Talvi Lila.mag

Lila.mag 3 Winter 2023

Joulutarina Tobiaksesta,Talvikuvia lilan joulu, Keijujen maailma, Linnean palsta, Angritan jatkokertomus 1

Olkoon tämä talvi ja joulu taikuuden aikaa!

Myönteisyyden kehässä on turvallista ottaa talven pimeys vastaan

2

Lilan Talvi Lila.magilla on useita esikuvia, henkilöitä, taitelijoita, kirjailijoita, myös ruotsalaiset naistenlehdet kuten Femina. Marraskuun Feminassa päätoimittaja kirjoittaa talvesta, sen pimeydestä ja miten kaamoksen ajasta selviytyy. Hän antoi kolme vinkkiä, jotka mielestäni sopivat erinomaisesti myös Lilan lukjoille. Ensimmäiseksi hän kehotti

iloitsemaan arjesta, sen jokapäiväisistä asioista. Arjen tärkeyttä pohdimme jo syksyn Lilassa.

Toinen, merkittävä kehoitus oli

myönteisen ajattelun joka-

päiväistäminen. Kun antaudumme myönteisyyden kehään, pimeydenkin keskelle voi ilmestyä valo. Kolmas neuvo oli matkailu. No, me kaikki emme voi lähteä Karibian tai Kanariansaarten lämpöön, mutta me voimme tehdä mielikuvamatkoja meren rannoilla. Tai sitten voimme lähteä vain läheiseen lumiseen metsään tai järven jäälle ihmettelemään talven valoa.

Talven Lila teki

matkan Lappiin, Suvannon kylään, Pelkosen-

niemen kuntaan. Maija otti kuvia aikaisesta talvesta ja tulevan kaamoksen valosta.

Talveen liittyy lukuisia vanhoja uskomuksia, joista myös Lila on kiinnostunut.

Kirjailija Charles Dickens kirjoitti monille tutun joulutarinan Saiturin joulu. Tämä ei suinkaan ollut hänen ainoa joulutarinansa. Hänellä oli tapana julkaista jouluisin aina uusi joulutarina.

Dickensin hengessä Pirkko loihti

Tobiaksen ja Rafaelin kohtaa-

misen, pienen tarinan, jossa on aineksia enkeliuskomuksista ja Tobiaksen evankeliumista, joka ei koskaan päätynyt nykyiseen Raamattuun.

Talvi Lilassa lentelevät keijut, haltijat ja niihin liittyvät uskomukset. Myös Tobiaksen kertomuksessa voi nähdä luonnonkeijujen olemassaolon, ilmestymisen.

Lilan joulussa herkutellaan, nautitaan jouluateria yhdessä kahden ihastuttavan ja nuoren kirjaystävän kanssa. Ja kuunnellaan tietysti ihan parhaita joulubiisejä.

Lilan ystävä

Linnea on päässyt kirjallisuuden opiskeluissa vauhtiin ja on antanut Lilalle

lahjaksi kirjoittamansa analyysin

Anton Tsehovin novellista Suru.

Lopuksi Angritan tarina jatkuu. Oikeastaan olisin halunnut kutsua myös Angritan joululounaalle kirjaystävieni kanssa.

Mieliluvituksen ja luovuuden maailmassa kaikki on mahdollista!

3

talven Lilasta löydät

3

2-3 Lilan Talvi 6-7 Kuvia ja tarinoita talvesta 8-13 Lilan joulu ja jouluväki 18-24 Tobias ja Rafael Kaikki Lilassa käytetyt kuvat ©Maijakorhonen Lehteä myy T:mi Anhelit Tiedustelut: Pirkko Korhonen pirkkoakorhonen@gmail.com

4

linnea Laakso

30-35 Linnean palsta Anton Tsehovin suru Talviesittely: “Olen Linnea Laakso, Lilan vakiokirjoittajia ja olen kirjoittanut talvinumeroon muun muassa novelli analyysin Tsehovin novellista “suru”. Talven tullen usein ilmapiiri ja ihmisten mielenmaisemat hieman synkkenevät: lehdet putoavat, ilma huurtuu ja ihmiset alkavat potemaan pimeyden aiheuttamaa alakuloa. Kuitenkin, talveen liittyy myös valoa: katulamput syttyvät ja talojen ikkunoista paistaa lämpö, joulukoristeet kimaltavat kaupoissa ja mausteisia tuoksuja tulvii ravintoloiden läpi, kun jouluiset maut valtaavat ihmisten sydämet. Talvi on varjoa ja valoa, kylmyydessä hehkuvaa lämpöä. Aika ottaa villasukat, lempi kaulahuivi ja lapaset esille. Hyvää talvenaikaa.”

26-29 Keiju Tarinoita Pirkko Korhonen, opettaja FM, Turun yliopisto Opiskellut uskontotiedettä, psykologiaa, teologiaa, kulttuurihistoriaa, toimii osa-aikaisena yrittäjänä insta @pirkor X @pirkkoakorhonen

16-17 Sinisestä Väristä

36-37 Taidekirjoja

Maija Korhonen Kuvataitelija Valmistunut Kuvataideakatemiasta Toiminut pitkään kuvataideopettajana insta @maijakorhonen

Angritan Maailma Jatkokertomus osa 3

5

J

oulukuun 15.päivä on Annan päivä, jolloin vanhan perinteen mukaan aloitettiin joulun valmistelut leipomisella ja kierreltiin taloissa pyytämässä jouluksi paistia. Jos talo oli antelias, varmistui sille tulevan vuoden kalaonni.

Vanhan kansan joulu kesti Tuomaan päivästä Nuutin päivään.Yö oli pisimmillään ja päivä lyhyimmillään.Tuomaan ja joulun välistä aikaa kutsuttiin pesäpäiviksi.Auringon sanottiin olevan kolme päivää pesässään,josta se nousee jouluaamuna. Pesäpäivien aikaan ei saanut kaataa puita, muuten uskottiin karhun käyvän karjan kimppuun kesällä.

Jouluna muisteltiin kodin- ja maanhaltijoita sekä vainajia. Aattona vietiin heille riihen nurkkaan jouluryyppy ja olutta. Jotkut pitivät jouluna ruokaa esillä koko päivä, jotta haltijatkin saivat jouluaterian.

Tapanina kulkueet kulkivat talosta taloon.

Joukkoa johti pukki eli jouluäijä. Jos hurjaa äijää kohdeltiin huonosti, se riehui, mutta avokätisyys toi talolle onnea ja menestystä.

Kaamoksen aikana aurinko ei Lapissa nouse lainkaan horisontin yläpuolelle. Etelässä kaamos kestää vain muutamia päiviä.

Saamelaisissa kansanuskomuksissa kaamoksen jälkeisillä auringonsäteillä on uskottu olevan parantavaa voimaa.

Talveen liittyviä uskomuksia

6

7

8

Talvi Teksti Pirkko Korhonen

Kuvat@maijakorhonen

Suomi on pitkä maa. Sen vartalo suuntaa arktiselle Jäämerelle asti. Syyslomalla piipahdimme Suomen lumisessa talvessa ja kovassa pakkasessa Suvannon kylässä,Pyhätunturin juurella.Yöjuna oli täynnä eri maiden turisteja.

Toppa-asuihin puettuina, hyvin varusteltuina pakkaseen. Lunta he varmasti toivoivat ja talven he myös saivat.

Aamulla kaksi kohteliasta aasialaisrouvaa tulivat kyselemään tilaamansa aamiaisen perään. He näyttivät 80 euron kuittiaan.

Todellakin, sillä hinnalla olisi toivonut vaunuun loistokasta aamupala.

Kitisen rannalla Suvannon erämaakylä on ainoa Lapin kylä, joka säilyi toisessa maailmansodassa koskemattomana.

9

Ensimmäisen kerran kun yövyin mökissä, heräsin valoisana kesäyönä outoihin ääniin. Kaakkuriparvi lenteli matalalla Kitisen pintaa hipoen.

Etelään tiesimme tulleemme kun viereemme ABC:n parkkiin ajoi valkoinen Tesla, valkoisilla nahkapenkein.

10

Talvi

Syynä lienee sen syrjäinen sijainti.Nykyään se elää rauhallista elämää. Aika on pysähtynyt. Matkalla mökille Kitisen rantaan näimme vitivalkoisen riekon ja uljaan ukkometson rouvansa kanssa.Päivisn jäätyneen Kitisen pinnalla yksinäinen joutsen etsi ruokaa rannan kupeesta, kohdassa, jonne äänekkäänä virtaava tunturipuro laskeutui.Yhtenä aamuna joutsenta ei näkynyt, mutta vaarallisesti rääkyvä korppi lenteli Kitisen yllä. Luonnolla on omat sääntönsä.

Ilveksen jälkiä oli pihapiirissä runsaasti ja viisi hirveä kulki porojen lailla metsätietä pitkin. Mahtoivatko ne uida Kitisen yli pakoon siellä yötä myöden riehuvia metsähakkuita?

Lilan Jouluväkeä Kuvat@maijakorhonen

11

12

13

Lilan joulu

pirkko Korhonen

Syyskuun viimeisinä päivinä kauppoihin rakennettiin Suklaavuoria. Joka vuosi suklaaröykkiöt kasvavat suuremmiksi ja suuremmiksi. Huolestuin, mahtaako kauniita suklaarasioita riittää jouluksi, oikean joulun aluspäiviin. Silloin, kun ulkona sataa lunta isoina hiutaleina, jouluvalot tuikkivat ja vielä kuulee kauneimpia joululauluja. Päätin, että varmuuden vuoksi annan itselleni luvan herkutella tänä jouluna juuri niin paljon kuin haluan. En sano, että vasta itsenäisyyspäivänä tai vasta pikkujouluna. Tulkoon suklainen joulu!

Herkuttelujoulu!

Katsotaan sitten tammikuussa, miten on käynyt. Luetaan naistenlehtien vinkit laihduttamiseen tai somen fitnespersoonien videot, miten päästään irti joulun aikaa tulleista kiloista.

Vai pitääkö luopua!

14

Lila.mag haluaa viettää joulua ystäviensä kanssa. Siksi Lila kutsuu jouluaterialle kaksi ystäväänsä, jotka ovat olemassa ja elävät vain kirjailijoiden ajatuksissa, mielikuvissa, romaanien sivuilla.

He ovat synnyttäneet nämä nämä kaksi nuorta tyttöä ja luoneet heille elämät. He molemmat ovat kärsineet köyhyydestä, syrjässä olemisesta, yksinäisyydestä ja hylätyksi tulemisen tunteesta.Myös siitä, että he ovat erilaisia kuin perhejoulua viettävät, ”normaalit perheet”.Nuo kaksi kirjaystävääni ovat Charles

Pikku Dorrit ja Suon villi laulu- romaanin Kya. Dickensin

He eivät eläneet romaaneissa samana aikana, mutta olen varma, että ajallisista ja maantieteellisistä eroavaisuuksista huolimatta he viihtyisivät toistensa seurassa. He tuntisivat toisissaan olevat kipupisteet ja osaisivat asettua toistensa asemaan. Pikku Dorritin isä asui vuosikymmeniä vankilassa ja Dorrit elätti itsensä ompelu töissä. Hän palveli isäänsä ja lopulta hän sai kokea onnen.

Kyan tarina sijoittuu nykyaikaan, mutta tarina muistuttaa Dorritin tarinaa. Kya jäi yksin asumaan ja selviämään suoerämaahan, oppi etsimään ruokansa ja selviämään jotenkuten, hän koki ihmisten epäkunnioittavaa käytöstä, hyväksikäyttöä. Mutta Kya ei koskaan antanut periksi.Lopulta myös hän sai rakkauden ja elämänikäisen kumppanin.

Toivoisin heidän tapaavan runsaan ja herkullisen joulupöydän ääressä.Tärkein asia, joka pöytään olisi katettu: lähimmäisenrakkaus

15

ajatuksia Sinisestä väristä Matkustaessani Marokon Tangerissa, näin erään kaupan ikkunassa sormuksen. Sormus oli hopeinen, ja siinä oli Lapis Lazulis kivi. Lapis Lazulis on vanhin maalauksissa ja taiteessa käytetyn sinisen eli ultramariinin

sinisen raaka-aine. Se on ollut pitkään minulle tärkeä väri. Menin kaup-

paan kiven innoittaman ja ostin sormuksen. Myöhemmin huomasin, että kivi oli vaihdettu muoviseksi, siniseksi kiveksi. Sormus on kuitenkin muistutus ikuisesta ihastuksestani ultramariinin siniseen.

Kertomukset sinisistä väreistä alkavat tarinoilla ultramariinin sinisestä, Egyptin amuleteista, joissa kivi esiintyi kullan ohella ja kaivoksista Afghanistan vuoristoista, josta lapis lazulista on louhittu.

Egyptiläiset polttivat kemiallista väriainetta, jolla pyrittiin korvaamaan arvokas Lapis Lazulis. Egyptin pasta - nimellä tunnettua ainetta käytettiin jo 2002 eaa keramiikassa ja maalausaineena. Siitä saadaan vaaleansininen lasimainen pinta koruihin ja keraamisiin esineisiin, mutta Lapis Lazulista se ei korvannut.

Sininen väri alkoi tulla renesanssin aikaan 1300-luvulta lähtien yleisemmäksi. Silloin väri oli arvokas raaka-aine. Sen käytöstä mainittiin erityisesti taiteilijoiden työsopimuksissa. Kerrotaan, että taiteilija Michelangelon teokset jäivät keskeneräiseksi, koska hänellä ei ollut varaa ostaaultramariinin sinistä väriä.

Kankaita ja uniformuja on värjätty sinisellä värillä.

Indigon sininen on kasvista saatu väriaine , jota käytetään kankaiden värjäykseen ja sen alkuperä on Intiassa.

Työvaatteet on värjätty pitkään preussin sinisellä. Värillä, joka hippuinakin leviää kaikkialle. Preussin sininen on synteettinen ja teollisesti valmistettu väriaine.

Ikonien kulta korvattiin sinisellä, joka on taivaan väri.

Padovassa on Giotton maalaama kappeli, jonka holvit hohtavat sinistä väriä ja kultaisia tähtiä. Joulu ja juhla on sinisen ja erityisesti ultramariinin aikaa.

Psykologisesti Sininen on monien lempiväri. Se on rauhottava väri, mutta myös melankolia on kuvattu sinisellä. Kuuluisia ovat Picasson sinisen kauden hahnot. jotka kertovat surustaja elämän kovuudesta Maapallo on sinisenä hohtava pallo.

Avaruuden valloituksen yhteydessä 1960-luvulla huomattiin, että maapalloa ympäröi sininen hohde. Maapallon kuviteltiin olevan vihreän pallon ennen avaruus matkoja.

Teksti:maija korhonen

16

Sinisiä Värejä

17

To bia s Teksti: Pirkko Korhonen Kuvat: Maija Korhonen

Tobiaksella oli kylmä. Talvi oli ollut poikkeuksellisen kylmä, vaikka jouluun oli vielä kahden kynttilänvalon matka. Myös lunta oli satanut enemmän kuin vuosiin.

Tobiaksen päällä oleva susiturkki lämmitti, mutta viime talvena paleltuneet varpaat olivat jo tunnottomat ja niihin hiipi pakottava kipu. Turkissa oli vielä aavistus äidin tuoksua. Tobias toivoi, ettei se koskaan häviäisi, niin kuin äiti oli kadonnut kuolleiden maailmaan.

Tobias oli istunut liian kauan turvapaikassaan järven rannalla, saunan tuvan portailla ja katsellut järven yllä leijunutta talven valoa. Se oli talven valo, joka jaksoi viipyä ihmisten näkyvillä vain hetken. Hän etsi katseellaan järven toista rantaa ja siellä olevaa isoa huvilaa. Sinne vei hiihtolatu ja polku. Nyt ne olivat juuri sataneen lumen peitossa. Polun päässä oli huvila, josta Tobiaksen äiti oli siirtynyt lintujen, keijujen ja enkelien maailmaan, tanssimaan niiden kanssa.

Tobias kaipasi äitiään niin, että tuska tuntui kipuna kaikkialla kehossa. Joskus hänen oli vaikea jopa hengittää.Silloin Pip tuli hänen vierelleen, nuoli isäntänsä kasvoja. Kesällä oli ollut helpompaa, kun saattoi kulkea metsissä ja kuulla äidin puhuvan tuulessa ja lintujen viserryksessä. Joskus äidin kasvot saattoivat heijastua järven pinnassa.

Tobias säpsähti, kun Pip, hänen pitkäjalkainen ja pitkäturkkinen koiransa vingahteli. Se ei olisi halunnut häiritä Tobias-

18

19

20

ta, mutta silläkin oli kylmä. Se halusi sisään, lämpimään tupaan.

Aivan kuin se olisi halunnut sanoa, että oli turha odottaa kenenkään tulevan lumista polkua pitkin. Äidin sisar oli käynyt edellisenä päivänä tuoden heille maitoa, leipää ja kuivatettua lihaa. Joskus Tobias ei tunnistanut äitinsä sisarta, vaan juoksi tätä vastaan ja uppoutui tämän syliin kuvitellen, että se oli hänen äitinsä syli. Mutta tunne kesti joka kerran lyhyemmän aikaa. Viime aikoina Tobias oli nähnyt äitinsä vain varjona sisarensa takana. Sekin lohdutti häntä.

Tobias nousi ylös ja oikoi kohmettuneita jäseniään. Pip ryntäsi jo tupaa kohti ja jäi odottamaan oven eteen. Tobias kantoi vettä, sen verran mitä jäätyneeestä kaivosta pystyi puisella kiulullan nostamaan. Joka päivä jää kasvatti paksumman kuoren kaivon reunoilla ja veden saanti oli aina vain hankalampaa. ”Tullaan, tullaan”, sanoi Tobias itsekseen ja lähti rauhallisesti kulkemaan taakkojensa kanssa.

Tobias kuuli isänsä vinkuvan hengityksen, kun hän avasi tuvan oven. Raskas ilma työntyi hänen kasvojaan vastaaan. Siihen oli sekoittunut sairaus, väsymys ja lika. Lämpöä ei saanut päästä karkaamaan ja huono ilma oli kerääntynyt paakuiksi tupaan. ”Tobias”, huusi Tobiaksen isä hennolla äänellä. ”Kyllä, isä, minä täällä, kukapa muu. Toin vettä ja muutaman puun uuniin. Ulkona on taas kova pakkanen. Isolta talolta ei taida tulla tänään ketään”, sanoi Tobias yhtä paljon itselleen kuin isälleen. Tobiaksen isä sairastui, kun hän oli ollut järvellä yksin pyytämässä kalaa suurelta avannolta.

Palauttuaan hän oli saanut kovan kuumeen eikä tauti hellittänyt.

Kaiken tämän lisäksi Tobiaksen

21

isä oli menettänyt näkönsä. Puhuttiin, että tämä oli katsonut liian kauan pakkasaurinkoa.

Luminen kuningatar oli sokaissut isän. Kukaan ei osannut eikä halunnut auttaa, sillä naapurit olivat taikauskoista väkeä ja pelkäsivät epäonnen tarttuvan myös heihin. Ensin oli kuollut mökin emäntä ja seuraavaksi isäntä oli tullut sokeaksi. Sellainen pelottaa ihmiset pois.

Ison talon vanhus kävi seuraavana päivänä Tobiaksen mökissä. Vanhus kertoi tuntevansa miehen, joka oli osannut parantaa sokeutuneen miehen. ”Siitä on kyllä jo aikaa enkä enää muista tarkalleen parantajan nimeä, mutta annan tuntomerkit ja reitin hänen luokseen. Mutta mies ei tee mitään ilmaiseksi.

Sitä tämä ei tee. Ei mitään ilmaiseksi”, mumisi vanhus lähtiessään pakkasilmassa kulkemaan lumista polkua pitkin järven poikki takaisin taloon.

Tobias oli levoton. Heillä ei ollut rahaa, sillä kalaa ei saatu eikä isä ollut päässy t auttamaan ison talon metsätöissä. Silti Tobias tunsi, että hänen piti lähteä hakemaan apua. Isä pyy si poikaansa luokseen ja kertoi, että hän oli vuosia sitten auttanut läheisen kaupungin seppä ä.

Hän oli lainannut tälle rahaa, jotta seppä oli saattanut ostaa rikkoutuneiden työokalujen tilalle uudet. ”Sinun on lähdettävä hakema an rahat ja sitten voimme saada apua. Maksa miehelle, joka osaa parantaa sokeat ja osta lääke, joka voi auttaa minua”, neuvoi isä. ”Mutta en ole koskaan ollut niin kaukana kotoa. En ole käyny t edes kaupungissa. Miten ikin ä osaisin löy tää tien sinne?” pa-

ra hti Tobias. ”Ota Pip mukaasi”, sanoi isä väsyneellä äänellä. ”Pip!” huudahti Tobias. ”Pip pelkää metsää eikä liikahdakaan sinne ilman kovia käskyjä.” Pip pelkäsi metsien susilaumoja, jotka hotkaisisivat Pipin suihinsa yhdellä siemaisulla. Sen luonne oli luotu seurusteluun. Se oli syntynyt Tobiaksen äidin sukuu.

Perheessä oli aina ollut Pipin kaltaisia pitkäjalkaisia juoksijoita. ”Koirat ovat sukuni tunnus ja niiden kuva on sukumme vaakunassa”, niin Tobiaksen äiti oli sanonut tuodessaaan Pipin pienenä pentuna Tobiakselle ystäväksi.

Tobiaksen äiti ja isä olivat rakastuneet toisiinsa kaikkien vastustuksesta ja estelyistä huolimatta. ”Niin vain kävi. Niin piti tapahtua” oli Tobiaksen äiti kertonut, kun poika oli udellut, miksi he asuivat pienessä mökissa, kun järven toisella puolella oli monta paljon isompaa taloa, joihin he olisivat voineet muuttaa. ”Me haluamme elää näin”, oli äiti vastannut hymyillen onnellista hymyään. Tobias ymmärsi, että äiti oli yhtä onnellinen kuin ennenkin, vaikka asui vain vaatimattomassa tuvassa tehden paljon töitä arjen eteen. ”Tai paljon onnellisempi, olihan hänellä minut ja isä”, ajatteli Tobias. Pipistä ei siis olisi apua, seuraa kylläkin. Apu matkaan ja opas Tobiakselle piti hakea muualta.

Tobias lähti kyselemään rantamökeistä auttajaa, mutta kaikkialla ovi paiskattiin hänen kasvojensa edestä kiinni.

Kukaan ei uskaltanut lähteä oppaaksi. Jotkut pelkäsivät,

että Tobiaksen isän sokeuttanut Jääkuningatar seuraisi myös Tobiasta ja sokaisisi myös heidät. Kyläläisten taikausko oli niin vahva, että Tobiaksen epätoivoiset anelut eivät pystyneet sitä rikkomaan.

Isoon taloon isä oli kieltänyt menemästä. Tobias lähti matkaan Pipin kanssa. Hän puki ylleen äitinsä turkin, ja Pipin ympärille hän sitoi lampaantaljan lämmikkeeksi.

Lumisilla poluilla oli hidas ja raskas kulkea. Tobias yritti olla rohkea, mutta hän mietti, miten selviäisi edes ensimmäisestä yöstä taivasalla.

Luminen metsä on arvaamaton.Kuljettuaan jonkin aikaa, hän näki metsän laidassa nuotion ja sen edessä hahmon.

Pip vetäytyi Tobiaksen taakse peloissaan. Hahmo osoittautui vanhaksi mieheksi, kulkijaksi, kiertolaiseksi. Tuli ja valo sokaisivat Tobiasta niin, että hän ei pystynyt näkemään tämän kasvoja selkeäsi, mutta kuuli tämän ystävällisen äänen: ”Voi hyvänen aika, mitä noin pieni kulkija tekee täällä synkässä metsässä? Tule ihmeessä tulen ääreen lämmittelemään.

Minulla on tarjota sinulle lämmintä maitoa ja leipää. Sitä riittää myös pitkäjalakaiselle ystävällesi.” Tobias asettautui nuotion ääreen lämpimän tulen suojaan. Miehellä oli lampaan vuotia, joiden päällä he istuivat ja puhuivat. Hetken siinä istuttuaan Rafael, joka oli miehen nimi sanoi: ”Lähden matkallesi oppaaksesi ja suojaksi.” ”Lähdetään heti”” huudahti Tobias helpottuneena.

Jostain syystä hän luotti heti tuntemattomaan, joka kutsui itseään nimellä Rafael. ”Ei, ei enää tänään. Yövytään tuolla läheisessä tallissa. Siel-

22

lä on lämmintä ja talon emäntä on luvannut antaa lämmintä keittoa.” Ja niin he tekivät.

Tobias nukkui seuraavan yön rauhallisemmin kuin koskaan ennen äitinsä kuoleman jälkeen. Hän ei nähnyt levottomia unia, vaan vajosi syvään rauhalliseen uneen Pipin lämmössä ja sen raskaan hengityksen rytmissä.

He kulkivat seuraavina päivinä eteenpäin hitaasti ja yöpyivät siellä, mistä löysivät lämpimän paikan. Joskus pelkässä maassa, lumeen kaivautuneena tähtitaivaan alla. He eivät puhuneet paljoakaan, mutta ymmärsivät toisiaan täydellisesti.

Eräänä päivänä he tulivat sulan, virtaavan joen rannalle. Joki oli syvä. Rafael teki puustaTobiakselle paksun kepin tueksi, jotta tämä ei kaatuisi veteen. Virta saattaisi viedä pojan mennessään. Kun he lähtivät ylittämään jokea Rafael neuvoi Tobiasta: ”Jos tunnet kaatuvasi, ota tukea kepistä. Se auttaa sinua!” ”Minä tunnen veden, käyn isäni kanssa kalassa ja järven vesi ei eroa tästä joesta. Sama vesi virtaa täällä. Minä en pelkää!” vastasi Tobias uhmakkaasti.Rafael otti Pipin syliinsä. Se ulisi ja yritti pyristellä irti Rafaelin otteesta. Se ei suostunut astumaan kylmään veteen. Sen luonto oli elellä lämpimissä saleissa takkatulen ääressä isäntänsä jaloissa tai juosta kilpaa savanneilla.

Tobias lähti reippaasti ylittämään äkkisyvää virtaa. Sen voimakas pyörre voimistuij a Tobias menetti tasapainonsa ja kaatui. Hän huusi Rafaeli avukseen, mutta tämä ei liikahtanutkaan vaan käski kovalla äänellä Tobiasta käyttämään keppiään. Samalla

vedestä ponkaisi pintaan isoin kala, jonka Tobias oli koskaan nähnyt. Se avasi mahtavan kitansa ja yritti saada otteen Tobiaksesta ja vetää pojan kitaansa. Mutta Tobias oli neuvokas ja iski kalaa vahvalla kepillä kuten Rafael oli hänelle neuvonut. ”Lyö kalaa niin lujasti kuin jaksat!” Ja niin Tobias teki.

Omaksi hämmästyksekseen hän kiskoi tainnoksissa olleen kalan vielä rantapenkalle asti.

Hän pelästyi kalan isoa kokoa ja tunsi itsensä vahvaksi ja voimakkaaksi. Miten hän oli jaksanut tainnuttaa kalan?

Miten hänen voimansa olivat riittäneet? Pip haisteli kalaa ja näykki sitä. Rafael veti nuttunsa sisältä terävän puukon, iski kalan kuoliaaksi ja alkoi nylkeä sitä. ”Pian me saamme herkullisen aterian tulen äärellä.”

Rafael irrotti varovasti kalan silmät ja asetti ne koristeltuun metallirasiaan. Tobiaksen ihmetteleviin katseisiin Rafael vastasi: ”Me tarvitsemme näitä silmiä myöhemmin.” Tobias oli märkä ja tärisi kylmästä. Rafael kaivoi loputtomalta tuntuvasta nyytistään kuivat vaatteet pojalle. He söivät ja yöpyivät nuotion lämmössä. Pip tärisi välillä pelosta kuullessaan susilauman ulvonnan, mutta Rafaelilla oli tuohesta tehty torvi, jonka ääni pelotti sudet kauemmas.

Seuraavana päivänä he saapuivat määränpäähänsä, kaupunkiin, josta Tobiaksen oli määrä saada isänsä lainaamat rahat takaisin. Sepällä oli tytär, Sara, joka otti heidät vastaan. Sepän paja oli pimeä, likainen ja tyhjä eikä siellä oltu tehty sepän valuja enää pitkään aikaan. Sara kertoi,

23

että hänen isänsä oli lähtenyt velkojia pakoon ja jättänyt Saran oman onnensa nojaan. Tyttö rupesi itkemään kerrottuaan kohtalostaan. Rafael laittoi kätensä tämän pään päälle ja sanoi: ”Älä itke, tyttöni, lähdet meidän mukaamme. Tobias ja Tobiaksen isä pitävät sinusta huolta. He tarvitsevat apuasi aivan kuten sinä tarvitset heidän antamaa turvaa.” Pip nuoli Saran kättä ja painautui kiinni tyttöön aivan kuin se olisi tavannut kauan kadoksissa olleen ystävänsä.

Tobias katseli Saraa ihastuneena. Sara oli tumma ja aivan erilainen kuin kukaan hänen näkemänsä tyttö. Hänen ihonsa ja silmäsä olivat vastakohta talven valolle. Tobias toivoi, että Sarasta tulisi hänen ystävänsä.

He yöpyivät Saran huoneessa, joka joutui raatamaan ruokansa ja yösijansa eteen.

Häntä käytettiin häikäilemättömästi hyväksi eikä armoa annettu. Häntä hyljeksttiin sepän velkojen takia. Hänen piti työllään maksaa isänsä velkoja, mutta Sara tiesi, että ei koskaan pystyisi niitä maksamaan. Kun hän vei säästämänsä maksun velkojille, hänelle naurettiin ja kerrottiin, että korko oli kasvattanut velkaa aina vain suuremmaksi.

Sara ei epäröinyt hetkeäkään, kun Rafael pyysi häntä uusien ystäviensä mukaan. Tobias murehti isänsä lainaamien rahojen menetystä ja sitä,että ei pystynyt hankkimaan isälleen parantajaa.Rafael tuli hänen luokseen ja sanoi hänelle:

Tobiaks en mökille, h e löy s ivät Tobiaksen is än edelleen sokean a. Ku u me oli lasken u t melkein h et i Tobiaksen läh dön jälkeen ku in ih meen s eu rau ksen a. Mu t t a sokea is ä oli edelleen . He kaikki, Tobias , Sara, P ip, Tobiaksen is ä ja Rafael, as et t u ivat t uvas s a t u len ääreen . Rafael ot t i nyy t is t ään esiin met allipu rkin , jos s a h än säily t t i kalan silmiä. Ne olivat säily n eet vah in goit t u mat t omin a. ”S ara, t u le t än n e! Ot a kalan silmät , mu rskaa n e, ja t ee n iis t ä salvaa, joilla sit t en s ivelet Tobiaksen is än s ilmät .”

Sara t eki n iin ja s it oi s ilmät yöks i Tobiaks en äidin ku t o malla h u ivilla. Tobiaks en is ä n u kku i yön siden silmillä ja aamu lla h erät ess ään h u u s i: ”Min ä n äen ! Min ä’ n äen !”

Kaikki r yn t äs ivät is än vu o t een äärelle. Isä n äki Rafaelin sellaisen a ku in t ämä t odella oli. Rafael oli en keli, jon ka seläst ä n ou sivat riikin ku kon su lin koris t ellu t mah t avat s iivet . Ne olivat s u u remmat ku in t u pa. Hän en pään s ä y llä loist i valo, joka valaisi t uvan . Tobias kään s i pään s ä ja peit t i silmänsä. Pip h au kku i pelokkaan a, mu t t a S ara kat s oi su oraan Rafaeliin ja hy myili. S it t en Rafael lev it t i s iipen sä ja kat os i t akais in t aivaan valt aku n t aan , jos t a se oli t u llu t au t t amaan Tobias t a.

”Ä l ä hu o l i ve i k ko n e n , s a i t muk a as i enem m ä n , m i t ä s e p p ä o l i s i i k inä py s ty ny t s i n ul l e ma k s a m a a n .

S a i t a a rtee n , j o k a o n ko r va a m a tto m a n a r vo k a s .”

Pä ä s t yä ä n vihd o in tak aisin

24

Andrea Verocchio 1470-1475 Tobias and Angel tobias ja enkeli Tobiaksen kirja kuuluu vanhan testamentin ulkopuolelle jätettyihin kirjoihin. Ortodoksit ovat sen ottaneet omaan raamattuunsa.

Tobiaksen isä lähettää poikansa tobiaksen hakemaan apua sairauteensa.

Tobias saa oppaakseen rafaelin, joka neuvoo häntä.

Lilan kertomus,tobias ja rafael, on mukaulema tobiaksen evankeliumista. Se on innoittanut useita taitelijoita, kuten vierellä oleva andrean Verocchion maalausta.

Piero Della Francesca 1470-1475 Nativity, jouluseimi Joulutarina jeesuksen syntymästä on ollut aiheena viereisen kuvan maalauksessa.Mukana on enkelien joukko ja tapahtumat on sijoitettu navettaan tai joutomaalle, jossa on lehmiä ja paimenia. maalaus on esillä Lontoon National Galleryssa ja maalattu tempera väreillä puupohjalle.

Jouluevankeliumien asetelma on pysynyt vuosisatojen ajan samana. Piero della francescan teos on kaunis ja lempeä. Enkelien soiton ja laulun voi kuulla mielessään.

25

Joulukuusen keiju Bakerin kuvituksen pohjalta Teksti: Pirkko Korhonen Kuvat: Maija Korhonen

26

Keiju tarinoita Mitä sinulle tulee mieleen sanasta keiju?

Luultavasti keiju tuo mieleesi kuvan pienestä , kauniista , maagisesta naispuo lisesta olennosta , jolla on hyönteislitä lainatut silkiohuet siivet ja hänellä on hohtava puku yllään. Keijun uskotaan myös tanssivan kukkaniityillä ja kedoilla.

Näin nykysuomi selittää keijun olemuksen.

Tämä mielikuva on sama kuin englantilaisen taiteilijan Cicely Mar y Bakerin ( 18951973) luoma keijujen kuvallinen maailma.

Tänä vuonna on kulunut tasan sata vuotta Bakerin ensimmäisestä julkaisusta , jossa hän kuvittaa luonnossa ja kukissa esiintyviä keijuja.

Jokainen keiju on saanut myös oman runonsa. Julkaisun nimi on ”Flower Fairies of Spring”. Juhlavuoden kunniaksi Liverpoolin K ansallisgalleriassa on hänen taiteestaan näy ttely.

1800-luvulla vallalla oli romantiikan aikakausi, jolle tunnusomaista oli mystiikan, fantasian, luonnon ja tunteiden ilmaisu ja kuvaaminen. Tätä suuntausta edusti myös prefaeliittien koulukunta , jotka hakivat innostusta taiteeseensa myy teistä ja legendoista. Oli siis luonnollista , että keijut päätyivät monen tuon ajan taiteilijan teoksiin. Symbolistiset taiteilijat ajattelivat, että aineellisen maailman lisäksi on olemassa toinen, henkinen, yliluonnollinen maailma , jota taide pystyy kuvaamaan. Keijut edustivat tuota näkymätöntä maailmaa.

27

Sanan ”keiju” alkuperä on sanassa ”fatae”, joka tarkoittaa kohtaloa. Kohtaloon taas liittyy ajatus jostain yliluonnolllisesta voimasta tai tapahtumasta , johon meillä maanpäällä elävillä ihmisillä ei ole valtaa. Uskomukset kohtaloon ja myös keijuihin ovat eläneet ihmisten keskuudessa aina. Niiden muoto ja uskomustapa ovat vaihdelleet eri aikoina ja eri kulttuureissa.

Tarinoita keijuista , haltijoista , yliluonnollisista uskomusolennoista kerrottiin aluksi sukupolvelta toiselle suullisena perimätietona. Niihin alkoi rakentua ihmisten kokemusten kautta erilaisia kerroksia. Keijut saivat voimia , ominaisuuksia ja niiden ulkomuoto alkoi kehittyä. Yhteistä kaikille erilaisille keijutarinoille on kuitenkin tiivis yhteys luontoon.

Ennen kristinuskon vakiintumista nykyisen Euroopan alueelle, vallalla oli animistinen maailmankuva. Uskotiin, että luonto on pyhä. Jokaisella kivellä , puulla , kukalla ja luonnonilmiöllä oli elävä sielu. Tuota henkeä piti kunnioittaa ja sitä myös palvottiin.

Keijun olemus on osa tuota animista uskoa , luonnon palvontaan liittyvää uskomusperinnettä.

Keijut kiinnostavat myös sosiaalisen median aikakaudella.Tiktokissa näkyy ”Fairycore” - trendi,

Luonnon pyhyyden vuoksi sitä ei saanut loukata tai vahingoittaa. Puihin liittyneet kultit ovat olleet yleisiä eri kulttuureissa.

Niihin liittyi ajatus, että vainajien sielut siirtyvät pyhiin puihin. Suomessa pihlajan uskottiin olevan tällainen sielujen kotipuu.

K ansantaruissa varoiteltiin puiden kaatamisesta tai niiden turhasta vahingoittamisesta. Jos ihminen kaatoi puun, jossa yliluonnolliseet henget, keijujen kaltaiseet olennot asuivat, toi se erityisen huonoa onnea sekä kaatajalle että tämä läheisille.

puhumattakaan muista kaupallisista brändeistä, jotka käyttävät keijuja markkinoinnissaan.

28

supersuosittu Billie Elish tatuoi äskettäin Kukka keijun käsivarteensa. Jopa muotitalo Gucci kiinnostui vuonna 2022 keijuista ja käytti juuri Bakerin keijuhahmoja lapsille suunnatussa mallistossaan.

The song of the snowdrop fair y Deep sleeps the Winter Cold, Wet, and Grey; Surely all the world is dead; Spring is far away.

Wait! the world shall waken; It is not dead, for lo, The Fair Maids of Februar y Stand in the snoew!

Cecily Mary Baker

29

Linnean palsta Talvinen aamu Kiedon itseni kaulahuiviin, ojennan käteni lähestyvälle valolle.

Käsiäni paleltaa, vilkutan pyryyn kadonneelle talolle.

Nyt pysähtyy, jo tutuksi käynyt keltainen juna.

Mieleeni muistuu siitä, hento sumuinen kuva.

Minä astun sisään, tervehdin aamuista elämää. Hauras katse, alla öisen ilmeen, vienosti viriää.

Ikkunat pieniksi kiteiksi, silmissäni piirtyy. Aamuöinen tunnelma, hentoon valoon siirtyy.

Uneliaana leijailee elämä ihmisten yllä.

Vieressäni vanha nainen kysyy suuntaa: vastaan kyllä.

Painan pääni vasten kiteitä ja katson varjoista läpi.

Joku toinen minuun katsoi, joku toinen minut näki.

Kuva:©MaijaLiisa

30

Yksinäisyys – Öisen Pietarin kirkkain valo Anton Tšehovin novellissa “Suru” (1886) kerrotaan tarina poikansa menettäneestä isästä: Jona Potapovista, joka työskentelee ajurina talvisessa Pietarissa. Novelli sijoittuu vuodenajaltaan keskitalveen, jonka Tšehov kuvailee tarkasti käyttäen paljon kielikuvia. Novelli lähtee liikkeelle hahmottelemalla lukijoille Pietarin talven olemuksen: “Kookkaat märät lumihiutaleet leijailevat laiskasti juuri sytytettyjen lyhtyjen ympärillä.” Talven kuvaileminen johdattelee lukijan heti koleaan mielentilaan ja lyhtyjen syttymisen mainitseminen tuo esille, että novellin tapahtumat alkavat alkuillasta, jolloin pimeä laskeutuu varhain lisäten ihmisten alakuloa. Novellin ensimmäinen sivu on pyhitetty lähes kokonaan novellin miljöön kuvailemiseen.

Miljöö kuvataan harmaana ja lumisena – aika taas pysähtyneenä ja liikkumattomana. Lumikinokset piirtyvät lukijan silmiin ja novellin päähenkilön Potapovin olemus sekä mielentila piirtyvät pysähtyneiksi ja jäykiksi kuin Tšehovin kuvaama kielikuva Potapovin reen hevosen muotojen kulmikkuudesta sekä sauvamaisuudesta. Päähenkilön mielentila piirtyy samanlaiseksi: kulmikkaaksi, jäykäksi ja taipumattomaksi kuin sauvamaisen suoraksi.

Novellin alussa ajuri Potapov kuvataan syvästi mietteisiinsä vaipuneena. Novellin juonta kuljettaa heti alusta asti kaikkitietävä kertoja, joka pysyttelee novellin aluksi enemmän Potapovin ajatusten ulkopuolella sivusta tarkkaillen, mutta novellin edetessä pidemmälle, kaikkitietävä kertoja syventyy ja pääsee avoimemmin käsiksi Potapovin toiveisiin, tavoitteisiin ja sisäisiin tuntoihin, jotka alussa jäävät selvemmin vain lukijan oman tulkinnan varaan.

Novellissa ajuri Potapov kuljettaa Pietarin talvisessa yössä kahden matkan verran ihmisiä paikasta toiseen. Ensimmäisenä Potapovin

31

Yksinäisyys – Öisen Pietarin kirkkain valo

kyytiin astelee upseeri ja upseerin poistuttua ajuri Potapovin kyydistä, kyytiin astelee kolmen miehen kokoonpano, jotka Potapov ottaa kyytiin liian pienellä palkalla. Novellissa kuvataan tarkasti sitä, kuinka poissaoleva herra Potapov ottaa kulkuvälineensä kyytiin matkustajia, joille hän yrittää yksitellen kertoa tunnontuskistaan ja siitä, miksi hän ajaa ajoneuvoaan niin hitaasti, epäloogisesti ja poissaolevasti.

Kaikkitietävä kertoja kuvaa tekstin rakenne- ja sanavalintojen avulla sitä, minkälainen suhde matkustajalla ja ajurilla on. Novellissa rakenteellisina huomioina voi nostaa toistoa, vahvoja tunneilmaisuja sekä kolmenpisteen ja huutomerkkien luomia tunnevaikutelmia tekstissä esiintyvien henkilöhahmojen mielentiloista. Potapovin kyydissä olevat matkustajat vaikuttavat hiljalleen ärtyneemmiltä ja hätäisemmiltä, kun Potapov ei aja suoraan matkustajien pyytämiin kohteisiin, kuten yleisesti esimerkiksi nykypäivään rinnastettuna taksikuskien oletetaan tekevän. Potapov ilmentää aikansa kuljettajaa, ajuria eli aikansa kuljetusalan työntekijää. On selvää, että matkustaja alkaa huolestua ja kokea ärtymystä, jos kuljetus viivästyy tai kuljettajasta huokuu poissaolevuus liikenteessä. Ensimmäinen matkustaja: upseeri hokee ainakin kolmesti määränpäätään “Viipurinpuolelle”, mutta Potapov on kuin ei kuulisi.

Potapovin poissaolevuutta kuvastaa myös se, ettei hän kykene ottamaan vastuuta työstään neutraalisti, vaan hän pyrkii selittämään matkustajalleen lopulta tilaansa henkilökohtaisuuksiin vedoten: “Minulta, tuota, herra... kuoli poika tällä viikolla...” Tsehovin käyttämä tekstin rakenne ja kielelliset ratkaisut, kuten useasti käytetyt kolme pistettä lauseiden perässä korostavat päähenkilön mielensisäistä maailmaa ja ulkopuoliselle huokuvaa poissaolevuutta sekä jopa uneliaisuutta, kun ihminen todella masentuu ja vaipuu passiivisuutena ilmenevään epätoivoisuuteen.

Novellin toisella sivulla upseeri ja Potapov käyvät lyhyen dialogin, kun Potapov avautuu poikansa varhaisesta menetyksestä. Potapov kokee velvollisuuden kertoa asiakkaalleen, miksi ajaa niin huolimattomasti ja ajatuksissaan odottaen sympatiaa, mutta saaden kuitenkin vain entistä ärtyneemmän vastaanoton. Novelli kuvastaa hyvin myös sitä, miten läheisen menettäminen järkyttää ihmismieltä ja vaikuttaa esimerkiksi työkykyyn. Kuitenkin, kun kyseessä on mies ja 1800-luku, voi tulkita, että tunteista ei ole välttämättä ainakaan Potapovin yhteiskuntaluokassa ollut helppo puhua, kun on ajateltu miehen olevan perheen pää, tulojen tuoja ja rikkomaton herkkyyden vastakohta. Miehen suru kuitenkin on novellin kantavia teemoja ja myös novellin aiheeseen sitoutunut alaotsikko. Novellissa myös mainitaan se, että naiselle on helppo avautua, koska hän osoittaa niin herkästi myötätuntoa: “He alkavat parkua jo parista sanasta.” Tässä voidaan tulkita jo ajan oletus siitä, että nainen on olemukseltaan herkempi ja myös hyväksyttävästi sallitumpi tuntemaan ulkoisesti novellin otsikkoa: surua.

Novelli jatkuu hyytävästi kuvattuna märän lumen ja loskan kehystämänä

32

Yksinäisyys – Öisen Pietarin kirkkain valo

kertomuksena, jossa Potapov tuntee syvää yksinäisyyttä ja ahdinkoa siitä, ettei ole saanut puhua kellekään ja ettei ketään oikeastaan kiinnosta se, että hän on juuri menettänyt poikansa vain viikko taaksepäin. Novellissa kuvataan ajallisesti vain yhden päivän tapahtumien kulku, mutta päähenkilön ajuri Potapovin ajatukset ja mietelmät vievät kuitenkin takaumien sävyllä takaisin menneisyyteen, viikon taakse, kun poika menehtyi sairaalassa ja miten Potapovin ajatukset edelleen kumilangan tavoin vievät hänet tuohon päivään ja hetkeen. Toisina matkustajina Potapovin kyytiin astelevat kolme rietasta miestä, jotka kuvataan tarkasti ulkomuotojensa perusteella: “Kaksi heistä on pitkää ja solakkaa, kolmas pienikokoinen ja kyttyräselkäinen.”

Vasta novellin kolmannella sivulla puhuttaen kolmesta äänekkäästä ja roisista nuoresta miehestä novellin sävy muuttuu synkästä ja koleasta murhenäytelmästä hieman ailahtelevammaksi tyyliin katsoen. Herrat kuvataan tarkasti ja heidän roolinsa ilmenee selkeästi. Kertoja kuvastaa hyvin minkälaisina ajuri Potapov näkee ja tulkitsee miehet. Potapov tulkitsee novellissa lyhyen ja kyttyräselkäisen olevan kahden pitkän ja ulkomuodoltaan jalomman poljettava. Myös juonessa lyhyt kyttyräselkäinen mies haukkuu ja komentaa eniten Potapovia: “Kuuletko sinä vanha rutonsyömä? Haluatko köniisi?”

Vaikka kyttyräselkäiseksi kuvattu lyhyehkö mies kuvataan ilkeänä ja ajattelemattomana epäkohteliaana, silti Potapovin asenne matkustajia kohtaan muuttuu joutilaammaksi ja ironisemmaksi kuin upseerin kohdalla. Ehkä Potapov alkaa kokea turvaa ja tukea jonkinlaisesta pinnallisuudesta ja siitä, että hänet huomataan - häneen kiinnitetään huomiota. Upseerin kohdalla on havaittavissa, että Potapov on vaipua vielä syvemmin poikansa muiston murheeseen, kun taas lyhyen matkustajan kiroaminen saa Potapovin naurahtamaan epätasapainoisesti ja välinpitämättömästi. Novellissa mainitaan myös, että Potapov ottaa kolme miestä kyytiinsä, vaikka ajon korvauksen olisi kuulunut olla suurempi kuin miehet kykenevät tarjoamaan. Tästäkin voi tulkita, että Potapov janoaa seuraa yksinäisyytensä pyyhkimiseksi, murheidensa kadottamiseksi enemmän kuin rahallista palkkiota.

Vaikka Potapov vähät välittää miesten kommenteista, hän silti mainitsee miehille poikansa menettämisestä, mutta täysin eri sävyyn kuin upseerille: “Hi-ho-ho... Hauta odottaa! Poika se kuoli, mutta minä vielä elän... Kummallinen juttu, kuolema erehtyi ovesta.” Potapovin kerronnan sävy muuttuu päinvastaiseksi ja ennen murheeseen itsensä upottanut ajuri muuttuukin jopa ironisesti ja koomisesti tragediasta mainitsevaksi. Mieleen tulee Shakespearen tyylinen tapa kuvata tragediaa ja niin syvästi ihmissielua satuttavia tapahtumia, että ainoaksi defenssiksi jää vain mustan jopa itsetuhoiseksi tulkittavan välinpitämättömän huumorin käyttäminen. Myös kielessä ja rakenteessa toistuva “Hi-hi.. Nauraa hän” voidaan tulkita jonkinlaiseksi ihmismielen järkkymiseksi ja epävakaisuudeksi menetyksen jälkeen. Kuin Potapovin selviytymiskeinoksi jäisi murheelle nauraminen ja maailman epärationaalisuudelle ja absurdiudelle. Kun asioita ei voi enää ymmärtää, niille on naurettava ja kun

33

Yksinäisyys – Öisen Pietarin kirkkain valo

Potapov on kokenut suuren järkyttävän menetyksen, hän ei voi katkeroitua muiden turhamaisuudesta ja kuuntelemattomuudesta, vaan hänen on vain hyväksyttävä elämän absurdius ja naurettava sille päin naamaa. Sille kuinka huonosti ja toivottomasti asiat ovat.

Novellissa jätetään selkeästi virkkeiden loppuja avoimiksi ja samoin novellin loppu jää avoimeksi. Juoni etenee siihen, että kolme miestä poistuvat lopulta keskiyön aikoihin ajurin kyydistä ja Potapov jää hetkeksi yksin ja kumartuu maahan poikansa menetyksen kivusta kipeänä. Potapov kohtaa vielä ennen kotiinlähtöä talonmiehen, joka hänkin sivuuttaa Potapovin murheen ja surkean tilan, jolloin Potapov lähtee kotiin. Tuntien ja tuntien poissaolon jälkeen kuitenkin harmitellen kotona aikaista kotiintuloaan Potapov yrittää hakea kotonaan vieraista asukeista keskustelutukea saaden jälleen vastaansa välinpitämättömän vastauksen, jolloin novellista voi tulkita sen kuvaavan sitä, miten murheellisen ihmisen mieli jää usein yksin ja jokaisen ihmisen elämä pyörii ikään kuin itsensä ympärillä. Arjen kovuus ja ajan kova luonne luovat yksinäisyyden kehyksen.

Novelli kuvastaa hyvin ajan luonnetta, realismin aikakautta ja sitä, miten ihmiselämä ja arki kuvataan kovana ja ihmismieltä koettelevana. Novellin aiheeksi voi tulkita lapsen tai lähimmäisen menetyksen jälkeisen elämän ja surun keskellä yksin jäämisen. Kuitenkin novellin kantavana teemana voi jo julkaisuajankin huomioon ottaen ajatella arjen kovuuden kuvaamisen ja myös päähenkilön ollen mies, miessukupuolen kokeman surun murheen ja luonteen: miehen suru ja arjen kovuus. Ihmisten itsekeskeisyys ja puhumattomuuden kulttuuri, joka voi olla hyvinkin sukupuolisidonnaista tässä suhteessa, kun sukupuoliroolit ovat hyvin selkeästi jakautuneet. Mies on kova ja tunteeton, nainen turhankin herkkä ja tunteellinen, kuten Potapov ajattelee: “Vielä parempi, jos saisi puhua akoille. He, vaikka ovatkin houkkia, alkavat kuitenkin parkua jo parista sanasta.” Teemana voisi siis tulkita myös parisuhteen roolijaon ja miehen suhteen naiseen ja siihen, miksi voi ajatella sukupuolien jokseenkin hormonaalisestikin ominaisten piirteiden myös täydentävän toisiaan kuitenkin asiaa turhaan yleistämättä.

Voi ajatella, että novelli ottaa kantaa sukupuolien väliseen, erilaiseen surutyöhön ja sille asetettavaan rauhaan. Voi ajatella, että Tsehov on tarkoituksella nostanut novellin päähenkilöksi juuri miehen ja suhteuttanut novellin teemaan kohdistetusti miehen surun, jättäen herra Potapovin vaimon, poikansa äidin surutyön toisarvoiseen asemaan. Novelli keskittyy siis juuri miehen surutyöhön 1800-luvulla ja siihen, kuinka pienet ovat miehen surulle annetut raamit: kuinka nainen saa surra rauhassa ja pistää murheen äitiyden tuntevuuden sisälle, kun taas mies, isä, joutuu nielemään kyyneleet, koska miehen surulle ei anneta tilaa. Miehen surulle ei ole ollut tilaa, ja tämä ilmenee myös hyvin Potapovin suruntuskissa.

Teemana ja aiheena voi kuitenkin toimia myös masennukseen rinnastettavat

34

Yksinäisyys – Öisen Pietarin kirkkain valo

ilmiöt, jotka usein menetyksen jälkeen nousevat pintaan, kuten mustavalkoinen ajattelu ja mielen järkkyminen sekä toivottomuus. Voi myös ajatella, että novelli kertoo oikeastaan työkyvynmenettämisestä ja teemana siitä, että ihminen tarvitsee toistaan. Jopa itsetuhoisuus on mahdollista etenkin, kun novellissa selkeästi kuvataan, ettei mies puhu tunteistaan eikä ole oikeastaan ketään kelle puhua. Arjen kovuus tulee hyvin läpi ja se, ettei kenelläkään tunnu olevan aikaa toisten murheiden kuuntelemiselle, kun aika on jo muutenkin rankkaa ja kuluttavaa, vaikka ei olisi menetyksiä. Ehkä novellissa pyritään korostamaan juuri miehen herkkyyttä ja sitä, että myös mies suree, mies murehtuu, vaikka ei ehkä 1800-luvun alemmassa yhteiskunnallisessa työväenluokassa osannutkaan näyttää sitä tai tiedostaa. Suru nieltiin palana, joka syövytti koko mielen ilman, että siitä sai sanoa.

Lopulta novelli päättyy siihen, että oikeastaan koko novellia kantava motiivi ja tekijä, Potapovin hevonen onkin Potapovin läheisin kuulija, joka nyökyttelee ja huokailee, kuten Potapov haluaa: “Kuuntelijan pitäisi huokailla, päivitellä, valitella...” Potapov menee yöllä nukkumisen sijasta hevosensa luokse ja puhuu hänelle surustaan. Novellissa sivuutetaan myös eläimen suhde ihmiseen sekä silkan puhumattomankin läsnäolon voima ihmiselle kuin varhaisena terapiana. Kuitenkin novellissa kuvataan myös hyvin se, miten masentunut mieli rupeaa heti rikkomaan elämän peruspilareita, kuten unta, kun Potapov ilmaisee unen toisarvoiseksi, vaikka uni on mielenterveyden tärkeimpiä peruspilareita: “Makuulle ehdin aina.”

Novellin lopussa surun kieltämisen ja peittelemisen ilmapiiriä korostaa myös puheenvuoro, jossa Potipov puhuu hevoselleen poikansa kuolemasta: “Sanokaamme, että sinulla on varsa ja sinä olet sen varsan emä... Ja sanokaamme, että se varsa ottaa ja kuolee sinulta, eikö sinun ole sääli?” Potapovin sanoista ja Tsehovin kielellisestä ilmaisusta tulee esille, että Potapov ikään kuin kyseenalaistaa sitä saisiko hän surra niin paljon poikansa kuolemaa - hän ei tiedä onko se soveliasta miehelle. Novellin lopussa myös mainitaan pojan nimi: Kuzma Jonytsia. Jää avoimeksi, miksi pojalla on eri sukunimi.

Novelli on siis kuvaus suremisen tärkeydestä, arjen kovuudesta sekä puhumattomuudenkin kulttuurista, jossa sukupuoliroolit nousevat pintaan.

Ihminen tarvitsee jonkun elävän olennon, joka omaksuu samat elämisen lainalaisuudet, vaikka ei kokisikaan kaikkea täysin samoin. Voi siis olla, että novelli kuvastaa myös ihmisen suhdetta eläimeen ja eläimen suhdetta ihmiseen. Kuinka Potapovinkin korostetaan lyövän hevostaan, jotta hevonen olisi laukannut nopeammin, mutta silti tukeutuvansa lopussa hevoseen. Hevonen toimii ikään kuin peilinä ihmisluonnosta, mutta samalla symbolina esimerkiksi terapialle. Lopulta novelli Suru on kertomus korostetusti juuri miehestä, joka on menettänyt poikansa ja joka pidättelee herkkyyttään yksinäisyyden ollessa öisen Pietarin kirkkain valo. Vaikka arjen kovuus kuvataan julmana, se kuitenkin vie ihmisen murheet isompaan mittakaavaan.

35

A r t, K o n s t,Tai d e Taidekirjoja, jotka ovat lisänneet ymmärrystäni Taiteesta.

Taide ei ole yksi sovittu yhtenäinen maailma, vaan muuttuva ja jokaiselle oma.

The Surreal Life of Leonora Carrington Kirja on elämäkerta surrealisti taiteilija Leonora Carringtonista (1917-2011). Sen kirjoittaja Joanna Moorhead on Leonora Carringtonin sukulainen, joka hyvin myöhään ja sattumalta sai tietää olevansa Meksikossa asuneen taiteilijan lähiomainen.Perhe, johon Carrington syntyi oli varakas englantilainen perhe.

Leonora Carringtonin suhde taiteilijaMax Ernstiin, elämäntapa ja taiteilijuus saivat perheen vaikenemaan hänestä.

Ennen kuin luin kirjan, tunsin vain muutaman hänen kuuluisimmista teoksistaan. Kirja kertoo taiteilijan pakomatkasta toisen maaailamansodan Euroopasta ja asettumisesta lopulta Meksikoon.

Kirja tutustutti minut myös Remedios Varon (1908- 1963) espanjalaiseen, myös Meksikoon paenneeseen taiteilijaan, josta tuli Leonora Carringtonin hyvä ystävä. Heitä yhdistivät taiteessa magiikka, yliluonnollisuus, unet, mielikuvitus ja alkemia.

Marina Abramovicin method instruction to reboot yoour life Kortit ovat sisällöltään lähellä Marina Abramovitcin performanssieja. Korteissa on kuvia ja ohje vihkonen harjoituksille.

Marina Abramovic on ajankohtainen taiteilija. Hänellä on Lontoossa Royal museum of artsissa suuri näyttely.

36

An Autobiography of Niki de Saint Phalle

Elämäkerta on kuvallinen esitys Niki De Saint Phallen (19302002) taiteesta.

Kirja koostuu päiväkirja merkinnöistä ja piirustuksista.

Hänen yksi kuuluisimmista teoksistaan on Italiaan rakennettu Tarot-puisto.

Ninth street Women: Mary Gabriel Ostin tämän kirjan, koska se

kertoo naisista hyvin miehisessä Abstraktien Ekspressionistien maailmassa New Yorkissa.

Kirjassa käsitellään Lee Krasneria, Elaine de Kooningia, Grace Hartigania, Joan Mitchellia ja Helen Frankenthaleria taiteilijoina.

Se on perusteellinen kertomus kunkin taiteilijan kehittymisestä taiteilijana .Kirja kertoo heidän yksityiselämästään ja suhteistaan taiteilija miehiinsä.Minulle tutuimpia olivat Lee Krasner ja hänen miehensä Jackson Pollock sekä Elainen de Kooning ja Willem De Kooning.

37

Angritan maailma Pirkko Korhonen

Jatkokertomus Kuvat:Maija Korhonen

38

Angritan Maailma

A

ngrita istui joella odottaen Yamalin paluuta. Niin hän oli tehnyt joka päivä siitä asti, kun heimon miehet olivat jättäneet kylän.

Angrita ja Yamal eivät puhuneet enää tuosta ajasta paljoakaan. Angrita oli tottunut siihen, että Yamal ei ottanut Angritaa mukaansa joen nieluun, sinne missä kalat asuivat. Kysyessään syytä, Yamal oli selittänyt Angritalle: ”Isäni mukaan tyttöjä ei ole hyvä ottaa joelle mukaan. Isä opetti minulle kaiken joesta ja keinot, joilla voin houkutella esiin joen kätköistä kunkin päivän ruoka-annoksen. Ei enempää eikä vähempää. Jos jonain päivänä joki ei anna mitään, se on merkki, että sinä päivänä oli paastottava ja uhrattava jumalille. Samalla tavalla isältäni opin viidakon ja saalistamisen säännöt. Rosalta olen oppinut tuntemaan kasvit ja hedelmät, joita voimme syödä ettemme sairastu. Isäni selitti, että joelta tai viidakolta ei pysty kätkemään naiseuden tuoksua.” Yamal puhui paljon, silloinkin, kun kukaan ei kuunnellut.

Katsoen Angritaa hän oli jatkanut nauraen: ”Voi olla, että sinua ei erottaisi viidakossa asuvista villeistä. Olet saman näköinen kuin soturi, ihosi on tummunut auringosta ja sinussa on maan ja mullan tuoksu. Joelle et kuitenkaan tule mukaan, olet soturi tai et. Joki on viisaampi kuin viidakko. Se on lahjomaton.”

Niin Angrita oppi odottamaan eikä hän ollut asiasta harmissaan. Hän viihtyi yksin vain ilman henget ympärillään. Odottaessaan Angrita teki Rosan määräämiä askareita, pesi kankaita, keräsi hedelmiä ja marjoja joen rannalla kasvavista puista. Joskus hän seurasi ilmassa lenteleviä sudenkorentoja ja hymyili itsekseen nähdessään niiden olevan jokeen kadonneiden ihmisten sieluja. Ne olivat salaisuuksia, jotka lentelivät ihmisten keskellä. Lentäessään ne levittivät ympärilleen valoa ja keveyttä. Joskus hän yritti tavoittaa niitä käsillään ja tervehtiä niitä. Turhaan. Luonnon hehkuvat värit saivat Angritan hymyilemään. Hän tunsi kukat, joita kasvoi joen rantamilla. Hän lausui ääneen niille antamiaan nimiä ja oli kuulevinaan niiden vastaukset. Rosa oli kertonut hänelle, että kukat kuvastavat maailmankaikkeuden eri muotoja ja niiden tuoksu on paratiisin, taivaallisen puutarhan tuoksu. ”Siellä äitini hoitaa omaa taivaan puutarhaansa”, ajatteli Angrita toivoen näkevänsä äitinsä sielun perhosten joukossa.

Angrita muisti, miten Rosa oli kertonut, että maailman alussa ihminen oli halunnut lahjoa kuoleman ja saavuttaa ikuisen elämän. Ihminen oli kerännyt kaikki maailmassa kukkineet kukat

ja sitonut ne erilaisiksi kimpuiksi ja vienyt ne uhriksi kuolemalle. Se ei ollut auttanut.

Edelleen kukat kukkivat vain pienen hetken ja kuihtuvat muistuttaen ihmisiä, että kaikki maan päällä on katoavaista. Siksi jokainen hetki on arvokas, sillä se saattaa olla viimeinen.

Tavallisesti Yamalin tullessa takaisin joelta päivän saaliin kanssa he puhdistivat yhdessä kalat joen laakeilla kivillä. Guamayalan poika oli saanut samoilla kivillä nimensä. Poika oli syntynyt ja kasvanut näkemättä isäänsä, Yamatchylaa. Heimon tapana oli, että isä antaa pojalle nimen ja piirtää pojan ihoon tätä suojelevat kuviot. Niiden avulla taisteluun jääneet soturit tunnistetaan omiksi.

Ennen nimenantoa Gua oli kasvanut muuttuen liian painavaksi äitinsä rinnoille.

Soturit eivät palanneet, vaikka Guamayala odotti uskollisesti kyllästymiseen asti. Lopulta Guamayala oli tullut kärsimättömäksi ja epäili palaisiko hänen miehensä enää koskaan takaisin.

Hän oli kysynyt asiasta Rosalta, joka sanoi: ”Minä odotin aikanani omaa miestäni joelta ja pelkäsin, että veden valtiattaret viettelevät hänet eikä hän koskaan palaisi. Hän tuli joka aamu saaliin kanssa luokseni kunnes ei enää tullut. Niin yksinkertaista on elämä.

Enempää en osaa sinua neuvoa. Sinun pitää kuunnella, mitä sisimpäsi sanoo.”

Eräänä aamuna Guamayala oli tullut Rosan luo ja sanonut, että vaikka pojalla ei ollut isää, nimi hänellä pitää olla. Muuten jumalat eivät tunnista häntä eivätkä he voi suojella poikaa tämän kasvaessa ja metsästäessä viidakossa. Rosa toimitti nimennannon. Olihan Guamayalan mielestä Rosa viisaampi kuin yksikään mies.

Guamyalan vaiettua he olivat nauraneet helpotuksesta. Elämä oli liikahtanut eteenpäin ja Guamayalan kasvoille oli palannut hetkeksi ilo. He eivät olleet epäilleet, etteikö Rosan toimittama rituaali olisi ollut yhtä voimallinen kuin pojan isän. Olihan Rosan viisaus pelastanut heidät niin monta kertaa.

R

osa oli kysynyt Guamayalalta: ”Minä teen mielelläni rituaalin. Joko olet päättänyt nimen? ” ”Gua. Poika on Gua”, oli Guamayala vastannut. Rosan läpi oli kulkenut kylmä virtaus, sillä nimessä oli sama äänne kuin vihollisen Quamatchylan merkeissä. Miksi Guamayla ei ymmärtänyt sitä? Miksi hän vaaransi poikansa elämän? Lausumalla poikansa nimeä, hän saattaisi kutsua samalla myös vihollista. ”Ehkä Guamayala on niin turhamainen, että haluaa siirtää itseään poikaansa eikä pysty irrottautumaan pojastaan. Se on jokaisen äidin

39

Angritan Maailma ansa, jäädä roikkumaan poikaansa kiinni. Olkoon niin! Kohtaloa ei voi kuitenkaan eksyttää.

Se vaanii tämänkin pojan yllä”, Rosa ajatteli katsoessaan äitinsä sylissä nukkuvaa pienokaista.

Istuessaan joen rannalla ja heilutellessaan paljaita jalkoja viileässä vedessä Angrita muisteli, miten Gua oli huutanut kivusta, kun Rosa oli piirtänyt simpukankuorella kuviot pojan ihoon.

Siten poika oli saanut omat symbolinsa, kotkan siivet ja linnun terävän nokan. Niiden avulla Gua pystyisi lentämään taivaalla ihmisten yläpuolella ja repimään nokallaan irti ravinnon tai vaaran.

Guan sielun ohjaaja oli kotka, joka suojelisi poikaa tämän matkoilla ja antaisi kyvyn lentää turvaan. Guan kaulaan sidottin nahkanauha, jossa roikkui jaguaarin hammas. Sen avulla esiisien henget suojelisivat poikaa sairauksilta.

”Kukaan vihollinen ei pysty sinuun. Levität vain siipesi ja nouset lentoon. Taivaalla olet vapaa ja turvassa”,

oli Rosa sanonut ja nostanut kuningashaudasta ottamansa puukon esiin ja vuodattanut pojan verta kivelle. Veren pyhyys suojaisi poikaa tämän elämän ajan.

Guamayla oli kutonut pojalle viitan ja kirjaillut siihen suojan. Pojan äiti oli toivonut, että viitta osaisi muuttaa pojan näkymättömäksi tarpeen tullen. Nimenannon aikana he olivat laulaneet yhdessä Guamayalan johdolla. Laulu oli lentänyt jokea pitkin ylös vuorille ja tuulen mukana se koskettaisi pojan isää, jos tämä vielä oli elossa. Niin Angrita oli uskonut, kun oli nähnyt joen yllä leijailleet omaisten henget ja sielut, jotka toivat viestit kuolemattomuuden maasta, mutta Angrita ei puhunut näystään kenellekään. ”Tämä aamu on erilainen kuin tavallisesti. Ilmassa on vieraita tuoksuja eikä tavallisesti äänekkäästi kirkuvat värikkäät puulinnut ääntele”, pohti Angrita odottaessaan kärsimättömänä Yamalia. Jokin oli saanut hänet levottomaksi. Hiljaisuus on vaaran merkki. Niin oli Rosa aina varoittanut. Viidakko piilotti itsensä hiljaisuuteen vaaran lähestyessä.

Vihdoin Angrita näki Yamalin palaavan, mutta jotain erikoista oli tapahtunut. Yleensä Yamal huuteli jo kaukaa hänelle. Nyt hän oli aivan hiljaa. ”Mitä Yamal oikein pelkää?” Angrita ajatteli itsekseen. Tullessaan aivan Angritan lähelle, Yamal kuiskasi: ”Joku on rikkonut verkot ja vienyt saaliin. Isäni rakentamat ansat on hajoitettu. Ne oli heitetty rannalle palasiksi revittyinä.” ”Entä jos se on ollut joku eläin?” sanoi Angrita yrittäen näin rauhoitella Yamalia, sillä suuttuessaan Yamalin kiukku oli niin terävää,

että se satutti Angritaa, joka pelkäsi ilkeitä ja vahingoittavia sanoja.

Hän näki Yamalin silmissä hädän, kun tämä jatkoi kuiskaten: ”Mikään eläin ei tarvitse meidän saalistamme. Ne osaavat hakea joesta sen, minkä tarvitsevat ja enemmänkin. Vain ihminen on niin typerä, että rikkoo sen mikä tuo hänelle ruoan ja vie pois nälän.”

Yamalin siniset silmät olivat täynnä kiukkua, kun hän pohti: ”Onkohan Quamatchyla palannut? Meidän on äkkiä juostava temppeliin varoittamaan Rosaa. Onneksi Gua ei ole mukanamme.”

Ennen kuin Yamal oli ehtinyt irrottaa verkkoihin jääneet muutamat kalat, hän kääntyi ja kiiruhti jo temppeliin johtavalle polulle. Hän komensi Angritaa seuraamaan häntä.

He lähtivät juoksemaan tumman viidakon läpi. Maasta nousevien suurten puiden juuret hidastivat matkaa, joka tuntui tavallista pidemmältä ja raskaammalta. Angritan jalat eivät tahtoneet totella. Hän jäi jälkeen Yamalista, jonka mykkä selkä eteni kauemmas ja kauemmas.

Lopulta Angrita ei enää nähnyt sitä. Hän poikkesi temppelipolulta ja käveli hitaasti eteenpäin antaen ajatustensa harhailla vapaana. Hän päätyi oman jaguaaripuunsa luo ja kävi makaamaan lohdutuksen puun alle. Hän halusi olla rauhassa ja muistella viime aikoina näkemiään uniaan.

Kertoivatko ne hänelle jotain? Oliko niissä ollut viestejä vihollisten paluusta?

A n gr i t a n u n et o liva t k a do n n eet , k u n h ä n o l i m u u t t un ut s o t u r i k s i . U n et o l i v a t v i i m e a i koin a p a l a n n eet , m u t t a n e ei v ä t o lle e t en ä ä s a m a n l a i s i a k u i n en n en . H ä n ei o l l u t en ä ä s a m a kuin ennen.

Jokin aika sitten, kun he olivat etsineet ruokaa viidakosta, Angrita oli kysynyt Rosalta voiko soturi, joka tappaa viidakon eläimiä ja vuodattaa niistä veren pois, laittaa ansoja pienten lintujen turmioksi nähdä unia ja olla elämän suojelija ja pyhä. Voiko sellainen ihminen milloinkaan varjella elämää? Rosa oli silittänyt Angritan sotkuista, oksia täynnä olevaa tukkaa, joka oli levittäytyinyt villinä Angritan laihan kehon ympärille ja sanonut: ”Ihminen tekee mitä ihmisen pitää tehdä.

Soturi, joka kieltäytyy vihasta voi olla myös hyvä ihminen. Soturin päämäärä määrittelee, onko hän hyvä vai paha. Soturi, joka tappaa nälkäänsä tai tappamalla säästää oman tai läheistensä hengen voi säilyttää hyvyytensä. Tuhoaminen on helppoa, rakentaminen ja uuden synnyttäminen hidasta ja tuskallista. Jos soturi taistelee

40

Angritan Maailma puolustaakseen itseään tai rakkaidensa elämää, ei hän ole tahrannut itseään. Ole siis rauhassa, unesi palaavat kun tarvitsemme niitä.”

Maatessaan tuona aamuna jaguaaripuun alla Angrita muisti, miten unet olivat palanneet.

Aivan kuten Rosa oli luvannut. Angrita oli siirtynyt jälleen unien valtakuntaan. Joskus hän oli kohdannut henkiä, joita hän ei tuntenut, mutta joilla oli hänelle erityinen viesti.

Joskus hän oli pyytänyt Rosaa sekoittamaan kapokkipuun punaisista marjoista keitettyä juomaa vahvistamaan yön viestejä ja anonut: ”Rosa, ethän jätä minua tänä yönä!

Pelkään, että henget vievät minut enkä löydä takaisin teidän luoksenne.” Sellaisina öinä Rosa oli valvonut ja istunut Angritan vierellä ja mumissut hiljaa itsekseen. Niin hiljaa etteivät ihmiset pystyisi sitä kuulemaan. Unien henget olivat kuitenkin tunteneet Rosan sanat, ja olivat tulleet Angritan luo. Tämä oli nähnyt unessa Quamatchylan kasvot ja erottanut jokaisen arven ja kuvion miehen kasvoissa. Quamatchyla oli yrittänyt uhkailla Angritaa, mutta Quamatchyla ei ollut saanut ääntään kuulumaan. Sanat olivat jähmettyneet hänen kurkkuunsa. Angrita oli herännyt peloissaan. Rosa oli ottanut hänet syliinsä vakuuttaen ettei hänen tarvitsisi koskaan kohdata vihollisia yksin.

”Unessa minun on aina oltava yksin”, oli Angrita ajattellut surullisena.

Angrita huomasi nukahtaneensa jaguaaripuun alle. Niin tapahtui usein, sillä siellä hän oli kaikkein onnellisin. Mikään ei häirinnyt hänen rauhaansa. Hän haistoi tutun jaguaarinaaraan olevan lähistöllä. Angrita raotti silmiään ja näki kuinka se liikkui hitaasti laiskoin askelin lähemmäs. Sen paisunut keho kertoi, että sen sisällä kasvoi uusi elämä ja oli ylpeä tulevasta jälkeläisestään. Angrita tervehti sitä matalalla äänellä. He viipyivät hetken toistensa seurassa ja sitten naaras kääntyi vetäytyen takaisin viidakon kätköihin.

Angrita nousi rauhassa ylös maasta ja lähti kävelemään hitaasti kohti temppeliä. Hänellä oli aavistus, että elämä tulisi muuttumaan.

Unet olivat kertoneet siitä. Angrita pelkäsi, että tulevat tapahtumat riistäisivät häneltä Yamalin ja he eroaisivat lopullisesti toisistaan. Hänen olisi varauduttava luopumaan ainoasta ystävästään.

Joki olisi Yamalin valtakuntaa samalla tavoin kuin öiden toiseus oli Angritan maailmaa. Nämä kaksi maailmaa olivat olemassa koskettamatta toisiaan. Sen Angrita oli jo ymmärtänyt.

Y

amal juoksi hädissään ylös temppelin kohtisuoraan kapenevia portaita. Hän yritti olla mahdollisimman nopea, mutta kori, jossa hän kantoi aamun arvokasta saalistaan hidasti etenemisestä. Portaita tuntui olevan tavallista enemmän ja kori oli raskas, vaikka saalis oli melkein olematon. Rosa kiirehti häntä vastaan ja kysyi pelästyneen näköisenä: ”Mitä on tapahtunut?”

Yamal kertoi, että kalat oli viety ansoista ja verkot oli rikottu. Hän epäili, että Quamatchyla oli palannut. Rosa rauhoitteli poikaansa: ”Mitä he täältä vielä haluaisivat? ” ”Puhdasta vettä ja viidakkoon palanneita saaliseläimiä. Vihreys houkuttelee ja temppelin salaisuudet. Tai jos ei muu niin sielumme. Jos he haluavat viedä ne! Mitä me teemme?” parahti Yamal katsoen hädissään äitiään.

Rosa pettyi huomatessaan, miten pelokas Yamal oli, vaikka oli jo mies. Jos elämä olisi kulkenut niin kuin ennen, Yamal olisi ollut jo vuosia saalistamassa suuria petoja heimon miesten kanssa. Rosan kanssa Yamal oli saanut kasvaa rauhassa, mutta hänestä oli tullut arka ja pelokas. Yamal olisi tarvinnut ympärilleen muitakin kuin toinen toistaan kummallisempia naisia. Pojalleen hän sanoi: ”Me odotamme. Jos siellä on rauhaa haluavia ihmisisä, me olemme valmiita ottamaan heidät vastaan. Olkoon he vihollisia tai omia miehiämme, me odotamme. Tiedäthän, että meillä on sielujamme varten turvapaikka. Me muutamme varmuuden vuoksi turvahuoneisiin.” ”Missä Angrita on?” kysyi Guamayala tullessaan kuulemaan, mitä oli tapahtunut.

Hänen takanaan juoksi Gua kohti Yamalia ja oli innokas näkemään, mitä Yamalilla oli korissaan.

Gua pettyi, kun huomasi vain muutaman ohuen kalan korin pohjalla. Siellä ei ollut simpukoita tai valmiiksi savustettuja joen eläviä. Gua katsoi hämmästyneenä Yamalia, mutta ei sanonut mitään. ”Angrita lähti tavalliseen tapaan omille teilleen. Ehkä hän meni takaisin joelle juttelemaan sudenkorennolle tai tapamaan jaguaariystäviään. Kyllä hän palaa ennen pimeää ja jos hän kohtaa viholliset, hän selviää heistäkin.

Onhan hän niin erityinen kaikessa, mitä tekee”, sanoi Yamal ja kääntyi tervehtimään Guaa.

Yamalin äänessä oli kivenmurun verran pilkallisuutta, kun hän puhui Angritasta. Se häiritsi Rosaa. Hän oli huomannut muutoksen Yamalissa, kärsimättömyyden ja lukemattomat kysymykset kadonneesta elämästä ja isästä, jota Yamal kaipasi edelleen. Yamalin levottomuus syntyi halusta lähteä etsimään heimon miehiä ja osoittamaan omaa miehisyyttään.

41

Angritan Maailma Yamal oli kyllästynyt elämään naisten kanssa ja Rosa ymmärsi sen hyvin. Myöhemmin ylhäällä kivihuoneissa Rosa pakkasi ruoan ja juoman. Hän sytytti tulen turvahuoneeseen, ja käski Yamalia laskeutumaan hautalammelle hakemaan vettä.

Sitä Yamal ei tehnyt mielellään yksin. Häntä pelotti alhaalla pimeässä, jossa Angritan ja Guamayalan vanhempien hautakammio sijaitsi.

Yleensä he menivät sinne yhdessä Angritan kanssa, sillä tämä ei pelännyt mitään. Hän ei ymmärtänyt pelkoa, sillä Angrita oli erilainen.

Hän oli osaksi tästä maailmasta ja osaksi jostain muualta. ”Miten Angrita voi olla muka pyhä?

Mitä tarkoittaa, että jokin on pyhä?” kysyi Yamal äidiltään. Rosa oli katsonut poikaansa ja vastannut:

”Kaikki elävä on arvokasta, mutta Angrita on enemmän yhtä luonnon kanssa kuin me muut.

Hänen luokseen esi-isien on mahdollista tulla öisin ja kertoa viestejä meille. Angrita ei tunne ihmisten lakeja. Hän puhuu kukille ja taivaan linnuille, sillä hän ymmärtää luonnon puheen ja ottaa talteen sen viestit. Öisin hän vajoaa meille tuntemattomaan maailmaan. Tiedäthän poikani, että sellaisia ihmisiä on aina ollut suvussamme. En ole varma, onko se kirous vai lahja. Angrita muututtua soturiksi hänestä tuli kaksin verroin viisaampi.

Hän on kahdesti pyhä. Uniennäkijä ja soturi.

Sellaista voimaa ei kukaan voi voittaa. Sitä paitsi Angrita on taitava piilottamaan nuo taikavoimat.

Kukapa arvaisi hänen pystyvän noukkimaan yön viestit ja kulkemaan järkkymättömänä viidakon petojen vieressä? Hän on vieraiden katseissa vain villinä kasvanut tyttö, josta pian kypsyisi nainen.” ”Angrita näyttää minusta enemmän tavalliselta tytöltä kuin soturilta. Sitä paitsi kukaan ei näe häntä. Täällähän ei ole ketään muita kuin me”, nauroi Yamal ja heitteli tekemäänsä ruohopalloa Guan kanssa. ”Niin Yamal, sinä näet vain sen minkä vieraat ihmiset pystyisivät näkemään. Niin on hyvä”, sanoi Rosa vakavana. ”Mutta Angrita on tappanut. Hän on liannut verellä itsensä. Eikö hän ole siten samanlainen kuin me muut?” Rosa katsoi poikaansa ja oli vaiti hetken ennen kuin sanoi: ”Angrita mietti tätä samaa ja vastasin hänelle, että joskus ihminen, erityisesti soturiksi muuttunut ihminen tekee sen mitä hänen pitää tehdä. Silti sydän voi pysyä tahrattomana.”

42

Yamal katseli tyytymättömänä äitiään ja sanoi uhmakkaasti: ”Minä olisin halunnut lähteä sotimaan miesten kanssa. Olisin halunnut olla oikea soturi. Mutta sinä et päästänyt Olin siitä sinulle pitkään vihainen. Jouduin jäämään tänne teidän naisten kanssa, vaikka olen mies ja sotien arvoinen.”

Rosaa hymyilytti, sillä jo alas pimeään hautaholviin laskeutuminen pelotti poikaa. Ääneen hän sanoi: ”Sinä olet joen poika niin kuin isäsi oli ja hänen isänsä oli ollut sitä aiemmin. Et ole soturi. Sinä kuulut vedelle, et viidakkoon tai vuorille. Käteesi kuuluvat veden aarteet eikä toisia tappavat aseet. Nyt sinun on kuitenkin lähdettävä alas kaivolle ilman Angritaa.” ”Voi olla, että olet oikeassa, sillä viihdyn kyllä enemmän veden äärellä kuin keskellä myrkyllisiä kasveja ja piilossa lymyäviä vaaroja.

Joki on rehellinen ja tunnen sen rytmin. Se ei ole vielä koskaan pettänyt minua. Ennen kuin tänään”, Yamal sanoi surullisena ja lähti kohti temppelin sydämeen vievää aukkoa.

Yamal kammoksui reittiä alas syvälle pimeään, kosteaan onkaloon, jossa virtasi puhdas vesi. Siellä oli myös pieni pohjattoman syvä lampi. Sen vesi oli ravinnut ja pelastanut heidät tulipalon jälkeen joen kuivuttua. Reitti kaivolle kulki kuningashautojen ohi. Yamal tunsi henkensä salpautuvan lähestyessään hautoja.

Hän hiipi eteenpäin. Yleensä Angrita käveli edellä ja puhui koko ajan rauhoittaen samalla Yamalia. Nyt hän oli ensimmäistä kertaa aivan yksin. Kaivolla hän täyttäisi pikaisesti astiat ja Rosa nostaisi ne ylös liaaneista tehdyillä köysillä. Veden nosto olisi hidasta ilman Angritan apua, sillä Rosa ei ollut enää vahva ja matka ylös oli pitkä.

Kun Yamal lähestyi hautaonkaloa, hän kuuli hiljaista puheensorinaa. Hän pelästyi ja pysähtyi kuuntelemaan tarkemmin ääntä ja eteni sitä kohden yrittäen nähdä mikä sen sai aikaan.

Hän ajatteli kauhistuneena haudoissa lepääviä vainajia, olivatko ne lähteneet liikkeelle? Lopulta hautojen päältä erottui lepäävä hahmo. Se oli Angrita. Ensin Yamal suuttui ja ihmetteli, mitä Angrita teki siellä. Sitten hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän jäi hetkeksi kuuntelemaan Angritan puhetta. Yamal tiesi, että joskus Angrita meni nukkumaan alas haudoille eikä kukaan saanut silloin kysellä tai häiritä häntä. Se oli vain yksi Angritan outo tapa monien joukossa.

Ennen kuin Yamal oli ehtinyt saada selvää puheesta, Angrita pomppasi pystyyn ja kuiskasi hiljaisella äänellä: ”Kah, kuka siellä?”

Angritan Maailma Yamal oli pettynyt, että hän oli paljastunut, sillä hän olisi halunnut seurata ja kuunnella Angritaa. ”Minä täällä, Yamal! Mitä sinä täällä teet? Rosa käski meidät turvahuoneisiin. Lähdin etsimään sinua ja hakemaan vettä. Nyt kun olet täällä saat auttaa minua”, komensi Yamal peittäen käskevällä äänellä äskeiset pelkonsa.

Angrita ei liikahtanutkaan vaan makasi paikallaan hautakasan päällä heilutellen pitkiksi venyneitä jalkojaan ja sanoi Yamalille: ”Tulin juttelemaan äidilleni. Minulle tuli ikävä häntä. Juoksin tänne suoraan jaguaaripuuni luota. Olin surullinen, kun jouduimme lähtemään joelta niin nopeasti. Sinä juoksit etkä odottanut minua. Jätit minut yksin. Onneksi jaguaari ystäväni tuli tervehtimään ja lohduttamaan minua. Sille syntyy pian oma pentu. Eikö olekin hienoa?” Yamal ei kuunnellut Angritaa, vaan sanoi tylysti: ”Nyt ei ole leikkien eikä tarinoiden aika.

Quamatchyla voi vaania meitä vuorilla ja tulla temppeliin ryöstämään meidät!” Angrita nauroi Yamalin sanoille niin, että hänen koko vartalonsa värähteli heijastaen samalla liikkuvan varjon luolan seinään. ”Quamatchylako? En usko. Hän on aivan liian kaukana”, huudahti Angrita eikä kuunnellut Yamalin hoputusta. Angrita pyysi Yamalia tulemaan hänen viereensä kiviselle hautakummulle, mutta sai vastaukseksi Yamalin kauhistuneen huudahduksen: “En ikinä!

Lopeta sinäkin nuo hullutuksesi ja tule auttamaan minua Rosan antamissa tehtävissä!” Huomattuaan Yamalin hätääntyneen äänen, Angrita hyppäsi alas hautakummulta. Yhdessä he täyttivät saviruukut ja nostivat veden ylös palaten sitten muiden luo ylös turvahuoneisiin.

Seuraavana aamuna Rosa lähti Yamalin ja Angritan mukana joelle. Kun he lähestyivät rantaa, Rosa käski heidän pysähtyä ja kuiskasi :

“Kuuletteko, mikä tuo ääni?

Aivan kuin haavoittuneen eläimen ulinaa?”

“Ei se ole eläin. Minä tunnen eläimen tuskan sanoi Angrita.”

“Mikä se sitten on?” ihmetteli Yamal.

“Se on ihmisen itku. Miehen itku. Minä menen miesten luo ensin yksin.

Minulle he eivät tee mitään, mutta voivat pelästyä teitä”, sanoi. He näkivät kahden miehen hahmon tulen äärellä ja ilmassa leijui paistetun kalan tuoksu.

“He ovat olleet minun apajillani”, sanoi Yamal kiukkuisesti.

“Et sinä omista kaloja. Ne kuuluvat kaikille, jotka osaavat houkutella ne luokseen ja joiden mukaan ne haluavat lähteä”, Angrita sanoi. Miehet säpsähtivät Rosaa, kun tämä kysyi terävällä äänellä: “Keitä te olette? Mitä te haluatte täältä?”

“Olen Xuan ja tämä on poikani.

Haavoituin sodassa taistellessani Yamatchylan vierellä. Tulimme jokea pitkin tänne omaan kyläämme, sillä en pystynyt kävelemään. Sain myrkkynuolen reiteeni. Luulen, että aikani on loppumassa”, vaikeroi Xuaniksi itsensä esitellyt mies. “ E t sinä k uole , jos minä v o i n se n e st ää”, sanoi Rosa arvioit uaan , et t ä mie hist ä e i ollut vaaraa. Hän ko m e n s i Yamalia ja A ngrit aa luok se e n. Yamal j u o ks i ylös te mp p e liin hake maan Rosan s ä ki n , jossa t ämä säilyt t i p arannusväline i t ä ä n .

Hän k uisk asi hiljaa Yamalille e nne n t ä m ä lähtöä: “Tuo myös k ivik irve e ni. Voi olla , et t ä joudumme k at k aise maan mie he n j a l a n .

Siinä te saat te aut t aa minua.”

Ja niin Rosa te k i. Hän juot t i Xu a n i l l e voimajuomaansa, jok a t ainnut t i mie h e n . He ve ist ivät Xuanin jalan p oik k i te rävi m m ä n k ivite rän avulla. Rosa omp e li m i eh e n omalla nahalla t yngän k iinni.

Xuanin p oik a oli lähte nyt j o el l e, sillä t ät ä p e lot t i e ik ä hän voinut t äy s i n luot t aa vie raisiin aut t ajiin. Kun hä n t u l i t ak aisin häne n isänsä mak asi rauhal l i s es t i maassa.Rosa rauhoit te li p oik aa: “Ä lä p e lk ää, ole mme A ngrit an ka n s s a hoit ane e t viidakon e läimiä use in s a m a l l a t avoin. Isäsi p arane e . Sot ilast a häne s t ä ei t ule , mut t a joe lla hän voi t äyt t ää arke n s a j a olla hyödyk si me ille . Voit te jäädä t ä n n e j a rake nt aa majanne t uonne sivummalle . M i n ä t ule n k äymään luonanne aina k un e hd i n . ”

G

uamyala oli väsynyt, mutta hän ei pystynyt nukkumaan. Hän vierasti kivisen turvahuoneen hiljaisuutta ja pimeyttä.

Aivan kuin temppelin kivet olisivat vaienneet varoittaen vaarasta. Tavallisesti öisin Guamayala kuunteli eläinten ääniä viidakosta ja näki katon raoista palasen tähtitaivaasta. Palanenkin riitti, sillä Guamayala oli hyvä kuvittelemaan.

Suurimman osan ajastaan hän oli oppinut elämään omissa maailmoissaan ja puhumaan vain mikä oli tarpeen. Hän ei ollut sellainen ennen, mutta kipu ja ikävä muuttavat ihmistä.

Myös Guamayalaa, joka ei ollut koskaan toipunut siitä, että Yamatchyla oli hylännyt hänet eikä mies ollut ottanut häntä mukaansa tulipalon ja kylän tuhouduttua. Hänen rakastamansa mies

43

Angritan Maailma

Rosa

oli pettänyt hänet ja olikin ollut omalla tavallaan heikko. Hän ei ollut luottanut vaimoonsa. Ilman Rosan viisautta ja sinnikkyyttä Guamayala ei olisi selvinnyt hengissä. Hän oli hakenut turvaa entisestä lapsuuden temppelikodista. Pojan synnyttyä ylhäällä temppelissä Guamayala oli vajonnut pimeyteen. Surussa yksinäisyys ja rakkauden puute eivät olleet niin satuttavia.

Nyt aikaa oli kulunut eikä hän muistellut miestään joka päivä. Joskus hänestä tuntui kuin Yamatchyla olisi tullut hänen luokseen Nukkuisi hänen selkänsä takana ja ihastelisi omaa poikaansa. Silloin hän mietti, voisiko Yamatchyla olla vielä elossa. Ja jos hän tulisi takaisin, palaisiko heidän elämänsä ennalleen, sellaiseksi kuin se oli ollut ennen tulipaloa ja sotaa? Tulisiko heistä vielä vaimo ja mies? Sitten tuollaisten hetkien mentyä ohi arjen työ vei nuo ajatukset mennessään.

Guamayalan löytämää rauhaa uhkasi jokin tunnistamaton. Yön tunteina ajatus siitä ahdisti häntä, sillä muutos tuntui pelottavalta. Hän oli oppinut hallitsemaan päiviään ja sopeutumaan tunteisiin, jotka joskus velloivat hänessä. Ajatus kaiken muuttumisesta sai Guamayalan voimaan huonosti.

Onko Quamatchyla tulossa etsimään uutta saalista? Vai voisiko Yamatchyla palata kotiin? Miksi hän piileksisi vuorilla eikä tulisi suoraan vaimonsa ja poikansa luo?

Guamayala

Angritan tarina jatkuu seuraavassa Lilassa

Yamatchyla

44