ANNA KALLIO Toisen hahmottelua pimeästä

Martti Jämsä ja Kaija Rantakari: Vapaa valuma

Käärömuotoinen kirjateos Bokeh, 2021

Kaija Rantakarin ja Martti Jämsän yhteistyön tulos, Vapaa valuma (2021), virvoittaa ja herättää uteliaisuutta materiaalisuutensa myötä. Teos koostuu Rantakarin runosta1 sekä Jämsän yhdeksästä valokuvasta, kummatkin omilla vastakkaisilla puolillaan pitkää rullalle käärittyä paperia, joka vedetään esiin pahvisesta sylinteristä.

Rantakarin öinen runo on halun sävyttämä. Yhtenäiseltä tuntuva puhuja lähtee ”iltaan iho ihon päällä” ja päätyy intensiivisen tiheän kokemuksen äärelle toisen, runon sinän, kanssa: ”miten kirjoittaisin pimeän, jossa kuumuus / olisi läsnä jo ensimmäisessä tavussa”. Puhuja tunnustelee pimeän painottomuutta helminauhojen, kuohuviinipullojen ja pöydän alla koskettavien polvien hämärässä juhlassa. Sinän, uuden tai kenties entisen, rakastetun kohtaaminen on kaihertavaa. Kokemus ei tarjoa vapautusta, vaan sakeaa valottomuutta:

pimeä ei tavoita vertaistaan ei valo ei huulet mutta yritämme silti

Eroottisten jännitteiden lomassa ajan olemus ei ole totutun kaltainen: ”eteisessä aika lakkaa kuulumasta viisareille” ja ”Orionin vyö kiristää yön tiimalasia hitaammaksi”. Tulkinnassani nautinto ja kosketus muuttavat kokemuksen olemassaolon tahdista. Lukusuunta kulkee alaspäin, kun kääröä on lukiessa rullattava yhä avonaisemmaksi. Rullaus on hullaannuttavaa – se viehättää sisäistä lasta ja voimistaa samalla lukemisen aistikkuutta. Lukija pääsee paljastamaan tekstiä, valuttamaan sitä katseensa alla samalla kun puhuja painaa huulensa peukalonhankaan. ”Lukija pääsee paljastamaan tekstiä, valuttamaan sitä katseensa alla samalla kun puhuja painaa huulensa peukalonhankaan.”

1 Julkaisijan tiedoissa Rantakarin kirjoitusta on kuvattu säemuotoiseksi tekstiksi, mutta lukijana on mielekästä ja perusteltua lukea sitä runoutena.

Jämsän kuvat ovat kuin Rorschachin musteläiskätesti: mustanpuhuvia otoksia, jotka eivät suoraan esitä mitään. Kuvasarjassa on nestemäistä liikettä, joka tuo mieleen noruvan musteen. Kustantajan tiedoista tarkentuu, että kuvat ovat digitaalisesti toisinnettuja hopeagelatiinivedoksia, jotka on toteutettu ilman kameraa käyttäen vanhentuneita kehistyskemikaaleja ja valokuvapapereita. Tieto lisää lukukokemukseen kerroksen herkkyyttä ja säväyttää paljastaessaan teoksen materiaalisuuden sfäärit. Kamerattomat valokuvat ovat totisesti otteita hämärästä. Niiden tulkitseminen tuntuu lähes oman halunsa sanoittamiselta.

Rantakarin teksti valuu osaksi kuvien merkitystä. Huomaan hakevani Jämsän valokuvista runon puhujan maisemaa: esiin piirtyy utuinen yö toisen asunnossa, ihmiskeho, paljas selkä ja maassa istuva hahmo. Samalla kuvien abstraktit, valuvat muodot tihentävät runoon kerrostuvia merkityksiä. Kuvien nestemäisyys voimistaa runon veden elementtiä ja antaa sille enemmän painoarvoa. ”[P]äivän painavat vedet / syvemmät ja kauemmat” sekoittuvat kuvien nestemäisiin pintoihin, joista yössä kastetut olennot katsovat kohti. Sekä niihin että runoon tuntuu liittyvän uhka: ”Liike muodostaa menneitä maisemia / uusia raajoja // joissa ehkä huutoa ja pimeää”. Kenties uuden (tai menneen) ihmisen kanssa vietetyn intiimin hetken vaaran tuntu?

Teksti ja kuva herkistyvät toisilleen kokonaisuudessa – tulevat pikemmin jollain tapaa saman ruumiin eri jäseniksi enemmän kuin peilaavat toinen toistaan. Peilaantumisesta eroava kahdentumisen ja yhdistymisen teema nousee itselleni oleelliseksi myös, kun Rantakarin tekstimaastossa puhuja tuntuu hakevan kohdentumisen hetkiä. Puhuja ja sinä tunnustelevat toisiaan: ”annan sormiesi kasvaa sormenpäistäni / välissä katedraali hengittää”. Yhteen painettujen kämmenien väliin jää ilmaa liikkumaan ja kädet kasvavat toisiinsa, kuten hopeagelatiinivedokset ja putoilevat sanat. Puhuja sovittaa varjoaan toiseen: ”jos laitamme varjomme päällekkäin, / syntyy aiempaa tummempi sävy”. Syvän filosofinen ja samalla seksuaalisesti latautunut monitulkintainen säkeistö ehdottaa pimeän pimenemistä kahden kohdatessa. Varjojen toisiinsa kerrostuminen tuntuu olevan myös se tapa, jolla teksti ja kuva vaikuttavat toisiinsa teoksen kokonaisuudessa.

Olen ilahtunut, kun materiaalisuuden ensikosketuksen aikaansaama uteliaisuus johtaa mahdollisuuteen tulkita monitahoista kokonaisuutta. Tekstiä ja kuvaa yhdistävä lataus on voimakas, ja jännite jää viipyilemään. Materiaalisuuden ilokaan ei haihdu lukemisen päätyttyä. Kun päästän otteeni paperin alareunasta, käärö pingahtaa takaisin rullalle, ja liike tuntuu viettelevän sulokkaalta. ■