HELMI NÖJD Tylsää olisi ilman pienjulkaisuja

Millaisia ovat Lyhyttavaran julkaisut? Helmi Nöjd kartoittaa pienjulkaisijan teoksia – esille nousevat esimerkiksi visuaalinen runous sekä aseeminen kirjoittaminen.

Lyhyttavara ei tavallaan ole kustantamo eikä yritys vaan jonkinlainen brändi, vahvistaa brändin takaa Lyhyttavaran perustaja ja runoilija Karri Kokko minulle sähköpostiviestissä. Ensimmäinen teos on julkaistu vuonna 2017. Lyhyttavara julkaisee runoutta ja muuta kokeellista kirjallisuutta runouden liepeiltä. Moni julkaisuista on Kokon omasta kynästä, mutta Lyhyttavara on kustantanut myös esimerkiksi Virpi Alasen, Henrik Pathiranen sekä Ville Vuolannon teoksia. Lyhyttavaran lisäksi muita pienjulkaisijoita Suomessa ovat esimerkiksi Bokeh, Kulttuurivihkot sekä Käsite-Kirjat, joista Bokeh liikkuu lähimpänä kuvataiteen maaperää.

Lyhyttavaran uusin julkaisu on Virpi Alasen Serendipii (2022), alaotsikolla ”Poeettisia eläimiä”. Teoksesta on otettu ainoastaan 65 kappaleen painos. En saanut tuoretta julkaisua vielä käsiini, mutta onneksi Alasen poeettisia eläimiä on saavutettavissa muuallakin, esimerkiksi Nokturnon verkkosivuilla (numerossa 4/2017) sekä Nuori Voima -lehden visuaalisen runouden numerossa vuodelta 2016. Nokturnossa on julkaistu neljän visuaalisen runon sarja. Käsintehdyt runot sisältävät sekä visuaalisia elementtejä leikkaa-liimaa -tyylillä että tekstiä. Visuaaliset elementit toimivat muotoina, jotka muistuttavat tutuista eläimistä: tuossa voisivat olla sarvet, selkäranka ja siivet, mutta ei kuitenkaan. Muodot rajaavat sisälleen puhuttelevia ja kehossa tuntuvia lyhyitä, mutta tuhteja säkeitä: ”syklisen villikon ilo / kuulla yön kirjaimet”.

Kokko julkaisi hiljattain omia tyyniä, mutta pohtivia säkeitään. Sana sanasta (2022) on hengittävää ja rauhallista runoutta, joka kertoo minulle luovasta työstä ja oikeastaan myös Lyhyttavarasta: ”ilmassa kysymysten hyörinä / ja kirjoitus kirjoitukselle: / miten asiat ovat, / miten katsoa mitäkin.” (s. 11). Kokon laajassa omassa tuotannossa korostuvat aseeminen kirjoitus ja visuaalinen runous.1 Samat metodit saavat jatkoa Lyhyttavaralla (sekä Kokon että muiden kirjailijoiden) julkaistuissa teoksissa. Sen lisäksi Lyhyttavaralle on tunnusomaista pieni painos ja erilaisten kokemusten sekä tapahtumien tallentaminen kirjalliseen muotoon. Tällaiset ei-kaupalliset ja kokeelliset teokset ovat epäilemättä yksi pienjulkaisijoiden mahdollisuus.

Esimerkkinä kokemuksen tallentamisesta voidaan pitää Kokon vihkomuotoista teosta Viite 110 – Kuusi visuaalista muistiinpanoa David Foster Wallacea kuunnellessa (2021), joka on nimensä

1 Visuaalisen runon ja aseemisen kirjoituksen teoriasta kiinnostuneille on tarjolla Kokon teos Käsialoja – visuaalisia runoja (Poesia, 2018), joka sisältää aihetta käsittelevät esseet Kokolta, Riikka Ala-Hakulalta (vuodesta 2022 alkaen Aurora Ala-Hakula) sekä Katja Matikaiselta.

mukaisesti tehty Wallacen Päättymätöntä riemua (1996, suom. Tero Valkonen, Siltala) kuunnellessa. Visuaalisista muistiinpanoista hahmottuu kasvoja, mutta myös paikoin kirjoitusta muistuttavia merkkejä, jotka eivät kuitenkaan ole kirjaimia. Kolme tapahtumaa – Aseemisia merkintöjä Runokuussa 2021 (2021) Kokko on toteuttanut samalla idealla taltioiden esimerkiksi Raisa Marjamäen ”Valaisematon aukio” -esityksen. Itse esityksen nähneenä katson muistiinpanoja lämmöllä ja muistelen puhetta kuusta.

Teokset tallentavat ilmiöitä, joista ei muuten jää jälkiä ja jotka voivat olla kirjallisuudentutkimukselle samalla tavalla hyödyllisiä kuten tiedot kirjailijan elämänkaaresta tai kirjeenvaihdosta. Sen lisäksi tällaisilla kokemisen ja taltioinnin menetelmällä on myös potentiaalia tulla uudenlaiseksi taidekritiikiksi, kuten seassakollektiivin kokemuksellisuutta painottava kritiikkiperformanssi osoittaa2 .

Runoilija Henrik Pathiranen teoksen Taidepuhe (2021) metodi on kiinnostava ja osaltaan jatkaa ilmiöiden tallennustyötä. Pathirane on tehnyt kierroksia lukuisiin näyttelyihin ympäri Helsinkiä ja jokaisella kierroksellaan ottanut talteen esittelytekstejä näyttelyiden yhteydestä. Tekstiotteet on koottu yhteen sekoittaen, ja lopputulos on terävästi taidepuheen kliseitä ja kompastuskiviä käsittelevää löydettyä runoutta. Oman osansa teoksesta saavat myös apurahasäätiöt: ”Minun ja esikuvieni mielestä runo ei ole kivettynyt olio, vaan kone joka tuottaa loputtomasti lisää tekstejä.”

Voisiko tämä poikkeuksellinen kriisi olla taiteilijoille aikaa, jolloin uusi ja odottamaton saa mahdollisuuden kehkeytyä? (Taidepuhe, s. 25)

Pathirane on toteuttanut myös toisenlaisen kokeilun Minuutti (2019): hän yritti lähes vuoden ajan tuntea kehossaan minuutin, jonka kello näyttää mutta jota keho ei välttämättä tunnista. Hän kirjoitti kellonajat ja kokemansa lukemat ohuesta japanilaisesta paperista tehtyyn kääröön. Kääröstä tuli lopulta kirjamuotoinen teos, jossa on paljon numeroita. Teoksessa merkitsevät teko ja runoilijan yritys ”osallistua johonkin jaettuun”, kuten hän jälkisanoissa kirjoittaa.

Kokon KTO KOVO – Typografisia koetelmia Pentti Saarikosken teoksesta Mitä tapahtuu todella? (2019) sisältää seitsemän muunnelmaa Pentti Saarikosken teoksesta. Ville Vuolannon Saarikoski-aiheinen Huone tekee kieltä (2020) on eräänlainen rinnakkaisteos Kokon sekä Sami Liuhdon teokselle Emme soisi sen päättyvän (Käsite-Kirjat & Lyhyttavara, 2019). Viimeisessä tekijät ovat yksi kerrallaan

2 ”Katsojan kokemuksen esityksellistämisestä” (Nuori/Voima -klubi 26.10.2021) on Kritiikki näkyy! -hankkeen ensimmäinen, seassa-kollektiivin (Tarleena Laakko, Milka Luhtaniemi ja Maarit Mustonen) esittämä kritiikkiperformanssi ANTI – Contemporary Art Festivalin ohjelmistosta. Kollektiivi käyttää ekfrasikseen perustuvaa menetelmää kirjoittaessaan näkemistään esityksistä. Teksteihin voi tutustua kollektiivin nettisivuilla. 39

poistaneet sanoja Saarikosken runokokoelmasta En soisi sen päättyvän (Otava, 1968) kahteen viimeiseen sanaan saakka. Vuolanto puolestaan palautti poistetut sanat käänteiseen järjestykseen, joka voi kuulostaa esimerkiksi tältä: ”Puitten me on sanoa on on: / kun iso en.” (s. 10) Teos ilmentää menetelmällistä kirjallisuutta, joka tutkii merkitysten löytymistä tekstistä, jota ei ole varsinaisesti kirjoitettu vaan sen sijaan järjestetty jo kerran hajotetusta tekstistä.3

Minulle kokeilevan kirjallisuuden lukemisessa on tärkeää, että annan itseni epäonnistua teoksen sanatarkkana ymmärtäjänä. Ymmärrysoletuksesta luovuttuani voin asettua katselemaan, mitä lukukokemus minussa aiheuttaa ja minne se osuu. Totunnaisuuksia rikkovan poetiikan äärellä olen usein päässyt merkittävien tunteiden luo: viime aikoina esimerkiksi

syvä rakkaus ei ketään (Siltala, 2022, suom. Jyrki Kiiskinen) poikkeavaa syntaksia ja kielellisiä katkoksia lukiessani.

Miten voitaisiin edistää marginaalisen runouden ja ennen kaikkea pienjulkaisujen luetuksi tulemista? Kristian Blomberg esittelee Noesis -verkkolehdessä julkaistussa pamfletissaan havaitsemansa kirjastoihin liittyvän runouden lukutavan, johon ei liity teosten lainaamista. Hän kertoo monien lukevan runoteoksia kirjastoissa yhdeltä istumalta, jolloin lukuaktiivisuus ei näy lainaustilastoissa. Heikot tilastot eivät puolestaan edistä kirjastojen halukkuutta tilata vähemmän tunnettuja niteitä, vaikka juuri se olisi kirjallisuuden elinvoimaisuuden

3 Ville Vuolanto on kirjoittanut teokselleen jälkisanat, joissa käsittelee lukijan kykyä luoda merkityksiä osittain sattumanvaraisten sanojen välille. Hän esittelee menetelmänsä ja kysyy, kenen oikeastaan on tällä tavalla toteutettu teos.

kannalta tärkeää. (Blomberg, 2017.) Kun teos sijaitsee kirjaston varastossa ja sen olemassaolosta pitäisi ensinnäkin tietää ja toiseksi tilata se omaan kirjastoonsa, Blombergin esittelemä lukemisen tapa ei pääse edes alkamaan. Blomberg ehdottaa pamfletissaan, että kirjastot tilaisivat kaikkia niteitä yhden kappaleen. Yksin se auttaisi marginaalisen kirjallisuuden luetuksi tulemisen takaamisessa ja siten säilymisessä sekä monipuolistaisi kirjastojen valikoimaa.

Karri Kokko vastaa kysymykseen, mitä kokeellisen kirjallisuuden lukeminen hänelle merkitsee toisesta näkökulmasta: ”Minun ja esikuvieni mielestä runo ei ole kivettynyt olio, vaan kone joka tuottaa loputtomasti lisää tekstejä. Ja siksi kokeellisessa kirjallisuudessa tärkeintä on teoksen konsepti, melkein pakonomainen uudenlaisen ilmaisun etsintä ja kiinnostus kielen materiaalisuuteen. Olen siis samoilla linjoilla kuin Kenneth Goldsmith: tarvitsemme ajattelijakuntaa, emme lukijakuntaa.” ■

Blomberg, Kristian 2017. Kirjastojen tulee tilata runoteoksia nykyistä monipuolisemmin – pamfletti