Käkriäinen 4/2021 | Raha

Käkriäinen Raha

4/2021

2

Maiju-Sofia Pitkäsen muistolle

4 PÄÄKIRJOITUS

Kun vuosi sitten suunnittelimme vuoden 2021 viimeisen Käkriäisen teemaa, emme osanneet aavistaa, kuinka ajankohtainen se tulisi olemaan. Tänä syksynä hyvin pian hallituksen kulttuurileikkauskohun jälkeen Helsingin yliopiston ylioppilaskunta äänesti järjestölehtien taloudellisen tukimallin uudistamisesta ja tuen leikkaamisesta. Olemme Käkriäisessä ottaneet kantaa tätä vastaan yhdessä monien muiden järjestölehtien kanssa. Koemme, että keskusteluissa korostuu ilmapiiri, jossa kulttuurin tärkeyttä ei osata arvostaa.

Käkriäinen on toiminut monelle opiskelijallemme ponnahduslautana työelämään. Kirjoittajat ovat saaneet esimerkiksi työtarjouksia kirjoittaa kulttuurilehtiin, mikä on monelle aloittelevalle kirjoittajalle hyvin tärkeä ensimmäinen askel. Käkriäinen onkin kirjallisuudesta, taiteesta ja kirjoittamisesta kiinnostuneiden opiskelijoiden ja alan toimijoiden yhteinen kohtaamispaikka sekä opiskelijoille tärkeä yhteisö. Lehteämme lukevat opiskelijoiden lisäksi myös alan toimijat, ja lehti on sekä kulttuurikentällä tärkeä julkaisu että opiskelijoille merkittävä tilaisuus saada näkyvyyttä teksteilleen.

Kirjoittajat ovat tarttuneet raha-teemaan rohkein ottein: Antti Faarinen tutkiskelee runossaan rahan monimuotoisia ulottuvuuksia sossusta norsun syöksyhampaaseen, ja Olivia Brotherus pohtii komedioiden loppuratkaisujen ja rahan yhtäläisyyttä esseessään “Loppu hyvin, omaisuus”. Ilmo Muurosen novellissa Onnen Lapset kapitalismi, uskonto ja elämäntavat kohtaavat vaikuttavalla tavalla. Elämäntyylin kyseenalaistuminen nivoutuu myös Sofi Salokanteleen elokuvakritiikkiin Chloé Zhaon vuonna 2020 ohjaamasta Nomadlandista. Kirjallisuuskritiikit keskittyvät yhteiskunnallisesti merkittävään kirjallisuuteen, sillä käsittelyssä ovat Riina Tanskasen Tympeät tytöt, Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä ja Susinukke Kosolan Turkoosi vyöhyke.

Rahalla on vaikutusta: niin kirjallisuudessa kuin elämässä yleensäkin. Tämän merkityksen pohdintaan kannustamme lehden lukijamme tulevan talven pimenevinä iltoina. Lisäksi haluamme kiittää lukijoita ja toimitusta kuluneesta vuodesta. Antoisia ja ajatuksia herättäviä lukuhetkiä toivottavat, Olivia Brotherus & Elina Immonen

TÄSSÄ NUMEROSSA

6

KAUNO Mikä on raha [Antti Faarinen]

7

KAUNO Onnen Lapset [Ilmo Muuronen]

16

ESSEE Loppu hyvin, omaisuus [Olivia Brotherus]

19

KRITIIKKI Liikkeessä olevaa pysähtyneisyyttä [Sofi Salokannel] KRITIIKKI

5 Päätoimittajat: Olivia Brotherus & Elina Immonen Taitto: Joonas Virkki Kuvitus: Joonas Virkki Kirjoittajat: Olivia Brotherus, Antti Faarinen, Elina Immonen, Venla Kuokkanen, Ilmo Muuronen, Helmi Nöjd, Sofi Salokannel Julkaisija: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry Mannerheimintie 5 A 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua.

Painos: 100 kpl Painopaikka: Picaset Oy, Helsinki, 2021

21 Pastelliestetiikalla patriarkaattia vastaan [Venla Kuokkanen] KRITIIKKI

23 Elämää sykkivä kuvaus yhteiskunnasta syrjäytyneistä [Elina Immonen]

27 KRITIIKKI Vimmainen turkoosi [Helmi Nöjd]

6 KAUNO raha on jokisuisto; majavat kuolleet, mutta padot, padot raha on hiekkaranta; metallinpaljastin ja nousuveden aalto, joka rikkoo hiekkalinnan raha on Uruk, Nippur, Girsu raha on Kebnekaise ja vuoristosade raha on harha, konventio raha on muotoonpainettu tyyny, joka takaa unet se on uoma, maisema, betonikehikko, vartioitu läjä metallia, unelma kun jälkesi voidaan merkata luvuilla, joissa on valuutanmerkki perässä sinusta voidaan kertoa tarina, jonka voi mitata ja raha on rivi elämänkertoja, eebenpuinen hylly norsun syöksyhammas ja hypersooninen ohjus raha on näppäinkomento ja grafiikka-ajuri raha on rivi numeroita raha on y-kromosomin liike matka metsästä puistoon jokisuistoon raha on haave, että padot murtuu ja haave on terve jalka, terävä pää, kieli mieli onnellinen vanhuus, kallis vanhainkoti raha on hymy kuolinvuoteella turvattu lapsuus raha on anomuskirje sossuun valmistumistodistus raha on kapitalismi, sosialismi, merkantilismi raha on 300 kirjainta tätä päivää yksilöä, yhteiskuntaa raha taitaa olla… raha on jatkoille hankittu viinipullo hiki ja huohotus sunnuntaibrunssi ja päänsärky särkylääke ja puudutetut hermot, laajenevat verisuonet majavia, kuninkaiden kauppalaivoja, osakesalkkuja valoataittavia leimoja, EU-logoja ja kaikkea sen sellaista voi kunpa vain kunpa vain… ja raha on hiekkaranta, jokisuisto Kebnekaise, Uruk, Helsinki, Tallinna, New York

ANTTI FAARINEN

KAUNO

ILMO MUURONEN 7

Onnen Lapset

Kaikki muu kuin onni on petosta.

Kerron teille, te menneisyyden harmaat ihmiset, tulevaisuuden unelmasta. Maailmasta, jossa hengen uupumus on syrjäytetty mielen kirkkaudella ja hymyn kipinällä. Todellisuudesta, jossa hyvinvointi ja terveys ovat valuuttamme, järjestyksemme, iankaikkinen elämämme, presidenttimme ja ennen kaikkea – jumalamme. Te ette voi vielä ymmärtää tätä ilon määrää siellä penkkienne puisilla paikoilla.

Te istutte nyt ergonomisesti epäsuotuisissa tuoleissanne ja olette huolissanne siitä, kuinka selvitä tästäkin päivästä olematta rikkinäinen sielu illalla. Teidän päivänne ovat täynnä surua ja murhetta asioista, jotka ovat täysin vieraita ihmislajin alkuperäiselle muodolle. Turhanpäiväisyydet ovat valloittaneet päänne onkaloiden jokaikisen nurkkakivetyksen. Te haette elämältänne kovasti tarkoitusta ja merkitystä kuitenkaan löytämättä niitä. Te olette hukassa. Minäkin olin pitkään hukassa. Nyt olen kuitenkin löytänyt Onnen.

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin ympärilläni sanoinkuvaamattoman toivottomuuden. Kukaan ei voinut hyvin. Ihmiset olivat petollisia ja valheellisia toisilleen ja tavoittelivat vain omaa etuaan, vain status, maallinen ja valta merkkasi heille enää mitään. Tämä petollisuus heijastui kaikkiin ihmisiin ympärillä. Toivo oli menetetty ja kollektiivisen mielen pirstaloituminen ja hajoaminen oli saavuttanut huippunsa. Jotain oli pakko tehdä, mutta kukaan ei tiennyt, mitä sen olisi pitänyt olla.

Teitä on vielä monia, jotka hapuilette ja koitatte kurkottaa saman kuilun pohjalta kohti valoa antavaa haloa. Tästä syystä haluan nyt jakaa teille totuuden kertomalla Onnen Lasten suuruudesta.

Olin yksi teistä surullisista. Olin juuri valmistunut kauppakoulusta markkinoinnin ekonomiksi hyvin arvosanoin ja aloittanut urani arvostetussa markkinointitoimistossa. Jo kauppakoulussa minusta tuntui, että asiat eivät ole kohdallaan. Mutta uskoin sen olevan ohimenevää. Eihän huono olo voi jatkua ikuisuuksia. Rimpuilin eteenpäin ja saavutin elämässäni saman kuin toverit ympärilläni. Olin osa kurjan lauman kauheaa yhteyttä. Muistelen häpeällä niitä hetkiä, kun suuri huolenaiheeni oli se, kuinka hyvin samettibleiserini laskeutuu päälleni ja kun mietin, jäiköhän jokin kohta paidastani silittämättä aamulla. Pääni oli täyttynyt totaalisella turhamaisuudella. Sumuinen usva oli harsona silmieni edessä entisessä elämässäni.

Te tiedätte mistä minä puhun, vaikka ette sitä vielä haluaisi itsellenne myöntää. Katsokaa itseänne hetken ja menkää itseenne. Eikö teitäkin hävetä, kun tulette kotiinne iltaisin sen tyhjän tunteen kanssa, että tämäkin päivä oli taas pettymys? Vaatii uskomatonta mielenlujuutta valehdella itselleen päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen. Mutta vielä suurempaa vahvuutta on päästää kaikesta irti ja tulla osaksi Onnen Lasten ihanaa energiaa.

Miten te selitätte tämän kurjuuden itsellenne? Miten te hyväksytte kärsimyksen jokapäiväisenä leipänänne? Miksi te jatkatte itsenne ruoskimista ja kiduttamista? Oletteko täysin varmoja siitä, ettei teillä ole mitään muita vaihtoehtoja, että tämä todellisuus on tuotu teille annettuna? Onko se kaiken sen arvoista?

Eräs päivä tulin toimistolle. Olin rohkaissut koko eilisen illan itseäni keskustelemaan tänään työtovereideni kanssa. Olin kirjoittanut ylös aiheita ja anekdootteja, joita voisin heitellä nokkelasti keskustelujen väliin. Usein minulla ei ollut mitään puhuttavaa heille, yleensä kaikki ymmärsivät tämän tilanteen naurettavuuden, mutta pelasivat silti mukana. Keskustelunaiheet nimittäin rajoittuivat aina omaan itseensä, miten juuri minä olen kokenut jonkun asian, miksi juuri minusta tämä asia on tärkeää, miten tämä kirja tai elokuva kertoo juuri minun elämästäni. Yksityisestä mennään yleiseen, vaikka nyt ymmärrän, että asia nimenomaan on päinvastoin. On löydettävä ensin yleismaailmallinen totuus, Onni, josta voimme vetää johtopäätöksiä yksilölliseen kokemusmaailmaan.

8

Olin tarkoituksella katsonut erään dokumentin edellisiltana suoratoistopalvelusta, tämä dokumentti oli ilmeisesti kaikkien huulilla tällä hetkellä. Kyseessä oli minimalismia ja esineiden karsimista kotioloissa käsittelevä ohjelma, josta kahvipöytämme niin kovin kiihkeästi keskusteli, minun aloitteestani. Heti tuotuani dokumentin esille ymmärsin, että olin tehnyt kammottavan virheen. Olin kylvänyt joutavien jorinoiden kuolettavan siemenen. He toistivat mantraa ja lausuivat tuota liturgista itsestäänselvyyttä nyt toisilleen kuin mitkäkin pakotetut orjat. Heidän faaraonsa oli vain tällä kertaa pelko toiseudesta, joukkoon kuulumattomuudesta ja hylätyksi tulemisesta, ja isäntien ruoskana toimi syvä yksinkertaisuus. Prostituoitujen lannistettu pataljoona oli lähimmäiseni. Tiesin, että minun oli päästävä pois tästä helvetillisestä latteuksien luolasta.

En kuitenkaan halunnut irtisanoa itseäni, olinhan itsekäs vielä tuossa edellisessä kauheuksien elämässäni, ja halusin rahaa. Jatkoin siis tätä julkeaa turhuuksien näytelmää, jonka käsikirjoituksen taso oli sietämätöntä luettavaa. Kuka siitä oli vastuussa? Kuka silloin piteli kynää? Jos se oli heidän jumalansa, niin hänellä oli harvinaisen kehno draaman taju. Mielessäni olin haaveillut heidän jumalansa surmaamisesta jo pitkään, mutta pelko oli ollut tielläni. Tämä valvepainajainen oli turruttanut käsitykseni alentavaan tilaan. Koitin piilottaa järkytystäni hymyn tapaisella virnistyksellä. Kaikki ympärilläni kuitenkin ymmärsivät, mistä oli kyse, he eivät vain osanneet lihallistaa ajatuksiaan sanoiksi tai teoiksi vielä. Tuntui siltä, kuin kaikki olisivat itkuun purskahtamisen partaalla.

Nimetkää minulle se ihminen, joka halusi tätä. Kun muistelen tuotakin hetkeä tänään, en voi olla ajattelematta, kuinka saastaisia eläimiä me silloin olimme. Käänsimme jokaisen kiven ja pyörittelimme asiaa kaikilta kanteilta, aina todeten, että me emme voi mitään maailmalle. Järjestys vaati sen, että hyväksyimme nämä kamalat konventiot. Ja järjestystä me kaipaamme enemmän kuin mitään muuta. Selkeyttä ja koherentteja ajatuksia ja patteristoja, muotoja ja symboleita, joista voimme pitää kiinni.

Ne antavat hetkellisen illuusion järkähtämättömästä turvallisuudesta, jolloin suljemme ajatuksemme kaaottisuudelta, jota silloinen maailma todellisuudessa oli. Tänään silmäni vuotavat huojennuksen liikuttuneita kyyneliä, sillä tiedostan, että selkeys on tullut osaksemme pysyvästi.

Jatkoin näin siis elämääni markkinointitoimiston tuskallisessa petoksen suossa. Teennäisyyksien julma koura oli jokaisen kurkulla ja piti niitä tiukasti otteessaan. Työpäivän jälkeen lähdin apeana kotiini Helsingin Vaasankadulle. Toimistolta poistuessani jouduin ikäväkseni hissiin yli-innokkaan projektipäällikön kanssa. “Digitaaliset alustat ovat intohimoni”, hän kertoi minulle suurin, kimaltelevin silmin, samalla näyttäen minulle uusinta sosiaalisen median applikaatiota, joka käytännössä oli kopio kaikista muista edellisistä. Aivan kuin hänet olisi oltu aivopesty sanomaan näitä suunnattomia typeryyksiä. Hän muistutti erehdyttävästi sakaalia, joka kynsillään oli raadellut heikompansa ja aterioinut tyytyväisenä ilman minkäänlaisia omantunnon tuskia. Mieleni pohti jatkuvasti olinko ainoa, joka näki keisarin ruman alastoman ruumiin. Onneksi meitä oli kuitenkin muitakin, jotka lopulta rikoimme tuon rikosten peilin ja asetimme syylliset vastuuseen.

Pääsin projetkipäälliköstä eroon ja nousin polkupyöräni selkään. Pyörällä töistä polkeminen oli yksi päivieni kohokohdista. Silloin olin välitilassa, purgatoorisessa limbossa. Silloin en ollut vielä kotona, vasta siellä petos konkretisoitui minulle. Olisin halunnut, että nuo pyörämatkat olisivat kestäneet ikuisuuden ajan, olisin toivonut, että pyöräni olisi lähtenyt lentoon ja rikkonut taivaankannen vieden minut kauniille vihreälle nurmikedolle nauttimaan viinirypäleitä onnellisten hyvien ihmisten kanssa.

Kiersin usein monta kaupunginosaa kotimatkoillani vain välttääkseni kotiinpaluun. Tuona hämärtävänä alkuiltana alkoi kuitenkin sade piiskaamaan naamaani kohtuuttomasti, joten luovutin ja lopetin haaveiluni nousemisesta maanpinnalta kohti kohottavuuden korkeaotsaista keidasta.

Tuo oli harhaluuloistani suurin. Se on teidänkin harhaluulonne. Älkää pelätkö kurkottaa. Nostakaa vain kätenne pystyyn ja antautukaa Onnelle. Mikä teitä estää? Minua esti ajatus epäonnistumisesta ja häpeästä. Sillä mitä muuta teidän elämänne oikeastaan on kuin häpeää? Tuo häpeän tunne kalvoi minua, kun avasin yksiöni oven ja huomasin todellisuuden edessäni. Tyhjyys.

9

Sanoinkuvaamaton tyhjyys tuijotti minua suoraan härskisti silmiini. Kaikki mitä koskaan olin tehnyt oli yhtä ja suurta valetta. Harmaat seinät kertoivat minulle merkityksettömyyden satua. Menin makuulle sängylleni turhamaisuuksien valtakuntaani. Ummistin silmäni ja toivoin, että minut kapaloitaisiin peitollani takaisin sylivauvaksi.

Avattuani silmäni ilta oli jo pimeä. Ajatus huomisesta helvetistä ei päästänyt minua irti otteestaan. Nykyään näen pelkkää valoa. Siirtymä pimeydestä valoon alkoi sinä yönä. Seuraavan päivän kauheudet saivat odottaa vielä hetken. Otin naulakosta vasta ostetun kiiltävän mustan trenssitakin ja suuntasin ulos. Alakerrassani sijaitsevasta ravintolasta kuului 20-luvun swing-musiikkia, joka nosti minussa silmittömän juomisen himon. Alkoholista oli tullut mahtava pakokeino silloisessa elämässäni.

Onneksi Onni on näyttänyt meille nykyisin, että viina on vieraslaji, joka tulee poistaa yhteisöstämme hinnalla millä hyvänsä. Minua oikeastaan nykyään huvituttaa koko ajatus alkoholista. Olen oppinut, että alkoholi on vanhojen lapsi-ihmisten juomaa, este täydelliselle mielen kirkkaudelle.

Ravintola oli täynnä näitä vanhoja lapsi-ihmisiä. He olivat narreja, jotka ilveillen miellyttivät kuningastaan, tuota itsepetoksen ruhtinasta, jota me maailmaksi silloin kutsuimme. He olivat kummituksia, jotka olivat pukeutuneet vastenmielisyyden likaisiin lakanoihin. Tulin tiskille tilaamaan mahdollisimman vahvaa olutta, jotta huomisen huolet huuhtoutuisivat pois ja miellyttävä sumuisuus laskeutuisi ylleni hetkeksi. Mitä enemmän päihdyin, sitä naurettavammilta nuo lapsenkasvoiset hulttiot näyttivät minulle. Olin hyväksynyt orastavan alkoholismin jo itsessäni noina päivinä, se oli ainoa tapa, jolla elämä tuntui edes jokseenkin siedettävältä.

Lopulta olin suunnattomassa humalassa. Kello alkoi lähestyä valopilkkua, ja minun oli pakko tilata kerralla niin monta tuoppia kuin vaan pystyisin juomaan puolessa tunnissa. Tein tilauksen ja istuin yksikseni ravintolan ikkunan alla olevaan loossiin. Yritin siristellä ympärilleni tuossa pirunliemen turruttavassa ihanuudessa, mutta ihmiset ravintolassa olivat vain yhtä suurta sameutta ja kohinaa. Sumun keskeltä kuitenkin erottui yksi kirkas valonpilkku, nainen, jolla oli valkoiset hiukset ja joka oli pukeutunut kokovalkoiseen, kylpytakkia tai pyyhettä muistuttavaan kaapuun. Asuun kuului huppu, joka hänellä oli päässään, hiukset laskeutuivat hupun sisältä hänen rintojensa päälle. Hänen yllään hehkui hyvyyden aura tämän kaiken sekamelskan keskellä.

Valkoinen nainen nosti päätään pöydästä, otti huppunsa pois päästä, jolloin hänen hymynsä valaisi koko ravintolan. Aivan kuin piinallinen viulun virittäminen olisi hetkessä muuttunut Gileadin kukkuloilla pauhaavaksi jumalalliseksi sinfoniaksi, jota kuulemaan olivat tulleet koko kansa yhdessä ymmärryksessä ja sovinnossa. He kaikki tuijottivat haltioituneena tuota suurta orkesteria, ja soiton kauneus sulatti vuoren ja sulasta syntyi valkoista marmorista materiaa, josta muovautui täydellisen naisihmisen kuva. Patsaana tuo kuvajainen lempi minua rakkauden laupiassilmillään, ja hyväillen viekoitteli minua luoksensa.

Nainen hymyili suoraan minua kohti intohimoisena, ja suuntasin hänen pöytänsä luokse. Hoipersin humalaisen vankalla ja päämäärätietoisella horjahtavalla askeleella tuon epätodellisen olennon luokse. Kannoin mukanani tarjotinta, jossa tuoppiarmeijani seisoi ryhdikkäässä muodostelmassa odottamassa sadanpäänmiehensä käskyä tulla tuhotuksi. Heidän uhrauksensa vuoksi mätä imperiumi pystyi tekohengittämään, vaikka vandaalien luonnollinen tulo oli jo lähellä.

Vandaalit ovat aina aikakautensa sivistyneistö. He ymmärtävät miten maailma toimii. Heille on aina asetettu pyhä sorron tehtävä naamiaisihmisiä vastaan. He tuovat esiin epäkohdat ja osoittavat, milloin kupla on puhkaistava, milloin paise on leikattava. He ovat samaan aikaan nuohoojia ja ministereitä, opettajia ja puhtaanapitäjiä. Heidän pyyteettömyytensä ja tinkimättömyytensä vuoksi kulttuuri resetoidaaan aina säännöllisin väliajoin, jolloin inhimmillisyyden raunioista pystyy kasvamaan taas edistyksellisyyden narsissi. Olin päässyt lähemmäksi näitä oppineita kuin osasin silloin vielä aavistaa.

Saavuttuani valkoisen naisen pöydän viereen huuliltani pääsi juopon soperruksen ylittämättömän repliikki.

10

– Anteeksi tungetteluni, mutta pudottiko Jumala valtakunnasta yhden enkeleistään meidän iloksemme maan päälle?

Naisen hymyn raukeus ei ollut siitä maailmasta, jossa silloin elin. En ollut koskaan nähnyt niin onnellisen näköistä ihmistä. Istahdin naista vastapäätä olevalla tuolille.

– Hei rakas ihmisraunio, olenkin odottanut sinua pidemmän aikaa. Olen istunut tässä samassa pöydässä niin kauan kuin aika itsessään on ollut olemassa. Nyt vasta huomaat minut, vaikka olet ryypännyt ja rellestänyt tässä samaisessa ravintolassa vuosikaudet ja juonut pienen kylän edestä tuota vahingoittavaa sappea. Olet kuitenkin suhteellisen nuori, joten heräämisesi alkaminen on verrattain varhaista ihmiselämän mittareilla. Olen niin onnellinen puolestasi, silmiesi avautumisprosessi voidaan julistaa nyt alkaneeksi.

En ollut täysin varma oliko tämä suuri kauneus edessäni alkavan deliriumin ensimmäinen oire vaiko jumalainen ilmestys. Valon häikäisevä voima hänessä oli kuitenkin niin vahvaa, että humalastani huolimatta olin vakuuttunut hänen olemassaolostaan. Olin mykistynyt hänen kauneusolentonsa värisevästä energiasta, olin vakuuttunut, että hyvyys maailmassa pystyi olla mahdollista. Gabrielin voimakas käsi antoi miekkansa sivaltaa kuolemattomuuden pyhää tuulta lävitseni, jolloin säkenöivä ja kimalteleva kosmos laskeutui maan päälle. Naisen hekumaruumis kiemurteli vieressäni oikeaoppisuuden tulevaa julkilausumaa. Istuimme riippukeinussa, keinutellen keveästi kuumassa kesäyössä kuin rakastavaiset, viattomat ja turmeltumattomat alkuihmiset, joista pahuus oli poistunut ainiaaksi. Naisen pehmeän oloisilta äänisoittimilta purkautui heleää säveltä:

– Mikä sinun nimesi on, sinä valon porteilla seisova debytantti?

– En halua sanoa nimeäni, nimessäni märkii pettyneisyyden syvin haava.

– Tiedän kyllä mistä puhut. Haluatko, että juomme lisää? Vaikutat siltä, että sinulle maistuisi vielä muutama annos sinun sotajoukkojasi vahvistamaan.

– Haluaisin kaikkien maailmojen jouttoloitten ja kuppiloitten, tavernoitten ja kestikievareitten jokaisen humalavivahteen ja maltaisen ja vaahtoavan, käteeni sulakasti sujahtavan lasisen unelmatörpön. Mutta täällä ei anniskella enää, ja huomenna on minun herättävä jälleen painajaismaailmaani, jossa ilo, myötätunto ja kosketus ovat vieraitten kielten puhetta.

– Tänä yönä vaihdamme todellisuutta. Voin tarjota sinulle elämäsi parhaimman humalan, tässä ja nyt.

Nainen kaivoi valkoisesta pellavaisesta kangaskassistaan ison pullon kirkkaan viinan näköistä nestettä ja asetti sen pöydälle. Pullo suoristui majesteetillisesti ja jalosukuisesti edessäni täydelliseen muotoonsa. En ollut koskaan nähnyt noin upeaa viinailmestystä.

– Mitä olen tehnyt, että olen ansainnut osakseni näin suurta anteliaisuutta? Miltä se maistuu?

– Se on niin hyvää, ettet voi koskaan enää juoda alkoholia tämän jälkeen. Nämä tulevat olemaan viimeiset kännisi, tämän jälkeen hylkäät vanhan elämäsi ja sinulle annetaan uusi mahdollisuus toteuttaa elämää.

En tässä vaiheessa jaksanut kyseenalaistaa naisen puheita, jotka silloin tuntuivat vielä päättömiltä. Nyt ymmärrän, että ne puheet olivat ainoita järkeviä asioita, joita minulle oli koskaan sanottu pienen olemassaoloni aikana. Aloimme juomaan kuin mielipuoliset hakemassa sensaatiomaista janon helpotusta tästä kimmeltävästä purosta, joka virtoimenaan valahti sisällemme. Se oli pehmeää kuin linnunmaito, hivelevää ja kimaloitsevaa huumetta. Nainen kehotti minua juomaan enemmän ja enemmän, vaikka tuntuisi siltä, että se olisi liiallista. Tämä nektariini ei ollut kuolevaisten hedelmä.

Heräsin aamulla erikoiseen tunteeseen. Mietin pitkään, mikä oli erilaista kuin kaikkina edellisinä aamuina elämässäni. Mutta tajusin sitten kaiken olevan täysin selvää. Minä olin onnellinen. Ihmettelin, minkä takia minulle ei ollut tullut krapulaa tai hengenahdistusta laisinkaan edellisen yön humaloitsemisesta, päinvastoin, yö oli parantanut minut kaikesta siitä pahasta, kaikista niistä kavalista demoneista, jotka olivat piirittäneet minua syntymästäni saakka.

11

Nousin sängystäni ylös ja huomasin, etten ollut enää pimeässä yksiössäni. Sänkyni oli siirtynyt valossa kylpevään atriumiin, jossa alabasteriset ja marmoriset pylväät vankasti tukivat huonetta. Keskellä valtavaa atriumia oli kultaisin kivetyksin koristeltu kylpyallas, josta huokui ylös lasiseen kattoon kuumaa höyryä. Lasisesta kattoikkunasta näkyi vaaleansininen taivas, jossa lipui satunnaisesti pehmeitä valkoisia pilvenhattaroita.

Valkoisiin kylpytakkeihin sonnustautuneet androgyyniset, sopusuhtaiset ja puhdasihoiset ihmiset tulivat muodostelmassa alas portaikoissa, ottivat kylpytakkinsa pois ja asettivat ne huolellisesti altaan reunalla olevalle punasamettiselle divaanille. He muistuttivat huomattavasti ihmiskunnan historian kauneimpia taideaarteita, patsaita, jotka olivat veistetyt äärimmäisellä pieteetillä vuosisatojen saatossa. He laskeutuivat altaaseen ja alkoivat kylpemään ja keskustelemaan kielellä, jota en tuntenut.

Seurasin tätä toimitusta ihastuneena. Koko atrium oli yltäpäältä koristeltu maalatuilla muotokuvilla ja katosta laskeutui alas köynnöksittäin rehveitä liaaneja, jotka muistuttivat sademetsien kosteasta luonnonmukaisuudesta. Ihmisiä valui virtanaan altaaseen ja pian vedessä kylpi monikymmenpäinen jykeväleukainen harras rinki, josta kuului kurkkulaulua. Lumoutuneena katsoin vierestä, kun nämä ihanteelliset jumalat kurkkulauloivat itsensä transsiin. Nainen, jonka kanssa olin juonut tavernassa, tuli huomaamatta viereeni ja seurasi kanssani tätä ihastuttavaa ja jumalaista näytöstä.

– Eivätkö he olekin ihmeellisiä?

– Keitä he oikein ovat?

– He ovat saavuttaneet korkeimman Onnen tason, he ovat korottaneet itsensä jumaliksi. Sanan mukaan he olivat samanlaisia kuin mekin ennen olimme. Aikoinaan he kiipesivät korkeimmalle vuorelle likaisina ja roskaisina ja meditoivat siellä tuhat vuotta syömättä ja juomatta. He halusivat päästä mahdollisimman lähelle pilviä ja suurempaa tietoisuutta. Siellä he löysivät vihdoin Onnen ja laskeutuivat puhtaina ja täynnä valoa alas vuoreltaan opettamaan meille elämisen äärimmäistä totuutta. He ovat Onnen Lapsia.

– Mikä sinä sitten olet?

– Minä olen vasta devadasi, temppelitanssija ja jumalan palvelija, tehtäväni on viihdyttää ja palvella heitä, jotta he olisivat mahdollisimman onnellisia. Jonakin päivänä aion vielä kylpeä tuossa samassa altaassa.

– Luulin, että sinä olet itse Onni, onko siis mahdollista saavuttaa vieläkin suurempi Onnen taso?

– Tietenkin, minä olen vain devadasi, en voi ymmärtää heidän Onnen tasoaan, ennen kuin olen itse sulanut siihen. Raukeamiseni on kuitenkin jo meneillään, ja harjoitan joka päivä heidän palvelemistaan sekä itsetutkiskelua, jotta liukenisin lopulta tuohon altaaseen ja minusta ja muista kohoaisi yksi suuri vesipatsas kohti onnellisuuden viimeistä puutarhaa.

Jatkoimme noiden hyvyyssoturien meditoimisen seuraamista. Kurkkulaulu alkoi muuntautumaan yhä transsendentaalisemmaksi ja he alkoivat väristä ja hytistä onnellisuudesta. Lopulta laulu ja hyminä lakkasi kuin seinään ja he kaikki valahtivat veltoiksi ja upposivat veden pinnan alle. Yhtäkkiä he tulivat takaisin pinnan ylle ja nousivat äänettöminä ylös altaasta, kietoivat kylpytakkinsa päällensä ja lähtivät kävelemään ylös portaita pois atriumista. Minun ja naisen silmät katsoivat yhtenä suurena haltioitumisena heidän peräänsä. Miten he pystyivät voimaan niin hyvin?

Nainen viittelöi minua seuraamaan häntä devadasien oleskelutilaan, saliin, joka oli paljon hämärämpi kuin atrium. Sali oli sisustettu pelkästään samettisilla viininpunaisilla divaaneilla sekä maastokuvioisilla joogamatoilla, osa devadaseista lekotteli ja makoili divaaneilla, kun taas osa devadaseista istui lattialla joogamatoilla lootusasennoissa ankarasti meditoimassa. Meditoivat devadasit olivat pukeutuneet tiukkoihin joogatrikoihin ja maalanneet itsensä sotamaalauksin, divaaneilla olevat taas valkoisiin ja rentoihin pellavapukuihin.

12

Kongi kumahti salissa ja meditoivat devadasit nousivat salamannopeasti pystyyn. He rullasivat sotilaallisesti joogamattonsa altansa, nostivat ne olalleen ja lähtivät järjestelmällisesti ja militantisti jonossa ovesta ulos. He alkoivat laulamaan marssilaulua:

– On-nen Lap-set, On-nen Lap-set...

– He ovat lähdössä suorittamaan tehtävistä jalointa. Tiesitkö, että on vielä monia, jotka ovat samassa jamassa kuin missä sinä olit, kun tapasimme, jopa pahemmassa? Niin ei tietenkään voi olla, sillä kaikkien on saatava osansa Onnesta! Meille on annettu kunnia ja voima ja velvollisuus avata näiden surullisten silmät, katkaista heidän raskaat kahleensa ja avata heidän sisimmässään olevat syvimmät solmunsa.

– Minne he ovat nyt menossa?

– He kiertelevät ympäri kaupunkia auttamassa ihmisiä, niin kuin minäkin autoin sinua. Sinua oli onneksi helppo auttaa, olit selkeästi jo ymmärtänyt tilanteesi vakavuuden, mutta monet eivät ymmärrä ilman, että heidät laitetaan ymmärtämään.

– Voivatko kaikki siis lähtökohtaisesti huonosti, niin kuin olin arvellutkin?

– Voivat. Ainoa tapa pelastua on hyväksyä Onni itsessään kokonaisvaltaisesti. Onneksi meillä on keinot Onnen saavuttamiseksi.

Tuo devadasi oli todellakin pelastajani. Nykyään seison selkä suorana ja leuka pystyssä, uljaana tietäen, että minut tullaan vielä seppelöimään hyvinvoinnin laakerilehdillä. Minut tullaan uittamaan kauneusunien kastealtaassa ja minut aateloidaan ilon lähettiläiden ja ritarien autuaaseen kerhoon. Minut sytytetään vielä joku päivä kuin levollisuuden uhrituli, josta leviää ilmaan hyväntahtoisuuden vaaleita sauhuja. Miltä kuulostaisi raueta ja unohtaa huominen, nykyisyys ja menneisyys ja vapahduttaa itsensä myrhan tuoksuiseksi, hienoin öljyin voidelluksi jumalteokseksi, jota tullaan ihailemaan ja palvomaan vielä tuhansien ihmisvuosien päästä oikeamielisyyden monumenttina?

Tiesin, että olin päässyt omieni luokse. Tulkaa tekin mukaan. Käymme joka päivä auttamassa kaltaisianne. Voin kertoa teille tarinan yhden kadonneen sielun vapahduksesta. Nykyään minäkin olen jo pitkään ollut devadasi, ja olen päässyt toteuttamaan jumalanpalvelijoiden missiota. Eräänä aamuna kongi kolahti meidän salissamme, ja ryntäsimme auttavin mielin kohti velvollisuuksiamme. Saan auttamisesta niin paljon voimaa nykyisin. Eihän mikään voi olla parempaa kuin toisten auttaminen ja siitä tuleva hyvä olo? Kokemus siitä, että on saanut jonkun ihmisen jaloilleen, että on ollut mahdollistamassa tulevaa sulautumista unelmien kylpyammeessa. Saanut kylvettää surullisen kulkijan varjeluksen hyvillä aineilla ja vaatettaa hänet totuudellisuuden pellavapyyhkeellä. Voi kuinka hyvää se tekeekään!

Saimme hälytyksen poikkeuksellisen huonovointisesta yksilöstä. Lähdimme devadasisotureiden mahtavana keihäänkärkenä kaatamaan epäjumalien patsaita tuon ihmisparan asunnosta. Kongin kolahdettua teimme vielä viimeiset aurinkotervehdykset, siunasimme toisemme hymyillen, halasimme vankasti rutistaen toisiamme veljinä ja sisarina ja varustauduimme tarpeen mukaisin välinein pelastamaan tätä julman kohtalon ivaamaa uhria. Salimme varustekaapista löysimme kaiken tarpeellisen: suitsukkeet, energiakivet, tuoksukynttilät, huonekasvit, elämäntaito-oppaat, vasarat, kultaisen ammeen, juuriharjan, kireät hyvyystrikoomme, öljyt, myrhat sekä muut voiteet. Pakkasimme nämä devadasien varmalla otteella mukaamme ja läksimme täyttämään Onnen Lasten asettamaa kuninkaallista onnellisuustavoitetta.

Soitimme Helsingin Jätkäsaaressa olevan asunnon summeria. Ei vastausta. Otimme vasaramme esiin ja aloimme intensiivisesti hakkaamaan lasista ovea säpäleiksi. Osa devadaseista kannusti meitä takana, osa oli vajonnut meditatiiviseen transsiin ja tanssivat temppelitanssijain sulavia liikkeitä. Rikottuamme lasisen kerrostalon ulko-oven menimme päättäväisesti kurjan sielun ovelle vaatimaan häneltä todistusta. Hakkasimme ovea. Hetken päästä ovelle könysi vastenmielinen lihava miesrumilus sinapintahrimassa hihattomassa paidassa ja parransängessä, pesemätön ruumis lemusi epätoivoa ja surua. Hänen silmistään paistoi syvä tyytymättömyys elämää kohtaan, hänen koko kokonaisuutensa henki silmitöntä ja sanomatonta hallitsemattomuutta. Olin onneni korkeimmalla korokkeella tietäessäni, että pääsisimme tekemään korjausliikkeen tuolle elämänilon menettäneelle kadotetulle.

13

– Keitä te olette? Tuhahti mies passiivis-aggressiivisesti meille.

Vastasin hänelle, että ei ole syytä huoleen, ongelmasi ovat pian taakse jäänyttä elämää. Sinulle asetetaan uusi tavoite elämällesi, sinulle annetaan suurin lahja ja palkinto, jota kenellekään voidaan koskaan myöntää. Sinulle suodaan mahdollisuus uuteen elämään, uuteen ihmisyyteen ja inhimmillisyyteen, jossa turhat ja haitalliset, pinttyneet tavat ja normit, asetukset ja käytänteet ovat korvatut autuudella, selkeydellä ja hyvällä tahdolla. Mutta tämä mies oli epäileväinen, hän ilmoitti, ettei jaksanut tehdä mitään, hänestä tuntui siltä, ettei elämässä itsessään ollut mitään järkeä ja että yrittäminen oli täysin turhaa. Hän oli alentanut itsensä tarkoituksellisesti palvelijaksi, alistetuksi koiraksi, jota talutettiin löysässä hirttosolmussa. Hän oli päivätyössä konttoristina ja vietti vapaa-aikansa häkissään, jonne hänelle heiteltiin syötäväksi iljettäviä armopaloja, kuvottavia tähteitä.

Ja hän tyytyi. Hän todellakin tyytyi tuohon elämään, joka oli kärsimystä, häpeää ja jatkuvia nöyryytyksiä. Ja suuri osa ihmisistä vielä tänäkin päivänä elää näin. Me olemme tuoneet oikean tavan elää esille, ja kertoneet suoraan, paljastaen, että koiran elämä ei ole ihmisen elämää. Koira on koira ja ihminen on ihminen. Ei meitä ole tarkoitettu juomaan suoraan kupista ilman käsiä, lipittämään kieli ulkona ahnaasti meille tarjottua roskaa ja jätettä. Koska totuus on, että meille annetaan ainoastaan roskaa, hävyttömyyksiä ja inhottavuuksia, joiden puolesta joudumme vielä taistelemaan, kiittelemään tuon roskaisen tarjoilun luojia ja palvelemaan näiden jumalattomien sairaita mieltymyksiä.

Älkää kuitenkaan antautuko noiden huijarien roskaruoalle, se on heidän jäämistöään, heidän armotonta perintöään, josta ei tulisi riidellä saati veroa maksaa. Mutta te riitelette ja raatelette itsenne tainnoksiin tuon säälimättömän raakalaisrodun johdolla, ja lannistatte itsenne väsyksiin ja uuvuksiin, vaikka tiedätte, kuinka kestämätöntä se on teille itsellenne. Kokekaa siis metamorfoosi, ja synnyttäkää itsenne uudelleen kotkaksi, ja lentäkää taivaalla maistamassa puhdasta ilmaa ja ihailemassa lumisia valkoisia vuorenhuippuja. Liidelkää yläilmoissa ja suunnatkaa kohti avaruutta ja ääretöntä te auringon viimeiset lapset, jotka olette pohjimmiltanne luotu jumalten kaltaisiksi, joista on poistettu se kaikki raakuus ja teeskentely, kaikki itseinho ja vilpillisyys ja kaikki roskaisuus ja epäpuhtaus. Julistakaa tuomioistuin, korkein mahdollinen oikeus ja onnellisuuden instituutio, ja taluttakaa te entiset koirat nyt uusina kotkina nuo hyeenat kohti viimeistä tuomiotaan, tuomitkaa heidät helvetin alimpaan kerrokseen kärsimään ikuista tuskaa, sillä he ovat Brutuksensa, Cassiuksensa ja Judaksensa seurakseensa ansainneet!

Mies ei ymmärtänyt hyvää puhetta, joten tunkeuduimme hänen häkkiinsä, jota asunnoksi jotkut kutsuvat. Asetimme keskelle hänen olohuonettaan kultaisen kylpyammeen, amme laskettiin täyteen vettä, öljyjä ja voiteita, sisustimme huoneen energiakivillä, suitsukkeilla, tuoksukynttilöillä ja huonekasveilla, täytimme hänen surullisen kirjahyllynsä Onnen Lapsista kertovalla elämäntaitokirjallisuudella ja riisuimme hänet alastomaksi. Asetimme hänet ammeeseen ja aloimme kuunata häntä puhtaaksi juuriharjoilla. Hän itki ja parkui, mutta ne kyyneleet olivat puhtauden kyyneliä, joista syntyi raukeuden loppumaton aava meri, ja hänen selästään tippuva veri oli tulevan raukeamisen ravinnenestettä.

Ja hän oli viimein puhdas. Hän makasi ammeessa, jonka neste oli värjäytynyt verenpunaiseksi. Nostimme hänet pois ammeesta, rullasimme hänelle auki joogamaton ja asetimme hänet siihen makaamaan. Ojensimme hänet lotusasentoon, jotta hän voisi meditoida ja miettiä siinä hetken entistä elämäänsä ja tekojaan. Mieleni teki melkein sääliä häntä, mutta rohkaisin ja lohdutin itseäni tiedolla, että hän kasvattaa pian itselleen siivet, ja katsoo taivaalta alas maailmaa rakastavan miehen syvällisellä katseella. Hän on lopullinen esimerkki, hänen nimensä on kaiverrettu muiden edellisen maailman sankarivainajien viereen tuohon upeaan kiviseen tauluun, jossa on tilaa vaikka kuinka monelle lisänimelle.

Hän on luonut nahkansa ja minuutensa uudelleen ja hänen ylpeytensä on rikkumaton.

14

Annoimme hänelle vielä pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen samaa uutetta, jolla minutkin oli aikoinaan juotettu. Se on kuninkaitten ja kuningattarien mahlaa, ehtoollisviini ja rauhanpiippu, joka varmistaa initiaation. Sen juotuamme emme enää halua mitään muuta kuin Onnea. Hän on täälläkin tänään, meidän keskuudessamme, osana seurakuntamme henkeä. Hänen kanssaan ovat kaikki muutkin, joiden nimet ovat ikuistettu tuohon kiviseen tauluun, jota lakina pidämme. He eivät koskaan tule kuolemaan.

Heillä on tärkeä rooli seurakuntamme tukipylväinä. Ilman heitä kaikki se mitä olemme rakentaneet niin pitkään luhistuisi ja murenisi. He pitävät huolen, että muistamme jokaikinen päivä ja yö, kuinka kauheaa meidän edellinen elämämme oli ja kuinka kiitollisia meidän tulee nykyisin olla.

Osaan kertoa tämän kaiken, koska minäkin olin aikoinani itseni alentanut ja häpäissyt. Joukkomme kasvaa päivä päivältä, ja uusia devadaseja vihitään nykyään enemmän kuin koskaan. Tässä vieressäni seisoo sponsorini, auttajani, opettajani ja rakastajattareni, joka minun silmäni alun perin hyvää hyvyyttään avasi. Me olemme nyt yhdessä tehneet laupeudentyötä ja lähetyssaarnaamista jo monta kymmentä ihmisvuotta, ja olemme nähneet monia niin hienoja onnistumisia ja pelastumisia, että en voi olla kuin äärimmäisen kiitollinen tästä kaikesta hyvästä, jota olen saanut muiden eteen tehdä. Te olette tulleet tänne meidän seurakuntaamme kuulemaan tästä työstä. Aplodit teille, jotka olette astuneet meidän portistamme sisään. Olette nyt kuulleet lisää uudesta tavasta elää. Me kunnioitamme suuresti sitä, että olette omin ehdoin tulleet tänne. Tämä tarkoittaa meille niin paljon, sillä tieto siitä, että niin moni ihminen on valinnut Onnen ilahduttaa ja helpottaa meitä suunnattomasti.

Mutta teidän on oltava nöyriä ja tottelevaisia Onnen Lasten edessä, teidän on palveltava ja kunnioitettava heitä, jotta Onni voisi toteutua. Katsokaa heitä, siinä he ovat takanamme ikuistettu tuohon alttaritauluun, nuo komeat ja kauniit, nuo ikuiset lapset, jotka ovat saavuttaneet kaiken, minkä elämässä pystyy saavuttamaan. He ovat hävittäneet kaiken turhamaisuuden, jopa puhekykynsä. Ei heidän tarvitse puhua tai viestiä mitään kenellekään, eihän todellinen onnellisuus vaadi minkäänlaista kommunikaatiota, ei kulttuuria, ei elämyksiä, ei mitään, ainoastaan jatkuvaa kylpemistä kultaisessa ammeessa kurkkulaulaen. Kaikki keskustelu on turhaa, se tuo oikeastaan vaan hankaluutta ja ongelmia. Kaikki moniäänisyys ja monimuotoisuus kielessä ja kulttuurissa on vain johtanut uusiin ja turmiollisiin innovointeihin, uusiin haureuksiin ja uusiin turhuuksiin, jotka lisäävät ainoastaan tuskaa ja kärsimystä. Ne eivät helpota elämäämme millään tavoin. Mykkyys on pelastuksen jalostunein muoto, lopullisen totuuden viimeinen tie, joka mahdollistaa siirtymisen kauneimman puutarhan luokse.

Seurakuntamme ulottuu jo kaikille mantereille. Meillä on tuhansia kirkkoja ympäri maailmaa, ja näiden tuhansien kirkkojen tuhannet kellot soivat seuraavat tuhat vuotta tuhansia kauneuslyöntejään, jotka värähtelevät tuhansilla taajuuksilla silmitöntä ja järjetöntä hyvyyttä ympärilleen.

Tänä iltana koittaa meidän ensimmäinen kylpy unelmien kylpyammeessa. Olemme odottaneet tätä jo niin pitkään. Sinä, rakastajattareni, jumalainen naiseni, ikuinen pelastajani, paimeneni. Tule halaamaan minua, sinä jaloista jaloin ja ihanista ihanin ihminen! Halatkaa tekin myös vierustoverianne, eikö täällä meidän kirkossamme olekin suunnaton määrä rakkautta? Teistä syntyvä rakkaus ja lempeys säteilee huoneemme seiniin ja kimpoaa sieltä takaisin suurempana meidän jokaisen käytettäväksi.

Lempikää itseänne niin kuin lähimmäistänne ja valmistautukaa kylpemään!

Oletteko valmiita todelliseen kehitykseen? Kehitämme yhdessä uuden tietoisuuden, jossa äly korvataan hengellä, kovuus pehmeydellä, logiikka rakkaudella ja petollisuus oikeamielisyydellä. Soittakaa urkuja, sytyttäkää suitsukkeet ja nouskaa nyt penkeistänne ja viekää kätenne kohti kattoa, sillä te olette tuleva hylkäämään kerettiläisten vahingollisen dogman ja avautumaan puhdasoppisuuden avarakatseiselle suvaitsevaisuudelle!

15

Illan tullen olemme jo valmiita vastaanottamaan puhtaimman ja pehmeimmän kylpytakin, jota tulemme varjelemaan ja pitämään hyvänä niin kauan, kunnes lopullinen liukeneminen tapahtuu. Muistakaa kuitenkin, että unelmien kultakoristeinen kylpy on sekin ainoastaan välivaihe, kurkkulaulu kestää vain aikansa, ja ihana mykkyys tapahtuu, silloin kun sen aika on. Kun pääsette vihdoin valon atriumiin, odottakaa kärsivällisyydellä, peskää toistenne selkiä, puristakaa sienestä päällenne lämmintä maitoa ja hierokaa ihohuokosenne täyteen ihania hunajatuoksuja!

Siirrymme nyt valon atriumiin, viimeiseen fyysiseen pyhättöömme, josta sielumme vihdoin joskus on siirtyvä, ja hyvästelemme tämän maailman lopullisesti. Tulkaa taas uudestaan ensi sunnuntaina, silloin kuvamme on jo maalattuina alttaritauluun. Ja muistakaa lähtiessänne ostaa kirjamme: “Kuinka selvitä tästäkin päivästä olematta rikkinäinen sielu illalla”. Varat menevät lyhentämättöminä Onnen Lasten pesunesteisiin. Kirja on varustettu omistuskirjoituksellani. Ne viedään käsistä tällä hetkellä. Lukekaa se ja kivettykää tauluihimme. Lähtekää rauhassa ja Onnessa.

16 ESSEE

OLIVIA BROTHERUS

Loppu hyvin, omaisuus

Olisi harhaanjohtavaa väittää, että rahalla ei ole mitään tekemistä komedioiden loppuratkaisujen kanssa. Klassisesti komedioiden on nimittäin aina ratkettava niin, että päähenkilö voi taloudellisesti turvattuna jatkaa elämäänsä: loppujen onnellisia avioliittoja, sovintoja tai totuuden paljastuksia määrittää aina pyrkimys takaisin tasapainoon, siis erityisesti rahalliseen sellaiseen. Raha-aspekti jää kuitenkin monesti mainitsematta komedioista keskusteltaessa. Netflixin komediakategian prototyypeissä päähenkilöt tavoittelevat rakkautta, perhettä, seksiä, hyvää elämää. Kuitenkin useimmiten kyse on myös rahasta, vaikka sitä ei ääneen sanottaisikaan.

Maurice Charney kirjoittaa kirjassaan Comedy High And Low (1991), että komedioiden loppujen täytyy täyttää kaksi kriteeriä: päähenkilön anarkistiset toiveet nautinnosta ja vapaudesta on toteutettava, mutta samalla yksilö on integroitava takaisin ympäröivään yhteiskuntaan. Mielestäni ennen näiden kriteerien täyttymistä koomisen sankarin on kuitenkin ratkaistava taloudelliset ongelmansa, sillä miten integraatio yhteiskuntaan sitten tapahtuu, jos ei aviomiehen viiden tuhannen punnan vuosiansion avulla, yllättäen saadulla perinnöllä tai sattuman kaupalla ansaitulla rahalla. Raha takaa ainakin konservatiivisemmissa komedioissa päähenkilölle hyväksyttävyyden ja vapauden, luvan tehdä mitä huvittaa.

Komedian henkilö ei juuri koskaan voi kieltäytyä käteen ojennetusta rahapussista. Jos jossakin komediassa kävisi niin, että köyhä hahmo pudotettaisiin kadulta yltäkylläisyyksien keskelle, yleensä sosiaaliluokkien vastakkaisuuksilla ja rahafantasian toteutumisella mässäiltäisiin, kunnes tilanne raukeaisi.

Useimmiten komedia loppuisi vielä niin, että pääsy uuteen rikkaaseen elämään olisi jotenkin taattu.

Esimerkiksi My Fair Lady -musikaalissa luokkanousu on pysyvä: päähenkilö Eliza Doolittle kokee itsensä ulkopuoliseksi työväenluokkaisten kukkamyyjien seurassa vietettyään tovin yläluokkaisen fonetiikan professori Henry Higginsin opissa ja päätyy ostamaan itse kukkia, joita kaupitteli torilla itse vähän aikaa sitten.

Koska useassa komediassa päähenkilön ongelmat ja vastoinkäymiset liittyvät jotenkin rahaan, usein sen puutteeseen, lopussa rikkauden tavoittaminen luo tyydyttävän eskapistisen ulottuvuuden.

Katsoja voi mielessään myhäillä: miltä tuntuisi, jos minäkin saisin joskus noin paljon rahaa? Koska komediat tyydyttävät usein toiveitamme, näyttävät meille toteutumattomat ja jopa ennenkuulumattomat unelmat silmiemme edessä, toimivat ne jonkinlaisena imaginaarisena itsensä hemmotteluna. Samaistumme päähenkilön hyvään tuuriin ja optimismiin.

Rahan avulla luodaan usein komedioissa fantasiaa ja hurmosta. Omaisuus ei useinkaan ole raskaan työn tulos, vaan sattumalta saatu, varastettu tai lainattu valtava aarre. Tästä syystä katsojalle raha, kuten ei varmaan komedia itsessäänkään, tunnu usein realistiselta tai todelliselta. Todellisempi on pelko sosiaalisesta nöyryytyksestä ja ulos sulkemisesta: sellaisille hahmoille, jotka eivät ole valmiita lähtemään mukaan komedian leikkiin ja osallistumaan rahafantasiaan, nauretaan ja heidät jätetään pois utopistisesta loppuratkaisusta. Jo antiikin roomalaisen näytelmäkirjailija Plautuksen näytelmässä Aulularia nauretaan päähenkilölle, joka hysteerisesti vartioi kodin hengeltä saamaansa kullalla täytettyä pataa eikä suostu käyttämään aarrettaan mihinkään, vaan elää piinaavassa köyhyydessä tyttärensä kanssa.

Myöskään Molièren Saiturin Harpagon ei ole tarinan sankari, vaan pikemminkin onnen toteutumista jarruttava kitupiikki-isä ja jääräpää. Rahalla on siis komedioissa välillistä arvoa, joka täytyy hyödyntää karnevaalista nauttimiseen.

17

Tuntuu jopa hiukan hassulta, että useimmiten komediat edelleen nojaavat onnen käsitteessään rahaan ja sellaisiin yhteiskunnallisen integraation keinoihin, jotka korostavat avioliittoinstituutiota ja taloudellista keskiluokkaisuutta.

Joskus raha on kuitenkin lakaistava kokonaan esiripun taakse, jotta komediassa voitaisiin käsitellä sentimentaalisempia aiheita. Moni nykyään suosittu tilannekomediasarja tuntuu osittain nojaavan tälle ajatukselle. Esimerkiksi Elisabeth Meriwetherin luomassa New Girl -komediasarjassa päähenkilöt käyvät palkkatöissä ja välillä murehtivat toimeentulostaan, mutta kuitenkaan maksamatta jäänyt velka tai menetetty perintö ei ole tarinan keskiössä, sillä tilannekomedian jaksot pyörivät useimmiten kehää henkilöiden välisten ihmissuhteiden ympärillä. Raha toimii taustana eikä todellisena murheena paitsi, jos equilibriumia halutaan järkyttää todella. Töistä saadut potkut tai reaalimaailmaa peilaavat rahahuolet ovat usein juonikuvioita, joita hyödynnetään päähenkilön ongelmasolmun korostamiseksi.

Heikko taloudellinen tilanne voi toimia osana lumipalloefektiä, komedian rakenteen draamallista huippua. Useimmiten kuitenkaan tämä kumuloituva kaaos ei johdu pelkästään rahan puutteesta, vaan myös esimerkiksi päähenkilön harkitsemattomasta luonteesta, väärinkäsityksistä tai huonosta tuurista: muun muassa kulttisarjan maineessa olevassa Officessa paperiyhtiön heikkenevä taloustilanne ei ole suinkaan ainoa sekasortoa aiheuttava seikka.

Mutta miksi komediat sitten vuodesta ja vuosituhannesta toiseen päättyvät onnellisesti? Ja rahallisesti turvallisesti? Tuntuu jopa hiukan hassulta, että useimmiten komediat edelleen nojaavat onnen käsitteessään rahaan ja sellaisiin yhteiskunnallisen integraation keinoihin, jotka korostavat avioliittoinstituutiota ja taloudellista keskiluokkaisuutta. Väitteet siitä, että komedia on lajina monia muita konservatiivisempi, tuntuvat pitävän paikkansa. Onko kirjailijoiden mielestä helpompaa nostattaa yleisöstä naurua nojaamalla tunnettuun patriarkaaliseen yhteiskuntarakenteeseen? Koska komedioiden on usein oltava sosiaalisesti samaistuttavia ja mieltä keventäviä, on niiden huolienkin oltava konservatiivisia ja kaavamaisia, ei kovinkaan apokalyptisiä, radikaaleja tai kyseenalaistavia.

Poikkeaviakin esimerkkejä toki löytyy: australialaisen Josh Thomasin Please Like Me on omaelämäkerrallinen ja persoonallinen komedia- ja draamasarja, joka kertoo päähenkilön kipuilusta homouden ja äidin itsetuhoisuuden kanssa. Sarjassa käsitellään laajasti mielenterveysongelmia, modernia parisuhdetta ja löydetyn perheen (found familyn) käsitettä sarkastisella twistillä. Kuitenkin, ehkä ironisesti, myös Thomasin sarja päättyy niin, että fiktiivinen Josh sijoittaa perintönä saamansa rahat miljoonan dollarin luksusasuntoon ja omaan pastakoneeseen.

Eräs syy komedioiden pakonomaiseen taloudellisen tasapainon ja yhteiskunnallisen integraation tavoitteluun voisi olla se, että keskittymällä tavallisiin, suurta osaa ihmisistä koskettaviin maallisiin rahakysymyksiin komediassa voidaan hetkeksi unohtaa kaikkia ihmisiä odottava loppu, kuolema, joka ei vaikuta karnevalistisen suurenmoiselta tai sellaiselta, jota kohti päähenkilön haluttaisi pyrkiä. Koska komedioissa loppu on aina se, jota kohden juoni ensisijaisesti kulkee ja joka annetaan sankarille palkinnoksi koetuista vastoinkäymisistä, on palkinnon oltava arvokas, monetaarisesti.

Keinotekoiset loput ovat illuusioita paremmasta huomisesta. Ne huijaavat uskomaan siihen, että kapitalistisessa yhteiskunnassa kaikilla on mahdollisuus rikastua tai ainakin ansaita itselleen mukavat oltavat. Tästä kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että jos ymmärtää komedian loppuratkaisun illuusion häikäilemättömyyden, sitä osaa arvostaa, tuudittautua tuttuuteen ja odotettavuuteen, varsinkin, jos sitä omasta elämästä puuttuu.

KRITIIKKI

SOFI SALOKANNEL 19

Nomadland (2020) Ohjaus: Chloé Zhao 108 min.

Liikkeessä olevaa pysähtyneisyyttä

Chloé Zhaon ohjaama ja käsikirjoittama Nomadland (2020) oli viime vuoden suuri elokuvatapaus.

Elokuva pohjaa Jessica Bruderin tietokirjaan Nomadland: Surviving America in the Twenty-First Century (2017). Elokuvan päähenkilö on Fern-niminen nainen, joka menetettyään työnsä pakkaa tavaransa pakettiautoon ja alkaa elämään yhteiskunnan ulkopuolella, ikään kuin nykypäivän nomadina. Elämä on harmaata ja tasapaksua, mutta eri tavalla kuin paikallaan pysyvä tasainen elämä. Pakettiauton renkaat pyörivät tasaista vauhtia vasten valtatien asfalttia, ja edessä häämöttää aina uusi tienvarsiravintola ja leirintäalue.

Nomadlandia voi pitää hyvin amerikkalaisena elokuvana. On jylhää keskilänttä ja epätasa-arvoinen yhteiskunta, joka ei ole onnistunut puristamaan kaikkia jäseniään menestystä takaaviin muotteihin.

Elokuva onkin hyvin karu ja totuudenmukainen kuvaus nykypäivän Yhdysvalloista ja köyhästä työväenluokasta. Se suuntaa katseensa suurkaupunkien laitamille, kauas New Yorkin loistavista valotauluista tai hohtoisesta amerikkalaisesta unelmasta.

On kiinnostavaa, että Nomadland ei kuitenkaan selkeästi ota kantaa kummankaan elämäntyylin puolesta tai vastaan. Liikkuva ja paikallaan pysyvä elämäntyyli ajautuvat vastakkain useaan otteeseen, mutta kumpikaan ei vakuuta täysin. Fern vierailee siskonsa luona, joka pyytää Ferniä asumaan luokseen.

Fern kieltäytyy ja sanoo, ettei hän voisi enää ikinä palata takaisin sellaiseen elämään, jossa asutaan omakotitalossa ja ollaan paikallaan. Fernin leirintäalueella tapaama ystävä Dave kuitenkin löytää onnen ja paikkansa poikansa luota, paikallaan pysyvästä arjesta.

Liikkuva elämäntapakaan ei ole kovin hohdokasta. Köyhyyden ja epävarmuuden varjostama elämäntyyli hahmottuu häilyvänä. Tuntuu siltä kuin koko ajan tasapainoteltaisiin ohuella nuoralla ja vaarana olisi suistua tyystin kaiken järjestyksen ja turvan ulkopuolelle. Pakettiauton renkaiden pyöriessä moottoritiellä voi kuitenkin tuntea kihelmöivän vapauden tunteen kehossaan, ja leirintäalueille kerääntyneiden nykypäivän nomadien yhteisöllisyys lämmittää sydäntä.

20

Olemme hyvin vahvasti tottuneet käsittämään kodin jonain fyysisenä suhteellisen pysyvänä paikkana. Nomadland haastaa tätä käsitystä ja näyttää, että koti voi olla paljon muutakin.

Vaikuttavinta Nomadlandissa ovat pienet sykähdyttävät häivähdykset onnesta kaiken karun ja banaalin elämän keskellä. Yhtenä iltana Fern on juuri lopettanut työpäivänsä Wall Drugissa ja kerääntynyt nuotion äärelle muiden kanssa. Tähtikierroksen opas käskee kaikkia nostamaan kätensä kohti taivasta ja tunnustelemaan ilmaa. Hän kertoo, että he kaikki pitelevät käsissään planeettojen tomua. Aurinkokunnan palasia lepää heidän kämmenillään. Tämänkaltaiset hetket herättävät karun ja häilyväisen elämän henkiin.

Mielenkiintoinen elokuvan esiin nostama asia on kodin käsite. Fern törmää kaupassa vanhaan oppilaaseensa sijaistusajoiltaan. Oppilas kysyy Ferniltä onko totta, että tämä on koditon. Fern vastaa, ”I’m not homeless, I’m just houseless”. Olemme hyvin vahvasti tottuneet käsittämään kodin jonain fyysisenä suhteellisen pysyvänä paikkana. Nomadland haastaa tätä käsitystä ja näyttää, että koti voi olla paljon muutakin.

Elokuvan tunnelma on siinä mielessä kiinnostava, että se henkii pysähtyneisyyttä, vaikka koko ajan ollaankin liikkeessä. Fern kiertää pätkätyöläisenä pakettiautollaan ympäri Yhdysvaltoja, ja vaikka elämä on epävarmaa ja alati alttiina muutokselle, tietynlainen kaava toistuu. Samat kausityöt odottavat työntekijöitään aina tiettyinä vuodenaikoina ja samoihin tuttuihin ihmisiin törmää aina uudestaan leirintäalueilla. Vaikka ollaan liikkeessä, ei kuitenkaan liikuta mitään uutta päämäärää kohti, vaan pyöritään samassa kehässä. Fernin elämässä on havaittavissa jatkuva pysähtyneisyyden ja arvaamattomuuden ristiriita: arki toistaa itseään päivä toisensa jälkeen, mutta samalla tietynlainen arvaamattomuus ja rauhattomuus ovat koko ajan myös läsnä. Tämä jännite lävistää koko elokuvan ja tekee siitä äärimmäisen kiinnostavaa katsottavaa.

Nomadlandin katsominen arvelutti ja hirvitti. Kriitikkomenestykset ja paljon suitsutetut Oscar-voittajat ovat monesti jättäneet kylmäksi eivätkä ole lunastaneet niitä suuria odotuksia, jotka niiden harteille on vieritetty. Pelkäsin, että edessä olisi jälleen kerran massiivista rummunpärinää ja uskomattoman kirkkaat spottivalot, joita seuraisi tyhjä muljahtava tunne vatsanpohjalla. Näin ei kuitenkaan käynyt: Zhaon hidastempoinen kerronta on miltei hypnotisoivaa, ja tyhjä muljahtava tunne vatsanpohjalla saa vielä odottaa.

KRITIIKKI

VENLA KUOKKANEN 21

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä Sarjakuva (sivunumeroimaton) Into, 2021

Pastelliestetiikalla patriarkaattia vastaan

Riina Tanskasen (s. 1998) sarjakuvakirja on sodanjulistus patriarkaatille, kapitalismille ja feminiinisyyttä halveksiville yhteiskuntarakenteille. Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä koostuu yhdeksästä sarjakuvakertomuksesta, jotka ottavat kantaa muun muassa naiskehon kontrolliin, seksuaaliseen häirintään, kiltteyteen ja sisäistettyyn naisvihaan.

Kirja vaatii hyvin yksiselitteisesti, että vihamielisyyden naisia ja feminiinisyyttä kohtaan on loputtava. Kritiikki kohdistuu erityisesti rakenteisiin, joten yksilöille annetaan hieman armoa:

”Sovinismi ei ole setiin ulkoistettava ajatusmalli vaan yhteiskunnan naisvihamieliset rakenteet asuvat meissä kaikissa. Eikä se ole kenenkään yksittäisen henkilön syy: totta kai yhteiskunnan normit siirtyvät meihin.”

Rakenteiden kritisointi tulee ilmi muun muassa kirjan hahmojen nimeämisen kautta. Yksi näistä on nimetty patriarkaatiksi, toinen kapitalismiksi ja kolmas koululaitokseksi. Abstraktien asioiden lisäksi osa hahmoista on nimetty ajatusmaailmojen mukaan. Täti-ihminen edustaa vanhemmilta sukupolvilta perittyä näkemystä, jonka mukaan naisen kuuluu olla kodin hengetär. Kirjan protagonistina on pimppienkeli, joka antaa haisevan vastalauseen muun muassa kirjallisuuden miehiselle kaanonille.

Pierujen töräyttely pitkin sarjakuvakertomuksia on vaivaannuttavaa, eikä pierujen pärinä saa minua hörähtelemään naurusta tai voimaantumaan. Pimppienkelin käyttö on kuitenkin hyvin perustelu ja tarkkaan harkittu ratkaisu. Esipuheessa Tanskanen esittelee groteskin Pimppienkelin ja toteaa sen uudistavan hempeiden kiiltokuvien ja kristillisen perinteen enkelikuvastoa.

Teoksen yksi kantavista teemoista on tyttöjen ja naisten kokemat paineet, joita niin yhteiskunta kuin muutkin naiset heihin kohdistavat. Eri puolilta tulevat paineet ovat myös ristiriidassa keskenään, mikä johtaa hämmennykseen ja häpeään. Tyttö, jonka otsaan on kirjoitettu ”huora”, pohtii yhdessä kuvaruudussa tätä ristiriitaa seuraavasti:

”Ja mä mietin yksin kuumeisesti, miten voisin koskaan olla riittävä näissä raameissa. Toisaalta mun piti olla kuuma kisuli, toisaalta nuhteeton kunnon tyttö.”

Ristiriitaa aiheuttaa myös perinteinen asia: perheen ja uran yhdistäminen. Täti-ihminen muistuttaa, että naisille on kunnia-asia pitää kotona pakka kasassa ja että kodinhoito tulee naisilta selkärangasta. Tanskanen liittää visuaalisella oivalluksella kirjallisuuden kaanonin mukaan keskusteluun. Kun täti-ihminen saarnaa naisen paikasta siivoustarvikkeet käsissään, Märta Tikkasen ja Fredrika Runebergin potretit roikkuvat ruudun taustalla.

22 Perhe-elämän ja uran yhdistämistä, huora-madonnamyyttiä sekä kirjallisuuden kaanonia on käsitelty niin mediassa kuin kirjallisuudessakin runsaasti. Näiden aiheiden lisäksi teos osoittaa spottivalolla myös vähemmän ilmeisiin epäkohtiin yhteiskunnassa. Feminiinisiksi mielletyt asiat ovat yhteiskunnassamme automaattisesti vähempiarvoisia kuin maskuliinisiksi mielletyt, kirja toteaa. Feminiinisyyteen liitetyt asiat, kuten kiiltokuvat, muoti, meikkaaminen ja pastellisävyt, koetaan sarjakuvan mukaan tyhmäksi humpuukiksi. Vastaavasti perinteisesti maskuliinisiksi mielletyt asiat, kuten jääkiekko ja talousuutiset, nähdään yhteiskunnassa tärkeämpinä asioina. Teos osoittaa, että yhteiskunnassamme vallitsee tällaisia hiljaisesti omaksuttuja asenteita, joita voi olla hankala huomata ennen kuin joku tai jokin saa kyseenalaistamaan niitä. Tanskasen kirja tarjoaa peilauspinnan, jonka kautta lukija voi päästä käsiksi omiin ennakkoasenteisiinsa.

Kirjassa on runsaasti tekstiä, ja osa ruuduista on kokonaan tekstin peitossa. Tämän vuoksi monimutkaisia kytköksiä pystytään taustoittamaan selkeästi. Esimerkiksi patriarkaatin ja kapitalismin yhteys avautuu tekstien avulla hyvin. Ruuduissa on runsaasti myös viittauksia eri lähteisiin ja tilastoihin.

Kulttuurihistoriaan päästään käsiksi nostamalla esiin antiikin Kreikan mytologiaa ja tarkastelemalla uudesta näkökulmasta Aatamin ja Eevan kertomusta. Tanskanen opiskelee kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistossa, ja kirjailijan laaja perehtyneisyys kirjallisuuskenttään välittyy teoksesta.

Visuaalisesti kirja on upea. Koko sivun kokoiset sarjakuvaruudut ovat erityisen vaikuttavia.

Niiden lisäksi huomio kiinnittyy kuvien tarkkoihin yksityiskohtiin, jotka täydentävät teoksen kokonaissanomaa. Tyttö voimaa -kertomuksessa [kirjoitusasu tarkoituksella virheellinen] suorituskulttuurin keskellä elävä nainen masentuu ja päätyy makaamaan kymmeneksi kuukaudeksi sohvalle. Sohvalla makaavan naisen lisäksi ruudussa näkyy sotkuinen asunto, jonka lattialla on tavaraa hujan hajan. Tavaroiden joukosta löytyy Masennus on asennekysymys -kirja, boss lady -muki ja McDonald’sin ranskalaisia.

Seinillä roikkuu aforismitauluja.

Kirjan kantavina väreinä toimiva vaaleanpunainen ja laventeli, mikä on itsessään ylistys feminiinisyydelle. Kaikki eivät kuitenkaan ole ottaneet pastelliestetiikkaa tosissaan, kuten kirjan saama vastaanotto osoittaa. Lokakuussa Tanskanen kirjoitti Instagramin Tympeät tytöt -tilillään siitä, miten kirjaan on suhtauduttu:

”Mä olen väsynyt kirjasyksyyn: Pyytämään kirjakauppiaita siirtämään kirjani lastenhyllyltä ja palautetta seuraavaan ivaan. Toistamaan alan portinvartijoille, että kyllä vaaleanpunaisten kansien sisällä voi olla yhteiskuntakritiikkiä.”

Tästä huolimatta lukijat ovat ottaneet teoksen omakseen; ensimmäinen painos myytiin loppuun viikossa.

Kokonaisuudessaan Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä on aktivistinen teos, joka pyrkii muuttamaan maailmaa ja sivistämään lukijoitaan. Tanskanen tuntee kaanonin ja feminismin ikuisuusaiheet, mutta nostaa keskusteluun myös uusia näkökulmia. Sarjakuvakirja on näyttävä, yhteiskuntakriittinen taideteos, jonka paikka on jossain täysin muualla kuin lastenosastolla.

KRITIIKKI

ELINA IMMONEN 23

Silja Liukkonen: Vippi-ihmisiä Romaani, 252 s.

Otava, 2021

Elämää sykkivä kuvaus yhteiskunnasta syrjäytyneistä “Mä kelasin, et kaikki me oltiin ihmisinä niinku aika hemmetin kitkusia siinä hyväksynnän kaipuussamme, kaikki pelkkiä narkkeja.” (s. 96)

Silja Liukkosen esikoisromaani Vippi-ihmisiä kuvaa kahden noin kolmekymppisen naisen elämää huu-

mekierteessä. Nimettömäksi jäävä minäkertojana toimiva päähenkilö asuu parhaan ystävänsä Marian kanssa, ja ystävykset elättävät itsensä näpistelyllä, pikavipeillä ja nettikamerapornon tekemisellä. Elämä pyörii pääosin erilaisten huumeiden ympärillä, ja arki koostuu Kallion kapakoissa istuskelusta, satunnaisesta deittailusta ja jatkuvasta trippikierteestä. Sitten päähenkilö ja Maria varastavat lompakon vaikutusvaltaiselta henkilöltä, minkä seurauksena elämä muuttuu monimutkaiseksi.

Helsingin puhekieli pulppuaa luontevasti ja värikkäästi ensimmäisiltä sivuilta asti. Kerronta osoittaa, että runsaasti slangi- ja kirosanoja sisältävällä puhekielellä kirjoitettu kieli voi olla häkellyttävän kaunista, ja romaanin lauseet pakottavat kerta toisensa jälkeen pysähtymään ihaillen niiden oivaltavan kielen ja huomioiden äärelle. Kerrontaan on ripoteltu taitavaa huumoria yllättäviin kohtiin: romaani ei naura päähenkilölle tai addikteille vaan kaikille maailman kummallisuuksille, joita kuvataan mielikuvituksellisesti erilaisten vastakkainasetteluiden ja tilanteiden kautta.

Liukkonen kuvaa koskettavan tarkasti päähenkilön epätoivoa ja jaksamattomuutta, ja esimerkiksi masennusoireiden ja luovuttamisen halun kuvauksiin pystyy varmasti moni samaistumaan. Nykytilan kuvauksen lisäksi sivutaan päähenkilön menneisyyttä. Hän on käynyt ammattikoulun ja ollut hetken oman alansa työelämässäkin, mutta pikkuhiljaa suorituskeskeisyyden ja työpaikan äijäkulttuurin ohjaama ilmapiiri vei häneltä voimat ja työpäivään oli valmistauduttava pienellä spliffillä. Romaani kuvaa hyvin sitä, miten matka addiktiksi tapahtuu monin pienin askelein: esimerkiksi päähenkilön tapauksessa se alkoi nuoruuden ahdistuksen pakoilulla ja viattomalla teinien hauskanpidolla, ja lähes huomaamatta ollaankin jo niin syvällä, että poispääsy vaatisi sellaisia ponnisteluja, joihin masentunut tai muuten vaikeuksista kärsivä ihminen ei välttämättä pysty.

24

Suuri osa päähenkilön epätoivon ja huonon olon kuvausta ovat itsetunnon kuvaukset. Päähenkilön tapa arvioida ja arvottaa itseään muuttuu nopeasti samankin hetken aikana. Hän esimerkiksi pohtii ihmisarvonsa rakentumista kohdassa, joka ottaa kantaa myös kapitalistiseen yhteiskuntaan: “Mä mietin, et mitä jos musta tulis joskus normoloidi 1. Jos jotenkin huomaamatta hivuttautuis sellaiseen. Jos mullakin olis joku tollanen ihmisarvon määrittävä nimeke, jonka voisin painaa käyntikortsaan jonka pinnassa olis joku cooli designi.” (s. 85)

Vain hetkeä myöhemmin päähenkilö tarkastelee heijastustaan ikkunasta, ja itsensä arviointi saa hetkeksi lempeämmän sävyn: “Mä olin kai ihan fine. En mikään erityisen spessu, mut vissiin mä olin aika ookoo.” (s. 86) Taas sekunteja myöhemmin itseinho hiipii pintaan: “Mä halusin sen inhottavuuden vaan irti. Kaiken sen saatanallisen vitun kusipaskan mä halusin repii veke itestäni ja olla jotenkin, emmä tiiä. Puhdas.” (s. 86)

Sana “puhdas” herättää huomiota etenkin kun ottaa huomioon, että edellisellä sivulla päähenkilö kutsuu itseään “likaiseksi lesboksi”. Päähenkilön seksuaalisuuteen tuntuu liittyvän hänen mielessään paljon tukahdutettua häpeää, joka tulee mahdollisesti kotioloista tai ylipäätään yhteiskunnan heteronormatiivisuudesta. Toisaalta homous on ihanan arkinen ja tavallinen osa päähenkilön elämän kuvausta, mutta tietyissä kohdissa kuvaillaan myös suorasanaisen kipeällä tavalla, millaista häpeää moni joutuu yhä osana itseään kantamaan.

Päähenkilö ei suinkaan näyttäydy täysin luovuttaneena hahmona. Hän käy terapiassa “nallepaitasen muijan” vastaanotolla, jonka käyntejä kuvataan romaanissa säännöllisesti. Nallepaitanen muija muodostuu tärkeäksi ihmiseksi päähenkilön elämässä, vaikka terapeutin absurdeille ideoille välillä hauskasti naureskellaankin. Paljastamatta liikaa romaanin loppuratkaisusta voidaan ainakin todeta, että päähenkilö oivaltaa romaanin aikana paljon itsestään ja saa elämäänsä terveempiä ajatuksia ja tapoja, hieman latteasti sanottuna kehittyy ihmisenä. Optimistinen sävy tekee romaanista lohdullisen.

Romaani pakenee kunnioitettavalla tavalla moralisointia ja haastaa myös lukijan tarkkailemaan omia ennakkoluulojaan. “Baariakaksi” kutsuttu yksin juova vanhempi tuttava näyttäytyy myötätuntoa herättävänä hahmona, ja havahdun itsekin siihen, että meinaan tuntea sääliä, vaikka romaani nähdäkseni pyrkii irtautumaan median huumeriippuvaisia säälivästä näkökulmasta. Vippi-ihmisissä ihmisiä katsellaan lempeiden lasien läpi: kerrotaan, miten he ovat päätyneet nykyiseen tilanteeseensa, kuvaillaan heidän elämäänsä normalisoivalla tavalla ja ainakin oman lukukokemukseni perusteella annetaan kuva, että samanlaiseen tilanteeseen voisi joutua kuka tahansa. Koska luen romaania tiedostaen oman tietämättömyyteni huumeaiheesta, yritän saada itseni kiinni, kun koen muka ymmärtäväni tai huomaan sääliväni.

Päähenkilön tunnetiloja ja oloa kuvataan virkistävän luovilla sanavalinnoilla ja metaforilla, joista ei löydy mitään kulunutta tai ummehtunutta, mutta joista on silti helppo saada kiinni: “Musta tuntui, et mä en kestänyt olla yhtään yksin. Jos mä norkoilin himassa, mä heti vajosin semmoseen lievähköön kauhun tunteeseen, et ihan kun mä olisin joku olemassaolon hyytelöön nakertunut reikä. Mun oli vaikeeta tavallaan hahmottaa itseäni orgaanisena olentona. Ehkä se oli jotain sellaista soopaa, et kun sanotaan et pitää olla yhteydessä itseensä ja omaan kehoonsa, niin meikällä se yhteys lipesi koko ajan lapasesta niinku saippuapala.” (s. 198–199)

Päähenkilön tunteiden ja ajatusten kuvausten ohella paljon huomiota saavat myös yhteiskunnalliset teemat ja epäkohdat. Romaani tarttuu sekä ohimennen että tarkemmin niistä lukuisiin, joista sivutaan muun muassa työelämää, kapitalismia, luokkaeroja, naisvihaa, homofobiaa ja tietysti huumeriippuvaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja.

1Sana, jota päähenkilö käyttää ajatuksissaan ei-addikteista tai esim. työelämässä olevista ihmisistä.

25 Luokkaerot ja kahden täysin eri maailmasta olevan ihmisen maailmojen kohtaaminen havainnollistuvat hyvin luvussa, jossa päähenkilö lähtee uuden ystävänsä Keijun kanssa syömään. Tämä kohta nostettiin esiin Nuoren Voiman pitämässä keskustelussa tämän vuoden kirjamessuilla, jossa Liukkonen ja Eleonoora Riihinen keskustelivat huumekirjallisuudesta ja Vippi-ihmisistä, ja jäin pohtimaan ja laajentamaan ajatusta romaania itse lukiessani. Keijulla on jokin vielä päähenkilölle ja lukijalle mystiseksi jäänyt ura, ja hänen elämänsä on tyystin erilaista kuin päähenkilön. Heidän miettiessään ruokapaikkaa päähenkilö toteaa heti alkuun olevansa työtön. Keiju tarjoaa sushilounaan, ja jo itsessään oudolla lounaalla hän alkaa puhua omasta mikroannostelukokeilustaan. Päähenkilölle psykedeelien käyttäminen luovuuden ja suorituskyvyn parantamistarkoituksessa näyttäytyy idioottimaisena, ja kun hän vastaa kertomalla omista psykedeelikokemuksistaan, vastaa Keiju siihen kehumalla psykedeelien terapiapotentiaalia. Tässä kohdassa näkyy, miten osalle ihmisistä, usein taloudellisesti paremmassa asemassa oleville, huumeet tarjoavat tavan itsensä “parantamiseen”, kun taas heikommassa asemassa oleville ne voivat olla esimerkiksi tapa paeta kurjaa todellisuutta tai selviytyä siitä. Juhani Kenttä ja Eleonoora Riihinen käsittelevät uusimmassa Nuoressa Voimassa julkaisemassa esseessään “Matka tajunnan rajoille” laajasti huumekirjallisuutta läpi aikojen ja ottavat kantaa muun muassa 2010-luvulla alkaneeseen psykedeelirenessanssiin ja sen heijastumiseen kirjallisuudessa. Esseessä he kuvaavat psykedeelien yhteyttä itsensä kehittämiseen hyvin:

“Tarjolla on macho wellnessiä, jossa psykedeelit typistyvät lopulta vain yhdeksi ravintolisäksi kuuriin, jonka avulla pärjätä mahdollisimman sulavasti kapitalismin rattaissa. Psykedeelitrippi tarjoaa mielelle kätevän reset-nappulan, joka uudistaa voimavarat seuraavaa sykliä varten.” (Nuoren Voiman Huuma-numero, 5/2021) Toki kuvattu psykedeelitrippi eroaa microdosing-konseptista, mutta molemmissa tähdätään nähdäkseni samaan asiaan: parantamaan omaa suorituskykyä. Esseessä kuvataan myös Ottessa Moshfeghin Vuosi horroksessa -romaanin esimerkin kautta sitä, miten vain etuoikeutetuilla on mahdollisuus ottaa reseptilääkkeiden turvin pieni todellisuusloma omasta suorituskeskeisestä elämästään. Moshfeghin romaanissa erinomaisessa taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa asemassa oleva päähenkilö voi huoletta päättää lääkkeiden avulla nukkua vuoden ilman, että hänen asemansa horjuu.

Vippi-ihmisissä kuvataan kiinnostavasti Keijun ja päähenkilön vastakkainasettelulla sitä, miten erilaisin lähtökohdin huumeita käytetään ja millaisia mahdollisuuksia erilaisissa asemissa olevilla ihmisillä ylipäänsä niiden käyttöön on.

Syömisen jälkeen Keiju johdattaa heidät hienoihin kattoterassijuhliin, jotka ovat ympäristönä päähenkilölle täysin vieraat. Samaan aikaan Maria tekstailee hänelle huonossa tripissä ja kyselee, kenen ihmeen kanssa hän edes on. Luvussa leikitellään upealla vastakkainasettelulla, jonka seassa on välillä huumoria ja välillä terävästi piikittelevää yhteiskuntakritiikkiä.

Luokkaeroja ja huumeriippuvaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja kuvaillaan myös kohdassa, jossa päähenkilö tarkkailee ikkunasta vastapäistä toimistorakennusta:

“Vaikka mä olin aina kelannut, että joku päivä mä vielä dusaisin jotain, niin olin kyllä luvannut myös, ettei musta tulis koskaan sellaista, kun ne siellä ikkunoissa. Ne saapui joka päivä jollain mustilla takseillaan siihen kadun varteen, meni kyyryssä sisään ja kyyristeli siellä päivät pitkät ja lähti illalla kyyryssä veke. Niillä oli kaikilla puvut ja krakat, ja kerran kun mä jossain aamupöhnässä koitin joltain siinä talon nurkalla palloilevilta jäbiltä lainata eldistä, niin ne vaan hävis äkkiä mun naamalta ihan mykkinä niinku mä olisin joku raivotautinen eläin.” (s. 27)

Naisvihaa kuvataan osuvasti kohdassa, jossa päähenkilö on päätynyt istuskelemaan äijäporukan keskelle huumehakureissullaan:

“Vaik Bobo oli tietty sellanen passeli poikkeus, mut joka tapauksessa siinä oli aina joku pelko perseessä istua ukonkäppänöiden ja jäbyköiden keskellä keskustelemassa jostain, kun ne tuntui mittaavan ja hipelöivän mua silmillään. Kai tällanen lepakko oli niille niinku joku kummajainen kun ne tuntu elävän sellaisessa maailmassa, jossa naisia ei ollut mitenkään itsenäisinä olemassa. Tai jos oli, ne oli ikään kun näkymättömiä tai vaikeasti hahmottuvia. Ne puhui aina kaikista tuntemistaan gimmoista et sen ja sen tyttöystävä. Hitto aina. Ei ne varmaan edes opetellut niiden nimiä.” (s. 104)

26 Luen romaania huumekuvausten ja yhteiskuntakritiikin ohella myös pitkälti kuvauksena ystävyydestä, jossa on vastoinkäymisiä, vaikeita vaiheita ja riitojen sopimisia. Päähenkilön ja Marian ystävyyssuhde myös päähenkilön omien sanojen mukaan pyrkii irtautumaan siitä vallitsevasta oletuksesta, että elämän tärkeimmän ihmissuhteen pitäisi olla parisuhde. Mikään päähenkilön parisuhteista ei muodostu lähellekään yhtä tärkeäksi ihmissuhteeksi kuin hänen ja Marian välinen yhteys. Ystävysten välistä ainutlaatuista sidettä kuvaillaan monissa kohdissa kauniisti, mutta yksi suosikeistani on päähenkilön pohdinta Mariasta heidän ollessaan riidoissa:

“Sitten mun päässä tulvahteli kaikkea. Tuli mieleen kuva Mariasta, joka leikki keskellä puistoa tai sporan käytävällä olevansa musikaalissa. Tuli mieleen Maria, joka ei ikinä käyttänyt rintsikoita ja joka teki mun liiveistä itelleen avaruushatun. Maria, joka miekkareissa ja kadunvaltauksissa meni aina nylkyttämään mellakkapoliisien kilpiä ja joka nauroi niin, että siltä tursus räkää nenästä. Maria, joka sanoi mua vitun idiootiksi semmosella tavalla, et mä en tiennyt mitään, mikä vois olla hellempää.” (s.

168)

Toki päähenkilön ja Marian välinen teini-iästä asti jatkunut ystävyys ruokkii heidän elämäntapansa pysyvyyttä ja estää mahdollisen muutoksen parempaan, niin kuin päähenkilö jossain vaiheessa itsekin tajuaa. He ovat joissain suhteissa ikään kuin kumpikin jääneet teinien tasolle, jossa he myös toisiaan pitävät. Tämä voi olla yleisempikin ilmiö addiktioiden kuvaamisessa kirjallisuudessa ja muussa taiteessa, sillä mieleeni tulee esimerkiksi Netflixin Feel good -sarjan huumeriippuvaisen päähenkilön Maen kommentti siitä, että hän käyttäytyy kuin teini, koska on tavallaan jäänyt sille tasolle. Vippi-ihmisissä Keijukin kommentoi päähenkilöä lapsen kaltaiseksi, vaikka tarkoittikin sen ehkä hauskaksi tai kepeäksi kommentiksi:

“– Sulla on jotenkin samanlaisia eleitä kun lapsilla yleensä on.

– Täh? Vittuiletsä?

– En. Kun sussa on jotain... Välillä sä näytät siltä, niinku sä näkisit maailman ekaa kertaa.

Se hymyili hetken mietteliäänä ja hiplas leukaansa etusormella ja peukalolle.

– Joku sellanen huvittava viattomuus.” (s. 202–203) Päähenkilön ja Marian ystävyys on samaan aikaan koskettavan läheistä ja toisaalta molemmille haitallista. Päähenkilön ystävystyminen Keijun kanssa taas vie hänen elämäänsä parempaan suuntaan monilla tavoilla – jälleen yksi romaanin lukemattomista taitavista vastakkainasetteluista. Elämää ei kuvata mustavalkoiseksi tai helpoksi, vaan monikerroksiseksi. Lopulta päähenkilö oppii löytämään hänen ja Marian välille tervettä etäisyyttä saaden oman elämänsä paremmille raiteille ilman, että menettää tätä ystävänä.

Romaanin suurin vahvuus on ehdottomasti sen kieli, joka onnistuu kuvaamaan yhteiskuntaa oivaltavasti, hauskasti ja rehellisesti kompastumatta kliseisyyteen tai kuluneisiin ilmaisuihin. Jokainen lause tuntuu omalta taideteokseltaan, jota tekisi mieli jäädä ihailemaan ja pohtimaan. Kieli avaa oven romaanin maailmaan, jonka sisään lukija helposti pääsee ja josta ei tekisi mieli poistua. Tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita käsitellään ilahduttavan humoristisella ja viihdyttävällä otteella. Romaani kertoo yhteiskunnasta syrjäytyneiden näkökulman, ja juuri tällaisten teosten avulla huumeriippuvaisia voidaan alkaa näkemään muinakin kuin “raivotautisina eläiminä”. Samaan aikaan lohdullinen ja kipeän rehellinen romaani tekee vaikutuksen ja jättää paljon ajateltavaa.

HELMI NÖJD

KRITIIKKI

27

Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke Runoelma, 207 s.

Sammakko, 2021

Vimmainen turkoosi ”täriset minua vasten ja olkasi yli / näen niityn tekevän tuulesta aaltoa” (s. 104)

Turkoosi vyöhyke on Susinukke Kosolan (oik. Daniil Kozlov) neljäs teos. Se on runoilijan Instagramin

mukaan lajiltaan runoelma, genrehybridi tai säeromaani. Alaotsikko ”tutkielma yksinäisyyden väriopista”, Riikka Majasen vaikuttava kansitaide sekä liepeistä löytyvä 23-kohtainen runomanifesti johdattelevat oletetusti monipuolisen runouden ääreen. Lukuasentoni on riemukas ja vapaa.

Teos on jaettu kuuteen osaan. Kiinnostavaa on se, mistä teos oikeastaan alkaa. Jos lainaa Turkoosin vyöhykkeen kirjastosta, jossa liepeen painavat sanat ovat jääneet muovipäällysteen alle, lukukokemus alkaa mitä luultavimmin siltä sivulta, jolta normaalisti löytyy tietoa pelkästään teoksen ulkoasusta ja painosta. Nyt tälle, tylsän viralliselle sivulle on ujunut säe ”totta kuin mikä tahansa elämä” turkooseine huomioineen (”- korjattu / - noussut”). Ostetun ja siksi vapaaliepeisen kirjan lukijana lukukokemus alkaa manifestilla. Erityisesti yhdestoista kohta kannatteli minua läpi teoksen kaikkien kerroksien. ”11. He kastelevat ohutta palstaa kokemuksensa ja maailman välissä. Ajatukset itävät siellä.

Eivät kenekään omina, mutta monien tosina, kypsymässä.”

Turkoosissa vyöhykkeessä ovat läsnä mustalla kirjasimella painettu runojen minä ja turkoosilla värillä ilmaistu sinä. Käytännössä teos koostuu näiden dialogista, ja suru puolestaan rakentuu ohipuhumisesta. Joskus turkoosi sinä myös puhuu minän kautta. Sinän puheenparsi on voimakasta ja paikoin viiltävää. Hänen lauseensa on polveilevaa, hapuilevaa ja linjoilleen palautuvaa, jatkuvaa reflektiota yhteiskunnasta sekä omasta ja muiden käytöksestä. Sinän puheessa on teoksen voima, uhmakkuus ja syljen lento. Minä seuraa häntä, välittää hänen sanomia asioita lukijalle ja tutkii, miltä sinän sanat hänessä tuntuvat. ”sanot: oon ku basilika joka kuolee pieneenki vetoon / sanot: oon kyl yks vitun Södergranin runo / sanot: fiilaan kyl tota kieltä jota puhuu vain yksi ihminen / sanot: oon kade tol filmil, kun sitä ei oo kehitetty / sanot: oon toi opossumi joka sanoo ”a” / sanot: ollaan kyl noi saukot jotka pitää toisiaan tassuist / sanot: töis oon toi Roomba, hah” (s. 116) Minä ja sinä ovat alituisessa liikkeessä läheltä kauas toisiaan. Heidän kohtaamispisteenään voi ajatella ”turkoosia vyöhykettä”, ystävyyden, ihastumisen ja unelmoinnin turvallista tilaa. Turkoosin vyöhykkeen alueella toivo tihenee, mutta vyöhyke on altis yhteiskunnalliselle riepottelulle, häilyväinen ja epävakaa. Turkoosi osoittaa runoelmassa mahdollista, mutta ”vielätapahtumatonta”. ”turkoosin maiseman on perusteltava itse itsensä / esiin” (s. 60)

28 Runoelman teemat ovat pääosin eksplisiittisiä, sillä teos rakentuu paljolti puheen virrasta. Minä ja sinä puhuvat suunsa puhtaaksi myöhäiskapitalismista, palkkatyöstä, persaukisuudesta, itsen ja kaiken brändäämisestä ja tuotteistamisesta. Yksityiskohdista, kuten pehmolelukokoelmista, ketjukahviloista ja englanninkielisistä työfraaseista (”with your legs not with your back”) rakentuu kuva kertakäyttökulttuuristamme, jonka kuona kasautuu tärkeiden ihmissuhteidemme päälle. ”*en osaa sanoa, kumman toivosta on kyse. olemme jakaneet väsymystä, se on noussut meistä rasvana ihmissuhdesoppamme pintaan.” (s. 20)

Mahdollisuus kumppanuuteen vallitsevassa järjestelmässä on kyseenalaistettuna tässä teoksessa. Sinä passitetaan töihin ketjukahvilaan tekemään lattetaidetta, minä suree sinän äänestä kadonneita värejä ja etäisyyden kasvamisen lohduttomuutta. Huolestuneissa säkeissä on läsnä yksilön pienuuden kokemus. ”sinussa on läpiveto, puhut sitä / niin kuin tyhjät muovipussit puhuvat kaduilla tuulta” (s. 95) Kosola on kertonut Ylen haastattelussa (Mäkeläinen, 28.6.2021) halunneensa kirjoittaa teoksen, jossa on helppolukuisuutta ja tarttumapintaa siinä määrin, että lukiolainen voi saada oivalluksia lukiessaan teosta bussissa, kirjallisuusihmisiä kuitenkaan unohtamatta. Helppolukuisuus rakentunee kertomuksellisuudesta ja proosallisista piirteistä sekä dialogiosuuksista. Erityisesti dialogissa teos paljolti jo perustelee ja selittää itseään esittämällä teesinsä tunnepurkausten muodossa. Tätä ei tarvitse kuitenkaan nähdä lukukokemusta latistavana piirteenä vaan pikemminkin rosoisuutena, jota syntyy rekisterien vaihtelusta ränttäämisestä metalyriikkaan. Teoksessa on valtavasti materiaa ja yksityiskohtia, joten yhdellä lukukerralla se ei tule tyhjäksi.

Nokturnossa julkaistussa esseessään “3D-tulostettua runoutta ja ja väärinkäytettyä teknologiaa” Kosola, tässä yhteydessä Kozlov, esittelee kaksi tekemäänsä ja tulostamaansa runoesinettä sekä pohtii kielen väärinkäytön mahdollisuuksia. Hänen teesinsä on, että kieli on teknologiaa, ja vain uudenlainen kielenkäyttö voi luoda uudenlaista teknologiaa ja näin välttää toistamisen. (Kozlov, 2020) Turkoosin vyöhykkeen manifestissa kuuluu puolestaan näin: ”3. Jos runous on epänimi kaikille nimeämättömille tavoille pukea kielen liha maailman luiden päille, on se ainoa keino tehdä politiikkaa läpikuultaville. Heille, joiden kehot sijaitsevat jaetun kokemuksen reunarajoilla, yhteisen kielen rantaviivoilla. Joihin kieli ei ylety.”

Kosolan runoelma todentaa esseessä hahmoteltua uudistavaa kielenkäyttöä yhdistämällä sanoja toisiinsa epäassosiatiivisesti. Syntyy uudenlaisia ja uriltaan poikkeavia mielleyhtymiä, reittejä kielen ja kehojen reunoille, kuten ”lyhyt helpotus keväisen puistonurmen osteoporoosiin” (s.129). Kekseliäissä säkeissä on vimmaa ja pilkettä ahtaista olosuhteista huolimatta. Ajattelen tahoillaan peräänantamattomasti luovivia ihmisiä, joiden epäonnella teoksessa ei onneksi mässäillä. He saavat kokonaisen ihmisyyden pelkän kurjuuden sijaan. ”katseesi muuttaa kattoon ja korvalehtiisi tuli / kehität koetunymmärtämistä sängyssäsi” (s. 132) Paikoin säkeillä on myös inhon väristyksiä aiheuttava vaikutus. Runoissa kaunis, söpö, tuhoava ja raju yhdistyvät toisiinsa niin, että se ihmeellisesti käy järkeen. ”se, miltä linnunlaulu kuulostaa jätepuristimen jälkeen” (s. 169) Teoksen motiiveilla on niin ikään vastakkaisia kaikuja toisiinsa nähden. Teoksessa toistuvat keskenään hankaavat ikiaikaiset ja kertakäyttöiset yksityiskohdat. Sammalmaton, kuunpimennysten ja eroosion rinnalla kulkevat elefanttipehmolelut, hiusvärit ja startupit. Oheneminen oman tahdon ja yhteiskunnan oletusten välissä lienee runoelman henkilöille tuttua. Kapitalismin vauhdittama eroosio on tehnyt turkoosista uhanalaista, mutta minä tarraa turkoosin pilkahduksiin aina kun voi. Tuntuu, että on kyse niistä pienistä ja katoavista hetkistä, jolloin puhujat voivat nähdä toisensa.

29

Mahdollisuus kumppanuuteen vallitsevassa järjestelmässä on kyseenalaistettuna tässä teoksessa. Sinä passitetaan töihin ketjukahvilaan tekemään lattetaidetta, minä suree sinän äänestä kadonneita värejä ja etäisyyden kasvamisen lohduttomuutta.

”lauseesi ohutta ihoa, jo nyt toivo* / pilkottaa läpikuultavaksi kuluneen puheen läpi” (s. 20) Kieli hakee rajojaan ja reuna-alueitaan, mutta merkittäviä tekijöitä ovat myös visuaalisuus ja pienet todellisuuden viittauspisteet. Teoksessa on hyödynnetty esimerkiksi turkoosia väriä, kuun kuvia ja nelikenttää. On riemastuttavaa, kuinka paljon joidenkin sivujen yläreunaan sijoitettu pieni rataskolmio näyttää esseessä esitellyltä Elonkehä-nimiseltä runoesineeltä. Läpikuultavien poetiikasta on tulostunut konkreettista runoutta, ja se on jotenkin lohdullista.

Turkoosi vyöhyke on tuulessa huojuvia ihmisiä etsimässä paikkaa, jonne perustaa vyöhykkeensä ja pesänsä. Se on myös eräänlainen perinteistä painettua runoutta laajempi runoteko, johon visuaalisuus, tendenssimäisyys, monilajisuus ja -paikkaisuus liittyvät kiinteästi. Susinukke Kosola on esittänyt teoksen runoja lavalla ja käyttänyt tällöin lukukappaleena kooltaan tavallista suurempaa painosta. Teos kytkeytyy yhtaikaisesti kotona luettavaan, yhdessä koettavaan ja itse tuotettavaan runouteen siten, että se liepeessään kannustaa muita jatkamaan siitä, minkä se aloittaa. Turkoosia vyöhykettä on vaikea nähdä sellaisenaan ainoastaan fyysisenä kirjana vaan runoutena, joka laajenee itsestään ulos. ”23. Kaiken alku, muttei minkään loppu. Lopulta on avattava etuovi ja käveltävä ulos, päästettävä kylmää sisään.”

Lähteet Kozlov, Danil 5/2020. 3D-tulostettua runoutta ja väärinkäytettyä teknologiaa. Nokturno. https://nokturno.fi/poem/3d-tulostettua-esinerunoutta-ja-vaarinkaytettya-teknologiaa/ viitattu 24.11.2021.

Mäkeläinen, Niina 28.6.2021. Susinukke Kosolan yhteiskunnallisessa runoelmassa taivaankappaleet lohduttavat yksinäisiä. Yle. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/06/28/susinukke-kosolan-yhteiskunnallisessa-runoelmassa-taivaankappaleet-lohduttavat viitattu 24.11.2021.

SKS:n tiedekustantamon uutuuskirjat avoimesti verkossa osoitteessa oa.finlit.fi Kertomus postmodernismin jälkeen Samuli Björninen (toim.)

Nykykertomukset haastavat postmodernin ajan poetiikan. Ne muuttavat muotoaan uusien teknologioiden vaikutuksesta ja uusissa mediaympäristöissä. Odotettu teos koettelee kertomuksen teorioita monipuolisin aikalaisaineistoin ja käy rohkeaa keskustelua koko kertomuskulttuuristamme.

Ilmestyy tammikuussa 2022.

aiemmin ilmestyneitä

Avantgarde Suomessa

Erkki Sevänen

Irmeli Hautamäki, Laura Piippo ja Helena Sederholm (toim.)

Järjen harhapolut

VERKKOKAUPPA

KIRJAKAUPPA TIEDEKIRJA

kirjat.finlit.fi –25 % alekoodilla OPISKELIJA25

Snellmaninkatu 13, Helsinki www.tiedekirja.fi –25 % alennus opiskelijakortilla