Käkriäinen 1/2022 | Estradi

Käkriäinen 1/22

Estradi

1

TÄSSÄ NUMEROSSA

5 6

14 22 32

2

PÄÄKIRJOITUS HAASTATTELU Estradin sietämätön vaikeus [Ilmo Muuronen]

38

44

ESSEET Minän liikettä [Helmi Nöjd] Pelin Hinta [Jimi Holmberg] Saleista, varjoista ja valonarkuudesta [Otso Venho]

Kiri Myllyluoma, Cinema Orion

48

52

KRITIIKIT Olon ja poissaolon arkea kaupungissa [Elina Haanpää] Aakkos-karkit vai ahtaat roolit [Olivia Brotherus] KAUNO Enkeli Etanat [Panu Räisänen] YMPÄRISTÖ-PALSTA Luonto mahdollistaa runouden [Anna Kallio]

Päätoimittajat: Anna Kallio, Ilmo Muuronen ja Helmi Nöjd Taitto ja valokuvat: Kiri Myllyluoma ja Otso Venho (kannen kollaasi) Kirjoittajat: Olivia Brotherus, Elina Haanpää, Jimi Holmberg, Anna Kallio, Ilmo Muuronen, Helmi Nöjd, Panu Räisänen, Otso Venho Julkaisija: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry Mannerheimintie 5 A 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua.

Painos: 50 kpl Painopaikka: Picaset Oy, Helsinki, 2022

3

4

Otso Venho ja Kiri Myllyluoma, Ilves-Teatteri

PÄÄKIRJOITUS

“Naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.”

– Sauli Niinistö Venäjän Ukrainaan kohdistaman aggression, sodan aloittamisen, jälkeen monet ovat käyttäneet naamiota metaforana sille, kun joku tai jokin yrittää peitellä todellisen luonteensa. Kun naamio riisutaan, ihmisen todellisen minän pitäisi tulla esille. Mutta voiko estradilla koskaan päästä naamiostaan eroon? Entä jos onkin niin, että kun naamiot riisutaan, paljastuu jotain sellaista, mitä emme olisi valmiita muista tai itsestämme kohtaamaan?

Tässä numerossa estradia lähestytään monesta kulmasta. Ilmo Muurosen haastattelun ja esseen lajeja koettelevassa tekstissä keskustellaan Silvia Hosseinin kanssa mm. siitä, “[o]nko olemassa tilaa, jossa ihminen olisi oikeasti aitona, eikä missään roolissa”. Jimi Holmbergin essee ruotii sosiaalisten tilanteiden estradia purkaen samalla peliteoriaa. Otso Venho vie lukijan elokuvanäyttämön äärelle ja näyttämöiden sisäisiin näyttämöihin lyyrisessä esseessään. Helmi Nöjdin essee puolestaan tutkii Annie Ernaux’n teosten erilaisia minän konstruktioita. Käkriäisen uudella Ympäristö-palstalla Anna Kallion haastattelussa tohtorikoulutettava Reeta Holopainen kertoo, mitä kaipaa kirjallisuudentutkimuksen estradille. Panu Räisäsen teos Enkeli Etanat tarjoaa kokeellista sanataidetta ja syviin vesiin sukeltamista. Kritiikeissä kirjoitetaan esikoisista: Olivia Brotherus kritikoi dramaturgi E. L. Karhun ensimmäisen romaanin Veljelleni (Teos 2021) ja Vilhelmiina Vilhusen esikoisrunoteokseen Lähtölaulu (ntamo 2021) pureutuu Elina Haanpää. Uuden päätoimituksen lisäksi lehdellämme on tänä vuonna kaksi valokuvaajaa, Kiri Myllyluoma ja Otso Venho, joiden upeista otoksista, ja estradin kuvallisista tulkinnoista, lukijat pääsevät nauttimaan jo tässä numerossa.

Käkriäisen toimitus on seurannut vierestä Ukrainan tilannetta järkyttyneenä ja voimattomana. Sodan ja sodasta uutisoinnin sensuurin keskellä on oleellista kysyä ja havaita, mikä pääsee esille, mille ja kenelle annetaan tila astua näyttämölle ja tulla kuulluksi. Toivomme sydämestämme rauhaa ja että estradille pääsevät kaikki ne, joiden kärsimystä ja ääniä Venäjän hallinto yrittää peittää.

Päätoimitus Anna Kallio Ilmo Muuronen Helmi Nöjd

5

HAASTATTELU

ILMO MUURONEN

Estradin sietämätön vaikeus

Syrakusan kaupungissa on rauhallista, eikä ihmisiä tarvitse juurikaan kadulla kohdata. Ravintolat ovat kuitenkin auki, ja huomenna esseisti Silvia Hosseini on menossa Palermoon Teatro Massimoon katsomaan oopperaesitystä. Elämä vaikuttaisi olevan niin täydellistä, kuin se vain suinkin voi olla.

Kesken Hosseinin seesteisen lomailun hänelle soittaa kirjallisuuden opiskelija ja Käkriäisen päätoimittaja Ilmo Muuronen, joka on haastattelun perässä.

Seuraava teksti on referaatti tästä haastattelusta.

Silvia Hosseini aloitti kirjoittajanuransa kirjallisuuskritiikkien parissa, mutta on laajentanut reviiriään sittemmin esseeeseen. Hän onkin omien sanojensa mukaan nimenomaan kirjoittaja, joka näkee itsensä enemmänkin käsityöläisenä kuin taiteilijana. Hänellä ei ole vahvaa taiteilijaidentiteettiä, vaan hän vertaa työtään, kirjoittamista, remontin tekemiseen. Se on luovaa hiomista ja raapimista.

Hosseinin leipälaji on henkilökohtainen esseistiikka, ja hän on saanut vaikutteita muun muassa Antti Nyléniltä, Antti Hurskaiselta sekä Jaana Seppäseltä.

6

Haastattelu kääntyy nopeasti keskusteluksi ja vuoropuheluksi, jossa pohditaan luovan kirjoittamisen luonnetta. Haastateltavan mukaan hänen kirjoittamisensa lähtee liikkeelle, kun jokin asia hankaa, hämmentää tai ärsyttää häntä.

Kirjoittaminen on tapa saada hetkellinen vastaus hämmennykseen. Muuronen puolestaan ajattelee, että luovassa kirjoittamisessa on tehtävä eräänlainen oman elämänsä karikatyyri itsestään, jonka kautta kirjoittaa. Kirjoittaminen perustuu siis lähtökohtaisesti omaan elämään. Mahdottomien maailmojen luominen tuntuu lähtökohtaisesti haastattelijasta mahdottomalta. Hosseinin mukaan esseistillä ja kriitikolla ei ole samanlaista kuvittelun vaadetta kuin romaanikirjailijalla. Esseeekirjoittaminen on kaunokirjallista luovaa työtä.

Kiri Myllyluoma, Cinema Orion

7

HAASTATTELU Siinä saa liioitella ja vääristellä, mutta esseistiikassa ei kuitenkaan saa sepittää, sen pitää aina perustua todellisuuteen. Hosseini ei voi esimerkiksi kuvitella luovansa samanlaisia fiktiivisiä maailmoja kuin vaikkapa hänen ihailemansa amerikkalainen kirjailija George Saunders, jonka kielelliset ja tyylilliset rekisterit sekä luomisen taito ovat hänestä poikkeuksellisia.

Onko mahdollista kirjoittaa jotain, joka ei ole tästä maailmasta? Hosseinilla on mielessä kirjoittaa seuraavaksi teksti, jossa olisi rinnakkaistodellisuus. Mutta toisen todellisuuden luominen on äärimmäisen vaikeaa, sillä rinnakkaistodellisuus ei saisi perustua meidän maailmaamme. Fiktion juuret ovat kuitenkin ihmisten maailmassa, ja muun muassa fantasia ammentaa hyvin paljon esimerkiksi antiikin mytologiasta. Fiktiossa ei sinänsä ole meidän kulttuuriperinnöllemme mitään vierasta. Hosseini tarkentaa, että ehkä ainoastaan unissa on mahdollista ajatella olevansa rinnakkaistodellisuudessa. Muuronen miettii uskonnollisia kokemuksia ja hurmostiloja, joissa ihminen voi päästä toiselle todellisuuden tasolle. Parhailla fiktiivisillä hahmoilla on yleensä esikuvansa, ja Muuronen nostaa esille hänen fiktiivisen lempihahmonsa, Sopranos-sarjan Livia Sopranon, josta sarjan luoja David Chase on sanonut, että hahmo perustuu vahvasti hänen omaan äitiinsä.

Hosseini ja Muuronen molemmat allekirjoittavat, että tuntuu mahdottomalta irrottautua itsestään ja omasta maailmastaan kirjoittaessa.

8

Keskustelu syvenee ja siinä pohditaan esseekirjoittajan oman minuuden muokkaamista ja essee-minää. Muurosen mielestä Hosseinin teksti on minuuden näkökulmasta sinänsä staattista, sillä hän ei voi kuvitella kenenkään muun kuin Hosseinin kirjoittavan Hosseinin tekstiä. Kuitenkin minuuden liikkuvuudella Hosseini tarkoittaakin enemmänkin vapautta ulkoa annetuista identiteettimääreistä. Hänen mukaansa aika, jossa elämme on sellainen, jossa ihminen haluaa lukita oman ajattelunsa tiettyyn asentoon ja olla osa jotain tiettyä identiteettiryhmää. Ihmisen ei tulisi siis seurata vallalla olevia muodikkaita ajattelutapoja, vaan hänen tulisi pyrkiä mahdollisimman suureen ajattelun vapauteen. Hosseini haluaisi seuraavissa esseekirjoissaan olla eri mieltä, mitä hän oli edellisissä. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä hän välillä toistelee samoja mantroja, joita ihmisillä on tapana toistella, eikä hän ajattele olevansa niin terävä ajattelija, että olisi muita edellä ajattelussa.

HAASTATTELU Haastateltava painottaa, ettei yhteiskunnassamme minuudella ole muutenkaan tapana juurikaan liikkua. Tähän liittyy myös kysymys maun liikkuvuudesta. Hosseinia kummastuttaa se, että hänen tekstejään on kiitelty siitä, että ne luontevasti liikkuvat korkea- ja populaarikulttuurin välillä. Hänen mukaansa tämä liikkuminen on täysin itsestään selvä asia.

Kuitenkin jaottelu korkeaan ja populaariin kertoo siitä, että ihmisen tulisi

“Hosseini ja Muuronen molemmat allekirjoittavat, että tuntuu mahdottomalta irrottautua itsestään ja omasta maailmastaan kirjoittaessa.”

edustaa jotain tiettyä makua.

Haastateltavan mukaan myös huonon maun rajoilla pyöriskelylle ja mausta toiseen liikuskelulle tulisi antaa mahdollisuus.

Muuronen tuo esille, että jako korkeaan ja “matalaan” kulttuuriin on jo itsessään hyvin ongelmallista.

Hosseini myöntää jaottelun ongelmalliseksi. Esimerkiksi ooppera on alunperin luokiteltu hyvin populaariksi taiteenlajiksi, ja se on vasta myöhemmin saanut korkeakulttuurin leiman.

Muuronen jatkaa, että Friedrich Nietzsche lähti aikoinaan Richard Wagnerin oopperasta ovet paukkuen, sillä hän ei kestänyt sitä, että oopperan yleisö noudatti hyvin tarkkaa porvarillista etikettiä, vaikka hän olisi halunnut yleisön hullaantuvan dionyysiseen ekstaasiin. Nietzsche raivostui, sillä oopperassa käymisen etiketille asetettiin liian tiukat raamit.

Vapauden tematiikka laajenee keskustelussa. Täydellinen vapaus on taiteilijalle harhaa, sillä taiteeseen liittyy aina tiettyjä kahleita, aina ollaan jonkin historian ja toimintakulttuurin kanssa tekemisessä, Hosseini pohtii. Taiteilija ei voi olla irrallaan muusta yhteisöstä, ja vaikka Hosseini itse viihtyy hyvin yksin, eikä pelkää ihmisten kielteisiä näkemyksiä teksteistään, on hänellä silti halu pysyä laumassa ja olla yhteisönsä hyväksymä ja rakastama. Samaan aikaan hän haluaa kuitenkin kritisoida ja kommentoida ilmiöitä, jotka tuntuvat hölmöiltä tai

9

HAASTATTELU huonosti ajatelluilta, ja kirjoittaminen onkin hänelle osittain yritys rimpuilla irti sovinnaisuuden kahleista. Haastateltava kontekstoi tämän taitelijan vapauden näkökulman Allen Gingsbergin Huuto-runoelmaan, jossa Gingsberg kirjoitti avoimesti ihmisen vapaudesta toteuttaa itseään homoseksuaalisuuden iloilla.

Mikäli ihminen on avoin jostakin itselleen tärkeästä, rakkaasta tai vaikka vaikeista ja häpeällisistä tuntemuksista omana itsenään, se on yhteiskunnallisesti hyödyllistä, sillä se auttaa lukijoita näkemään, että he eivät ole yksin tässä maailmassa. Tämä voi parhaimmillaan murtaa tabuja. Tämä on yksi niistä syistä, joiden takia Hosseini on valinnut henkilökohtaisen kaunokirjallisen esseen lajikseen.

Haastattelija laajentaa keskustelussa henkilökohtaisuuden tematiikkaa, ja pohtii, että onko henkilökohtaisuus osa yhteiskunnassa tällä hetkellä vallitsevaa aitouden kaipuun trendiä. Onko olemassa tilaa, jossa ihminen olisi oikeasti aitona, eikä missään roolissa. Hosseini keskeyttää ajatuksen ja tokaisee, että ihminen ei ole missään roolissa ainoastaan juuri vastasyntyneenä. Muuronen jatkaa ja muistelee kuulemaansa radio-ohjelmaa, jossa eräs keskustelija kertoi syynsä raittiudelle olla se, että hän ei pidä humalaisesta ja krapulaisesta itsestään, koska se estää aitona itsenä olemisen. Hosseini hymähtää tähän ja toteaa, että aitona oleminen on ongelmallista, koska kaikki kanssakäyminen, vuorovaikutus ja inhimmilliset rituaalit perustuvat jossakin määrin rooleissa olemiselle.

10

Vaikka rooleista ei voi vapautua, Hosseini haluaa silti pyrkiä kirjoittaessaan mahdollisimman suureen vilpittömyyteen. Siihen, että hän ei esittäisi mitään, vaan että olisi kirjoittaessaan mahdollisimman aidosti omana persoonanaan.

Kuitenkin omana itsenään olemisen voi myös nähdä eräänlaisena roolina, ja Hosseini muistelee Virginia Woolfin ajatusta siitä, että kun esseisti tuo persoonansa absoluuttisen vilpittömästi tekstiin, niin silloin on mahdotonta sanoa kuka esseisti todellisuudessa on. Tuodessaan persoonansa mahdollisimman aidosti ja vilpittömästi tekstiin, kirjoittaminen mahdollistaa Hosseinille sellaisen avoimuuden, tunnustuksellisuuuden ja suoruuden, mitä edes omissa ihmissuhteissa ei voi toteuttaa. Uuden esseekokoelmansa Tie, totuus ja kuolema (2021, Gummerus) eräässä esseessään hän kirjoittaa sairaudestaan hyvin suorasukaisesti, humoristisesti ja alatyylisesti. Hän arvelee, ettei koskaan

HAASTATTELU

“Onko olemassa tilaa, jossa ihminen olisi oikeasti aitona, eikä missään roolissa?” puhuisi ääneen sillä tavalla parhaimmille ystävilleenkään, vaikka heidän välinsä olisivat kuinka avoimet tahansa. Kirjoittaessa avoin vilpitön minä mahdollistaa eräällä tavalla siis suuremman vapauden kuin ääneen lausuttu ajatus. Muurosen mielestä tämä pitää täysin paikkansa, ja kirjoittamisen hän näkee suurimpana mahdollisina vapauden toteuttamisena juuri tästä syystä. Vilpittömyyteen pyrkivä kirjoittaminen toimii hyvänä vastapainona ajassamme, jossa haluamme lukita mielipiteemme.

Taiteellisen vapauden toteuttamiseen liittyy myös se, että tila, jossa taidetta koetaan tai luodaan olisi mahdollisimman otollinen vapaudelle. Muuronen nostaa esille kysymyksen taiteen turvallisesta tilasta, ja pohtii, onko turvallisuuteen pyrkivä tila taiteelle enemmän haitaksi vai hyödyksi. Mahdollistaako vai riistääkö se vapautta? Hosseini itse kaipaa taiteelta enemmän turvattomia kuin turvallisia tiloja. Hän ei tarkoita turvattomuudella sitä, että taide on hyvää silloin, kun hänen eteensä heitetään mahdollisimman paljon raakaa väkivaltaa tai seksuaalista ahdistelua, vaan enemmänkin sitä, että hyvän teoksen tulisi horjuttaa sovinnaisuutta ja pakottaa ajattelu johonkin toisenlaiseen asentoon. Vaikka Hosseini ei usko taiteen turvallisiin tiloihin, hän ajattelee, että jos ihmisellä on jonkinlainen henkilökohtainen trauma ja hän tietää, että tietyt aiheet taiteessa aiheuttavat lamaannuttavaa pelkoa, tulisi taiteen kuluttajan välttää näitä teoksia.

Hänen mielestään on katsojan ja lukijan vastuu ottaa selvää ja välttää teoksia, jotka tulevat todennäköisesti aiheuttamaan turvattomuuden tunteita.

Muuronen tuo esiin negatiivisten kokemusten puhdistavan vaikutuksen.

Turvallisessa tilassa ahdistavien tunteita kokeminen voi toimia eräänlaisena taideterapian muotona. Hosseini allekirjoittaa tämän Aristoteleen ajatuksen katarttisesta puhdistumisesta. Kuitenkin joillekin yksilöille tietyt sisällöt saattavat olla yksinkertaisesti liikaa, ja ahdistavat kokemukset voivat ajaa ihmisen entistä pahempaan solmuun, jolloin kokemus ei ole katarttista tunteiden ravistelua vaan

11

HAASTATTELU inhottavaa pelkoa, jota olisi terveellistä välttää. Toisaalta Hosseini sanoo, että mikään ei estä katsojaa lähtemästä esityksestä eikä lukijaa sulkemasta kirjaa.

Mutta hänen mukaansa turvallisuutta ei voi pitää taiteen ehtona, sillä turvallinen ja turvaton ovat hyvin subjektiivisia käsityksiä. Hän jatkaa, että on olemassa ihmisiä, joille mikä tahansa voi tuntua epämiellyttävältä, jolloin kyse ei välttämättä ole aina turvallisuuden tunteen hakemisesta, vaan siitä, ettei halua kohdata omien arvojen tai maailmankuvan vastaista taidetta. Tällä ei hänen mukaansa ole mitään tekemistä turvallisuuden kanssa, vaan se liittyy ainoastaan haluun pysyä omassa kuplassaan.

Keskustelu jatkuu suuntaan, jossa käsitellään haastateltavan identiteettiä, hänen julkista kuvaansa ja suhdetta yleisöönsä. Hän ei koe itseään taiteilijaksi vaan enemmänkin kirjoittajaksi, joka työskentelee taiteen parissa. Unelmien rinnakkaistodellisuudessa Hosseini haluaisi kirjoittaa kirjoja ja saada elantonsa siitä, mutta hän ei haluaisi olla missään tekemisessä julkisuuden kanssa. Hänen mukaansa yhteiskunnassa elää vahvana ajatus, että kirjailijat tai luovan työn tekijät tarvitsisivat huomiota.

Tämän hän sanoo jossain määrin olevan totta, sillä taiteilija yleensä haluaa, että hänen teoksensa saa yleisöä.

Toisaalta häntä itseään kaikenlainen huomio ja julkisuus pikemmin ahdistaa kuin palkitsee, vaikka huomio olisikin myönteistä.

Hänellä on vaikeuksia sietää omaa kuvaansa lehden sivulla tai sitä, että häntä siteerattaisiin. Tämän takia hän kieltäytyy usein henkilöhaastatteluista, mutta ymmärtää samalla, että joihinkin haastatteluihin on pakko suostua, koska taiteilijan työ vaatii jossain määrin julkisuuden kanssa työskentelyä. Hänen kirjailijanuransa on kuitenkin vielä suhteellisen alussa, joten olisi epäviisasta

“Kirjoittaessa avoin vilpitön minä mahdollistaa eräällä tavalla siis suuremman vapauden kuin ääneen lausuttu ajatus.”

12

jättäytyä täysin ulkopuoliseksi.

Muuronen esittää tähän vastalauseen, että eikö yleisö aina jossain määrin määritä taiteellisen relevanssin. Vaatiiko taide estradin toteutuakseen? Hosseini myöntää,

HAASTATTELU että hän ajattelee taidetta eräänlaisena viestintänä, vaikka taideteos on taideteos siitäkin huolimatta, ettei kukaan ole näkemässä sitä. Taiteesssa on ajatus tekijästä ja vastaanottajasta ja teos on siinä välissä. Kuitenkaan yleisön määrä ei voi olla hänen mukaansa taidetta arvottava tekijä. Se, että kirja on merkittävä yhdelle, on paljon tärkeämpää kuin se, että tuhat ihmistä lukee saman kirjan ja pitää sitä yhdentekevänä. Parhaat teokset ovat toisaalta kuitenkin sellaisia, jotka suuren yleisön mielestä ovat tärkeitä ja merkittäviä. Mutta yleisö ei ole itseisarvo.

Muuronen pohtii vielä haastattelun lopuksi taiteilijuutta ilman yleisöä. On haastava tilanne, jos taiteilija ei saa minkäänlaista arvioita omista teoksistaan, eikä näin ollen välttämättä ymmärrä omaa merkittävyyttään. Taiteilija ilman yleisöä vaatii valtavaa arroganssia, sanoo Muuronen. Hosseinin mukaan tämä on hirveä tilanne, sillä moni hyvä kirja jää kokonaan vaille kritiikkejä. Hänestä esimerkiksi huomio, jonka on hän itse on saanut, on täysin suhteetonta. Monet muut kirjoittajat ansaitsisivat enemmän huomiota. Hänen mielestään elämme huomiotaloudessa, jossa kilpaillaan huomiosta hölinällä ja älämölöllä, ja välillä tuntuu, että kirjoittajan tehtävä on vain tuottaa lisää hölinää.

Kuka loppujen lopuksi kaipaa Silvia Hosseinin näkemystä? Miksi Muuronen nyt haastattelee Hosseinia? Elämme mielipiteiden markkinoilla, jossa räväköiden mielipiteiden kurssi on hinnoiteltu kaikista korkeimmalle. Näillä huutajien markkinoilla mukana olo tuntuu likaiselta. Taiteentekemiseen liittyy näin siis raadollisuus, sillä se on osittain myös raakaa kilpailua ja huomion hakemista omasta työstä, Muuronen havainnoi.

Haastattelun aika alkaa olla lopussa. Hosseini ja Muuronen kiittävät toisiaan keskustelusta, toivottavat hyvää viikon jatkoa ja palaavat takaisin yksityisiin elämiinsä.

Kiri Myllyluoma, Cinema Orion

13

14 Otso Venho, Ilves-Teatteri

HELMI NÖJD

MINÄN LIIKETTÄ

15

ESSEE

Helmi Nöjd

Minän liikettä Annie Ernaux (s. 1940) on ranskalainen kirjailija, joka on tullut laajemmin tunnetuksi Suomessa vasta hiljattain. Maailmalla ja kotimaassaan Ranskassa Ernaux on kerännyt paljon suosiota, ja häntä on myös arvailtu mahdolliseksi Nobel-palkinnon saajaksi. Vuonna 1996 J.P. Roos ja Anna Rotkirch suomensivat Ernaux’n teoksen Puhdas intohimo (Passion simple, 1991). Vuonna 2021 Lotta Toivanen suomensi kirjailijan pidetyn ja palkitun kollektiivisen muistelmateoksen Vuodet (Gummerus, Les années, 2008). Syksyllä 2022 ilmestyy myös yhteisnide Isästä / Äidistä, jotka ovat ilmestyneet ranskaksi omina teoksinaan.

Kiinnostuin Suomessa varjoon jääneestä kirjailijasta luettuani Puhtaan intohimon, jossa vaikutuin tavasta yhdistää henkilökohtaiset rakkauden tunteet yhteiskuntakritiikkiin häpeilemättä.

Laaja tuotanto käsittelee aiheita, kuten naiseus, äitiys, sairastuminen, kuolema ja muistaminen. Aiheiden yleismaailmallisuudesta huolimatta Ernaux’n kirjallisessa äänessä on poikkeuksellista läpivalaisevuutta. Hänen taustansa on työväenluokkainen, ja Pariisiin muuttaminen aikuisiällä merkitsi hänelle suurta elämänmuutosta. Myös Ernaux’n kielestä voi lukea asemoitumisen yhteiskunnan laitamille niin sosiaalisen luokan, sukupuolen kuin taloudellisen tilanteensakin puolesta. Hyväosaisuutta kertyy iän ja ammatinharjoittamisen myötä, mutta tekstien pohjavireessä säilyy tietynlainen ulkopuolisen tarkkailijan näkökulma.

Esikoisteos Les Amoires vides (1974) kertoo ensisijaisen aiheensa, abortin, rinnalla siirtymästä työväenluokkaisuudesta kulttuuriseen keskiluokkaan.

Omakohtaisuuden lisäksi Ernaux’n tuotannossa on vahva poliittinen ja sosiologinen eetos. Kirjailija itse on nimennyt yhdeksi vaikuttajakseen sosiologi Pierre Bourdieun ja Puhtaan intohimon jälkipuheessa J.P. Roos taas nostaa sosiologi Anthony Giddensin.

Ernaux kirjoittaa paljon omasta kirjoittamisestaan. Hän esittää läpinäkyvästi tekstien takana olevat syyt, merkitykset ja pyrkimykset. Hän omaksui jo varhain urallaan omasta elämästään kirjoittamisen, mutta hylkää tiukat lajirajoitteet omaelämäkerrasta autofiktioon (Ernaux, 1993).

Luin peräkkäin kolme eri tavoilla omakohtaista teosta, joissa vaihteleva kirjailijan ”kirjoitetun minän” liukuvuus ja muuntuvuus herättivät huomioni. Puhtaan intohimon minäkertoja on todella näkyvä, kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen teoksen Journal du deborsin (1993, Exteriors 1996) lukija katsoo kertojaa niiden havaintojen kautta, joita kertoja tekee hänelle tuntemattomista ihmisistä.

Tuoreeltaan suomennettu Vuodet taas on irtaantunut yksilön käsittelystä täysin.

16 Teosta voi pitää jopa omaelämäkerrallisuuden kritiikkinä tai pyrkimyksenä

ESSEE

uudistaa genreä. Monissa hänen omaelämäkerrallisissa teoksissaan yhdistyvät henkilökohtaiset ja kollektiiviset tunteet sekä tapahtumat. Sen lisäksi Ernaux’n minä tai tekijäkertoja on ollut läpi tuotannon liikkeessä. Minän liike sopii luontevasti siihen, minkälaisen roolin ja näkökulman kirjailija on milloinkin omaksunut. Tyylin joustavuutta Ernaux perustelee sillä, että hän haluaa kirjoittamisessaan pyrkiä maksimaaliseen dokumentaarisuuteen ja asioiden tallentamiseen. Käytetyn rekisterin, kertojan tai persoonapronominin täytyy ikään kuin palvella sitä, mitä hän yrittää sanoa, joten muodon etsiminen ei ole ensisijaisesti esteettinen kysymys. (Ernaux, 1993.)

Vaikka teokset eivät ole tyylillisesti ja temaattisesti täysin yhteneväisiä, lukukokemuksia yhdisti tietynlainen veto. Tahdon erottaa sen vetävyydestä, josta puhutaan yleisimmin tiivistunnelmaisten juoniromaanien yhteydessä.

Kokemani veto oli luonteeltaan toisenlaista – kirjailijan tapa erityisesti Puhtaassa intohimossa latoa virkkeitä lakonisesti toisensa perään ei anna lukijalle mahdollisuutta keskeyttää lukemista. Teksti kutkuttaa ja vie lukijaa määrätietoisesti mukanaan kuin se olisi oma toimijansa. Teoksissa Exteriors ja Vuodet fragmentaarinen ryöppyäminen tuntuu siltä, kuin lukisi elokuvateatterissa värikylläistä liikkuvaa kuvaa aistit nyrjähdellen.

1990-luvulla ilmestyneessä Puhtaassa intohimossa kuvataan naisen suhdetta naimisissa olevaan rakastajaan, joka saa nimen A. Naisen elämä alkaa rytmittyä miehen kanssa olemisen ja sen odottamisen väliin. Kaikki ajatukset ja toiminnot suuntautuvat mieheen. Puhuja kertoo välttävänsä hiustenkuivaajan käyttöä, koska ei silloin välttämättä kuulisi miehen puhelua. Hän myös kieltäytyy ylimääräisistä työtehtävistä ja puhelun tullessa passittaa aikuiset lapsensa kotiin, jotta voisi antautua tunteelleen täysin. Tilanne, jonka ajallinen kesto on epämääräinen, yltyy siihen, ettei nainen pääse kaipauksestaan kuin hetkeksi rakastellessaan miehen kanssa.

”En voinut katsella televisiota, en selailla aikakauslehtiä, koska kaikki hajuvesi- tai mikroaaltouunimainokset esittävät vain yhtä asiaa: nainen odottaa miestä.” (PI, s. 61) Kertojan kokema epätoivo tulee myös teoksen lopullisen sävyn ja muodon määrittäväksi tekijäksi. Teoksen jälkipuheessa Roosin esittelemä Anthony Giddensin ”puhtaan suhteen” käsite välittyy Puhtaasta intohimosta selkeästi.

Käsite tarkoittaa suhdetta, joka on vapaa esimerkiksi sukulaisuuden, perinteiden tai avioliiton painosta. Puhdas suhde rakentuu pelkästään yksilön tunteiden ja niiden intensiivisyyden varaan. Tällainen suhde on kuitenkin niin intensiivinen, että se voi olla olemassa vain yksipuolisena. Molemminpuolinen puhdas suhde alkaa herkästi muuttua epäpuhtaaksi yhteiskunnassa sitoutumiseen liittyvien konventioiden myötä. (Roos, 1996.)

17

ESSEE Pyrkimykset päästä aikaan ja tunteeseen, joita ei enää ole, ilmenevät pakonomaisena tallentamisena, asioiden toistamisena ja turhautumisena. Kertoja nivoo koko elämänsä tähän mieheen liittyväksi, jolloin hieman epäintuitiivisesti äärimmäisen henkilökohtainen suhde ulossulkemisen sijaan kiinnittää hänet maailmaan ja muihin ihmisiin tiiviimmin (Roos, 1996). Minäkertoja havainnoi, että tunsi rakkaussuhteen aikana elävänsä ”intohimon romaania”.

Kirjoitushetkellä tekstilaji pohdituttaa häntä: kirjoittaako dokumentaarisesti, tunnustuksellisesti vai oikeudenkäyntipöytäkirjojen tapaan. Kirjoittaminen ikään kuin sekoittuu todellisuuteen ja koettuun haluun siitä huolimatta, että Puhtaassa intohimossa todetaan: ”kirjoittamisen ajalla ei ole mitään tekemistä intohimon ajan kanssa.” (s. 72) Jollain tavalla kirjoittamisen tuska rakentuu puhtaan suhteen tuskan päälle.

Puhtaan intohimon kohdalla minä on hyvin näkyvä. Ehkä siksi, että kyseessä on eräänlainen intohimon akuutti kriisi, johon liittyvät tunteet kertojan täytyy elää uudelleen kirjoitushetkellä. Ernaux kirjoittaa hallitusti, mutta toistaen samaa tarkoittavia asioita, kuten ”en enää tehnyt muuta kuin odotin” (s. 8), ”minulla ei ollut muuta tulevaisuutta kuin seuraava puhelinsoitto” (s. 11) tai ”nautinnosta oli tullut tuskan odotusta” (s. 50) . Teos ei pyrikään kertomaan muuta kuin yhden naisen kokemuksen tämän tunteisiin ja sisäisiin kokemuksiin tarkentaen. Tästä huolimatta Ernaux on todennut, että kirjoittamalla häpeän tunteita aiheuttavasta asiasta rehellisesti, myös muut puhtaita suhteita kokeneet voivat päästää häpeästä irti (Roos, 1996).

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Journal du dehors (1993), englanniksi Exteriors (2001) kuvaa katkelmallisessa päiväkirjamuodossa nopeita kohtauksia ulkomaailmasta. Näyttämöinä ovat metrot, asemat, ostoskeskukset ja laitakaupunki. Kohtaukset ovat väläyksenomaisia ja liikkeessä kuten eurooppalainen suurkaupunki on. Katkelmissa Ernaux käsittelee tiiviistä ja lyyrisestä muodosta huolimatta tarkkanäköisesti yhteiskuntaluokkiin ja ulkopuolisuuden tunteisiin liittyviä teemoja.

18

Tämän teoksen kohdalla varsinaisia tekstejä kehystävät kirjailijan alkusanat.

Vaikka tekstit ovat syntyneet ulospäin suuntautuvista havainnoista, niiden kudelmista löytyy paljon kirjailijaa itseään. Taustalla on Ernaux’n esipuheessa nostama ajatus huokoisesta ihmisestä, jonka läpikulkevat ihmiset vaikuttavat häneen ja herättävät uudelleen muistoja ja tunteita. Toisaalta lukija hahmottaa myös tekijän pyrkimyksen tehdä todesta kirjallisuutta. Pienet katkelmat eivät ehkä yksittäisinä teksteinä luettuina vaikuttaisi kaunokirjallisuudelta, mutta kynnystekstin avulla ja kokoelmaksi taitettuna niissä viriää kaunokirjallista syvyyttä ja arvoa. Tekstikatkelmat alkavat keskustella toistensa kanssa, ja havaintojen massasta syntyvä vaikutelma taas paljastaa jotain kirjoittavasta ihmisestä sekä hänen katseensa suunnasta.

ESSEE ”(I realize that I am forever combing reality for signs of literature.)”

(Exteriors, s. 35) Kirjailijan tuotannon kontekstissa teosta pidetään ensimmäisenä, jossa Ernaux on kyennyt jättämään menneisyytensä taakseen. Yksikön ensimmäisen persoonan käyttö on vähäistä, muttei olematonta. Hetkittäin kertoja piirtyy esiin tekemänsä

“Keho, yksikössä kirjoitettuna, käsittää kaiken.” havainnon liikuttamana, jonkinlaisen tajuamisen seurauksena. Tajuamiset liittyvät usein kirjallisuuteen, kirjallisuuden ja todellisuuden väliseen suhteeseen tai itsen ja ympäristön sekä tuntemattomien kaupunkilaisten yhteyteen. Kenties teoksen siteeratuin virke käsittääkin ajatuksen siitä, kuinka kaupunkitilassa nimettömäksi jäävät ihmiset kulkevat oman tilan kautta: ”I am visited by people and their lives – like a whore.” (s. 50) Näen päiväkirjamuotoon kirjoitetun teoksen ja muistelmateos Vuodet välillä yhteyden ja kehityskaaren. Exteriors aloitti teemojensa näkökulmasta siirtymän loitommalle sellaisesta omaelämäkerrallista kirjoittamista, jossa minäkertoja käsittelee tiiviisti ja yhdestä näkökulmasta itseään koskevia asioita. Vuodet asettuu pitkälle aikajanalle alkaen sotienjälkeisestä ajasta tullen 2000-luvulle saakka. Kollektiivisessa muistelmassa persoonapronomini vaihtuu passiivista me-muotoon. Minä-muotoisia virkkeitä esiintyy vain harvoin, ja silloinkin niillä viitataan muihin kuin itseen. Keskiössä on kokonaisen sukupolven kokemus, ja kysymys siitä, mitä voi enää muistaa, kun teknologia jo omistaa muistomme.

Teoksen alkusivuilla kuuluu pyrkimys päästä käsiksi niihin tapahtumiin, jotka kerran olivat: ”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella.” (s. 14) Vuodet rakentuu inhimillisen aineksen kuvauksen lisäksi erilaisista uusista kulutustavaroista, tuotemerkeistä, ruoka-aineksista, tuoksuista ja kehittyvästä teknologiasta. Teoksessa materia syrjäyttää muistot tai ainakin materia kiinnittyy niihin. Erityisesti naisten omaelämäkertoja ja runoutta tutkinut yliopistonopettaja Valérie Baisnée on kirjoittanut artikkelin teoksen kollektiivisuudesta ja materiaalisuudesta. Hän esittää, että Ernaux’lle elämästä kirjoittaminen on vaatinut erontekoa kapeaan minäkeskeiseen näkökulmaan. Me-muotoisella kerronnalla Ernaux pääsee käsiksi muistamisen teemaan, mutta muistellessaan juuttuu kiinni kapitalismin kaikkialle ulottuvaan rojuun (Baisnée, 2018).

Teos alkaa puhtaalta pöydältä, mutta kerronnan edetessä pöytä ei täytykään kirjoitetuista liuskoista vaan alkaa muistuttaa vanhan tavaran museota.

Samalla Vuodet kulkee fragmentaarisen muotonsa takia vastahankaan myös tarinankerronnassa. Siinä ei ole yhtä toista tärkeämpää kohtaa, vaan jollain tavalla kaikki on yhtä merkityksellistä tai merkityksetöntä.

19

ESSEE ”Keho, joka pysyi ”kunnossa” hölkällä, jumpalla ja aerobicilla ja sisäisesti puhtaana Évianin kivennäisvedellä ja jugurtilla, muuttui entistä ehommaksi. Keho ajatteli puolestamme.” (Vuodet, s. 134) Esseessään ”Towards a transpersonal I” Ernaux määrittelee teoksensa Une femme (1987) kertojan persoonattomaksi, tuskin miksikään sukupuoleksi ja joskus jopa enemmän ”toiseksi” kuin ”minuksi”, transpersoonalliseksi. (Ernaux, 1993) Voidaan tulkita, että teoksessa Vuodet yhdestä kehosta kirjoittaminen ”ilmaisee samankaltaista yhden tietoisuuden ylle nousevaa identiteettiä. Kokonainen sukupolvi pienenee yksilöksi ja yksilö laajenee sukupolveksi. Keho, yksikössä kirjoitettuna, käsittää kaiken ja vangitsee ikään kuin ajan hengen. Vain näin pitkällä aikavälillä on nähtävissä suuria linjoja ja muutoksia, jotka Ernaux ilmaisee neutraalilla lämmöllä suhtautuen armollisesti omaan sukupolveensa.

Yksilökeskeisen omaelämäkerran kritiikissä Ernaux kiinnittyy hienoon jatkumoon, kun minä-muotoista kerrontaa ovat haastaneet esimerkiksi Marguerite Duras, Roland Barthes, Gertrude Stein, Nathalie Sarraute ja Julia Kristeva.

Monet, erityisesti naiskirjailijat ovat tehneet kokeilevuudesta ja lajirajojen haastamisesta omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen kuuluvan ominaisuuden.

Ernaux’n kohdalla minän häivyttäminen on merkinnyt katseen kääntämistä maailmaan. Näin ollen teosten sävy on henkilökohtaisen lisäksi sosiologinen ja historiallinen poistumatta kaunokirjallisuuden alueelta. (Baisnée, 2018.)

Tutustuin kirjailijaan, joka erikoisella tavalla pysyttelee tutuissa aiheissaan kiertämättä kehää. Hänen kirjansa muodostavat toisiinsa yhteydessä olevan kokonaisuuden, sillä teoksesta toiseen liukenee ajatuksia, arvoja, henkilöitä ja yksityiskohtia. Pyrkimys muistaa ja tallentaa ajan merkit kaunokirjalliseen muotoon ihastuttaa minua:

Kirjallisuus: Ernaux, Annie 2001: Exteriors. käänt. Tanya Leslie. Fitzcarraldo Editions. Ernaux, Annie 2001: Exteriors. käänt. Tanya Leslie. Fitzcarraldo Editions.

Ernaux, Annie 1996: Puhdas intohimo. käänt. J.P. Roos ja Anna Rotkirch. Juva: WSOY. Ernaux, Annie 2021: Vuodet. käänt. Lotta Toivanen. Keuruu: Gummerus.

Lähteet: Baisnée, Valerie 2018: ”I am She who does not speak about herself ”: Annie Ernaux’s Impersonal Autobiography The Years. The European Journal of Life Writing, VOL VII (2018) Ernaux, Annie 1993: ”Towards a transpersonal I” Julkaistu alunperin kokoelmassa & Cie, University of Paris-X. Myöhemmin Ernaux’n verkkosivuilla 20 Autofictions https://www.annie-ernaux.org/texts/vers-un-je- transpersonnel-2/. Viitattu 9.3.2022.

ESSEE

”Hän tavoittelee tuntemuksia, jotka ovat jo olemassa mutta joilla ei ole nimeä, niin kuin vaikka nyt tuntemus, joka ajaa hänet kirjoittamaan.” (Vuodet, s. 212)

Kiri Myllyluoma, Ilves-teatteri

21

ESSEE

22 Otso Venho, Veräjämäki

JIMI HOLMBERG

Pelin hinta

23

ESSEE

JIMI HOLMBERG

Pelin hinta Kuten useimmat vuosituhannen lopussa syntyneet, vietin nuoruuteni enimmäkseen videopelejä pelaten. Pelit tarjosivat paitsi ajanvietettä sosiaalisesti aralle lapselle, myös mahdollisuuden imeytyä uusiin maailmoihin, samaistua toisen henkilön kokemusmaailmaan.

Pelaamisella on ollut lähtemätön vaikutus niin huumorintajuuni, ihmiskäsitykseeni kuin ambitioihini elokuvantekijänä. Uskon yhä, että pelit voivat olla niin ensiluokkaista viihdettä kuin sielua järisyttäviä taideelämyksiäkin.

Mutta vaikka nautin peleistä, en ole ikinä ollut hyvä niissä.

Voisi oikeastaan sanoa, että vihaan pelaamista.

Arkikielessä peli-sanaan liittyy olennaisesti ajatus kilpailemisesta.

Kilpaileminen on aktiivista kamppailua vastustajan (ihmisen tai tietokoneen) voittamiseksi. Pelissä on aina häviäjä – jos ei se toinen, niin sinä. Häviö on pelin nöyryyttävä loppu, jota tulee välttää viimeiseen asti.

En ole kovin kilpailullinen, eikä häviäminen itsessään haittaa minua.

Pelit ja sitä ympäröivä yhteisö kuitenkin tekevät häviämisestä maailmaa suuremman asian. Jos olet online-pelissä liian huono, tiimisi potkaisee sinut ulos serveriltä.

24 Jopa yksinpelattavat seikkailupelit

rankaisevat pelaajaa tappiosta dramaattisella ja korviasärkevällä game over -musiikilla.

Pelaamiseni loppuikin samasta syystä kuin muut lapsuuden harrastukset: hauskanpito oli ohi, piti alkaa voittaa.

Aloin olla rasite futistiimille, kun en saanut palloa verkkoon. Lensin ulos bändistä, kun kitaristi halusi kolmansien treenien jälkeen tehdä hommasta ammattimaista. Lakkasin pelaamasta kaveriporukassa, kun he halusivat kilpasarjaan ja minä pysyä kasuaalina.

Kun maailma pelillistyy, myös pelaamiseen liittyvä jargon leviää.

Pelisäännöt, pelipaikat, pelikentät, kilpailut ja strategiat ovat lehahtaneet piilaakson pöhinäpesistä yleiskieleen ja alakoulujen opetussuunnitelmiin.

Matematiikan ja taloustieteen parista siinnyt peliteoria on ulotettu koskemaan koko yhteiskuntaa.

Kansanomaistetusti: peliteorian mukaan kaiken voi nähdä pelinä, kahden tai useamman toimijan välisenä kamppailuna resursseista ja pyrkimyksenä voittaa toinen.

Politiikka on peliä, parisuhde on peliä, työhaastattelut ovat peliä. Kaikki sosiaalinen vuorovaikutus on peliä sääntöineen ja panoksineen.

ESSEE En ollut tyyppiesimerkki sosiaalisesti arasta lapsesta. Olin hyvinkin avoin ja puhelias, mutta yläasteella opin vihdoin häpeämään itseäni ja kiinnostuksenkohteitani. Pääsin kokemaan kaikki kiusaajan käsikirjan klassikot, mutta naamalle röyhtäilyä ja niskaani ripoteltua, ruusunmarjoista tehtyä, kutituspulveria enemmän minuun sattui erilaistaminen.

Minulle tehtiin selväksi, että olen toisenlainen kuin muut, että pelkässä tavassani puhua oli syy nauraa selkäni takana. Kiusaaminen alkoi aina samalla kaavalla: pintapuolisesti itsevarmat mutta hyväksyntää hakevat ihmiset lähestyvät minua, koska olen alkajaisiksi hillitty ja kohtelias. Kun he huomasivat, etten osannut vastata vitseihin ja kuittailla takaisin, he päättelivät, etten osaisi myöskään lyödä lujempaa. En osannut laittaa vastaan, mikä ärsytti heitä lisää, eli kiusaamistani perusteltiin tavallani reagoida kiusaamiseen. Olin schrödingerin kiusattu.

Kokemaani tunnetta, että olen peruuttamattomalla tavalla huonompi kuin muut ja se paljastuu heille hetkenä minä hyvänsä, kutsutaan nykyään sosiaaliseksi ahdistukseksi. Se ei kerro koko totuutta. Ei minua ahdista nähdä ihmisiä tai puhua heille, minua ahdistaa pelata.

Kutsu työhaastatteluun, toiset treffit, maailmansodat: kaikki riippuvat siirroistamme sosiaalisella shakkilaudalla. Kotibileissä viattomasti aloitetut kortti- tai juomapelit muuttuvat nekin osaksi suurempaa peliä, jolla määritellään sosiaalinen nokkimisjärjestys. Ihminen pakenee

“Pelaamiseni loppuikin samasta syystä kuin muut lapsuuden harrastukset: Hauskanpito oli ohi, piti alkaa voittaa.” arjen sosiaalisia pelejä vapaaajalleen, jonka hän viettää pelaten sosiaalisia pelejä. Pervo ajatus. Siksi tulen nykyään kotibileisiin vasta siinä vaiheessa, kun kaikki ovat liian seipäässä miettiäkseen sosiaalisia kiemuroita. Pitäkää korttinne! Minä otan nyt kaljaa.

Tunnen säännöt ja hallitsen ne tiettyyn rajaan asti. Jos ensitreffit sitä vaativat, osaan kiskaista naftaliinista normaalin ihmisen nahat ylleni. Kun vedän vatsaa sisään, seesteistä aikuista esittävä valepuku pysyy ylläni keskimäärin kuusi tuntia. Sitten saumat alkavat ratketa. Ensin saatan sanoa jonkun kohtuullisen normaalin lauseen vähän oudolla äänenpainolla ja tunnelma alkaa kuolla. Treffikumppani nauraa kiusaantuneesti, kertoo pintapuolisesti ja häpeillen mielenkiinnon kohteistaan.

Esitän lisäkysymyksiä, yritän saada hänet analysoimaan aihetta syvällisemmin ja innostaa häntä innostamaan minut. Ei auta.

Sitten se raukka menee kysymään, mikä minua innostaa ja kiinnostaa maailmassa. Rrräts! Nahka repeää ja ulos purskahtaa tunnin luento viimeisimmästä hyperfiksaatiostani, Ison-Britannian puoluepolitiikasta.

Juoksen baarin liitutaululle ja piirrän vertailevan graafin parlamentista ennen ja jälkeen Tony Blairin puheenjohtajakauden. Kaiken tämän

25

ESSEE

aikana kysyn deitiltäni useita kertoja, haluaisiko hän tehdä jotain muuta, kiinnostaako asia häntä ollenkaan, mistä häntä kiinnostaisi puhua. Hän vakuuttelee, ettei häntä ollenkaan haittaa, kiva vaan että puhut :) Käteni tärisevät innostuksesta, kun näytän aihetta sivuavia meemivideoita.

Lopulta puhelin osoittautuu liian pieneksi ruuduksi, ja kiinnitän läppärini HDMI-piuhalla baarin televisioon kiinni. Hetken koko baari saa seurata fudiksen sijasta Jeremy Corbynin puheista tehtyjä remixejä. En tajua hävetä edes kantisten huudellessa herjauksia, joten deitti tekee sen puolestani.

TED-talkini päättyy. Onks sulla hei mitään kysymyksiä? Mitä mieltä sä oot aiheesta? Deitin kasvoille on noussut se ilme, hänen aivonsa raksuttavat autopilotilla ja sormi syyhyää jo seuraavan matchin kohdalle. Ihan hyvä vain; sosiaalinen peli on rankkaa duunia. Parempi pelata itsensä ulos ajoissa, ettei tarvitse tuhlata kuutta tuntia enempää.

Tapani keskustella rakentuu pitkän ja polveilevan ajatuksenjuoksun ympärille.

Osapuolet pitävät vuorotellen intohimoisia monologeja, joilla he myyvät kiinnostuksen kohteensa toisille. Minusta oikeat keskustelun jäänmurtajat ovat isoja kysymyksiä, sillä ne avaavat ja rentouttavat meidät, paljastavat arvomme ja ajattelutapamme. Small talk toimii minun vuorovaikutusfilosofiassani väylänä, joka johtaa meidät isojen ja kutkuttavien kysymysten äärelle.

26 Väitän kuitenkin, että liian iso osa

ystävyys- ja parisuhteista ei ole koskaan edennyt käytävävitsailua syvemmälle psykologiselle tasolle. Syy on pelin säännöissä: jos poikkeat small talkista, saatat menettää itsestäsi luoman stoalaisen järkevän kuvan. Jos osaat valehdella nopeasti voivasi hyvin tai olevasi aikuismaisen kiireinen, heittää vähän itseironista läppää ja hymähdellä empaattisesti, olet hyvä pelikaveri.

Liian lörpöttelevä, liian nopeasti filosofiseksi ryhtyvä ihminen tuntuu riskiltä, koska hän ei osaa säädellä itsestään antamaansa informaatiota.

Hänen kanssaan ei siis kannata liittoutua. Tämä pelko siitä, että meidät suljetaan ulos pelistä, saa meidät siis pitämään tietynlaiset ihmiset jo kategorisesti ulkona siitä.

Kukaan ei taida vakavissaan väittää, että “normaali ihminen” on kliinisen täydellinen. Kuka tahansa henkiin herätetyltä Sims-hahmolta näyttävä esiintymiskouluttaja kannustaisi minua olemaan paras versio itsestäni, löytämään sen mun jutun. Ongelma on, jos ihminen ei osaa esittää normaalia, hän vaikuttaa arvaamattomalta ja epäluotettavalta.

Työhaastattelijat, treffikumppanit ja pääsykoeraati haluavat nähdä, osaatko vetää maskin päälle — ja osaatko pelata. Jos osaat esittää normaalia kun sitä vaaditaan, olet normaali. Jopa omia erikoispiirteitään ja outouksiaan voi tuoda esiin, kunhan mukana on aimo annos häpeää ja itselle naureskelua. Muutenhan vaikutat siltä, että sinä hyväksyt nämä piirteet itsessäsi!

Sosiaalinen peli tarkoittaa, että sitä taitamattomat jäävät ulos kouluista ja työpaikoista, jotka he muuten ansaitsisivat. Sillä ei ole väliä, mitä

Kiri Myllyluoma, Ilves-teatteri 27

osaat, vaan oletko hyvä tyyppi — tai osaatko esittää sellaista. Ketään ei haittaa, valehteletko oman etusi nimissä, koska kaikki valehtelevat — se on osa peliä. Julminta on, että mukavat ja sydämelliset ihmiset jäävät ilman ystäviä, koska olemme aivopesseet toisemme uskomaan, että keskustelujen on kuljettava tiettyä kaavaa tietyin säännöin. Ihmiset esittävät pitävänsä toisistaan vaikkeivät pitäisi ja vihaavansa heitä joista pitävät.

Kun suuresti kunnioittamani, yleensä lempeä ja sydämellinen, työkaverini alkoi kärsiä pahasta stressistä, hän purki sen kollegoihin heittelemällä asiattomia ja ilkeitä kommentteja.

Käytös tuomittiin yhteisössä ensin asiallisesti ja jämäkästi, mutta pian esiin kaivettiin kahvihuonepsykologian oppikirjat. Tämä työkaverihan oli ylikorostetun kohtelias, vetäytyvä, muutenkin vähän outo. Siinähän oli aina jotain vialla, ei ihan hallinnut peruskeskustelua, sillä oli ihan hassut kiinnostuksen kohteet.

Rinnassani kuohahti. Tunsin tarpeen nousta puolustamaan. En työkaverini käytöstä, vaan hänen oikeuttaan olla oma itsensä. Miten saatamme tehdä näin julkeita oletuksia toisen käytöksestä hänen olemuksensa

28

ESSEE

perusteella? Kun sosiaalisesti erilainen henkilö toimii väärin, se yleistetään hänen persoonansa ongelmaksi ja syyksi sulkea hänet ulos yhteiskunnasta. Small talkin sujuvasti osaava mukava kaveri saa kaiken anteeksi vaikkei pyytäisikään, kunhan huuli heiluu ja pepsodent välähtää.

Tämän kaiken halusin sanoa. En tehnyt niin.

Nyökkäilin muiden mukana, kun he sanoivat osanneensa aavistaa.

Hiljaisuus oli minun strategiani.

Peliteoreettinen näkemys sosiaalisista tilanteista on kylmä — joko osaat pelata, tai häviät, putoat pois sosiaalisesta asteikosta. Miten näkemyksemme ihmisyydestä voisi muuttua, jos näkisimme nämä sosiaaliset tilanteet enemmänkin estradeina?

Peli laittaa meidät kilpailemaan keskenämme, mutta estradilla kaikki ovat yhdessä osana kokonaisuutta.

Näyttämöllä ei ole epäonnistumisia; esityksiä toki kirjoitetaan, harjoitellaan ja rakennetaan kuukausia, mutta kun näytöksen hetki koittaa, teos lähtee kirjoittajan ja ohjaajan käsistä hetken haltuun. Artikulaatioharjoitteet ja askelten rytmitys ovat menneisyyttä:

“Ketään ei haittaa, valehteletko oman etusi nimissä, koska kaikki valehtelevat — se on osa peliä.”

ESSEE

esityksen aikana mokat, takeltelut ja kompastumiset muuttuvat kiinnostaviksi esitystä elävöittäviksi hetkiksi.

Hyvä teatteriohjaaja tietää, että sattuma puhaltaa esityksen eloon, eikä siksi piiskaa näyttelijöitä virheettömään tekniseen suoritukseen. Emme halua kiiltäväksi puunattua pintaa, vaan rosoja ja saumoja. Vasta niiden kautta näemme oikeasti esityksen sisään.

Estradilla ei ole sijaa yksilöiden väliselle mittelölle, se päin vastoin turmelee kokonaisuuden. Yksilöiden väliselle tasaveroisuudelle rakentuva esitys antaa kaikille tilaa olla oma, ainutlaatuinen itsensä. Kilpailutilanteet ovat jatkuvaa keinotekoista vertailua, jossa osallistujamäärää karsitaan niin kauan, kunnes “paras” yksilö on löydetty. Estradille katsova saa päättää itse, keneen hän kiinnittää huomion, eikä se läheskään aina ole parrasvaloissa paistatteleva “päähenkilö”.

Estradi antaa meille mahdollisuuden tulla katsotuksi. Marcel Duchamp muutti pisuaarin taideteokseksi ja analyysin kohteeksi tuodessaan sen näyttelyyn vuonna 1917.

Maalin kuivumisesta löytynee useampi elokuva. Jos katsomme vuorovaikutustilanteita estradina, hyväksymme kaiken mitä siellä on ja suhtaudumme siihen kiinnostuksella.

Emme odota työnhakijalta mitään erityistä tai aja häntä tiettyyn muottiin, vaan katsomme uteliaasti, mitä hänessä on?

“Kauneus on katsojan silmässä.“ “Etsivä löytää.“

“Jos katsot, voit nähdä.”

Joskus kliseissä piilee viisaus. Jos vain maltamme katsoa toisiamme ohi prosessin, kaavojen ja koodikielen, voimme nähdä kaiken sen potentiaalin, joka meissä piilee.

Olisimmeko toisillemme armollisempia, jos katsoisimme sosiaalisia tilanteita kuin kaikille avointa estradia? Olen optimistinen mutta varautunut; tässäkin kauniissa ajatuksessa on omat rosonsa.

Ensinnäkin: estradi luo odotuksia niin esiintyjälle kuin yleisölle. Edes paatuneimmat realistit eivät halua katsoa tavan tallaajan rumaa pärstää teatterilavalla. Korotettu maa on arvokasta, sitä ei saa annettavan maan matosten tallattaviksi! Sama pätee sosiaalisiin tilanteisiin — tilaa ottaviin ihmisiin kohdistuu suuria odotuksia.

Oletamme, että mielipiteistään ääntä pitävillä ihmisillä on suuret luulot itsestään, ja heidät on laitettava ruotuun.

Toiseksi: siinä missä peliteoriassa puhutaan strategiasta ja säännöistä, teatterin ja kuvataiteen kaltaiset liberaalit taidealat rakastavat ajatusta “näkökulmista” ja “kiinnostavuudesta”. Kuten ylempänä mainitsin, todellisuus ei kiinnosta ketään. Siihen on saatava näkökulma, jokin kiinnostava tarina.

Ihmisten oikeat kokemukset, ajatukset ja osaaminen jäävät toissijaisiksi, kun haluamme kuulla toisiltamme vain yhä hurjempia stooreja. Mihin johtaja tarvitsee johtamisosaamista tai rehellisyyttä, jos hän osaa kertoa kolmiosaisen tarinan siitä, kuinka hänen aikuisiän aknensa aiheuttamat

29

ESSEE

traumat kasvattivat häntä ihmisenä?

tarina erottaa sinut joukosta.

Kun teknologinen kehitys on tehnyt tosimaailman representoinnista suhteellisen helppoa (kts. realistinen elokuvailmaisu, superimmersiiviset videopelit), ei se jaksa enää kiinnostaa meitä. Realistisen otteen eteen rehkineet elokuvantekijät tekevät turhaa työtä, kun katsoja toteaa näkevänsä tällaista synkistelyä ihan tarpeeksi arkielämässään. Teit sitten dokumenttielokuvia tai abstrakteja värikokeiluja, teoksistasi etsitään paitsi jotain selkeästi osoitettavaa yhteyttä reaalimaailmaan, myös draaman kaarta ja kertomuksen

Kun olemme kuulleet tarpeeksi monen köyhän, mielenterveyskuntoutujan ja pakolaisen kärsimyksistä, ne eivät jaksa enää kiinnostaa meitä. Anna minulle hyvä tarina, katsotaan sitten niitä ihmisoikeuksia.

Ei ole kyse siitä, kuinka paljon kärsit, vaan kuinka hyvän tarinan kärsimyksesi kertoo.

“Miten näkemyksemme ihmisyydestä voisi muuttua, jos näkisimme nämä sosiaaliset tilanteet enemmänkin estradeina?” piirteitä. Ihan kivat kuvat, mut mitä sä haluut sanoo? Kuka täs oikeen on päähenkilö?

Sama tapahtuu ihmisten kokemuksille ja elämäntapahtumille.

Käymme kohti totuuden jälkeistä aikaa, jossa tarinat ja niiden herättämät fiilikset ovat reaalimaailman tapahtumia tärkeämpiä. 2000-luvun informaatioteknologinen vallankumous toi mukanaan ajatusten ja kokemusten inflaation.

30 Kun kokemuksia on kokonaisten sosiaalisten medioiden verran, hyvä

Hait sitten työpaikkaa tai kelan tukia, pelin hengen sisäistäminen pitää sinut elossa. Humoristit eivät turhaan kutsu sosiaalitukien hakuprosessia “rottaralliksi”. Heikoimpien taistelussa leivänmurusista parhaiten selviävät ne, jotka paitsi juoksevat labyrintissa muita lujempaa myös tuntevat sen joka mutkan ja kulman. Sillä ei ole väliä, kuinka paljon tarvitset palkintorahoja, vaan mitä teet ne voittaaksesi. Ihan kuin mitä tahansa kännykkäpeliä räpläisi.

Krediittien sijaan keräät sosiaalitukia, vastustajina toimivat muut heikkoosaiset.

Viimeiseksi: peliteoria on oikeassa siinä, että kaiken voi pelillistää.

Peli vaanii esiripun takana, odottaa pääsevänsä ujuttamaan strategioita ja kilpailuasetelmia leikkimieliseen improon. Missä lauletaan, siellä kohta lauletaan kilpaa.

Tässä ei suoranaisesti ole mitään väärää, mutta peli on riistäytynyt käsistä. Se on alkanut pelata pelaajillaan. Emme enää kyseenalaista, miksi teemme tiettyjä asioita, miksi arvotamme toisia sosiaalisia vuorovaikutustapoja ohi toisten. Emme osaa sanoa, miksi toista hyljeksitään, vaikka hän ei ole tehnyt mitään väärää. Toteamme sen olevan osa peliä, ja jatkamme eteenpäin.

ESSEE “Peli”, kuten “tarina”, on muuttunut tyhjäksi, itseisarvoiseksi pöhinäfraasiksi, jolla oikeutetaan kaikki, myös se itse.

Meidän on tullut aika määritellä pelin säännöt uudelleen, ja tällä kertaa antaa jokaiselle mahdollisuus tulla mukaan.

Otso Venho, Ilves-teatteri

Kiri Myllyluoma, Ilves-teatteri 31

32 Kiri Myllyluoma, Cinema Orion

ESSEE

OTSO VENHO

Saleista, varjoista ja valonarkuudesta Näkyvän valo ja sen puute.

Jokaisella teatterisalilla on oma kaikunsa.

Tsai Ming Liangin ohjaama, vuonna 2003 ilmestynyt elokuva Goodbye, Dragon Inn kuvaa erään illan viimeistä elokuvanäytöstä Fu-Ho -teatterissa, Taipeissa. Elokuva tapahtuu elokuvanäytöksen, King Hu:n vuoden 1967 wuxia-klassikon Dragon Gate Innin, ympärillä. Elokuvaan upotetussa elokuvassa kiinalaisessa mytologiassa marinodut taistelulajien taitajat tappelevat konkreettisia ja metafyysisiä demoneja vastaan. Parhaat päivänsä nähneen elokuvateatterin piiristä ei elokuvassa poistuta.

Dragon Gate Inn hohtaa ison osan elokuvasta teatterin kankaalla aaveen lailla, ja kun se ei näy, se kaikuu teatterisalin eri kolkissa. Elokuvat ovat tyyliltään ja rytmiltään hyvin erilaisia, liki vastakohtia, jotka kuitenkin herättävät toisensa eloon.

●

● ●

Nick Pinkerton kirjoittaa Goodbye, Dragon Inniä käsittelevässä, samannimisessä kirjassaan Wuxia sanan etymologiasta.1 Hänen mukaansa sana Wuxia kätkee sisäänsä paradoksin: kiinankielinen sana wu kirjoitetaan yhdistämällä kaksi muuta merkkiä, zhi ja ge. jotka tarkoittavat pysähdy ja tappele. Sana siis ehdottaa kehämäisesti, että tappelu voidaan lopettaa vain tappelemalla. Xia taas kääntyy kutakuinkin ”ritarillinen sankari”.

Viime kesänä menin ensimmäistä kertaa pummilla elokuvaan, vahingossa.

Olen ainoastaan kerran ollut elokuvanäytöksen ainut katsoja.

Perjantai-illan elokuvana oli tuolloin Peter Greenawayn elokuva Prosperon kirjat (1991). Vaeltelin ympäri salia ja kokeilin eri tuoleja.

Goodbye Dragon inn asettaa keskiöönsä elokuvan katsomisen tavat.

Elokuvassa katsotaan hajanaisten yhteisöjen olkien yli tilassa, joka

1 Nick Pinkerton: Goodbye, Dragon Inn, (Fireflies Press, 2020)

33

ESSEE

antaa kunkin mukautua siihen omana itsenään. Elokuva kuvaa salin pimeyden mahdollistamaa ideaa jaetusta anonymiteetistä. Roland Barthes on kirjoittanut esseessään “Leaving the movie theater”2 elokuvan katselukokemusta tavalla, jonka voi kuulla kaikuvan Fu Ho -teatterin salissa, ja jota hän kutsuu lemmekkääksi etäisyydeksi: ”We turn our face toward the currency of a gleaming vibration whose imperious jet brusher our skull, glancing off someone’s hair, someone’s face. As in the old hypnotic experiments, we are fascinated.”

● ● ● ●

Ehkä katse kokee vain ainaista tarvetta vaeltaa hohtavalta kankaalta pitkin niskoja, sylejä ja seiniä. Seittiä, johon tarttua.

Vuonna 2015 Helsingin keskustassa Siperian perältä raahattu filmikopio räjähti kesken projektorin testikierroksen.

KAVI:n aikaisessa Orionissa, Bressonin Papin päiväkirjan (1951) aikana alkoi katsomossa käsirysy. Silloin vihaan sekoittui mykkää kaipuuta.

Barthesia parafraseeraten: Uneksunta ei tapahdu vain elokuvan ja katsojan välillä, vaan myös hänen ympärillänsä.

Elokuvanäytöksen keskeisyys tuo Goodbye, Dragon Inniin selkeän ja määrittävän ajallisen horisontin. Elokuvan otosten sekä niiden välisten leikkausten rytmissä ja tyylissä on selkeä pulssi, jonka kautta elokuvassa virtaava aika kytkeytyy yhteen.

Goodbye, Dragon Innin ensimmäisessä otossa kamera liukuu verhon takaa ihmisten täyttämään saliin kuin voyeuristinen katse. Dragon Gate Innin alku ei merkitse katsojille samaa, kuin Goodbye, Dragon innin, katsojalle. Goodbye, Dragon Innin ja Dragon Gate Innin, katselijoiden katseet kuitenkin limittyvät intiimisti, kun elokuvat alkavat samalla hetkellä. Katselijan silmä karkaa nopeasti taustalla pyörivästä elokuvasta kohti katsomoa: ihmisten kasvoja ja siluetteja. Staattisen alustuksen myötä elokuvasali muistuttaa suljettua dioraamaa. Elokuvan edetessä näytöksen katsojat tulevat pikkuhiljaa tutuiksi, ja heidän omakohtaiset tapansa olla yhteydessä elokuvaan ja teatteriin nousevat pintaan. Ihmiset ja kamera eivät tahdo pysyä paikallaan.

Ennen pitkään kamera karkaa salista kohti elokuvateatterin muita osia, käytäviä ja piilopaikkoja, joihin katsojat vaeltavat elokuvan aikana kuka mistäkin syystä.

2 Julkaistu alun perin vuonna 1975 ranskaksi nimellä En Sortant du Cinéma, Communcations lehdessä.

34 Esseestä on useita käännöksiä, mutta käytän tekstissäni Richard Howardin käännöstä vuodelta 1984, joka sisältyy Howardin kokoamaan esseekokoelmaan The Rustle of Language.

ESSEE

Tsaille tyypillinen staattinen kuvaus ja mise-en-scène, eli näyttämöllepano, asettavat tilat alttiiksi pienillekin “Elokuva kuvaa salin pimeyden mahdollisille visuaalisille ja mahdollistamaa ideaa jaetusta auditiiviselle havainnoille.

Jalkaproteesin ääni kaikuu anonymiteetistä.” silloin tällöin salissa. Yhdessä elokuvan kohtauksessa tupakkaa polttavan katsojan fyysistä tilaa kavennetaan monesta suunnasta samanaikaisesti. Ensiksi taaemmalta riviltä nousee pari paljaita jalkoja katsojan oikeanpuolimmaisen penkin päälle. Jo parin epämukavuuden tunteen aiheuttaman mikroilmeen jälkeen tuo tuntemattoman hahmo lähestyy penkkirivin päästä, kävelee kohti katsojaa ja lopulta istuu juuri tämän viereen. ● ●

●

● ●

Ehkä välillä on kuitenkin tarve purkaa pimeän salin suoma jaettu anonymiteetti. Kuoriuduttava pimeässä.

Piileskelin monta vuotta ihmisiltä Orionin parvella, kunnes puolituttu rikkoi kaikkia elokuvateatterikäyttäytymisen etikettisääntöjä seuraamalla minua parvelle alakerrasta asti, jotta voisi istua viereeni.

Ja herää mieleen hyvän ystävän esittämä vaatimus Berliinin taivaan alla (1987) -elokuvan katsomishetkeen liittyvistä ideaaleista sääolosuhteista. ”Rakastan sinua” sinisellä värillä, betonissa meren tuntumassa.

Myös tähän käsissäsi pitämääsi lehteen voi suhtautua koneena, joka heijastaa silmälinssin läpi suodatettuja valoaaltoja.

Dragon Gate Inn -elokuvateatteriesityksen aikana muodostuva yhteisö ei kuitenkaan täytä riittäviä yhteisöllisyyden ehtoja. Lopputekstien jälkeen ihmiset muuttuvat toisilleen vieraiksi ja hajaantuvat. Merkityksellisen yhteisön on jatkettava toimintaa.

Niin elokuvan lopussa käykin, kun pari elokuvaa katsomassa ollutta vanhusta tunnistaa toisensa kylmiössä. Heidän lyhyestä dialogistaan käy ilmi, että he olivat elokuvateatterissa näytetyn Dragon Gate Innin näyttelijöitä, jotka olivat molemmat tulleet katsomaan viimeisen kerran elokuvaa, jossa olivat näytelleet. Dioraaman lasikupu särkyy kohtauksen myötä lopullisesti. Henkilökohtainen nousee yhteisöllisen rinnalle, ja on heti selvää, että heillä on rikkaampi historia kuin millään elokuvalla.

“Sanalla sanoen taiteen kuva ei ole ohjaajan ilmaisema tietty ajatus vaan kokonainen vesipisarasta heijastuva maailma.” kirjoittaa Andrei Tarkovski teoksessaan Vangittu aika (Love Kirjat, 1989).

35

ESSEE

“Ehkä katse kokee vain ainaista tarvetta vaeltaa hohtavalta kankaalta pitkin niskoja, sylejä ja seiniä. Seittiä, johon tarttua.”

Elokuvasta välittyy rehellistä rakkautta mennyttä, filmiprojektorin ja yhden valkokankaan varassa toiminutta, katsomiskulttuuria kohtaan. Elokuvan voi myös katsoa olevan eräänlainen hatunnosto perinteisemmälle elokuvan katselemiskulttuurille. Elokuvasta tulee minulle utopistinen olo, mutta samalla siitä välittyy nostalgian sävyttämää kaipuuta ja katkeruutta. Nostalgisesta latauksesta huolimatta Fu-Ho -teatteri on kuitenkin konkreettisesti aavemainen pala rapistuvaa menneisyyttä nimettömässä, hylätyn oloisessa kaupungissa. Paluuta vanhaan ei ole eikä tule olla, mutta elokuvan välittämän menneen ja omakohtaisen katsomiskulttuurin jäljen elokuvan myötä tuntea tai oppia tuntemaan. Kuten Mirkka Rekola kirjoittaa esseeteoksessaan Muistinavaruus (WSOY, 2008): ”Kannattaa muistaa utopiansa. Sillä utopialla on väri. Ja väri voi jäädä elämään vielä silloinkin kun utopia on tavalla tai toiselle toteutunut.”

Tsain elokuvia ei Suomessa esitetä juuri koskaan, nopean googlailun perusteella noin kerran kymmenessä vuodessa. Katson nyt Goodbye, Dragon Inniä taas kotonani, taas sänkyni päätyyn epäergonomisesti nojaten. Kotini seinät, hajut ja huonekalut tuntuvat selkeitä ja arkipäiväisiltä, mutta tunnen kuinka varpaani yrittävät hakea ympäriltään paikkaa, jonka sijainti on ymmärrykseni ulkopuolella. Goodbye, Dragon Inniin upotettu analogisen esitystekniikan aikaansaama kuva vieraannuttaa sängyn päätyyn nojaavan katsojan omasta tilallisuudestaan.

36 Otso Venho, Cinema Orion

ESSEE

● ● ●

Pidätellä aina hanakammin hengitystään jokaisen pimeässä vietetyn kelan vaihdoksen aikana.

Kuulla, että niiskutus ei kuulunut elokuvan ääniraitaan.

Ihmetellä, kuinka elokuvan viimeinen olemassa oleva filmikopio väreilee ja rätisee kuin mikäkin projektoriin syötetty muinaisesta haudasta kaivettu pergamentti.

Suurin osa teattereissa näytettävistä filmikopioista on vedetty lukuisia kertoja projektorin läpi. Kuhunkin filmikopioon kohdistuva ajan patina jättää elokuvaan ja itse katseluun omat omintakeisuutensa. Filmissä näkyvät kaikkien aikaisempien esityskertojen jäljet, hankaumat ja onnettomuudet. Huonokuntoinen filmi ei tahdo pysyä projektorissa, joka saa sen hyppimään monia sekunteja eteenpäin. Ehkä filmikela on lähempänä mätäjoen pohjalla lepäävää kiveä, kuin voisi kuvitella. Filmin esitystekniikan luomat epäkäytännöllisyydet luovat esityksiin säröjä, joissa piilee omanlaisia inhimillisyyden mahdollisuuksia. Kankaalle heijastuvat epäpuhtaudet sulautuvat katsellessa ennen pitkää itse elokuvaan. Ne tulevat hiljaa kohti, ja jättävät välähteleviä varjoja ja niistä muistuttavia jälkikuvia salin rakenteisiin. Tyhjyyksien alta paljastuu salaisuuksia.

37

KRITIIKKI

ELINA HAANPÄÄ

Vilhelmiina Vilhunen: Lähtölaulu Runokokoelma, 72 s. ntamo, 2021

Olon ja poissaolon arkea kaupungissa “Kiitos kysymästä, täällä viihtyy mainiosti.

On kupoli, huolten maa.” (s. 7)

Vilhelmiina Vilhusen Lähtölaulu (2021) on kotoisa esikoisrunokirja. Se jakautuu neljään suurin piirtein saman pituiseen osastoon, joissa käsitellään toisen lähtöä ja itsen jäämistä. Kannen kuva, Henna Inkisen teos Sin Cos Tan (2015), on raikas ja teoksen tyyliä repivämpi. Runoissa kolisevat raitiovaunut ja kengät kaupungin kivillä, mikä tuntuu nykyisessä maailmantilanteessa sekä kotoisalta että vieraannuttavalta. Muun maailman levottomuus kääntää katseeni kohti oman kotiseutuni turvallisuutta, jota tarkastelen nyt tietoisemman etäisyyden päästä, Vilhusen kokoelma karttanani.

Teoksen osastot käyvät läpi lähtemisen ja ylipääsemisen syklin, kun puhuja oppii huolehtimaan itsestään ilman toista. Ensimmäisessä osastossa tutustumme häneen, toisessa osastossa hän on mennyt ja tunkee läpi muistoista, kun värit ovat kadonneet puhujan maailmasta. Kolmannessa osastossa ”Yö tulehtuu aamuun.

Tukehtuu” (s. 48). Valloillaan on raskas uni, märkä syksy ja talven tulo, joka neljännessä osastossa taittuu kevääseen. Valo lisääntyy kuten myös puhujan rauha 38 ja lempeys itseään kohtaan.

KRITIIKKI

Suurin osa Vilhusen teoksen runoista on säkeisiin jakautuvia ja vapaarytmisiä.

Näiden lisäksi teoksessa on proosarunoja ja ikään kuin manifestoivia teesirunoja.

Erityisesti kokoelman proosarunoissa on kiivaana läsnä kiire sekä lamaannuttava tarve kontrolliin, joka lipsuu saavuttamattomiin. Teesirunot ovat kuin vastalauseita tuolle kiireelle, käytännönläheisiä ja lempeitä toiveita paremmasta arjesta: “Opetella tulemaan toimeen. / Opetella pitämään tiskaamisesta. [– –]” (s. 67). Useat teoksen säerunoista ovat fragmentaarisia, osa jopa aforismia tai epigrammia lähestyviä: “Synnyt, kuolet / vähän sinussa yllätyksiä.” (s. 47).

Lähtölaulun osastojen ensimmäiset runot toimivat kullekin osastolle kehystävinä alustuksina, samoin koko teoksen ensimmäinen ja viimeinen runo avaavat ja sulkevat paketin. Ne toimivat siirtäjinä osastojen välillä ja helpottavat hahmottamaan osastojen välisiä jatkuvuuksia ja vaihteluja.

Kolmannen osaston ensimmäinen ja viimeinen runo ovat myös typografisesti kokeilevia: Osaston ensimmäisellä sivulla on neliö, jonka yllä lukee “Tässä on meille tilaa:” (s. 43). Osaston viimeinen runo on

Kiri Myllyluoma

neliön muotoon aseteltu “nä- kymät- tö- mään / i k k u n a / jos siinä on / a u k e a a” (s. 57, ylälaidasta lähtien myötäpäivään neliötä kulkien, lukusuuntaa voi epäilemättä vaihdella ja kokeilla myös toisin).

Kiireen sumussa kaupunkilaisia Täällä ihmiset kahlaavat siima löysällä, eivät rimpuile pakoon. Heihin on kasvanut suomuja, haivenia, viileitä myhkyröitä. (s. 9) Ensimmäisen osaston runoissa puhuja kertoo hänestä, sinusta sekä heistä ”huolten maassa”. Huolten maalaisiin liittyy sekä linnuille että kaloille tyypillisiä elementtejä, suomuja ja haivenia, vesiin ja taivaisiin kurkottelua. Lintujen ja

39

KRITIIKKI

vesien kuvat toistuvat myös myöhemmissä osastoissa, toisessa ja kolmannessa osastossa erityisesti raskaan kosteuden, kastematojen ja lysähtämisen kuvina:

Märät lehdet tukkivat sadevesikourun, aallot nousevat käytäville.

[– –] Siellä täällä kelluu likaa ja roinaa, irtoesineitä läjähtää rantaan. (s. 48)

Runojen hahmoihin kytkeytyy joko huolten aiheuttama tai niitä synnyttävä kurinalaisuus, joka näkyy kontrollinkaipuisessa toiminnassa: ”Heidän täytyy laskostaa ja pitää sitkostamisesta. Noudattaa aakkosia, varjella paloja jotka eivät syty. [– –] Vähän näyttävät siltä, kuin naamaan rapsahtelisi oksia koko ajan.” (s. 9) Runojen hän tai sinä on puhujalle lohdullinen hahmo lähtöönsä asti. Puhujaan, muihin tai meihin verrattuna tuota lähtijää leimaa huolettomampi suhtautuminen elämään: ”Aina on aikaa, sanot: eilinen ja toissapäiväinen.” (s. 16) Hahmo on menneisyydessä ja heijastuksissa kulkeva haahuilija, johon lämpimimmän kosketuksen saa mahdollisissa todellisuuksissa, jotka tapahtuvat konditionaalissa: ”Elämöisit, muistuttaisit serpentiiniä. // Olisit lehtokertun laulu ja parempi sää.” (s. 12) ”Uupumisesi sumu, utu.” (s. 25) Vilhusen kokoelma briljeeraa nokkeluuksilla ja sanaleikeillä, joissa säkeet nyrjähtelevät odottamattomiin suuntiin. Edellisen runon leikki ”iltaisin voi puhjeta nukkaan” täydentyy seuraavassa runossa ilmenevällä kukalla (s. 7–8).

Luut turtuvat, jalat muuttuvat rastaiksi, hän lähtee heti suuntaan (s. 35, 44, 65).

Tai-konjunktiolla viitataan kahteen toisiinsa vertautumattomaan mutta siksi kiinnostavaan eri lausekkeeseen, ja sen myötä kuin-konjunktio saa syvyyttä: ”He hulmahtaisivat kuplimaan kuin lähde tai jostakin syvältä nousisi pinnalle tiheää 40 multaa.” (s. 9)

KRITIIKKI

Monia kuvia kuljetetaan siirtäjäaineksina Lähtölaulun osastosta toiseen.

Esimerkiksi tuulen, veden ja unen viitekehykset toistuvat teoksen osastoissa, mikä helpottaa mielleyhtymien syntymistä jo ensimmäisellä lukukerralla. Toisto luo Vilhusen kokoelmassa rytmiä myös äänteiden tasolla. Erityisesti u toistuu soinnuissa ja riimeissä, mikä lukuisten tuulikuvien rinnalla tuo kokoelmaan humisevan olon: ”Nuolen lautasen puhtaaksi, huojuu puu. Kuu, siltä en osta mitään” (s. 14), ”Puhut untuvaa, kiviä. [– –] hidasta tulta, Galilein luut. Olet suuna, et muuna.” (s. 15).

Paikoittain leikittelyn tietoisuus myös tulee liiaksi ilmi, ja osa kokeiluista tuntuu teoksessa itsearvoisilta. Säe ”Hökkelimökkini, jurttalinnani, suojaisa huoneeni” perustellaan seuraavalla sivulla: ”Aina vakavuuden tilalle leikki, / lempeä” (s. 12–13). Vaikka kyse voi olla vain teemallisesta, elämään ja ihmissuhteisiin keskittyvästä huomiosta, liitän sen myös edellisiin kielellä leikittelyihin. Siten säe saa selittelevän, jopa hempeilyä anteeksipyytelevän sävyn.

41

KRITIIKKI

“Hahmo on menneisyydessä ja heijastuksissa kulkeva haahuilija, johon lämpimimmän kosketuksen saa mahdollisissa todellisuuksissa.”

42 Kiri Myllyluoma, Cinema Orion

KRITIIKKI Jäämme kaipaamaan Lähtö on Vilhelmiina Vilhusen esikoiskokoelman nimikkoteema. Ensimmäinen osasto esittelee hellyyttävän hahmon, jonka poissaoloa ja sen aiheuttamaa yksinäisyyttä toinen osasto kaikuu. Yksinäisyydestäkin purkautuu toivo paremmasta: ”Nopeusrajoitus tuulelle. / Hiljaisuudelle oikeus olla hiljaa. / Kauppalistoille esto käydä liian vaativiksi” (s. 29) ja niin edelleen. Kokoelman proosarunot ovat sen parhainta antia; ne tekevät tarkkoja huomioita olemisen tilasta ja olemattomuudesta. Manifestin tapaiset julistukset antavat vähemmän ajateltavaa, joskin lisäävät kotoista arkisuuden tuntua. Neljännen osaston aloittaa alleviivaava ja ylimääräiseltä tuntuva aktiviteettilistaus, joka viimeistään sinetöi teokseen muutoksen ja rakentamisen teemat: ”rakennumme / muovaannumme / kasaannumme / tuhlaannumme”… (s. 61) Kokoelman runoissa toistuu lause ja säe ”en puhu nyt siitä”, joka kuvastaa osuvasti kokoelmassa kaikuvaa etäisyyttä jostakin. Olennaista on se mistä ei puhuta, mutta mitä ei voi välttääkään. Tämä vääjäämättömyyden tunne näkyy myös ajankulussa: ”Päivät viettyvät kellontarkasti” (s. 17) ja “Hän tarkastaa, joko hänen kellonsa toimii” (s. 18). Kiireen ja ohilipuvuuden lisäksi kokoelma on täynnä odotusta ja poissaoloa, kokemuksia lähdön kummaltakin puolen: Vilhunen maalaa tuntuvan kuvauksen lähtöä edeltävästä huumasta, sen aiheuttamasta tyhjyydestä ja auringon paluusta jälleen.

43

OLIVIA BROTHERUS

KRITIIKKI

E. L. Karhu: Veljelleni Romaani, 247 s.

Teos, 2021

Aakkos-karkit vai ahtaat roolit Näytelmäkirjailija ja dramaturgi E. L. Karhun esikoisromaani Veljelleni puhuttelee suoraviivaisuudellaan ja ilmaisuvoimallisella kerronnallaan. Teoksen keskeinen subteksti on Catherine Breillat’n elokuva Sisarelleni (2000), joka nimetään teoksessa myös eksplisiittisesti. Sisarelleni-elokuvassa nuori rumaksi nimitetty tyttö seuraa kauniin sisarensa seksuaalisia kokemuksia sivusta, samalla tavoin kuin Veljelleni-romaanin päähenkilö tarkkailee veljensä elämää. Nimettömäksi jäävän minäkertojan näkökulmasta kerrottu teos on rapsakka kokonaisuus, joka nostattaa pintaan tunteiden sarjan. Päähenkilön kynsienjärsimissessiot verisine vessapapereineen saavat minut hyrisemään inhosta, mutta karkkitottumusten seikkaperäiset kuvaukset viihdyttävät ja ilahduttavat: ”Lempikarkkejani ovat Hyvää Makumaasta -karkit, Aakkos-karkit ja Fazerin sininen suklaa. Fazerin sininen suklaa ja joko Hyvää Makumaastat tai Aakkoset ovat hyviä myös yhdistelmänä, koska tällöin saadaan aikaan suklaan ja hedelmän maistuva ja moniulotteinen kontrasti, mutta Hyvää Makumaastojen ja Aakkosten syömisessä yhtä aikaa ei ole mitään järkeä, koska hedelmä ja hedelmä yhdessä eivät aikaansaa mitään kovin miellyttävää makukontrastia [––].” (s. 16)

44 Otso Venho, Ilves-teatteri

KRITIIKKI

Veljelleni etenee lyhyinä lukuina, jotka keskittyvät aina päähenkilön rajattuihin ajatuksiin ja kokemuksiin. Pienistä osista muodostuu melko perinteinen kehityskertomus, jonka keskiössä oleva päähenkilö on tottunut sivustakatsojan

asemaan: katselemaan, kun veli tuo kerta toisensa jälkeen sisarusten jakamaan kotiin uuden tytön, jotka päähenkilö nimeää kyynisyydestä ja ehkä jonkinlaisesta kateudesta ”mahkuilijoiksi”, sillä hän ihannoi sokeasti veljeään. Läpi teoksen minäkertojalla on seksuaalisia päähänpinttymiä, joita hän haluaisi toteuttaa, monesti katsomalla tai tulemalla katsotuksi. Hän stalkkaa muiden elämää muutenkin, esimerkiksi seuraamalla mahkuilijoita koteihinsa ja piileskelemällä veljen kavereiden kodinhoitohuoneessa tämän illanviettojen ajan. Teoksessa tunnelmat vaihtelevat katosta lattiaan: synkkien, päähenkilön kateuden ja vihan määrittämien tapahtumien lisäksi teoksessa on myös valoa. Päähenkilön parisuhde ex-mahkuilija Lenan kanssa ja mökillä järjestetyt metsädiskobileet tuovat vapautumisen riemua teoksen synkkään ja jotenkin kieroon perusvireeseen.

Teoksessa mielestäni ehkä hienointa on se, kuinka sen feminismi on toteutettu päähenkilön antisankaruuden ja epäluotettavuuden kautta. Hahmona päähenkilö on epätäydellinen, inhimillinen ja empatiani kohteena, mutta samaan aikaan ehkä vähän vastenmielinen. Päähenkilö kuvataan toiseutetuksi, usein etenkin sen vuoksi, että hän ei suuremman kehonsa vuoksi sovi patriarkaalisiin naisihanteisiin, minkä vuoksi häntä pidetään teoksen maailmassa ”normaalin” ulkopuolisena. Niinpä päähenkilö on sisäistänyt ulkoapäin tulevan, muiden arvioivan katseen ja kuvaa monesti itseinhon ja kehovihan värittämänä sitä, kuinka huomaa muiden katsovan ja arvioivan häntä.

Oikeastaan koko hänen käsityksensä siitä, kuka hän on, perustuu ulkoiselle katseelle: päähenkilö pitää siitä, kuinka voi katsella itseään palapeilistä pirstaloituneena, osina.

Koskettavin kohta teoksessa on se, kuinka päähenkilö loppupuolella metsädiskossa tanssiessaan vapautuu tästä sisäistetystä kehovihastaan:

“Kehojen tungoksessa oman kehoni muoto lakkaa merkitsemästä, se muuttuu yhdeksi kehoksi muiden joukossa ja nojautuu muihin kehoihin jotka nojaavat siihen ja sekin on kaikki jollain tapaa selkeää ja yksinkertaista ja itsestään selvää kaikki ja minussa ei ole mitään erityistä eikä erityisen kaunista eikä erityisen rumaa eikä erityisen suurta eikä erityisen pientä.” (s. 217)

45

KRITIIKKI

Päähenkilön upeasti toteutettu vastenmielisyys korostuu hänen absurdeissa ja jopa julmissa teoissaan. Kehovihan ja itseinhon tunteet, mutta myös merkityksettömyyden kokemukset, tuntuvat johtavan tulkintani mukaan päähenkilön kapinointiin, kun muuta ei ole tehtävissä. Teot, joita päähenkilö itse nimittää sabotaaseiksi, rikkovat yleensä sosiaalisia normeja ja rajoja mutta myös järkyttävät ja naurattavat lukijaa mielettömyydellään. Päähenkilö muun muassa nielee kolikoita kapinoidessaan epäoikeudenmukaista pomoa vastaan, lähettää poikaystävänsä mangapornokirjan tämän konservatiiviselle äidille ja varastaa lähikaupan edestä tuntemattoman koiran, jonka vie mukanaan Messuhalliin koiranäyttelyyn. Mielestäni erityisen absurdilta vaikuttaa kohta, jossa päähenkilö vihjaa pissanneensa veljensä kavereiden kenkien päälle:

“Että jossain mielessä rasvatukka on tilanteen huipulla silkan taitonsa ansiosta, vaikka hän kävisi lukaalissa kerran vuodessa ja pissaisi aina silloin lähtiessään kaikkien kenkiin, mikä mielestäni ei millään tapaa olisi toimintatapana rasvatukan alapuolella vaan täysin mahdollinen tapahtuma, ei tietenkään niin, että minä itse koskaan olisin mitään sellaista harkinnut tai milloinkaan tehnyt, tyhjän lukaalin klubin pitkän eteiskäytävän kenkäkasan päällä varsinkaan.” (s. 29)

“Fantasioiden kuvaukset hehkuvat elämäniloa sekä takaisin lunastetun katseen tuntua.”

Epäluotettavan kertojan näkökulmasta kerrotussa tarinassa jännittävää on se, kuinka hankalaa on tulkita, ovatko tapahtumat totta, sepitettä vai vain päähenkilön sisäistä uhoa.

Teoksen tyyli ansaitsee mielestäni hatunnoston. Päähenkilön epäluotettavuuteen ja ailahtelevuuteen yhdistettynä jollain tapaa toteava, yksityiskohtiin keskittyvä kerronta soveltuu loistavasti. Eleetön ilmaisu luo mielestäni nimenomaan kontrastia tapahtumien ja ilmaisutavan välille:

46

KRITIIKKI “Kun kaikki veljeni ystävät ovat vihdoin sammuneet tuvan lattialle, minä sytytän keon, keosta lähtevä liekki polttaa siististi ja hallitusti vajan pieneksi romukasaksi, no on sanottava että “Teoksessa tunnelmat vajarakennuksen toisessa osassa oleva vaihtelevat katosta lattiaan: huussikin palaa siinä puoliksi mutta ei se synkkien, päähenkilön kateuden mitään, puolikkaankin katon alla pysyy ja vihan määrittämien tapahkyllä hyvin suojassa sateelta tehdessään tumien lisäksi teoksessa on myös tarpeitaan [– –].” (s. 118)

valoa.”

Jollain tapaa ilmaisun eleettömyys vie pohjaa teoksen tragikoomisuudelta. Teoksen ankea perusvire ei aina riitä siihen, että päähenkilön sabotaasit erityisesti huvittaisivat, ja monesti aloin vasta lukemisen jälkeen pohtimaan, oliko jossakin kohdassa oikeastaan patriarkaattia pilkkaavaa ironiaa vai pelkkää traagista, itseinhoisen henkilön kuvausta. Onko päähenkilöön suhtauduttava ilkikurisesti vai surtava tämän kohtaloa ahdasmielisessä yhteiskunnassa? Esimerkiksi mahkuilijoiden kuvauksissa näkyy, kuinka päähenkilö on sisäistänyt mieskatseen arvioidessaan mahkuilijoiden ulkonäköa tai sopivuutta hänen veljelleen. Tämän katseen värittäminä mahkuilijat näyttäytyvätkin usein sekä esineellistettyinä, epätoivoisina että jotenkin surkeina.

Ylöspäin nouseva kehityskertomus luo kuitenkin optimistisen käänteen teoksen loppuun. Mahkuilijoista tulee itsestään päättäviä toimijoita, veljestä irrallisia, ja päähenkilön seksuaalisuuden kuvaus saa huipentuman Lenan ja päähenkilön suhteen kuvauksessa. Ylipäätään minäkertojan seksuaalisten tekojen kuvauksissa on kontrollin, leikin ja vapauden tuntua: ”Kun tunnen itseni villiksi, riisuudun huoneessani ja kosken itseäni kokonaan alasti erilaisissa asennoissa. Sellainen ilta on tänään, tunnen todella olevani täysin elossa. Tänään elämä on lahjoittanut minulle aivan syyttä suotta suuren onnen.” (s. 32) Fantasioiden kuvaukset hehkuvat elämäniloa sekä takaisin lunastetun katseen tuntua: on lukijana jollain tapaa helpottavaa, kun syyllistävä linssi katoaa kerronnasta hetkellisesti.

Ylipäätään Veljelleni onkin erittäin onnistunut esikoisteos. Sen rajattu näkökulma pitää lukijankin ansoissa ja saa minut ahmimaan kirjan ennennäkemättömällä nopeudella. Seksuaalisuuden kuvaukset ovat virkistäviä ja rehellisiä sekä päähenkilön päähänpinttymien kuvaus napakkaa ja tarkkanäköistä. Dramaturgilta tuskin muuta voisi odottaakaan: romaanissa ei tunnu olevan täytettä taikka yhtään laahaavaa kohtaa.

47

PANU RÄISÄNEN

KAUNO

Enkeli Etanat

๑ ๑ - ｡ ｡ ⊙ ๑ ๑ ｡ ｡ ｡ ༅ Sisimpänä syvän meren pohjassa ‿ ๑ ๑ - ⊙~ ｡ ๑ ｡ ｡ ｡ ๑ °͡ ｡ ༅ Kuultaen läpi niin kuin medusoiden liha ๑ ｡ ๑ - ୨୧ ‿ ҉ ҉ ｡ ๑ ༅༅ Keijuen ympäriämpäri he ovat: - ⊙ ｡ ۵ ⊙๑ ｡ ༅ Enkeli Etanat

๑ ๑ ⊙ - ୨୧ ҉ ҉ ~ ｡ ๑ °͡ ༅ Perhonen vatsani pohjalla ｡ ｡ - ๑� ｡ ๑ ‿｡ Säilytän sinua ⊙ ｡ - ๑~๑ ๑ ｡ ๑｡ ｡ ༅ Kannan mukanani fossiilia

48

kuva 1. Muovikidekitiininen kotilo-okariina säestää laulua

KAUNO

୨୧ ๑ - ⊙� ｡ ҉​҉ ｡ ༅ ° ｡ Öljy on niellyt aurinkoa ⊙ ｡ -⊙~ ｡｡ ‿҉ Kuuntelen kuplia ｡ ｡ ‿ ｡҉​҉ - ๑~ ๑ ҉ ҉ ༅ Annan itseni virrata -

-

๑

⊡ ｡๑

Etanan hampaissa

๑~ ｡｡ Olen maa

-

҉๑ ҉

｡۵ ｡ ҉

⊙

joksi tahdot ๑~๑

｡｡｡ Ja jolla vaihdat

⊙

๑ ‿｡

konetta

kuva 3. Tuuli käy kuoressa

49

KAUNO

Tallentaja Keväällä Ancyluksella

Valtameren pohjakerroksessa elää valtavia nilviäisiä, perhos-etanoita.

Ne liikkuvat meren pimeissä huoneissa heiluttaen kiduksiaan siipinä.

Niiden lähisukulaisia ovat meri-enkelit, kotilottomat etanat, joiden keho kuultaa läpi. Ne ovat taivaallisen kauniita, mutta voidakseen syödä ne aukaisevat päänsä paljastaen lonkeromaiset hampaansa.

Meri-enkelit syövät sukulaisiaan, perhos-etanoita.

Näiden eläimien kuoret ajautuvat levämetsiin, joissa sukellamme.

Kuori on sinistaalinen, alapallomainen, hyaliinisen ohut. Torni on painunut, mutta sitä voidaan pitää melko korkeana muihin Limacina-lajeihin verrattuna.

Kuoressa on 5-6 poikittaisjuovaista pyörrettä. Ompele on erillinen, navan vieressä hyvin epäselvä köli. Viimeinen pyörre on suuri.

Kotilon ohuudesta johtuu sen hauras sointi.

Autan heitä keräämään kotiloita.

He ovat tarpeeksi pienikokoisia kaivertaakseen etanan kuoresta astiahuilun.

Kirjaan ylös heidän laulujaan, kerään soittimia, tallennan tietoa.

En tiedä tunnenko kuin he, minusta tuntuu että minussa on aine, joka tahtoo tulla aineeksi.

50

YMPÄRISTÖPALSTA

Kiri Myllyluoma

51

ANNA KALLIO

HAASTATTELU

Luonto mahdollistaa runouden

Reeta Holopainen on kotimaisen kirjallisuuden väitöskirjatutkija. Hän kirjoittaa neljättä vuotta väitöskirjaansa, joka käsittelee luonnon merkityksiä sekä ihmisen ja ei-inhimillisen välisiä suhteita Eila Kivikk’ahon lyriikassa. Tutkimustyön ohella hän toimii runouskriitikkona ja opettaa myös yliopistolla. Pääsin haastattelemaan Holopaista hänen työstään ja kirjallisuuden sekä ympäristökriisin välisistä risteämispisteistä.

Anna Kallio: Miksi tutkit kirjallisuutta ja vielä tarkemmin Eila Kivikk’ahon lyriikkaa ekokriittisen linssin lävitse?

Reeta Holopainen: Kirjallisuudentutkimuksen kautta pääsee olemaan tekemisissä hyvin poikkitieteellisten kysymystenkin kanssa, kun historiallinen konteksti on väistämättä läsnä.

Toisaalta minua kiinnostaa myös se, että kirjallisuus on kielellisten merkitysten kanssa operointia.

Päädyin ekokritiikkiin Eila Kivikk’ahon kautta. Tein kandini ja graduni Kivikk’ahon runoudesta. Kun kirjoitin gradua, joka käsitteli metalyriikkaa ja modernismia Kivikk’ahon Parvi (1961 Wsoy) teoksessa, kontekstualisoin Parven laajemmin Kivikk’ahon tuotantoon – siinä luonto ja luonnon merkitykset alkoivat nousta runoudesta. Aloin kiinnittää niihin huomioita. Valmistuttuani maisteriksi tein hetken muita töitä, mutta palasin sitten tutkimuksen pariin ja luontokysymykseen, joka oli noussut Kivikk’ahon lyriikasta esiin.

52

HAASTATTELU

“Kirjallisuus ja runous voivat antaa äänen äänettömille.”

Kiri Myllyluoma

53

HAASTATTELU AK: Mitä tai miten kirjallisuus ja etenkin runous voi merkitä ilmastokriisissä?

RH: Kirjallisuus voi ensinnäkin auttaa meitä näkemään selkeämmin millaisessa tilanteessa me nyt elämme ja tuoda esiin erilaisia näkökulmia, jotka haastavat ajatteluamme. Se voi auttaa meitä hahmottamaan millaisia seurauksia sillä voi olla, jos jatkamme samaan malliin tätä elämänmenoa – ja se voi myös auttaa meitä kuvittelemaan toisenlaisia eettisempiä tulevaisuuksia, joihin meillä vielä on mahdollisuus. Kirjallisuus ja runous voivat antaa äänen äänettömille, myös ei-inhimillisille olennoille, ja niiden kautta voi tarkastella ilmastokriisiä ei-inhimillisen perspektiivistä ja tuoda esiin sen, kuinka ihmisen toiminta tällä planeetalla aiheuttaa erilaisia seurauksia myös ei-inhimilliselle. Sanoisin vielä, että kirjallisuus ja runous herättävät väistämättäkin lukijoissa jonkinlaisia tunteita ja tunteet ovat katalysaattoreita moraaliselle toiminnalle. Kirjallisuuden tunteita herättävä aspekti on todella olennainen tässä tilanteessa.

54

Kiri Myllyluoma

HAASTATTELU

“Runoudessa on poikkeuksellista potentiaalia käsitellä yhteiskunnallisia kysymyksiä uudistavalla tavalla, joka haastaa ajatteluamme ja kielellisiä diskursseja.”

AK: Tulisiko runoudelle ylipäätään antaa yhteiskunnallisia tehtäviä?

RH: Ajattelen, että runoudella taiteena on itseisarvo ja se on olemuksellisesti vapaata; vain vapaa runous voi elää ja kehittyä. En näe, että runoudelle pitäisi antaa tiettyjä tehtäviä, mutta runous kuitenkin hengittää aikaansa ja tekee sen tavalla, johon meidän standardisoitu kielenkäyttömme ei usein yllä. Mielestäni runoudessa on poikkeuksellista potentiaalia käsitellä yhteiskunnallisia kysymyksiä uudistavalla tavalla, joka haastaa ajatteluamme ja kielellisiä diskursseja. Mutta koen, että sen täytyy saada tapahtua runoudesta itsestään käsin, eikä niin että runoudelle annetaan mitään tiettyjä tehtäviä.

55

HAASTATTELU AK: Millä tavalla runouden ominaisuudet käsitellä ilmastokriisiä ja luontoa tai ei-inhimillistä luontoa eroavat muusta kirjallisuudesta?

RH: Se paikantuu vapauteen; runon kielenkäyttö on poikkeuksellisen vapaata ja runous on olemuksellisesti hyvin vapaata, mikä antaa sille mahdollisuuden käsitellä ja etualaistaa sellaisia näkökulmia, jotka standardisoidussa kielenkäytössä ja julkisessa keskustelussa jäävät helposti paitsioon. Se miten runous operoi merkityksillä ja pystyy luomaan uusia merkityksellistämisen tapoja, on minusta ainutlaatuista, kuten myös se miten hyvin tiiviillä kielellä voidaan sanoa todella paljon.

Toki runouden ja kokeellisen proosan tai lyhytproosan raja on toisinaan häilyvä ja sekin on syytä ottaa huomioon, mutta kyllä runouden vapaus uudistaa kielenkäyttöä ja vapaus leikitellä merkityksillä ja sitä kautta avata uudenlaisia näkemisen tapoja ovat mielestäni ainutlaatuisia ominaisuuksia.

AK: Minkälaisia yhtymäkohtia tai samanlaisia merkitsemisen tapoja nykypäivän runouden ja Eila Kivikk’ahon 60-luvulta alkaneen ympäristöön kantaaottavan runouden välillä on?

RH: Vaikka runous politisoitui ja vihertyi 1960- ja 1970-luvuilla, Eila Kivikk’ahon runous ei ole perinteisessä mielessä poliittista, vaan ympäristöeetos rakentuu hänen runouteensa monisyisesti.

Nykyrunoudessa ilmastokriisistä on tullut konteksti, jossa kirjoitetaan.

Ympäristöasiat ovat osa runoutta, mutta nykyrunous ei ole sillä lailla poliittisesti julistavaa. Ympäristöasiat muodostavat tyypillisesti

56

yhden juonteen toisten joukossa, ja tässä mielessä nykyrunous tulee lähelle Kivikk’ahon lyriikkaa. Nykyrunoudessa on mielestäni alettu tiedostaa yhä vahvemmin ihmisen paikka osana luontoa eikä luonnolle vastakkaisena. Myös Kivikk’ahon lyriikassa tulee monin paikoin esiin ajatus siitä, että ihminen ja luonto ovat lomittuineita: ihminen on osa luontoa eikä mitenkään dikotomisessa suhteessa siihen.

HAASTATTELU

“Runous hengittää aikaansa ja

tekee sen tavalla, johon meidän standardisoitu kielenkäyttömme ei usein yllä.”

AK: Onko olemassa tutkimusta siitä, mitä kirjallisuus on saanut aikaan esimerkiksi juuri luontoon liittyvien kysymysten äärellä: onko ihmisten toimintaa voitu jotenkin kytkeä kirjallisuudesta kimmonneeksi?

RH: En ole itse tutkinut aihetta, mutta tiedän että viimeaikoina kirjallisuuden kentällä on nostanut päätään empiirinen ekokritiikki joka tutkii sitä, minkälaisia tunteita esimerkiksi ilmastokirjallisuus tai ei-inhimillisiä olentoja käsittelevä kirjallisuus lukijoissa herättää ja miten se vaikuttaa mahdollisesti lukijoiden toimintaan. Viimeaikaisissa lukijatutkimuksissa on havaittu, että kaunokirjallisuus voi vaikuttaa ihmisten asenteisiin esimerkiksi muita lajeja kohtaan. Suomessakin on käynnissä Toni Lahtisen johtama Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella -tutkimushanke, joka kytkeytyy empiiriseen ekokritiikkiin.

57

HAASTATTELU AK: Miten näkisit kirjallisuudentutkimuksen paikan ilmastokriisin keskellä?

RH: Koen, että kirjallisuudentutkimus voi edistää meidän ymmärrystämme siitä, mikä meidän kulttuurisissa ja kielellisissä käytänteissämme on historiallisesti edistänyt ihmiskeskeisyyttä ja planeetan hyväksikäyttöä. Uskon, että kirjallisuudentutkimus voi sitä kautta raivata tapoja nähdä ja puhua asioista toisin. Koen, että kirjallisuudentutkimus voi tuottaa tärkeää tietoa ihmisen historiallisesta luontosuhteesta, jota kirjallisuus välttämättä heijastelee. Ja myös siitä, minkälaisin erilaisin tavoin ihmiskeskeisyys on koodattu meidän historiaamme ja kielellisiin käytäntöihimme. Ajattelen, että ymmärryksen lisääntyminen voi johtaa pidemmällä tähtäimellä myös parempaan toimintaan.

Toki kirjallisuudentutkimus on elinvoimaisen kirjallisuudenopetuksen ja täysipainoisen kirjallisuuskeskustelun elinehto, eli siinäkin mielessä se on tärkeää.

AK: Miten oma tutkimuksesi on muuttanut ajatteluasi, suhteessa kirjallisuuteen ja kirjallisuuden vaikutuksiin maailmassa?

RH: Se on ollut todella silmiä avaavaa monessakin mielessä. Käsitykseni siitä,

58

kuinka monenlaisin tavoin runous ja ei-inhimillinen luonto on lomittunut, on vahvistunut. Olen alkanut ajatella pikemminkin, että luonto mahdollistaa runouden, koska runouden kieli ammentaa luonnosta lukemattomin tavoin kuvallisine ja onomatopoeettisine ilmauksineen. Runous ilmaisee suhdetta luontoon paljon moninaisemmin kuin vain poliittisen eksplisiittisesti kantaa ottamalla, kuten vertauskuvien ja kielen sekä sen kautta, mitä sanotaan ja mikä jätetään sanomatta. Ylipäätään näkökulmani kielenkäyttöön on muuttunut, kun olen saanut uudenlaisia ja kriittisempiä näkökulmia konventionaaliseen kielenkäyttöön ja siihen, miten ihmiskeskeisyys näkyy myös siinä. Myös kirjallisuuden tunnevaikutusten relevanssi on itselleni avautunut ihan uudella tavalla oman tutkimuksen tekemiseni myötä. Kirjallisuuden aikaansaamat vaikutukset tapahtuvat juuri tunteiden kautta ja siksi kirjallisuuden tunnevaikutuksista puhuminen on tärkeää, ja sitä on paljon tehtykin tässä viime vuosina.

Otso Venho, Slåttmossen 59

HAASTATTELU AK: Mitä kaipaisit kirjallisuudentutkimuksen tai kirjallisuudesta puhumisen estradille?

RH: On todettava, että kirjallisuudentutkimuksen sisällöt ovat hyvin monipuolisia ja kirjallisuudentutkimus on tarttunut moniin ajankohtaisiin aiheisiin kuten ympäristö- ja eläinaiheisiin ekokritiikin, posthumanismin ja kriittisen eläintutkimuksen kautta.

Mutta se, mitä itse olen viime aikoina miettinyt, on lukemisen ja kirjoittamisen kriisi, joka vallitsee laajemmin yhteiskunnassa. Sitä ei aina tule ajateltua omassa akateemisessa kuplassa tai kirjallisuuspiireissä, joissa lukeminen on selviö ihmisille ja ihmisten kirjoitustaito on keskimäärin varsin hyvä, mutta olisi tärkeää, että kirjallisuudentutkimuksen keinoin otettaisiin kantaa tähän lukemisen kriisiin tai lukemisen murrokseen, ja että myös kirjallisuudentutkimus puhuisi enemmän kirjallisuuden merkityksistä yleisesti. Yhteiskunnallinen vuoropuhelu, jossa kirjallisuudentutkimuksen näkökulmia avataan myös suurelle yleisölle olisi mielestäni tärkeää. Se auttaisi tukemaan kirjallisuuden merkitystä.

Toki niin jo tehdäänkin, mutta toivon, että se jatkuu ja että kirjallisuudentutkijat osallistuvat lukutaidon kriisiytymisestä käytävään keskusteluun.

“Kirjallisuus ja runous herättävät väistämättäkin lukijoissa jonkinlaisia tunteita ja tunteet ovat katalysaattoreita moraaliselle toiminnalle.”

60

HAASTATTELU AK: Minua itseäni on opintojen aikana mietityttänyt kirjallisuuteen paneutumisen merkityksellisyys ilmastokriisin silmässä.

Kysyn siis suoraan: miten tuntea tekevänsä jotakin merkityksellistä, kun tutkii kirjallisuutta tässä maailman tilanteessa?

RH: Merkityksen pohdiskelun kokemus on tuttu varsinkin etäaikana, kun on paljon yksinään kotona tietokoneen ääressä puurtanut. On välillä herännyt kysymys siitä, mitä järkeä tässä nyt on, tässä maailmantilanteessa puuhailla yksinään näiden runojen parissa. Mutta kuten sanoin: koen, että kirjallisuudentutkimus voi merkittävällä tavalla edistää meidän ymmärrystämme ihmisen suhteesta maailmaan eri aikoina, myös tänä ilmastokriisin aikana, ja ymmärryksen edistäminen voi pidemmällä tähtäimellä johtaa parempaan ja eettisempään toimintaan. Koen, että tutkimalla kirjallisuutta ymmärrän paremmin maailmaa ja historiaa sekä myös sitä, miten olemme päätyneet tähän nykyiseen pisteeseen, jossa me nyt ihmiskuntana olemme, sekä sitä miten merkitykset maailmassamme rakentuvat – siksi se on mielestäni tärkeää. Toki sen välillä saattaa omassa arjessaan unohtaa ja pitää silloin itselleenkin palautella mieleen laajempaa kehystä, jossa kirjallisuudentutkijana toimii.

AK: Mitä haluaisit sanoa tämänhetkisille kirjallisuuden opiskelijoille?

RH: Pysykää maailmalle uteliaina ja sopivasti kriittisinä. Antakaa tilaa myös lukemisen ilolle ja kirjallisuudelle antautumiselle.

61

62 Otso Venho

Kirjallisuuden opiskelija, liity mukaan taideja kulttuurialan ammattilaisten vaikuttavaan yhteisöön!

Tutustu jäsentemme uratarinoihin ja verkostoomme:

www.taku.fi

63

64