Teemana Toivo
Sisällys
07. ALUKSI
Pirkko jättää haikeat hyvästit kesälle ja suuntaa Lilan kanssa kohti syksyä.
10. SYKSYN TUNNELMIA
Maijan kuvat matkoista, arjesta, kirjoista ja taiteesta.
16. TOIVO ELÄMÄSSÄ
Mitä toivolla tarkoitetaan?
Toivon aakkoset ja toiveikkaat tehtävät. Toivo erisnimissä.
28. INSPIROIVIA ASIOITA
Bauhaus koulu tulevaisuuden laboratorio muotoilussa.
Taitelija Georgia O’Keeffe New Mexicossa. 42.
46. ELÄINTEN ENTEET
Elsa Morante, Gianni Sola ja Elena Ferrante Pirkon kirjaystävinä.
Angritan joutuu luopumaan lopullisesti Yamalista ja rakkaasta Jauguaaripuustaan.
Tekijöitä
LINNEA @linneabeataa
Linnea palaa Lilan pariin seuraavassa numerossa. Linneaa inspiroivat arjen kohtaamiset, syksyiset maisemat, ohikiitävät tarinat ihmisten kasvoilla, värit, värittömyys. Elokuvat, joihin voi upota ja joista voi löytää toiveikkutta elämään. Kirjallisuus, joka antaa aikaa upota ymmärrykseen.
MAIJA @maijakorhonen
ALUKSI
Goodbye summer
Tervetuloa
syksy
Kuudennnen Lilan teemana on toivo. Parhaillaan on käynnissä Roosa-nauha keräys, syöpäjärjestön kampanja. Sen tunnus on tänä vuonna Anna Toivon Elää. Kaunis ja tärkeä kampanja, joka koskettaa lukuisia ihmisiä, niin syöpäpotilaita kuin heidän läheisiään.
Tässä Toivon Lilassa Maijan maalaus “Light of the Wordl” syntyi Maijan oman sairastumisen jälkeen. Maalauksessa maailman valo paistaa ison rakennuksen ikkunoista, Toivon Talosta. Sairaalat ovat tämän päivän toivon taloja.
Lilassa pohditaan toivoa ja toivon käsitettä useasta näkökulmasta. Miten sitä on märitelty eri aikana ja eri kulttuureissa? Miten se näkyy taiteessa ja filosofiassa? Miten toivoa voi lisätä omilla asenteilla? Miksi toiset ovat epätoivoisempia kuin toiset?
Kirjaystävät tulevat Italiasta suosikkini Elena Ferranten seuraksi. Äskettäin New York Times kysyi, mitkä kirjat ovat tämän kuluneen vuosisadan parhaita. Iso kysmys, mutta Elena Ferrante pärjäsi hyvin. Hänen kirjansa oli ykkönen krii-
tikoiden mielestä ja kahdeksanneksi paras lukijoiden listalla. Mahtavan menestyksen takia lisäsimme tähän Lilaan ensimmäisen lehden tekstin Elena Ferrantesta.
Gianni Sollan Ystävyden Oppitunti ja Elsa Moranten La Storia ovat kuin samaa kirjaperhettä, Ferranten sukulaisia ja ystäväkirjoja. Vain eri aikaan kasvaneet ja eri tavoin syntyneet. Kaikissa kuvataan italalaista elämää ja siinä selviytymistä.
Maija esittelee Bauhaus koulua ja amerikkalaisen taitelijan Georigia O´Keeffen Lilan tyyli-ikonina. Maija opetti vuosia käsi - ja taideteollisuusalalla Bauhaus koulussa luotujen ideoiden ja teorioiden pohjalta värioppia ja sommittelua. Bauhaus on ollut myös suomalaisen muotoilukoulutuksen lähtökohta. Bauhaus koulussa luotiin jo 1920-luvulla idea muotoilun, käsityön ja taiteen liittämisestä yhteen Uudet tutkimukset ja tateesta ja muotoilusta kirjoitetut kirjat ovat tuoneet esille naisten aseman koulussa. Koulu oli radikaali ja loi kuvaa tulevaisuuden maailmasta.
Georgia O`Keeffesta muodostui valokuvien kautta 1920-luvulla kuva vahvasta ja it-
senäisestä naisesta. Hän on merkittävimpiä ensimmäisiä modernistisia taidemaalareita
Amerikassa. Hänen kotinsa New Mexikossa ovat museoina. Hän eli 99-vuotiaaksi ja 1960-luvulta hänestä on valokuvia pukeutuneena Marimekon vaatteisiin.
Aikaisemmissa Liloissa on esitelty kukkien symboliikkaa ja niihin kätkettyjä merkityksiä. Nyt eläimet kertovat meille viestejään. Lila kehottaa kaikkia katselemaan ympärilleen luontoon ja kuuntelemaan sitä. Mikä olisi parempin aika mennä metsään kuin juuri nyt, väriloistoa ja arjen rikkautta ihailemaan.
Angritan tarina jatkuu, Angrita joutuun luopumaan lopullisesti Yamalista ja rakastamastaan jaguaaripuusta. Onneksi hänellä on lähellä uusia ystäviä, Pakal, Suuri Apina ja tietysti Rosa. Myös Angritan sisar Guamayala palaa Angritan luo poikansa Guan kanssa.
Jos joku kysyy meiltä, miksi me teemme tätä, vastaamme, että Lilan parissa on aina hauskaa ja me viihdymme yhdessä. Esittelemme omat innostuksen lähteemme, kirjat, joita olemme lukeneet äskettäin. Pimeys on laskeutunut syksyn edetessä ja miten tärkeää on, että on koti! Koti on jokaiselle omanlaisensa. On turha vertailla niitä toisiin somessa, instassa esitettyihin. Rakastetaan omia kotejamme, tavaroita,
jotka ovat täynnä muistoja, valokuvia. Niiden avulla voi palata vaikka äskeiseen kesään. On tärkeää hakea merkityksellisiä hetkiä ja asioita omaan arkeen. Toivottavasti kaikilla on koti ja turvapaikka, jonne voi hakeutua keräämään voimia!
Toivottavasti viihdyt Lilan parissa! Kiitos, että seuraat meitä ! Pirkko
äskettäin luettua
KAUNOKAISIA, ANN NAPOLITANO Amerikkalaisuuden kuvaus, sisarukset ja William, joka yskiessään piiloutuu vaatekomeroon, että ei häiritsisi masentuneita vanhempiaan. Miten William selviytyy? Romaania on kutsuttu tämän hetken Pikku naisia - kirjaksi.
JÄÄMEREN LAULU, INGEBORG ARVOLA
Parantajan ja oman tiensä kulkijan, Priitta-Kaisa Sepänjärven matkan kuvaus Sodankylästä Norjaan. Eletään 1800-luvun loppua ja rakkaus elää sielläkin voimalla, johon ihmisillä ei ole otetta.
TELL ME EVERYTHING, ELIASABETH STROUT
Lucy Barton ja Olive Knitteridge tapaavat tarinoiden äärellä. Kaikki näyttää ihan tavalliselta heidän elämässään, mutta pinnana alta voi nähdä ihmeellisiä ihmiskohtaloita ja tapahtumia. Ja Stroutilla on taito luoda niistä kiinnostavia romaaneja.
SYKSYN TUNNELMIA
Kollaasi Kumu-museon teoksista
Kuvat Maija Korhonen
Toivo Elämässä
Teksti Pirkko Korhonen
Kuvat Maija Korhonen
Maija maalasi teoksen “Light of the World”, Maailman valon toivuttuaan syövästä ja siihen liittyvistä kovista hoidosta. Maija kertoi, kuinka katsoi
TYKS:n yläkerroksen huoneensa ikkunasta Turun kaupunkia. Siellä olevia ihmisiä ja hämäryyttä.
Vielä oli kuitenkin toivoa ja maailmassa valoa.
Toivo yhdistetäänkin usein sairaudesta toipumiseen. Ja sairaala tovat tämän maailman Toivon Taloja, joista toivottavasti mahdollisimman monesta ikkunasta paistaa valo.
“Minulle annettiin toivoa.” Näin kuuluu usein vakavasti sairastuneen sanovan. Toivon merkitys sairauden paranemisprosessissa on tärkeä. Usko toipumiseen on tärkeää. Ainakin se helpottaa sairauden kanssa elämistä. Toivo on ihmisluonteen ominaisuus, jonka avulla voimme tulla jollakin tavalla toimeen epävarmoissa tilanteissa. Optimistisille persoonille toiveikkuuden ylläpito on luontevampaa. Heillä on syntymästä asti saatu perimä, joka on pohja heidän toiveikkaalle persoonallisuudelleen. Heillä on enemmän ominaisuuksia ja resilienssiä ottaa vastaan haasteita.
“Toivo on voiman lähde
Maaret Kallio
Toivolla on monta määritelmää.
Sen sanotaan olevan harras odotus ja toiveikas mieliala.
Luontaisen temeperamentin lisäksi tunteet syntyvät aikaisemmista kokemuksista, kasvatuksen luomista tavoista toimia vaikeissa tilanteissa. Myös geenimme, jotka ovat perusta temperamentillemme, olemme saaneet syntymässämme. Paljon on siis asioita, joihin emme pysty vaikuttamaan.
Positiivinen tunne, kuten toivo, antaa yksilölle laajemman näkymän haastavissa tilanteissa. Resilienssi eli joustavuus lisääntyy, motivaatio vahvistuu ja aivojen positiivisia tunteita välittävä aivojen dopamiinitaso nousee. Aivojen etuotsalohkojen kyky säädellä tunteita, ratkaista ongelmia paranevat. Mahdollisuudet selvitä lisääntyvät. Toivo voi näkyä kirkkaammin pimeinäkin hetkinä.
Maailma tarvitsee toivoa. Kun aloin pohtia toivon käsitettä, törmäsin kirjallisuuteen, joka liittää toivon sairauteen.
Toivoksi sairaudesta paranemiseen ja toisaalta vastakohtaan epätoivosta. Toivo on elämän jatkumista ja epätoivosta nousemista. Tietysti tutustuin myös psykoterapeutti Maaret Kallion kirjaan toivosta. Ei ihme, että se on niin suosittu. Lohduttava puhe ja läsnäolon, myötäelämisen tunne välittyy kirjasta. Kallion teos on varmasti auttanut monia lukijoita epätoivon hetkillä. Auttanut löytämään toivon askeleita.
Toivolla on monta määritelmää. Sen sanotaan olevan harras odotus ja toiveikas mieliala. Uskotaan, että jotain myönteistä tapahtuu. Se on tavoitteellista, eteenpäin suun-
taavaa uskoa, että onnistuu ja menestyy. Siinä on aktiivinen olemus. Se ei ole vain passiivista odottamista, että jotain tapahtuu.
Toivoa voidaan tarkastella hyvin monesta eri näkökulmasta. Siihen voidaan liittää tunteet sekä ihmisen biologinen ulottuvuus. Miten toivo ja toivottomuus näkyvät tutkimusten mukaan aivoissa? Tunteiden ja aivojen yhteys kiinnostaa tutkijoita. Aivotutkimusten löydöt ovat antaneet monelle toivoa.
Toivo herättää ihmisessä tunteita ja ne voivat tutkijoiden mukaan myös heijastua toisiin ihmisiin. Toivo ja epätoivo voivat myös tarttua. Ilmiötä voidaan selittää joko sosiaalipsykologian ryhmäilmiön käsitteen avulla tai peilisoluilla. Yksilöllä on taipumus sopeutua ryhmään, tunnetasolla ja solutasolla. Kehomme on rakentut niin, että siihen heijastuu tiedostomattomasti toisten tunteet ja asenteet.
Toivo voidaan nähdä myös sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Erilaiset uskonnot edustavat tätä yhteisöllisyyttä. Toivo on jonkun joukon yhteinen asia ja tavoite on selviäminen tai parempi elämä.
Onko pakolaisuus myös toivoa kohti suuntaamista? Joukot jättävät kotinsa toivon katse silmissään?
Toivolla on länsimaisessa kulttuurissa historiansa. Muinaisen antiikin Kreikan jumaltaruston Pandoran lipas kätki sisäänsä toivon. Myytin mukaan pääjumala Zeus vihastui Prometheukselle, koska tämä oli opettanut ihmisille tulen teon taidon. Zeus loi Pandoran, maailman ensimmäisen naisen ja antoi tälle lippaan, jota Pandora ei olisi saanut avata. Tämä kuitenkin avasi lippaan päästen maailmaan pahan, kärsimyksen ja ikävät asiat, jotka meitä ihmisiä vaivaavat täällä maan päällä. Pandora pelästyi tekoaan paiskaten lippaan kannen nopeasti kiinni. Lippaan pohjalle jäi toivo, joka mahdollisti ihmisten elämän vihamielisessä maailmassa. Pandoran lippaan myytti on inspiroinut kirjailijoita, taitelijoita ja elokuvan tekijöitä tähän päivään asti.
Kreikkalaiset filosofit suhtautuivat toivon käsitteeseen epäillen ja kyynisesti. Antiikin maailman suuri uudistus, ideologia, joka elää länsimaissa valtauskontona, kristinusko, antoi voimakkaan sanoman toivosta ja pelastuksesta.
Uusi ajatus ihmisten tasa-arvosta, lähimmäisenrakkaudesta, toisten auttamisesta antoi toivoa Rooman valtakunnan alistetulle väelle. Toisaalta juutalaisuuden pohjalta syntynyt kristinusko otti paljon vaikutteita juutalaisuduesta kuten 10-käskyä eli eetisen perustan, jota kuitenkih täydensi.
Toivo liitetään länsimaisessa ajattelussa tähän maailmaan. Tavoitteet asetetaan maanpälliseen selviämiseen, materiaaliseen rikkauteen ja loistoon. Toisin on kahden miljardin aasialaisen elämässä. Hindulaisten ja buddhalaisten käsitys toivosta ylittää tämän elämän. Buddhalaisten mielestä elämän täyttää kärsimys, jota ihmisten on vaikea liennyttää. Siihen on olemassa keinoja ja opetuksia, mutta vasta lukuisten uudelleensyntymisten ja karmallisen velan häviämisen myötä ihminen voi saavuttaa nirvanan, valaistumisen tilan.
Toiveikkuus on jossain tuolla valaistumisessa. Ja kärsimys ja sen voittaminen on keino tavoittaa tuo tila.
Hindulaisuudessa uskotaan, että ihmisellä on sielu, joka syntyy aina vain uudelleen. Karman laki eli maanpäälliset teot määräävät tulevan uudelleensyntymän. Molemmissa uskonnoissa toivo siirtyy tulevaan, uuteen elämään, joka aukeaa eletyn elämän jälkeen. Kaikki kärsimys, joka on ollut läsnä, muuttuu kenties paremmaksi. Toivo on ollut jollain salaperäisellä tavalla läsnä kaikissa elämän kärsimyksissä. Uskotaan, että kun kärsin tämän koettelemuksen, seuraava elämäni on parempi. Jotkut kritisoivat näitä uskontoja liiallisesta alistumista kohtaloonsa ja siihen, että ihminen ei pyri riittävästi parantamaan elämäänsä maan päällä.
Lähi-idän uskonnot kuten juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat syntyneet toisiinsa jossain määrin vaikuttaen. Juutalaisuudessa maailman pelastajaan Messiaksen uskotaan olevan pelastuksen tuoja, Toivon Messias. Osa juutalaisista uskoi, että Jeesus oli odotettu Messias ja seurasi Jeesuksen opetusten ympärille syntynyttä liikettä, josta vähitellen muodostui kristinusko. Toisille juutalaisille Messias on vielä tulossa ja toivo elää.
Islamissa uskotaan elämän jatkuvan kuoleman jälkeen tuonpuoleisessa maailmassa. Ihminen joutuu joko Helvettiin tai Paratiisiin. Yksilön kohtalo punnitaan viimeisellä tuomiolla. Paratiisi kuvataan Koraanissa nautintojen ja ylenpalttisuuden paikkana. Paratiisista käytetään nimeä Janna, joka tarkoittaa puutarhaa. Paratiisi on täynnä hunajaa, virtaavia puroja, hedelmiä, viinä ja maitoa sekä seksuaalisia nautintoja. Muslimien taivaassa on sallitua se, mikä maan päällä on kielletty.
Kristittyen taivaskäsitys on abstraktimpi. Sitä voidaan kuvata autuuden tilana. Usko, toivo ja rakkaus ovat kristinuskon perusarvoja. Ne nivoutuvat yhteen.
Itselleni kristinuskossa yhtä tärkeää kuin toivo on armo. Armo itseä, toista ihmistä ja koko maailmaa
kohtaan. Ja toivo vastavuoroisuuden periaatteesta, jonka ymmärrän kaikkien uskontojen ja inhimillisyyden perustaksi ja ytimeksi. Tehdään tekoja, joita halutaan itselle tehtävän. Kohdellaan muita niin kuin toivoo itseään kohdeltavan. Silloin toivo ei olisi vain ajatus,jokin epämääräinen monitulkintainen san, vaan myös konkreettinen teko.
Joskus tuntuu, että Pandoran Lippaan kansi on juuttunut kiinni. Toivo on vankina lippaan pohjalla, piilossa meiltä ihmisiltä. Saisimmeko avattua sen yhdessä? Päästää toivon takaisin maailmaan?
ERI USKONTOJEN PARATIISIKERTOMUKSET SISÄLTÄVÄT TOIVON PAREMMASTA ELÄMÄSTÄ.
ASENNE
OLOSUHTEISIIN EI
VOI VAIKUTTAA, ASENTEISIIN VOI
OIVON AAKKOSIA
BE YOURSELF
HYVÄKSY
Elokuvien taikuus
Joustavuus Joutilaisuus
Meri, Maisemat, Mietiskely
Opiskelu
Oppiminen
Onnistuminen
Millaiset ovat sinun
toivon aakkosesi ?
Mitä asioita
haluat lisää
omaan elämääsi?
Sisukkuus,
Taide Toiveikkuus Toveruus
PÄIVÄKIRJA PERHE
Uudet asiat Uteliaisuus P
Rakkaus
Rentoutuminen
Unelmat Uiminen
Toivo Erisnimissä
Kristinuskon tullessa 1100-luvulla nykyisen Suomen alueelle kasteen yhteydessä ihmiset saivat uudet nimet. Kristillinen nimi oli useimmiten peräisin katolisilta pyhimyksiltä ja kuvasti ihmisen uudelleensyntymistä kasteessa. Vain harvat esikristilliset nimet säilyivät. Toivo on yksi sellainen. Keskiajan asiakirjoista löytyy Toivo henkilönimenä. Sitä käyttettiin myös sukunimenä.
Nimiin liitettiin keskiajalla magiaa, taikauskoa ja toiveajattelua. Lapselle annettiin nimi, joka kuvasi hyvänä pidettyjä ominaisuuksia ja toisi perheelle turvaa. Toivo sisälsi lupauksen paremmasta tulevaisuudesta ja lapsen mukaanaan tuomasta onnesta.
Kristilliseen kalenteriin Toivo nimi ei päässyt, mutta se säilyi nimistössä sekä etunimenä että sukunimenä.
Aitoja suomalaisia ristimänimiä alettiin hyäksyä kalenteriin vasta 1800-luvulla kansallisen heräämisen aikaan.
Toivon mukaan on nimetty rakennuksia, laivoja, yhteisöjä, avustusjärjestöjä ja kerhoja.
Jo pelkkä Toivo-sana on täynnä odostusta ja lupausta paremmasta tulevasta.
Toivo, Hope
esperi, espero
p sp s a llaolllho a t rt no
hollanti hopen, hoop de, hoop, smachten italia , spera re, speran za, speme, au gura re, au gura rs i latina an corL L
norja håpe, forhåpning, håp por tugali esperar, espera nça, a esperan ça é a úl ti ma
ta nska håbe, håb turkki ummak, umu t et mek, ümi t et mek, umu t, ümi t t je, zadoufat unkari remél, remény, kíván é a
r ari rnka ka
espoir, espérer, espérance, souhaiter
Maijaa Inspiroi
Lontoon museot
@jackosons_art insta sivulla esitellään mahtavia värejä ja siveltimiä. Myös sivulta avautuvat blogi tekstit ovat mielenkiintoisia
Taiteilija Flora Yukhonovitchin suhde taidehistoriaan maalaustensa lähtökohtana on inspiroiva.
Olivia Laingin “Yksinäisten Kaupungin “kirjan alku kosketti. Se oli kuin oma kokemukseni Turun Sairaalassa. Tilasin myös Laingin uusimman kirjan putarhoista.
Ruotsalaisen taiteilija Mamma Anderssonin maalaukset ovat inspiroivia. Tässä kirjassa “Samtalen med Mamma Andersson”on laaja kuvakooste Mamma Andersonia inspiroineista taideteoksista.
Pirkkoa innostaa juuri nyt
Opeustyö uskonnon ja psykologian opettajana innostaa edelleen, vaik- ka vuosia on jo paljon takana ja vain muutama edessä. Työssä paras- ta ovat nuoret ja uuden oppiminen ja opet- taminen. Kohtaamiset nuorten kanssa ja heidän ohjaamisensa kohti hyvää, itsensä näköistä elämää. Ulkoinen motivaattori perlustuu kahteen maagiseen sanaan: Perniön Kebab.
Toimii aina!
Oma koti on turvapaikka. Tällä hetkellä koteja on kaksi ja molemmat tuo- vat turvaa antaen voimavaroja arkeen ja tilan tehdä asioi- ta, jotka minulle ovat tärkeitä. kirjoittaminen,Lukeminen, käsi- työt, Netflixin uutuudet, maailman ilmiöiden seuraaminen ja some.
Kuva Haarlantieltä.
Kirjaystäviä Italiasta
Kesällä ihastuin Ylellä esitetettyn italialaiseen TV-sarjaan La Storia, joka perustuu aika tarkasti Elsa Moranten (1912 - 1985)) samananimiseen romaaniin. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Roomaan, Mussolinin ja mustapaitojen juutalaisvainojen aikaan. Morante kuvaa araksi kasvaneen lesken, opettajan Idan elämää ja selviämistaistelua sisäisten ja ulkoa uhkaavien pelkojen kanssa.
Kirja oli myös lapsuudenkotini kirjahyllyssä, mutta sen lukeminen oli kielletty. Oikeastaan jo sen mahdollinen selailu oli paheksuttavaa. Ymmärrän nyt hyvin äitini jyrkkyyden. Kirjassa on rajuja kohtauksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja väkivallasta. Monet kohtaukset järkyttivät minua vieläkin, kun La Storia kirjaston varastosta haettiin minulle. Loppukesästä löysin itselleni ikioman La Storian Perniön kirjaston kierrätyskärrystä. Voin palata siihen uudestaan. Samalla tavoin kuin palaan Elena Ferranten romaaneihin. Hienosti toteutettu tv-sarja on ollut Italiassa huippusuosittu. Sen teemat ovat taas tai edelleen ajankohtaisia; sota, köyhyys, muukalaisten syrjiminen, toiseuden vieroksuminen ja juutalaisuuteen kohdistuva viha. Suoksikkikirjailijalleni Elena Ferrantelle La Storia romaani on hänen omien sanojensa mukaan tärkeä, jos ei peräti kaikkein tärkein kirja. Mietin, kuinka paljon hän on ottanut vaikutteita siitä omiin romaaneihinsa.
Uusin kirjaystäväni tulee myös Italiasta. Gianni Solla kuvaa “Ystävyyden oppitunti” kirjassa samalta näyttävää Italiaa kuin Morante ja Ferrante. Ajallisesti ollaan toisen maailmansodan loppuvaiheessa, saksalaiset hallitsevat Italiaa. Tapahtumat sijoittuvat Casertan ja Napolin maaseudulle, Tora de Pillin kylään, jossa vain harva osaa lukea ja kirjoittaa. Sama lukutaidottomuus on vahvasti läsnä myös La Storiassa, jonka päähenkilö Ida lukee pakopaikassaan muille evakoille kirjeitä ja herättää ihastusta kauniilla puhetyylillä.
Sollan kirjassa kolme nuorta, Davide, Teresa ja Nicolas kohtaavat. Romaani kuvaa koruttoman kauniisti heidän kohtaloidensa nivoutumista yhteen. He ovat erilaisia, mutta kiehtovat toinen toisiaan. Kun Davide näkee Nicolaksen astuvan ulos junasta,joka tuo vainottuja juutalaisia maatöihin heidän kyläänsä, hän näkee jotain, joka muuttaa hänen elämänsä. Aivan kuin näky olisi vapauttanut hänet isänsä vallasta.Davide näkee, miten Nicolas nostaa kätensä suojellakseen itseään paahtavan auringon sokeuttavalta valolta. Hän näkee vieraan pojan kauneuden. Hän haluaa omaksua jotain tuosta kauniista pojasta ja hänen edustamastaan tuntemattomasta maailmasta itselleen. Myös Teresa jää Nicolaksen kauneuden valtapiiriin. Teresalle se voi oli mahdollisuus paeta pois ahdistavasta kylästä. Se on ollut aina Teresan unelma.
Teksti Pirkko korhonen
Kuvat maija Korhonen
“Ja hänen suurista,tummista,mantelisilmistään loisti alistuvainen lempeys, joka heijasti auttamatonta, syvälle juurtunutta muukalaisuuden tunnetta, jossa oli jotain ennakkoaavistuksen tapaista. “ Kuvaus La Storian päähenkilöstä Ida Manuscosta (La Storia s.25)
Nicolas ja hänen isänsä ovat kotoisinNapolista, näyttelijä ja isä opettaja. Heidät siirrettiin kuten tuohon aikaan oikeastikin juutalaisia suurista Italian kaupungeista maaseudulle tekemään töitä. Miehet olivat sodassa ja Mussolinin joukoissa. Juutalaiset olivat koulutettuja ja raskaat työt olivat heille vieraita. Toisin kuin Davidelle, joka oli aina työskennellyt ankaran ja väkivaltaisen isänsä sikalassa. Sikala on Daviden maailma. Hän ymmärtää eläinten käyttäytymisen, ryhmän dynamiikan ja keskinäisen lainalaisuuden. Joukolla on aina johtaja, jota muut pelkäävät. Sikalassa se oli Mustilus, suurin ja vahvin.
Daviden isä raivostuu, kun saa kuulla, että poika käy Nicolaksen isän luona opettelemassa lukemaan ja kirjoittamaan. Hän tappaa Mustiluksen. Davide kokee, että valtavan sian voima ja valta siirtyvät häneen, eikä hän enää alistu isänsä pelottelun alle.
Kolmikko hajaantuu, kun Davide näkee Teresan ja Nicolaksen rakkauden. Hän jättää kotinsa, harhailee ja ajelehtii kodittomana Napolissa nähden sodan runteleman kaupungin. Talojen alastomat seinät paljastavat murjotut kodit, perheiden rakkaat tavarat, jotka nyt peittyvät betonin, rojun sekaan. Jo lukemaan oppintu Davide löytää sekalaisia töitä ja selviytyy.
Myöhemmin eräänä iltana hän näkee kadulla esiintyvän teatteriseurueen, joka lumoaa hänet. Davide pyydetään mukaan kiertävään seurueeseen. Siitä tulee hänelle uusi perhe, oikeastaan ainoa perhe, jossa hä koko tulleensa nähdyksi. Ja rakastetuksi. Davide menestyy ja miettii, että
näytellessään hän unohtaa, missä hän on ja palaa aikaan, jolloin hän eli sikojensa kanssa. navetassa. Samalla tavalla kuin näytellessä, hän puhui navetassa ja eläimet kuuntelivat.
Kirjan loppu on seesteinen. Daviden kompurajalka on korjattu melko yksinkertaisella leikkauksella vuosien jälkeen. Hän kuulee sattumalta tutulta kyläläiseltä miehestä, oudosta muukalaisesta, joka asuu Daviden kotitalossa ja hoitaa eläimiä. Davide aavistaa, että tuo mies on Nicolas ja hän lähtee takaisin kotiinsa. Vanhemmat ovat kuolleet. Nicolas oli ottanut Daviden paikan navetassa eläinten hoitajana. Roolit olivat vaihtuneet. Kärsimys ja sairaus olivat tulleet Nicolaksen osaksi, mutta jotain yhteistä oli jäljellä. Teresa yhdisti heitä edelleen. Heillä molemmilla on poika Teresan kanssa. Poika, josta Davide ei tiennyt.
Davide hautasi Nicolaksen tämän kuoltua, mutta heidän, kahden toisensa kohdanneiden, elämät jatkuivat kahdessa pojassa.
Gianni Solla , Ystävyyden Oppimäärä, Otava, 2024
Elsa Morante, La Storia,Otava 1976
“Kun kylän pikkutilallisille tuli kirje, he kääntyivät Teresan puoleen kahdessta syystä: luettaakseen kirjeen hänellä ja siksi, että hän ei laverrellut sen sisällöstä kenellekään. Teresa säilytti kylän köyhimpien perheiden salaisuudet ja löysi aina oikeat sanat, joilla kertoa kuolemista ja syntymistä, avioliitoista ja äkillisistä sairastumissista.” Solla, Ystävyyden oppitunti s.20
Syksy alkoi hyvin. Napolilaiset ystäväni ilmestyivät HBO:lle Loistava ystäväni, My Brilliant Friend jatko-osissa. Mikä ilahduttava jälleentapaaminen! Elena, ystävien kesken Lenun, sivistynyt, tyylikäs 1970-luvun olemus ihastutti heti. Ninon ärsyttävä petturuus, joka lumoaa naiset. Jopa Lenun niin, että jättää upean Firenzen kodin, aviomiehensä, aristokraattisen suvun ja kiitää junalla kohti pimeää intohimon sokaisemana.
Ja hän törmää Lilaan, tämän rehellisyyteen, haluun avata ystävättärensä silmät Ninon petturuudelle ja valheille. Sillä Lila tietää, miltä tuntuu joutua Ninon valheiden alle. Lila oli itse kokenut sen.
Jään odottamaan pelonsekaisin tuntein jatkoa, millaiseksi ystävieni elämä Napolin upeassa valoisassa kodissa muotoutuu. Toisin kuin HS:n kriitikko. Minä en pitkästy ja tunnistan romaanin henkilöt ja kuulen heidän moninaisen italian kielensä.
NEW YORK TIMES kysyi sekä kirja-avostelijoilta että lukijoiltaa, mitkä ovat heidän mielestään parhaat kirjat 2000-luvulla tähän mennessä.
Italialainen Kirjaystävämme Elena Ferrante pärjäsi molemmisssa kyselyissä loistavasti!
My Brillian Friend eli Loistava ystäväni on amerikkalaisten kriitikoiden mukaan paras kirja tällä vuosituhannella. Lukijat äänestivät sen 8.parhaaksi.
Listassa on paljon minulle tuttuja nimiä. Lukijoiden parhaaksi nimeämä Barbara Kingsolin David Copperhead lötyy omasta kirjahyllystä englanninkielisenä, mutta sen haastava kieli saa minut odottamaan suomennosta.
Elsa Moranten La Storian Nino
Elena Ferranten Nino
Gianni Sollan Nicolas ja Davide
Elsa Moranten Ida
Elena Ferranten Lila ja Elena
Gianni Sollan Teresa
ELENA FERRANTE
Minulla on lukuisia kirjaystäviä. He asuvat kotonani kirjahyllyssä kirjojeni sivuilla, kansien väliin piilotettuina. Ajatuksissani ja mielessäni he ovat mitä suurimassa määrin elossa ja läsnä.He seuraavat minua arjessani, unissani ja ovat syöpyneet syvälle alitajuntaani. Ystäväni ovat saaneet minut tuntemaan erilaisia tunnetiloja. Olen itkenyt, nauranut heidän kanssaan.
He ovat ihastuttaneet ja toiset rauhoittaneet minua. He ovat opettaneet, miten elämässä voi selvitä eteenpäin.
Jotkut Kirja Ystävistäni ovat saaneet minut uskomaan itseeni ja miten voisin saavuttaa omia unelmiani. Heidän kirjoittamansa tarinat ovat sysänneet minut kerta toisensa jälkeen googlettamaan jotain tiettyä historiallista henkilöä, tapahtumaa tai etsimään maata, paikkakuntaa, josta en ollut ennen kuullutkaan.
Kirjaystäväni ovat siis sivistäneet minua.
Oli siis hieman vaikeaa valita vain yksi Kirjaystävistäni, jonka teille esittelisin. Valitsin henkilöt, joiden luokse Italiaan olen usein juuri kesäisin tehnyt vierailuja.
Italialainen kirjailija Elena Ferrante lienee
useille teistä tuttu. Hän on mielenkiintoinen ilmiö tässä julkisuuden ja sosiaalisen median maailmassa. Hänestä ei tiedetä paljoakaan, voimme arvailla hänen olemustaan. Mutta kun asetumme hänen kirjallisten teostensa äärelle, kuulemme sieltä Ferranten äänen ja mitä hän haluaa meille sanoa. Se, että emme näe hänen päivityksiään sosiaalisen median kanavilla ei ole oleellista, päinvastoin, katse kiinnittyy hänen luomiinsa maailmoihin, ei hänen persoonaansa.
Ferranten Napoli-sarjan teemat ovat hyvin moniulotteisia. Ne kertovat Napolista, italialaisten arjesta, historiallisesta muutoksesta, köyhyydestä, yhteiskunnan murroksesta poliittisen ilmapiirin muuttuessa. Kirjat kertovat italialaisesta luokkayhteiskunnasta, joka on hyvin erilainen kuin pohjoismainen tai brittiläinen luokkajako. Köyhyys ja kouluttamattomuus ovat vahvasti kirjoissa läsnä. Väkivalta puhkeaa, kun sanoja eikä oppineisuutta ole.
Kun mies ei pysty hallitsemaan ja hillitsemään vaimojaan, tyttäriään tai rakastajattariaan, alistaa hän
naisensa nyrkein. Tämän joutuvat kokemaan Ferranten romaanien naiset.
Ensimmäisen Lilan-lehden yksi punaisista langoista on Ystävyys. Kirjaystäväni, Napoli-sarjan päähenkilöt ovatkin ystävykset Lena ja Lila. Kaksi samassa napolilaisessa korttelissa elävää tyttöä, joiden kasvua ja kehitystä Ferrante kuva.
Napolilaisen maiseman tapaan heidän ystävyytensä on kuin taustalla häilyvä tulivuori, Vesuvius. Ystävyys etenee hiljalleen lapsuuden ja nuoruuden polkujen kautta aikuisuuteen, naiseuteen. Mutta yhteenkuuluvuuden loistossa ja kauneudessa piilee hajoittavia voimia, kateutta ja ahneutta - toisen elämän jatkuvaa vertailua omaansa. Kun toista pitäisi kannustaa, vetäydytään ja seurataan sivusta toisen putoamista. Aivan kuin odotettaisiin, milloin Vesuviuksen purkauksen tavoin polttava laava hukuttaisi toisen. Ettei enää toista olisi. Välillä nuo ajatukset ovat Lenan ja välillä Linan.
Minulle Lena ja Lila ovat sulautuneet yhdeksi naiseksi, ikuisina aikoina eläneeksi feminiiniseksi
personifikaatioksi. He ovat erillisiä, mutta silti heidän elämänsä, persoonansa ovat kietoutuneet yhteen. He eivät ole toisilleen vastakkaisia, vaan he edustavat jungilaista Äitiarkkityyppiä. Psykologi Jungin mukaan sellainen on aina ollut ja tulee aina olemaan. Toisaalta Ferrante kuvaa Lilaa ja Lenaa käyttäen kristillistä dualistista naistulkintaa, jossa nainen on joko hyvä Madonna tai pahamaineinen syntiin langennut nainen.
Romaanissa ”Aikuisten valheellinen maailma” kirkastuu kaiken pahan ruumiillistuma Vittoria-tätiin. Netflixissä romaaniin perustuva sarja kuvaa kiinnostavalla tavalla napolilaisten naisten ristiriitaisia rooleja. Mietin, kantavatko pohjoismaalaisetkin naiset noita ikiaikaisia rooleja vielä elämässään?
Ystävykset rakastavat samaa petollista miestä, synnyttävät samaan aikaan lapset, jotka kasvatetaan yhdessä. He kirjoittavat, toinen salaa ja toinen tunnustettuna, palkittuna kirjailijana. He ovat toisilleen sekä kilpailijoita että kannustajia. Viime kädessä luotettavia,
ikuisia loistavia ystäviä.He ovat tyttäriä, tyttöystäviä, vaimoja, sisaria ja äitejä. Vaikein ja tärkein rooli heille kaikesta kipuilusta huolimatta on äitiyden taakka. Se uhkaa heidän itsenäisyyttään ja vapauttaan.
Kirjassaan “In the Margins-On the Pleasures of Reading and Writing” Ferrante muistelee omaa kasvuaan kirjailijaksi. Hän kertoo esseessään, miten hän lapsena opetteli kynän ja tyhjän paperin kanssa kirjoittamaan. Hänelle opetettiin, että piti pysyä omassa kirjottamisessa marginaalien sisällä. Jos ylitti marginaalit, siitä ei hyvää seurannut. Muistan hyvin omat kirjoitusvihkoni, joissa opeteltiin oikeaa kirjoittamista ja miten juhlavalta kiitokset tuntuivat ja miten pelottavalta punakynän jälki näyttäytyi.
Mietin, että sama pelko rajojen ylittymisestä ilmenee myös Lenan ja Lilan elämässä. Pitäydytäänkö sopivaan elämään marginaalien, annettujen raamien sisällä toisten ohjeita noudattaen vai astutaanko niiden yli vapauteen, itsensä toteuttamiseen. Eletäänkö
elämää omilla vai muiden ehdoilla? Olihan omien ääriviivojen, samalla oman minuuden kadottaminen rohkean Lilan suurin pelko. Kirjasarja alkaa johdannolla, jossa Lilan aikuinen, mutta ikuinen pikkupoika soittaa Lenalle äitinsä katoamisesta. Kuullessaan Lilan katoamisesta Lena rikkoo lupauksensa, jonka hän oli joskus tehnyt ystävälleen. Lupauksen, että hän ei koskaan kirjoittaisi heidän ystävyydestään. He astuvat molemmat omien rajojensa, ääriviivojensa yli. Lila lähtemällä ensimmäisen kerran elämässään pois Napolista perheensä, kaupungin vaikutuspiiristä ja Lena kirjoittamalla elämänsä tärkeimmät teokset.
Bauhaus koulu, utopia, tulevaisuus, toivo
Ensimmäinen maailmansodan jälkeen
Saksaassa syntyi uudentyylinen taidekoulu Bauhaus, jonka vaikutus on ollut merkittävä.
Bauhaus koulu perustettiin 1919 Weimarissa. Ajatuksena oli yhdistää taide, käsityö ja muotoilu opetuksessa. Koulu painotti uudistumista. Bauhausin tavoitteena oli yhdistää kuvataidem muotoilu ja käsityö ja luoda käytännöllisiä esineitä taideteosten sielulla.
Bauhausilla oli kauaskantoinen vaikutus 1900-luvun muotiluun arkkitehtuurin ja alojen opetukseen.Koulussa pidetyt työpajat ja opetus loivat tulevaisuuden maailman käsitystä muotoilusta, taiteesta, arkkitehtuurista ja “Kauniista Arjesta” joka olisi demokraattisempaa kuin sitä edeltäneiden vuosikymmenien muotoilu ja arkkitehtuuri.
Suomalaisisista arkkitehdeista Alvar Aalto tunsi Bauhaus-koulun periaatteita ja tavoitteita.
Bauhausissa syntyneitä periaatteita
• Ei eroa taiteilijan ja käsityöläisten välillä
• Muoto seuraa käyttötarkoitusta
• Kokonaistaideteoksen idea; joka näkyy esimerkiksi Alvar Aallon tuotannossa
• Minimalistiset, geometriset muodot, ei koristelua
• Massatuotanto ja teknologian hyväksi käyttö
“Bauhaus mainosti tarjoavansa laaja-alaista opetusta ja välttävänsä aihevalintojen ja ilmaisumuotojen hierarkisia eroja, mutta se oli kuitenkin kaukana tasa-arvosta. Miehet saivat vapaasti kokeilla , mutta naiset suljettiin kudonta- ja kirjansidontakursseille”: KATY HESSEL 2022
Paul Klee, Angelus novus 1920
“This is how one pictures the Angel of History.” –Walter Benjamin
Koulussa opettivat esimerkiksi Paul Klee, Wassily Kandinsky, Johannes itten, Joseph Albers, Walter Gropius
Marianne Brandt, 1911
Teksti Maija Korhonen Kuvat Arts and Culture, Pinterest
Marcel Brauerin Bauhausissa suunnttelema tuoli
Model B 64 1928
Bauhausissa luotiin kaksi merkittävää värioppia. Aikaisemmin 1800-luvulla mielenkiinto kohdistui uusien värien kemialliseen valmistamiseen. Bauhausissa mietittiin kuinka värejä on yhdisteltävä saavuttaakseen miellyttävän ja merkityksellisen vaikutel-
https://en.wikipedia.org/wiki/Ange-
Toivo Hope
George Frederic Watts 1886
Englantilaisen taiteilijan
George Fredrick Wattsin symbolistinen maalaus kuvaa toivoa.
Siinä yksinäinen liinalla sokaistu naishahmo istuu maapallon päällä. Hän soittaa lyyraa, jossa on vain yksi kieli. Värit luovat vaikutelman määrittelemättömästä paikasta. Taivaalla on yksi tähti. Hahmon asento on alistuva ja epätoivoinen. Kaikki tämä luo vastakohdan teoksen nimen ja nimen luomien odotusten kanssa.
Toivo on yksi teologisista hyveistä usko,toivo ja rakkaus. Antiikista lähtien toivoa on kuvattu nuorena naisfiguurina, jonka
kädessä on kukka tai ankkuri.
Wattsin teoksen hahmo on erilainen. Se on syntynyt aikana, jolloin eurooppalinen kulttuuri oli alkanut kyseenalaistaa toivon käsitettä. Euroopassa oli lama 1870 ja filosofi Friedrich Nietzsche näki toivon käsitteen turhana. Myös kristinuskon asema oli alkanut muuttua.
Watts on kirjoittanut kuinka hän ei näe maailmassa ympärillään muuta kuin epävarmuutta, konflikteja. Hän näki yhteiskunnan ympärillään olevan talouden ja ympäristön osalta huononevassa tilassa. Tämä kaikki heijastuu hänen maalauksessaan.
Teoksesta painettiin vuonna 1908 halpoja julisteita ja kuva levisi tätä kautta laajalle.
Teoksen sanotaan vaikuttaneen Martin Luther Kingiin, Teodore Rooseveltin, Nelson Mandelaan ja Barack Obamaan.
Miettiessäni kuinka Toivoa on mahdollista käsitellä kuvataiteessa törmäsin George Fredrisck Wattsin “Hope”-teokseen. Teos oli kirjoista tuttu, mutta tutustuessani maalauksen taustoihin ja syntyyn liittyviin tietoihin yllätyin, kuinka tunnettu maalaus on.
Maalauksen viesti ja sommitelma ovat koskettaneet monia. Eritisesti halvat julisteet, joita Wattsin teokseta levitettiin omana aikanaan varmasti kosketti monia.Teoksen innoittamana sanotaan syntyneen myös kuuluisa Picasson sinisen kauden “Kitaran soittaja”, joka on kuva riutuvasta ja nälkäisestä katusoittajasta.
Toivon puuttuminen näkyy teoksissa. Niiden kuvaaman todellisuuden on ajateltu herättävän katsojan maailman todellisuuteen .
Pablo Picasso Year Öljymaalaus1903–04
122.9 cm × 82.6 cm
Sijaitsee Art Institute of Chicago
Teoksia toivosta toivottomuuden Kautta
Teksti Maija Korhonen Kuvat Wikipedis arts
Tyyli -ikoni Georgia O`Keefe
Georgia O’Keeffe(1887-1986) oli amerikkalainen modernistinen taidemaalari. Hän syntyi Wisconsinissä,asui New Yorkissa ja lopulta hän muutti pysyvästi New Meksikoon.
Hänen kotinsa on museona Santa Fessa ja myös Abiquiusa studio on museona.
Georgia O`Keeffe loi jo 1920-luvulla aviomehensa valokuvaaja Alfred Stieglezin ottamilla kuvilla voimakkaan kuvan siitä, kuka hän on. Hänellä oli oma vaikuttava tyyli ja meidän aikamme käsitysten mukaan oma “brändi”.
Maalauksissa värit ovat puhtaita ja siveltimen jäljet on hävitetty. Maalaukset ja niiden tyyli on ankaran esteettinen. Aiheina ovat asiat läheltä hänen elämäänsä. Aluksi tyyli oli abstrakti ja myöhemmin aiheet kehittyivät asuinpaikkojen myötä.
Viime vuosina on tuotu esiin Gergia O´Keeffen pukeutuminen ja kotien ja studion sisustukset. Georgia pukeutui yleensä mustavalkoisiin asuihin, mutta kuuluisissa valokuvissa hän on pukeutunut Marimekon 60-luvun asuihin.
Skandinaavinen muotoilu kiinnosti häntä. Siinä näkyy samankaltainen esteettinen näkemys kuin japanilaisessa muotoilussa ja arkkitehtuurissa.
Arabian astiastot ja niistä erityisesti Ruska-astiasto olivat jokapäiväisessä käytössä New Mexicossa.
New Mexico on edelleen Amerikassa taiteilijoiden suosima asuinpaikka. Viimeksi New York Times kirjoitti alueella asuvista taiteilijoista kuten Judy Chigagosta.
Taiteilijaa on kuvattu Marimekon vaatteissa
Teksti Maija Korhonen Kuvat Maija Korhonen
Eläinten enteet
have faith!
luota elämään!
Eri kulttuurien myyteissä eläimillä on tärkeitä ja merkityksellisiä tehtäviä. Niiden kohtaamis en ja näkemisen uskottiin kertovan näkijälleen jotain. Eläimet olivat usein viestin tuojia henk ien maailmasta, toisesta, näkymättömästä, maagis esta maailmasta.
Tulkinnat eläimien symboleista ja tehtävistä tun tuvat loputtomilta, mutta niitä vertaillessa voi havaita samankaltaisuuksia eri myyteissä. Eläimet asuvat lähellä jumalia tai ovat ottaneet itsel leen eläimen hahmon tullakseen maan päälle ih misten lähelle.
Teksti Pirkko Korhonen Kuvat Maija Korhoneen
Kissa, kun kohtaat eläimen tai ne tulevat
tapaamaan sinua yöllä unissasi, niillä on sinulle jokin tärkeä viesti
kerrottavana
kätketyt voimat
henget ovat sinua lähellä
Buddhan on sanottu inkartoituneen edellisestä elämästä kultaisesta peurasta, jolla oli hunajainen ääni. Sen tehtävnä oli johdattaa rauhattomat, elämän kärsimyksessä piehtaroivat ihmiset 8-osaiselle tielle, joka mahdollistaa mielen rauhan ja lopullisen valaistumisen.
William Blaken runoskokoelmassa “Auguries of Innocence” on runo, jossa peura ilmestyy yllättäen, vaeltaa siellä täällä ja varjelee ihmisen sielua.
Kiinalaisen horiskoopin mukaan jäniksen vuonna syntyneet ovat ystävällisiä, hyväluonteisiä ja sivistyneitä.
Kreikkalaisessa jumaltarustossa jänis on rakkauden jumalan ilmentymä, Artemiksen ja Afroditen symboli. Myös synnyttävien naisten suojelija.
Monissa kulttuureissa jänis (hare) yhdistetään viisauteen ja käsityö taitoihin.
DRAGONFLY SUDENKORENTO
keijut ja henget ovat lähellä
Japanissa sudenkorento on kansallinen symboli. Maassa tunnetaan jopa 120 erilaista sudenkorentolajia. Feng Shui sisustaminen pe- rustuu maaimankaikekuden voimien tasapainon ilmenty- miseen kodeissa. Sudenkorento maalaukset asunnoissa uskotaan tuovan perheelle varallisuutta ja onnea. Myös tekstiileissä ja teeseremoni- oiden asioissa sudenkorento on yleisesti käytetty.
LISKO
Liskot on yhdistet- ty erityisestipahoilaiseen, kris- tillisessä maailmassa. Ehkä siksi, että sen olemus on läheinen käärmeen kanssa. Käärmehän houkutteli ihmisen syömään kiel- letystä Tiedon puusta hedelmän.
Myös intiaanien uskot- tiin liskon olevan pa- huuden viestintuoja mutta se oli myös voiman Amazoninsymboli.intiaaneille lisko on veden Aboriginaaleillehallitsija. lisko on voimallinen Sateentuoja.
unessa
Angritan Maailma
Teksti Pirkko Korhonen
Kuvat Maija Korhonen
Angritan maailma
Angritan heimon parissa oli tapana, että ennen
kuin mies ja nainen perustavat perheen
pidetään kummankin suvun kesken yhteinen rituaali. Seremoniassa miehen pitää pelata elämän peliä temppelin keskusaukiolla. Muinaiset ihmiset olivat kertoneet, että pallopeli oli manalan ja taivaan voimien välistä taistelua. Vastaansa vihittävä mies saa tulevan vaimonsa lähimmän sukulaisen. Esi-isien
aikaan pelissä oli ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Siitä kumpi pelaajista oli saanut jatkaa elämäänsä ja toinen oli joutunut aliseen maailmaan henkensä menetettyään.
Yamalin rituaali oli vain näytös. Oli sovittu, että kumpikaan pelaajista ei menisi pelissä äärimmäisyyksiin asti. Miehet olivat pukeutuneet raskaisiin asusteisiin, päätä ja rintaa suojasivat pehmusteet ja polvissa oli iskuja vaimentavat kilvet. Kumipuusta muokattu pallo oli kova kuin kivi aiheuttaen joskus pahoja vammoja pelaajille. Siksi pelipuvut olivat tarpeen.
Kun Yamalin ja Myan rituaali alkoi, aukiolle oli kerääntynyt koko kylä. Muukalaiset, jotka olivat tulleet
Yamatchylan mukana istuivat kentän toisella puolella edustaen Myaa. Yamalin heimo vanhana kansana toisella puolen. Kaikki tiesivät, että voitto oli määrätty Yamalille. Silti katsojien parissa oli aistittavissa jännittyneisyys. He tiesivät, että joskus pelaajien voitontahto ja vimma saivat heidät valtaansa ja sovitut säännöt unohtuivat. Silloin edessä saattoi olla verinen taistelu eikä sääliä tunnettaisi. Kentän keskellä korkealle rakennetussa korokkeessa istuva tuomari piti silmällä, että sääntöjä ei rikottaisi. Välillä kävi kuitenkin niin, että tuomarin sanoja ei toteltu. Peli vietiin loppuun asti ja toinen pelaajista kuoli. Niin ei saanut käydä Yamalin ja Myan rituaalissa.
kauemmas ettei kukaan näkisi sitä. He istuivat kaikkien takana ylimmillä kivipenkeillä kiinni toisissaan, Pakal, vanhus ja Angrita Yuno sylissään. Rosa istui alhaalla aivan kentän laidalla yhdessä Yamatchylan ja Guamayalan ja Guan kanssa. Yamatchylalla ja Gualla oli naamiot kasvoillaan. Guamayala ja Rosa olivat maalanneet kasvonsa voimakkain värein ja kuvioin. Aivan Yamatchylan takana istui nuori muukalaisnainen, joka oli synnyttänyt Yamatchylalle toisen pojan. Hän piti pienokaista sylissään ja hymyili häpeilemättä Yamatchylalle, joka välillä kääntyi katsomaan heitä.
Angrita oli hakenut Pakalin katsomaan peliä. Suuri Apina oli kantanut Pakalin selässään ja vetäytynyt sitten
”Mennäänkö sittenkin syömään tortilloja Pakalin tulelle?” sanoi vanhus, kun he olivat seuranneet alhaalla käytävää peliä jonkin aikaa. Hän näytti väsyneeltä, sillä muistot menneestä olivat hänelle liikaa. Vanhus oli ollut joskus
kauan sitten itse osa samanlaista peliä, toisessa ajassa ja paikassa. Vanhus näki miesten välisen vihan ja kuuli katsojien äänissä nousevan innostuksen.
Peli loppuisi yleiseen sekasortoon ja kaaokseen eikä hän pääsisi pakoon, vaan saattaisi tallaantua riehaantuneen väkijoukon jalkoihin. Hän pelkäsi omasta, mutta myös Pakalin puolesta. He eivät pystyneet liikkumaan niin kuin Angrita, jos vaara yllättäisi. On parempi olla viisas kuin uhkarohkea, ajatteli vanhus mielessään.
”Voimmeko me lähteä? Entä jos meitä aletaan etsiä?” sanoi Angrita. Hän oli myös ikävystynyt eikä jaksanut keskittyä pelin seuraamiseen. Liian moni asia pyöri hänen päässään eikä hän saanut niistä otetta yrityksistä huolimatta.
Hän halusi lähteä ja unohtaa Yamalin kokonaan. Sen, että tämä oli joskus ollut hänen ystävänsä He olivat yhdessä tanssineet temppelin penkereellä, leikkineet ja hullutelleet vannoen toisilleen ikuista uskollisuutta. Missä nuo lupaukset olivat nyt? Ne oli tallattuina pelikentän hiekassa. Alla oleva kenttä oli muuttunut juhlavaksi seremoniakentäksi. Myös muistot yhteisistä aamuista joella saivat Angritan niin surulliseksi, että hän sai vaivoin peiteltyä kyyneliään. Vanhus katsoi Angritaa huvittuneena ja huudahti paljastaen hampaattoman suunsa:
”Katso meitä! Kuka meitä kaipaisi, rampaa, vanhusta, villiä naisenalkua tai pedon alkua? ”
”Niin, ei kai kukaan”, sanoi Angrita surullisena ja katsoi alas kentälle. Hän oli kuullut, että peli jatkuisi vielä pitkään yöhön. Tulet sytytettäisiin kentän laidoille ja huudot yltyisivät samaan tahtiin kun väki juopuisi naisten keittämistä juomista. Mya istui kentän keskellä ylipapin vieressä kauniina ja hänen ympärillään leijuivat huumaavat tuoksut. Mya odotti, että heidät lopulta vihittäisiin Yamalin kanssa yhdeksi. Lopuksi he istuisivat korokkeella kentän keskellä ja heidän jalkojensa juurelle laskettaisiin heimon keräämät lahjat, korut, työkalut, arvokkaat kankaat, veitset, ruokaa, hedelmiä, saviruukkuja, mitä kullakin oli antaa. Angrita oli vienyt lahjansa jo aikaisemmin Yamalille. Hän oli antanut jaderiipuksen, jonka hän oli käynyt hakemassa äitinsä haudasta.
Se oli yksi niistä harvoista esineistä, jotka olivat säästynyt Quamatchylan
ryöstöretkeltä.
”Anna tämä Myalle! Jos hän kysyy, mistä olet sen saanut, älä kerro”, Angrita sanoi ojennettuaan korun Yamalille, joka oli katsonut hämmästyneenä arvokasta korua. Kun hän nosti katseensa korusta kiittääkseen Angritaa, tämä oli jo pois.
Yamal oli rakentanut vaatimattoman savimajansa aivan joen rannalle. Mya oli tuonut sinne mukaansa omaisuutensa. Se ei ollut paljon, mutta Yamal ei välittänyt siitä. Tärkeintä hänelle oli, että he saivat olla yhdessä. He olivat löytäneet toisensa ja uskaltaneet luottaa toisiinsa, vaikka he olivat syntyneet joen vastakkaisilla puolilla, vuorten ja veren erottamina. Yamal ei ollut koskaan ennen tuntenut sellaista onnea kuin ollessaan Myan lähellä. Se oli täyden elämän makua. Mya oli lumonnut hänet eikä Yamal välittänyt, vaikka heillä oli erilaisia tapoja ja uskomuksia. Yamal sulki korvansa Myan toivomuksille ja vaatimuksille, millainen uudesta majasta pitäisi tulla. Yamal oli valmis tekemään kaikkensa pitääkseen nuoren vaimonsa tyytyväisenä, mutta syvällä sisimmässään ja joskus yksinäisinä öinä hän pelkäsi, ettei se riittäisi Myalle.
Pelin jälkeen he vannoivat toisilleen uskollisuuttaan eikä kummankaan ajatuksissa ollut pelkoa tulevasta. Oli vain läsnäoleva hetki. He olivat katsoneet toisiaan ja sanoneet toisilleen.
”Nyt minä olen sinun ja sinä minun”, sanoi Yamal.
”Ja nyt minä olen sinun ja sinä olet minun”, vastasi Mya.
Sinä yönä Rosa palasi myöhään ylös temppeliin, jossa Angrita jo odotti Rosaa. He istuivat myöhään yöhön yhdessä tulen äärellä, juhlakentältä kantautuivat juhlijoiden äänet ja sytytetyissä nuotioissa paloivat vielä pienet liekit. Angritan pää lepäsi Rosan sylissä ja Rosa silitti sitä. He puhuivat ja kaipasivat aikaa, joka oli kadonnut. Se oli liukunut heidän elämästään yllättäen varoittamatta. Heillä kummallakin oli ikävä menneeseen. Rosa kertoi Angritalle, miten hänet oli vihitty samalla kentällä Yamalin isän kanssa. Angritaa ei tuntunut kiinnostava, mieluummin Angrita kuunteli tarinoita äidistään, joka oli rakastanut pientä
Angritaa yli kaiken ja isästä, joka olisi ylpeä rohkeasta tyttärestään. Rosa osasi asettaa sanat varoen ettei Angritaa sattunut.
”Ehkä isä tiesi, että minusta tulee parempi soturi kuin yhdestäkään pojasta”, huokaisi Angrita ääni täynnä kaipausta.
”Ehkä”, vastasi Rosa silmät kyynelehtien.
”Kerro se tarina, jossa minä synnyin joesta. Elävästä joesta, en siitä, jossa virtaa punainen vesi”, pyysi Angrita. Rosa kertoi taas, miten Angritalla oli ollut siivet selässään syntyessään ja miten sade oli tullut kastelemaan kuivan maan Angritan räpytellessä siipiään. Ennen kuin Rosa oli päässyt tarinansa loppuun
Angrita oli jo vaipunut uneen.
Rosa ei nukkunut sinä yönä vaan suojeli Angritan unta ja vartioi poikansa
Yamalin ensimmäistä yötä vihittynä miehenä. Rosa tunnisti nukkuvassa
Angritassa sisarensa piirteet ja muistot sisaresta sai Rosan mielen haikeaksi. Sisarina he olivat olleet erottamattomat kunnes Rosa oli lähtenyt elämään vaaatimatonta elämää joelle kalastajan vaimona. Myöhemmin toinen sisar, Angritan ja Guamayalan äiti, vihittiin soturille, josta oli kasvatettu ja koulutettu heimon päällikköä ja kuningasta. Rosa kuuli kaukaa viidakosta jaguaarien ulvontaa, uroksen ja naaraan. Yuno oli nukahtanut Angritan syliin ja nosti päätään kuultuaan viidakon äänet.
”Nuku vain”, sanoi Rosa Yunolle. Ja niin se teki.
Angritan elämä jatkui kuten elämän kuuluu jatkua. Jokaisen yön jälkeen tuli aamu ja päivän jälkeen ilta. Hän kulki niiden läpi kasvava Yuno vierellään. He siirtyivät yhdessä vuorokauden eri rytmistä toiseen. Aamuisin Angrita valmisti päivän askareet vanhuksen kanssa. Rosa otti joskus Angritan mukaansa lähtiessään alas kylään tekemään sitä, mitä häneltä oli kulloinkin pyydetty.
Rosa tunnettiin parantajana, lapsen päästäjänä, lääkeyrttien tuntijana ja kuolevien auttajana. Jos mikään lääkkeistä ei auttanut, Rosalla oli vielä hallussaan voimasanat, loitsut, joilla uskottiin olevan valta kulloiseenkin vaivaan. Niitä sai käyttää vain äärimmäisissä tilanteissa. Angrita oli oppinut
vähitellen kunkin päivän työt. Rosa komensi häntä pakkaamaan tarvikkeet ja Angrita auttoi, miten osasi. Samalla hän oppi, millaista ihmisen elämä on eri vaiheessa, syntymästä kuolemaan.
Joskus Angrita pääsi livahtamaan Pakalin luo. Pakal oli jäänyt asumaan puun latvaan rakentamaan majaansa, vaikka Angrita oli yrittänyt houkutella häntä asumaan kanssaan. Pakal ei halunnut jättää eläinystäviään. Apinat pitivät häntä laumaansa kuuluvana jäsenenä. Pakal olisi ikävöinyt myös öisin oksilla istuvaa pöllöä, jonka kanssa Pakal keskusteli. Pöllö kertoi hänelle yön salaisuuksia. Sellaisia, joita kukaan ihminen ei ole koskaan ymmärtänyt eikä Pakal ei tulisi koskaan kertomaan niistä kenellekään. Yhdessä pöllön kanssa he ihastelivat öistä taivasta ja kuuta, jota he pitivät valonaan.
”Voi olla, että Pakalin voimat eivät riittäisi kapuamaan ylös kiviportaita eikä hänen vioittuneet luunsa kestäisi sadeaikana kivihuoneiden kosteutta. Olihan Rosankin jo pidettävä aina tulta huoneissa, jotta kylmyys ei sairastuttaisi häntä”, pohti Angrita ja yritti häätää pois pettymystään. Hän oli jo kuvitellut, millaisia heidän yhteiset päivät olisivat olleet. Hän oli toivonut, että he olisivat saaneet olla enemmän yhdessä.
Vierailleessaan Pakalin luona he söivät vanhuksen tekemiä herkkuja, maissikakkuja ja pilkottuja hedelmiä, jotka oli kuorrutettu hunajalla. Angrita vei mukanaan Rosan vahvaa mehua. Rosa keitti Pakalille aivan erityistä juomaa, joka helpotti Pakalin vioittuneiden raajojen särkyä. Myös Angrita maisteli mielellään pyörryttävän vahvaa mehua. Sitä juodessa he muuttuivat kevyiksi ja iloisiksi. Heidän kovaääninen naurunsa herätti puiden linnut lentoon. Tuollaisina päivinä Angritan piti olla tavallista varovaisempi, kun hän laskeutui alas Pakalin puusta, ettei putoaisi kuin kivi alas maahan. Joskus Angrita nukahti ja jäi koko yöksi Pakalin majaan. Myös apinat olivat tottuneet Yunoon, joka seurasi Angritaa kaikkialle. Pakalin puusta he näkivät joelle Yamalin majalle asti. Angrita seurasi haikeana, miten Mya pesi pyykkiä tutulla kivellä ja Yamal paistoi nuotiolla saalistaan. Herkullinen tuoksu levisi Pakalin puulle ja sai Angritan silmät kostumaan.
Rosa
Angrita
Yamal
”Kaipaatko sinä Yamalia? Miksi et mene tapaamaan heitä, vaan vaanit heitä täältä ja pahoitat mielesi?” kysyi Pakal hieman harmistuneena huomatessaan miten tärkeä Yamal oli Angritalle.
”Miksi kaipaisin? Miksi menisin paikkaan, joka kuului minulle ja jonka Mya vei minulta kuin varas. Yamal on unohtanut minut. Hän ei välitä edes Rosasta. Yamal puhuu vain Myasta eikä kuuntele äitiään”, vastasi Angrita kiukkua äänessään.
”Eikö Mya käy luonanne?” ihmetteli Pakal ja Angrita alkoi kertoa Myan vierailusta:
”Tuli Mya yhden kerran. Olimme paistaneet parhaita herkkuja häntä varten. Minäkin olin kammannut hiukseni ja sitonut ne tiukasti Guamayalan kutomilla nauhoilla. Vanhus oli pessyt hiuksensa ja ihonsa eikä hän lemunnut niin pahalta kuin tavallisesti. Rosa oli asettanut esille parhaat astiansa. Kun tapasimme, Mya oli istunut sanomatta mitään ja tuijottanut Yunoa ja kuunnellut kauhistuneena vanhuksen kummallisia tarinoita. Lopulta Yuno oli hermostunut Myan tuijotukseen ja näyttänyt tälle hampaansa. Mya oli kiljunut niin, että Yuno oli hermostunut vielä enemmän. Lopulta kaikki päättyi siihen, että Mya nousi ylös ja juoksi pimenevässä illassa alas Yamal perässään. Tämä jälkeen he eivät ole palanneet luoksemme. Yamal tulee tapaamaan Rosaa alas kylään silloin tällöin. Yleensä, jos he tarvitsevat Rosalta jotain. Silloin Yamal muistaa äitinsä.”
Pakal katsoi Angritaa ja sanoi leveästi hymyillen:
”Mahdoitko tehdä sen tahallasi? Komensit Yunoa vartioimaan ja ärsyttämään Myaa?”
”Niin, oli aika hauskaa nähdä, miten säikky Mya oli”, vastasi Angrita ja he nauroivat yhdessä, kaksi erilaista ja maailman syrjään asetettua.
Öisin Angrita vieraili äitinsä luona toiseuden kaikkeudessa. Sen jälkeen, kun Angrita oli nähnyt äitinsä joella elävien joukossa, unet eivät enää pelottaneet häntä niin paljon. Hän hallitsi paremmin uniaan ja ne tottelivat häntä. Aamuisin
he keskustelivat vanhuksen kanssa Angritan yöllisistä retkistä. Yhdessä he pohtivat unien viestejä ja mitä ne yrittivät kertoa heille. Useimmiten he eivät piitanneet unista paljoakaan, juttelivat niistä vain hetken ja unohtivat ne sitten. Puhuminen ja unien maailman jakaminen vanhuksen kanssa auttoivat
Angritaa eikä hän tuntenut oloaan enää niin yksinäiseksi ja unohdetuksi.
Rosaa Angrita ei halunnut unillaan häiritä. Rosan hartioilla oli niin raskas taakka, etteivät ne jaksaisi kantaa Angritan sanojen painoa.
Angrita vietti yhä enemmän öitään alhaalla hautakammiossa. Sinne hän meni ikävöidessään sisartaan, Guaa ja heidän yhteistä, jo kadonnutta elämäänsä. Yunokin viihtyi siellä, sillä Angrita oli rakentanut sille mukavan makuupaikan. Itselleen hän oli tuonut vanhukselta saamiaan kankaita ja taljan, joka oli joskus kuulunut hänen isälleen. Kun hän painoi kasvonsa pehmeään taljaan, hän kuvitteli tavoittavansa isänsä tuoksun.
Hautakammioon Angrita oli kiirehtinyt sinäkin päivänä, jolloin jaguaaripuu oli kadonnut. Hän oli lähtenyt tavalliseen tapaan puunsa luo Yuno mukanaan. Lähestyessään tuttua paikkaa taivaan valo oli erilaista. Se loisti paljaana ja polttavana eikä mikään antanut varjoa tai suojaa. Angrita oli ollut ihmeissään. Mitä oli tapahtunut? Miksi maailma näytti erilaiselta kuin ennen? Kun he olivat päässeet perille, Angrita huomasi jaguaaripuun makaavan kuin kuollut ruumis viidakon kostean mutaisessa maassa. Sen vahva runko oli täynnä haavoja, koska sen oksat oli revitty irti. Ne lojuivat hylättyinä sekavina kasoina kaadetun rungon ympärillä.
Angritan rakkain paikka oli kadonnut. Mikä oli ollut ennen vain hänen, sitä ei ollut enää olemassa. Angrita huomasi, että myös puun latvassa olleet valtaviksi paisuneet mehiläiskennot olivat hävinneet. Ne oli revitty kokonaisina irti puun sydämestä. Kukaan ei ollut viitsinyt nähdä vaivaa, että olisi kärsivällisesti kerännyt kennoista hunajasadon. Puu oli tuhottu eikä se enää koskaan tuottaisi makeaa herkkua, jota Angrita oli syönyt maissikakkujen kanssa.
Puu ei myöskään antaisi suojaa Angritalle ja eläimille, joilla oli tapana levätä sen varjossa. Lintujen pesät olivat hajallaan maassa tallottuina ja siellä täällä maassa lojui pieniä lintuja kuolleina. Mistään ei kuulunut lintujen laulua. Ne olivat jo hylänneet seudun ja etsineet suojaa kauempaa viidakon sydämestä tai vuorien laaksoista. Angrita huusi tuskaisella äänellä:
”Kuinka he uskalsivat tehdä tämän? Miksi he tekivät niin? Miksi juuri minun puuni!” Angrita huusi vihaisena ja turhautuneena. Hän tarrasi kiinni Yunoon, vaikka se oli kasvanut jo niin isoksi, että sitä oli vaikea pitää sylissä. Angrita kaatui maahan ja antoi Yunon nuolla kyyneliä pois kasvoiltaan.
”Miksi kaikki ei voi olla kuin ennen? Miksi? Miksi?” vaikeroi Angrita. He makasivat sylikkäin Yunin kanssa märässä tallotussa maassa. Angrita ei välittänyt liasta ja oksista, jotka terävinä piikkeinä sattuivat häntä. Angrita halusi haistella vielä tutun puun tuoksua, joka leijui voimakkaana ilmassa. Se oli vielä vahvaa, mutta se leviäisi ja lopulta katoasi kokonaan. Hän katsoi Yunoa, joka makasi hänen vieressään ja sanoi haikeana:
”Laumasi ei koskaan enää tule tänne enkä minä voi tulla tänne tapaamaan niitä. Ne pysyvät luolissaan kaukana meistä ja etsivät uudet asuinpaikat enkä minä löydä niitä. Onneksi sinä olet täällä. Sinä voit ohjata minut niiden luo, jos tulee aika, jolloin se on tarpeen.”
Seuraavan yön he nukkuivat alhaalla hautakammion sydämessä. Unessa Angrita syleili itkien äitiään ja kysyi:
”Missä olet ollut?”
”Olen aina ollut tässä lähelläsi ja tulen aina olemaan kunnes taas tapaamme”, vastasi äiti hänelle ja katosi. Aamulla Angritan herättyä hän tunsi itsenä sairaaksi. Jäsenet painoivat hänet takaisin maahan eikä hän jaksanut lähteä kapuamaan ylös toisten luo. Hän vaipui syvään horrokseen. Yuno oli yön aikana kasvanut. Se oli liian iso Angritan rakentamaan pentukoloonsa. Se makasi paljaalla kivilattialla aivan kiinni Angritassa. Se nousi nopeasti ylös huomattuaan ystävänsä heränneen. Angrita paleli niin että hänen kehonsa
tärisi. Yuno tuli hänen viereensä lämmittämään häntä ja Angrita vaipui takaisin uneen. Unissaan hän kulki vieraissa paikoissa ja kohtasi tuntemattomia ihmisiä. Hän näki valtavan tulipalon, joka ympäröi hänet eikä hän löytänyt tietä ulos. Joka puolella oli punaista sakeaa savua, joka vaikeutti hengitystä. Viidakon eläimet olivat kerääntyneet hänen lähelleen hakien turvaa. Hän yritti huutaa ja varoittaa niitä, mutta mitään ääntä ei lähtenyt hänen kurkustaan. Ääni oli kuivunut ja sanat olivat pakkautuneet hänen kurkkuunsa. Hän aneli apua äidiltään, mutta tämä oli kadonnut eikä tullut auttamaan, vaikka oli luvannut olla aina tyttärensä lähellä. Unessa tuli eristi hänet, ja tulen läpi hän näki Myan kasvot ja niiden ilkeän ilmeen. Hän kuuli Myan naurun, joka lävisti tulen ja jähmetti unessa Angritan kivipatsaaksi.
Angrita heräsi Yunon tönäisyihin. Se töni kuonollaan Angritaa ja nuoli tämän kasvoja pyyhkien siten kylmän hien pois. Se kävi hakemassa vettä suuhunsa läheisestä hautalammesta ja avasi kitansa niin että Angrita pystyi kostuttamaan helpottuneena kuivuneita huuliaan. Angrita tunsi, miten voimat katosivat hänestä eikä hän enää ollut varma oliko hän jäänyt sittenkin ikuisesti unien maailmaan. Hän katsoi Yunoa ja kuiskasi tälle:
”Auta minua!”
Yuno katsoi Angritaa ja kävi makaamaan ystävänsä viereen. Angrita vajosi takaisin maailmaan, joka oli hänelle tuttu, kahden maailman välitilaan. Unet olivat kuitenkin outoja ja pelottavia. Hän ei olisi halunnut nähdä niitä, mutta ne imivät hänet mukanaan. Pääsisikö Angrita koskaan pois pelottavien painajaisten maasta?
Ylhäällä Rosa ja vanhus olivat huolissaan Angritasta. Hänellä ei ollut tapana viipyä matkoillaan päiviä kertomatta siitä heille. Rosa meni joelle tapaamaan Yamalia ja pyysi apua Angritan etsimiseen. He eivät pystyneet laskeutumaan alas hautaholviin etsimään Angritaa. Yamal vastasi äidilleen röyhkeällä äänellä:
”Minulla ei ole aikaa etsiä tuulen mukana juoksevaa tyttöä, joka osaa tien kotiin paremmin kuin kukaan meistä. Hän tuntee viidakon polut ja vaarat ja löytää temppeliin yöllä yhtä hyvin kuin kirkkaassa päivänvalossa. Huolehdit aivan turhaan. Eikö sinulla ole parempaa tekemistä?” Rosa katsoi poikaansa ja pyysi uudestaan,
mutta Yamal kieltäytyi sanoen:
”En voi lähteä minnekään, vaikka haluaisinkin. Mya on viimeisillään raskaana ja lapsi syntyy pian enkä voi jättää häntä. Myan oman heimon naiset ovat jo hänen luonaan ja minun pitää olla valmiina auttamassa heitä.” Yamalin sanat iskivät Rosan vatsaan kuin vihollisen nyrkki. Hän katsoi poikaansa ja kysyi:
”Miksi et pyytänyt minua? Otit mieluummin vieraat naiset auttamaan vaimoasi. Olenhan päästänyt maailmaan lukemattomia sieluja. Tiedät, että osaan sen taidon paremmin kuin kukaan muu!”
”Mya ei halunnut. Hän pelkäsi, että tuot Angritan ja jaguaarin mukanasi. Mya ei luota teihin vaan sanoo, että veljeilette vaarallisten henkien kanssa. Myan oma näkijä on sanonut niin. Jos haluat löytää Angritan, mene kysymään Angritan omalta apinalta, missä hän on. Olen nähnyt hänet usein siellä. Ehkä hän on muuttanut sinne asumaan!” Sen sanottuaan Yamal nauroi niin, että hänen hampaansa näkyivät ja niihin upotetut värilliset kivet. Samanlaiset kuin Quamatchylan heimon miehillä oli. Rosa kauhistui poikansa julmuutta ja käänsi pojalleen selkänsä sanoen:
”Vai niin! Meidän on sitten pärjättävä omin avuin. Miten ilkeä sinusta on tullut! Minun on vaikea tunnistaa sinussa sitä poikaa, jonka synnytin ja kasvatin suojelemaan elämään ja auttamaan toisia.”
Tämä keskustelu käytiin toisen päivän iltana siitä kun Angrita oli kadonnut. Seuraavana aamuna Rosan jo lähdettyä omiin töihinsä ja alas kylään jatkamaan etsintäänsä, vanhus näki Yunon raahaavan Angritaa hampaillaan kohti temppelipihaa. Vanhus kiirehti heitä vastaan niin nopeasti kuin raihnaiselta ruumiiltaan pääsi. Angrita oli tajuton ja ruhjeilla. Hänen kehossaan näkyivät jaguaarin hampaiden tekemät veriset naarmut. Vanhus katsoi eläintä ja huudahti hätääntyneenä:
”Hyvin teit! Hyvin teit kun toit Angritan tänne!” Yuno vastasi päästäen tuskaisen karjunnan ylös taivaalle.
”Nyt minä huolehdin Angritasta. Minä parannan hänet vaikka se vaatisi oman henkeni. Vaikka se olisi viimeinen tekoni. Lupaan sen sinulle”, sanoi vanhus Yunolle. Eläin tuli vanhuksen luo ja nuoli tämän käsiä. Se meni maassa makaavan Angritan
luo ja nuuhki Angritan tajutonta ruumista ja painoi kuononsa tämän kasvoja vasten. Sitten se kääntyi pois ja lähti nälkäisenä hakemaan itselleen ruokaa viidakosta. Se katsoi vielä kerran taakseen ennen kuin katosi vanhukselta kuin varmistaakseen, että Angritasta huolehdittiin. Angritan vaatteet olivat revenneet. Vanhus repi pois loputkin ja asetti Angritan makaamaan makuusijalle. Vanhus haistoi virtsan hajun. Hän nuuhki tytön kehoa ennen kuin pesi sen. Haju toi hänen mieleensä jotain tuttua, mutta hädissään vanhus ei saanut muistoa mieleensä.
”Angrita!” hän huusi kovalla äänellä, ”et saa lähteä vielä. Sinun on palattava takaisin luoksemme!” Aivan kuin Angrita olisi kuullut vanhuksen äänen, sillä tämä yritti sanoa jotain, mutta vanhus ei saanut sanoista selvää. Angrita huokaisi helpottuneena saatuaan vettä ja tuntiessaan turvallisen halauksen ympärillään. Sitten hän vaipui takaisin uneen.
Aikaisemmin, etsittyään epätoivoisesti Angritaa, Rosa oli palannut lopulta temppeliin. Hän oli käynyt Pakalin luona ja etsinyt jaguaaripuuta yhdessä Pakalin ja apinan kanssa. He olivat nähneet kaadetun puun ja löytäneet
Angritan arvokkaat jadehelmet maassa mudan joukossa. Maasta oli erottunut Yunon jäljet, jotka johtivat takaisin temppeliin. Rosa oli helpottunut, kun näki
Angritan. Angrita avasi silmänsä ja katsoi Rosaa, mutta ei nähnyt mitään.
”Onko hänet noiduttu?” kysyi vanhus nähtyään Angritan tuijottavat silmät ja muistaen vieraan heimon naisten pahaa tarkoittaneet katseet ja sanat.
”Ei. Haistatko? Angrita haisee myrkylle”, vastasi Rosa tutkien tarkasti Angritan vartaloa. Rosa löysi etsimänsä, pienen pienet reiät Angritan jalassa. Angritaa oli pistänyt myrkkykäärme. Rosa lähti nopeasti hakemaan yrttinsä ja sekoitti siitä juoman, jonka oli tarkoitus toimia lääkkeenä myrkkyä vastaan. Hän pakotti Angritan juomaan sen ja sanoi:
”Nyt voimme vain odottaa. Jäljistä päätellen Yuno on imenyt osan myrkystä pois ja vielä nuolemalla hoitanut aiheuttamiaan naarmuja. Miten viisas eläin!
Meillä on vielä yksi mahdollisuus. On saatava käsiimme elämänpuun siemeniä.
Meidän on murskattava ne, tehtävä niistä pulveria ja syötettävä sitä Angritalle.
Näin myrkkyä ei jää hänen sisäänsä ja tuhoa Angritaa sisältä päin. Mutta oikeat puut ovat vaikeimpien reittien takana. Yamal haki niitä minulle aikaisemmin, mutta hän ei auta meitä enää.”
”Ei auta” Miksi ei?” kysyi vanhus ihmeissään.
”Hänellä on nyt oma perhe. Mya on tehnyt Yamalin sokeaksi kaikelle muulle kuin heidän yhteiselle elämälleen. Yamal ei näe eikä muista meitä. Hän on tunteidensa vallassa juuri nyt. Heille syntyy pian uusi elämä.” Vanhus huusi kauhuissaan:
”Kuka meitä sitten voi auttaa? Guamayalako?”
”Älä höpäjä! No ei! Hänellä on Gua ja Yamatchyla ja kaikki maailman vaarat ympärillään. En halua häiritä häntä”, huudahti Rosa.
”Annammeko sitten Angritan kuolla? Lupasin Yunolle, että pelastan tytön”, vanhus huokaisi surullisena. Rosa silitteli Angritan hiuksia ja sanoi:
”Emme tietenkään. Meillä on yksi luotettava ystävä. Pakal.”
”Se rampa!” parahtu vanhus.
”Niin. Rampa, joka on viisas ja jolla on voimakas ystävä. Rampa, osaa lentää Suuren Apinan selässä viidakon puissa. Sinä lähdet Pakalin luo ja kerrot, miten toimia. Minä neuvon, mistä Pakalin pitää etsiä Elämän puuta. Piirrän sinulle mallin siemenistä, joita heidän pitää löytää mahdollisimman pian.” Vanhus yritti hangoitella vastaan, mutta hän ymmärsi, että vaihtoehtoja ei ollut. Vanhus lähti puhuen koko ajan ääneen itsekseen jotain, mitä Rosa ei halunnut kuulla.
Guamayala käveli tuttuun tapaansa joelle.Gua seurasi häntä pysähdellen välillä tutkimaan polun kasveja, hyppiviä eläimiä ja ilmassa lentäviä värikkäitä perhosia. Päästyään joelle asti Gua huusi äidilleen:
”Äiti, pysähdy! Tule katsomaan tätä kukkaa! Angrita kertoi, että tämän kukan paksut juuret ulottuvat aina kuolleiden valtakuntaan asti.
Juuria pitkin tästä maailmasta lähteneet pääsevät öisin luoksemme lohduttamaan meitä ja varmistamaan, että meillä on kaikki hyvin. Eikö se olekin ihmeellistä?
Angrita kertoo aina niin jännittäviä tarinoita.” Guamayala vastasi katsomatta poikaansa:
”Angrita nyt kertoo niitä juttujaan! Ei niitä kaikkia kannata ottaa niin tosissaan.” Gua ei antanut periksi äidilleen, vaan jatkoi sinnikkäästi Angritan puolustamista:
”Mutta Angrita sanoi, että kukat ovat joskus olleet ihmisiä, jotka ovat kuoltuaan muuttuneet hengiksi. Me ihmiset emme näe kukkien oikeaa olemusta”
”Voi olla, ehkä sisareni on oikeassa. Ymmärtäähän hän enemmän kuin kukaan meistä”, sanoi Guamayala pojalleen, joka juoksi hänen luokseen. He syleilivät toisiaan ja nauttivat siitä, että saivat olla yhdessä ilman Yamatchylan vartioivaa katsetta.
”Minulla on ikävä Angritaa”, sanoi Gua surullisena.
”Niin minullakin,” vastasi Guamayala ja yrittäen saada pojan ajatukset muualle hän sanoi:
”Autatko sinä minua? Meidän pitää pestä nämä astiat ja vaatteet.” Gua katsoi hämmästyneenä äitiään ja huudahti:
”Tietenkin! Olenhan jo iso poika. Isä sanoi, että kasvettuani vielä vähän pääsen miesten mukana viidakkoon ja saan oman veitsen ja keihään.”
Guamayala käänsi katseensa pois ettei Gua nähnyt hänen kyyneliään. Guamayala toivoi, ettei hänen poikansa kasvaisi nopeasti eikä tämä lähtisi miesten mukana viidakkoon tahraamaan käsiään vereen. Gua oli hänelle niin rakas.
Guamayala muisti päivät ja yöt, jolloin hän oli odottanut poikaansa. Se oli ollut raskasta aikaa ja mustat päivät olivat seuranneet toinen toistaan. Välillä oli ollut valoisampia hetkiä, jolloin ahdistus hellitti. Angrita oli tullut silloin hänen viereensä kertomaan ihmeellisiä tarinoitaan. Ne olivat saaneet Guamayalan hymyilemään. Hänen sisarensa on niin kevyt ja pystyy liikkumaan niin nopeasti, että pimeys ei ehdi tarttua heihin. Gua katsoi äitiään ja kysyi:
”Muistatko, kun kävimme täällä Angritan kanssa?”
”Tietenkin!” vastasi Guamayala ja he muistelivat, miten he olivat yhdessä auttaneet Yamalia verkkojen paikkaamisessa ja saaliin puhdistamisessa. Gua kertoi ylpeänä äidilleen, miten Yamal oli ottanut hänet joelle mukaansa, mutta Angrita oli jäänyt rannalle odottamaan ja tekemään naisten töitä. He olivat saaneet paljon kaloja, joita heidän ei ollut tarvinnut jakaa kenenkään kanssa. Gua jatkoi surullisella äänellä:
”Yamal ei enää ota minua mukaansa.”
”Yamalilla on nyt niin paljon muita töitä ja hänelle tulee oma perhe. En silti usko, että hän olisi unohtanut sinua”, sanoi Guamayala, mutta keskeytti puheensa huomattuaan Myan lähestyvän heitä. Nähtyään Yamalin vaimon Guamayala hämmästyi, miten kaunis Mya oli. Hän oli paljon kauniimpi kuin hän oli muistanut.
”Ei ihme, että hän on saanut Yamalin itselleen ja unohtamaan meidät”, ajatteli Guamayala hiljaa mielessään. Pyöristynyt vatsa sai Myan kulkemaan ylpeänä, vaikka eteneminen oli vaivalloista ja tuotti selvästi kipua siroon vartaloon. Aivan kuin paino, jota hän kantoi olisi ollut luonnottoman suuri.
”Lapsi syntyy pian eikä synnytyksestä voi tulla helppoa”, ajatteli Guamayala kauhistuneena. Hän itse ei tullut enää raskaaksi palattuaan miehensä luo ja Yamatchyla oli ollut hyvin pettynyt. Guamayala itse oli ollut helpottunut, vaikka hän ei uskaltanut tunnustaa sitä kenellekään.
Naiset tervehtivät toisiaan ja puhuttelivat toisiaan kohteliaasti. He eivät puhuneet vaikeista asioita, miehistään, menneestä, toisilleen vieraista heimoista tai lapsista. Ei mistään sellaisesta, joka erotti heitä.
Gua ei välittänyt naisten puheista. Hän lähti kulkemaan yksinään joen rantaa pitkin. Hän antoi virran kuljettaa puunpalasia. Hän kuvitteli niiden vievän hänet kauas kohti tuntemattomia maita ja vesiä. Niin he olivat tehneet myös Angritan kanssa. He olivat yhdessä miettineet, mitä mahtaa olla vuorien takana ja siellä, minne joki kulkee. Mihin se päättyy?
Angrita lupasi, että ehkä he voisivat vielä joskus lähteä tutkimaan yhdessä kauempana olevaa maailmaan. Sitten kun Gua olisi aikuinen ja hänellä olisi omat aseet suojaamassa heitä. Gua malttoi tuskin odottaa sitä ja toivoi kasvavansa pian mieheksi.
”Ehkä sitten isäni huomaisi minut paremmin? Jos osaisin metsästää ja vangita viidakon suuret pedot ja tuoda hänelle aarteita”, mietti Gua mielessään.
Kun naiset olivat vaihtaneet tervehdyksensä Guamayala kysyi Myalta:
”Missä Yamal on? Minulla on hänelle asiaa”, Myan kasvoille nousi huolestunut ilme, kun hän vastasi:
”Yamal on joella muiden miesten kanssa. Heidän on yhä vaikeampaa löytää saalista. Näethän, että vesi vähenee joessa, kun sadetta ei ole tullut pitkään aikaan. Miesten pitää lähteä aina vain kauemmas joen yläjuoksulle
vaarallisille vesille hakemaan syötävää heimollemme. Joskus he viipyvät muutaman päivän ja usein vielä kauemmin. Jonain päivänä Yamal ei ehkä palaa ja silloin tiedän, että joki on vienyt heidät kaikki. Kukaan ei tulisi kertomaan sitä meille. Emme voi kuin toivoa, että niin ei käy.”
”Oletko täällä yksin? Jos tarvitset jotain, saat kyllä apua. Minä voin tulla luoksesi. Synnytät pian etkä saa olla yksin. Lähetän viestin ja pyydän Rosan luoksesi”, kyseli Guamayala. Mya katsoi kauhistuneena Guamayalaa ja sanoi:
”Ei! Ei Rosaa! Hän tuo sen villin olennon mukanaan ja antaa pahojen henkien vahingoittaa lastani.”
”Tarkoitatko Angritaa? Sisartani? Hän ei ole koskaan satuttanut yhtäkään olentoa elämänsä aikana. Päinvastoin hän on auttanut neuvokkuudellaan lukemattomia ihmisiä”, vastasi Guamayala nauraen. Mutta Mya ei uskonut Guamayalan sanoja, vaan vastasi uhmakkaasti:
”Yamal on kertonut, miten Angrita saalisti viidakossa paljain käsin ja oli soturina taitavampi kuin Yamal tai yksikään heimonne mies. Tietenkin puolustat sisartasi, mutta oman heimoni näkijä on varoittanut minua sekä Angritasta että Rosasta. Hän sanoi, ettei lapseni synny välttämättä vahvana.
Minun on oltava kaikin tavoin varovainen enkä saa vahingoittaa lastani. Sitä paitsi teillä on eri jumalat kuin meillä.” Guamayala ei välittänyt Myasta, vaan jatkoi huolestuneena uteluaan:
”Saatko tarpeeksi syödäksesi? Näytät kovin heikolta?”
”Tietenkin. Omat naiseni käyvät luonani ja tuovat ruokaa ja mitä ikinä tarvitsen. He viipyvät täällä, kun Yamal on pois. Minulla ei ole mitään hätää”, vastasi Mya nopeasti.
Samalla hetkellä Gua juoksi iloisena heidän luokseen pitäen käsissään kirkkaan punaisia kukkia ja huusi kovalla äänellä äidilleen:
”Äiti, äiti, katso mitä löysin! Voidaanko viedä nämä kukat Angritalle?
Ne ovat hänen lempikukkiaan. Hän ilahtuisi niistä.” Mya säpsähti kuultuaan Angritan nimen ja sanoi:
”Minun on lähdettävä.”
”Hämmästyttävää, miten paljon Mya pelkää! Ymmärrään kyllä, että hän on vieraassa maassa tuntemattomien ihmisten ympäröimänä. On selvää, että hän turvautuu omaan väkeensä. Surullista, että kylämme ei ole yhtenäinen. Täällä on kaksi ryhmää, jotka ovat joutuneet haluamattaan samaan veneeseen.
Toivottavasti venettä osataan ohjata niin ettei se kaadu,” ajatteli Guamayala mielessään, mutta ääneen hän sanoi:
”Tietenkin voimme viedä kukat Angritalle. Voi miten hän ilahtuukaan niistä! Meidän on muutenkin aika mennä tapaamaan Angritaa.” Gua riemastui äitinsä sanoista ja lähti etsimään lisää kukkia lahjoiksi Angritalle.
Sudenkorennot tulivat Guan lähelleen ja kuiskivat hänen korvaansa:
”Angrita on ystävämme….Angrita on ystävämme...”
Kun he vihdoin pääsivät lähtemään joelta, Guamayala näki vilahduksen tutusta hahmosta, Angritan ja Rosan luona asuvasta vanhasta naisesta. Tämä kulki ihmeen ripeästi kohti viidakkoa. Guamayala mietti, ettei vanhus lähtisi yksin vaarallisille poluille kuin äärimmäisen hädän uhatessa. Jotain erikoista oli täytynyt tapahtua ylhäällä ja hänen oli saatava tietää mitä.
Guamayala lähti kiirehtimään kohti omaa majaansa. Hänen oli vaikea edetä nopeasti, sillä pään päällä olleet kantamukset vaativat tarkkuutta ja huolellisuutta. Hänen ei tarvitsisi käydä joella, olihan hän päällikön vaimo, mutta hän halusi. Joella hän sai omaa aikaa ja käynnit siellä antoivat hänelle tunteen vapaudesta. Elämä Yamatchylan kanssa ei ollut helppoa eikä se ollut ainakaan sitä, mitä Guamayala oli toivonut. Sota ja aika erossa olivat muuttaneet kaiken heidän välillään. Lämpö ja läheisyys olivat kadonneet, vaikka he olivat aluksi teeskennelleet muuta.
Lopulllisen eron oli saanut aikaan nuori ja melkein mykkä nainen, joka asui aivan heidän majansa lähellä vastasyntyneen poikansa kanssa. Naisen synnytys oli ollut vaikea ja Guamayala oli nähnyt, miten hänen miehensä oli pelännyt naisen menettämistä. Se oli tuntunut pahalta ja Guamayala ymmärsi, että hän ei enää ikinä voisi luottaa mieheensä. Guamayala oli kertonut tunteistaan Rosalle, mutta tämä oli vastannut:
”Mitä sinä kuvittelet, lapseni? Yamatchyla omistaa teidät, sinut ja tuon naisen. Nainen osaa viisaasti esittää mykkää ja typerystä, nauraa Yamatchylan puheille. Olen nähnyt miten hän esittelee ylpeänä poikaansa, joka jo nyt on isälleen tärkeämpi kuin Gua. Näin asiat ovat etkä sinä voi niitä muuttaa.
Sinun on vain hyväksyttävä oma paikkasi toisen naisen takana.”
Saavuttuaan omalle asumukselleen Guamayala kuuli iloista puhetta ja naurua viereisestä majasta. Kuten tavallista, Yamatchyla oli naisensa luona. Guamayalan sisimmän täytti väsymys ja haluttomuus. Seisoessaan kuin patsas menneen ja tulevan välissä hän pohti:
” Kuka minä olen? Sitä en tiedä, mutta tiedän, mitä en halua olla. Olen ollut unessa, jotta en hajoaisi. Olen elänyt pelossa ja etsinyt turvaa miehestäni. Valeminä on ohjannut minua enkä ole nähnyt totuutta. Pelko oli sokeuttanut minut. Nyt haluan nähdä selvästi, laulaa ja nauraa. Haluan hylätä kivun ja valheen ja löytää totuuden itsestäni. Totuus ei ole täällä ja sitä on lähdettävä etsittämään muualta.”
Omassa majassaan Guamayala alkoi paistaa Myan antamia kaloja. Ehkä nälkä ja tuoreen kalan herkullinen tuoksu houkuttelivat Yamatchylan Guamayalan luo. Syötyään he puhuivat hetken kuin joskus ennen. Guamayala kertoi Myasta, peloistaan ja aavistuksistaan. Hetken he olivat toisilleen samoja kuin nuorina, kun he olivat vasta löytäneet toisensa ja vannoneet kuuluvansa toisilleen ikuisesti. Yamatchyla puhui Guamayalle hellästi hiljaisella äänellä: ”Vaimoni, Kukkani, olethan huomannut etten ole enää entiselläni.
Kasvoni ovat jo täynnä vuosirenkaita ja uurteita. Haavani ja ruhjeeni ovat onneksi piilossa ihmisten katseilta, mutta ne vaivaavat minua alati. Joudun juomaan vahvoja juomia päästäkseni aamuisin ylös ja saadakseni öisin unen. Onneksi unikkopellot ovat alkaneet tuottaa satoa. Sinun on hyvä tietää, että kylässä aivan selkäni takana muukalaisilla on oma johtaja, nuori mies
Quamatchylan suvusta. Hän aikoo haastaa minut, kun aika on sopiva. Siihen ei mene enää pitkää aikaa. Sota alkaa oman kylän sisältä eikä ulkoa kuten aina ennen. Minun aikani on pian ohi.”
”Heillä on myös oma näkijä”, sanoi Guamayala.
”Tiedän”, vastasi Yamatchyla.
”Millainen hän on?” kysyi Guamayala uteliaana.
”Vanha mies, joka tuli vasta äskettäin luoksemme ison joukon mukana.
Muukalaisia on jo enemmän kuin omia miehiämme enkä enää ole varma, kuka on minun puolellani ja kuka vastaan. Yamal on ainoa, johon luotan. Siltikin hän on joen mies, ei soturi sydämeltään, vaikka osaakin jännittää jousen ja sylkeä myrkkynuolen kuin kuka tahansa sotilas”, sanoi Yamatchyla katsoen jonnekin kauas tulevaan. Guamayala kuunteli miestään ja sanoi katkeralla
äänellä:
”Kaikista vaivoistasi huolimatta jaksat vierailla tuon vieraan naisen luona! Ehkä rakastat enemmän tuota tyttöä kuin minua ja enemmän uutta pienokaista kuin Guaa! Et ole koskaan oppinut tuntemaan poikaasi. Meidän on aika erota ja päästää toisemme vapaiksi.” Yamatchyla käänsi katseensa tuleen ja sanoi hiljaa:
”Mitä sinä piittaat tuosta naisesta? Hän on minulle hyvä ja osaa lievittää kipuni niin että jaksan elää taas seuraavaan päivään.”
”Entä Gua, poikamme, välitätkö sinä hänestä?” huusi Guamayala välittämättä siitä, että Gua kuuli ätinsä sanat ja katsoi hämmästyneenä heitä. Hän pälyili pelokkaana isäänsä, joka oli hänelle vieras ja äitiään, joka oli hänelle koko maailma. Yamatchyla vastasi Guan katseeseen sanoen:
”Tietenkin Gua on minulle tärkeä. En vain tiedä, saako hän ikinä valtaa ja tuleeko hänestä ikinä isänsä vallan jatkajaa. Parempi etten lupaa teille mitään. Pyydän, että laulaisit minulle samalla tavalla kuin ennen etsiessämme rauhallista paikkaa, jossa rakastimme salaa toisiamme. Miten nuoria olimmekaan !”
”En ole varma, löydänkö niitä lauluja enää. Sota tuhosi meidän laulumme”, sanoi Guamayala kääntäessään selkänsä miehelleen. Muutos olisi väistämätön. Hän ei suostuisi odottamaan kuten Rosa oli neuvonut. Guamayala päätti toimia ja ottaa kohtalonsa omaan haltuunsa.
Yamatchyla oli jo antautunut ja menettänyt valtansa. Toinen nainen oli juottanut hänelle liikaa lääkejuomaa ja saanut hänet ansaan ja omakseen.
Seuraavana aamuna ennen kuin aurinko oli noussut, Guamayala lähti Guan kanssa kohti temppelikotia. Kukaan ei nähnyt heidän lähtöään, sillä
Yamatchyla oli yöpynyt naisensa luona. Guamayala kulki omia reittejään.
Hän tunsi jokaisen polun temppeliin, sellaisetkin, joille vieraat eivät poikkea.
Guamayala oli varma, että Yamatchyla ei lähtisi hänen peräänsä. Päinvastoin
tämä olisi helpottunut päästyään heistä, koska mies oli itse ollut saamaton ja heikko eikä kyennyt tekmään päätöksiä. Vapaus on lahja Yamatchylalle.
Itselleen ja pojalleen Guamayla antoi tulevaisuuden.
ilan kasvoja L
