Tekijät
Olemme sisaruksia
Maija on kuvataitelija, maalari ja viime vuosina kiinnostunut tietokoneen ohjelmien mahdollisuuksista kuvien käsittelyssä. Maijaa inspiroivat taidehistoria, nykytaiteen maalaukset, hyvät kirjat, piiloon jääneiden naisten tarinat taiteessa ja kuvataiteessa ja oman suvun historia Kannaksella ja New Yorkissa.
Maijan taiteellista työtä voi seurata instassa @maijakorhonen
Pirkko on opiskellut uskontotiedettä, teologiaa, psykologiaa, kulttuurihistoriaa. Pirkko on työskennellyt pitkään opena. Kiinnostus lukemiseen ja kirjoittamiseen on jatkunut lapsuudesta saakka. Muu taiteellinen toiminta on jäänyt vähäiseksi, vain runonlausuntaa keskurilla.
Lila lehti kuvastaa sisarusten arvoja, itseohjautuvuutta, sisäistä motivaatiota, vapautta ilmaista omia ajatuksia, rohkeutta toimia, uskoa siihen, että inhimilliset, aineettomat arvot ovat tärkeitä. @pirkor
Linnea edustaa Lilassa nuoruutta ja tulevaisuutta, kosketusta nuoruuden maailmaan ja ajatuksiin. Linnea on LIlan katse siihen, miltä tuntuu elää ja olla yliopisto-opiskelija tämän päivän maailmassa.
Linnea rakastaa monia asioita, joista hän kirjoittaa omalla palstallaan herkällä, ainutlaatuisella tavalla.
LILASSA
Tervetuloa Lilanmaailmaan!
Jokainen Lila on erilainen, kuin ainutlaatuinen taideteos. Kesänumeroa voi kutsua on juhlanumeroksi, toisaalta Lilalla jokainen päivä juhlapäivä on täynnä kiitollisutta, katseen kiinnittämistä kauneuteen ja ympäristössä tapahtuviin kiinnostaviin asioihin. Ja somen avulla Lila voi matkustaa ympäri maailmaa ystäviensä luokse. Mukavaa, että olet tullut lukemaan Lilaa!
ME LILASSA OLEMME UTELIAITA, HALUAMME TUTKIA
MAAILMAA JA SEN ILMIÖITÄ, KOKEILLA JA OPPIA UUTTA, EREHTYÄ JA YRITTÄÄ UUDELLEEN, HARJOITELLA UUSIA
ADOBE SOVELLUKSIA JA TUODA NIITÄ LILAN SIVUILLE.
SIKSI JOKAINEN LILA ON OMANLAISENSA LUOMUKSENSAEMME HALUA KULKEA KOKO VUOTTA SAMOISSA VAATTEISSA. VOIMME TEHDÄ TÄMÄ, KOSKA OLEMME VAPAITA TOIMIMAAN.
VUOSI SITTEN TÄMÄ
HAUSKUUS ALKOI JA TARINAMME JATKUVAT.
JOKU KYSYY, ETTÄ
MIKSI? MITÄ HYÖTYÄ?
KANNATTAAKO? SAAMMEKO
TÄSTÄ JOTAIN? EIKÖ OO HIRVEE TYÖ?
VASTAUS KUULUU, ETTÄ TEEMME, LUEMME, TUTKIMME, HAVAINNOIMME ELÄMÄÄNÄIN ME ELÄMME JA OLEMME AINA
ELÄNEET. NYT LILAN KAUTTA JA UUSIEN
MAHDOLLISUUKSIA AVULLA VOIMME
JAKAA TÄTÄ. JA HIENOA, JOS LÖYTYY EDES
MUUTAMA KIINNOSTUNUT LUKIJA!
LILA ON KUIN LAAJEMPI INSTA PÄIVITYS. ARVOSTAMANI, UUDEN AJAN PSYKIATRI
BEN FURMAN KIRJOITTI UUDESSA VOI HYVIN
LEHDESSÄ, ETTÄ KAIKILLA PITÄISI OLLA
AKTIVITEETTEJA, JOISTA SAADAAN
ONNISTUMISEN KOKEMUKSIA. HÄN
KEHOTTAA MYÖS MUREHTIMSIEN SIJAAN
KEHITTÄMÄÄN POSITIIVISIA VASTAAJATUKSIA. FURMAN PAINOTTI, ETTÄ TÄMÄ
AIKA TARVITSEE LOHDULLISTA PUHETTA.
ANGRITA ILMESTYI ELÄMÄÄNI VUOSIA SITTEN. TARINA KERTOO YKSINÄISYYDESTÄ, KAIPUUSTA, SELVIYTYMISESTÄ, LUONNON IHMEELLISESTÄ VOIMASTA, KAMPPAILUSTA YLILUONNOLLISTEN VOIMIEN KANSSA, SODASTA, JOKA TUHOSI JA HAJOITTI PERHEET, HEIMON. VIHASTA, JOKA EI SYNNYTÄ KOSKAAN MITÄÄN HYVÄÄ. YLILUONNOLLISISTA VOIMISTA, JOTKA ANGRITALLE OLIVAT SELVIYTYMISEN LÄHDE JA LOHDUTUKSEN SYLI. TÄSSÄ LILASSA ANGRITA TAPAA MERKITTÄVÄNSÄ YSTÄVÄN, PAKALIN, JOKA ELÄÄ SUUREN APINANSA KANSSA PUUSSA. ANGRITA SAA MYÖS TOISEN YSTÄVÄN, JAGUAARIPUUN ALLE HYLÄTYN JAGUAARIPENNUN. MITEN HE SELVIÄVÄT UUDESSA AJASSA, VIERAIDEN IHMISTEN JOUKOSSA?
KESÄ ON IHANAA AIKAA. ARKI ON TÄYNNÄ NAUTINNOLLISIA ASIOITA, JOISTA
VOIMME NAUTTIA. JOS VAIN KYKENEMME JA JOS MEILLÄ ON VOIMIA NÄHDÄ
HYVÄT ASIAT, VALON VOIMAN, VALOISTA YÖT, LUONNON VIHREYDEN, KUKKIVAT
KUKAT JA TAIVAAN SINEN. AINA NÄIN EI OLE.
JOSKUS ELÄMÄÄN TULEE ESTEITÄ JA NÄKÖKENTÄMME SUMENEE. EMME JAKSA, VOIMIA EI KERTAKAIKKIAAN OLE. NIITÄ TARVITAAN JOHONKIN MUUHUN TAI NE
OVAT JOSTAIN SYYSTÄ KADONNEET.
NIIN OLI MEILLÄKIN MUUTAMIA VUOSIA SITTEN, KUN MAIJA TAISTELI
SYÖVÄN, LYMFOOMAN KANSSA. HELTEISIMMISTÄ HELTEISIN KESÄ
TÄYTTYI SAIRAALAKÄYNNEISTÄ, MAIJAN RAJUISTA HOIDOISTA JA NIIDEN
SIVUVAIKUTUKSISTA, PELOSTA JA PANIIKINOMAISISTA HETKISTÄ. VAI OLIKO SE SITTENKÄÄN TAISTELUA? PIKEMMINKIN ALISTUMISTA, NÖYRTYMISTÄ ELÄMÄN
VARJOISILLE HETKILLE , ANTAUTUMISTA OSAAVIEN IHMISTEN PÄÄTÖKSILLE, HYVÄKSYMISTÄ, ETTÄ KUKAAN EI OSAISI ANTAA VARMOJA, TARKKOJA VASTAUKSIA.
KUN VALO VÄHITELLEN PALASI JA MAIJA TERVEHTYI, ILMAAN JÄIVÄT LEIJUMAAN KYSYMYKSET :
Mikä on tärkeää? Mikä on merkityksellistä?
JOKAINEN AAMU JA PÄIVÄ, ATERIA JA KIITOLLISUUS ARJESTA
SEN KAIKKINE VÄRINEEN. SITÄ ME HALUAMME JUHLISTAA SINUN KANSSASI RAKAS LILAN LUKIJA JA VARSINKIN SINÄ RAKAS LILAN YSTÄVÄ, JOKA OLET LÄHTENYT MATKAAMME AIVAN ALUSTA ALKAEN JA PYSYNYT MUKANA. MITEN HAUSKA KULKEA TAIVAVALTA YHDESSÄ!
VAPAUS EI SIIS OLE ITSESTÄÄNSELVYYS, MUTTA KUTEN KESÄN JALKAPALLON EM-KISOISSA (LILAN SUOSIKKI ON RUOTSI, MUTTA EI OLE KISOISSA
MUKANA ) SELOSTAJAT PUHUVAT “TILOISTA” JOTKA AUKEAVAT JA ANTAVAT MAHDOLLISUUDEN TOIMIA - NIIN MYÖS ELÄMÄSSÄ, SE HETKI ON JUURI NYT!
LILASSA TEHDÄÄN KESÄRETKIÄ LUONTOON. ISO-MELKUTTI TULI SUOSITUKSI KORONAN AIKAAN. MELKUTIN RANNAT TÄYTYIVÄT TELTTAILIJOISTA. KUN KÄVIMME PÄIVÄRETKELLÄ,
KESÄ OLI VASTA ALUILLAAN JA POLUILLA KOHTASI MUUTAMIA REIPPAITA JUOKSIJOITA.
KAIKILLA OLI YSTÄVÄLLINEN HYMY KASVOILLA!
TUKHOLMASSA KANSALLISGALLERIAON UPEA. SEN TULOAULAN KÄYTÄVIEN CARL LARSSONIN
SUURET FRESKOT, 1800-LUVUN ALUN ANTIIKIN INSPIROIMAT VEISTOKSET, SUURTEN MESTAREIDEN KUTEN REMBRANDTIN JA GOYAN MAALAUKSET.
JA IKIVANHAT IKONIT. MITÄ NE VOISIVATKAAN KERTOA MEILLE, JOS OSAISIVAT?
MAIJA KIRJOITTAA JAPANILAISEN MINAGAVAN NÄYTTELYSTÄ MINÄ PERHONEN. TAIDEOSIOSSA
MAIJA KERTOO BAUHAUSIN VÄREISTÄ JA OMASTA TAITEELLISESTA PROSESSISTAAN.
KESÄN KUKAT TUOVAT ILOA OLEMUKSELLAAN, KEVÄÄLLÄ KERROTTIIN KUKKIIN LIITTYVISTÄ SYMBOLEISTA.
TEOS “A SHORT HISTORY ON FLOWERS ” ON TÄYNNÄ TARINOITA, MISTÄ MEIDÄN HYVIN TUNTEMAMME
KUKAT OVAT KOTOISIN JA MITÄ NIIDEN MENNEISYYTEEN LIITTYY. LILAAN OLEMME
NOUKKINEET MUUTAMIA TUTTUJA KUKKIA KERTOMAAN HISTORIASTAAN.
AUTOFIKTIOTA, FIKTIOTA VAI ELÄMÄNKERTOJA MIKSI NYKYÄÄN ON NIIN PALJON AUTOFIKTIO KIRJALLISUUTTA JA ONKO NIIN OLLUT AINA?
KESÄMUISTOISSA PIIPAHDETAAN 1970-LUVUN KIRJASTOSSA, JOSSA VALLITSI TÄYDELLINEN HILJAISUUS JA SE OLI IHANAA!
LINNEAN PALSTA ON YLISTYS SÄRKISALOLLE, SALON ETELÄISELLE HELMELLE, JOKA KESÄISIN ON MAANPÄÄLLINEN PARATIISI. LINNEA LUO KUVIA, JOTKA OVAT TÄYNNÄ LÄMPÖÄ JA RAKKAUTTA PERHETTÄÄN JA SUKUAAN KOHTAAN.
TOIVOTTAVASTI VIIHDYT LILAN SEURASSA! Pirkko Korhonen
Skatan ranta
Lilan kesä
LIlan kesäherkut
1. Kaalilaatikko äidin tapaan
2. Pinaatti-fetapiiras
3. Appelsiini-mantelikakku
4. Maijan pasta bolognese
5. Uudet perunat ja lohi
6. Mansikkakeitto
7. Mustikkapiirakka
8.Kanttarellikastike
9.Tomaattikeitto
10. Pizza Sisilian tapaan
Lilan kesä on ollut täynnä pieniä retkiä lähialueille. Hangon huvilat saivat pohtimaan, millaisia asukkaita niissä on ollut. Ranta oli vasta heräilemässä kesään. Padvan rannalle, ainakin kerran kesässä, se lause kuuluu perniöläisiltä. Niin tehdään. Joskus Padva on niin tuulinen, että on syytä pystyttää päiväteltat pikkuisten suojaksi. Kotiin on ihan parasta palata retkien jälkeen ja tehdä omia mieliruokia. Lilan kesässä ollaan nautittu Välimeren ruokia. Ne ovat tuttuja aiemminkin, mutta hieman uusilla tavoilla .
Harriet Backer (1845-1932) oli norjalainen taiteilija, joka asui vuosia ulkomailla ja oli taitava värien käyttäjä. Hän ihaili imperssionisteja, erityisesti Claude Monet. Tukhomassa on esillä 90 taideteosta, jotka on saatu lainaksi eri museoista. Ne tuovat mieleen Helen Schjerfbeckin ja Ellen Thesleffin työt.
Lilan taidekesä
taidekesä
LINNEAN KESÄMUISTOJA
Teksti ja kuvat:L INNEA LAAKSO
Kesämuistoja ja ajatuksia kesästä
Jokaisen kesän elämästäni olen viettänyt Särkisalossa. Äitini suvun mökillä, tarkemmin sanottuna rinteellä, johon sijoittuu yhteensä kolme sukumme tonttia, useita mökkejä, joissa asustaa useat eri sukumme jäsenet mammasta ja papasta, serkkuihini ja pappani sisaren perheeseen — äitini serkkuihin. Osa vierailee mökillä muutaman kerran kesässä, osa asustaa mökillä toukokuusta lähes syyskuuhun. Uutena on tullut myös “kylmäuinti” mökillä talvisin ja retkeily saariston helmaan pienellä pakkasellakin.
Kun joku sanoo kesä, koen sen jokseenkin haastavaksi sanaksi määritellä. En osaa sanoa onko se säänä tai aikana rauhallinen vai myrskyisä — onko se levoton vai levollinen. Itse ehkä koen, että olen aina ollut enemmän kevään ja syksyn ystävä. Kesä ja talvi kulkevat ajatuksissani jotenkin käsi kädessä. Moni pitää niistä, koska ne ovat jokseenkin äärimmäisiä sään ilmentymiä: talvella kylmyys ja lumi, kesällä lämpimät vedet ja hohkaava kuumuus. Nämä mahdollistavat paljon erilaisia asioita, joista moni nauttii. Asioita, joita voi tehdä pääasiassa vain silloin: luisteleminen, hiihtäminen, uiminen tai auringon ottaminen. Ehkä juuri siksi en koe kesää niin levolliseksi, koska kesän aika tuntuu siltä, että se on rajallinen ja täynnä täyttymättömiä mahdollisuuksia, jotka katoavat ennen kuin niistä voisi aidosti iloita.
Kesämme ovat aina olleet pitkälti kesiä lähellä metsää ja merta mökillä. Ei ole ollut kesää ilman meren tuoksua, metsää täynnä mustikoita ja sukua ympärillä. Toki kaikkien suvun lapsien vanhentuessa yhteiset leikit ovat jääneet vähemmälle, mutta nyt taas korona-ajan jälkeen koen suvun yhdistyneen mökille taas entistä tiiviimmin. Nyt myös ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen kaupungissa osaa arvostaa tätä maisemaa ja mökkiä entistä paremmin. Arvostamaan entistä syvemmin luontoa ja mökin sielua: isovanhempia ja heidän elonsa seuraamista ja sen osana olemista. Sitä että saa myös auttaa toisia täällä ja kaikesta tulee yksinkertaista.
Toki kesät ovat muuttuneet ajan saatossa. Mökki on pysynyt. Nyt kun isovanhempani alkavat vanhentua, alkaa itse kokemaan vetoa asioihin, joita he tekevät. Mammani on aina poiminut marjoja, niin paljon, että niistä on riittänyt pakastettavaksi koko suvullemme. Nyt olen saanut auttaa mammaa ja pappaa seurauksena jokseenkin vaarallisesta juhannuksesta, joka oli toki kamalaa, mutta ajattelen, että se antoi minulle mahdollisuuden astua lä -
hemmäs isovanhempiani monella tavalla. Saan keskustella heidän kanssaan, saan auttaa ja olla läsnä. Saan tutustua heihin jokseenkin paremmin. On niin paljon mistä kovasti pidän heissä ja jota haluan jatkaa. Niin paljon, josta haluan tietää. Ja yksinkertaisesti, haluan vain viettää aikaa heidän kanssaan.
Nyt aloin poimimaan mustikoita. Aluksi se tuntui todella raskaalta. Kuin olisi kantanut selässään jotakin painavaa reppua aina kun ojentui alas poimimaan. Sitten siihen jäi kuitenkin koukkuun. Menin uudestaan ja poimin enemmän. Ehkä joskus vielä olen mustikassa monta tuntia ja löydän siitä tavan rentoutua, mutta samalla tehdä jotakin, kuten mamma.
Isovanhemmilleni asioiden tekeminen on tapa rentoutua ja niin myös minulle. Tätä en kuitenkaan aina itsessäni tajunnut. Olen huomannut juuri kesäisin sen, että vaikka kyse on siitä, että voisi levätä ja saisi levätä, oikeastaan minulle suurimman levon tuo tunne siitä, että on jotakin mitä tehdä. Olen tottunut ajattelemaan paljon ja olemaan paljon kaksin ajatusteni kanssa, jos ei ole ollut muuta tehtävää. Se on ollut kehä. Olen nyt vasta tajunnut, että oikeastaan en ole koskaan tarvinnut erikseen lepoa ruumiillisesta työstä, vaan työstä ajatusteni kanssa, ajattelemisesta pelkkien ajatusten vuoksi. Se, että on jotakin jota tehdä ruumiillaan, kuten poimia mustikoita. Se tuo tunteen siitä, että on tehnyt jotain. On ikään kuin elänyt ja toiminut. Terve mieli terveessä ruumiissa vai miten se menee.
Olen tajunnut ehkä juuri sen kesien kautta, että vaikka minut usein lokeroidaan pohdiskelevaksi akateemiseksi kirjoittelijaksi ja olen nähnyt paljon vaivaa koulun eteen, jonka jälkeen tulee näennäinen tarve levätä, oikeastaan se, mikä antaa minulle tarvitsemani levon, kyvyn toimia ja pysyä kyvykkäänä myös akateemisille projekteille on fyysisesti kuormittava, toistoa sisältävä ja jotenkin päivässä purkkiin saatava työ, josta tulee tunne, että lepo on syntynyt kehossa.
Tämän olen oppinut kesätöistä ja oikeastaan kesieni ilo on syntynyt siitä, kun pääsin töihin ja tajusin, että tätähän minun olisi aina pitänyt tehdä kesäisin.
Ilman työtä olen joutilas. Toisaalta joutilaisuus on minulle myös avain hyviin tarinoihin, teksteihin ja visioihin. Silloin on vain aikaa. Liika aika alkaa usein taipumaan melankoliaan, koska se aiheuttaa epätietoisuutta ja hämmennystä. Jonkinlaista hämärää turhamaisuutta, joka ymmärtämättömyyden kautta saattaa ihmisen kehään, jossa hän keksii syitä kaikelle sille omituiselle haikeudelle. Toki minulla on paljon hyviä kauniita muistoja vapaa-ajasta kesinä. Olemme matkustaneet paljon pääkaupunkiseudulla teini-iässäni kesäisin. Olemme kiertäneet perheeni kanssa luultavasti lähes jokaisen taidemuseon ja monet eri kotimuseot Helsingissä. Muuten olen soitellut ja laulanut, uinut ja paistanut muurinpohjalettuja sukuni kanssa.
Minulla on niin paljon esteettisiä valokuvia mielessäni hetkistä mökillä. Särkisalon saariston maisemia, metsän vahvoja tuoksuja, aaltojen helmeileviä välähdyksiä, kuuman hiekan kiteitä ihollani, sadepäivien venereissuja ja saunomista... Muistan mökin räsymatot, keittiön vanhat ja vahvat astiat, jotka ovat olleet siellä koko elämäni. Kaikki värit, kullanruskeat puuseinät. Muistan lämmöllä etenkin aikaa, kun satoi ja olimme mökillä ja kävimme uimassa sateella. Vesi tuntui silloin aina poikkeuksellisen hyvältä, kun sadevesi tuntui kylmemmältä, vesi pehmeän lämpöiseltä. Turvaisalta paikalta, mutta silti seikkailulta. Saunassa oli aina hyvät keskustelut, kuten edelleen on. Se on etenkin meille suomalaisille paikka jotenkin nähdä toisemme. Jotenkin koomista, mutta samalla koskettavaa, että saunassa voi usein aloittaa keskustelun lähes mistä vain. Ehkä juttu on siinä, että siinä hetkessä ollaan nykymaailmassa jopa eniten läsnä toistensa kanssa. Helppo kohdata toisen asia ja ymmärtää.
Minä Perhonen
DESIGN MEMORY
Kylmässä talvessa Rovaniemellä Minigawa vieraili Rovaniemen kirjastossa, jossa hän löysi kirjan suomalaisesta keraamikosta Rut Brykistä.
”I
sat there with my sketchbook and started drawing”
Minagawan aiheet linnut, kukat ja perhonenkin ovat läheisessä yhteydessä Rut Brykin töihin, joita hän teki 1950-luvulla.
Tukholman kansallismuseon näyttelyssä on esillä Minagawan yrityksen tuotantoa . Hän käyttää toiminnassaan yli 50 tehdasta Japanissa.
Hän suunnittelee kankaita joista tehdään vaatteita.
Takit, mekot ovat museossa esillä isojen seinien kattavissa installaatioissa. Seiniltä voi tutkia, kuinka
Minagawan piirrokset, luonnokset ja maalaukset ovat siirtyneet kankaiksi ja kankaat vaatteiksi.
Vuonna 1986 japanilainen Akira Minagawa oli vasta etsimässä suuntaa elämäänsä. Löytääkseen tilaa ajatuksilleen hän varasi lennon Helsinkiin. Sen jälkeen hän osti junalipun Rovaniemelle. Oli talvi ja 35astetta pakkasta.
Tästä matkasta tuli käännekohta hänen elämässään. Hänen yrityksensä nimessä ”Mina perhonen ” näkyy hänen rakkautensa pohjoismaiseen suunnitteluun. Erityisesti Rut Brykiin, Kaj Franckiin, Lisa Larsonin, Marimekkoon ja Marimekolle suunnitellleeseen Fujimo Ishimotoon.
Minagawan design filosofia
Akira Minagawa kuvailee oman design filosofiansa olevan lähellä perinteistä pohjoismaista tapaa ajatella ja toteuttaa suunnittelua.
Kestävää, ei nopesti kulutettavaa ja poisheitettävää.
Muoti, design ja arkkitehtuuri ovat arkipäivän elämässä ympäröimässä meitä.
Minagawan tavoite on , että hänen suunnittelemansa muoti kestää ainakin 100 vuotta.
Mielikuvituksen ja muistojen yhdistäminen arkipäivän maailmaan suunnittelun ja taiteen kautta .
Tukholman kansallismuseon näyttelystä. MAIJA KORHONEN
Kollaasi
LINN ULLMAN
ON KIRJOITTANUT ISÄSTÄÄN,
INGMANR BERGMANISTA KIRJAN
RAUHATTOMAT
“TYTTÖ 1983” ON ULLMANIN
OMAN KOKEMUKSEN KUVAUS,
JOKA JÄTTI HÄNEEN SYVÄN JÄLJEN
JA JOSTA HÄN PYRKII IRTAANTU -
MAAN KIRJOITTAMALLA
HANNU VÄISÄNEN
ON TAITEEN TEKEMISEN LISÄKSI KIR -
JOITTANUT USEITA ROMAANEJA OMASTA
ELÄMÄSTÄÄN. NE OVAT KASVUTARINOITA
TÄYNNÄ HUUMORIA JA KEVEYTTÄ, VAIK -
KA JOSKUS NIITÄ LKUKIESSA VOI HIEMAN
ITKETTÄÄ.
AXEL SCHULMAN
KIRJOITTAA SUHTEESTAAN ÄITIIN KIRJASSA
“UNOHDA MINUT” - RIIPAISEVA KUVAUS POJAN JA ÄIDIN SUHTEESTA.
“KIIREHDI RAKKAIN” - ISÄN JA POJAN SUHTEESTA
JOONATAN TOLA
PUNAINEN PLANEETTA, HULLUT IHANAT LINNUT,2023 : SIVU 13
“REVIN ÄIDIN PÄÄSTÄ VENÄLÄISEN KALAMUMMUN
TORIMYSSYN, PUHALSIN LÄMMINTÄ ILMAA JÄISIIN
PIANISTISORMIIN, AUTOIN PYÖRÄTUOLISTA SÄNGYLLE
JA ASETTELIN KURKKUSIIVUT SILÄLUOMINEN PÄÄLLE.
“OVADKO LIILAN KYLMÄD?”KYSYIN.
ÄITI VASTASI, ETTÄ EIVÄT, TUNTUIVAT JUURI SOPIV -
ILTA. JA SITTEN AIVAN VAROITTAMATTA PURSKAHTI
ITKEMÄÄN.
“ÄITI, EI MITÄÄN HÄTÄÄ, DINÄ OLET HIRVEÄN KAUNIS
JA NOSTIN KURKKUSIIVUT POIS.”
Autofiktiota vai
fiktiota?
TEKSTI,
PIRKKO KORHONEN
Kirjoja lukiessa mietin usein, onko lukemani totta, onko tämä tapahtuma otettu suoraan historiallisesta lähteestä, ovatko romaanin henkilöt eläneet oikeasti. Onko romaani siis fiktiota, historiaan perustuva teos vai omaelämänkerta?
Viime aikoina trendinä on ollut noukkia menneisyydestä, kaukaisestakin, todellinen persoona ja hänen ympärilleen on luotu kuviteltu maailma ja kertomus.
Usein tuosta henkilöstä löytyy vain langanpätkän verran tietoa, loput on kirjailijan omaa luovaa prosessia. Lukijalle tämä voi olla joskus hämmentävää. Onneksi on google ja wikipediä. Sieltä lötyyy helposti perustietoja ja joskus jopa yllättävänkin samanlaisia asioita. Aivan kuin kirjailija olisi ottanut tiedot sieltä suoraan. Myös kuvalähteet ovat ahkerasti kirjailijoiden käytössä. Joskus kestää aikansa ja riittävä sivumäärä ennenkuin heittäytyy romaanille, antaa sille oman tilan ja äänen. Sitten alkaa hiljalleen kuulla päähenkilöiden ajatukset ja lähtee kirjan henkilöiden matkaan.
Turkkilaisen Nobel-kirjailijan Orham Pamukin romaani Viattomuuden museo (2008) luo fiktiosta konkretiaa. Romaani on rakkauskertomus, jossa päähenkilö jumaloi
“JOS OLISIN TAJUNNUT, ETTÄ SE OLI ELÄMÄNI ONNELLISIN HET
-
KI, EN
OLISI KOSKAAN
PÄÄSTÄNYT
SITÄ KÄSISISTÄNI”
PÄÄHENKILÖ, KEMAL
ALOITTAA KERTOMUKSEN -
SA ORHAM PAMUKIN ROMAANISSA VIATTOMUUDEN
MUSEO
“YRITÄN
JÄRJESTÄÄ
ASIAT AINA
NIIN, ETTÄ NE
OVAT MAHDOLLISIMMAN
HYVIN ÄIDILLE
EIKÄ HÄNELLÄ
OLISI SYYTÄ SUUTTUA”
OTE ALEX
SCHUMANIN
KIRJASTA
UNOHDA MINUT
nuorta kaunotarta Fusunia, vaikka on kihloissa toisen naisen kanssa. Päähenkilö, Kemal, alkaa tiedostamattaan keräämään tavaroita muistoiksi heidän salaisista kohtaamisistaan Armon talossa. Monimutkaisten vaiheiden jälkeen he romaanissa päätyvät yhteen, mutta kohtaloksi koituu autokolari. Fusun kuolee ja Kemal jää henkiin ja ryhtyy etsimään lisää esineitä museoon. Siitä tulee pyhä paikka Kemalille.
Pamuk on perustanut todellisen Viattomuuden museon Istanbuliin. Hän keräili 15 vuoden ajan tavaroita museoon. Tavarat jäljittelevät niitä esineitä, jotka mainitaan romaanissa ja on laitettu esille samassa järjestyksessä kuin ne mainitaan paksussa romaanissa. Se lienee maailman ainoa romaaniin perustuva museon. Kirjailijoiden kotejahan on ympäri maailmaa ja ne ovat suosittuja turistikohteita. Onko Pamuk siis Kemal? Onko hän elänyt yhtä suuren rakkauden kuin Kemal?
Autofiktio määritellään kirjallisuudeksi, jossa kirjailija on sekä päähenkilö että kertoja. Tapahtumat perustuvat kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille. Autofiktio eritellään omaelämänkerroista omaksi lajityypikseen.
Autofiktio tuli minulle tutuksi luettuani Klaus Ove Knausgårdin Taisteluni - sarjan . Kahistuneena uppouduin kuvauksiin päähenkilön elämästä, ensin tämän lapsuudesta, perheestä ja varsinkin isästä. Jatko-osissa keskeisiksi nousevat hänen rakastumisensa, perheen perustaminen ja vaimon mielenterveyden ongelmat. Niitä kuvataan tarkasti. Ei ihme, että Kanusgårdon suku tietääkseni on katkaissut välit kirjailijaan ja käynyt kaiketi myös oikeudessa kiistaa siitä, mitä kirjailija voi käyttää teoksissaan lähteenään. Onko hänellä oikeus kirjoittaa omasta elämästään ja siihen liittyvistä ihmisistä. Mikä on kirjailija oikeus, vapaus ja vastuu?
Minua askarrutti eritysesti se, miten Knausgårdn vaimo on suhtautunut kirjoihin. Hänet kuvataan sairaana, kyvyttömänä huolehtimaan lapsista ja perheestään. Mies on eräänlainen sankari, joka kantaa vastuun kaikesta.
Sain vastauksen pohdintoihini, kun luin Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi (2019). Knausgård K.O. kuvasi vaimonsa sairaudet ulkoapäin, miten ne vaikuttivat häneen ja perheeseen, miten raskaita hetkiä koettiin. Siis havainnoijan silmin.
Lokakuun lapsi on riipaiseva kuvaus sairaudesta, jota ei voi hallita, joka aiheuttaa valtavaa syyllisyyttä, itsetuhoisuutta. Romaanissa arkea ovat sähköshokit, joita annetaan ”tehtaassa” ja jotka vievät muistin, muistot. Kun päähenkilö sanoo tarvitsevansa muistojaan kirjoittaakseen, ylilääkäri nostaa ensimmäisen kerran katseensa papereistaan ja sanoo. ” Voihan kirjalija käyttää mielikuvitustaan.” Se loukkaa niin, että päähenkilö hyökkää lääkärin päälle ja joutuu pitkään ympärivuorokautiseen tarkkailuun. Hänelle arvokkainta olivat muistot, muistot lapsien kanssa vietetyistä hetkistä, läämöstä, jota hän oli kokenut, kun kaikki oli hyvin. Muisto rakkaudesta ja aviomiehestä, jolle hän oman kirjansa, Lokakuun lapsi, kirjoitti.
Venäläisen kirjallisuuden ikoniLeo Tolstoin (18281910) romaani Anna Karenina on itselleni yksi tärkeimmistä kirjoista, joihin palaan aina ajoittain. Siinä kiehtovat Annan persoonan ja vahvan rakkaustarinan lisäksi kirjan muut henkilöt, Levin, Kitty ja tietysti Annan intohimon kohde, kreivi Vronsky. Annan Karenina on tullut tutuksi länsimaissa useista eri elokuvaversioista. Vuoden 2012 elokuvassa Annaa näytteli Keira Knightley
Tolstoin ja myös muiden venäläisten klassikoiden kääntäjä Richard Prevear kirjoittaa oivallisen ja valaisevan esipuheen englanninkieleiseen käännökseen ”Anna Karenina. A Novel in eight parts” (Penguin books, 2000)
“LEVIN, SINÄ OLET LEVIN”, SANOI TOLSTOIN VAIMO MIEHELLEEN
LUETTUAAN ENSIMMÄISEN
OSAN ANNA KARENINASTA.
”LEVIN ON AIVAN MAH -
DOTON IH -
MINEN
KUMPPANINA, KUTEN SINÄKIN.”
Esipuheessa Prevear kirjoittaa, että Annan traagisella kohtalolla oli suora esikuva todellisesta tapahtumasta. Tolstoin kartanon läheisyydessä oli tapahtunut järkyttävä onnettomuus. Tammikuussa vuonna 1872 nuori nainen, Anna nimeltään, oli heittäytynyt junan alle. Syynä oli onneton rakkaustaina. Annan rakastaja oli hylännyt tämän.
Tolstoi oli mennyt katsomaan Annan ruhjoutunutta ruumista. Tämä oli tehnyt kirjailijaan lähtemättömän vaikutuksen, jonka hän halusi siirtää tekeillä olevaan kirjaansa. Annan lisäksi myös muut päähenkilöt ovat yhdistettävissä Tolstoin elämään. Tolstoin avioliitton alku, nuoren Sonja-vaimon liehittely ja kosinta on kuvattu täsmällisesti romaaniin. Siinä Levin rakastuu nuoreen Kittyyn. Todellakin, Levin on Tolstoin omakuva. He ovat samaa yhteiskuntaluokkaa, villin luonteen omaavia, syvästi pohdiskelevia ja syyllisyydessä piehtaroivia aatelisia. Heillä kummallakin oli erityinen suhde talonpoikiin ja rakastajattarina maalaisnaisia. Myös Tolstoin vaimosta kirjoitettu elämänkerta, Sonja-kreivitär Tolstaja, tuo esiin Tolstoin elämän ja hänen romaaniensa yhteneväisyydet.
Tolstoin Anna Karenin osoittaa, että autofiktio ei ole moderni ilmiö. Tai ainakin sen, että kirjailijoilla on aina ollut tapana ottaa aineiksia romaaneihinsa omasta elämästään.Toi -
saalta, voiko kirjailija kirjoittaa muuten kuin niin, että suodattaa tekstiään omien kokemuksiensa ja persoonansa kautta?
”M inä en usko ih M eisiin , M utta kirjani uskovat .” s al M an r ushdie , v eitset
Linnean kesäkirja
Kesäkirjat
1. Itki toisenkin, Mänki Merja, Gummerus
2. Katoavien tähtien metsä, Harmel Kristin, Tammi
3. Signe, Pirkko Soininen, Bazaar
4. Meren hautausmaa, Aslak Nore, Gummerus
5. Ihmeellisten asioiden museo, Alice Hoffman, Gummerus
6. Veitsi, Mietteitä murhayrityksen jälkeen, Salman Rushdie, WSOY
7. Rakkauden maanosat, Anja Snellman, Otava
8. Unohda minut, Alex Schulman, Nemo
9. Elämä Picasson kanssa
10. Saaren kartanon historia
Kesä kirjastossa
TEKSTI, PIRKKO KORHONEN
Rakastin jo lapsena, lettipäisenä tyttönä lukemista. Sain aina toivomani kirjan syntymäpäivänä ja jouluna lahjaksi. Ensin vain kuvakirjoja ja sitten pidemmillä teksteillä varustettuja. Kesäisin ensimmäiset itsenäiset retkeni tein vihreällä Jopolla Forssan kirjastoon, joka sijaitsi tuolloin samassa talossa kuin kouluni, Keskuri. Koulu on säilyttänyt nimensä, mutta kirjasto on nykyään muualla.
Pahvisessa, pinkissä lainastokortissa luki nimeni. Kun olin löytänyt sopivat kirjat, vein ne tiskille, jossa arvovaltainen virkailija tarkasti kortin, kirjoitti pieneen pahviseen korttiin päivämäärän ja laittoi sen lainaamani kirjan takasivulle sille osoitetulle paikalle. Jo sisäänkäynti kirjastoon oli juhlava. Harmaat liuskekivet ulkona lattiassa, raskaat ulko-ovet olivat nykymittapuullakin hienoja. Sisään astuttua näki laajojen lasien takaa Keskurin aulan, joka kesäisin oli unenomaisessa tilassa. Joskus siellä kauhukseni saattoi haistaa alakerroksessa sijainneen hammaslääkärin hajun. Vastaanotto oli kaikkien lasten painajainen. Käynnit jättivät ikuisen pelon, josta ei ole ollut helppo päästä eroon, vaikka jokin aika sitten mel -
kein nukahdin ammattitaitoisen hammaslääkärin nykaikaiseen käsittelyyn.
Itse kirjasto oli väriltään ruskea, eri ruskean sävyt toistuvat mielikuvissani myös kirjaston henkilökunnan vaatteissa ja olemuksissa. Lasten puolen kirjahyllyt olivat luonnollisesti matalat ja tilaan oli sijoitettu tuon ajan pöytäryhmät. Muistaakseni kukaan ei koskaan istunut niissä.
Pääasiassa lainasin Viisikko-sarjan kirjoja, Anni Swanin nuorisokirjoja, Astrid Lindgrenin kirjat. Hieman vartuttuani siirryin Mika
Waltarin teoksiin, jotka lienevät herättäneen kiinnostuksen historiaan, erilaisiin kulttuureihin ja uskontoihin.
Kirjaston pyhin paikka oli erillisellä lasiseinällä erotettu lukusali, jonka valoisuutta lisäsi takaseinä, josta pääsi valo tulvimaan vapaasti. Kävin lukusalissa, koska samassa tilassa oli käsikirjasto. Siellä sai tutustua suuriin tietokirjoihin. Niitä ei saanut lainata, mutta niiden kuvia ihailin varmaankin Maijan innoittamana ja hänen kanssaan.
Hauskaa tai vähän surullistakin on, että nykyisen kirjaston ”ilmaiset kierrätyskirjat” - vaunusta olemme sisareni kanssa löytäneet kauan sitten ihailemiamme kirjoja. Ne ovat päätyneet koteihimme. Painavien kirjojen mustavalkoiset kuvat ovat epätarkkoja, mutta tuolloin ne olivat ainoita kuvia, joista saattoi ihailla taidehistorian mestariteoksia, suurten eurooppalaisten kaupunkien arkkitehtuuria tai hämmästellä Amazonin viidakon temppeleitä.
Toisin on nyt. Kirjat, lehdet, maailman eri sanomalehdet ovat netissä saatavilla. Mutta jokin voi pysyä samana. Sain työtovereilta lahjaksi lahjakortin kirjakauppaan. Aivan kuten sain joskus kauan sitten, kun olin lettipäinen Peppi
Teksti, Pirkko Korhonen Kuvat, Maija Korhonen
KIRJOJA JA KIRJALIJOITA
Seuraavilla sivuilla esittelemme naisia, kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka ovat olleet omana aikanaan edistyksellisiä, itsenäisiä ja poikkeuksellisen elämän eläneitä. He ovat arvoituksellisesti vaikuttaneet toisiinsa, lukeneet toistensa romaaneja, runoja ja kirjoituksia. Heidän elämänsä on jo itsessään suurta taidetta, sillä varsinkin
Anna Ahkmatova ja Karen Blixen selvisivät uskomattomistakin tilanteista.
Nämä naiset ovat innoittaneet meitä. Maija loi kuvasarjan heistä, eräänlaiseksi korttisarjaksi. Mahdollisesti ne tulevat myyntiin tulevina aikoina, kun Anhelit -yrityksenverkkosivut ja myynti rakentuvat.
Karen Blixen (1885-1962) on tullut tutuksi menestyselokuvasta Minun Afrikkani ja viime aikoina hänen elämänsä viimeisistä vuosista tehtiin Tanskassa uusi elokuva, Yhteinen sopimus. Karen Blixen eli Afrikassa yrittäen viljellä kahvia, mutta epäonnistui ja sairastui. Hän joutui palaamaan takaisin kotimaahansa Tanskaan, jossa hän aloitti kirjallisen uransa. Hän oli aina kertonut kuvitteellisia tarinoita, mutta kirjoittamisen hän aloitti suhteellisen myöhään.
Anna Akhamatova (1889-1966) oli venäläinen runoilija jonka runot ovat kuin hänen omaelämänkertojaan. Ne avautuvat lukijalle kertomuksisina hänen nuoruuden avioliitosta, elämästä Traskoje Selossa, miehensä teloituksesta ja poikansa joutumisesta Stalinin vainojen aikaan vankileirille.
Anais Niinin päiväkirjat ovat kuin psykoanalyysiä kirjoituksen muodossa. Hänestä tuli jossain vaiheessa elämää myös itävaltalaisen psykoanalyytikon Otto Rankin potilas ja oppilas.
”to be a person is to have a story to tell.”
Karen Blixen
” write a little everyday, without hope, without despair.”
Anna Akhmatova
”Happiness is in the ordinary things, a table, a chair, a book with a paperknife stuck between the papers and the petal falling from the rose, and the light flickering as we sit in silent.”
-virginia woolf,
i am flowing againi have lost my fears, my anguishes.
i have multiple desires, curiosities, interests.
i can be everywhere.
-anais nin
“A
SHORT HISTO RY OF FLOWERS”
THE STORIES THAT MAKE
ADVOLLY
RICHMONDS,
Samettikukilla koristellaan Meksikossa Kuolleiden päivien kulkueissa kulkevat hahmot, Maija loi Lilalle oman!
Kukkien Mennyt
Maailma
Keväällä Lila pohti, millaisia symboleja erilaisiin kukkiin on eri aikoina ja eri kulttuureissa yhdistetty. Lila kertoi myös, miten oli ihastunut australialaisten floristien ajatuksista huonekasvien parantavista ja arkipäivää voimaannuttavista vaikutuksista.
Englantilaisen Advolly Richmondin ”A short history of flowers” kysyy, oletko koskaan ihmetellyt, mistä kukkien numet tulevat tai missä kukat ovat alunperin kasvaneet? Kirja esittelee kiinnostavasti kasvien ja kukkien historiallisia juuria. Millaisia merkityksiä eri kukilla on menneen ajan ihmisille ja kulttuureissa? Lila esittelee muutamien kukkien historiaa käyttäen kirjan tekstejä lähteenään.
Monilla kukilla, joita kirja esittelee, on nykyään hyvin arkinen tehtävä. Ne ovat päätyneet tienpientareille, jättömaille, joenvarsille, kotimme terasseille ja takapihoille, torimyyjien tiskeille asiakkaiden suosikeiksi tai metsiin laajoiksi kasvustoiksi. Ne koristavat puutarhalehtien sivuja kuin ne olisivat aina olleet täällä.
Lila haluaa kertoa niiden kunniakkaasta menneisyydestä ja julistaa, että kaikki kukat ja elävät kasvit ovat ainutlaatuisia. Jos olemme tarkkaavaisia saatamme kuulla, miten ne kuiskaavat meille: ”Katsele meitä, näe meidät, ihastele meitä!”
Kielo Lily of the valley
Christian Dior`s lucky charm
Ranskalainen muotisuunnittelija Christian Dior valitsi kielon suosikkikukakseen, muusakseen, hyvänonnen tuojaksi. Hän kasvatti kieloja kasvihuoneessaan läpi vuoden ja koristeli niillä asujaan. kun Dior kuoli vuonna 1957 hänen arkkunsa oli peitetty kieloilla.
Kielo on erityisen tärkeä kukka myös tavallisille ranskalaisille ja sen hurmaava, tuoksu ihastuttaa.
Kielo on peräisin antiikin ajoilta ja on kasvanut Euroopassa villinä. Nykyäänkin se leviää laajoille alueille löydettyään sille sopivat kasvuolosuhteet.
Keskiajalla uskottiin myös sen lääkinnällisiin vaikutuksiin. Kultaista vettä saatiin, kun hiukan laventelin ja rosmariinin kukkia sekoitettiin kielosta uutettuun nesteeseen. Seoksesta tehtiin kallisarvoista vettä, jota säilytettiin hopea - ja kulta-astioissa. Vettä käytettiin tuolloin hysterian ja päänsäryn hoitoon.
Sametti ruusu Guiding souls
Samettiruusu
Intiassa hindulaisten hautajaisissa seremoniaan osallistujat pitävät kaulassaan seppeleitä, jotka on punottu kirkkaankeltaisista samettiruusuista.
Meksikossa, josta samettiruusu tuli Eurooppaan 1500-luvulla, se on olennainen osa hautausrituaaleja.
Atsteekkeien kirjoituksissa samettiruusut antoivat voimia, joilla henkilö pääsi ylittämään kuoleman joen.
Kuoleman päivä, 2.11. julistettiin vuonna 2008 maailmanperintö kohteeksi. Tuolloin Flower of the death, samettiruusu, ja sen voimakas väri ja tuoksu levittäytyvät Meksikossa kaikkialle.
Terälehtiä levitetään hautapaikoille. Uskotaan, että kukkien voima ja tuoksu pystyvät johdattamaan kuolleiden sielut omaistensa luo, olemaan heidän seuranaan tuon pienen hetken ajan.
Maitohorsma
Maitohorsma
Rose bay willowherb, Fireweed
Suomen hakatuilla metsäaukoilla levittäytyvä maitohorma luokitellaan nykyään vähempiarvoiseksi kasviksi. 1600-luvulla sitä pidettiin kuitenkin kaunottarena. Sen kukkien itämainen purppuran väri ihastutti ja se oli puutarhoissa suosittu. Sitä kasvatettiin myös keittiöpuutarhoissa keväisten parsamaisten versojen takia. Pian kuitenkin huomattiin, että sen levittäytymistä ei pystytty hillitsemään.
Toisen maailmansodan jälkeen se oli ensimmäinen kasvi, joka alkoi nopeasti peittämään pommitettuja maaalueita. Sen englanninkielinen nimi “Fireweed” tai “Pomp” viitannee juuri siihen.
Paanan kukat, Maijan kesämuisto
Lapsena asuimme Oopakassa, Viialassa, joka kuuluu nykyään Akaaseen. Isä oli rakentanut perheelle rintamamiestalon Tarpianjoen rantaan. Pihamme ja joen välissä oli Rantapuisto, jonka kasveihin tutustuin jo lapsena.
Forssaan muutimme 1960-luvun puolessavälissä. Uopuuteen Tarmonkulman kerrostaloon, joka sijaitsee edelleen Uudessakylässä. Uudenkylän takana on kulkenut kapearaiteinen rautatie silloisen Forssan rautatieasemalta Finlaysonin tehtaille. Rautatie oli purettu ja jäljelle jäi Paanaksi nimetty hiekkainen kulkuväylä. Se oli kesäisin kuuma ja sen reunuksille tuli uusi kasveihin tutustumisen kohde.
Siellä kasvoivat puna-apilat, tähdykkeet, hiidenvirmat, mansikat, illakoita, jotka olivat ryöstäytyneet viereisten talojen puutarhoista. Rataa käveltiin vain toiselta puolelta, sillä toisella puolella asui Mäkiskä ja hänen harmaata, hieman rähjääntynyttä taloaan räkstyttämällä vartioinut suomenpystykorva. Mäkiskä oli alunperin virolainen ja muuttanut evakkona Viipurista Forssaan. Legendaarinen tarina oli, että hänen tyttärensä oli Suomen ensimmäinen valokuvamalli. Äitimme, joka oli myös viipurilainen, muisteli joskus ihaillen tyttären kauneutta.
Maalauksia Piirustuksia
Menneisyys on läsnä maalauksissani. Paanan kukat ja kasvit ovat läsnä maalauksissani kasveina ja orgaanisina muotoina.
Bigaku kirjassa (2008) Minna Eväsoja kirjoittaa, että esteettinen kokemus on löytöretki itseen ja kohteeseen. Kohde voi olla taideteos , maalaus, piirustus tai kirjoitus tai mitä vain, jonka tekijä kokee ilmaisevan omia esteettisiä kokemuksiaan ja ajtuksiaan.
Filosofi ja kasvatusfilosofi John Dewey kirjoittaa Taiteesta kokemuksena-teoksessaan, että esteettinen kokemus voi hänen mielestään jakautua älyllisiin, käytännällisiin ja taiteellisiin esteettisiin kokemuksiin. Ei kuitenknaan sattumanvaraisesti vaan atiivisen toiminnan kautta .
Muistot luovat esteettistä maailmaa. Niistä kasvaa yksi ulottuvaisuus ymmärtää omaa taiteellista toimintaa.
Muistojen muuntuminen ja arjen ja nykyisen todellisuuden kohtaamisen kautta on mahdollista synnyttää jotain, jonka kokee omakseen.
Väreistä ja värijärjestelmistä Bauhaus taidekoulu
BAUHAUS OLI TADEKOULU SAKSAN WEIMARISSA , JOKA PERUSTETTIIN
VUONNA 1919.KOULU LOPETTI TOIMINNAN VUONNA 1933,KUN KAN -
SALLISSOSIALISTIT NOUSIVAT VALTAAN. TAIDEKOULU TOIMI WEIMARIN
JÄLKEEN DESSAUSSA JA LOPUKSI VÄHÄN AIKAA BERLIINISSÄ.
Koulun kokeilevat kurssit ja opetussuunnitelmat ovat luoneet perustaa taideteollisuuskoulujen ja arkkitehtuurin opettamiseen. Koulun opettajina toimivat esim Wasily Kandisnsky, Josef Albers,Paul Klee Joseph Itten, Walter Gropius. Opetus oli monialaista, ei vain maalausta ja piirustusta, värioppia mutta myös teatteria, valokuvausta ja tutustumista eri materiaaleihin työpajoissa.
’
Itse opetin kahden vuosikymmenen ajan värioppia ja usein myös kerroin Bauhausista ja innostin oppilaita tutustumaan aiheeseen. Nyt katson Bauhausia uusin silmin. Katy Hessel kirjoittaa ”Taiteen historia ilman miehiä”(2022,169-170).
”Bauhaus mainosti itseään tasa-arvosta eri taiteen muotojen välillä, mutta miehet saivat vapaasti kokeilla ja naiset suljettiin kudonta- ja kirjansidonta kursseille. Koulun johtava opettaja jopa väitti, että naiset ajattelevat kaksiulotteisesti ja miehet kolmiulotteisesti.”
Bauhausissa luotiin kaksi merkittävää värioppia. Aikaisemmin 1800-luvulla mielenkiinto kohdistui uusien värien kemialliseen valmistamiseen. Bauhausissa mietittiin, kuinka värejä on yhdisteltävä, jotta saataisiin miellyttävä ja merkityksellinen vaikutelman.
Johannes Itten oli väriteoreetikko joka opetti Bauhaus koulussa. Hänen luomansa värijärjestelmä on yksinkertainen ja selkeä. Siinä on seitsemän erilaista tapaa yhdistää värejä toisiinsa. Väriympyrä on apuna sovellettaessa Ittenin värioppia.
Bauhausissa hänen ja muiden opettajien välille syntyi maailmankatsomulsellissia erimielisyyksiä. Lopulta Johannes Itten erosi ja hänen työtään jatkoi Joseph Albers kunnes kansallissosialistit nousivat valtaan ja koulu lopetti toimintansa. Joseph Albers jatkoi opetusta vuoden 1930 jälkeen USA: ssa Black Mountain collagessa ja vei Bauhausin kokeilevan ajattelun pois Euroopasta.
Joseph Albersin värioppi on vaikeampi kuin Ittenin värioppi. Ittenin värioppiin tutustumalla oppii värien yhdistämisen ja sekoittamisen. Monen mielestä sillä on hyvä aloitta värien rinnastuksiin tutustuminen.
Maijan Väriharjoituksia
Maijan Väriharjoituksia
PANTONE ON AMERIKKALAINEN VÄRIJÄRJESTELMÄ, JOKA ON PERUSTETTU 1950 - LUVULLA. PANTONEN VÄREJÄ
VOI OSTAA PIENINÄ KOOSTEINA. PAHVINPALOINA JOIHIN ON PRINTATTU VÄRINÄYTTEITÄ GRAAFISTA SUUNNITTELUA JA MUOTOILUA VARTEN.
Pantone tuottaa joka vuosi uuden vuoden värin. Vuoden väri valittin ensimmäistä kertaa vuonna 1999 joka oli Ceruliaanin Sininen tai Taivaan sininen.
VUODEN 2023 VÄRI OLI ”VIVA MAGENTA”. Nimellä ”Viva Magenta” on kerrottu yrityksen nettisivuilla tarina kuinka inspiraatio väriin on lähtöisin Kokkinelli Kirvojen aikaansaamasta väristä. Kokkinelli Kirva elää luonnossa kaktuksien pinnoilla. Siitä saadaan vahva ja voimakas luonnon tuottamaa väri.
VUODEN 2024 VÄRI ON PERSIKKA. Sitä myydään värinä, joka rauhoittaa mieltä, kehoa ja sielua.
Sitä markkoinoidaan auringonlaskun, taiteen opettamisen ja Keskustelun ja retkeilyn luomilla mielikuvilla.
Persikka tai vaaleaan oranssiin Pantonen sivuilla liitetään sanoja ”Embrace the Warmth tai Sharing Kindness .(WWW.pantone.com)
Värin sanotaan luovan hyvää fiilistä ja hyvää oloa.
Vuoden värit löytyvät usein muodin,sisustuksen, autojen , puhelimien, käsityölankojen värimaailmasta sekä meikkiteollisuuden tuotteista.
TEKSTI, PIRKKO KORHONEN KUVAT, MAIJA KORHONEN
jatkokertomus osa 5
Angritan
Maailma
PAKAL KERTOO OMASTA TEHTÄVÄSTÄÄN HEIMON PARISSA
”MINÄ TUNNEN VAIN TAIVAAN.
OPIN SEN SIELUN OMAN KANSANI TIETÄJÄLTÄ. KANSANI PARISSA KERROTTIIN, ETTÄ AURINKO MUUTTUU JAGUAARIKSI ÖISIN.”
Angritan maailmassa tähän asti tapahtunutta.
Angritan heimon miehet olivat palanneet pitkään käymästään sodasta voittajina. Heidän joukossaan tuli myös leskiä, orpja ja vihollisten parissa eläneitä nuorukaisia.
Angritan sisar Guamayala asuu alhaalla kylässä. Temppelikotiin jäivät Angrita ja Rosa. Myös Yamal oli muuttanut alas kylään.
Uusi aika tarvitsee Rosan viisautta ja häntä pyydetään kylään auttamaan muukalaisnaista synnytyksessä.
Angrita lähtee Rosan mukaan ja näkee ensimmäisen kerran elämässään vieraita ihmisiä. Angrita kokee vierailullaan pettymyksiä, mutta saa elämäänsä arvokkaita uusia, tulevaisuudessa uskollisiksi osoittautuvia ystäviä.
Angrita jäi istumaan majan ulkopuolelle Rosan mentyä auttamaan vierasta muukalaisnaista synnytyksessä. Maa Angritan alla oli vielä viileä yön jäljiltä. Hän näki vanhusten makailevan puiden varjossa. Vanhukset näyttivät hänestä samanlaisilta kuin pystyyn kuivuneet puut, jotka eivät enää kasvata vihreyttä oksillaan. ”Olivatko he nukkuneet ulkona kylmässä maassa koko yön vai asuivatko he noissa risukasoissa, jotka eivät pidä vettä ja lentävät taivaalle ensimmäisen kovan tuulen mukana? ” mietti Angrita uteliaana ja oli juuri kysymäisillään sitä heiltä, mutta muisti samalla, mitä Rosa oli neuvonut: ”Kun vieras kysyy sinusta jotain, älä vastaa. Ole vieraille arvoitus. Siten suojaudut samalla vaarallisilta ihmisiltä ja heidän pahoilta aikomuksiltaan. Piiloudu tuntemattomien katseilta. Pian he unohtavat sinut ja saat olla rauhassa.”
Vanhukset viittoivat hänen suuntaansa, mutta Angrita ei mennyt heidän luokseen. Hän haistoi vierauden ja likaisuuden leviävän heistä. ”He haisevat kuolemalta ja kaipaavat jo toiseuteen. Niin tulee olemaan, että kuoleman hetkellä heidänkin sielunsa palaavat paikkaan, joka oli ollut heille elämässä kaikkein rakkain ja josta he eivät osanneet eläessään päästäneet irti,” ajatteli Angrita.
Hän pelästyi kuullesaan muukalaisnaisen majasta tulevat äänet. Naiset väittelivät ja riitelivät keskenään kunnes he äkkiä vaikenivat. Ilman halkaisi synnyttävän naisen tuskainen kirkuna. Guamayala oli samalla tavoin huutaen auttanut Guan maailmaan. Angrita tukki korvansa, mutta ääni oli niin kova ettei hänellä ollut valtaa siihen. Hän nousi ylös ja lähti tutkimaan majan lähellä olevaa viidakkoa.
Kauempana virtaava joki kutsui häntä. Hän pystyi haistamaan joen tuoksun. Veden liike oli merkki elämästä ja sitä Angrita kaipasi, ei kipua, kuolemaa tai vanhuutta. Hän etsi tuttua polkua, jota he olivat kulkeneet monta kertaa Yamalin
kanssa. Mutta viidakko oli muuttunut ja oikeaa reittiä oli vaikea löytää. Angritan lähestyessä jokea hän hämmästyi huomatessaan miten puut oli hakattu. Niistä oli jäljellä vain rumia puun tynkiä, oksia siellä täällä kuin ihmisestä irti revittyjä ruumiin osia. Hän meni kantojen luo ja kosketteli hellästi niiden pintaa. Angrita kuuli niiden sisältä ääniä, sillä puiden sielut olivat jääneet puihin vangeiksi ja pyysivät apua Angritalta. Ne olivat yhtä eläviä kuin ihmiset. Ne olisivat sidottu ikuisiksi ajoiksi paikoilleen. Tuulet eivät enää ottaisi niitä mukaansa eikä aurinko lämmittäisi niitä. Angrita vastasi puiden vangituille sieluille luvaten niille vapauden. Hän luki jokaisen loitsun, jonka oli kuullut Rosan lausuvan ja lauloi jokaisen laulun, jonka oli oppinut sisareltaan. Hän ei osannut ehkä laulaa yhtä hyvin kuin Guamayala, mutta siitä huolimatta hänen laulaessaan kasvit nyökkäilivät iloisesti. Samalla vuorelta nousi pilviä ja tuuli tuli noutamaan puiden sielut. Ne lähtivät pilvien joukkoon ja tähdiksi yötaivaalle. Angrita huokaisi helpotuksesta ja jatkoi kevyesti hypähdellen matkaansa kohti jokea. Myös hän tunsi itsensä vapaaksi.
Yhtäkkiä Angrita pysähtyi ison kaakaopensaan suojaan kuultuaan jostain puhetta ja naurua. Hän tunnisti Yamalin äänen, mutta toinen ääni oli vieras. Hän hiipi hiljaa eteenpäin kunnes näki Yamalin tutun selän. Yamal istui heidän yhteisellä paikallaan joen törmällä. Hänen vieressään istui tuntematon tyttö, jonka kiiltävät mustat hiukset roikkuivat kapeaa selkää pitkin. Tyttö kääntyi Yamaliin päin koskettaen samalla pitkiä hiuksiaan. Angrita näki heidän välissään tulen, sen ainoan asian, jota hän kammoksui. Tuli on niin halutessaan ihmisiä vahvempi. Jos se saa vallan, sen tuhoa ei pysäytä mikään. Angrita halusi huutaa Yamalille ja varoittaa vaarasta. Mutta hän myös muisti, miten viidakon eläimet hakevat itselleen puolisoa. Ne tanssivat ja esittelevät koristeltuja rintojaan äännellen houkuttelevasti. Samanlaista kosiskelu oli noiden kahden ihmisolennon
välissä. Mikään ei pystyisi sammuttamaan tulta. Angrita kuuli myöhemmin, että sitä sanottiin rakkaudeksi. Rakkauden tulen kerrottiin synnyttävän elämää eikä tuhoavan sitä. Hän ei uskonut sitä.
Angrita perääntyi aivan hiljaa ja lähti juoksemaan pois joelta. Hänen jalkansa veivät hänet turvapaikkaansa. Hengästyneenä hän lysähti jaguaaripuunsa alle. Jaguaaripuu otti Angritan vastaan hiljaa ja vastustelematta. Muukalaiset eivät olleet vielä yltäneet viidakkoveitsillään sinne asti ja kaikki oli kuten aina ennen. Kyyneleet polttelivat Angritan silmiä ja kastelivat hänen kasvonsa. Hän repi Rosan sitoman huivin ja päästi hiuksensa valloilleen. Hän ei suostunut olemaan mitään muuta kuin se mikä oli.
”Minun nimeni on Angrita! Haluan olla vapaa!” hän huusi kovalla äänellä ja viidakko vastasi hänen huutoonsa:
”Vapaa... vapaa ... Angrita ... vapaa...”
Maatessaan viidakkoruoholla hän tunsi tutun tuoksun sieraimissaan. Jaguaarit olivat tulleet lohduttamaan häntä. Ne olivat haistaneet hänet. Hän ei liikahtanutkaan, käänsi vain katseensa lähellä olevaa jaguaarinaarasta kohti. Heidän katseensa kohtasivat. Se pyysi apua. Angrita näki pienen jaguaaripennun, joka hoiperteli heikoilla jaloillaan. Emo päästi tuskaisen karjunnan tönäistessään pennun Angritalle. Sitten se kääntyi takaisin viidakkoon jättäen pentunsa Angritan syliin. Pentu oli pelokas, mutta rauhoittui pian Angritan puhellessa sille. Hän oli tuonut ennenkin pentuja temppelikotiinsa, mutta Yamal ja Rosa olivat aina palauttaneet ne takaisin viidakkoon Angritan nukkuessa. Angrita päätti, että tämä pentu jäisi hänelle eikä kukaan riistäisi sitä häneltä.
Pentu repi tassuillaan Angritan hiuksia ja nuoli hänen kasvojaan saaden Angritan nauramaan. Hän katsoi vielä viidakkoon päin vain varmistuakseen, että emo ei ollut tullut takaisin hakemaan pentuaan. Näkyi vain ohut polku, joka johti vuorille ja luoliin, jossa jaguaarilaumat pitivät kotiaan. Angrita
oli kerran seurannut niitä ja nähnyt, miten ne laiskoina ja voimakkaina kiipesivät ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Ilmassa oli leijunut tuulen tuoma haaskojen haju ja ylhäällä taivaalla korppikotkien tummat varjot. Angrita ei ollut jatkanut kauemmas, sillä hän ymmärsi olevansa rajalla, jota hän ei voisi vahingoittumatta ylittää. Nyt hän oli saanut oman jaguaarin ja sanoi sille lempeästi rutistaessaan sitä itseään vasten: ”Minä pidän sinusta huolen.”
Angrita lähti kulkemaan pentu sylissään. Hetken kuluttua pentu alkoi sähistä. Angrita katsoi ylös lähellä olevaan puuhun ja huomasi siellä oudon näköisen nuorukaisen jonkinlaisessa majassa. Nuorukainen tuijotti heitä sanomatta sanaakaan. Hänen hiuksensa olivat tummemmat kuin Yamalin ja ylävartalo oli paljas. Vartalon lihakset näyttivät voimakkailta ja hartiat leveiltä. Hänen kaulassaan roikkui jonkinlainen riipus, mutta Angrita ei pystynyt erottamaan selvästi siinä olevia esineitä. Myös ihoon kaiverretut kuviot olivat vieraita.
”Mitä sinä teet siellä ylhäällä?” Angrita huusi uteliaana. Nuorukainen katsoi häntä ja sylissä olevaa pentua, joka sähisi ja raapi Angritan pukua. Se oli pelästynyt ja haistanut nuorukaisen, vaikka tämä oli ollut piilossa puiden oksien suojassa.
”Miten pentu ei repinyt tytöltä silmiä päästä? Ehkä se tunsi tutun tuoksun tai sen emo oli osannut osoittaa tytön luottamuksen arvoiseksi”, pohti puussa majaileva nuorukainen. Hän oli nähnyt Angritan aikaisemminkin ja seurannut, miten tämä kävi suuren puun juurella tapaamassa jaguaariystäviään. Pentu paljasti hänet tällä kertaa. Se oli haistanut hänet ja kuullut hänen hengityksensä. Nuorukainen ei ollutkaan niin näkymätön kuin oli luullut. Ajatus teki hänet levottomaksi.
”Keräätkö sinä hunajaa? Siinä puussa sitä ei ole. Voin kyllä näyttää sinulle parhaat hunajapaikat”, Angrita huusi, mutta nuorukainen ei vastannut vaan katseli ihmetellen Angritan harottavia hiuksia. Mikä tuo olento oli? Onko tuo tyttö tästä maailmasta vai vain harhanäky, joka syntyy nälän ja yksinäisyyden seurauksena?
”Ei haittaa, vaikka et vastaa. Puhe on turhaa. Siksi pidän eläimistä. Niiden kanssa ei tarvitse puhua. Ymmärrämme toisiamme ilman sanoja. Meillä on oma salainen kielemme”, Angrita vastasi nuorukaisen vaikenemiseen. Lopulta nuorukainen ilmestyi puiden takaa ja sanoi oudosti murtaen:
”Minä vartioin kylää Yamatchyla päällikön määräyksestä.”
”Mihin luulet näkeväsi sieltä?” Angrita kysyi huvitttuneena.
”Minulle osoitettiin tämä puu kotipuukseni ja paikaksi, josta voin tarkkailla vuoria ja kylään johtavia polkuja”, poika vastasi.
”Hänet haluttiin pois muiden silmistä. Ehkä hän on samanlainen kuin minä, erilainen kuin muut ja siksi samanlainen kuin minä”, kuiskasi Angrita pennulle. Angritan mieleen nousi ajatus, toive, että nuorukaisesta voisi tulla hänen uusi ystävänsä. Näky Yamalista ja tuntemattomasta tytöstä oli saanut Angritan tuntemaan itsensä yksinäiseksi ja surulliseksi.
”Näen joen ja vuorelta alaspäin laskeutuvan polun. Sitä pitkin ihmiset kulkevat kylään, vaarattomat ja vaaralliset. Sitten ilmoitan savua apuna käyttäen kylään Yamatchylan miehille, mitä olen nähnyt. Minulla on omanlaiset merkit eri asioille”, nuorukainen selitti ylpeänä.
”Mistä sinä tiedät, kuka tulija on vaaraton ja kuka vaarallinen? He ovat kuitenkin kaikki ihmisiä, miten heitä voi erotella?” Angrita kysyi ihmetellen.
”Olen oppinut sen. Erotan askeleista, kuka tulee varoen, kuka piilottaa itsensä ja perheensä ensin pensaisiin ja vaanii siellä oikeaa hetkeä astua kylään muiden ihmisten eteen”, nuorukainen vastasi.
”Mutta silti... miten voit olla varma?” jatkoi Angrita ihmettelelyään.
”En voi olla varma, mutta toivon olevani oikeassa”, nuorukainen vastasi epäröiden. Hän ei ollut milloinkaan ennen epäillyt tehtäväänsä. Hän oli vain tehnyt sen, mihin hänet oli määrätty. Noudattanut käskyjä kysymättä miksi. Nyt tämä tuntematon olento sai hetkessä hänet miettimään, toimiko hän oikein vai tuomitsiko hän ehkä jonkun perheen suoraan ankaraan
työhön pelloilla tai viidakkoon. Pahimmassa tapauksessa jopa kuolemaan.
”Onko sinulla mukava olla siellä?” Angrita kysyi huomattuaan, että nuorukainen vetäytyi takaisin piiloonsa eikä puhunut mitään.
”On. Enhän tiedä muusta. Hengitän vieraan maan ilmaa enkä siksi voi vaatia muuta”, sanoi nuorukainen hieman surullisella äänellä.
Angrita halusi lohduttaa nuorukaista ja vastasi::
”Katso, mitä sain lahjaksi jaguaarinaaralta. Oman pennun. Luulen, että sen emo oli astunut ansaan, joita miehet piilottavat viidakkoon. Olin kerran itsekin astumassa sellaiseen. Emo ei pystynyt huolehtimaan siitä, siksi se antoi pennun minulle. Minä vien sen kotiini ja pidän siitä huolta.” Angrita nosti pennun ilmaan.
”Minä en tiedä ansoista mitään”, sanoi nuorukainen, vaikka tiesi miesten jahtaavan kylän ympärillä kulkevia jaguaareja. Heille eläimet olivat petoja eivätkä ystäviä. Eläimet uhrattiin, nahat otettiin talteen, liha syötiin tai kuivattiin. Taljat vietiin asumuksiin lämmikkeiksi.
Angrita jatkoi huuteluaan ylös puuhun pennun muristen tavalla, joka pikemminkin nauratti kuin pelästytti nuorukaista.
”Minun nimeni on Angrita. Kuka sinä olet? Onko sinulla nimeä?”
”On.”
”Noh, sano se!
”Bakal”
”Pakal, tule alas sieltä, niin voimme tutustua toinen toisiimme. Onko sinulla ystäviä?” kysyi Angrita innokkaasti. Nuorukaista nauratti, sillä Angrita oli lausunut hänen nimensä vieraalla tavalla. Väärin, mutta hän ei halunnut korjata sitä.
”Olkoon niin, että nimeni saa uuden muodon uudessa paikassa ja synnyn sillä tavalla kokonaan uudeksi. Pakal on ihan yhtä hyvä nimi kuin Bakal”, ajatteli Pakal, mutta sanoi ääneen:
”Ei. Minulla ei ole ystäviä. He ovat joko kuolleet tai kadonneet.”
”Minulla oli yksi hyvä ystävä, mutta hän katosi juuri äsken tuleen. Tuli on paha, sillä se tuhoaa. Se poltti meidänkin ystävyytemme.
Nyt se lentää savuna ilmassa eikä koskaan enää palaa”, Angrita jatkoi kiinnittämättä sen enempää huomiota Pakalin vaisuihin sanoihin.
”Miten tuleen voi kadota?” ihmetteli Pakal.
”Samalla tavalla kuin ihminen voi hukkua veteen. Kadottaa minuutensa ja itsensä. Joku voi tietysti vapaaehtoisesti antautua toiselle. Minä en kyllä ymmärrä miksi joku haluaisi vapaaehtoisesti kadottaa oman itsensä ja alkaa elää jonkun toisen elämää”, pohti Angrita.
Pakal oli nähnyt Angritan jo aiemmin joella vakoilemassa nuorta miestä, joka asui aivan joen törmällä pienessä asumuksessaan.
Ehkä hän oli juuri Angritan ystävä.
”Onko sinulla äitiä tai isää?” jatkoi Angrita kyselyään.
”Ei”, vastasi Pakal.
”Ei minullakaan, mutta minulla on Rosa. Hän on sekä äiti että isä minulle. Voin kysyä, jos hän haluaa olla sitä myös sinulle, jos meistä tulee ystäviä ”, Angrita selitti pitäen samalla jaguaarinpentua paikoillaan. Se sähisi ja ojensi tassujaan Pakalin ääntä kohden.
”Minun äitini kuoli matkalla tänne. Sukumme ovat aina olleet sotureita Quamatchylan joukoissa. Myös isäni kuoli ollessamme sotaa paossa ja hautasin heidät samaan hautaan ennen kuin lähdin Yamatchylan väen mukaan tänne. Joskus vielä toivon palaavani kotikylääni takaisin suorittamaan rituaalit ja puhdistamaan heidät toiseuden matkaa varten. Nyt pelkään etteivät he ole päässeet eteenpäin, vaan roikkuvat jossain tämän ja toiseuden välitilassa”, Pakal selitti murheellisena. Angrita oli aivan hiljaa ja mietti mielessään:
”Quamatchylan? Mahtoiko Pakal olla vaarallinen? Siksikö hänet on siirretty pois muiden luota?” Jos hän kertoisi Rosalle, että Pakal oli vihollisten suvusta, mitä tapahtuisi? Hän ei saisi tulla tapaamaan Pakalia. Oli siis parempi olla puhumatta Pakalista mitään”, ajatteli Angrita ja huusi:
”Tulisit alas!”
”Ei. Tulen alas vain harvoin, sillä viihdyn täällä ylhäällä. Tämä on minun kotini nyt. Täällä mikään ei pääse yllättämään minua. Minä näen kaiken ensimmäisenä ”, Pakal selitti ylpeänä.
”Olet siis taivaan poika”, totesi Angrita mietteliäänä.
”Sitä en tiedä, mutta yöllä näen taivaan tähdet, kuun ja tähdenlennot. Osaan laskea päivät ja niiden määrän. Kaiken näkemäni olen kaivertanut kotipuuni rungon kaarnoihin. Päivät omilla merkeillä, yöt omillaan”, Pakal selitti osoittaen puunrunkoa, josta erottui pienen pieniä viivoja kiinni toinen toisissaan.
”Saanko tulla joskus sinne ylös katsomaan yötaivasta? Se olisi varmasti mukavaa”, kysyi Angrita. Pakal katsoi tätä ja mietti, miten mukavaa olisi, jos hänelle tulisi vieras. Siksi hän vastasi varauksellisella äänellä:
”Voit. Kai. Älä sitten ota tuota pentua mukaasi”, vastasi Pakal.
”Hyvä! Minun on nyt lähdettävä takaisin kylään. Siellä on syntymässä uusi elämä”, huusi Angrita kulkiessaan jo poispäin. Pakal seurasi katseellaan Angritan kevyttä liikkumista viidakkopolulla. Se ei ollut juoksemista, vaan hyppimisen ja juoksemisen sekoitus.
”Miten ihmeellinen tyttö” , ajatteli Pakal ja jatkoi päivittäistä tarkkailuaan. Hän hymyili itsekseen ja piirsi puun runkoon kuvan, joka esitti Angritaa. Jaguaaria hän ei piirtänyt, sillä kuva olisi saattanut houkutella vaarallisia eläimiä hänen luokseen.
Angritan palattua joen vartta pitkin takaisin kylää kohti, hän varoi törmäämästä Yamaliin. Hän ei kuitenkaan voinut estää sisältä nousevaa houkutusta, vaan käveli varovaisesti ääntäkään päästämättä takaisin joelle. Kivellä ei istunut kukaan, se oli tyhjä. Aivan kuin ennen, silloin kun he olivat istuneet siinä yhdessä Yamalin kanssa. Pentu oli nukahtanut Angritan syliin. Se hengitti raskaasti lämmittäen samalla Angritaa, joka meni istumaan omalle kivelleen.
”Lepään tässä hetken ja tervehdin ystäviäni”, hän ajatteli etsien katseellaan joen yllä lentäviä perhosia. Hän tutki, millaiset kukat olivat sinä päivänä avanneet itsensä maailmalle ja esittelivät kauneuttaan. Sudenkorennot kiirehtivät hänen luokseen. Ne lentelivät edestakaisin iloiten hänen näkemisestään. Perhoset ja erilaiset ilman henget saapuivat yhdessä ja pörräsivät Angritan ympärillä.
Hetken siinä istutuaan Angrita näki joelta nousevan hahmon. Näky oli kuin uni toiseuden verhon takana, mutta silti päivän valon kirkastama. Angrita tunnisti hahmon omaksi äidikseen. Äidillä oli unesta tutut vaatteet ja hiukset kammattu ylös pään päälle kahdeksi köydeksi kuten joillan heimon vanhemmilla naisilla oli ollut tapana. Hitaasti hahmo lähestyi Angritaa, kosketti ja silitti tämän päätä ja hiuksia.
”Angrita, tyttöni... ” oli kaikki mitä Angrita kuuli hahmon sanovan. Sitten näky katosi jättäen jonkinlaisen jäljen itsestään. Se oli kuin sateenkaari tai auringonlaskun loiste. Se oli liian kirkas Angritan silmille. Hän joutui peittämään ne käsillään ja kun hän avasi jälleen katseensa, näky oli kadonnut.
Angrita huokaisi ja huusi itkien:
”Äiti, äiti, tule takaisin, älä jätä minua!”
Ilmassa näkyi vain lentelevät siivekkäät. Angrita jäi istumaan ja katsomaan kuvaansa veden pinnasta. Hän odotti turhaan äitinsä palaamista. Lopulta luovuttuaan toivosta ja pimeyden jo alkaessa laskeutua joen ylle Angrita lähti majalle etsimään Rosaa. Pysähtyneen kylän yllä lepäsi hiljaisuus ja vuorilta laskeutuva sumu oli sulkenut kylän syliinsä. Angrita kävi majan eteen nukkumaan yhdessä pentunsa kanssa. Hän heräsi, kun Rosa kosketti häntä ja sanoi väsyneellä äänellä: ”Herää. On aika lähteä takaisin kotiin.”
Angrita hämmästyi, kun Rosa ei ollut huomaavinaankaan jaguaarin pentua, jonka hän oli tuonut mukaansa temppelikotiin. Heitä oli nyt neljä, Rosa, Angrita, jaguaarin pentu ja vanhus. Vanha nainen oli juossut heidän peräänsä eikä Rosa pyytänyt vanhusta palaamaan. Ehkä Rosalla oli niin paljon muita asioita mietittävänä ettei hän välittänyt jaguaarista tai vanhuksesta. Angritasta oli mukavaa, kun hän tutustui uuteen ihmiseen. Heidän kävellessään kohti temppeliä, Angrita ja vanhus keskustelivat. Vanhus kyseli heidän elämästään ja Angrita vastasi parhaalla osaamallaan tavalla.
”Mikä tuon otuksen nimi on?” vanhus kysyi ja katsoi hieman pelokkaana Angrita sylissä nukkuvaa pentua.”En tiedä, en ole vielä miettinyt
sitä. Sain sen vasta tänään lahjaksi sen emolta, joka oli sairas eikä pystynyt hoitamaan sitä. Entä jos sitä kutsuttaisiin Yunoksi?” ehdotti Angrita. ”Sopii. Se on hyvä nimi. Minä punon sille kaulapannan. Voit sitten ottaa sen mukaasi, kun kuljet alhaalla kylässä. Minä en enää lähde minnekään. Jään sinne, minne minut viette ja kun aikani loppuu, tehkää minulle mitä haluatte. Viekää vaikka jonnekin kiville haaskaksi. Tai sinne, minne linnut menevät kuolemaan. Sieluani ei kukaan saa. Se lentää kaukana ennen kuin kukaan ehtii sitä kaapata takaisin maan pinnalle”, vanhus selitti kulkiessaan Angritan takana. He olivat jääneet jälkeen Rosasta, joka kiirehti kaukana heidän edessään. Vanhus kantoi selässään suurta säkkiä, jossa oli pakattuna hänen omaisuutensa. Nähtyään miten raskas se oli, Angrita ehdotti:
”Haluatko, että kannan säkkisi? Se näyttää painavalta.”
”Sinäkö veikkoseni? Älä hupsi! Kukaan ei ole koskaan kantanut taakkojani. Sitä paitsi et edes jaksaisi. Selässäni on niin raskas paino, että sitä ei pysty kukaan muu kantamaan kuin minä. Sinulla taitaa olla omissasi taakoissa ihan riittämiin”, vastasi vanhus katsoen varovaisesti Angritaa. Loppumatkan he kulkivat hiljaa kuin totutellen toistensa seuraan.
Seuraavina päivinä Angritan elämään muodostui uusi järjestys. Rosaa pyydettiin yhä useammin kylään siellä riehuvien sairauksien takia. Toisilleen vieraiden tulijoiden sairaudet sekoittuivat keskenään ja syntyi uusia tunnistamattomia tauteja. Monet kuolivat, mutta joskus Rosa onnistui pelastamaan kuumetautisen tai hävittämään voiteillaan iholle nousseet paiseet. Silloin kun Rosa ei onnistunut, hän pelkäsi kertoa tulevasta kohtalosta sairaan lähimmille. Hän auttoi vieraita, joiden tapoja hän ei tuntenut. Eikä sitä, miten arvaamattomia he saattaisivat olla, jos heille rakas kuolisi. Onneksi Rosaan vielä luotettiin. Hän jakoi neuvojaan eri asioissa, haavojen hoidossa, vastasyntyneiden pienokaisten vaivoissa, sotilaiden kipujen lievittämisessä ja synnytyksissä. Uusia pienokaisia syntyi kylään eikä kukaan ollut varma, kuka oli kulloisenkin pienokaisen isä. Elämä oli vielä kaaoksessa eikä vaikeisiin asioihin haluttukaan selvyyttä.
Rosa kantoi koreissaan yrttejä ja juomia. Jos ne eivät auttaneet, Rosalla oli jäljellä vielä loitsut, pyhät ja salaiset sanat, joita kaikki vaivat pelkäsivät.
Rosa piti huolta myös pienestä pojasta, jonka hän oli auttanut maailmaan. Synnyttänyt nainen asui aivan Yamatchylan majan vieressä. Poika oli jäänyt heikoksi ja vaati erityistä huolenpitoa. Guamayala pysytteli omissa oloissaan eikä ollut kiinnostunut naisesta tai pienestä uudesta elämästä, joka oli kuin ihme. Kun Rosa kysyi Guamayalalta syytä tämän välinpitämättömyyteen, tämä vastasi katkerana:
”Hoitaisitko sinä miehesi lasta, jonka toinen nainen on synnyttänyt?”
”Mitä! Onko tuo poika Yamatchylan?” huudahti Rosa hämmästyneenä, mutta muisti samalla miten huolestuneena Yamatchyla oli käynyt kyselemässä synnytyksen edistymistä. Guamayala ei siis kuvitellut, vaan oli varma asiasta.
”On. Nainen tuli minun paikalleni varmaankin hyvin pian sen jälkeen kuin Yamatchyla oli miehiensä kanssa lähtenyt sotimaan. Mieheni jätti minut, raskaana olleen vihityn vaimonsa ja otti tilalleni matkalta muukalaisen. Mistä lie polun poskesta löytynyt? Nainen tai paremminkin naisen alku on vaiti eikä sano vastaan vaan seuraa miestäni kuin ontuva lintu. Samalla tavoin kuin Angritan apinat seuraavat emäntäänsä”, Guamayala tiuskaisi vihaisena. Rosa yritti kätkeä hämmästyksensä ja etsi rohkaisevia sanoja Guamayalalle. Mutta se tuntui vaikealta. Hän ei halunnut valehdella ja totuus oli julma.
”Sinun on vain hyväksyttävä tämä tilanne Guan takia. Poikasi kasvaa ja ottaa toivottavasti aikanaan oman paikkansa heimomme johtajana. Huomaathan, miten heikko Yamatchyla on. Hän pitää naamiota kasvoillaan, jotta heikkous ei paljastuisi. Mutta ihmiset puhuvat ja kuiskuttelevat nurkissa. Se ei tiedä hyvää. Sinä et saa antaa periksi! Kaksi poikaa kasvatetaan johtamaan. Kylä on jo nyt jakautunut kahteen eri leiriin. Johtajat aloittavat uuden sodan, sillä rauhantekijöiksi ei heistä ole”, sanoi Rosa.
”Tulisin heti ylös kotiin teidän luoksenne, mutta en voi. Minun pitäisi jättää
Gua tänne enkä tietenkään voi tehdä sitä. Yritän olla kärsivällinen, sillä odotin kauan ja olen muuttunut kärsivälliseksi. Tulee hetki, jolloin asiat selkenevät ja tiedän, miten minun pitää toimia. Suljen nyt silmäni Yamatchylan teoilta ja käännän selkäni naiselle, joka on ottanut paikkani”, sanoi Guamayala ja katsoi Rosaa suoraan silmiin. Rosa ei ollut ennen nähnyt Guamayalan katseessa sellaista päättäväisyyttä.
”Hän ei ole unohtanut Yamatchylan ensimmäistä petosta ja varautuu selviämään tästä uudesta pettymyksestä ja elämään ilman miestään. Hyvä niin!” ajatteli Rosa itsekseen.
Guamayala suoristi selkänsä ja kutsui Guan luokseen. Hän otti pojan syliinsä, kuiskutteli ensin tälle jotain ja ryhtyi sitten laulamaan pojalleen, itselleen ja koko kylälle. Niin kaikki tietäisivät, että hän on edelleen kuninkaan ainoa vihitty vaimo.
”Niin kauan kuin jaksan laulaa ja pitää lauluni elossa olemme turvassa Guan kanssa”, ajatteli Guamayala lopettaessaan laulunsa.
Kun Rosa viipyi alhaalla, Angrita vietti aikaansa vanhuksen kanssa. Häntä ei saanut kutsua millään nimellä. Vanhus pelkäsi, että joku kutsuisi hänet nimellään takaisin elämään ja hän joutuisi vielä palaamaan syntymisen kiertokulkuun.
”Minulla oli kerran nimi, jonka sain syntymässäni ja jolla mieheni ja poikani kutsuivat minua. Heitä ei enää ole ja nimeni katosi heidän mukanaan. Olen Ei Kukaan. Olen ollut jo pitkään valmis lähtemään poikani ja mieheni luo”, selitti vanhus Angritalle. Joskus Angrita näkikin vain varjon ja ihmishahmon kuoret katsoessaan vanhusta, sillä hänen fyysinen olemuksensa oli jo niin lähellä rajaa ja toiseutta. Ääneen hän sanoi:
”Sinulla on vielä tehtäviä täällä. Et voi lähteä vielä.”
”Sinä taidat olla se tehtävä, tyttöseni. Pikkulinnut lähettivät minut tuomaan ruokaa suuhusi ja viisautta päähäsi. Jos tuohon takkukasaan mikään löytyy perille, eksyvät vain väärille poluille.” Sanottuaan tuon nainen nauroi hampaattomalla suullaan. Nauru tarttui Angritaan ja heidän äänensä kaikuivat kiviseinien sisälle jatkaen matkaansa
alas hautakammion sokkeloihin pysähtyen hautaholvin kiviseinämään. Vanhus kaivoi pukunsa alta vihreästä jadesta punotut helmet ja antoi ne Angritalle sanoen:
”Ota nämä. Ne auttavat sinua löytämään kohtalosi. Jos eksyt, ne palauttavat sinut oikealle polulle tai kaadut, niissä on voima nostaa sinut pystyyn. Jos makaat haavoittuneena ja voimattomana viidakon pohjalla, ne pelastavat sinut.”
”Miksi annat ne minulle?” huudahti Angrita hämmästyneenä.
”Tulit minua vastaan ja näit minut. Sinä puhuit minulle ja kuuntelit minua. Sinä olet nyt minun ihmiseni ja minä olen sinusta vastuussa”, vanhus vastasi ja asetteli pitkiä helmiä Angritan hennolle kaulalle. Angrita kosketteli helmiä, jotka tuntuivat kylmiltä ja sileiltä hänen sormissaan. Ne olivat hienommat kuin Rosan ja kauniimmat kuin Guamayalan. Hän laittoi ne kaulaansa ja sanoi hymyillen vanhukselle:
”Kiitos! Voi olla, että tarvitsen niitä vielä.
Toivon, että ne suojaavat minua öisin pahoilta hengiltä, jotka yrittävät viedä minut mukaansa. Jos joskus tarvitset niitä itse, pyydä vain niin palautan ne sinulle.”
Päivisin Angrita hoiti jaguaarin pentuaan, jota alettiin kutsua Yunoksi. Hän opetti sitä luottamaan itseensä ja Angritan uusiin ystäviin. Yuno seurasi Angritaa kaikkialle. Sille oli punottu joen kaisloista tukeva naru, aivan kuten vanhus oli luvannut. Niin Angrita saattoi ottaa Yunon mukaansa käydessään Rosan mukana alhaalla kylässä. Kun he kulkivat kylässä, ihmiset osoittivat heitä peloissaan. Lapset juoksivat heidän perässään härnäten Yunoa, joka sähisi ja sohi heitä tassuillaan. Joskus Angrita päästi sen tahallaan irti ja se juoksi kirkuvien lasten kimppuun. Rosa kuitenkin kielsi tämän ankarasti sanoen, että miehet tappavat Yunon, jos kuulevat Angritan tempuista. Sitä riskiä Angrita ei halunnut ottaa ja piti tiukasti pentunsa narussa, kun he kulkivat vieraiden ihmisten joukossa.
Eräänä iltana kun Rosa ei ollut vielä palannut päivän askareistaan Angrita istui vanhuksen kanssa tulen äärellä syöden maissia
ja tulessa paistettuja juuriperunoita. He olivat puhuneet elämästä ja tunteista, joita he eivät olleet milloinkaan ennen jakaneet kenenkään muun kanssa. He luottivat toisiinsa ja kertoivat toisilleen salaisuutensa. Angrita sai rohkeutta kysyä vanhukselta Pakalista:
” Oletko tavannut Pakalia? Tunnetko sinä hänet? Poikaa, joka asuu puussa joen varrella jaguaaripuuni lähellä?”
”Tietenkin!” huudahti vanhus.
”Kerro minulle Pakalista!” pyysi Angrita.
”Tunsin hänen isänsä ja äitinsä. Me asuimme vuorten takana samassa kylässä. Minut oli vihitty sinne. Hänen vanhempansa kuolivat matkalla tänne ja hautasimme heidät kiireisesti. Pakal vammautui sairastuessaan lapsena kuumetautiin. Pakal selvisi, mutta häneen jäi taudista jäljet, sillä hän oli ollut vasta kehittymässä eikä kädet ja jalat ikinä vahvistuneet vaan ne kuivuivat puumaisiksi tyngiksi. Kun kyläämme hyökättiin ja se tuhottiin, päätimme lähteä Yamatchylan miesten perään. Olimme kyllä Quamatchylan uskollista väkeä, mutta meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Omamme hävisivät, suurin osa sotureista tapettiin silmiemme edessä. Quamatchyla katosi vieden lähimmät soturit mukaansa. Kukaan ei tiedä, minne hän meni ja palaisiko hän enää koskaan. Yksikään soturi ei jäänyt puolustamaan meitä. Pakal otettiin mukaan ja häntä kannettiin siihen tarkoitukseen rakennetussa puukehikossa. Yamatchylan miehet olisivat jättäneet hänet matkalle, mutta väki puolusti poikaa. Ehkä päällikkö ei halunnut enempää murhetta ja hankaluuksia. Saavuttuamme tänne Pakal päätettiin kuitenkin eristää muista. Hänet lähetettiin vartioimaan kylää. Pakal on hyvä poika. Miten surullista, että hän menetti matkalla molemmat vanhempansa. He olivat jo vanhoja ja heikkoja eivätkä jaksaneet matkan rasituksia, jatkuvaa nälkää ja sairauksia, jotka vaivasivat meitä. He olivat niin väsyneitä ja oli helpotus heille, että pääsivät pois. Tietenkin Pakalille se oli kauhistuttava menetys, josta hän ei tuntunut selviävän. Mukava kuulla, että olette tavanneet”, kertoi vanhus surullisena.
”Mennäänkö joskus yhdessä Pakalin luo?” kysyi Angrita varovaisesti. Hän ei ollut uskaltanut tavata yksin Pakalia.
”Mennään vaan! Viedään hänelle oman kylämme herkkua, tortilloja. Voin leipoa niitä tulella hänelle”, vanhus vastasi haikeus äänessään.
Päivien kuluessa eteenpäin Angrita unohti vähitellen Yamalin. Heidän yhteiset aamunsa joella olivat siirtymässä muistojen maahan. Angritan sisällä oli nyt valmiina aukko ja paikka Pakalille. Yamal oli muuttunut eikä Angrita enää tuntenut häntä samaksi kuin joskus ennen. Käydessään ylhäällä temppelissä tapaamassa äitiään Yamal kertoi ylpeillen elämästään Yamatchylan uskottuna ja lähimpänä miehenä. Yamal aikoi sitoa itsensä seremonioin Myaan, tyttöön, jonka Angrita oli nähnyt joella Yamalin vierellä. Myan isä oli ollut vihollisheimon soturi ja kuollut. Siitä huolimatta Mya viihtyi uuden heimon keskuudessa eikä Yamalin mukaan tuntenut vihaa.
”Mya on toisenlainen kuin kukaan muu, kauniimpi, viisaampi ja puhtaampi. Hän ei tunne kostoa tai vihaa. En olisi koskaan uskonut, että voin tavata hänenlaisensa vaimon”, selitti Yamal ylpeänä.
Yamalin puhuessa Angrita ja Rosa olivat vaihtaneet epäileviä katseita. Voiko tytär koskaan unohtaa isäänsä ja isänsä murhanneita miehiä? Voiko hän elää janoamatta kostoa? Yamal ei välittänyt heidän katseistaan tai ajatuksistaan, vaan jatkoi puhettaan kovalla äänellä. Yamalin käytös sai Rosan mietteliääksi.
”Sellainen poika on aina ollut”, ajatteli Rosa, ”Yamal näki vain sen minkä halusi nähdä eikä sitä mikä oli totta. Totuuteen vaaditaan toisenlainen katse. Sellaista hänen pojalleen ei koskaan tulisi, sillä Yamal on isänsä poika.”
Kun Angrita oli kertonut Yamalille Pakalista. Yamal oli kuunnellut Angritaa pilkallinen hymy kasvoillaan ja sanonut naureskellen:
”Miksi sinä välität hänestä? Hänen paikkansa on puussa kuten muidenkin apinoiden. Sinun on paras pysyä erossa tuosta raajarikosta. Saat vain harmia seuraksesi. Niitä teillä pitäisi olla jo riittävästi ilman häntäkin. Raajarikosta ei seuraa mitään hyvää. Vai aiotko taluttaa häntä narussa kuten tuota onnetonta
jaguaarin pentua?”
Tämän sanottuaan Yamal oli nauranut pilkallisesti. Aivan kuin Yuno olisi ymmärtänyt siihen kohdistuneen pilkan, se sylki Yamalin päälle ja yritti raapia Yamalin kynsillään.
Angrita kiirehti ottamaan Yunon syliinsä. Hän oli kääntänyt Yamalille selkänsä ja lähtenyt juoksemaan alas viidakkoon Yuno kintereillään. Hän löysi itsensä Pakalin puun juurelta.
”Pakal, oletko siellä?” Angrita huusi. Pakal ilmestyi puun lehtien takaa ja katsoi hämmästyneenä Angritaa ja sanoi:
”Olen. Tietenkin. Missä muuallakaan?
Tuletko tänne ylös?”
”Tulen”, vastasi Angrita kiiveten ylös puusta roikkuvia liaaneja pitkin. Kiipeäminen ei tuottanut vaikeuksia ja Pakal yllättyi, kun Angritan kasvot ilmestyivät niin nopeasti hänen eteensä. Hänellä oli Yuno mukanaan. Pakal huomasi Yunon ja huudahti peloissaan:
”Sinähän lupasit, ettet ota tuota villiä mukaasi!”
”Ei se tee mitään. Se nimettiin Yunoksi eikä sitä tarvitse pelätä. Se tunnistaa ystäväni ja ystävälliset sielut”, vastasi Angrita pitäen Yunoa tiukasti sylissään. Angrita näki ensi kertaa selvästi Pakalin ruhjoutuneen vartalon, Pakalin käden, jonka sormet olivat vääntyneet ja paisuneet, ylävartalon, joka oli voimakas ja lihaksikas, mutta jalat olivat surkastuneet olemattomiksi. Polvien nivelet olivat kuin paisuneet pallot ja jalat olivat kuin ohuet kepit. Pakal ei ollut pahoillaan Angritan tuijotuksesta, sillä hän oli tottunut vieraiden ihmisten katseisiin eikä sanonut mitään. Hän huomasi, että Angritan katseessa oli enemmän uteliaisuutta kuin sääliä.
”Onko jotain tapahtunut, kun ryntäät tänne tuolla tavoin?” kysyi Pakal istuessaan puumajansa perimmäisessä nurkassa pälyillen samalla peloissaan pientä Yunoa, joka pyristeli irti Angritan otteesta.
Angrita tutki majaa. Pakalin majassa oli ruokaa ja vesivarasto sekä paljon muita tavaroita, tikari, talja, joka suojasi häntä kylmyydeltä. Siellä oli myös monia vieraita esineitä, joita Angrita ei ollut koskaan ennen nähnyt.
”On. Yamal oli paha. Hän puhui sinusta
ikävällä ja pilkkaavalla tavalla!” sanoi Angrita itkuisella äänellä.
”Tietenkin hän puhui. Hän ei tunne muita sanoja minunlaiseni raajarikon edessä. Minä tunnen hänenlaisensa. He ovat vahvoja ja voimakkaita. He omistavat terävimmät aseet ja kauneimmat vaimot. Silti he käyvät sanoin, katsein, herjauksin ja väkivallan teoin minunlaisiani raajarikkoja vastaan. He sylkevät minun päälleni ja kääntävät minulle selkänsä”, selitti Pakal rauhallisesti, mutta hänen äänessään kuului tukahdutettu vihaa ja jatkoi:
”Ihmiset ovat sellaisia. Sinäkin olisit, jos olisit kasvanut muiden ihmisten joukossa. Olisit oppinut heidän tapansa ja oikkunsa ja olisit sulautunut yhdeksi heistä. He pelkäävät erilaisuutta ja outoutta, mitä he eivät voi ymmärtää eivätkä tunne. Ehkä he luulevat, että minä vien heiltä jotain. Tai jos vain olen heistä niin ruma, eivätkä he siksi siedä minua. Tämän vuoksi kai minutkin jätettiin tänne yksin.”
”Minä luulen, että Yamal on kadottanut yhteyden sisimpäänsä. Ensimmäinen tuli, joka tuhosi kylämme sekoitti jo Yamalin ajatukset ja tämä toinen tuli, joka yhdisti Yamalin Myaan, on vielä voimallisempaa. Tulen voimat tuhosivat Yamalin ja hänestä on kadonnut halu ymmärtää muita tai tunnistaa ihmisten kärsimys ja hätä. Hänestä on tullut sokea ja piittaamaton”, Angrita sanoi.
”En ole varma, onko hän muttunut. Ehkä hän on aina ollut sellainen. Et vain ole sitä huomannut”, vastasi Pakal muistaen Yamalin kopean olemuksen Yamatchylan vierellä ja jatkoi:
”Angrita, ymmärräthän, että minut jätettiin tänne kuolemaan. Luultiin, etten selviä täällä kuin hetken, etten saa ruokaa ja juomaa enkä pääse alas tekemään tarpeitani. Mutta viidakko otti minut syliinsä ja eläimet ystäväkseen. Apinat toivat hedelmiä ja tervehtivät minua, linnut munivat ylimääräisiä munia minulle, viidakon puut antoivat suojan ja tarvikkeita majaani varten. Sitten tulit sinä ja meistä tuli ystäviä ja kyläni vanhus tuo minulle suurinta herkkuani, tortillaa. Olen varma, etten ole yksin, vaan toiseudessa elävät isäni ja äitini valvovat ja syöttävät minua. Tämä on hyvä tunne, sen avulla voi ottaa vastaan, mitä elämä
tuo tullessaan.”
”Mikä tuolla on? Aivan kuin olisin nähnyt siellä jonkun ihmisen? Kuka siellä on?” kysyi Angrita näyttäen pelästyneenä Pakalin takana kasvavaa puuta. Samalla hetkellä suuri karvainen apina astui esiin. Angrita ei ollut koskaan nähnyt niin suurta otusta läheltä. Se jäi kauemmas tarkkailemaan vieraita, jotka olivat tulleet tapaamaan Pakalia. Pakal näytti apinalle käsimerkein, että kaikki oli hyvin.
”Ai, Suuri Apina, hän on hyvä ystäväni. Löysin hänet tänne muutettuani makaamassa verisenä maassa. Hän oli hävinnyt taistelun toiselle apinalle ja työnnetty pois omasta laumastaan. Samalla tavalla kuin minut oli määrätty tänne elämään yksin. Hoidin hänet terveeksi ja hän jäi asumaan tänne lähelleni auttamaan minua. Hän kantaa minut alas maahan eikä minun enään tarvitse olla aivan yksin. Eräänä iltana, kun kuu oli täysi ja valaisi viidakkoa, apina otti minut selkäänsä ja hypimme puiden latvoissa ylös temppeliinne. Kuljimme temppelipihalla ja otin mukaani herkullisia hedelmiä pihalla kasvaneista puista. Ihastelin sieltä avautuvaaa näkymää ja kasveja, joita kasvoi kivipihalla”, selitti Pakal nauraen kuin muistaen miten hieno matka se oli ollut.
”Miten onnistuitte tulemaan niin lähelle meitä ilman, että huomasimme teitä?” kysyi Angrita, mutta muisti Rosan ihmetelleen yön aikana kadonneita hedelmiä ja mullassa näkyneitä askeleita. He pelkäsivät, että kyläläiset olivat käyneet siellä salaa vaanimassa ja tutkimassa, mitä heillä oli ja mitä heiltä voitaisiin varastaa.
”Ette ole niin turvassa kun kuvittelette. Sitä paitsi Suuri Apina on taitava. Hän käy vaivatta öisin varastamassa Yamatchylan leiriltä ruokaa eikä se ole koskaan jäänyt kiinni. Joskus lähden sen mukaan ja katselen kylää haikeana. Minua ei koskaan otettu sen jäseneksi”, Pakal selitti surullisena.
Suuri Apina viipyi heidän luonaan vielä hetken ennen kuin se katosi takaisin oksien sekaan. Isosta koostaan huolimatta se liikkui ketterästi ja ääneti.
Angrita oli käynyt makuulle majan puulattialle ja Pakal nojaili seinämään. Hetken he olivat aivan hiljaa miettien, miksi heidän elämänsä olivat niin erilaisia kuin muiden. Angrita rikkoi hiljaisuuden ja sanoi:
”Pakal, tiedäthän, että olen uniennäkijä? Suvussani on ollut aina sellainen. Osaan kulkea esi-isien kanssa toiseuden maailmassa.” Pakal vastasi ystävällisesti ja järjestellen sanojaan huolellisesti:
”Olin kuullut sinusta tarinoita jo ennen kuin tapasimme. En ollut varma, olitko edes oikeasti olemassa vai jokin tarujen olento. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, en osannut yhdistää sinua kaikkiin kuulemiini kertomuksiin. Jotkut puhuivat ikävään sävyyn siitä, että et ollut osannut varoittaa Yamatchylan väkeä tulipalosta ja sodasta. Kyläläiset olivat uskoneet sinuun, siihen mitä olit heille aiemmin kertonut. He kokivat, että olit pettänyt heidät.” Angrita kiukustui Pakalin sanoista ja vastasi:
”Tulipalo tuli kasvottomana. Sitä ei voinut kukaan nähdä, eivät jumalat eivätkä ihmiset. Se oli pahojen henkien, jumalattomien sielujen tekosia.”
”Mitä hyötyä sinusta sitten oli? Jos et tunne pahuutta? Eikö juuri se sinun pitäisi tunnistaa ja oppia varoittamaan siitä?” Pakal kysyi.
”En minä näe unia hyödyn takia tai siksi, että haluaisin. Se on kohtaloni. Unet sidottiin minuun syntymäni hetkellä. ” Angrita selitti.
”Jotkut väittivät sisaresi keksineen sinut”, Pakal sanoi.
”Ettei minua olisikaan?” huudahti Angrita loukkaantuneena.
”Ei sinua, vaan unesi. Puhutaan, että sisaresi olisi keksinyt unesi ja kykysi”, Pakal sanoi sovittelevalla äänellä.
”Voithan yrittää selvittää, onko unissani taikaa vai ei?” sanoi Angrita uhmakkaasti.
”Miten?” kysyi Pakal miettien heti, mitä hän haluaisi tietää, jos hänellä olisi siihen mahdollisuus.
”Kysy uniltani, mitä tahansa. Ne ovat viisaita!” Angrita sanoi.
”Haluaisin nähdä tulevaisuuteni ja tietää, pitääkö minun paeta yksin viidakkoon
vai jäädä tänne Suuren Apinan ruokittavaksi?
Toiseksi haluaisin tietää, missä vanhempani ovat ja miten pääsen heidän luokseen ja vielä sen, ovatko he päässeet perille toiseuteen”, Pakal sanoi huokaisten samalla syvään. Angrita huudahti:
”Onpa sinulla paljon kysymyksiä! Hyvä on. Pyydän uniltani vastauksia. Mutta en ole varma, miellyttävätkö ne sinua. Jos kerron vain mitä haluat, niin miksi edes kysyisit?
Uneni eivät ole sitä varten. Jumalat eivät ole olemassa ratkaisemassa meidän jokapäiväisiä murheitamme. Se meidän pitää tehdä itse joka päivä.”
”Miksi sitten unesi ovat olemassa? Mitä ne sinulle kertovat?” huudahti Pakal ja oli tyytyväinen, miten selkeänä taivas näyttäytyi hänelle ja miten helppo hänen oli tulkita taivaan merkkejä.
”Uneni ovat minulle todellisempia kuin mikään muu. Todellisempi kuin tämä hetki sinun kanssasi. Uneni eivät valehtele. En ymmärrä kaikkea, mitä täällä todellisessa maailmassa tapahtuu. Miksi ihmiset puhuvat toisille pahasti tai miksi tuli leimahtaa kahden ihmisen välillä? Miksi naisen pitää saattaa uusi elämä maailmaan niin suurella tuskalla? Elämä pelottaa minua.” , Angrita selitti ehkä enemmän itselleen kuin Pakalille, joka halusi myös näyttää olevansa tärkeä sanoessaan:
”Minä tunnen vain taivaan. Opin sen sielun oman kansani tietäjältä. Kansani parissa kerrottiin, että aurinko muuttuu jaguaariksi öisin.”
”En ole kuullut sellaista. Minun on nyt lähdettävä takaisin kotiin. Oloni on jo kevyempi. Kiitos sinulle, että kuuntelit ja autoit minua. Tulemme huomenna takaisin vanhuksen kanssa syömään tortilloja.”
”Sytytetään tuli tuonne alas,” vastasi Pakal.
”Kuulostaa hyvältä”, sanoi Angrita ja laskeutui ketterästi alas liaanin avulla Yuno tiukasti sylissään. Maahan päästyään hän katsoi ylös ja huomasi, että Pakal heilutti hänelle käsiään iloisena.
Seuraavassa osassa Angrita kohtaa uusia haasteita . Selviääkö hän niistä?
Maija Korhonen
Kirjat, jotka auttoivat Lilaa
Anna Karenina, A Novel in Eight Parts, Le Tolstoi, Penguin Books
A short history of Flower, Advolly Richmond, Frances Lincoln
Bigaku, Japanilaisesta kauneudesta, Minna Eväsoja, Tammi, 2008
Elämä Picasson rinnalla, Francoise Gilot, Carlton Lake, Otava, 2009
Eurooppalaisena Afrikassa, Karen Blixen, Karisto, 1987
Hullut ihanat linnut, Joonatan Tola, Otava
Ihmeellisten asioiden museo, Alice Hoffman, Itki toisenkin, Merja Mänki
Karen Blixen, Tarinankertojan elämä, Judith Thurman, WSOY
Keskiyön lapset, Salman Rushdie
Kiirehdi rakkain, Alex Schulman
Lokakuun lapsi, Linda Boström Knausgård, Like
Minä perhonen, Desing=Memory, Akira Minagava, Nationalgallery SE
Punainen planeetta, Joonatan Tola, Otava
Rakkauden planeetta, Anja Snellman, Otava,2005
Unohda minut, Alex Schulman
Päiväkirjat, Anais Nin, Otava
Viattomuuden museo, Orham Pamuk, Tammi, 2010
