OTSO VENHO Miten merkit herkistyvät

OTSO VENHO:

Runovihko, 36 s. Poesia, 2022

Mikä on Mu? Kokeellisesta amerikkalaisesta jazzista ja Lovecraftista kiinnostuneille se saattaa tarkoittaa kuvitteellista, tyynellä merellä sijainnutta kadonnutta mannerta. Japanin kielestä kiinnostuneella numerologille se voi merkitä ensisijaisesti numeroa 6. Itse yhdistin nimen zenbuddhalaiseen klassikkoon Aukottoman portin puomi (Basam Books, suom. Kai Nieminen, 2011). Paavo Kässin runovihkoa lukiessa viitepiste zennbuddhalaisen kirjallisuuden ja ajattelun traditioon tulee yhä selkeämmäksi, kun teoksessa kohisee zen-koaneista ja kiinalaisesta runoudesta muistuttavaa kieltä. Entäs sitten Ada? Ensimmäinen ihminen, Adam, ilman m kirjainta? Ensimmäiseksi tietokoneohjelmoijaksi kutsuttu matemaatikko Ada Lovelace? Selkeiden viitepisteiden hakeminen tuntuu merkitysmyrskyssä melko tyhjänpäiväiseltä, joten ei auta kuin lukea.

Kahdesta osiosta, Kyborgi nimeltä Mu:sta ja Kyborgi nimeltä Ada:sta, koostuvan teoksen rakenne on itsessään hyvin poikkeuksellinen. Kun teoksen kääntää ympäri, sitä voi alkaa lukea toisesta suunnasta. Kummankin lukusuunnan osasto alkaa ja päättyy vihon keskiaukeamalle. Tuntuu, että teoksessa risteävät monet puhujat. Keskeiseksi nousee kaksi samoista lähtökohdista poukkoilevaa nimikkopuhujaa, joiden puheenvuorot on ilmaistu symbolien avulla.Mu-osion Mu:ta voisi ilmentää muinaiskreikan symboli φ (foneettisesti Fii) ja Ada-osion Adaa Kanadan alkuperäiskansojen puhuman Saanichin kielen kirjain Ⱥ (foneettisesti ej). Osioiden välillä putkahtelee myös kolmas, CAPS LOCKILLA komentava puhuja.

Hajamielinen googlailu ei lainkaan valaissut sitä, mihin nämä symbolit sinänsä viittaavat. Lukijalle ne näyttäytyvät lähinnä tyhjinä merkitsijöinä, jotka on kuorrutettu eksotiikalla. Teos tuntuu kuitenkin myös viittaavaan itseensä, kun puhuja hämmästelee tekstin seassa viliseviä merkkejä ja merkityksiä:”astun sisään / merkkeihin, päätöksiin ja väkivaltaan”.

Molemmilla osioilla on paljon yhteistä muodollisella tasolla, ja tarkan luennan kautta voi hahmottaa osioiden välisen synergian. Mu-osioon hyvin johdonmukaisesti asettuvat tietotekniset komennot, kuten ”NIMEÄ TIETUE”, muuttuvat Ada-osiossa lörpötteleväksi, kielessä tapahtuvien pienten muutosten ehdoilla virtaavaksi puheeksi: ”SUORRR i TET-NN / IT’S @ REFLEKTIO”. Kielen tasolla tapahtuvat kommellukset ja vitsit tuovat teokseen akuankkamaista huumoria.

Eri äänien vuoropuhelu luo kuvan, jossa kaksi kielialgoritmin ja datakorpuksen pohjalta toimivaa kyborgia rakentaa eksistentiaalista polkua toisiaan kohti nimettömästä alkutilasta käsin. Vaikka kieli hahmottuu molemmissa osioissa materiaalisena, teoksen kokonaisuudessa tuntuu siltä, kuin se koostuisi hajanaisen tekstikorpuksen ylijäämästä. Samalla kieli on hyvin ruumiillista: ”vaurio leviää asteittain eri kohtiin / ja hahmottuu 46

Jos teoksen puhujakyborgeille tahtoisi kuvitella ulkomuodon, voisi se olla lähellä jotakin Pelle Pelottoman luomaa vekotinta: kompasteleva humanoidi täynnä sieltä täältä sojottavia hehkulamppuja. Satunnaisen oloiset kielialgoritmimaiset lyöntivirheet: ”…silloin kun suutelin hentä” rinnastuvat hyvin inhimillisiltä tuntuviin kännitekstarimaisiin muotoiluihin, kuten: ”minä rkstn sinua”. Erityisen hienossa kohdassa puhuja pyrkii hahmottelemaan ajatusta kyborgista, ehkä luomaan epäselvää omakuvaa itsestään ja toiminnoistaan:

kone luiden ympärillä tulehtunut [– –] kyborgia ovat todellisuus, tajunta ja teot oleminen ja sen pitäminen historiallisesti välttämättömien ja mahdollisten asiantilojen logiikka itseohjautuminen koneena, tarpeineen.

Rinnastus ihmisen ja koneen välillä liittyy luennassani scifin lajiin ja transhumanismiin. Teos tuntuu kurottavan tekniikan historiaan ja näin alleviivaa ihmisen ja koneen välistä metoforisuutta länsimaisen ajattelun traditiossa. Ihmisluonteesta on käytetty konemetaforia jo 1800-luvulta lähtien, pyrkimyksenä perustella läntinen tieteellis-rationaalinen maailmankuva.

Kässille voisi hakea esikuvaa V.S Luoma-ahon suunnalta. Myös Luoma-ahon teoksessa Safar (2020, Poesia) teknis-orgaaninen kieli, ajatus kielialgoritmista ja perinteisempi runon minä sekoittuvat. Kässin teoksen keskellä, kummankin osion lopussa ja koko vihon äärimmäisessä keskipisteessä on abstrakti ruudukko, joka muistuttaa itseäni tavasta merkitä mikropiiri. Piirin voi ajatella runoteoksen ”sydämenä”, mutta myös orgaanisen kyborgin sydämenä, joka on linkeille avoin, energiaa ja merkitystä säännöstelevä keskus. Symbolit φ ja Ⱥ näyttäytyvät kuvion koossa pitävänä loogisena liimana. Ada-osion loppupuolella puhujien välille syntyy empivä, herkkä dialogi. Herkkyyden voima liikuttaa puhujia toisiaan rakkauden ideaa kohti.

Aiemmin tekstiin rakentunut algoritmi hylkää luonteensa, valikoivan mielensä, jolloin piirtyy ehkä runoteoksen oma kuvitelma satorista (zenbuddhalaisesta valaistumisesta). Mu-osion loppupuolella sävy on kuitenkin erilainen, mikä luo vaikutelman fuusion ristiriitaisuudesta. Yhdistyminen on itsessään mutkattoman oloinen tapahtuma, mutta sen lopputuloksen voi lukea myös hieman traagisena: eriävät sävyt tuovat melodramaattisuutta varsinkin suhteessa keskiaukeaman kuvion täyteläiseen symmetriaan.

Tapa, jolla osiot yhdistyvät on hieno: teos hyödyntää muotoaan ja eri lukusuuntia oivaltavalla tavalla. Vaikka nautin kovasti teoksen lörpöttelevästä kyborgipoetiikasta ja tyylistä jo pelkästään estetiikkana, jään hieman etäälle teoksen sanomasta kaiken merkkitasolla tapahtuvan monitulkintaisuuden edessä. Toisaalta on hienoa, että näin pieneen teokseen on sisällytetty näin kielellisesti runsasta, omin ehdoin kulkevaa runoutta. Kässin teos on oiva sähköstaattinen kipinä kotimaisen runouden kentällä. ■ 47