Henkilökohtainen muistoni:

Lakki, jota kannoin ylpeydellä

Aina välillä, kun etsin sopivia vaatteita ja asusteita, muistelen yhtä lippalakkia, joka minulla oli lapsena. Se oli vaaleanpunainen, siinä oli ruutuja ja muistaakseni myös jonkinlainen rusetti. Se lakki oli asia, joka herätti minussa ylpeyttä, kenties vahvisti minussa jonkinlaista identiteettiä ja tunnetta siitä, että olen löytänyt itselleni sopivan asian. Se vaaleanpunainenlakki oli kanssani pitkään ja edelleen huomaan etsiväni kaupoista jotain sellaista. Jotain asiaa tai vaatetta, josta voisin saada sellaisen tunteen, sellaisen ylpeyden ja jota voisin käyttää vuodesta toiseen, kunnes siitä muodostuisi lähes tavaramerkki.

Muistan luoneeni siihen lakkiin tunnesiteen – kuin mikään muu hattu tai lippalakki ei olisi palvellut minua samalla tavalla. Kuin hatusta olisi muodostunut ystävä, joka on kohdannut samat tunteet, hetket ja tapahtumat kuin minä. Kuin lakki olisi muotoutunut ajan mittaa yhä sopivammaksi ja sopivammaksi juuri minun päähäni. Kuten usein muistoilla on tapana, sekin hattu haalistui ja kului ajan mukana ja lopulta hävisi elämästäni, kun uusi astui osaksi matkaani. Se on elämää, mutta mikään ei tule koskaan korvaamaan tätä hattua ja ehkä se on muistoissakin olennaista: niitä ei tarvitse korvata uusilla, vaan uudet ovat ainoastaan uusia muistoja eivätkä vanhojen korvaajia. Voin yhä palata muistoon lakistani ja ajatella, että kaikella ainutlaatuisella, kuten tällä lakilla, jonka kankaan pystyn edelleen tuntemaan käsissäni kaikella on aikansa ja oma ainutkertainen hetkensä