Angritaksi, vaimonsa Guamayalan sisareksi. Tytöllä oli pitkät eri suuntaan sojottavat hiukset. Hänen kasvonsa olivat paahtuneet tummiksi auringosta tai liasta. Hänellä oli yllään repaleinen jaguaarin nahasta kasattu vaate. Yamatchyla muisteli, miten Guamayla oli pitänyt huolta sisarestaan. Vihkiseremonian jälkeen Guamayala oli muuttanut alas kylään miehensä perheeseen. Guamayala oli pyytänyt äitinsä sisarta Rosaa ja tämän poikaa muuttamaan ylös temppeliin huolehtimaan Angritasta, joka tunnettiin heimon parissa unennäkijänä.

Unennäkijä Angritasta oli tullut, kun kylän oli vallannut epätoivo. Kuivuus oli tuonut mukanaan nälän ja janon, sairaudet ja kyvyttömyyden iloon. Helpotusta haettiin luonnon merkeistä ja heimon vanhimmilta sekä uusilta ja vanhoilta jumalilta. Mistään ei ollut apua. Sitten Guamayala oli kertonut kylän naisille viisaasta pienestä sisarestaan, jolla oli erityisiä kykyjä nähdä tulevaan ja auttaa neuvoillaan. Kuninkaallisesta suvusta oli aina valittu yksi, jolla oli lupa ja taito olla yhteydessä heimon jumaliin, vierailla unissa vainajien luona ja kyky nähdä luonnossa jumalien viestit.

Guamaylalan tarinat olivat levinneet hänen käydessään kylässä hakemassa maitoa tai viemässä tekemiään käsitöitä tai kasvattamiaan yrttejä. Hän oli punonut tarinoillaan Angritasta unennäkijän. Guamayala oli kasvattanut Angritasta viisaan, mutta kohtalo määräsi tytölle enemmän mihin Guamayala oli varautunut. Hän oli avannut Angritan elämänlangan kerän, johon sisaren kohtalo ja elämäntehtävä oli piilotettu. Kun yhden säikeen oli ottanut kerästä esiin, seuraavat langat lähtivät pyörimään omalla voimallaan eikä niistä enää saanut

kiinni. Pian ihmiset olivat alkanneet tulla Guamayalan luo. He olivat pyytäneet palveluksia ja neuvoja Angritalta, pyhältä tytöltä, uniennäkijältä, ennustajalta, vedestä syntyneeltä. Niin olivat tavanneet myös Yamatchyla ja Guamayala.

Eräänä aamuna Yamatchylan palvelija oli kavunnut ylös temppelin jyrkkiä portaita. Hän oli tullut pyytämään apua. Kuninkaan vaimo oli ollut sairas. Kaiken toivon menettäneinä he olivat tulleet hakemaan apua Angritalta. Sellaisesta pyynnöstä oli mahdoton kieltäytyä. Guamayala oli sekoittanut illalla Angritan juomaan voimakkaita yrttejä, jotta jumalat tulisivat heidän luokseen.Guamayala oli valvonut yön sisarensa vierellä ja poiminut Angritan välittämät viestit talteen. Aamulla Guamayala oli laskeutunut alas kuninkaan majaan ja kertonut sen, minkä tunsi parhaaksi. Kuin ihmeen kautta kuninkaan vaimo, joka oli myös Yamatchylan äiti, oli parantunut.

Sen jälkeen Angritan ja Guamayalan elämä ylhäällä temppelissä oli muuttunut kevyemmäksi. Yamatchyla oli lähettänyt miehiä auttamaan raskaissa töissä ja tuomaan heille viidakon riistaa. Heidän ei tarvinnut enää miettiä, mistä saisivat jokapäiväisen ateriansa tai lämmintä ylleen. Angrita ja Guamayala saivat yllin kyllin ruokaa ja pilkottuja kuivia puita tulen tekoon. Heille tuotiin lahjoja ja saviastioita, koruja ja kudottuja kankaita kylmiä öitä varten. Vaimot, äidit ja sisaret olivat käyneet pyytämässä neuvoja Angritalta, heimon pyhältä tytöltä. Guamayalan neuvokkuuden ja Angritan unien avulla he olivat selvinneet.

Tietämättään Guamayla oli sytyttänyt liekin kuninkaan pojan, Yamatchylan, sydämeen. Rakkaus oli liittänyt heidät yhteen, ja Guamayala oli muuttanut miehensä luo ja Angrita oli jäänyt temppeliin Rosan ja Yamalin hoitoon.

Nämä muistot nousivat kirkkaina kuvina Yamatchylan mieleen hänen seisoessa ylhäällä vuorilla katsomassa kotikylänsä raunioita.

”Miten villiltä Angrita näyttäkää! Hän on kuin viidakon kasvi, joka on kasvanut taivaan valosta. Oliaiko sittenkin mahdollista, että Guamayala oli selvinnyt hengissä? Oliko hän synnyttänyt uuden elämän? Se minun pitää selvittää mahdollisimman pian.”

Näin Yamatchyla mietti, kun hän seurasi Angritan sulavia liikkeitä alhaalla joella. Angrita siirtyi ketterästi joen pinnasta kohoaville kiville. Joki oli ajan voimalla hionut ne sileiksi ja litteiksi. Angrita alkoi hangata kivellä värikkäitä kankaita puhdistaen niistä likaa pois. Kuuliko Yamatchyla tuulen tuovan mukanaan Angritan laulua? Vai oliko se vain muisto tutuista lauluista, joita hänen vaimonsa oli hänelle laulanut?

Kun Yamatchylalla oli ollut sodan riehuessa vaikeaa, hän oli vetäytynyt omaan rauhaansa ja asettunut muista erilleen maahan makaamaan. Suljettuaan silmänsä Guamayala oli ilmestynyt hänelle. Yamatchyla oli

pystynyt kuulemaan hänen äänensä ja laulu oli sulattanut hänestä pois yksinäisyyden ja toivottomuuden. Laulun sanat olivat koskettaneet hänen sieluaan ja pelko oli häipynyt. Toivo ja rakkaus olivat palanneet. Yamatcyla oli

saanut voimansa takaisin ja hän oli vienyt miehensä taistelusta taisteluun, voitosta voittoon. Vihollisten tekemät haavat olivat kuitenkin jääneet Yamatchylan kehoon. Ne tykyttivät kyljessä ja olkapäässä muistuttaen haavoittumisistaan. Haavat eivät olleet umpeutuneet, vaan märkivät ja tykyttivät alituisesti. Hän oli selvinnyt ja torjunut kuoleman käden, mutta sen jääkylmä ja tainnuttava kosketus ei ollut kadonnut. Kuoleman hengitys ei enää häipyisi vaan hänen oli hyväksyttävä sen läsnäolo.

Sota heimojen välillä oli jatkunut usean sadonkorjuun ajan. Satoa ei ollut kasvanut korjattavaksi, vaikka aikaa oli mitattu luonnon merkkien mukaan. Miehet olivat taistelleet maasta, viidakosta, vedestä ja ennen kaikkea kunniasta. Ennen sotaa heimot olivat syyttäneet toisiaan, että kumpikin oli metsästänyt toistensa mielestä liian laajoilla alueilla ja kalastaneet joen kalat. Kumpikaan ei ollut suostunut myöntämään, että viidakko oli ollut tyhjä eläimistä ja joki oli ollut kuiva, eikä syy ollut kenessäkään. Luonto tekee omat päätöksensä ja ihmisten on elettävä sen lakien mukaisesti. Sopeuduttava tai kuoltava. Oli ollut helpompi nähdä vika vihollisessa kuin katsoa totuutta silmiin.

Syy sotaan oli alkanut unohtua taistelujen edetessä, jos sitä koskaan oli oikeasti ollut olemassakaan. Jokainen haudattu sotilas oli lisännyt halua kostaa, ja jokainen nöyryytetty vaimo oli kasvattanut katkeruutta. Vihdoin Yamatchylan oli onnistunut karkottaa Quamatchyla miehineen kauemmas. Paljon miehiä oli kuollut ja jäänyt viidakkoon, mutta Yamatchyla oli lopulta saavuttanut viidakon valtiuden. Oli tullut aika palata takaisin kotiin, Yamatchylan katseen alla lepäävään temppelikylään.

Yamatchyla ei ollut ylpeä muistaessaan, miten lähtö sotaan oli tapahtunut. Hän oli jättänyt Guamayalan, joka oli ollut viimeisillään raskaana kylään selviämään yksin. Kylä oli ollut tulessa ja väki oli säntäillyt kauhuissaan kohti viidakkoa.

Tulen uhka oli saanut ihmiset toimimaan. Lapset olivat roikkuneet äitiensä sylissä mykkinä kauhusta. Isommat lapset olivat juosseet pois kylästä kantaen sen, minkä jaksoivat. Kaikki oli ollut sekavaa eikä kukaan ollut ajatellut muuta kuin omaa selviämistään. Yamatchyla miehineen oli johtanut väkijoukkoa kirkunan ja itkun säestämänä. Miesten suru oli noussut otsille syviksi juoviksi ja kylmiin kostoa huutaviin katseisiin. Yamatchyla oli katsonut taakseen juostessaan miestensä kanssa viidakossa etsien Quamatchylan miehiä. Hän oli nähnyt temppelin harjan kohoavan viidakon yläpuolella ja oli pyytänyt jumalilta, että ne suojelisivat Guamyalaa kunnes hän palaisi. Paluun aika oli tullut.

Yamatchyla näki joen mutkasta lipuvan heiveröisen lautan, jota ohjasi vahvan näköinen nuorukainen. Hän tunnisti tämän Yamaliksi, heimon kalastajan pojaksi. Yamatchyla hymyili, kun hän näki nuorukaisen nostelevan saalistaan Angritan edessä. Niin tekee nuori soturi esitellessään voiton merkkejään. Yamatchyla olisi halunnut huutaa heille paluustaan. Kertoa, että sota oli ohi ja väki palaisi takaisin. Mutta he eivät tunnistaisi häntä, vaan

pelästyisivät hänen haavoittunutta, nääntynyttä ja likaista olemustaan. Oli odotettava ja toimittava viisaasti. Yamatchylan toiveikkuuteen sekoittui huoli. Hänen mukanaan tulisi joukko Quamatchylan väkeä, naisia, lapsia, vanhuksia ja juuri äskettäin nuorukaisiksi muuttuneita poikia. Nämä olivat kielloista huolimatta seuranneet Yamathcylaa. Heillä ei ollut muuta mahdollisuutta selvitä, sillä heidän omat miehensä olivat joko kuolleet tai paenneet. Naiset olivat pakanneet kankaansa, työkalunsa, muutamat eläimensä sekä vastasyntyneet lapsensa ja lähteneet Yamatchylan perään. Miten uusi elämä kylässä järjestyisi? Miten naiset oppisivat elämään yhdessä, yhdistämään tapansa ja jakamaan miesten metsästämän ruoan? Väki oli kulkenut koko mtkan erillään, mutta heimojen yhdistymisen aika oli lähellä. Heidän olisi koottava voimansa, jotta syntymäisillään oleva uusi elämä kestäisi.

Yamatchyla tunsi Quamatchylan katseen seuraavan heitä, mutta se tuli kaukaa eikä vielä pystynyt tavoittamaan heitä. Se oli haavoittuneen eläimen katse, mutta se ei ollut vaaraton ja muistutti alituisesta sodan uhasta. Yamatchyla pohti, miten hän selittäisi tulevan heimonsa tasavertaiset oikeudet omalle väelleen? Miten hänen heimonsa naiset kohtelisivat vieraita naisia, jotka olivat raskaina vihollisen sotureille. Sota oli ajanut heidät yhteen kysymättä ovatko he vihollisia vai ei.

Näitä miettiessä,Yamatcyla keräsi läheiset soturinsa ja kertoi heille, että oli aika palata takaisin leiriin muiden luokse. Hän haistoi heidän kipunsa ja piilossa tihkuvat haavansa likaisten vaatteiden alla. Niin kauan kuin he eläisivät, miehet muistaisivat tikarit ja myrkkynuolet, jotka olivat iskeytyneet heidän kylkiinsä.

Muistot tulisivat seuraamaan heidän nostaessa lapsia syliinsä tai kun he osoittaisivat naisilleen rakkauttaan.

Viha oli iskenyt heidät tainnoksiin viidakon pohjalle, mutta he olivat selvinneet auttamalla toisiaan. Miehet olivat nähneet, miten julma ihminen voi olla. Pelottavaa oli ollut huomata tuo sama pahuus omassa sisimmässä.

Illallalla yön lähestyessä Yamatchyla puhui väelleen. Hän pyysi vierelleen viisaan lesken, joka oli nähnyt oman miehensä kuoleman.

”Hän osaa kyllä valita sanansa oikein”, ajatteli Yamatchyla.

Leskellä oli harteillaan miehensä soturiviitta, jossa paikoittain näkyi vielä kuivunut veri ja lika. Leski ei ollut halunnut pestä sitä. Tummat paakut olivat kunniakkaan taistelun jälkiä ja muistoja miehestä, joka oli antanut hänen sisäänsä uuden elämän alun. Viitta kätki alleen raskaudesta paisuneen vatsan. Toivottomuuden keskeltä oli nousemassa uusi elämä. Tämän vuoksi leski halusi kääntää katseensa tulevaan eikä antaisi minkään vahingoittaa sisällään orastavaa elämää. Siksi leskeen luotettaisiin. Yamatchyla uskoi, että tuo luottamus pystyisi sitomaan solmuja ihmisten välille niin että siitä muodostuisi verkko. Aika näyttäisi kuinka hyvin se kestäisi.

Yamatchyla katsoi ihmisjoukkoa, jossa oli eri-ikäisiä naisia ja lapsia, vanhuksia ja taisteluissa pahoin haavoittuneita. Omia ja vieraita. Yamatchyla huomasi, että joukossa oli myös yksi epämuodostunut jalaton

nuorukainen. Hän muisti, miten muukalaiset olivat vaatineet häntä mukaan, vaikka pojasta oli ollut paljon vaivaa. Naiset olivat rakentaneet puualustan, jolla jalatonta saattoi kantaa. He kutsuivat tätä Bakaliksi. Nyt he istuivat kaikki tulen ääressä ja katsoivat leskeä odottaen tämän puhetta. Leski aloitti puheensa varoen ja sitten vähitellen rohkeammin.

”Tulimme tänne Yamatchylan joukkojen mukana. Meillä ei ollut muuta mahdollisuutta, sillä ei ollut paikkaa minne olisimme voineet mennä. Sota repi rikki kotimme, maamme täyttyivät verestä ja kuolleiden ruumiit pilasivat peltomme. Nälkä ajoi meidät pakoon vieraille maille kauemmas kuin koskaan olimme kuvitelleet matkaavamme. Me emme olisi pärjänneet keskenämme. Näitte, miten minusta tuli leski. Yamatchylan soturin tikari tappoi mieheni, mutta silti pyydän, että tuotte aseenne Yamatchylan jalkoihin. Teillä on aseita piilossa viittojenne ja korienne kätköissä. Luopukaa niistä merkkinä uskollisuudestanne. Siten me voimme lunastaa uuden johtajamme antaman turvan ja paikan, jossa saamme jatkaa elämäämme.”

Leski odotti. Kukaan ei liikahtanutkaan, vaan he tarkkailivat toisiaan epäillen ja miettivät, kuka ottaisi ensimmäisen askeleen, kuka uskaltaisi viedä piilossa olleet aseet. Entä jos Yamatchylan miehet vangitsisivat aseita tuovat ja heittäisivät rotkoon kitumaan? Niin oli käynyt matkalla, jos joku oli hiipinyt salaa ruokavarastolle tai tullut liian lähelle päällikköä. Kun kukaan ei liikahtanut ja Yamatchyla alkoi puhua:

“Minun on tullut aika palata kotiin. Vien sinne mieheni, soturini ja väkeni. Jos te seuraatte meitä, on aika laskea aseet ja solmia liitto välillemme. Meidän on rakennettava uusi elämä yhdessä, sillä mitään vanhaa ei enää ole, ei täällä eikä teidän maillanne. Kaaoksesta on synnytettävä uudet tavat ja otettava mukaan vanhat jumalat

entisten rinnalle. On vain muistot ja henkäys jostakin, jota oli joskus ennen. Muistot liikkuvat meidän yllämme kuin tuulen varjot, mutta niistä ei ole meille apua. Ne eivät tuo meille ruokaa eikä juomaa. Ne voivat lohduttaa meitä hetken. Viidakko ja viilieläimet ovat vallanneet entisen kyläni. Missä ennen oli jonkun koti, on nyt piikikäs pensas. Meidän on oltava rohkeita ja kädet vereen tahriutuneinakin uskottava toisiimme ja huomiseen. Aamulla lähden muutaman soturini kanssa alas kylään. Jätin sinne vaimoni lähdettyäni sotaan. Toivon, että Guamayala on siellä. Te odotatte täällä ja haemme teidät, kun aika on sopiva.”

Väki liikahteli hermostuneesti Yamatchylan puhuessa. He olivat alkaneet pitää Yamatchylaa johtajanaan ja luottamaan, että he saisivat tältä turvan ja jokapäiväisen ateriansa. Entä jos Yamatchylan poissa ollessa Quamatchyla palaisi ja tappaisi heidät kaikki, petturit ja vihollisten mukaan lähteneet? Milloin muut voisivat seurata Yamatchylaa? Nämä ajatukset leijuivat pimenevässä illassa. Yamatchyla näki ne, mutta hän ei välittänyt niistä. Hän tiesi, että naisten, vanhusten ja vammautuneiden sotureiden oli luotettava häneen. Heidän oli odotettava hänen paluutaan, sillä he olivat liian väsyneitä mihinkään muuhun.

Matkallaan he olivat kulkeneet öisin ja nukkuneet päivisin piilossa miesten vartioidessa heidän untaan. Päivät olivat olleet liian kuumia kulkea. Milloinkaan ei voinut olla varma veden saannista. Nälkä oli seurannut heitä minne he menivätkin. Yön pimeydessä he olivat olleet kuitenkin turvassa. Taivas ja siinä roikkuneet tähdet olivat ohjanneet heitä kohti omaa kylää. Yöllä oli ollut omat säännöt, hiljaisuuden ja keskittymisen taidot olivat olleet tarpeen. He olivat olleet viidakon armoilla. Heidän oli pitänyt keskittyä jokaisesta päivästä ja yöstä selviämiseen. Viha ja pelko palaisivat sitten myöhemmin. Kun Yamatchyla oli lopettanut puheensa, Bakal huusi kovalla äänellä:

”Päällikkö, tule hakemaan minun aseeni, sillä en pysty niitä itse tuomaan!” Kaikki kääntyivät kauhistuneena katsomaan Bakalia, joka oli noussut istumaan ja piti käsissään terävää veistä. Se oli soturin ase. Mistä tuo raajarikkoinen oli sen saanut? Myös Yamatchyla arvioi nuorukaisen sanoja ja mietti itsekseen ettei ole viisasta arvioida ketään ulkomuodon perusteella. Yamatchyla meni Bakalin luo ja näki tämän epämuodostuneen kehonsa ja kysyi:

”Kuka olet ja mistä olet saanut soturin aseet? Luultavasti et ole itse ollut taisteluissa?” Yamatchyla kysyi huvittuneella äänellä ja hänen lähellä olleet miehet alkoivat nauraa pilkallisesti. Bakal huomasi katseen ja kuuli ivallisen naurun, mutta ei välittänyt niistä vaan vastasi:

”Ei minua tarvitse sääliä tai pilkata. Olen ollut pitkää rampa ja olen saanut kuulla pilkallisia sanoja. Minua on osoitettu sormilla tai jätetty kokonaan huomioimatta. Minulla on edelleen suoja ympärilläni, en ole kuluttanut sitä vielä loppuun. Sukuni on ollut soturien suku, mutta minuun se päättyy. Sukuni on kuollut eikä muita ole enää jäljellä. En tee näillä aseilla mitään. Ota ne ja anna minulle rauhallinen paikka kylässäsi.”

Yamatchyla otti Bakalin ojentamat aseet sanomatta mitään. Samalla hetkellä myös muut muukalaiset alkoivat kaivaa piilossa olleita aseitaan tuodakseen ne Yamatchylalle. Hän katsoi niitä ja hymyili ajatellen ettei niistä olisi ollut paljoakaan vaaraa hänen sotureilleen. Mutta ele oli enemmänkin side, joka liimaisi kaksi vierasta kansaa yhtenäisemmäksi. Aamulla ennen kuin muut olivat heränneet Yamatchyla lähti leiristä uskollisimpien miestensä kanssa etsimään mitä entisestä elämästä oli jäljellä.

euraava Lila ilmestyy adventin aikaan S