KAI TOKOI Katso kuvat: neonyössä!

— Siinä syntyy heti kiiltokuvamainen käsitys ihmisestä. Hirveetä tunteiden vuoristorataa alusta lähtien.

—Ja sitten treffit?

— Jos kuvaruletissa lykästää. Sitten kovin odotuksin aina lataudutaan. Ehkä siis tavataan, jutellaan, jopa sekstaillaan. Lopuksi tavallaan annetaan arvosana: voisiko rakastaa toista oikeasti? Se määritti jatkon, usein ei.

— Eli mitä digitaalinen deittailu opetti sulle?

— Rakkaus on sanahelinän takana, jos ollenkaan. Aina oli semmoinen fiilis että joku kriittinen ääni ohjasi jotain näytöstä. Halusi löytää ja kertoa jotain aitoa, mutta se oli loputonta seikkailua yössä.

— Täydellisyyden tavoittelua?

— Välillä aika pimeitä rakkaustarinoita…

Valosaasteeseen peittynyt kaupunki oli kiertänyt kehää ja levännyt laakereillaan vuoden päivät: päivisin se hukuttautui työhön, öisin etsi uusia näköaloja, mitään ikinä löytämättä. Edes hetken huuma ei palkinnut sitä kuten ennen. Kypsynyt metropolis haikaili pois keinovalosta, se etsi utua ja utopian kosketusta. Pian koittaisivat vaalit. Paremman toivossa valotauluja alettiinkin käännellä ja muokkailla uuteen uskoon. Kiivas vaalityö käynnistyi neonyössä; ehdokaslistat täyttyivät tuhansista nimistä ja kasvoista. Mukana oli kaksi erityistä, jotka olivat löytäneet toisensa: kaupungin tärkein poliitikko mystinen kriitikko. Tänä iltana he tapaisivat ja

kasvotusten ensimmäistä kertaa. He olivat sopineet salaisesta tapaamispaikasta. Sen suojissa he hahmottelisivat kaupungille yhteistä tulevaisuutta – näköaloja, jotka veisivät kohti unelmiensa vaalivoittoa. Huhu valovoimaisesta lemmestä herätti kaupunkiin kipinää: kuvat säkenöivät ja sanoilla maalailtiin. Valolla oli myös varjopuolensa: salakatselijat ilmestyivät koloistaan valmiina taltioimaan kaiken. Kun tapaaminen vääjäämättä epäonnistuisi, olisi hyvät puitteet kyynistyä. Jos se taas onnistuisi, kohtalo täyttyisi, kaikki muuttuisi. Yössä oli käynnistynyt tanssi, joka vaihteli vivahteikkaasti toiveunien ja paheellisen totuuden välillä.

Limusiinissa tunnelma oli juhlamielinen. Poliitikko vilkuili virtapiirejä: ping, jolloin droidirakastajat nostivat elektronisen maljan: pong! Strobovalo toteutti näytöstä, jonka teemana oli paheellinen yö. Se oli ihanteiden toinen näköala: toivekuva pimeydestä, joka ei synkistänyt, vaan herätteli lempeen. Tunnelma oli erittäin magneettinen: edes kuljettaja ei voinut olla vilkuilematta sitä; aurinkolasit kuitenkin heijastivat näyt takaisin; näin saattoi keskittyä virkaansa, vaikka takapenkillä juhlittiin railakkaasti. Edessä oli tärkeä tapaaminen, joka lupasi kaupungille valoisaa tulevaisuutta: uutta kuuta, jonka nousua yön valvovat silmät herkeämättä tulkitsivat.

Ulkopuolellakin tapahtui. Pormestarin tielle osui häivepukuisia rikollisia: teknologisesti edistyneitä tanssijoita, joiden kutsumuksena oli liidellä anarkistisesti ympäri metropoliksen. Se oli näytöstä, joka hyödynsi nerokkaasti pimeyden infrastruktuuria ja kaiversi siihen ihastuttavaa säröä. Aina kun yöllinen kiitäjä osui kohdalle, limusiinin turvajärjestelmä hälytti päästämällä elektronisen signaaliäänen ja vilkutti kattoon asennettuja valoja. Häiriö oli tunnelmaa, jota kaupunki ja sen johto hyödynsivät: vuorokauden varjo-ooppera oli luonnollinen suoja, jonka turvin politiikkaa tehtiin ja oli tehty jo pitkään. Limusiinin määränpäänä oli maailmanihme: keskuspuisto joka oli verhoutunut näyttävän panssarilasin alle suojaten sitä happosateilta ja muilta kutsumattomilta vierailta. Tapaamispaikkana paitsi käytännöllinen, näky oli myös ihmeellinen. Tänäkin iltana saattoi nähdä, miten kuultavan vihreä valojuova kiersi kauniisti läsnäolevien varjomuotoja. Turistit yrittivät ottaa siitä valokuvia, mutta heidän alkeelliset kameransa eivät kyenneet tavoittamaan valon monimutkaista tanssia. Silti yöllisestä tunnelmasta nautittiin. Moni oli nimenomaan seuraamassa näytöksiä, joita kaupunki järjesti säännöllisesti. Nyt kuitenkin ehkä viimeistä kertaa. Kipinöitsijäksi povatun pormestarin virkakausi oli päättymässä: energiakriisiin. Kaupunki tarvitsi kipeästi uutta kipinää – virvoittavaa valoa ikiyöhön. Päättyisikö etsintä tänä iltana? Ajoneuvon räikeä tunnelma sammui hiljalleen; droidirakastajat katosivat nahkapenkkien valjaisiin. Tunnelma vakavoitui. Limusiini kaarsi katseiden katveeseen, toista limusiinia odottaakseen. Nyt ehostaa sai, ja kannatti. Tiesimme kenet hän tapaisi. Pian salakatselisimme heidän lempeään aitiopaikalta!10

Kultainen limusiini lähestyi keskuspuistoa toisaalta, neonvalojen valtateitä pitkin, suurin elkein. Yöhön syttyi tuikkeita, joiden piirtämä hohdepolku houkutteli paikalle runsaasti kansaa – ja ehkä juuri siksi yölliset tanssijat välttivät ajoneuvon mystistä hahmoa. Olimme selvittäneet hänen taustojaan: hän ei ollut kiiltokuva vaan oikeasti olemassa. Valovoimainen kriitikko. Aatelinen sukuaan. Hahmo vailla vertaistaan. Ei alun perin kaupungista; siksikin erittäin magneettinen. Hän esiintyi valotauluilla haarniskamaisessa asusteessa, jota upeat elektronisoidut aarteet koristivat. Kiiltävä torso ja näyttävät aurinkolasit olivat hänen erityinen tavaramerkkinsä. Hän hohti pimeässä, eikä se ollut mainosvaloa: kimalle lähti hänestä itsestään, hänen jalokivisestä charmistaan. Samalla kun ihastelimme hänen loistettaan, saimme tarkempaa tietoa estradista: kriitikko tapaisi poliitikkonsa keskuspuiston vähemmän tunnetulla alueella. Tarkemmin erään valoteoksen luona, joka tunnettiin siitä, että se kykeni vaihtelemaan itsenäisesti sijaintiaan. Lukemattomat katseet sulattivat sitä ympäri vuorokauden, mutta kukaan ei tiennyt, että öisin sen sisus muuttui ylemmän kastin salakeitaaksi. Tästä edes me – juorujen airuet – emme tienneet kovin tarkasti.

Mutta olimme työssämme eteviä. Vuodettujen tietojen avulla murtaisimme pian puiston häiveteknologian; piirtäisimme

valotauluille salaiseksi tarkoitetun kohtaamisen, jossa kaupungin tärkein poliitikko ja kuuluisa kriitikko lempisivät intiimisti. Miten se palvelisi kaupunkia? Tärkeää oli kehystää kohtaaminen oikein, ja kriitikon rooli oli tässä keskeinen. Piirikunnasta toiseen kriitikko oli saanut määrittää, mikä lempi milloinkin kukoisti. Hän istutti uuden siemenet, nautti sadon ensimmäiset hedelmät. Tiesimme, että hän näki kulttuurin suurkaupunkien elinehtona. Se oli identiteettikysymys: valoisa tulevaisuus edellytti puhdistavia sateita ja raikasta hengitysilmaa – oli erottauduttava edukseen. Juuri tällaista poliitikko oli etsinyt, ja sellaista kriitikolla oli hänelle tarjota. Aika oli kypsä. Yleisömme saisi ansiostamme tietää: miten raikkauden atomitiet johtivat keskuspuiston salapuutarhaan. Viisarimme värähtelivät. Kasketenko he taittaisivat kaupunkiin uutta valoa? Orgioissako he lempisivät uudet näköalat esiin? Polttava lempi telmisi lemmenkehdon uuteen uskoon! Himossa lepäsivät uuden valon ainekset. Polttamalla kulissit yleisö näkisi kätketyt salaisuudet. Lopulta kaupunki havahtuisi unestaan, heräisi uusiin näköaloihin. Sitä pormestarikin varmasti toivoi, ja olisi pian hurmaavan kriitikon seduktiivisen suitsukkeen huumaama!

Molemmat limusiinit olivat saapuneet, minkä huomasi värinäytöksestä, joka säteili

salaviestejä niille, jotka niitä kykenivät lukemaan. Poliitikko ja kriitikko näkivät toisensa ensi kertaa, kasvotusten. Kehittyneet tekniikkamme moduloivat tapahtumat pateettiseksi signaaliksi: lemmenvirraksi, joka päätyisi neonkylteille kiihdyttämään kaupunkimme saastan addiktiota! Kriitikko tarttui lyyraansa oitis, sanoi jotain taianomaista. Rakkaus on syvyyksiin kurkottelua; se vuoti kaikkeen mitä he sanoivat. Poliitikonkin suusta alkoi pulputa sanoja, jotka olivat kaikuja salaisesta kommunikaatiosta: — Väärä yö on piinannut kaupunkia pitkään. Tiedät kai, mitä he ajattelisivat, jos näkisivät meidät? — Sokeat massat eivät ymmärrä lemmestä mitään. Palvovat keinotekoista sen itsensä vuoksi.

— Heidän pinnallisuutensa tuntuu jo niskoissamme, vaikka vasta nousimmekin liikkuvista suojistamme pois! — Lemmenkehto hohtaa jo vuolaasti, näetkö? kaunis hahmo merkitsi helmiäiskatseellaan silmiään, jotka kilkehtivät kauniisti, kuten kauniin arvolle sopi. Se tarttui herkästi, myös tarkkailijoihin! Kriitikko vastasi:

— Voisinko kieltäytyä katseeltasi? En kuuna yönä. Paheellinen valo ei saa häiritä yhteistä loistettamme! —Jotta kuulaat sävyt hohtaisivat, saisinko… —Ei, ei vielä… ei anneta heille sitä nautintoa.

— Suojaudutaan ensin, puutarhan huomaan puhdistautumaan, kuten jo suloittelit.

toisaalta sama rautaisenakin annoksena: Neonyössä lempivä kohtalokas pari! Riisuutuvin elkein he kilkehtivät sanoja, joiden syvyyttä emme täysin käsittäneet. Silti he olivat otsikoittemme armoilla: Viekkaasti hymyillen komeetta ja tähdenlento vastasivat toisilleen ja kävivät kohti mystistä lemmenkehtoaan…

Tirkistely aktivoi lemmenhermoja kovin; kaupunki oli koukuttunut paheelliseen valoon ja valotaulut tarjosivat sisältöä yltäkylläisesti. Lempeä oli luotava yleisölle, ja jonkun piti sitä heille etsiä ja suodattaa. Tai ehkei tarvinnut, mutta jalostettu lopputuote lisäsi janoa kyltymättömästi. Siitä oli kehkeytynyt kaupungille sanaton motto: alaston totuus sammuttaisi janon vaahdoten, mutta vain kerran. Ja sikäli kuin se oli meistä kiinni, valotaulut hohtaisivat punaisin lyhdyin seuraavanakin yönä. Tapaaminen oli taltioitava oikein. Linssimme olisivat siis paheelliset; vain siten todella palvelisimme kaupunkia ja sen tulevaisuutta. Meidän oli vesijäähdytettävä itseämme säännöllisesti, jotta kestäisimme läpi edessä piilevän kiihkeän yön…

Havahduimme horroksesta. Ei kävisi päinsä, että jäisimme näytöksestä paitsi. He olivat jo sisällä! Emme häkeltyneet, vaan aloimme taltioida lemmentanssia oitis. Näkisimme kaiken! Kipinä paljastaisi itsensä sytykkeen edessä – ja toisin päin… Säädimme aistimiamme, jotta pääsisimme tarkemmin sisään. Näimme, kuinka valoteoksen suihkulähteistä pulppusi sateenkaaren kirjo. Ympäröivä koreus jännitti poliitikkoa; hänen suustaan purkautui politiikkaa: — Kaupunkimme jäsentyy kakseutena. Täällä oliot jakautuvat binäärisesti melko normaalisti. Historiamme tuntee myös paraabeli-vaiheensa, mutta kehitys on tasaantunut ajan myötä luonnostaan. Poikkeusyksilöitä on nykyäänkin, mutta he ovat harvinaisuus. — Katsothan sievästi silmiini kun puhun? — Aivan, poliitikko hymyili ja jatkoi: Yön pimeässä osa kaupungista nousee savuverhojen takaa tanssiin, lain ulkopuolella. Käsittääkseni se on heidän tahtonsa. He ovat päättäneet, etteivät enää yritä väkisin kuulua kaupunkiin. — Yölliset tanssijat! He antavat lempensä runollisella tavallaan vavista läpi hermoverkkojen! — Metropolin suurin dilemma ja ratkaisu piileekin tässä ja

samassa.

—Et kuitenkaan tahtoisi massojen tulevan enää katsomaan heitä? Palan halusta kuulla, miksi?

He kävelivät kohti tilan ydintä: reaktiivista valonlähdettä, jossa oli varmasti lemmitty ennenkin. Pormestarin kilkehtivät eleet paljastivat vastauksen: yöllisessä tanssissa oli kyse aidosta lemmestä – sellaisesta tunteesta, josta kaupunki oli vieraantunut. Poliitikon puhetta oli kuitenkin sensuroitava, sillä sellaisenaan se olisi saanut herkimmät anturit oikosulkuun: klank!

— Esivalta tuntee tanssijoiden suojelijan. Hän laski liikkeelle kapinallissolun, joka alkoi joskus vaikuttaa demografiaamme synteettisesti, 13

pimeän sopukoissa toimien. — Siis tanssijat eivät ole kyborgeja… — Vaan virtapiirinsä sammuttaneita kaupunkilaisia, jotka ovat varastaneet tämän mahdollistavat haarniskat. Emme pysty kontrolloimaan heitä enää, emmekä halua jakaa tätä julkiseen tietoon. — Mutta koska heidän temppunsa ovat palvelleet kaupunkia, on yöllisen tanssin annettu jatkua? — Isossa mittakaavassa tällainen anarkismi on kaupungin tulevaisuudelle ongelma: mytologia on elinehto. — Kyborgien lähdekoodiin kajoaminen on ollut kiellettyä

pitkään…

—Valtaa vaaliaksemme on täytynyt soveltaa opinkappaleita. Poliittisen valtavirran nymfit ja muusavaliot ovat pitäneet huolta, että neonyöllä on riittänyt palvojia. On pohdittu keinoja siittää vallalle jatkuvuutta myös yöllisten tanssijoiden avulla. Joskaan se ei ole aukotonta, yötä on palveltava vielä… — Hyvä kysymys, millaista valoa heidän tanssinsa lopulta on. — Tai meidän…

Parivaljakko kurkotteli syvyyksiä, aika pysähtyi. Meillä oli jo käsitys tanssin merkityksistä. Kansanjoukot eivät tienneet kyberneettisyydestään mitään. Eivätkä mitään epäilleetkään. Ja miksi epäilisivät, sillä joka ilta tarjolla oli kaupungin ohjaamaa varjo-oopperaa. Se oli paatuneen mielen savuke, joka esti inhimillisen ehtoomielisyyden: torjui mielestä ne ajatukset, jotka aidon lemmen kohtaamattomuus saattaisi aiheuttaa. Yölliset tanssijat oli valjastettu näihin pyrkimyksiin, vaikka heidän omat lähtökohtansa olivatkin villit ja vapaat, arvaamattomat kuin rakkaus.

Kyberneettisyys eväsi massoilta lemmen; se ylläpiti pahetta ja koukuttuneisuutta. Me juorujen airuet olimme sitä itseään, tai sen tuottajia. Näimme työssämme kaikenlaista, ja olimme melko kyynisiä siinä. Heikkoina hetkinä mietimme, mitä virkaa massoilla edes oli suurella näyttämöllä. Pelkkää rekvisiittaa joka kuitenkin oli pohjimmiltaan elollista, jolle oli tuotettava jonkinlaista elämän eliksiiriä – nimellisiä lupauksia jostakin syvemmästä.

Toki eliksiiri oli ylisana, emmekä sellaista olisi kansalle karahveista kaadelleetkaan. Kaupunki oli turtunut neonyöhön; neonvalossa ei ollut kyse kenenkään elinvoimasta. Siitä oli tullut lumeellista hengenravintoa: säteilyä, jota tieten tahtoen tai tietämättä turtana nautittiin ja oli nautittu pitkään. Kaiketi liikaa, mutta sellainen oli neonyön luonne. Meillä oli kunnia valaista tätä pahetta kaupunkiin, omasta mielestämme jalona tuikkeena muun valosaasteen keskellä. Kutsuimme sitä särövaloksi. Vaikkei eliitti meitä tunnustanut, tarkkailijan valta-asema suojasi turhautumiselta. 14

Olimme pohjimmiltamme samaa kyberneettistä väkijoukkoa kuin yleisömme: koukuttuneita, mutta näimme myös kulissien taakse. Saatoimme vaikuttaa kaupungin kehityskulkuun.

Tässä korvasimme papiston ja sanamme uskonnon – olimmehan neljäs valtiomahti. Tai siten ainakin silitimme omaatuntoamme; kyse oli viihteestä.

Tahdoimme repiä kulissit, mutta emme välttämättä kertoa koko totuutta. Alastoman totuuden aika ei ollutkaan vielä, vaan kaupunki tarvitsi yhä hedonistista utuaan. Juottaisimme sille ryypyn ”eliksiiriä”, joka sammuttaisi akuutin lemmenjanon.

Metropolilla oli oikeus nähdä ja kokea, toimimme tätä etuaan sille palvellen. Pian näkisimme sensuroimatta, kun eliitin ylimmät riisuisivat naamionsa. Päättäisimme mitä siitä alempien kastien savuttuneelle katseelle laskisimme. Muuttaisiko kuratoimamme näytös mitään? Jatkaisiko pormestari sen jälkeen kaupungin johdossa? Ehkä. Ehkei. Olimme luottavaisia että aika tekisi tehtävänsä, ja me olisimme ainakin tehneet osamme.

Hyödynsimme jälleen tekniikkaamme. Parivaljakko aloitteli hiljalleen esileikkiään, joka oli kyberneettisten haarniskoittensa hienovaranen riisumisprosessi. Vuorotteleva näytös alkaisi asetelmasta, jossa kriitikko makasi viettelevästi hohtavalla alttarilla. Poliitikko kiertelisi hänen ympärillään, harkitusti tämän herkkyyksiä sormillaan soitellen. Ja välillä osat vaihtuisivat. He luulivat olevansa kahden.

Olivatko he todella ihmisiä koreiden kojeittensa alla? Heidän ihmisyytensä ja lempensä olisi pian sirkushuvia kaupungille, joka ei koskaan nukkunut vaikka pimeässä elikin…

Lankesimme loveen. Kriitikko makasi lähettävänä ja vastaanottavaisena. Poliitikko oli kietoutunut hänen ylleen, etsien lemmenkumppaninsa rintapanssarin avaamiskoodia katseellaan, puutarhan ruusu välillä suussaan. Asujen valonäytös oli tähän mennessä punertava, mutta osasimme jo aavistaa, että matkalla kohti esteettisen sinertävää. Kuka milloinkin puhui ja oli aloitteellinen? Enää emme pystyneet kiinnittää sellaisiin seikkoihin huomiota. Rakkauden kieli oli sokaissut heidät ja

meidät tyystin. Se saneli kaikelle sanotulle ja sanomattomalle ehdot. Lemmen voima eväsi meiltä hallinnan!

— Valopaneelini kutsuu salasanojen äärille. Voimme aloittaa riisumalla elektroniset saappaani. — Käydä käskyjesi syvyyksiin, sitä tahdon, mutten tee sitä vielä. Noudatan käskyjäsi pian, mutta himoitsen koskettaa rintapanssariasi ensin.

— Näetkö kun kätteni liikkeiden varjolla jalokivet kilkehtivät kaunista valoa? Näetkö kuinka ne vaihtavat väriään, kuta tahtova otteeni on?

— Katso silmiini. En katsokaan vielä, vaan vetovoimaasi uhmaten leikittelen ensin rubiinin ja purppuran liekehdinnällä, jota aikaan saan, kun valoaaltoja uljaan kantesi kaarille piirrän. — Kutkuttelemme pintaa, muttemme käy vielä syvyyksiin. Kätesi ovat hennot, mihin sulan.

— Näillä liikkeillä sinut sulatan ja muovaan uudelleen. Maalaan tuhannet sateenkaaret, miljoonat maasulan aarteet, silmäin kantamattomat elämän laavojen valtameret. — Ja kun luulet, että uuvun ja aromaille kuivun, kastamme itsemme sumuisten alankojen aamukasteeseen. — Kerron tuntopäitteni hennoilla vedoilla tarinan, joka virvoittaa lempivän mielen. Näytän suloisten perhosten matkan, joka käydään purppuran kauniiden niittyjen luona, ja joka säätilan muutoksen merkiksi vaihtaa väriä ja paikkaa. Kun puhdistavien sadepilvien lomasta näen lempeiden huuliesi puhuvan, hennot siivet kulkevat uudessa tuulessa kohti uusia maisemia.

— Silloin vihdoin avaan silmäni, ja katsot minua silmiin. Hetkeksi kertojan kehräyksen keskeytät, sävy vaihtuu, vaikkemme lihallisesti ole koskettaneetkaan!

Katsokin hänen silmiinsä! Tanssinne jatkuu… — Alati tahdon hivellä kaariasi, mutta vaihdan somasti asentoa ensin. Yhäkin on kaunista; lähennymme yhä.

— Panssarini välkkyy safiirin sinisin ja azalean kukkein sävyin. Näyn katseleminen saa silmäni kyynelehtimään; etsin hohdokkaitten lasiesi läpi aitoja silmiäsi. —Niin kaunis on tuo värimaailma...

— Silmiemme pisarat ja niiden sinertävä hohde näyttävät, miten lempi on muutakin kuin viehkeää kiihkoa. — Siner on tunteiden väri, sen yksi kauneimmista muodoista. Sävyjä on monia; syviä yhtä kaikki. Kun katson sinua kirkkaan sinisessä valossa, en näe vain sinua, vaan sen mitä kaikkea kaikki kokemamme kaikkeuden kirkkaudessa käsittää.

— Ja kun katsot minua tummemman sinisessä valossa, näen miten tyhjä on se maailma, jonka joutuisin ilman sinua ja sinä ilman minua viettämään.

— Se on yhtäältä kaihon, yhtäältä kirkkauden väri ja paljon muutakin. Lemmenkipeät eivät aina sen syvyyksiä näe. Lemmenhaltioittamat taas ovat sen syvyyksissä. Siinä on jotakin perustavaa. Siksi se laittaa meidät 17

refleksinomaisesti katsomaan silmiin, ja aina kun sinertäviin silmiisi katson, etsin merkkiä: onhan lempemme muutakin kuin pelkkää yhtä? — Katseesi hohtaa muitakin värejä. Mutta jos se joinakin hetkinä on oikeanlainen, se vangitsee minut juuri sinertävään tilaan, jonka senkin tahdon kanssasi jakaa. — Sinerkatseesi kautta näen kaihomieleesi. Tiedän että rakastat minua ja että rakastamme toisiamme pintaa syvemmältä. Mutta tähän syvyyteen en tahdo heti täysin kurottaa, vaan tunnustelen vielä. Eleistäsi ymmärrän heti, että vain lyhyesti kävit silmissäni tarkistamassa yhteisten syvyyksiemme mahdollisuuden. — Sen minäkin nyt näen, ja muikealla hymylläni sen sinulle vahvistan. Mutta yhä tahtoisin elämäsi lähdettä panssarin takana jo suloaikein syvältä koskettaa… — Niin viekas on lemmen tahto! Janomme on kuitenkin viisaampi kuin särövalon himo. Tahdon nähdä ylläsi ensin muutkin värit. — Ja kun sävyjen tanssia olen kylläästi ylläsi nähnyt, voin ehkä vihdoin käskyäsi noudattaa, ja saappaittesi solkia sinut riisuakseni koskettaa…

Havahduimme sumuverhoista. Kuka milloinkin lempeä ohjasi? Olimmeko raportoineet kaiken olennaisen? Emme olleet siitä perillä. Heräsimme siihen tosiasiaan, että kriitikon aurinkolasit oli katseiden vaihdossa riisuttu. He todella katselivat toisiaan syvälle silmiin, mikä oli tehnyt heistä alastomia toistensa edessä. Varsinaisen haarniskan riisuminen olisi kuitenkin yleisölle symbolisempi ele; se loisi särövaloa. Agendamme vain täsmentyi. Salakatselemallemme kaksikolle yö oli shampanjaa, meille shampanjan hetkittäisiä hajaporeita paatuneissa aistimissamme. Tavan katsojille pelkkää päihtymystä tai synkeä elinehto. Olimme särövalon tuottajia yöhön. Osanamme oli näyttää lemmen salaisuudet kaikille alastomina – ja läpivalaisu sai olla helvetillinen. Myös poliittisen valtavirran agendassa ajateltiin, että yöllä oli puolensa: se ei ollut vain pimeyttä, vaan kaupungin toiset kasvot, sen elinvoimaa. Keskuspuiston lisäksi yöllä oli muitakin salapyhäkköjä. Oli klassisesti suunniteltu pilvenpiirtäjä nimeltä Esikartano; siellä oltiin tarkoituksella varjoissa ja juhlittiin pimeyden juopaa paheellisesti. Päätimme, että sinne tämäkin ilta päättyisi; kellareitten saranoita rasvattaisiin antaumuksella!

Mitään lempeä ei kyborgeilla kuulunut olla. Se osa ihmisyyttä oli kuollut kauan sitten kirjoitettujen runojen ja niiden ylistyslaulajien mukana. Seuraavalla vaalikaudella rakkauden eliksiiriä jaettaisiin kansoille ruosteisista tynnyreistä, eikä se enää koskaan virvoittaisi ketään aitoon lempeen! Sysäisimme yölliset tanssijat yhä syvemmälle pimeän sopukoihin. Ja jos heitä ikinä eksyisi näkyville, tekisimme heidän lemmestään katkeran suloista satiiria.

Rituaali syventyi riisumisvaiheeseen. Sitä olisi kuulunut muokata, mutta olimme niin kiihkeässä tilassa, ettemme kyenneet kuin rakoilevaan sensuuriin. Paljon päätyisi julki sellaisenaan. Tai ei aidosti, vaan lähes aidosti. Se oli kiihottanut tavan mieltä ennenkin. He lempivät aidosti puutarhan tuikkeessa, mutta massat näkisivät sen tapahtuvan Esikartanon viehkeillä veluuripenkeillä. Kaupunki näkisi tuon kaiken valotaulujen kautta, joiden panssarilasitkin olivat elämänsä tyhjyydestä kauhistuneiden siruaivojen hajottamia. Katkeran suloisella suodattimella tuo paheellinen saasta lasittaisi ”lempeä”, joka oli vain määrämittaista vietin jatketta, ikuista selailua kauppakujien lukemattomissa labyrinteissa. Niitä he valvoisivat minotauruksen oikeuksin, omine lupineen. Eivätkä he kykenisi koskaan lopettamaan, vaan etsisivät aina yhä kiiltävämpää aarretta ja lopulta kuihtuisivat kuoliaaksi löytämättä onneaan, jota niin himokkaasti tavoittelivat. Ja seuraavana yönä tarkkailemamme pariskunta menisi katsomaan kiiturikilpailuita, joissa sairas yö kyltymättä hurraisi ja palvoisi menehtyneiden sankareitten ruumiita. Sellaisia olivat neonyön palvojat. Heidän lempensä noidankehä, vaikka maailma ympärillä muuttui. Lempi tai verenhimo: paatos oli pilvilinna valosaasteeseen hukkuneen suurkaupungin tähtitaivaalla. Lempi oli tänä yönä ja seuraavanakin kuollut. Pelkkiä sanoja, jos niitäkään. Kolminkertainen elektroninen sqtch!

Heräsimme lemmenpäihtymyksestä. Virvoitimme sammuneita akkujamme ja katselimme, mitä yö oli lopulta valotauluille uneksinut.

Aulaa hallitsivat sähköiset pylväät, hydrauliset koristeputket. Virtaava kondensoitu vesi välkkyi tulevaisuuden sinistä. Hohde johti hallintapaneelille. Laitetta komisti kiiltävä kristallinen kosketusnäyttö. Tilaa pääsi soittamaan. Kokemuksesta tulisi minimalistinen. Valitsin väriksi valkoisen, joka ei ollut liian kirkas. Hienosäädin sitä: sain aikaan haalean sinertäviä sävyjä, sen valaisemia elementtejä. Lattiat kiilsivät kuin lasi; kaikki oli vaaleaa ja kuulasta. Ei kliinisesti, vaan ylevän kirkkaasti. Suihkulähteiden siner oli upeaa kuin laser. Tilasin synesteettistä aineen olomuotoa. Objektit ympärilläni olivat sumeita. Välillä kirkastin ne taas. Tunnistin uusia värejä. Tila muuttui tahdostani kuulaaksi prismaksi; heijastumat aaltoilivat ympäriinsä luonnollisesti. Se rauhoitti mielen, sulauduin mukaan. Äänimaisema oli reaktiivinen. Kokonaisuus soi. Yllä komensi sointuva taivastekstuuri: harmoninen tasaisuus, jonka taajuuksilla kuului kilkettä ja kirkkaita melodioita. Ne rikkoivat tasaisuutta juuri oikeilla hetkillä. Se oli kaunis jännite: vaihtelua, joka tiesi mitä teki. Myös alla soiva rytmi oli määrätietoinen: astui esiin ja hälveni kun kuului. Oli myös kanava, josta sai ihmisen puhetta. Sitä en olisi tarvinnut, mutta kokeilin, ja kuulin kuinka ihmiset puhuivat kauniisti. Säädin että he laulaisivat, ja rakastuin heihin oitis. Sitten hiljensin kaikki äänet. Hiljaisuus ei ollut äänettömyyttä vaan olotila, jonka saattoi aistia. Kuuntelin ja tajusin, etten ollut ennen kuunnellut. Tahdoin puhua. Puhuin. Ja tila liittyi osaksi ääniaaltojani. Kuulin itseni, ja kuulostin oliolta, joka en tiennyt olevani. Kirjoitin kritiikkini raukeassa mielentilassa:”Kylläinen, ei yltäkylläinen. Tyydyttävä, ei liian hyvä. Täydellinen.” Seuraajakuntani ymmärtäisi kyllä mitä tarkoitin, vaikka olin niukkasanainen. Täydellisyydestä ei muodostunut vankilaa, sillä täydellisyyteen kuului, ettei se voinut olla muuta kuin täydellistä. Utopialle täytyi antaa täydet viisi tähteä. ■