Käkriäinen 2/2021 | Kone by Käkriäinen

Käkriäinen

2/2021

Kone

PÄÄKIRJOITUS

Kesän kynnyksellä Käkriäinen kääntää katseensa kohti koneita, keinotekoisuutta ja dataa. Olemme viestineet lähes puolitoista vuotta lähinnä koneiden välityksellä, joten uusimmasta tietotekniikasta voi olla niin turhautunut kuin haltioissaan. Auringonsäteiden ylikuumentama älypuhelin on samaan aikaan välttämätön, mutta myös aikasyöppö, varsinkin, kun voi pikkuhiljaa varata aikaa rokotukselle ja ystävien jälleennäkemiselle. Käkriäisen teksteissä kone puhututtaa niin hyvässä kuin pahassa. Otto Rikan Viisi omakuvaa kysyy, millainen omakuva koneiden ja erilaisten rekisterien keräämästä tiedosta muodostuu. Marja Wolskin runo “Botox“ pohtii keinotekoisuuden ja kauneuden rajoja. Olivia Brotheruksen runot Konerunoja 2010-luvulta ovat lukioaikaisia pohdiskeluja tietokoneiden tulevaisuudesta. Elina Immosen taidekokemus Raija Malkan ja Kaija Saariahon näyttelystä Blick ja Olivia Brotheruksen esitysarvio Valtteri Raekallion tanssiteoksesta Uraanilamppu tarjoavat pitkästä aikaa kosketuksen live-taiteeseen. Kritiikeissä tarkastelun alla ovat Leena Krohnin esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut ja Juha Seppälän romaani Syntymättömän testamentti. Aurinkoisia lukuhetkiä ja riemukasta kesää toivottavat,

Olivia Brotherus ja Elina Immonen

TÄSSÄ NUMEROSSA

KAUNO Viisi omakuvaa [Otto Rikka]

KAUNO Botox [Marja Wolski]

KAUNO Konerunoja 2010-luvulta [Olivia Brotherus]

TAIDEKOKEMUS Nostalginen junamatka yksinäisyyteen [Elina Immonen]

ESITYSARVIO

KRITIIKKI Ihmisenä olemisen turha työ [Jarkko Mäkipää]

KRITIIKKI Tietoisuudesta totuudenetsintään [Olivia Brotherus]

Pilaantuneiden maa-aineiden kunnostus: dystopioita tyhjässä öljysäiliössä [Olivia Brotherus]

Päätoimittajat: Elina Immonen & Olivia Brotherus Taitto: Joonas Virkki Kuvitus: Joonas Virkki Kirjoittajat: Olivia Brotherus, Elina Immonen, Jarkko Mäkipää, Otto Rikka, Marja Wolski Julkaisija: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry Mannerheimintie 5 A 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua. Painos: 100 kpl Painopaikka: Picaset Oy, Helsinki, 2021

OTTO RIKKA

KAUNO

Viisi omakuvaa 1.

* Joo ei se mitään muuta kuin voinut pahoin kun olen ollut ihmisten ympäröimänä ja sit se on ihan hyvä idea on ollut jo pitkään aikaan ja missä on se että se on ihan hyvä idea on ollut jo pitkään aikaan ja missä on se että se on ihan hyvä idea on ollut jo pitkään aikaan ja missä on se että se on

* Piirrä on se murhaaja joka uhrit ja mainoslahjat ja mainos ja se oli se sitten kun se ei oo vielä ehtinyt jo ennen juhlia pridea on myös hyvä ja toimiva ratkaisu olisi ollut hyvä että tuli mieleen kun ei oo vielä ehtinyt jo ennen juhlia pridea on myös hyvä ja toimiva ratkaisu olisi ollut hyvä että tuli

* No niin että ne imee ja toteuttaa ja sen katuminen ja se ei ollut enää mitään uutta ja sit niitä ei saa mitään muuta kun se oli niin kova kiire saada selville on nyt sitten olikaan on nyt sitten olikaan on nyt sitten olikaan on nyt sitten olikaan on nyt sitten olikaan on nyt sitten olikaan on nyt sitten

Chrome

Helsingin Sanomat

2 tuntia 20 min

Wolt

1 t 45 min

Work Chat

1 t 31 min

Workplace

1 t 28 min

6 tuntia 47 min

3. mitä vittua oliivi remix - YouTube * Tommi Mäkinen kuulee maail... * X-Factor - Laughing animal Juli... * RuPaul laughing hysterically fo... * Aubrey Plaza is really WEIRD a... * Prince Reveals His Favorite So... * President Barack Obama singi... * Charles Manson Epic Answer (... * Mercedes catastrophic pit stop...

4. Kertoo että kokee voimakkaita merkityksettömyyden tunteita ja että ihan sama vaikka kuolisi. Nukkuu hyvin.

KAUNO

MARJA WOLSKI

Botox Botox pisti poskeensa parit tissit kahdet kankut ja kolmannen korvapuustit. Nyhri sieltä, toisen täältä ja kolmannet korvasi tuholla. Isänsä ja äitinsä lempilapsi, tuo Botox. Luultiin lisääjäksi, kaiken kartuttajaksi, siittäjäksi uuden elämän. Toisin kävi. Selvisi, että Botox nyhrii, nyrsii, pilkkoo, päitsii – sukunimellä De Konstruktio kaiken mössöksi mäiskii. Suuri maa, suuri ilma pilaantuu.

12 Itse ihmisen kloonikin on ymmällään: ”Enks’ mä sentään olla saa, ku just mä synnyin maailmaan?” Botox D., se ei vain vastaa. Kun se koko aika vain ahtaa suuhunsa, lahtaa, uusia elimiä, eläimiä ja elämiä. Botox on piru, jolla on paksut posket.

OLIVIA BROTHERUS

KAUNO

Konerunoja 2010-luvulta

Aurinkokuninkaan hovi Auringon alla ajattomat algorytmit Ilmestyskirjan pedot, pulut ja Bonapartet ottavat mittaa neuroyhteyksistään Ne leikkivät jatkumoiden kentällä, jossa kalvosinnapit, korsetit ja simpukkakännykät pyörivät samassa kehässä, yhdessä muistissa Kunnes ne saapuvat silmukan loppuun: System.out.println(“Aloitetaanko alusta?”);

Tekniikan Jumala Tietokoneen turva, tietotulva tappaa minimalistin, mummon, taviksen ajattelun Ojentaa kättään tekniikan Jumala kuka uskoo?

Superäly Kuka keksis superälykkään koneen inhimillisen imitaation Tähtiin kurottavan hyperkäden Kuka keksis yliälyn multiploituna sata eksponentiaalisesti kasvavan pavunvarren, joka johtaa jättiläisen juurelle, liiskauksen likelle.

Nollakohdissa ja välin päätepisteissä Ruutu paperissa, jopa yllä rationaalisen särmikäs on ruisleipäkin Rusilan Mutta ruudin voi ruisleivälläkin rakentaa kunhan HARJOITTELEE inventoit vain implikaation, laadit derivaatan ja derivaattafunktion. Oliko se edes x:n suhteen? Nollakohdissa ja välin päätepisteissä tottunut ruutupaita tuhahtaa. Ratkaiskaamme määrittelyjonomme rukiisen ranteemme voimin!

ELINA IMMONEN

TAIDEKOKEMUS

Raija Malka ja Kaija Saariaho: Blick Amos Rex, 12.5.–22.8.2021

Nostalginen junamatka yksinäisyyteen Saavun keskustaan puoli tuntia ajoissa ja kuljeskelen innosta sekaisin päämäärättä pitkin katuja. Pysähdyn museon viereiseen kahvilaan, vaikka kofeiinia kehoni ei todellakaan tarvitse. Olen yhä ajoissa. Mietin, milloin viimeksi olen astunut museoon, mutten millään muista. Ihmiset tutkiskelevat täydellä mielenkiinnolla näyttelyn jokaista nurkkausta, nautiskelevat sekä taiteesta että ehkä vielä enemmän museossa olemisen herättämästä nostalgisesta tunneryöpystä. Nyt, pitkän odotuksen jälkeen, me todella osaamme arvostaa tätä. Amos Rexissä tällä hetkellä käynnissä oleva Blick on kuvataiteilija Raija Malkan ja säveltäjä Kaija Saariahon yhteinen näyttely, joka yhdistää arkkitehtuuria, maalaustaidetta, musiikkia ja äänitaidetta. Näyttelyn nimi Blick (gaze, suomeksi katse) viittaa kuvataiteilija Wassily Kandinskyn saksankieliseen runoon vuodelta 1912, joka esiintyy myös Saariahon musiikissa näyttelyssä. Näyttelyn pääsee katsomaan 22.8 asti.

Ystävistä yhteistyökumppaneiksi Kolmiulotteiset tilat ja suuret tilavuudet ovat kiinnostaneet Raija Malkaa läpi vuosien. Opiskeluaikanaan Malka osallistui useisiin näyttelyihin maalauksillaan ja installaatioillaan sekä kehitti identiteettiään kuvataiteilijana ilman materiaalisia rajoitteita. Myös värit ovat keskeinen osa Malkan taidetta. Kaija Saariaho on yksi aikamme merkittävimpiä kansainvälisiä säveltäjiä. Hänen tuotantoonsa kuuluu oopperoita, sävellyksiä orkestereille sekä pienempiä musiikkiteoksia. Saariahon musiikki yhdistelee usein perinteisiä ja elektronisia soittimia sekä ympäristöstä tallennettuja ääniä. Blickin äänimaisema on yksi esimerkki Saariahon ja hänen miehensä Jean-Baptiste Barrièren yhteistyöstä. Malka ja Saariaho tutustuivat toisiinsa 1980-luvun alussa, ja ystävyys syveni heidän molempien asuessaan vuosia Pariisissa. Vuonna 1993 syntyi ajatus ensimmäisestä yhteisestä näyttelystä, jonka jälkeen he toteuttivat yhdeksän muuta yhteistyöprojektia. Näyttelyn pohjana toimii Saariahon aiempi teos Stilleben (1988), josta myöhemmin kehittyi Blick sound environment (2019–2021). Näyttelyä voi pitää eräänlaisena tulkintana, myöhempänä versiona Stillebenistä. Ennen Blickiä Saariaho pyysi Malkan mukaan työparikseen vuonna 2016 Kööpenhaminassa pidettyyn kuvaa ja musiikkia yhdistävään Njord Festivaliin. Musiikkina toimi Stilleben, ja Malka teki isoja rakennelmia ja laatikoita, joiden ääressä vierailijat saivat tehdä omia sommitelmiaan. Blick koostuu samoista peruselementeistä kuin Njord Festival, mutta Amos Rexin näyttely kasvoi ja kehittyi uudeksi versiokseen.

Kuva: Sofia Okkonen/ Amos Rex

Matkalla seuraavaan odotukseen Näyttely muodostuu kuudesta osasta: “Utopie” (Utopia), “Blick” (Katse), “Menschen” (Ihminen), “Warten” (Odotus), “Kiosk” (Toiminta) ja “Epilog” (Epilogi). Jokainen osa muodostaa oman tilansa, joiden välillä kuljetaan käytäviä pitkin. Amos Rexin arkkitehtuuri sopii täydellisesti näyttelyyn, jossa käytävät sekä vaihtelu suurten ja pienten tilojen välillä ovat suuri osa näyttelyn estetiikkaa ja kokemista. Näyttely hyödyntää hyvin vahvasti tilallisuutta, minkä lisäksi keskiössä ovat värit, valo, musiikki ja muut äänet, kuten tallennettu ihmisten puhe sekä veden äänet. Astuessani näyttelyn aloittavaan “Utopie”-nimiseen osaan ensimmäinen ajatukseni on, että olen tullut metroasemalle. Kokemukseen vaikuttavat sekä äänet että käytetyt värit ja visuaaliset elementit. Ensimmäisessä tilassa näkyy vain käytävää pitkin kulkeva, pitkä seinä, jonka alaosassa on oranssi ja ruskea raita. Käytävän jälkeen astun tilaan, jossa toisella puolella on kiiltäviä, vihreitä tiiliä ja toisella puolella punaista. Kuuluu (ajatuksissani metron, myöhemmin opin sen olevan junan) ääni, joka yhtäkkiä voimistuu kovaksi, kuin se menisi suoraan vierestä ohi. Junan äänten lisäksi kuuluu ihmisten puhetta. “Kiosk” (Toiminta) on ensisilmäyksellä sekoitus värejä ja muotoja säestettynä erinäisistä elementeistä koostuvalla äänimaisemalla. Kuuluu kuiskauksia, klassista musiikkia, veden liplatusta ja virtausta sekä ihmisen ääni, joka lausuu eri värejä hitaasti ääneen. “Kiosk” osallistaa myös katsojan osaksi taideteosta. Osiossa saa tehdä oman värisommitelman, joka laitetaan yhteen ympäri tilaa olevista värikkäistä laatikoista. Kun tilaa kiertelee, näkee muiden vierailijoiden tekemiä sommitelmia. On jotenkin virkistävää, miten monen kädenjäljen näkee osana taideteosta. Jokainen halukas pääsee osallistumaan, ja myös minä teen hieman jännittäen oman värisommitelmani. Pakko ei kuitenkaan ole osallistua, kuten sanotaan erillisessä huoneessa esitettävässä näyttelydokumentissa “Katseen takana”, jossa tekijät kertovat näyttelystä. Katsoja voi myös olla ulkopuolinen, “olla taidenäyttelyssä osallistumatta taidenäyttelyyn”. Koko näyttelyssä ulkopuolisuuden tunne jotenkin konkretisoituu: tuntuu, kuin olisi yksin juna-asemalla ihmisjoukossa. Samalla jokainen ihminen on näyttelyssä tietyllä tapaa yksin, kaikki kokevat sen omalla tavallaan, äänet palauttavat eri ihmisten mieliin erilaisia muistoja. Nimiosiossa “Blick” (Katse) keskiössä on seinällä oleva horisontaalinen keltainen kaistale. Tekijän mukaan tarkoituksena on kuvata junan ikkunaa, josta ihminen näkee samaan aikaan maiseman ja itsensä, ja jossa katse kääntyy sisäänpäin. Keltaisen ympärillä on musta tausta, jossa on häivähdyksiä vaaleammista väreistä, mistä minulle tulee vahvasti mieleen ohivilahtava maisema. Sen keskellä on ikään kuin pysähtynyt, keltainen suorakulmio, kuin jokin ajatus maiseman keskellä. Kuuluu ranskankielistä puhetta, yskimistä ja suhinaa sekä kovaäänistä klassista musiikkia. Musiikkia lukuun ottamatta tuntuu, kuin olisi oikeasti junassa – musiikin myötä kenties siltä, kuin olisi osa elokuvan kohtausta, jossa ollaan junassa. Tunne on intensiivinen, ja sen äärelle on ihana pysähtyä muutamaksi minuutiksi. “Blickin” ja “Kioskin” välissä on “Warten” (Odotus), jota kuvaillaan näyttelydokumentissa “välitilaksi, pieneksi huilaushetkeksi”. “Wartenin” kokeminen vaatii, että istuu hetkeksi alas ja kuuntelee äänimaisemaa. Ympäriltä kuuluu sekaisin ääniä edellisistä ja tulevista osioista – puhetta ja musiikkia “Blickistä”, veden ääniä ja värien kuiskauksia “Kioskista” sekä junan ääniä “Utopiesta”. Tuntuu todella, kuin olisi välitilassa, edellistä äänimaisemaa muistellen ja seuraavaa odottaen.

Tuntuu, kuin olisin jonkun mielen sisällä: siellä täällä kuuluu puhetta, kuin joku muistelisi vanhoja keskusteluja, ehkä kelaillen omia sanojaan tai vain kaivaten mennyttä.

Odotus on myös näyttelydokumentin mukaan suuri teema näyttelyssä. Me odotamme koko ajan, ja kun olemme päässeet odotuksesta, odotammekin jo seuraavaa asiaa. Näyttelyn pohjana toimivan Stillebenin taustalla on Kafkan ajatus: ihminen voi katsoa lähellä olevaa ihmistä silmiin ja ajatella samalla kaukana olevaa ihmistä. Stillebenin teemoja ovat välimatkat ja nostalginen kaipaus, jotka näkyvät myös odotuksessa ja Kafkan ajatuksessa: kuinka usein olemme todella nykyhetkessä, sekä fyysisesti että ajatuksissamme? Miten iso osa elämästämme kuluu odotukseen tai toisen ihmisen kaipaamiseen? Teemat tuntuvat erityisen ajankohtaisilta korona-aikana, ja koko näyttely matkustusäänineen ja ulkopuolisuuden tunteineen herättelee ajattelemaan nykyhetkeä. Näyttely saa sekä kaipaamaan matkustelua että pohtimaan yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Kuluneen lähes puolentoista vuoden aikana moni meistä on ollut täysin uudella tavalla yksin, ja ehkä siksi näyttely myös liikuttaa. Yksi suosikkitiloistani on ehdottomasti “Menschen” (Ihminen), joka poikkeaa suuresti muista näyttelyn tiloista. Tila itsessään on kaikista muista erillään, tavallaan oma pieni huoneensa, jonne kuljetaan kapeaa käytävää pitkin. Samaa vaikutelmaa ei olisi saatu ilman Amos Rexin arkkitehtuuria, joka yhdistelee taitavasti avaria tiloja, pieniä huoneita ja ahtaita käytäviä. “Menschen” on selvästi muita tiloja pimeämpi huone, jossa on vain himmeä valaistus. Muiden tilojen kirkkaiden värien sijaan tämä tila koostuu ainoastaan yhdestä väristä: hyvin vaaleasta, pastellinsävyisestä vaaleanpunaisesta. Keskellä huonetta on melkein koko tilan vievä suuri pallo. Huoneen reunoilla on penkkejä, joilla istua. Suunnittelu on hyvin minimalistinen. Malkan mukaan hän halusi luoda intiimin tilan, ja niin hänen piti laittaa tilaan jotain niin isoa, että tila näyttää pieneltä. Tilan yhtenä tarkoituksena on, että siinä menetetään käsitys normaaleista mittakaavoista. Kuten koko näyttelyssä, “Menschenissä” astutaan ajan ja paikan ulkopuolelle johonkin täysin vieraaseen ja omilla ehdoillaan toimivaan maailmaan.

Kuva: Sofia Okkonen/ Amos Rex

Koska tilassa ei varsinaisesti ole paljoa katsottavaa, se pitää ennemmin kokea. Itselleni suurin osa “Menschenin” kokemista ovat äänet, jotka koostuvat puheesta ja hiljaisesta viulumusiikista. Vaikutelma on hyvin hypnoottinen, ja tila on, kuten näyttelydokumentissa todetaan: “meditatiivinen ja transsimainen paikka”. Tuntuu, kuin olisin jonkun mielen sisällä: siellä täällä kuuluu puhetta, kuin joku muistelisi vanhoja keskusteluja, ehkä kelaillen omia sanojaan tai vain kaivaten mennyttä. Dokumentissa sanotaan, että musiikki on luotu täydentämään kokemusta, mutta mielestäni koko äänimaailma on suurin osa tämän huoneen kokemista. Tilan kokee parhaiten, kun istahtaa hetkeksi penkille ja vaikka sulkee silmänsä. Kuten “Blickissä”, katse kääntyy sisäänpäin, ja kun sen vain sallii, voi antaa omien muistojen ja ajatusten viedä mennessään. Osion nimi, “Ihminen”, tuntuukin hyvin osuvalta.

Kuinka usein olemme todella nykyhetkessä, sekä fyysisesti että ajatuksissamme? Miten iso osa elämästämme kuluu odotukseen tai toisen ihmisen kaipaamiseen?

Tarpeeseen tullut huilaushetki Koko näyttelystä tulee mieleen se välitila, johon ihminen vaipuu esimerkiksi istuessaan junassa, odottaen perille pääsyä, mutta myös nauttien välitilasta. Siitä tilasta, jossa voi hetken hengähtää. Kuunnella musiikkia, jos siltä tuntuu, tai vaihtoehtoisesti kuunnella junan rauhoittavaa ääntä. Katsella ikkunasta ulos ja todella, kääntää katseensa sisäänpäin. Seuraavana päivänä junassa mieleeni tulee kuitenkin ajatus: toisaalta näyttelyn voi nähdä utopiana junassa istumisesta. Siitä puuttuvat ihmisten korahdukset, satunnaiset ahdistelijat, liiallisen ihmismassan aiheuttama ahdistus ja kaikkialla vaaniva epämääräinen likaisuus. Näyttely on turvallinen paikka, jossa saa nauttia välitilasta ilman häiriötekijöitä. Näyttely esitellään sekä käsiohjelmassa että näyttelydokumentissa seuraavasti: astuessaan näyttelyyn katsoja jättää taakseen ulkomaailman, ajan ja paikan ja astuu tilaan, joka on vapaa määrittelyistä. Tämä todella pätee: sen reilun tunnin ajaksi, jonka vietän näyttelyssä, jätän ulkomaailman taakseni. Kokemus on niin intensiivinen ja kaikki aistit työllistävä, ettei sen aikana pysty ajattelemaan muita murheita tai viikon to-do-listaa. Kun ei keskity katsomiseen, huomio kiinnittyy milloin mihinkin ääneen, säveleen tai tuntemukseen. Blick on liikuttava tavalla, josta en täysin saa otetta. Sen avulla pääsen vajoamaan omalakiseen tilaan, jossa lähes meditatiivisesti keskityn vain hetkeen, aisteihin ja tuntemuksiin. Tämä on itselleni näyttelyn arvokkainta antia, ja jo tämän tunteen vuoksi suosittelen näyttelyä kenelle tahansa, joka tarvitsee vaikka vain tunnin pituisen tauon kiireiden ja hässäkän täyttämästä arkielämästä.

LÄHDE Blickin käsiohjelma

Kuva: Sofia Okkonen/ Amos Rex

22 ESITYSARVIO

OLIVIA BROTHERUS

Valtteri Raekallio: Uraanilamppu Öljysäiliö 468, Kruunuvuorenranta 1.–20.6.2021 Zodiak, uuden tanssin keskus

Pilaantuneiden maa-aineiden kunnostus: dystopioita tyhjässä öljysäiliössä Valtteri Raekallion Uraanilamppu on esitys, jollaista korona-ajan kulttuurityhjiössä olen odottanut. Teoksen esityspaikkana toimii Kruunuvuorenrannassa sijaitseva tyhjä öljysäiliö 468, jonka korkean seinän rei’istä aurinko paistaa kauniisti viistoina säteinä. Säiliön ulkopuoliselta rannalta näkee kesäisen Helsingin siluetin ja on vaikea päättää, mihin tanssiteos ja taidekokemus päättyy. Keskeisin elementti teoksessa on itse tila, öljysäiliö. Se on jaettu osiin: metsäinstallaatio ja säiliön lattialle tuotu turve toimivat näyttämönä suomalaiselle itsereflektiolle ja reunustalle rakennettu taukohuonetila muistuttaa kapitalismin kahleista. Metalliesteillä rajattu alue toimii “näyttämöaitauksena”, jonne tanssijat hyppäävät aika ajoin suurempaan liikkeeseen. Nurkkaan luotu talokulissi olohuoneineen tuo mukaan kodin symboliikkaa. Esityksen miljöö onkin aiheiltaan varsin runsas, novellikokoelman omainen kollaasi: on mahdotonta nähdä kaikkea, sillä samaan aikaan tilassa tapahtuu toinen toistaan kiehtovampia asioita, tanssia, videota ja ääntä yhtä aikaa. En harmittele tätä esityksen aikana, mutta jälkeenpäin toivon, että näkisin Uraanilampun uudelleen eri kulmasta. Loppuunvarattuun esitykseen kuitenkaan ei olla tämänhetkisen tiedon mukaan järjestämässä lisänäytöksiä, mikä on sääli. Vaikka tuoleilla saa vaihtaa paikkaa, istun suuren osan naulittuna näyttämöaitauksen eturivissä, sillä tanssijoiden yleisöön luoma intensiivinen kontakti on puoleensavetävää. Esiintyjien läsnäolo on pettämätöntä etenkin, kun öljysäiliössä ”lavalla” ollaan koko ajan. Liikkeellisesti vaikutun erityisesti partnerointiosuuksien sulavuudesta ja virtuositeettisuudesta, jossa voi nähdä avustavan koreografi Jarkko Mandelinin vaikutusta. Anni Koskisen soolossa onnellinen olemus luo kontrastia raskaisiin kapitalismin ja suorittamisen vastaisiin teemoihin sekä vakavuuteen, joka hallitsee tanssin tunnelmaa. Tanssijoiden taitavuus ja keskittyminen saa minut kuitenkin toivomaan liikelaadultaan moninaisempaa liikettä, jonkinlaista epäluonnollisuutta ja outoutta, joka on Raekallion aiemmissa esityksissä, kuten Oneironissa, jättänyt minuun suuren vaikutuksen. Öljysäiliö viekin välillä huomiota tanssilta tilan massiivisuuden vuoksi: se on yksi tanssija muiden joukossa. Teoksen lähtökohtana ja inspiraationa toimivat Harry Salmenniemen novellikokoelmat Uraanilamppu (2017), Delfiinimeditaatio (2019), Uhrisyndrooma (2020) ja Asiakaskoralli (2021), joista on teoksessa pätkiä Antti Holman lukemana. Holman artikulointi saa minut nauramaan Salmenniemen mustalle huumorille maskin takana, salaa, sillä esityksen muu yleisö vaikuttaa melko vakavalta. Tanssijoiden liike toimii erinomaisesti tekstiin, joka synnyttää merkityksiä kohtauksiin sekä rytmittää ja merkityksellistää tanssia. Esimerkiksi videonauhalla esiintyvä Eero Vesterinen on täydellinen “Puhujan oravat” -novellin päähenkilön ilmentyvä: inhottava, huvittava ja tunnistettava yhtä aikaa. Vesterisen hahmon myötä suomalainen sotanostalgia saa heti teoksen alussa kyytiä.

Toisaalta tanssia voisi välillä katsoa ilman Salmenniemen tekstiä, sillä tekstin nokkela ja ironinen sävy ei aina istu koskettavaan ja maan painovoiman mukana virtavaan tanssiin. Vaikka nautin Salmenniemen shokeeraavista ja terävistä novelleista, kaipaan teokseen lisää musiikkia, sillä korkea tila kutsuu eräänlaiseen kielenylittävään sensaatiomaisuuteen. Georges Bizetin kappale Les pêcheurs de perles: Je crois entende encore teoksen lopussa kuitenkin paikkaa tätä toivetta hieman. Ymmärrän kuitenkin, miksi teos ei ylly synfoniseksi tulitukseksi: Salmenniemen teksteille kunniallisena Uraanilamppu tuntuu kritisoivan kaikkea ylevää ja korkealentoista. Tunteellinen vaikuttavuus syntyy sen sijaan siitä, kuinka ihminen ei voi lopettaa itkua ympäristökatastrofin edessä ja kuinka loputonta ihmisen jatkuva suorittaminen on taloutemme koneistossa. Teoksen loppuhuipentumassa palataan ympäristötuhoon ja ydinvoimaan. Oranssit kiihtyvässä vauhdissa pyörivät ”uraanilamput” yhdessä ”Ydin”-novellin kanssa hälyttävät niistä yksilöllisistä ja kollektiivisista dystopioista, joiden keskellä elämme. Aivan viimeisenä tanssijat möyrivät yleisön edessä kasvot peittävissä turvepuvuissa, osana maata ja jotakin ihmisyksilöä suurempaa. Jään pohtimaan, kuinka isossa mittakaavassa ihminen voi asioita pohtia, ennen kuin olemassaolon absurdius masentaa yksilön valtavan, tuhoutuvan maailman edessä. Matkalla pois öljysäiliöstä näen kaupungin pystyttämän kyltin: ”pilaantuneiden maa-aineiden kunnostus”.

KRITIIKKI

JARKKO MÄKIPÄÄ Juha Seppälä: Syntymättömän testamentti Romaani, 257 s. Siltala, 2020

Ihmisenä olemisen turha työ Syntymättömän testamentti (2020) käsittelee elämän ja kuoleman kysymyksiä sukukronikkaa muistuttavalla tavalla. Juha Seppälän teoksessa kerrotaan Joel-nimisestä, äitinsä kohtuun kuolevasta hahmosta. Elämää valotetaan noin sadan vuoden aikajänteellä tietyn suvun jäsenten näkökulmasta. Teos jakautuu eri osiin, mikä rytmittää kokonaisuutta ja luo dynaamisuuden tunnetta. Kerronnassa mukana eräänlaisena todistusaineiston osasena kulkee Alma, jonka elämä on päättynyt pienenä. Alman elämä eroaa voimakkaasti Joelin elämästä, sillä Alma pystyi näkemään “loppukesästä laihon keinuvan pitkin lainein, näki, mutta ei nähnyt.” (s. 100) Elämä ja kuolema avautuvat väliinputoajan, sikiönä kuolleen, näkökulmasta. Lukijaan vedotaan paikoitellen intensiivisesti. Rehelliseltä tuntuva teksti kadottaa välillä kertojan äänen, mikä saattaa johtua lukijalta puuttuvasta omakohtaisesta kaikupohjasta. Teksti tuntuu henkilökohtaiselta, mutta siitä ei ole varmuutta. Porilaisen kirjoittajan voi ajatella vain hengittävän omalakisesti. Joelin elämä on passiivista. Lukijan näkökulmasta Joelissa haluaisi nähdä sekoittuvan määrällisesti havainnoitava tietoisuus sekä laadullisesti muodostuva elämä. Häneen voi ikään kuin liittää asioita, joista hän tulee jäämään paitsi. Joel on järjellinen olento, joka toimii kuin kone, kun siirtää sydämen sivuun. Teosta lukiessa koneellisuus löytyy vähintään rivien välistä. Teksti on suoraa, kuin koneen tuottamaa, ja kuvaa valmiita kuvia – niitä ei tarvitse enää kohdentaa.

Inhimillisyys Kertojan äänessä Joel puhuu ja pohdiskelee mahdollisuuksia, joita ei pääse käyttämään. Sikiön ominaisuudet määrittyvätkin sen kautta, mitä elämästä ei vielä voida sanoa. Sikiö peilaa toiveitamme, mutta se tapahtuu passiivisesti. Elämä ja kirjallisuus yhdistyvät onnistuneesti, kun niitä verrataan mahdollisuuksiensa pohjalta.

25 Henkilöhahmot ovat arkisia, jopa sirkuselämä pysyy arkisena: karnevaalit jäävät kokematta. Arkisen kirjoituksen lisäksi puhutaan kirjallisuusfilosofiasta. Kritiikki kohdistuu lukijakuntaan: “muurin murtumisen aikoihin” syntyneisiin, joille sosiaalinen media on tärkeä. Kirjoittaessaan inhimillisestä tragediasta ja sosiaalisen median typeryydestä Seppälä tuntuisi olevan heikoimmillaan. Lukijoiden kritisointi ei ole mielestäni kirjallisuusfilosofisesti älykästä. Digitaalisten informaatiovarantojen suurenemisen näennäisyyden paljastaminen, sosiaalisen median kritisointi ja Google-kuplassa olemisen osoittaminen sulkeistamalla lukija yksipuoliseen kontaktiin teoksen kanssa eivät keskeytä sitä liikettä, minkä se antaa ymmärtää toivottavaksi tapahtumaksi, eikä myöskään tarjoa lukijalle avainta keskeyttää sitä liikettä itse sen enempää. Voimakas lukijaan vetoaminen perustellaan sillä, että kertojaan luottaminen ylittää tärkeydessään tarinaan luottamisen. Kuolevaisuus on esimerkki, josta voisi kirjoittaa intensiivisesti. Järjen käyttäminen muovaa tunnetasoja niin, ettei järkyttymistä pitäisi tapahtua. Seppälä kirjoittaa älykkyydestä, jonka pitäisi selkeästi tehdä järkyttyminen mahdottomaksi; ihmisten kuolevaisuuden ei pidäkään järkyttää. Seppälä kuljettaa lukijaa rauhallisesti, vaikka ärhentelee välillä. Teksti tuo paikoiteillen mieleen Touko Kauppisen esikoisteoksen Häikäisevät tiiviyden ja intensiteetin. Olennainen nousee esiin. Kaipaus itsessään on hyvin inhimillistä. Siihen kuuluvat eritasoiset tunteet sekä herkkyys. Ihmiselle tärkeimpiä ovat itselliset asiat. Kertojan mukaan parhaimmillaan ihmiset unohtuvat kuoltuaan melko pikaisesti, noin 50:ssä vuodessa. Seppälä tekee kiinnostavaksi tavan yhdistää pintapuolisia käsityksiä ihmisyydestä kertojaan, mutta kuitenkin korostaa herkkyyden ja sitä myöten vahvuuden tärkeimpiä merkityksiä kirjoittaessaan: ”leikin voiman on ylitettävä pelko, tarpeettoman mahdin välttämättömän rajat” (s. 253).

Liikkuminen Liikehdintää aiheuttava sota vertautuu sirkuksen siirtymiseen sinne, missä on katsojia. Myös maaseudulta useimmiten lähdetään, eikä useinkaan tulla takaisin. Rautatiet muuttivat maantieteellisesti käsitystämme perheestä. Toisaalta matkan pysähtyminen kolarin muodossa tarkoittaa myös elämän pysähtymistä. Voidaankin ajatella, että elämän ja matkan jatkaminen ovat loogisesti yhtä. Seppälä kirjoittaa omaleimaisesti myös paikallisuuksista, mikä herättää lukijassa eräänlaista mahdollisuuksien rajojen ulkopuolisen, utooppisen paikan olemassaolon pohdiskelua.

Syntymättömyys Teos herättää elämänkokemusten ja tietoisuuksien välisten risteyskohtien lisäksi kysymyksiä, voiko syntymätön kuolla, voiko syntymätön pettyä tai vaatia jotain. Syntymätön ei ole tavallaan vielä valmis, mutta onko sellaisella olennolla oikeus kuitenkin testamenttiin? Missä vaiheessa toivo syntyy niin, että sen voi sanoa olevan ”kiistaton osa” yksilöä? Missä vaiheessa ihminen kaipaa jotain, niin kuin ihminen voi kaivata? Kirjallisuusfilosofista pohdintaa tapahtumattomuudesta teoksessa on enemmänkin. Seppälä leikkii ajatuksella, eivätkö juuri tapahtumattomat asiat muutu tapahtuessaan. Miten tavoittaa syntymättömän tietoisuus, ellei kirjallisuuden avulla?

Järjen käyttäminen muovaa tunnetasoja niin, ettei järkyttymistä pitäisi tapahtua.

Lopuksi Seppälää tuntemattomalle lukijalle teos tarjoaa kiinnostavia kerronnallisia keinoja. Välillä tarttumapintaa hakiessa löytääkin itsensä ajattelemasta ihmisyyden kysymyksiä. Kiinnostavinta teoksessa on sen todistaminen, miten illusorista mahdollisuuksien lisääntyminen on. Syntymättömän testamentissa totisesti nostetaan syntymättömän ääni muiden yläpuolelle, ja se tapahtuu oikeutetusti. Lisäksi teoksen nimestä voi halutessaan etsiä eväitä tutustuakseen kirjailijan aiempaan tuotantoon. Onko tämä teos kirjailijan ”viimeinen tahto”, ja auttaako se selventämään Seppälän aiemman tuotannon käyttö- ja hallintaoikeudellisia aspekteja, eli niiden lukemista ja tutustumista?

OLIVIA BROTHERUS

28 KRITIIKKI Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut Esseekokoelma, 234 s. Teos, 2021

Tietoisuudesta totuudenetsintään Leena Krohnin vuonna 2021 ilmestynyt esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut on sekoitus omaelämäkerrallisia anekdootteja, todellisuuden pohdintaa ja kirjailijan estetiikan esittelyä. Teos on jaettu aiheittain luvuiksi, joissa Krohn pohtii esimerkiksi salatun tiedon merkitystä, kuolemaa ja tietoisuutta lukemansa kirjallisuuden valossa. Hän etsii ”totuuden sisintä olemusta” niin vivahteikkaasti, suoraviivaisesti ja avartavasti, että huomaan havahtuvani näkemään elämän selittämättömimmät kolkat uudessa valossa ja pelkäämään tietoisuuden katoamista.

Teostaustaa Kaikkein antoisin kirja on sellaiselle lukijalle, joka on perehtynyt Krohnin tuotantoon. Krohn-fani, jollainen myönnän itsekin olevani, saa tietää, miten ja mistä kirjailija on poiminut teostensa motot ja miten erilaiset arkisen elämän anekdootit ovat vaikuttaneet tuotannon syntyyn. Esimerkiksi Tainaron-romaanin (1985) motto ”et ole paikassa, vaan paikka sinussa” on peräisin Angelus Silesiuksen runoelmasta Der Cherubinischer Wanderer (1657). Krohn avaa mottoa omin sanoin: ”muutumme ympäristömme kaltaiseksi” (s. 10). Jos köyhdytämme sitä, riistämme sitä ja tuhoamme sitä, tuhoamme samalla itseämme, sillä olemme ympäristömme luomuksia. Myös espanjalaisen filosofi Galderonin ajatus siitä, että ”elämä on unelma”, puhututti Krohnia jo kymmenvuotiaana: ”lauseesta tuli minun varhainen credoni” (s. 8). Esseessä ”Kun katsoja katoaa” Krohn käsittelee omaa estetiikkaansa, jonka määrittelyn perusteet ovat kirjailijan mukaan jossain aivan muualla kuin estetiikassa, esimerkiksi moraalifilosofiassa. Käsitys siitä, että ”emme elä todellisuudessa, vaan metatodellisuudessa” (s. 79) määrittää keskeisesti Krohnin estetiikkaa. Niinpä monet Krohnin teoksista ovat kirjailijan itsensä mukaan niin sanottuja ”jaettuja unia” (s. 79), sarjamaista todellisuutta, joka on samaan aikaan subjektiivinen ja objektiivinen. Sanoman paradoksaalisuus ja selittämättömyys on mielestäni purevaa. Hiukan hämäräksi kuitenkin jää, mitä kirjailijan estetiikka oikeastaan on, siis esimerkiksi kapitalismin kritiikin lisäksi. Krohnin mukaan kirjailijakin ”elää samojen houreen kaltaisten instituutioiden vankina, hän on rahan orja siinä missä muutkin kansalaiset” (s. 80).

Omaelämäkerran osia Kertomuksellisin osa esseekokoelmaa on Krohnin lapsuudesta kertova osuus, jossa on nähdäkseni jo miniromaanin aineksia. Osioissa ”Kulje tiesi elämään” ja ”Aika herätä – puberteetin pimeydestä” piirtyy kuva kirjailijan lapsuus- ja nuoruusvuosista, jotka ovat erikoisuudessaan ja koskettavuudessaan ehkä kirjan mieleenpainuvimmat osat, jos kuolemaa ja tietoisuuden syväpohdintoja ei lasketa. Krohn kuvaa koskettavasti isänsä kuolemaa: ”Sinä keväänä kukat tuoksuivat pitkään kodissamme. Selailin muistoadressien värssyjä. Yhdessä niistä luki: ’Pois meni merehen päivä’. Ajattelin, että se tarkoitti isääni: että hän oli aurinko, joka hukkui.” (s. 31) Krohnista muodostuu lapsuudessaan mielenkiintoinen hahmo: sekä tavallinen että eriskummallinen, ”kiltti lapsi, helppo, kuuliainen ja sopeutuva” (s. 32). Hän leikkii keijujen kanssa, ahmii kirjoja kirjailijasta välittämättä, piittaa tuskin ollenkaan koulun opetuksen sisällöstä (painaa sormet korviin, jottei kuulisi opettajan häiritsevää ääntä) ja joutuu puistossa poikajoukon mukiloimaksi, koska on oudompi kuin muut, ”asiaton oleskelija” (s. 25). Myöhemmin 15-vuotiaana, levottomana ja ympäristölleen sokeana, Krohn diagnosoi itselleen ”tajunnan laajentumisesta aiheutuneen tuskaneuroosin” (s. 39). Diagnoosi naurattaa ja surettaa minua samaan aikaan, sillä se on sekä itsestään liikaa kuvittelevan murrosikäisen inttämää että terapiaa kaivanneen nuoren selviytymiskeino. Traumojen uudelleen läpi käyminen synnyttää empatia-aallon kirjailijaa kohtaan: miksi erilaisia ei hyväksytä? Tämä julmuus, jota ihminen syrjinnällään ja luonnon tuhoamisellaan harjoittaa, tuntuukin tärkeältä aihelmalta ajatellen Krohnin tuotantoa laajemmin. Esimerkiksi Hotel Sapiensissa (2013) ihmisen tietoinen pahuus vertautuu tekoälyn tunteettomaan rationaalisuuteen. Ihminen valehtelee ja kohtelee kaltoin tietoisesti, mutta kone ei tähän pysty.

30 Tietoisuus ja kuolema Tekoäly, tietoisuus ja kuolema ovat aiheita, jotka lävistävät Mitä en koskaan oppinut -esseekokoelmaa. Vaikka teemat ovatkin tyypillistä Krohnia, saavat ne esseemuodosta uutta hohtoa. Erityisesti kuolemaa käsittelevä esseeteksti “Kuolemia ja kuolemattomuuksia“ tekee minuun vaikutuksen. Krohn esittelee kiehtovasti ihmisen epätoivoisia yrityksiä jatkaa tietoisuutta kuoleman jälkeen, siirtää se esimerkiksi tietokoneeseen. Jos ei usko jälleensyntymiseen tai sieluun, kuten Krohn, kirja herättää kamalan ajatuksen: mitä sitten, kun tietoisuutemme katoaa? Krohnin tekstissä kuoleman absurdius, ihmisen olemattomuus, karmii selkäpiitäni: ”ilman tietoisuutta ei ole todellisuutta” (s.95), joten “kuolema on kaiken kokemisen loppu” (s. 120). Krohn on aikaisemmassa tuotannossaan käsitellyt tarkkaan tekoälyä, joten aihe valuu myös esseiden puolelle. Mielenkiintoista pohdintaa on pitkin teosta, esimerkiksi ihmisen ja koneen eroista. Krohnin mukaan vaikka ihminen toimisi väärin, hän voi katua, mutta ”eläin ja tietokone eivät kadu, eivät armahda” (s. 105). Koneet eivät Krohnin mielestä myöskään pysty samanlaiseen luovuuteen ja mielikuvitukseen kuin ihmiset, vaikka kirjailijan mukaan “mielikuvitus ON rationaalisuutta, se on analyyttistä päättelykykyä” (s. 104). Krohn kirjoittaa tekoälystä ja koneista kiehtovasti, sekä inhimillisesti että ymmärrettävästi, joten jään kaipaamaan häneltä lisää materiaalia aiheesta.

Lukukirjaksi Esseekokoelmana Mitä en koskaan oppinut on helposti lähestyttävä kokonaisuus, jonkinlainen lukukirja. Mieleeni tulee samanmuotoinen, joskin tyylilajiltaan erityyppinen, Marguerite Durasin Jokapäiväinen elämä (1986), jonka Duras on itse määritellyt lukukirjaksi. Samalla tavoin kuin Durasin genrehybridin myös Mitä en koskaan oppinut -teoksen voisi avata lähes mistä kohtaa tahansa ja kiinnostua valtavasti syvästä, melkeinpä esoteerisesta, pohdinnasta. Tekstit ovat lyhyitä, suoria ja jopa kärjistettyjä. Välillä ne tuovat mieleen aforismit, joita voisi lainata elämän merkityksellisissä käännekohdissa. Krohnin yksittäisestä lauseesta voisi luoda kokonaisia maailmoja. Välillä kirjailija kuitenkin esiintyy niin estottomasti auktoriteettina ja kaikkivoipaisena, että lukijana hieman kurtistan kulmiani: onko näin? Etenkin sukupuolia käsittelevässä luvussa näkyy se, että Krohn ei välttämättä ole kovinkaan perehtynyt aiheeseen: hän ei halua uskoa, että sukupuoli voisi olla konstruktio, irrallinen lihasta. Tai sitten hän ei ole halunnut käsittää sitä, vaikka on aiheesta hyvin tietoinen. Krohnin mukaan ”ikä ja sukupuoli todetaan ilman yritystä, ajatuksetta, auttamatta” (s. 175). Näkemys on biologiaan pohjaava, jollain tapaa todennettavissa arkielämässä, mutta melko odotettavissa Krohnilta. Eri sukupolveen kuuluva lukija saattaa kuitenkin kaihtaa tällaista näkemystä ja esseestä ”Sormi huulilla” jääkin hieman karvas jälkimaku. Toisaalta sukupuoli on Krohnille itselleen asia, johon hän ei haluaisi kirjoitettaessa kiinnittää huomiota: hänen mukaansa ihmiset näkevät itsensä ensisijaisesti ihmisenä, sitten vasta johonkin sukupuoleen kuuluvana. Hänen henkilöhahmonsa voivat olla mitä sukupuolta tahansa. Krohn kuvaakin esimerkiksi kirjeenvaihtoa kääntäjänsä kanssa, joka ei voi ymmärtää sukupuolettomuutta suomen kielen hän-pronominissa. Krohnin poleemisesta ja suorasta tavasta pohdiskella ei voi kuitenkaan olla pitämättä: teksti saa nuukahtaneet ajatukset liikkeelle, se kannustaa lukijaa totuudenetsintään. Voin kuvitella palaavani tulevaisuudessa teoksen pariin, jos inspiraationi ja kiinnostukseni elämän merkillisyyteen katoaisi. Mitä en koskaan oppinut -teoksesta mieleeni jää pyörimään ajatus siitä, että todellisuus ei ehkä olekaan sitä, miltä se vaikuttaa. Krohnin tavoitteena onkin paljastaa: ”Minä näytän sen, mitä en koskaan nähnyt” (s. 232).

Alkukantaisuus ja tunteet Primitivismi 1900-luvun alun suomalaisessa kirjallisuudessa

Onko kirjahyllysi ajan tasalla?

Kielten ja kirjallisuuksien mosaiikki Näkökulmina valta, periferia ja arki

Muotoja ja merkityksiä 2000-luvun suomalaisessa romaanissa

Muistikirja ja matkalaukku

Suullisen perinteen ja kirjallisuuden yhteyksiä

Satuperinteestä nykyrunoon

KIRJAKAUPPA TIEDEKIRJA Snellmaninkatu 13, Helsinki www.tiedekirja.fi Alennus SKS:n kirjoista opiskelijakortilla

SKS:N NORMAALIHINTAISISTA KIRJOISTA

–25 %

OPISKELIJA-ALENNUS

T U O R E I N T A K I R J A L L I S U U D E N T U T K I M U S T A S K S : LT A

Kirjallisuus nykykapitalismissa Suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin näkökulma

VERKKOKAUPPA kirjat.finlit.fi Alekoodi OPISKELIJA25