JOOSEPPI RÄIKKÖNEN Utopioiden taide ekokriisissä

Ekokriisi vaatii tarkkaa, mutta mielikuvituksellista ajattelua. Täsmällisen analyysin ja rohkean spekulaation tasapainottaminen tuntuu usein ylitsepääsemättömältä tehtävältä, mutta Immanuel Kantin arvostelmien teoriasta löytyy ainakin osa tähän vaadituista keinoista.

Immanuel Kant (1724 - 1804) erotteli filosofiassaan kaksi tapaa käyttää kykyämme muodostaa arvostelmia: kognitiivisia tekoja, joiden kautta muodostamme mielipiteitä siitä miten tai mitä asiat ovat. Ensimmäinen (tieteelle tyypillinen) tapa, jolla käytämme arvostelukykyämme, on se, kun määrittelemme jonkin tapahtuman tai asian kuuluvan johonkin yleiseen luokkaan tai määrittyvän tietyn kategorian kautta. Tätä arvostelmien muotoa Kant kutsuu määrittäväksi (bestimmende). Tarkkailemme jalan osumista palloon, pallon lentämistä ikkunaan, ikkunan särkymistä ja vedämme johtopäätöksen: ikkuna meni rikki, koska Markus potkaisi pallon sitä kohti. Objektiivinen tapahtumasarja on tullut mahdolliseksi käsittää kun olemme määrittäneet sen syy-seuraussuhteiden summaksi.

Toinen arvostelukyvyn käyttötapa on ensimmäistä hämärämpi. Valistuksen kohtalonhetkillä ilmestyneessä kokonaisfilosofisen kritiikkifilosofiansa viimeisessä osassa, Arvostelukyvyn kritiikissä (Kritik der Urteilskraft 1790, suom. Risto Pitkänen 1973), Kant koki tarpeelliseksi tematisoida esteettiset ja teleologiset, eli kauneuden ja päämäärät käsittävät, arvostelmat tieteellisten arvostelmien lisäksi. Kant väitti, että kun sanomme taulun olevan kaunis, emme luokittele sitä. Toisin kuin Markuksen tapauksessa, jossa määrittelemme pallon seuraavan selkeitä ehtoja ja toimivan tietyin tavoin, tässä kauneutta käsittelevässä reflektiivisessä käytössään arvostelukyky etsii universaalia (”hienostunut”, ”räikeä” yms.), jonka alle partikulaarin (taulun) voisi sumputtaa, muttei löydä sellaista. Vasta kun tyydymme tarkastelemaan etsinnän prosessin miellyttävyyttä ja taulun kategorisoimatonta luonnetta, olemme oikeasti arvostaneet sen kauneutta.

Näitä kahta arvostelukyvyn käyttötapaa yhdistää kuitenkin se, että niissä vastuu arvostelman sisällöstä palaa arvostelijalle itselleen. Arvostelma, kannanotto tai johtopäätös on vapaa teko, josta sen tekijä ottaa vastuun. Jos sanon, ettei ulkona sada, olen sinulle vastuussa sanomisistani: sinulla on oikeus kimpaantua minulle, kun kastut jätettyäsi sateenvarjon kotiin virheellisestä kehotuksestani. Samoin makuarvostelmasta, arvostelmasta jonka mukaan jokin asia on kaunis, kuuluu arvostelijan ottaa vastuu ja perustella kantansa.

Jos minulle sallitaan Kantin luonnonfilosofian (jonka merkittävimmät ja harmillisen vähän tutkitut pääseikat esitetään Arvostelukyvyn kritiikin loppupäässä) sivuuttaminen, haluan väittää Kantin jaottelun löytävän käyttönsä ekokriisin sumplijana. Yhteiskuntiemme välttämättömät tehtävät ovat ladottuna eteemme päivänselvästi: periksiantamaton materiaalien käytön vähentäminen, fossiilipolttoaineista luopuminen ja energiajärjestelmän uudistaminen sekä radikaali maankäytön vähentäminen. Päämäärät tiedämme – olemme määrittäneet ne – mutta keinot ovat meiltä yhä kadoksissa.

Viimeaikainen kiinnostus dystopioita kohtaan seuraa tätä ongelmaa. Olemme jo nähneet melko paljon kunnianhimoisia tieteis- ja kokemusväritteisiä dystopioita, kuten Iida Rauman Hävityksen (2022, Siltala), jossa koulukiusaaminen ja hauraus samaistuvat romahtavaan sivilisaatioon, tai Kim Stanley Robinsonin The Ministry of the Futuren (2020, Orbit Books), joka lähes anaalisen tarkalla tieteisfiktiollaan pyrkii lähemmäs jo käsillä olevia tulevaisuuksia. Emme kuitenkaan vielä ole ekokriisin edessä todistaneet sellaista utopioiden runsaudensarvea, joka nousi keskiöön 1900-luvun alussa kommunistisine avaruusseikkailuineen

ja sukupuolitasa-arvoisine paratiisikuvauksineen. Utopioista vaikeita tekeekin juuri niiden monisarkaisuus, etenkin niiden sotkeutuminen empiirisiin ja normatiivisiin pulmiin samanaikaisesti. Utopia, sen ollessa muuta kuin puhdasta mielikuvituksen leikkiä, kertoo yhtäältä millainen maailma tulee olemaan ja toisaalta millainen sen tulisi olla. Siksi utopismi on usein puhdasta spekulaatiota tai unelmien karttoittamista uskonnollisen kirjallisuuden tai harmonisen esiteollisen luontokuvauksen muodossa, joka edustaa verrannollisen puhdasta mielikuvituksen leikkiä maadoitetun suunnan viittomisen sijasta.

Pitäisikö siis peräänkuuluttaa silkkaa realismia, ”kovaa” tieteisutopiaa? Vastaus olisi liian helppo. Yksittäisen kriisin ratkaisujen puimisessa taide on kenties kärsinyt juuri implisiittisestä sitoumuksestaan realismiin: siihen ajatukseen, että jos leipätyökseen latelee vaihtoehtoja ja ehdotuksia, on niitä parempi myös perustella jollakin. Taideyhteisön ja yleisön vaatiessa konkretiaa on helpompi vetäytyä kuvailemaan romahdusta kuin ehdottaa sille ratkaisuja. Esimerkkinä taipumuksesta voidaan pitää vaikkapa mielenterveyttä ja nykykapitalismissa kehittymistä ruotivaa autofiktiivistä kirjallisutta tai pessimististä post-humanistista kuvataidetta, jotka keskittyvät usein nykykokemuksellisuuden tai subjektiivisuuden kuvaamiseen uusien näköalojen avaamisen sijaan.

Kantin jaottelu kahden arvostelmatyypin välillä voisi avittaa tietämme pois tästä umpikujasta. Kantin näkemys reflektiivisistä arvostelmista painottaa auktoriteetin alkuperän olevan ihmisessä ja täten makuarvostelman makaavan objektiivisuuden ja subjektiivisuuden epämiellyttävässä välimaastossa. Olemme oikeasti vastuussa makuarvostelmistamme ja joudumme ihan oikeasti ottamaan kantaa siihen mikä on kaunista, mikä on mieluista, mikä on parempi kuin toinen, muttemme kuitenkaan kykene tuomaan arvostelmiamme tasolle, jolla määrittäisimme jonkin ominaisuuden itse objekteille. Tulevaisuudet eivät sisällä itsessään hyvyyttään tai pahuuttaan, vaan ovat vääjäämättömästi saastuneet jäänteillä siitä, millaiseksi määritämme tulevaisuutemme. Emme voi kuitenkaan myöskään keskittyä liikaa näihin reflektiivisten arvostelmien subjektiivisiin aspekteihin. Näin tehdessämme unohdamme sen, että on olemassa parempia ja huonompia arvostelmia siitä, millainen tulevaisuus on toivottava ja millainen ei. Nämä kysymykset toivottavuudesta vetoavat kykyymme kuvitella ja leikkiä (kaikki tietävät, että jotkin leikit ovat johdonmukaisempia tai kivempia kuin toiset): arvoihin, joiden toteuttamista utopiat ovat aina olleet omiansa kirvoittamaan.

Autenttinen utopia seikkailee tosiasioihin ja määritteleviin arvostelmiin juurtuneen objektiivisuuden (se käsittelee meidän tulevaisuuttamme kuvitteellisen ideaalin sijaan) ja reflektiivisten, mielikuvituksellisten, vaikkakin vastuullisten, arvostelmien välillä. Autenttinen utopia on ehdotuksissaan tieteellisen tarkka, mutta uskaltaa myös loikkia hyvän maun rajoissa sille alueelle, joka on peruuttamattomasti tietämättömissämme. Tätä aluetta taide taitavimmillaan on yhteiskunnallisena keskustelijana asuttanut, ja tälle alueelle se voisi meitä yhä enemmän ohjata. ■

Antti Faarinen yrittää sovittaa yhteen pohjattoman hellyydenkaipuun, itsepintaisen OCD:n ja peilikuvansa tylyn ilmeen.

Tuuli Hakkarainen on helsinkiläinen kuvataiteen opiskelija, joka haluaisi järjestää enemmän illalliskutsuja.

Anna Kallio on innostunut runouden materiaalisuudesta ja päätoimittaa Käkriäistä.

Elsa Kallio on elokuvaopiskelija ja harjoitteleva tarot-ennustaja.

Tekla Kokkonen on marjamyynnin ammattilainen ja metalliesineiden keräilijä.

Ilmo Muuronen on Käkriäisen päätoimittaja ja intohimoinen kulttuurin moniottelija, jota kiinnostaa väkevä tunneilmaisu.

Kiri Myllyluoma on jyväskyläläinen, nykyisin Helsingissä asuva valokuvataiteilija. Myllyluoma kuvaa impressionistisesti käyttäen vanhoja analogisia metodeja. Hänen kuvissaan käsityön ja prosessin roolit nousevat yhtä tärkeiksi muodon ja sisällön rinnalle. Teokset kyseenalaistavat valokuvaan ja valokuvaamiseen liittyviä normeja ja standardeja sekä sukupuolittunutta valokuvaajan katsetta.

Helmi Nöjd on Käkriäisen päätoimittaja, joka löysi kirjallisuuden hevoskirjoista, ja siksi lukee nykyään runoutta.

Aurora Pieski on helsinkiläinen luova kirjoittaja, joka unissaan hyppää lempeän haukan kynsiin ja ui myrskyävässä järvessä.

Aamu Pulkkinen opiskelee kirjallisuudentutkimuksen maisteriohjelmassa pääaineenaan kotimainen kirjallisuus ja on myös muusikko ja kuvataiteilija.

Jooseppi Räikkönen opiskelee filosofian maisteriksi Central European Universityssä Wienissä – hän tutkii rahapolitiikan ongelmia poliittisen epistemologian, oikeudenmukaisuuden ja demokraattisen oikeutuksen näkökulmasta.

Kai Tokoi on salaperäinen sanataiteen mestariton oppilas, jolla on allegorisen sanomisen ja metaforisen leikittelyn lahja – hän maalaa runollisen juoksevaa proosaa kaksiteräisistä maailmoista.

Otso Venho on kiinnostunut vaihtoehtoisista tavoista kuvata tavanomaista.

Päätoimittajat: Anna Kallio, Ilmo Muuronen ja Helmi Nöjd

Taitto ja valokuvat: Kiri Myllyluoma (kansien valokuvat) ja Otso Venho

Julkaisija: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry Mannerheimintie 5 A 00100 Helsinki

putkinotkory.wordpress.com

Painos: 40 kpl Painopaikka: Picaset Oy, Helsinki, 2022