Katso kuvat: neonyössä!
— Siinä syntyy heti kiiltokuvamainen käsitys ihmisestä. Hirveetä tunteiden vuoristorataa alusta lähtien.
Ja sitten treffit?
— Jos kuvaruletissa lykästää. Sitten kovin odotuksin aina lataudutaan. Ehkä siis tavataan, jutellaan, jopa sekstaillaan. Lopuksi tavallaan annetaan arvosana: voisiko rakastaa toista oikeasti? Se määritti jatkon, usein ei.
— Eli mitä digitaalinen deittailu opetti sulle?
— Rakkaus on sanahelinän takana, jos ollenkaan. Aina oli semmoinen fiilis että joku kriittinen ääni ohjasi jotain näytöstä. Halusi löytää ja kertoa jotain aitoa, mutta se oli loputonta seikkailua yössä.
— Täydellisyyden tavoittelua?
— Välillä aika pimeitä rakkaustarinoita
I
Valosaasteeseen peittynyt kaupunki oli kiertänyt kehää ja levännyt laakereillaan vuoden päivät: päivisin se hukuttautui työhön, öisin etsi uusia näköaloja, mitään ikinä löytämättä. Edes hetken huuma ei palkinnut sitä kuten ennen. Kypsynyt metropolis haikaili pois keinovalosta, se etsi utua ja utopian kosketusta. Pian koittaisivat vaalit. Paremman toivossa valotauluja alettiinkin käännellä ja muokkailla uuteen uskoon.
Kiivas vaalityö käynnistyi neonyössä; ehdokaslistat täyttyivät tuhansista nimistä ja kasvoista. Mukana oli kaksi erityistä, jotka olivat löytäneet toisensa: kaupungin tärkein poliitikko ja mystinen kriitikko. Tänä iltana he tapaisivat
8 NOVELLI
KAI TOKOI Kuvat: OV 9
kasvotusten ensimmäistä kertaa. He olivat sopineet salaisesta tapaamispaikasta. Sen suojissa he hahmottelisivat kaupungille yhteistä tulevaisuutta – näköaloja, jotka veisivät kohti unelmiensa vaalivoittoa.
Huhu valovoimaisesta lemmestä herätti kaupunkiin kipinää: kuvat säkenöivät ja sanoilla maalailtiin. Valolla oli myös varjopuolensa: salakatselijat ilmestyivät koloistaan valmiina taltioimaan kaiken. Kun tapaaminen vääjäämättä epäonnistuisi, olisi hyvät puitteet kyynistyä. Jos se taas onnistuisi, kohtalo täyttyisi, kaikki muuttuisi. Yössä oli käynnistynyt tanssi, joka vaihteli vivahteikkaasti toiveunien ja paheellisen totuuden välillä.
***
Limusiinissa tunnelma oli juhlamielinen. Poliitikko vilkuili virtapiirejä: ping, jolloin droidirakastajat nostivat elektronisen maljan: pong! Strobovalo toteutti näytöstä, jonka teemana oli paheellinen yö. Se oli ihanteiden toinen näköala: toivekuva pimeydestä, joka ei synkistänyt, vaan herätteli lempeen. Tunnelma oli erittäin magneettinen: edes kuljettaja ei voinut olla vilkuilematta sitä; aurinkolasit kuitenkin heijastivat näyt takaisin; näin saattoi keskittyä virkaansa, vaikka takapenkillä juhlittiin railakkaasti. Edessä oli tärkeä tapaaminen, joka lupasi kaupungille valoisaa tulevaisuutta: uutta kuuta, jonka nousua yön valvovat silmät herkeämättä tulkitsivat.
Ulkopuolellakin tapahtui. Pormestarin tielle osui häivepukuisia rikollisia: teknologisesti edistyneitä tanssijoita, joiden kutsumuksena oli liidellä anarkistisesti ympäri metropoliksen. Se oli näytöstä, joka hyödynsi nerokkaasti pimeyden infrastruktuuria ja kaiversi siihen ihastuttavaa säröä. Aina kun yöllinen kiitäjä osui kohdalle, limusiinin turvajärjestelmä hälytti päästämällä elektronisen signaaliäänen ja vilkutti kattoon asennettuja valoja. Häiriö oli tunnelmaa, jota kaupunki ja sen johto hyödynsivät: vuorokauden varjo-ooppera oli luonnollinen suoja, jonka turvin politiikkaa tehtiin ja oli tehty jo pitkään.
Limusiinin määränpäänä oli maailmanihme: keskuspuisto joka oli verhoutunut näyttävän panssarilasin alle suojaten sitä happosateilta ja muilta kutsumattomilta vierailta. Tapaamispaikkana paitsi käytännöllinen, näky oli myös ihmeellinen. Tänäkin iltana saattoi nähdä, miten kuultavan vihreä valojuova kiersi kauniisti läsnäolevien varjomuotoja. Turistit yrittivät ottaa siitä valokuvia, mutta heidän alkeelliset kameransa eivät kyenneet tavoittamaan valon monimutkaista tanssia. Silti yöllisestä tunnelmasta nautittiin. Moni oli nimenomaan seuraamassa näytöksiä, joita kaupunki järjesti säännöllisesti. Nyt kuitenkin ehkä viimeistä kertaa. Kipinöitsijäksi povatun pormestarin virkakausi oli päättymässä: energiakriisiin. Kaupunki tarvitsi kipeästi uutta kipinää – virvoittavaa valoa ikiyöhön
Päättyisikö etsintä tänä iltana? Ajoneuvon räikeä tunnelma sammui hiljalleen; droidirakastajat katosivat nahkapenkkien valjaisiin. Tunnelma vakavoitui. Limusiini kaarsi katseiden katveeseen, toista limusiinia odottaakseen. Nyt ehostaa sai, ja kannatti. Tiesimme kenet hän tapaisi. Pian salakatselisimme heidän lempeään aitiopaikalta!
10
NOVELLI
Kultainen limusiini lähestyi keskuspuistoa toisaalta, neonvalojen valtateitä pitkin, suurin elkein. Yöhön syttyi tuikkeita, joiden piirtämä hohdepolku houkutteli paikalle runsaasti kansaa – ja ehkä juuri siksi yölliset tanssijat välttivät ajoneuvon mystistä hahmoa. Olimme selvittäneet hänen taustojaan: hän ei ollut kiiltokuva vaan oikeasti olemassa.
Valovoimainen kriitikko. Aatelinen sukuaan. Hahmo vailla vertaistaan. Ei alun perin kaupungista; siksikin erittäin magneettinen. Hän esiintyi valotauluilla haarniskamaisessa asusteessa, jota upeat elektronisoidut aarteet koristivat. Kiiltävä torso ja näyttävät aurinkolasit olivat hänen erityinen tavaramerkkinsä. Hän hohti pimeässä, eikä se ollut mainosvaloa: kimalle lähti hänestä itsestään, hänen jalokivisestä charmistaan
Samalla kun ihastelimme hänen loistettaan, saimme tarkempaa tietoa estradista: kriitikko tapaisi poliitikkonsa keskuspuiston vähemmän tunnetulla alueella. Tarkemmin erään valoteoksen luona, joka tunnettiin siitä, että se kykeni vaihtelemaan itsenäisesti sijaintiaan. Lukemattomat katseet sulattivat sitä ympäri vuorokauden, mutta kukaan ei tiennyt, että öisin sen sisus muuttui ylemmän kastin salakeitaaksi. Tästä edes me – juorujen airuet – emme tienneet kovin tarkasti.
Mutta olimme työssämme eteviä. Vuodettujen tietojen avulla murtaisimme pian puiston häiveteknologian; piirtäisimme
valotauluille salaiseksi tarkoitetun kohtaamisen, jossa kaupungin tärkein poliitikko ja kuuluisa kriitikko lempisivät intiimisti. Miten se palvelisi kaupunkia? Tärkeää oli kehystää kohtaaminen oikein, ja kriitikon rooli oli tässä keskeinen.
Piirikunnasta toiseen kriitikko oli saanut määrittää, mikä lempi milloinkin kukoisti. Hän istutti uuden siemenet, nautti sadon ensimmäiset hedelmät. Tiesimme, että hän näki kulttuurin suurkaupunkien elinehtona. Se oli identiteettikysymys: valoisa tulevaisuus edellytti puhdistavia sateita ja raikasta hengitysilmaa – oli erottauduttava edukseen. Juuri tällaista poliitikko oli etsinyt, ja sellaista kriitikolla oli hänelle tarjota. Aika oli kypsä.
Yleisömme saisi ansiostamme tietää: miten raikkauden atomitiet johtivat keskuspuiston salapuutarhaan. Viisarimme värähtelivät. Kasketenko he taittaisivat kaupunkiin uutta valoa? Orgioissako he lempisivät uudet näköalat esiin? Polttava lempi telmisi lemmenkehdon uuteen uskoon! Himossa lepäsivät uuden valon ainekset. Polttamalla kulissit yleisö näkisi kätketyt salaisuudet. Lopulta kaupunki havahtuisi unestaan, heräisi uusiin näköaloihin. Sitä pormestarikin varmasti toivoi, ja olisi pian hurmaavan kriitikon seduktiivisen suitsukkeen huumaama!
11 ***
NOVELLI
Molemmat limusiinit olivat saapuneet, minkä huomasi värinäytöksestä, joka säteili
salaviestejä niille, jotka niitä kykenivät lukemaan.
Poliitikko ja kriitikko näkivät toisensa ensi kertaa, kasvotusten. Kehittyneet tekniikkamme moduloivat tapahtumat pateettiseksi signaaliksi: lemmenvirraksi, joka päätyisi neonkylteille kiihdyttämään kaupunkimme saastan addiktiota!
Kriitikko tarttui lyyraansa oitis, sanoi jotain taianomaista. Rakkaus on syvyyksiin kurkottelua; se vuoti kaikkeen mitä he sanoivat. Poliitikonkin suusta alkoi pulputa sanoja, jotka olivat kaikuja salaisesta kommunikaatiosta:
— Väärä yö on piinannut kaupunkia pitkään. Tiedät kai, mitä he ajattelisivat, jos näkisivät meidät?
— Sokeat massat eivät ymmärrä lemmestä mitään. Palvovat keinotekoista sen itsensä vuoksi.
— Heidän pinnallisuutensa tuntuu jo niskoissamme, vaikka vasta nousimmekin liikkuvista suojistamme pois!
— Lemmenkehto hohtaa jo vuolaasti, näetkö? kaunis hahmo merkitsi helmiäiskatseellaan silmiään, jotka kilkehtivät kauniisti, kuten kauniin arvolle sopi.
Se tarttui herkästi, myös tarkkailijoihin!
Kriitikko vastasi:
— Voisinko kieltäytyä katseeltasi? En kuuna yönä. Paheellinen valo ei saa häiritä yhteistä loistettamme!
Jotta kuulaat sävyt hohtaisivat, saisinko —Ei, ei vielä… ei anneta heille sitä nautintoa.
— Suojaudutaan ensin, puutarhan huomaan puhdistautumaan, kuten jo suloittelit.
Virtapiirit alkoivat käydä kuumina. He puhuivat kielillä ja täydensivät toisiaan. Samaan aikaan puhe oli kultaisia korulauseita,
12 II
NOVELLI
toisaalta sama rautaisenakin annoksena: Neonyössä lempivä kohtalokas pari! Riisuutuvin elkein he kilkehtivät sanoja, joiden syvyyttä emme täysin käsittäneet. Silti he olivat otsikoittemme armoilla: Viekkaasti hymyillen komeetta ja tähdenlento vastasivat toisilleen ja kävivät kohti mystistä lemmenkehtoaan
Tirkistely aktivoi lemmenhermoja kovin; kaupunki oli koukuttunut paheelliseen valoon ja valotaulut tarjosivat sisältöä yltäkylläisesti. Lempeä oli luotava yleisölle, ja jonkun piti sitä heille etsiä ja suodattaa. Tai ehkei tarvinnut, mutta jalostettu lopputuote lisäsi janoa kyltymättömästi. Siitä oli kehkeytynyt kaupungille sanaton motto: alaston totuus sammuttaisi janon vaahdoten, mutta vain kerran. Ja sikäli kuin se oli meistä kiinni, valotaulut hohtaisivat punaisin lyhdyin seuraavanakin yönä. Tapaaminen oli taltioitava oikein. Linssimme olisivat siis paheelliset; vain siten todella palvelisimme kaupunkia ja sen tulevaisuutta. Meidän oli vesijäähdytettävä itseämme säännöllisesti, jotta kestäisimme läpi edessä piilevän kiihkeän yön…
III
Havahduimme horroksesta. Ei kävisi päinsä, että jäisimme näytöksestä paitsi. He olivat jo sisällä! Emme häkeltyneet, vaan aloimme taltioida lemmentanssia oitis. Näkisimme kaiken! Kipinä paljastaisi itsensä sytykkeen edessä – ja toisin päin…
Säädimme aistimiamme, jotta pääsisimme tarkemmin sisään. Näimme, kuinka valoteoksen suihkulähteistä pulppusi sateenkaaren kirjo. Ympäröivä koreus jännitti poliitikkoa; hänen suustaan purkautui politiikkaa:
— Kaupunkimme jäsentyy kakseutena. Täällä oliot jakautuvat binäärisesti melko normaalisti. Historiamme tuntee myös paraabeli-vaiheensa, mutta kehitys on tasaantunut ajan myötä luonnostaan. Poikkeusyksilöitä on nykyäänkin, mutta he ovat harvinaisuus.
— Katsothan sievästi silmiini kun puhun?
— Aivan, poliitikko hymyili ja jatkoi: Yön pimeässä osa kaupungista nousee savuverhojen takaa tanssiin, lain ulkopuolella. Käsittääkseni se on heidän tahtonsa. He ovat päättäneet, etteivät enää yritä väkisin kuulua kaupunkiin.
— Yölliset tanssijat! He antavat lempensä runollisella tavallaan vavista läpi hermoverkkojen!
— Metropolin suurin dilemma ja ratkaisu piileekin tässä ja samassa.
—Et kuitenkaan tahtoisi massojen tulevan enää katsomaan heitä? Palan halusta kuulla, miksi?
He kävelivät kohti tilan ydintä: reaktiivista valonlähdettä, jossa oli varmasti lemmitty ennenkin. Pormestarin kilkehtivät eleet paljastivat vastauksen: yöllisessä tanssissa oli kyse aidosta lemmestä – sellaisesta tunteesta, josta kaupunki oli vieraantunut. Poliitikon puhetta oli kuitenkin sensuroitava, sillä sellaisenaan se olisi saanut herkimmät anturit oikosulkuun: klank!
— Esivalta tuntee tanssijoiden suojelijan. Hän laski liikkeelle kapinallissolun, joka alkoi joskus vaikuttaa demografiaamme synteettisesti,
13
NOVELLI
pimeän sopukoissa toimien
— Siis tanssijat eivät ole kyborgeja…
— Vaan virtapiirinsä sammuttaneita kaupunkilaisia, jotka ovat varastaneet tämän mahdollistavat haarniskat. Emme pysty kontrolloimaan heitä enää, emmekä halua jakaa tätä julkiseen tietoon.
— Mutta koska heidän temppunsa ovat palvelleet kaupunkia, on yöllisen tanssin annettu jatkua?
— Isossa mittakaavassa tällainen anarkismi on kaupungin tulevaisuudelle ongelma: mytologia on elinehto.
— Kyborgien lähdekoodiin kajoaminen on ollut kiellettyä pitkään…
—Valtaa vaaliaksemme on täytynyt soveltaa opinkappaleita. Poliittisen valtavirran nymfit ja muusavaliot ovat pitäneet huolta, että neonyöllä on riittänyt palvojia. On pohdittu keinoja siittää vallalle jatkuvuutta myös yöllisten tanssijoiden avulla. Joskaan se ei ole aukotonta, yötä on palveltava vielä
— Hyvä kysymys, millaista valoa heidän tanssinsa lopulta on.
Tai meidän…
***
Parivaljakko kurkotteli syvyyksiä, aika pysähtyi. Meillä oli jo käsitys tanssin merkityksistä. Kansanjoukot eivät tienneet kyberneettisyydestään mitään. Eivätkä mitään epäilleetkään. Ja miksi epäilisivät, sillä joka ilta tarjolla oli kaupungin ohjaamaa varjo-oopperaa. Se oli paatuneen mielen savuke, joka esti inhimillisen ehtoomielisyyden: torjui mielestä ne ajatukset, jotka aidon lemmen kohtaamattomuus saattaisi aiheuttaa. Yölliset tanssijat oli valjastettu näihin pyrkimyksiin, vaikka heidän omat lähtökohtansa olivatkin villit ja vapaat, arvaamattomat kuin rakkaus
Kyberneettisyys eväsi massoilta lemmen; se ylläpiti pahetta ja koukuttuneisuutta. Me juorujen airuet olimme sitä itseään, tai sen tuottajia. Näimme työssämme kaikenlaista, ja olimme melko kyynisiä siinä. Heikkoina hetkinä mietimme, mitä virkaa massoilla edes oli suurella näyttämöllä. Pelkkää rekvisiittaa joka kuitenkin oli pohjimmiltaan elollista, jolle oli tuotettava jonkinlaista elämän eliksiiriä – nimellisiä lupauksia jostakin syvemmästä.
Toki eliksiiri oli ylisana, emmekä sellaista olisi kansalle karahveista kaadelleetkaan. Kaupunki oli turtunut neonyöhön; neonvalossa ei ollut kyse kenenkään elinvoimasta. Siitä oli tullut lumeellista hengenravintoa: säteilyä, jota tieten tahtoen tai tietämättä turtana nautittiin ja oli nautittu pitkään. Kaiketi liikaa, mutta sellainen oli neonyön luonne. Meillä oli kunnia valaista tätä pahetta kaupunkiin, omasta mielestämme jalona tuikkeena muun valosaasteen keskellä. Kutsuimme sitä särövaloksi. Vaikkei eliitti meitä tunnustanut, tarkkailijan valta-asema suojasi turhautumiselta.
14
—
NOVELLI
NOVELLI 15
Olimme pohjimmiltamme samaa kyberneettistä väkijoukkoa kuin yleisömme: koukuttuneita, mutta näimme myös kulissien taakse. Saatoimme vaikuttaa kaupungin kehityskulkuun. Tässä korvasimme papiston ja sanamme uskonnon – olimmehan neljäs valtiomahti. Tai siten ainakin silitimme omaatuntoamme; kyse oli viihteestä. Tahdoimme repiä kulissit, mutta emme välttämättä kertoa koko totuutta. Alastoman totuuden aika ei ollutkaan vielä, vaan kaupunki tarvitsi yhä hedonistista utuaan. Juottaisimme sille ryypyn ”eliksiiriä”, joka sammuttaisi akuutin lemmenjanon. Metropolilla oli oikeus nähdä ja kokea, toimimme tätä etuaan sille palvellen.
Pian näkisimme sensuroimatta, kun eliitin ylimmät riisuisivat naamionsa. Päättäisimme mitä siitä alempien kastien savuttuneelle katseelle laskisimme. Muuttaisiko kuratoimamme näytös mitään? Jatkaisiko pormestari sen jälkeen kaupungin johdossa? Ehkä. Ehkei. Olimme luottavaisia että aika tekisi tehtävänsä, ja me olisimme ainakin tehneet osamme.
Hyödynsimme jälleen tekniikkaamme. Parivaljakko aloitteli hiljalleen esileikkiään, joka oli kyberneettisten haarniskoittensa hienovaranen riisumisprosessi. Vuorotteleva näytös alkaisi asetelmasta, jossa kriitikko makasi viettelevästi hohtavalla alttarilla. Poliitikko kiertelisi hänen ympärillään, harkitusti tämän herkkyyksiä sormillaan soitellen. Ja välillä osat vaihtuisivat. He luulivat olevansa kahden. Olivatko he todella ihmisiä koreiden kojeittensa alla? Heidän ihmisyytensä ja lempensä olisi pian sirkushuvia kaupungille, joka ei koskaan nukkunut vaikka pimeässä elikin…
IV
Lankesimme loveen. Kriitikko makasi lähettävänä ja vastaanottavaisena. Poliitikko oli kietoutunut hänen ylleen, etsien lemmenkumppaninsa rintapanssarin avaamiskoodia katseellaan, puutarhan ruusu välillä suussaan. Asujen valonäytös oli tähän mennessä punertava, mutta osasimme jo aavistaa, että matkalla kohti esteettisen sinertävää. Kuka milloinkin puhui ja oli aloitteellinen? Enää emme pystyneet kiinnittää sellaisiin seikkoihin huomiota. Rakkauden kieli oli sokaissut heidät ja
NOVELLI 16
meidät tyystin. Se saneli kaikelle sanotulle ja sanomattomalle ehdot. Lemmen voima eväsi meiltä hallinnan!
— Valopaneelini kutsuu salasanojen äärille. Voimme aloittaa riisumalla elektroniset saappaani.
— Käydä käskyjesi syvyyksiin, sitä tahdon, mutten tee sitä vielä. Noudatan käskyjäsi pian, mutta himoitsen koskettaa rintapanssariasi ensin.
— Näetkö kun kätteni liikkeiden varjolla jalokivet kilkehtivät kaunista valoa? Näetkö kuinka ne vaihtavat väriään, kuta tahtova otteeni on?
— Katso silmiini. En katsokaan vielä, vaan vetovoimaasi uhmaten leikittelen ensin rubiinin ja purppuran liekehdinnällä, jota aikaan saan, kun valoaaltoja uljaan kantesi kaarille piirrän.
— Kutkuttelemme pintaa, muttemme käy vielä syvyyksiin. Kätesi ovat hennot, mihin sulan.
— Näillä liikkeillä sinut sulatan ja muovaan uudelleen. Maalaan tuhannet sateenkaaret, miljoonat maasulan aarteet, silmäin kantamattomat elämän laavojen valtameret.
— Ja kun luulet, että uuvun ja aromaille kuivun, kastamme itsemme sumuisten alankojen aamukasteeseen.
— Kerron tuntopäitteni hennoilla vedoilla tarinan, joka virvoittaa lempivän mielen. Näytän suloisten perhosten matkan, joka käydään purppuran kauniiden niittyjen luona, ja joka säätilan muutoksen merkiksi vaihtaa väriä ja paikkaa. Kun puhdistavien sadepilvien lomasta näen lempeiden huuliesi puhuvan, hennot siivet kulkevat uudessa tuulessa kohti uusia maisemia.
— Silloin vihdoin avaan silmäni, ja katsot minua silmiin. Hetkeksi kertojan kehräyksen keskeytät, sävy vaihtuu, vaikkemme lihallisesti ole koskettaneetkaan!
Katsokin hänen silmiinsä! Tanssinne jatkuu…
— Alati tahdon hivellä kaariasi, mutta vaihdan somasti asentoa ensin. Yhäkin on kaunista; lähennymme yhä.
— Panssarini välkkyy safiirin sinisin ja azalean kukkein sävyin. Näyn katseleminen saa silmäni kyynelehtimään; etsin hohdokkaitten lasiesi läpi aitoja silmiäsi.
—Niin kaunis on tuo värimaailma...
— Silmiemme pisarat ja niiden sinertävä hohde näyttävät, miten lempi on muutakin kuin viehkeää kiihkoa.
— Siner on tunteiden väri, sen yksi kauneimmista muodoista. Sävyjä on monia; syviä yhtä kaikki. Kun katson sinua kirkkaan sinisessä valossa, en näe vain sinua, vaan sen mitä kaikkea kaikki kokemamme kaikkeuden kirkkaudessa käsittää.
— Ja kun katsot minua tummemman sinisessä valossa, näen miten tyhjä on se maailma, jonka joutuisin ilman sinua ja sinä ilman minua viettämään
— Se on yhtäältä kaihon, yhtäältä kirkkauden väri ja paljon muutakin. Lemmenkipeät eivät aina sen syvyyksiä näe. Lemmenhaltioittamat taas ovat sen syvyyksissä. Siinä on jotakin perustavaa. Siksi se laittaa meidät
17
NOVELLI
NOVELLI 18
refleksinomaisesti katsomaan silmiin, ja aina kun sinertäviin silmiisi katson, etsin merkkiä: onhan lempemme muutakin kuin pelkkää yhtä?
— Katseesi hohtaa muitakin värejä. Mutta jos se joinakin hetkinä on oikeanlainen, se vangitsee minut juuri sinertävään tilaan, jonka senkin tahdon kanssasi jakaa.
— Sinerkatseesi kautta näen kaihomieleesi. Tiedän että rakastat minua ja että rakastamme toisiamme pintaa syvemmältä. Mutta tähän syvyyteen en tahdo heti täysin kurottaa, vaan tunnustelen vielä. Eleistäsi ymmärrän heti, että vain lyhyesti kävit silmissäni tarkistamassa yhteisten syvyyksiemme mahdollisuuden.
— Sen minäkin nyt näen, ja muikealla hymylläni sen sinulle vahvistan. Mutta yhä tahtoisin elämäsi lähdettä panssarin takana jo suloaikein syvältä koskettaa…
— Niin viekas on lemmen tahto! Janomme on kuitenkin viisaampi kuin särövalon himo. Tahdon nähdä ylläsi ensin muutkin värit.
— Ja kun sävyjen tanssia olen kylläästi ylläsi nähnyt, voin ehkä vihdoin käskyäsi noudattaa, ja saappaittesi solkia sinut riisuakseni koskettaa…
V
Havahduimme sumuverhoista. Kuka milloinkin lempeä ohjasi? Olimmeko raportoineet kaiken olennaisen? Emme olleet siitä perillä. Heräsimme siihen tosiasiaan, että kriitikon aurinkolasit oli katseiden vaihdossa riisuttu. He todella katselivat toisiaan syvälle silmiin, mikä oli tehnyt heistä alastomia toistensa edessä. Varsinaisen haarniskan riisuminen olisi kuitenkin yleisölle symbolisempi ele; se loisi särövaloa.
Agendamme vain täsmentyi. Salakatselemallemme kaksikolle yö oli shampanjaa, meille shampanjan hetkittäisiä hajaporeita paatuneissa aistimissamme. Tavan katsojille pelkkää päihtymystä tai synkeä elinehto. Olimme särövalon tuottajia yöhön. Osanamme oli näyttää lemmen salaisuudet kaikille alastomina – ja läpivalaisu sai olla helvetillinen.
Myös poliittisen valtavirran agendassa ajateltiin, että yöllä oli puolensa: se ei ollut vain pimeyttä, vaan kaupungin toiset kasvot, sen elinvoimaa. Keskuspuiston lisäksi yöllä oli muitakin salapyhäkköjä. Oli klassisesti suunniteltu pilvenpiirtäjä nimeltä Esikartano; siellä oltiin tarkoituksella varjoissa ja juhlittiin pimeyden juopaa paheellisesti. Päätimme, että sinne tämäkin ilta päättyisi; kellareitten saranoita rasvattaisiin antaumuksella!
Mitään lempeä ei kyborgeilla kuulunut olla. Se osa ihmisyyttä oli kuollut kauan sitten kirjoitettujen runojen ja niiden ylistyslaulajien mukana. Seuraavalla vaalikaudella rakkauden eliksiiriä jaettaisiin kansoille ruosteisista tynnyreistä, eikä se enää koskaan virvoittaisi ketään aitoon lempeen! Sysäisimme yölliset tanssijat yhä syvemmälle pimeän sopukoihin. Ja jos heitä ikinä eksyisi näkyville, tekisimme heidän lemmestään katkeran suloista satiiria.
NOVELLI 19
Rituaali syventyi riisumisvaiheeseen. Sitä olisi kuulunut muokata, mutta olimme niin kiihkeässä tilassa, ettemme kyenneet kuin rakoilevaan sensuuriin. Paljon päätyisi julki sellaisenaan. Tai ei aidosti, vaan lähes aidosti. Se oli kiihottanut tavan mieltä ennenkin. He lempivät aidosti puutarhan tuikkeessa, mutta massat näkisivät sen tapahtuvan Esikartanon viehkeillä veluuripenkeillä.
Kaupunki näkisi tuon kaiken valotaulujen kautta, joiden panssarilasitkin olivat elämänsä tyhjyydestä kauhistuneiden siruaivojen hajottamia. Katkeran suloisella suodattimella tuo paheellinen saasta lasittaisi ”lempeä”, joka oli vain määrämittaista vietin jatketta, ikuista selailua kauppakujien lukemattomissa labyrinteissa Niitä he valvoisivat minotauruksen oikeuksin, omine lupineen. Eivätkä he kykenisi koskaan lopettamaan, vaan etsisivät aina yhä kiiltävämpää aarretta ja lopulta kuihtuisivat kuoliaaksi löytämättä onneaan, jota niin himokkaasti tavoittelivat.
Ja seuraavana yönä tarkkailemamme pariskunta menisi katsomaan kiiturikilpailuita, joissa sairas yö kyltymättä hurraisi ja palvoisi menehtyneiden sankareitten ruumiita. Sellaisia olivat neonyön palvojat. Heidän lempensä noidankehä, vaikka maailma ympärillä muuttui. Lempi tai verenhimo: paatos oli pilvilinna valosaasteeseen hukkuneen suurkaupungin tähtitaivaalla. Lempi oli tänä yönä ja seuraavanakin kuollut. Pelkkiä sanoja, jos niitäkään. Kolminkertainen elektroninen sqtch!
NOVELLI 20
Heräsimme lemmenpäihtymyksestä. Virvoitimme sammuneita akkujamme ja katselimme, mitä yö oli lopulta valotauluille uneksinut.
Aulaa hallitsivat sähköiset pylväät, hydrauliset koristeputket. Virtaava kondensoitu vesi välkkyi tulevaisuuden sinistä. Hohde johti hallintapaneelille. Laitetta komisti kiiltävä kristallinen kosketusnäyttö.
Tilaa pääsi soittamaan. Kokemuksesta tulisi minimalistinen. Valitsin väriksi valkoisen, joka ei ollut liian kirkas. Hienosäädin sitä: sain aikaan haalean sinertäviä sävyjä, sen valaisemia elementtejä. Lattiat kiilsivät kuin lasi; kaikki oli vaaleaa ja kuulasta. Ei kliinisesti, vaan ylevän kirkkaasti. Suihkulähteiden siner oli upeaa kuin laser.
Tilasin synesteettistä aineen olomuotoa. Objektit ympärilläni olivat sumeita. Välillä kirkastin ne taas. Tunnistin uusia värejä. Tila muuttui tahdostani kuulaaksi prismaksi; heijastumat aaltoilivat ympäriinsä luonnollisesti. Se rauhoitti mielen, sulauduin mukaan.
Äänimaisema oli reaktiivinen. Kokonaisuus soi. Yllä komensi sointuva taivastekstuuri: harmoninen tasaisuus, jonka taajuuksilla kuului kilkettä ja kirkkaita melodioita. Ne rikkoivat tasaisuutta juuri oikeilla hetkillä. Se oli kaunis jännite: vaihtelua, joka tiesi mitä teki. Myös alla soiva rytmi oli määrätietoinen: astui esiin ja hälveni kun kuului.
Oli myös kanava, josta sai ihmisen puhetta. Sitä en olisi tarvinnut, mutta kokeilin, ja kuulin kuinka ihmiset puhuivat kauniisti. Säädin että he laulaisivat, ja rakastuin heihin oitis.
Sitten hiljensin kaikki äänet. Hiljaisuus ei ollut äänettömyyttä vaan olotila, jonka saattoi aistia. Kuuntelin ja tajusin, etten ollut ennen kuunnellut. Tahdoin puhua. Puhuin. Ja tila liittyi osaksi ääniaaltojani. Kuulin itseni, ja kuulostin oliolta, joka en tiennyt olevani.
Kirjoitin kritiikkini raukeassa mielentilassa:”Kylläinen, ei yltäkylläinen. Tyydyttävä, ei liian hyvä. Täydellinen.” Seuraajakuntani ymmärtäisi kyllä mitä tarkoitin, vaikka olin niukkasanainen. Täydellisyydestä ei muodostunut vankilaa, sillä täydellisyyteen kuului, ettei se voinut olla muuta kuin täydellistä. Utopialle täytyi antaa täydet viisi tähteä. ■
VI
***
NOVELLI 21
älä koskaan putoa, olen samalla planeetalla
elämä on yötä, päivä kuolemaa
Rakastat minua etkä anna minun pudota. Palatsien, temppelien ja talojen katot kohoavat ränsistyneinä. Masalatee, suitsukkeet ja bensa tuoksuvat. Virtsa, hiekka, muta. Kävelemme hiestä helmeillen, kätesi pitää tukevasti ilmassa. Hengitän ja koirat makaavat maassa. Yöllä ne haukkuvat. Lehmät ammuvat ja sonnit mylvivät kadulla parvekkeeni alla. Hymysi säteilee kuin itku. Rakoilen vierelläsi etkä riko minua. Maa halkeilee öisissä väreissä ja haluan haukata siitä palan. Haluan maata kaikkien halujen keskellä. Nyt elän ilmassa. Mahdotonta, törkeää. Kuu kääntää hopeisen selkänsä ja heittää siimansa veteen. Lentokenttävirkailijoiden ylpeä naureskelu itkulleni heijastuu takaraivooni. Odotahan - matkalaukkusi varasti joku suomalainen nainen. Täällä ei varasteta, täällä otetaan velat takaisin. Itket kuin vauva. Kuu osoittaa kylmällä sormellaan jokea ainoa silmänsä kiillellen. Henkivakuutus, matkavakuutus, kotivakuutus. Jos rikot sydämeni, saan sen takaisin korkojen kera. Tee minulle mitä haluat, olen Turvassa. Sinä laitat valkoisen kukkasen käteeni. Asettelen sen korvan taakse valokuvaan. Asettelen itseni portaille, tuolille, sohvalle, sängylle, parvekkeelle. Asettelet itsesi sänkyyni ja minut päällesi. Meitä ei näy, me tunnumme meiltä. Vaikkei meitä olisi, me rakastamme. Kirjoitamme rakkautemme tähän. Kynä puristuu nivelien väliin kaivertaen uurteitansa paperiin. Paperi rypistyy ja haalenee kun kuva on matkustanut kaksi kertaa maailman ympäri kohti ikuisuutta. Ikuisuus unohtaa vaikka ihmiset muistaisivat. Istumme parvekkeella, poltamme neljä savuketta. On pimeää ja joen varrella makaavat miehet, naiset, lapset ja vuohet unessa. Kapeat veneet kelluvat laitureissa eikä huominen odota ketään. Pysähdyn. Huominen on tänään kauan sitten. Kotoinen tupakan haju kantaa välähdyksen lapsuudesta. Äidin silmät hymähtävät savun keskeltä ja sulkeutuvat haihtuen tyytyväisenä savuharsoon. On vain tämä ja nyt ja lämmin kivinen seinä. Kotini on hotellihuone. Täynnä totuuksia ja valheita ja rakkautta. Oppisinko joskus oikeasti leikkimään kotia? Tämä on hyvä ja oikein. Kodissame on seinät, sänky, jääkaappi ja ovi josta voi kävellä ulos. Kuu vartioi eikä osaa puhua. Meillä on neljä silmää, korvaa, jalkaa ja kättä joilla pääsemme neljään ilmansuuntaan. Alkaa tuntua, ettei muuta koskaan tarvikaan. Kuu katselee sokeana, kuoleman elämää väreillen. Keltaiset ja valkoiset, punaiset ja oranssit
kukkaseppeleet lepäävät rovioiden päällä. Karkit tuoksuvat mantelilta. Minä tuoksun sinulta. Sinä tuoksut minulta. Tuoksu vaikeroi liimautuneena iholle kunnes harhailee aamun kultaisten kellojen kumuun.
Aamu Pulkkinen
Pudonneet
PUDONNEET RUNO
AAMU PULKKINEN Kuva: OV 23
Sinä päivänä tarvitsin apua. Mielessä muhinoivat tuholaiset, entiset rakastetut uusissa syleissä.
Päätön hännätön kissa sähisi ja voikersi. Oranssi torso kiersi kehää makuuhuoneeni lattialla.
Metsä avasi hellän sylinsä lempeän katseen alla kuitenkin kirosin tartuin oksasta ja puristin. Kun rautoja kiristettiin ei ien saanut kalveta mutta nyt rystyseni kalpeni.
Hätyytin tarkalla kämmenellä pörriäisiä poskiltani turhauduin kun ne meuhkasivat ja melkein kävelin ohitse.
Katsoin eteeni ja nielaisin lasinsirun: Kuinka sinä katsoit takaisin! Siru muuttui vatsassa pallokalaksi, te katselitte minua joka kulmasta. Vihdoin luovutin keksityn taiston, silitin karheaa kaarnaasi, ihastuin.
24
RAUTAHÖYHEN RUNO
Sinun kauniit harmaat juuresi liukuivat maan alle pötköinä luikertelivat ympärilläni, matto hehtaarien levyinen.
Laskeuduin tyvelle ja kuiskasin syvimmän salaisuuteni. Sen joka hävettää ollessani kaukana, joka lämmittää ollessani lähellä. (Rakastan sinua, kuiskasin.)
Suolasin maan siinä maatessani. Kaadoin maljastani sokerilientä. Siitä juokaa herhiläiset, älkää poskeltani, makean perässä te pörräätte!
He häiritsivät hiljaisuuttamme.
Syleilimme pitkän aikaa, jalkani ladottuina omiesi päälle. Silmäsi oli rautahöyhen joka kutitteli tiensä läpi nahan, rinnan, aivan tahtomattani. Vatsani nauraa räkätti, sydämeni hekumoi.
Puun runko on helteessä lämmin. Olen surussa, myönnän ja kaipaan ja täällä saan olla.
Haikara viilentää kehoaan vedessä. Hopeapaju pyyhkii lammen pintaa.
25 ELSA KALLIO
on vaikeaa niellä sitä että et ole pehmeää kukkapeltoa, silkkiä pihanurmella, ruohikkoa joka kutittelee rakastavasti kovettuneita jalkapohjia
kiillotin haarukat ja veitset että asian pureskelu houkuttelisi
jätin käyttämäsi astiat asunnon nurkkiin kasvattamaan uusia elämänhaaroja tähteisiin on ilmestynyt pikimustaa hometta
tuijottelen lautasta kuin yötaivasta ethän leviä ethän tee seinistäni betonia u m i j s . a s puristan aterimia nyrkeissäni kaulallani hämähäkki puristaa valtimoa sykkii
edessä pinottain astioita on pakko syödä
RUNO
JUMISSA
TEKLA KOKKONEN 27
On yksi hetki kun, tämä mitä kutsutaan maailmaksi, on valmis kun hieman säpsähtäävärähtää ja kiinnipainautuu hetkeksi vain riittää riittää riittää rii
UUMA RUNOJA 28
:lle ojsvainvoi-t. yhäuudelllllj. auu- -lleen. : viereltäinsssss vian nojavian, n
ANTTI FAARINEN
29 Kuvat: OV
hetkihetkihetkihetkihetkihetkihetkihetkihetkihetki
hetkihetkihetkihetkihetkihetkihetkihetkihetkihetki
30 UUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUU UUUUUUUUUUUUUUUUIIIIIIII UUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUU UUUUUUUU hetkihetkihetkihetkihetkihetkihetkihetkihetkihetkihetki
hetki
hetki POIS askeltesi alla
(ne)
voikukat UUMA
ksiksiksiksi ksi lulululu olet tässä hetken olit värähdit ja s ulkeudu olit poissa ksiksiksis palvottumuu palvottukuu uuuuUUUH katso minua silmin, uuma!
31
UUMA
KUVATAIDE 32
TUULI HAKKARAINEN 33
34
35 Kuva: OV
36 KATSAUS
esille nousevat
sekä aseeminen
37 HELMI NÖJD: Tylsää olisi ilman pienjulkaisuja Millaisia ovat Lyhyttavaran julkaisut? Helmi Nöjd kartoittaa pienjulkaisijan teoksia –
esimerkiksi visuaalinen runous
kirjoittaminen. Kuvat: KM
Lyhyttavara ei tavallaan ole kustantamo eikä yritys vaan jonkinlainen brändi, vahvistaa brändin takaa Lyhyttavaran perustaja ja runoilija Karri Kokko minulle sähköpostiviestissä. Ensimmäinen teos on julkaistu vuonna 2017. Lyhyttavara julkaisee runoutta ja muuta kokeellista kirjallisuutta runouden liepeiltä. Moni julkaisuista on Kokon omasta kynästä, mutta Lyhyttavara on kustantanut myös esimerkiksi Virpi Alasen, Henrik Pathiranen sekä Ville Vuolannon teoksia. Lyhyttavaran lisäksi muita pienjulkaisijoita Suomessa ovat esimerkiksi Bokeh, Kulttuurivihkot sekä Käsite-Kirjat, joista Bokeh liikkuu lähimpänä kuvataiteen maaperää.
Lyhyttavaran uusin julkaisu on Virpi Alasen Serendipii (2022), alaotsikolla ”Poeettisia eläimiä”. Teoksesta on otettu ainoastaan 65 kappaleen painos. En saanut tuoretta julkaisua vielä käsiini, mutta onneksi Alasen poeettisia eläimiä on saavutettavissa muuallakin, esimerkiksi Nokturnon verkkosivuilla (numerossa 4/2017) sekä Nuori Voima -lehden visuaalisen runouden numerossa vuodelta 2016. Nokturnossa on julkaistu neljän visuaalisen runon sarja. Käsintehdyt runot sisältävät sekä visuaalisia elementtejä leikkaa-liimaa -tyylillä että tekstiä. Visuaaliset elementit toimivat muotoina, jotka muistuttavat tutuista eläimistä: tuossa voisivat olla sarvet, selkäranka ja siivet, mutta ei kuitenkaan. Muodot rajaavat sisälleen puhuttelevia ja kehossa tuntuvia lyhyitä, mutta tuhteja säkeitä: ”syklisen villikon ilo / kuulla yön kirjaimet”.
Kokko julkaisi hiljattain omia tyyniä, mutta pohtivia säkeitään. Sana sanasta (2022) on hengittävää ja rauhallista runoutta, joka kertoo minulle luovasta työstä ja oikeastaan myös Lyhyttavarasta: ”ilmassa kysymysten hyörinä / ja kirjoitus kirjoitukselle: / miten asiat ovat, / miten katsoa mitäkin.” (s. 11). Kokon laajassa omassa tuotannossa korostuvat aseeminen kirjoitus ja visuaalinen runous.1 Samat metodit saavat jatkoa Lyhyttavaralla (sekä Kokon että muiden kirjailijoiden) julkaistuissa teoksissa. Sen lisäksi Lyhyttavaralle on tunnusomaista pieni painos ja erilaisten kokemusten sekä tapahtumien tallentaminen kirjalliseen muotoon. Tällaiset ei-kaupalliset ja kokeelliset teokset ovat epäilemättä yksi pienjulkaisijoiden mahdollisuus.
Esimerkkinä kokemuksen tallentamisesta voidaan pitää Kokon vihkomuotoista teosta Viite 110 – Kuusi visuaalista muistiinpanoa David Foster Wallacea kuunnellessa (2021), joka on nimensä
1 Visuaalisen runon ja aseemisen kirjoituksen teoriasta kiinnostuneille on tarjolla Kokon teos Käsialoja – visuaalisia runoja (Poesia, 2018), joka sisältää aihetta käsittelevät esseet Kokolta, Riikka Ala-Hakulalta (vuodesta 2022 alkaen Aurora Ala-Hakula) sekä Katja Matikaiselta
38
KATSAUS
mukaisesti tehty Wallacen Päättymätöntä riemua (1996, suom. Tero Valkonen, Siltala) kuunnellessa. Visuaalisista muistiinpanoista hahmottuu kasvoja, mutta myös paikoin kirjoitusta muistuttavia merkkejä, jotka eivät kuitenkaan ole kirjaimia. Kolme tapahtumaa – Aseemisia merkintöjä Runokuussa 2021 (2021) Kokko on toteuttanut samalla idealla taltioiden esimerkiksi Raisa Marjamäen ”Valaisematon aukio” -esityksen. Itse esityksen nähneenä katson muistiinpanoja lämmöllä ja muistelen puhetta kuusta.
Teokset tallentavat ilmiöitä, joista ei muuten jää jälkiä ja jotka voivat olla kirjallisuudentutkimukselle samalla tavalla hyödyllisiä kuten tiedot kirjailijan elämänkaaresta tai kirjeenvaihdosta. Sen lisäksi tällaisilla kokemisen ja taltioinnin menetelmällä on myös potentiaalia tulla uudenlaiseksi taidekritiikiksi, kuten seassakollektiivin kokemuksellisuutta painottava kritiikkiperformanssi osoittaa2
Runoilija Henrik Pathiranen teoksen Taidepuhe (2021) metodi on kiinnostava ja osaltaan jatkaa ilmiöiden tallennustyötä. Pathirane on tehnyt kierroksia lukuisiin näyttelyihin ympäri Helsinkiä ja jokaisella kierroksellaan ottanut talteen esittelytekstejä näyttelyiden yhteydestä. Tekstiotteet on koottu yhteen sekoittaen, ja lopputulos on terävästi taidepuheen kliseitä ja kompastuskiviä käsittelevää löydettyä runoutta. Oman osansa teoksesta saavat myös apurahasäätiöt:
Voisiko tämä poikkeuksellinen kriisi olla taiteilijoille aikaa, jolloin uusi ja odottamaton saa mahdollisuuden kehkeytyä? (Taidepuhe, s. 25)
Pathirane on toteuttanut myös toisenlaisen kokeilun Minuutti (2019): hän yritti lähes vuoden ajan tuntea kehossaan minuutin, jonka kello näyttää mutta jota keho ei välttämättä tunnista. Hän kirjoitti kellonajat ja kokemansa lukemat ohuesta japanilaisesta paperista tehtyyn kääröön. Kääröstä tuli lopulta kirjamuotoinen teos, jossa on paljon numeroita. Teoksessa merkitsevät teko ja runoilijan yritys ”osallistua johonkin jaettuun”, kuten hän jälkisanoissa kirjoittaa.
Kokon KTO KOVO – Typografisia koetelmia Pentti Saarikosken teoksesta Mitä tapahtuu todella? (2019) sisältää seitsemän muunnelmaa Pentti Saarikosken teoksesta. Ville Vuolannon Saarikoski-aiheinen Huone tekee kieltä (2020) on eräänlainen rinnakkaisteos Kokon sekä Sami Liuhdon teokselle Emme soisi sen päättyvän (Käsite-Kirjat & Lyhyttavara, 2019). Viimeisessä tekijät ovat yksi kerrallaan 2
”Katsojan kokemuksen esityksellistämisestä” (Nuori/Voima -klubi 26.10.2021) on Kritiikki näkyy! -hankkeen ensimmäinen, seassa-kollektiivin (Tarleena Laakko, Milka Luhtaniemi ja Maarit Mustonen) esittämä kritiikkiperformanssi ANTI – Contemporary Art Festivalin ohjelmistosta. Kollektiivi käyttää ekfrasikseen perustuvaa menetelmää kirjoittaessaan näkemistään esityksistä. Teksteihin voi tutustua kollektiivin nettisivuilla.
KATSAUS
”Minun ja esikuvieni mielestä runo ei ole kivettynyt olio, vaan kone joka tuottaa loputtomasti lisää tekstejä.”
poistaneet sanoja Saarikosken runokokoelmasta En soisi sen päättyvän (Otava, 1968) kahteen viimeiseen sanaan saakka. Vuolanto puolestaan palautti poistetut sanat käänteiseen järjestykseen, joka voi kuulostaa esimerkiksi tältä: ”Puitten me on sanoa on on: / kun iso en.” (s. 10) Teos ilmentää menetelmällistä kirjallisuutta, joka tutkii merkitysten löytymistä tekstistä, jota ei ole varsinaisesti kirjoitettu vaan sen sijaan järjestetty jo kerran hajotetusta tekstistä.
Minulle kokeilevan kirjallisuuden lukemisessa on tärkeää, että annan itseni epäonnistua teoksen sanatarkkana ymmärtäjänä. Ymmärrysoletuksesta luovuttuani voin asettua katselemaan, mitä lukukokemus minussa aiheuttaa ja minne se osuu. Totunnaisuuksia rikkovan poetiikan äärellä olen usein päässyt merkittävien tunteiden luo: viime aikoina esimerkiksi Ann Jäderlundin syvä rakkaus ei ketään (Siltala, 2022, suom. Jyrki Kiiskinen syntaksia ja kielellisiä katkoksia lukiessani.
”Teokset tallentavat
ilmiöitä, joista ei muuten jää jälkiä ja jotka voivat olla kirjallisuudentutkimukselle samalla tavalla hyödyllisiä kuten tiedot kirjailijan elämänkaaresta tai kirjeenvaihdosta.”
Miten voitaisiin edistää marginaalisen runouden ja ennen kaikkea pienjulkaisujen luetuksi tulemista? Noesis liittyvän runouden lukutavan, johon ei liity teosten lainaamista. Hän kertoo monien lukevan runoteoksia kirjastoissa yhdeltä istumalta, jolloin lukuaktiivisuus ei näy
KATSAUS
3 Ville Vuolanto on kirjoittanut teokselleen jälkisanat, joissa käsittelee lukijan kykyä luoda merkityksiä osittain sattumanvaraisten sanojen välille. Hän esittelee menetelmänsä ja kysyy, kenen oikeastaan on tällä tavalla toteutettu teos.
40
kannalta tärkeää. (Blomberg, 2017.) Kun teos sijaitsee kirjaston varastossa ja sen olemassaolosta pitäisi ensinnäkin tietää ja toiseksi tilata se omaan kirjastoonsa, Blombergin esittelemä lukemisen tapa ei pääse edes alkamaan. Blomberg ehdottaa pamfletissaan, että kirjastot tilaisivat kaikkia niteitä yhden kappaleen. Yksin se auttaisi marginaalisen kirjallisuuden luetuksi tulemisen takaamisessa ja siten säilymisessä sekä monipuolistaisi kirjastojen valikoimaa.
Karri Kokko vastaa kysymykseen, mitä kokeellisen kirjallisuuden lukeminen hänelle merkitsee toisesta näkökulmasta: ”Minun ja esikuvieni mielestä runo ei ole kivettynyt olio, vaan kone joka tuottaa loputtomasti lisää tekstejä. Ja siksi kokeellisessa kirjallisuudessa tärkeintä on teoksen konsepti, melkein pakonomainen uudenlaisen ilmaisun etsintä ja kiinnostus kielen materiaalisuuteen. Olen siis samoilla linjoilla kuin Kenneth Goldsmith: tarvitsemme ajattelijakuntaa, emme lukijakuntaa.” ■
Lähteet:
Blomberg, Kristian 2017. Kirjastojen tulee tilata runoteoksia nykyistä monipuolisemmin – pamfletti
KATSAUS 41
Martti Jämsä ja Kaija Rantakari: Vapaa valuma
Käärömuotoinen kirjateos Bokeh, 2021
Kaija Rantakarin ja Martti Jämsän teoksessa lukijaa johdatellaan hämärän aistikkuuden äärelle.
Kaija Rantakarin ja Martti Jämsän yhteistyön tulos, Vapaa valuma (2021), virvoittaa ja herättää uteliaisuutta materiaalisuutensa myötä. Teos koostuu Rantakarin runosta1 sekä Jämsän yhdeksästä valokuvasta, kummatkin omilla vastakkaisilla puolillaan pitkää rullalle käärittyä paperia, joka vedetään esiin pahvisesta sylinteristä.
Rantakarin öinen runo on halun sävyttämä. Yhtenäiseltä tuntuva puhuja lähtee ”iltaan iho ihon päällä” ja päätyy intensiivisen tiheän kokemuksen äärelle toisen, runon sinän, kanssa: ”miten kirjoittaisin pimeän, jossa kuumuus / olisi läsnä jo ensimmäisessä tavussa”. Puhuja tunnustelee pimeän painottomuutta helminauhojen, kuohuviinipullojen ja pöydän alla koskettavien polvien hämärässä juhlassa. Sinän, uuden tai kenties entisen, rakastetun kohtaaminen on kaihertavaa. Kokemus ei tarjoa vapautusta, vaan sakeaa valottomuutta:
pimeä ei tavoita vertaistaan ei valo ei huulet mutta yritämme silti
Eroottisten jännitteiden lomassa ajan olemus ei ole totutun kaltainen: ”eteisessä aika lakkaa kuulumasta viisareille” ja ”Orionin vyö kiristää yön tiimalasia hitaammaksi”. Tulkinnassani nautinto ja kosketus muuttavat kokemuksen olemassaolon tahdista. Lukusuunta kulkee alaspäin, kun kääröä on lukiessa rullattava yhä avonaisemmaksi. Rullaus on hullaannuttavaa – se viehättää sisäistä lasta ja voimistaa samalla lukemisen aistikkuutta. Lukija pääsee paljastamaan tekstiä, valuttamaan sitä katseensa alla samalla kun puhuja painaa huulensa peukalonhankaan.
1 Julkaisijan tiedoissa Rantakarin kirjoitusta on kuvattu säemuotoiseksi tekstiksi, mutta lukijana on mielekästä ja perusteltua lukea sitä runoutena.
KRITIIKKI
”Lukija pääsee paljastamaan tekstiä, valuttamaan sitä katseensa alla samalla kun puhuja painaa huulensa peukalonhankaan.”
42
Toisen hahmottelua pimeästä
Jämsän kuvat ovat kuin Rorschachin musteläiskätesti: mustanpuhuvia otoksia, jotka eivät suoraan esitä mitään. Kuvasarjassa on nestemäistä liikettä, joka tuo mieleen noruvan musteen. Kustantajan tiedoista tarkentuu, että kuvat ovat digitaalisesti toisinnettuja hopeagelatiinivedoksia, jotka on toteutettu ilman kameraa käyttäen vanhentuneita kehistyskemikaaleja ja valokuvapapereita. Tieto lisää lukukokemukseen kerroksen herkkyyttä ja säväyttää paljastaessaan teoksen materiaalisuuden sfäärit. Kamerattomat valokuvat ovat totisesti otteita hämärästä. Niiden tulkitseminen tuntuu lähes oman halunsa sanoittamiselta.
Rantakarin teksti valuu osaksi kuvien merkitystä. Huomaan hakevani Jämsän valokuvista runon puhujan maisemaa: esiin piirtyy utuinen yö toisen asunnossa, ihmiskeho, paljas selkä ja maassa istuva hahmo. Samalla kuvien abstraktit, valuvat muodot tihentävät runoon kerrostuvia merkityksiä. Kuvien nestemäisyys voimistaa runon veden elementtiä ja antaa sille enemmän painoarvoa. ”[P]äivän painavat vedet / syvemmät ja kauemmat” sekoittuvat kuvien nestemäisiin pintoihin, joista yössä kastetut olennot katsovat kohti. Sekä niihin että runoon tuntuu liittyvän uhka: ”Liike muodostaa menneitä maisemia / uusia raajoja // joissa ehkä huutoa ja pimeää”. Kenties uuden (tai menneen) ihmisen kanssa vietetyn intiimin hetken vaaran tuntu?
Teksti ja kuva herkistyvät toisilleen kokonaisuudessa – tulevat pikemmin jollain tapaa saman ruumiin eri jäseniksi enemmän kuin peilaavat toinen toistaan. Peilaantumisesta eroava kahdentumisen ja yhdistymisen teema nousee itselleni oleelliseksi myös, kun Rantakarin tekstimaastossa puhuja tuntuu hakevan kohdentumisen hetkiä. Puhuja ja sinä tunnustelevat toisiaan: ”annan sormiesi kasvaa sormenpäistäni / välissä katedraali hengittää”. Yhteen painettujen kämmenien väliin jää ilmaa liikkumaan ja kädet kasvavat toisiinsa, kuten hopeagelatiinivedokset ja putoilevat sanat. Puhuja sovittaa varjoaan toiseen: ”jos laitamme varjomme päällekkäin, / syntyy aiempaa tummempi sävy”. Syvän filosofinen ja samalla seksuaalisesti latautunut monitulkintainen säkeistö ehdottaa pimeän pimenemistä kahden kohdatessa. Varjojen toisiinsa kerrostuminen tuntuu olevan myös se tapa, jolla teksti ja kuva vaikuttavat toisiinsa teoksen kokonaisuudessa.
Olen ilahtunut, kun materiaalisuuden ensikosketuksen aikaansaama uteliaisuus johtaa mahdollisuuteen tulkita monitahoista kokonaisuutta. Tekstiä ja kuvaa yhdistävä lataus on voimakas, ja jännite jää viipyilemään. Materiaalisuuden ilokaan ei haihdu lukemisen päätyttyä. Kun päästän otteeni paperin alareunasta, käärö pingahtaa takaisin rullalle, ja liike tuntuu viettelevän sulokkaalta. ■
ANNA KALLIO
”Varjojen toisiinsa kerrostuminen tuntuu olevan myös se tapa, jolla teksti ja kuva vaikuttavat toisiinsa teoksen kokonaisuudessa.”
43 Kuva: OV
44
herkistyvät
45 OTSO VENHO: Miten merkit
Paavo Kässin runovihkossa kuunnellaan kyborgien puhetta. Kuvat: OV
Paavo Kässi: Kyborgi nimeltä Mu / Kyborgi nimeltä Ada
Runovihko, 36 s. Poesia, 2022
Mikä on Mu? Kokeellisesta amerikkalaisesta jazzista ja Lovecraftista kiinnostuneille se saattaa tarkoittaa kuvitteellista, tyynellä merellä sijainnutta kadonnutta mannerta. Japanin kielestä kiinnostuneella numerologille se voi merkitä ensisijaisesti numeroa 6. Itse yhdistin nimen zenbuddhalaiseen klassikkoon Aukottoman portin puomi (Basam Books, suom. Kai Nieminen, 2011). Paavo Kässin runovihkoa lukiessa viitepiste zennbuddhalaisen kirjallisuuden ja ajattelun traditioon tulee yhä selkeämmäksi, kun teoksessa kohisee zen-koaneista ja kiinalaisesta runoudesta muistuttavaa kieltä. Entäs sitten Ada? Ensimmäinen ihminen, Adam, ilman m kirjainta? Ensimmäiseksi tietokoneohjelmoijaksi kutsuttu matemaatikko Ada Lovelace? Selkeiden viitepisteiden hakeminen tuntuu merkitysmyrskyssä melko tyhjänpäiväiseltä, joten ei auta kuin lukea.
Kahdesta osiosta, Kyborgi nimeltä Mu:sta ja Kyborgi nimeltä Ada:sta, koostuvan teoksen rakenne on itsessään hyvin poikkeuksellinen. Kun teoksen kääntää ympäri, sitä voi alkaa lukea toisesta suunnasta. Kummankin lukusuunnan osasto alkaa ja päättyy vihon keskiaukeamalle. Tuntuu, että teoksessa risteävät monet puhujat. Keskeiseksi nousee kaksi samoista lähtökohdista poukkoilevaa nimikkopuhujaa, joiden puheenvuorot on ilmaistu symbolien avulla.Mu-osion Mu:ta voisi ilmentää muinaiskreikan symboli φ (foneettisesti Fii) ja Ada-osion Adaa Kanadan alkuperäiskansojen puhuman Saanichin kielen kirjain Ⱥ (foneettisesti ej). Osioiden välillä putkahtelee myös kolmas, CAPS LOCKILLA komentava puhuja.
Hajamielinen googlailu ei lainkaan valaissut sitä, mihin nämä symbolit sinänsä viittaavat. Lukijalle ne näyttäytyvät lähinnä tyhjinä merkitsijöinä, jotka on kuorrutettu eksotiikalla. Teos tuntuu kuitenkin myös viittaavaan itseensä, kun puhuja hämmästelee tekstin seassa viliseviä merkkejä ja merkityksiä:”astun sisään / merkkeihin, päätöksiin ja väkivaltaan”.
Molemmilla osioilla on paljon yhteistä muodollisella tasolla, ja tarkan luennan kautta voi hahmottaa osioiden välisen synergian. Mu-osioon hyvin johdonmukaisesti asettuvat tietotekniset komennot, kuten ”NIMEÄ TIETUE”, muuttuvat Ada-osiossa lörpötteleväksi, kielessä tapahtuvien pienten muutosten ehdoilla virtaavaksi puheeksi: ”SUORRR i TET-NN / IT’S @ REFLEKTIO”. Kielen tasolla tapahtuvat kommellukset ja vitsit tuovat teokseen akuankkamaista huumoria.
Eri äänien vuoropuhelu luo kuvan, jossa kaksi kielialgoritmin ja datakorpuksen pohjalta toimivaa kyborgia rakentaa eksistentiaalista polkua toisiaan kohti nimettömästä alkutilasta käsin. Vaikka kieli hahmottuu molemmissa osioissa materiaalisena, teoksen kokonaisuudessa tuntuu siltä, kuin se koostuisi hajanaisen tekstikorpuksen ylijäämästä. Samalla kieli on hyvin ruumiillista: ”vaurio leviää asteittain eri kohtiin / ja hahmottuu
KRITIIKKI
“Kielen tasolla tapahtuvat kommellukset ja vitsit tuovat teokseen akuankkamaista huumoria.“
vaatteiden jo tahriuduttua vereen”
Jos teoksen puhujakyborgeille tahtoisi kuvitella ulkomuodon, voisi se olla lähellä jotakin Pelle Pelottoman luomaa vekotinta: kompasteleva humanoidi täynnä sieltä täältä sojottavia hehkulamppuja. Satunnaisen oloiset kielialgoritmimaiset lyöntivirheet: ”…silloin kun suutelin hentä” rinnastuvat hyvin inhimillisiltä tuntuviin kännitekstarimaisiin muotoiluihin, kuten: ”minä rkstn sinua”. Erityisen hienossa kohdassa puhuja pyrkii hahmottelemaan ajatusta kyborgista, ehkä luomaan epäselvää omakuvaa itsestään ja toiminnoistaan: kone luiden ympärillä tulehtunut [– –] kyborgia ovat
todellisuus, tajunta ja teot oleminen ja sen pitäminen historiallisesti välttämättömien ja mahdollisten asiantilojen logiikka itseohjautuminen koneena, tarpeineen.
Rinnastus ihmisen ja koneen välillä liittyy luennassani scifin lajiin ja transhumanismiin. Teos tuntuu kurottavan tekniikan historiaan ja näin alleviivaa ihmisen ja koneen välistä metoforisuutta länsimaisen ajattelun traditiossa. Ihmisluonteesta on käytetty konemetaforia jo 1800-luvulta lähtien, pyrkimyksenä perustella läntinen tieteellis-rationaalinen maailmankuva.
Kässille voisi hakea esikuvaa V.S Luoma-ahon suunnalta. Myös Luoma-ahon teoksessa Safar (2020, Poesia) teknis-orgaaninen kieli, ajatus kielialgoritmista ja perinteisempi runon minä sekoittuvat. Kässin teoksen keskellä, kummankin osion lopussa ja koko vihon äärimmäisessä keskipisteessä on abstrakti ruudukko, joka muistuttaa itseäni tavasta merkitä mikropiiri. Piirin voi ajatella runoteoksen ”sydämenä”, mutta myös orgaanisen kyborgin sydämenä, joka on linkeille avoin, energiaa ja merkitystä säännöstelevä keskus. Symbolit φ ja Ⱥ näyttäytyvät kuvion koossa pitävänä loogisena liimana. Ada-osion loppupuolella puhujien välille syntyy empivä, herkkä dialogi. Herkkyyden voima liikuttaa puhujia toisiaan rakkauden ideaa kohti.
Aiemmin tekstiin rakentunut algoritmi hylkää luonteensa, valikoivan mielensä, jolloin piirtyy ehkä runoteoksen oma kuvitelma satorista (zenbuddhalaisesta valaistumisesta). Mu-osion loppupuolella sävy on kuitenkin erilainen, mikä luo vaikutelman fuusion ristiriitaisuudesta. Yhdistyminen on itsessään mutkattoman oloinen tapahtuma, mutta sen lopputuloksen voi lukea myös hieman traagisena: eriävät sävyt tuovat melodramaattisuutta varsinkin suhteessa keskiaukeaman kuvion täyteläiseen symmetriaan.
Tapa, jolla osiot yhdistyvät on hieno: teos hyödyntää muotoaan ja eri lukusuuntia oivaltavalla tavalla. Vaikka nautin kovasti teoksen lörpöttelevästä kyborgipoetiikasta ja tyylistä jo pelkästään estetiikkana, jään hieman etäälle teoksen sanomasta kaiken merkkitasolla tapahtuvan monitulkintaisuuden edessä. Toisaalta on hienoa, että näin pieneen teokseen on sisällytetty näin kielellisesti runsasta, omin ehdoin kulkevaa runoutta. Kässin teos on oiva sähköstaattinen kipinä kotimaisen runouden kentällä. ■
KRITIIKKI
”Selkeiden viitepisteidenhakeminen merkitysmyrskyssätuntuumelko jotentyhjänpäiväiseltä, lukea.”eiautakuin
48
Kuva: KM 49
50
Utopioiden taide ekokriisissä Ekokriisi vaatii tarkkaa, mutta mielikuvituksellista ajattelua. Täsmällisen analyysin ja rohkean spekulaation tasapainottaminen tuntuu usein ylitsepääsemättömältä tehtävältä, mutta Immanuel Kantin arvostelmien teoriasta löytyy ainakin osa tähän vaadituista keinoista.
JOOSEPPI RÄIKKÖNEN:
Kuvat: OV 51
Immanuel Kant (1724 - 1804) erotteli filosofiassaan kaksi tapaa käyttää kykyämme muodostaa arvostelmia: kognitiivisia tekoja, joiden kautta muodostamme mielipiteitä siitä miten tai mitä asiat ovat. Ensimmäinen (tieteelle tyypillinen) tapa, jolla käytämme arvostelukykyämme, on se, kun määrittelemme jonkin tapahtuman tai asian kuuluvan johonkin yleiseen luokkaan tai määrittyvän tietyn kategorian kautta. Tätä arvostelmien muotoa Kant kutsuu määrittäväksi (bestimmende). Tarkkailemme jalan osumista palloon, pallon lentämistä ikkunaan, ikkunan särkymistä ja vedämme johtopäätöksen: ikkuna meni rikki, koska Markus potkaisi pallon sitä kohti. Objektiivinen tapahtumasarja on tullut mahdolliseksi käsittää kun olemme määrittäneet sen syy-seuraussuhteiden summaksi.
Toinen arvostelukyvyn käyttötapa on ensimmäistä hämärämpi. Valistuksen kohtalonhetkillä ilmestyneessä kokonaisfilosofisen kritiikkifilosofiansa viimeisessä osassa, Arvostelukyvyn kritiikissä (Kritik der Urteilskraft 1790, suom. Risto Pitkänen 1973), Kant koki tarpeelliseksi tematisoida esteettiset ja teleologiset, eli kauneuden ja päämäärät käsittävät, arvostelmat tieteellisten arvostelmien lisäksi. Kant väitti, että kun sanomme taulun olevan kaunis, emme luokittele sitä. Toisin kuin Markuksen tapauksessa, jossa määrittelemme pallon seuraavan selkeitä ehtoja ja toimivan tietyin tavoin, tässä kauneutta käsittelevässä reflektiivisessä käytössään arvostelukyky etsii universaalia (”hienostunut”, ”räikeä” yms.), jonka alle partikulaarin (taulun) voisi sumputtaa, muttei löydä sellaista. Vasta kun tyydymme tarkastelemaan etsinnän prosessin miellyttävyyttä ja taulun kategorisoimatonta luonnetta, olemme oikeasti arvostaneet sen kauneutta.
Näitä kahta arvostelukyvyn käyttötapaa yhdistää kuitenkin se, että niissä vastuu arvostelman sisällöstä palaa arvostelijalle itselleen. Arvostelma, kannanotto tai johtopäätös on vapaa teko, josta sen tekijä ottaa vastuun. Jos sanon, ettei ulkona sada, olen sinulle vastuussa sanomisistani: sinulla on oikeus kimpaantua minulle, kun kastut jätettyäsi sateenvarjon kotiin virheellisestä kehotuksestani. Samoin makuarvostelmasta, arvostelmasta jonka mukaan jokin asia on kaunis, kuuluu arvostelijan ottaa vastuu ja perustella kantansa.
Jos minulle sallitaan Kantin luonnonfilosofian (jonka merkittävimmät ja harmillisen vähän tutkitut pääseikat esitetään Arvostelukyvyn kritiikin loppupäässä) sivuuttaminen, haluan väittää Kantin jaottelun löytävän käyttönsä ekokriisin sumplijana. Yhteiskuntiemme välttämättömät tehtävät ovat ladottuna eteemme päivänselvästi: periksiantamaton materiaalien käytön vähentäminen, fossiilipolttoaineista luopuminen ja energiajärjestelmän uudistaminen sekä radikaali maankäytön vähentäminen. Päämäärät tiedämme – olemme määrittäneet ne –mutta keinot ovat meiltä yhä kadoksissa.
Viimeaikainen kiinnostus dystopioita kohtaan seuraa tätä ongelmaa. Olemme jo nähneet melko paljon kunnianhimoisia tieteis- ja kokemusväritteisiä dystopioita, kuten Iida Rauman Hävityksen (2022, Siltala), jossa koulukiusaaminen ja hauraus samaistuvat romahtavaan sivilisaatioon, tai Kim Stanley Robinsonin The Ministry of the Futuren (2020, Orbit Books), joka lähes anaalisen tarkalla tieteisfiktiollaan pyrkii lähemmäs jo käsillä olevia tulevaisuuksia. Emme kuitenkaan vielä ole ekokriisin edessä todistaneet sellaista utopioiden runsaudensarvea, joka nousi keskiöön 1900-luvun alussa kommunistisine avaruusseikkailuineen
ESSEE
ja sukupuolitasa-arvoisine paratiisikuvauksineen. Utopioista vaikeita tekeekin juuri niiden monisarkaisuus, etenkin niiden sotkeutuminen empiirisiin ja normatiivisiin pulmiin samanaikaisesti. Utopia, sen ollessa muuta kuin puhdasta mielikuvituksen leikkiä, kertoo yhtäältä millainen maailma tulee olemaan ja toisaalta millainen sen tulisi olla. Siksi utopismi on usein puhdasta spekulaatiota tai unelmien karttoittamista uskonnollisen kirjallisuuden tai harmonisen esiteollisen luontokuvauksen muodossa, joka edustaa verrannollisen puhdasta mielikuvituksen leikkiä maadoitetun suunnan viittomisen sijasta.
Pitäisikö siis peräänkuuluttaa silkkaa realismia, ”kovaa” tieteisutopiaa? Vastaus olisi liian helppo. Yksittäisen kriisin ratkaisujen puimisessa taide on kenties kärsinyt juuri implisiittisestä sitoumuksestaan realismiin: siihen ajatukseen, että jos leipätyökseen latelee vaihtoehtoja ja ehdotuksia, on niitä parempi myös perustella jollakin. Taideyhteisön ja yleisön vaatiessa konkretiaa on helpompi vetäytyä kuvailemaan romahdusta kuin ehdottaa sille ratkaisuja. Esimerkkinä taipumuksesta voidaan pitää vaikkapa mielenterveyttä ja nykykapitalismissa kehittymistä ruotivaa autofiktiivistä kirjallisutta tai pessimististä post-humanistista kuvataidetta, jotka keskittyvät usein nykykokemuksellisuuden tai subjektiivisuuden kuvaamiseen uusien näköalojen avaamisen sijaan.
”Utopia, sen ollessa muuta kuin puhdasta mielikuvituksen leikkiä, kertoo yhtäältä millainen maailma tulee olemaan ja toisaalta millainen sen tulisi olla.”
Kantin jaottelu kahden arvostelmatyypin välillä voisi avittaa tietämme pois tästä umpikujasta. Kantin näkemys reflektiivisistä arvostelmista painottaa auktoriteetin alkuperän olevan ihmisessä ja täten makuarvostelman makaavan objektiivisuuden ja subjektiivisuuden epämiellyttävässä välimaastossa. Olemme oikeasti vastuussa makuarvostelmistamme ja joudumme ihan oikeasti ottamaan kantaa siihen mikä on kaunista, mikä on mieluista, mikä on parempi kuin toinen, muttemme kuitenkaan kykene tuomaan arvostelmiamme tasolle, jolla määrittäisimme jonkin ominaisuuden itse objekteille. Tulevaisuudet eivät sisällä itsessään hyvyyttään tai pahuuttaan, vaan ovat vääjäämättömästi saastuneet jäänteillä siitä, millaiseksi määritämme tulevaisuutemme. Emme voi kuitenkaan myöskään keskittyä liikaa näihin reflektiivisten arvostelmien subjektiivisiin aspekteihin. Näin tehdessämme unohdamme sen, että on olemassa parempia ja huonompia arvostelmia siitä, millainen tulevaisuus on toivottava ja millainen ei. Nämä kysymykset toivottavuudesta vetoavat kykyymme kuvitella ja leikkiä (kaikki tietävät, että jotkin leikit ovat johdonmukaisempia tai kivempia kuin toiset): arvoihin, joiden toteuttamista utopiat ovat aina olleet omiansa kirvoittamaan.
Autenttinen utopia seikkailee tosiasioihin ja määritteleviin arvostelmiin juurtuneen objektiivisuuden (se käsittelee meidän tulevaisuuttamme kuvitteellisen ideaalin sijaan) ja reflektiivisten, mielikuvituksellisten, vaikkakin vastuullisten, arvostelmien välillä. Autenttinen utopia on ehdotuksissaan tieteellisen tarkka, mutta uskaltaa myös loikkia hyvän maun rajoissa sille alueelle, joka on peruuttamattomasti tietämättömissämme. Tätä aluetta taide taitavimmillaan on yhteiskunnallisena keskustelijana asuttanut, ja tälle alueelle se voisi meitä yhä enemmän ohjata. ■
ESSEE
53
Antti Faarinen yrittää sovittaa yhteen pohjattoman hellyydenkaipuun, itsepintaisen OCD:n ja peilikuvansa tylyn ilmeen.
Tuuli Hakkarainen on helsinkiläinen kuvataiteen opiskelija, joka haluaisi järjestää enemmän illalliskutsuja.
Anna Kallio on innostunut runouden materiaalisuudesta ja päätoimittaa Käkriäistä.
Elsa Kallio on elokuvaopiskelija ja harjoitteleva tarot-ennustaja.
Tekla Kokkonen on marjamyynnin ammattilainen ja metalliesineiden keräilijä.
Ilmo Muuronen on Käkriäisen päätoimittaja ja intohimoinen kulttuurin moniottelija, jota kiinnostaa väkevä tunneilmaisu.
Kiri Myllyluoma on jyväskyläläinen, nykyisin Helsingissä asuva valokuvataiteilija. Myllyluoma kuvaa impressionistisesti käyttäen vanhoja analogisia metodeja. Hänen kuvissaan käsityön ja prosessin roolit nousevat yhtä tärkeiksi muodon ja sisällön rinnalle. Teokset kyseenalaistavat valokuvaan ja valokuvaamiseen liittyviä normeja ja standardeja sekä sukupuolittunutta valokuvaajan katsetta.
Helmi Nöjd on Käkriäisen päätoimittaja, joka löysi kirjallisuuden hevoskirjoista, ja siksi lukee nykyään runoutta.
Aurora Pieski on helsinkiläinen luova kirjoittaja, joka unissaan hyppää lempeän haukan kynsiin ja ui myrskyävässä järvessä.
Aamu Pulkkinen opiskelee kirjallisuudentutkimuksen maisteriohjelmassa pääaineenaan kotimainen kirjallisuus ja on myös muusikko ja kuvataiteilija.
Jooseppi Räikkönen opiskelee filosofian maisteriksi Central European Universityssä Wienissä – hän tutkii rahapolitiikan ongelmia poliittisen epistemologian, oikeudenmukaisuuden ja demokraattisen oikeutuksen näkökulmasta.
Kai Tokoi on salaperäinen sanataiteen mestariton oppilas, jolla on allegorisen sanomisen ja metaforisen leikittelyn lahja – hän maalaa runollisen juoksevaa proosaa kaksiteräisistä maailmoista.
Otso Venho on kiinnostunut vaihtoehtoisista tavoista kuvata tavanomaista.
LEHTEÄ TEKEMÄSSÄ 54
Päätoimittajat: Anna Kallio, Ilmo Muuronen ja Helmi Nöjd
Taitto ja valokuvat: Kiri Myllyluoma (kansien valokuvat) ja Otso Venho
Julkaisija: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry Mannerheimintie 5 A 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua.
Painos: 40 kpl Painopaikka: Picaset Oy, Helsinki, 2022
Kuva: OV
55
