ELSA KALLIO Rautahöyhen

Sinä päivänä tarvitsin apua. Mielessä muhinoivat tuholaiset, entiset rakastetut uusissa syleissä.

Päätön hännätön kissa sähisi ja voikersi. Oranssi torso kiersi kehää makuuhuoneeni lattialla.

Metsä avasi hellän sylinsä lempeän katseen alla kuitenkin kirosin tartuin oksasta ja puristin. Kun rautoja kiristettiin ei ien saanut kalveta mutta nyt rystyseni kalpeni.

Hätyytin tarkalla kämmenellä pörriäisiä poskiltani turhauduin kun ne meuhkasivat ja melkein kävelin ohitse.

Katsoin eteeni ja nielaisin lasinsirun: Kuinka sinä katsoit takaisin! Siru muuttui vatsassa pallokalaksi, te katselitte minua joka kulmasta. Vihdoin luovutin keksityn taiston, silitin karheaa kaarnaasi, ihastuin.

Sinun kauniit harmaat juuresi liukuivat maan alle pötköinä luikertelivat ympärilläni, matto hehtaarien levyinen.

Laskeuduin tyvelle ja kuiskasin syvimmän salaisuuteni. Sen joka hävettää ollessani kaukana, joka lämmittää ollessani lähellä. (Rakastan sinua, kuiskasin.)

Suolasin maan siinä maatessani. Kaadoin maljastani sokerilientä. Siitä juokaa herhiläiset, älkää poskeltani, makean perässä te pörräätte!

He häiritsivät hiljaisuuttamme.

Syleilimme pitkän aikaa, jalkani ladottuina omiesi päälle. Silmäsi oli rautahöyhen joka kutitteli tiensä läpi nahan, rinnan, aivan tahtomattani. Vatsani nauraa räkätti, sydämeni hekumoi.

Puun runko on helteessä lämmin. Olen surussa, myönnän ja kaipaan ja täällä saan olla.

Haikara viilentää kehoaan vedessä. Hopeapaju pyyhkii lammen pintaa.