Hälläpyörä 1/23: Tila

HÄL LÄ PYÖ RÄ

TILA 1/23

Sisällys

Pääkirjoitus 3

Armin Kellomäki

Normaali vuosi 4

Anne Penttilä

Osakuntaelämää 1/23 6

Armin Kellomäki

Liminaalitila

- Miten nauttia tästä ”pyhästä

kaaoksesta?” 8

Elina Kervinen

Opi tuntemaan (Suomen bruttokansantuotteen) keskipiste 10

Selina Ingalsuo

Puuhasivut 12

Auta Ani! 14

Terveiset Bordeaux’sta! 16

Olli Narinen

Orivesi villasukkineen 25

Laura Kääntee

Tilakeloja 29

Jukka Solehmainen

LEHDEN TIEDOT

KUSTANTAJA

Hämäläis-Osakunta

PÄÄTOIMITTAJA

Armin Kellomäki

TOIMITTAJAT

Elina Kervinen

Jukka Solehmainen

Laura Kääntee

Olli Narinen

Selina Ingalsuo

Väinö Katajisto

OIKOLUKU

Armin Kellomäki

TAITTO

Armin Kellomäki

KANNEN KUVA

Armin Kellomäki

PAINO

Lehtisepät Oy

PRINTIN ISSN

1795 - 3634

Hälläpyörä on Helsingin yliopiston Hämäläis-Osakunnan lehti , joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Pääkirjoitus

Tämän vuoden ensimmäisen Hälläpyörän teemana on Tila.

Lehden jutuissa teemaa on tulkittu monilla eri tavoilla: Luvassa on esimerkiksi sukelluksia kanta-alueen paikkakunnille sekä pohdintaa ajasta tilana. Lukijoidemme henkistä tilaa taas auttaa selvittämään Auta Ani -palsta. Puuhasivuilla väritettävänäsi on yksi Hämiksen rakkaimmista tiloista.

Tila teemana on herättänyt ainakin itseni pohtimaan Hämiksen olemusta tarkemmin. Ihanien ihmisten, aktiivisten kerhojen ja valiokuntien lisäksi merkittävä rooli on myös sillä, että käytössämme on toimivat ja monipuoliset tilat Hämäläisten talosta Koivuniemeen. Vaikka hämäläiset juuret eivät enää jäsenyyden kriteeri olekaan, on Hämiksellä edelleen vahvoja yhteyksiä moniin kanta-alueen paikkoihin. Näitä yhteyksiä ylläpitävät monet Hämeeseen suuntautuvat tapahtumat, kuten Ilveshiihto ja Hämäläiset pidot.

Uuden vuoden lähtiessä käyntiin on myös Hälläpyörän taas aika siirtyä uusiin käsiin. Hälliksen uutena päätoimittajana toiveenani on tehdä lehteä, jossa kirjoittajilla on tilaa osallistua ja kokeilla uutta ja josta hämisläiset löytävät kiinnostavaa ja viihdyttävää ajanvietettä.

Lehteen onkin tämän myötä tullut paljon uusia palstoja ja näkökulmia, jotka toivottavasti ilahduttavat myös lukijoita.

Kevään edetessä yhä pidemmälle toivotan lukijoille aurinkoisia hetkiä Hälläpyörän parissa!

Armin Kellomäki, päätoimittaja

P.S. Seuraavia lehtiä varten toivomme erityisesti palautetta sekä lisää kysymyksiä neuvopalstalle. Niitä voi lähettää kyselylomakkeella tai osoitteeseen hallapyora@gmail.com.

Normaali vuosi

Toimarin terveiset

Teksti: Anne Penttilä

Vuosi on pitkästä aikaa alkanut ryminällä: tapahtumakalenteri on täyttynyt tammikuusta lähtien, jäseniä pyörii osakunnalla päivittäin, eikä tapahtumia suunnitellessa tarvitse erikseen kirjoittaa joka kerta “tilanteen salliessa”. Isäni sanoin, ei se ole vuoden vika jos taudit hyökkää, mutta täällä Hämikselläkin taidamme saada ihan luvan kanssa huokaista helpotuksesta, kun saadaan toteuttaa villejä suunnitelmiamme rauhassa. Elämme niin sanotussa normaalissa tilassa.

Kuinka normaaliksi tätä sitten oikeastaan voisi sanoa? Minut valittiin toiminnanohjaajaksi marraskuun puolivälissä, ja tuntuu, että siinä ei kyllä ainakaan ollut mitään normaalia. Vaalipäivänä jännitin enemmän kuin 18-vuotiaan esiintyjäurani aikana koskaan, en kestänyt istua yksin eturivissä ja illalla join vain yhden kossukolan. Toiminnanohjaajana olen nuorin ainakin kymmeneen vuoteen, ja ehkä ensimmäinen hauholainen. Edelleen joka kerta toimiston oven avatessani mietin, että tätä tämä nyt sitten on. Ei tiennyt Anne lukuvuosi-ilmoittautumista kesäkuussa 2020 tehdessään, että joku päivä toimisi sen järjestön toiminnanohjaajana, josta sillon vielä sanoi, että “no en kyl

todellakaan liity mihkään osakuntiin”. Ja osakunnistahan Hämis ei muuten ole millään tavalla normaali - monen makuun olemme liian iso, liian rikas ja liian pervoseksiosakunta. Minun mielestäni olemme oikeastaan ihan normaaleja.

Tätä kirjoittaessani minulla on toisella näytöllä auki edeltäjäni Aino Lehtisen ensimmäinen Hälläpyörän teksti. Tekstissään Aino kirjoittaa, kuinka fuksi 2020 on älykäs, tiedostava ja oman arvonsa tunteva. Itse vastaan “ai sä oot yliopistossa” toteamuksiin useimmiten “joo mutta mä nyt oon ihan tällänen normaali”. Aino lupaa palstallaan, että kaiken, mitä hän vuonna 2020 osakunnalla tekee, hän tekee fuksin 2020 edun mielessä pitäen. Syksyllä 2020 Aino toivoi minulle laulukirjaani kirjoittamassaan tekstissä ihania Hämis-vuosia. Ja niitähän on kyllä ollut.

Hämis-vuoteni lienevät kuitenkin kaikessa ihanuudessaan kaukana normaalista. Fuksisitseillä sitsattiin kahdessa eri kerroksessa, molemmissa 20 sitsaajaa. Ensimmäisenä vappuna Hämiksen ryhmään kilahti alkuillasta viesti käskien nyt KAIKKI pois osakunnalta ja tutorsyksynäni fukseja tulikin enemmän, kuin mitä oltaisiin

ikinä arvata. Mutta onhan sitä ennenkin osattu: Hämiksellä on tapahtunut vaikka ja mitä, niistä kuulet kuitenkin paremmin lähestymällä lounasaikaan vanhempia osakuntalaisia kolmannen kerroksen Aulangolla.

Normaalia Hämiksellä on aikojen saatossa ollut pysyvyys, muuttumattomuus, mutta samalla myös tyytyväisyys ja uudet ideat. Asioihin on oltu tyytyväisiä sellaisina kuin ne on, mutta aina välillä puhaltaa muutoksen tuulet, kun jokainen sukupolvi ajattelee keksivänsä sen parhaan idean ikinä, mitä kukaan muu ei ole ikinä ajatellut. Minulle se oli Koivuniemen suihku. Haluan uudistaa osakuntaa, sen toimintatapoja ja kulttuuria - Hämiksellä kuitenkin tietyt asiat pysyvät, ja hyvä niin. Tänä vuonna se ei ole vappubileiden nimessä oleva W eikä sukupuolittunut sitsiplassi, mutta jotain muuta sitten kuitenkin.

Onko normaalissa ja pysyvässä sitten jotain pahaa? Maalaiskylän kasvattina lienen puolueellinen vastaamaan (maalla mikään ei koskaan muutu), mutta vastaan silti; väistyvä kuraattori Taneli Lainekin olisi varmaan samaa mieltä, kun sanon, että pysyvyys tuo turvaa. Uusille toimijoille toivon rohkeutta pitää kiinni perinteistä, mutta samalla kokeilla pelottomasti uutta. Onnistukaa, epäonnistukaa, kokeilkaa ja tehkää virheitä - harva säilyttämisen arvoinen asia on syntynyt ensiyrittämällä (minäkin olen perheeni neljäs lapsi).

Ja teille, rakkaat lukijat, osakuntaystävät, tuttavat ja uudet jäsenet, toivon aktiivista, nauruntäyteistä ja normaalia vuotta. Minun oveni ovat aina avoinna - fyysisesti ja henkisesti.

isääni. Joku on joskus sanonut, että meissä on vähän samaa.

Siitä se taas alko, seuraavakin vuosi. Vuodethan on melkein kuin viljelyhommat, joka kerta päästään yrittään uudestaan. Kaikkeen ei itte tietysti voida vaikuttaa, niinkun vaikka kuivuus, märkyys, hallat ja naapurimaiden tollot. Mutta itte kun yritetään tehdä parhaamme joka vuosi, niin sehän riittää. Vaikka tuossa yks perunanhakija sanoikin, huokases Pekka nyt välillä, et sä tätä maailmaa kuitenkaan koskaan valmiiks saa. Enhän minä sellaista aatellutkaan, tämän oman maailmani vaan yritän pitää reilassa.

Minun maailmani tänä vuonna pyörii Hämiksen ympärillä.

Seuraavaksi ajattelin vielä kerran lainata

Osakuntaelämää 1/23

Teksti: Armin Kellomäki, Kuvat: Ville-Pekka Laakkonen, Henna Suuronen ja osakun-

Alkuvuosi oli osakunnalla uusien virkailijoiden aloittamisen aikaa.

Päävirkailijoina aloittivat toimari Anne Penttilä, sihteeri Oona Pursiainen ja taloudenhoitaja Sanna Porkka [kuva].

Myös monet muut virkailijat aloittivat uusissa rooleissaan.

Tammikuussa festariteemaiset

kaudenavajaiset pistivät Hämiksen toiminnan kunnolla käyntiin. Helmikuussa puolestaan riitti tapahtumia, Perinteinen Ilveshiihto vei hiihtäjät

tällä kertaa Akaasta Hausjärvelle, tällä kertaa vuoroin suksien ja kenkien voimin. Sitsitunnelmaan päästiin

vuoden ensimmäisillä sitseillä, joissa teemana oli risteily.

Hämis kunnostautui myös ruumiinkulttuurin saralla: lähetimme joukkueen MM-kyykän vuoden 2023

turnaukseen Tampereelle, ja liikuntavastaavat järjestivät rantalentispelin Triplan lämpimillä hiekoilla.

Vuoden ensimmäisen neljänneksen

kruunasivat Hämäläiset pidot Lahden Upseerikerholla.

Nähdään osakunnalla!

Ilveshiihtäjät hämäläisissä maisemissa.

Hämäläiset sitsit valmistelivat juhlakansaa pitoihin.

Kaudenavajaiset saivat tunnelman kattoon.

Hämäläiset pidot tanssittivat Lahdessa.

Uudet päävirkailijat aloittivat vuoden alussa.

Liminaalitila – Miten nauttia tästä “pyhästä kaaoksesta”?

Teksti ja kuvat: Elina Kervinen

Suorituskeskeisessä

nyky-yhteiskunnassa täytyy olla koko ajan menossa jonnekin, mutta samalla se voi tuntua siltä ettei ole menossa minnekään. Ihmiset ovat yhä ahdistuneempia tästä hetkestä ja tulevaisuudesta eikä kukaan oikein tiedä onko sisällä vai ulkona, joten jää ovenpieleen seisoskelemaan. Tällaista henkisten tilojen välisyyteen liittyvää tunnekokemusta voidaan kutsua liminaalitilaksi.

Käsitteen on luonut antropologi Victor W. Turner (1920-1983) ja käsitettä on tutkittu erityisesti rituaaleihin ja teatteriin liittyen, mutta liminaalitilaa voidaan kokea myös arjessa. Liminaalitilaa kutsutaan muun muassa välitilaksi, “ei-kenenkään-maaksi”, “kynnyksellä olemiseksi” ja “pyhäksi kaaokseksi”.

Se on siirtymien välissä oleva jännitteinen tila: ei enää – ei vielä.

Tämä on usein kokijalle levoton ja epävakaa tila, koska siinä ollaan samaan aikaan irtautumisen ja yhdistymisen rajapinnoilla.

Liminaalitila on kuitenkin tärkeä kehittymisen kannalta, koska sitä seuraa muutos; siirtyminen toiseen tasapainoisempaan tilaan.

Kaikki osaavat varmasti kuvitella sen tunteen, kun on oppinut jonkin uuden taidon ja sen jälkeen toimiminen tuntuu helpolta. Esimerkiksi matematiikka on monen mielestä kivaa, kun sitä osaa ja ymmärtää. Kun eteen tuleekin uusi aihe, esimerkiksi siirrytään yhteenlaskuista kertolaskuihin ensimmäinen tunne on turhautuminen.

Tuntuu aina pahalta kohdata jotain mitä ei osaa tai ymmärrä. Jos turhautumiselle antaa liikaa valtaa se lamauttaa, mutta jos sille annetaan tilaa ja aikaa se vie meitä eteenpäin.

Vietämme siis usein aikaa liminaalitilassa opintojen parissa, mutta tätä tilaa voidaan kokea myös laajemmin kuin tietojen ja taitojen kohdalla, esimerkiksi oman identiteetin ja elämän suunnan rakentumisessa.

Osalla korkeakouluopiskelijoista on ollut välivuosi(a) ennen opintojen aloittamista. Tämä koetaan usein eräänlaisena välitilana, mutta myös opinnot saatetaan kokea liminaalitilana. Kun olemme epävarmoja elämästämme, päädymme usein liminaalitilaan.

Tilojen välisyydessä on myös paljon hyvää. Parhaimmillaan liminaalitila on vapautumista sosiaalisista ja kognitiivisista normeista, missä voidaan kokeilla ja leikkiä.

Tällaista luovaa kaaosta voi kokea esimerkiksi flow-tilan ja taiteen parissa. Silloin siihen liittyy vahva tunne siitä, että “mitä tahansa voi tapahtua”.

Liminaalitila voi auttaa myös reflektoimaan eli tarkastelemaan itseään. Itsensä tutkiminen usein ahdistavassa liminaalitilassa on kuitenkin haastavaa; ihmiselle on luontaisempaa juosta pois kuin juosta kohti.

Epävarmuuden ja varmuuden välitilassa on kuitenkin jotain lohdullista. Se on mahdollisuus pysähtyä.

En tiedä milloin ja mihin tutkintoon valmistun, missä asun vuoden päästä, mitä syön huomenna lounaaksi, millaisiksi ihmissuhteeni muuntautuvat, teenkö loppuelämäni oman alani töitä, mitä uv:na, mitä puen päälleni ja mitä haluan elämältäni. Enkä ole varma kuka minä olen.

Sen tiedän, että tuntuu hyvältä antaa itselleen luvan kellua tässä ja nyt. Anna sinäkin. <3

Opi tuntemaan (Suomen bruttokansantuotteen) keskipiste

Teksti ja kuvat: Selina Ingalsuo

Jokainen meistä kaipaa silloin tällöin tilaa ympärilleen. Jokainen meistä haluaa silloin tällöin myös löytää keskipisteen tai jopa olla siellä. Oli se sitten huomion keskipiste tai tyhjän seinän keskipiste, johon ripustettuna taulu näyttää tasapainoiselta, harmoniselta ja oikealta. Joku haluaa löytää ehkä jopa maailman keskipisteen, joko konkreettisessa tai kuvainnollisessa mielessä.

Kormu on vajaan viidensadan asukkaan kylä Lopen kunnan itäosassa, Kanta-Hämeessä. (Ja loppilainen peruna kelpaa tiettävästi Helsingin herroillekin.) Kormussa on tilaa. Ja Kormu on myös keskipiste, nimittäin muun muassa Suomen bruttokansantuotteen keskipiste.

Aiheesta kirjoiteltiin vuosien 2022 ja 2023 vaihteessa niin Ylellä kuin monissa paikallislehdissäkin. BKT:n keskipisteen laskeneen aluekehityksen asiantuntijan Timo Aron mukaan tehty laskelma on “kohtuullisen monimutkainen”.

Yhdyn luonnehdintaan, koska en todellakaan osaa muotoilla yhtään kansankielisemmin seuraavaa:

“Keskipisteen laskennan lähtökohtana oli kaikkien Manner-Suomen seutujen (66 kpl) bruttokansantuotteen määrä mark kinahintaan laskettuna viimeisimmän käytettävissä olevan tilastotiedon mukaan.

BKT:n keskipiste laskettiin niin sanotulla Median Center -työkalulla, joka laskee kaikkien seutujen BKT:n arvojen painopisteen. Laskennan lopputuloksena on sijainti, joka minimoi BKT:lla painotetun etäisyyden kaikkiin aineiston kohteisiin eli 66 seudun alueisiin.”

Riihimäen kaupungin elinvoimajohtaja Mika Herpiön mukaan tämä kuitenkin käytännössä tarkoittaa muun muassa sitä, että esimerkiksi kuljetukset suuntautuvat Riihimäen seudulta tasaisesti eri suuntiin.

Riihimäen kaupungin elinvoimajohtaja Mika Herpiön mukaan tämä kuitenkin käytännössä tarkoittaa muun muassa sitä, että esimerkiksi kuljetukset suuntautuvat Riihimäen seudulta tasaisesti eri suuntiin.

Kormun naapurissa sijaitseva Riihimäki koittaakin rohmuta kaiken kunnian korostamalla, kuinka keskipiste sijaitsee nimenomaan Riihimäen seudulla ja kuinka Riihimäen seutu on Suomen taloudellisen toiminnan keskipisteessä. Mutta Kormu on Kormu ja Kormulle se kunnia, mikä Kormulle kuuluu. Koska onhan se nyt hienoa saada sanoa olevansa kotoisin keskipisteestä, joka on keskipiste myös objektiivisilla mittareilla.

Sitä, että on karkauspäivä ja silloin oikeasti karataan. Sitä, että pelataan pesäpalloa ja että Kormu on kultaa, muut syö multaa. Sitä, että luistellaan, luistellaan ja luistellaan, kunnes hiekka puskee esiin. Sitä, että pyöräillään puoliltapäivin koulusta kotiin ja kuumat viljapellot hohkaavat uusien alkujen tuoksua.

Sitä, että ajellaan vanhalla punaisella Skodalla ikkunat auki ja poimitaan ilmasta kuminan tuoksua. Sitä, että seisoo kello 7:16 tienvarressa kolisevaa bussia odottamassa ja omin silmin huomaa, kuinka aamu aamulta kevät on askeleen verran lähempänä, vaikka ei usko meinaa riittää.

Mutta Kormu on Kormu ja Kormulle se kunnia, joka Kormulle kuuluu.

Tosiasiassa jokainen Kormun omin aistein kokenut on kuitenkin jo muinaisista ajoista lähtien voinut sydämessään tuntea, että Kormu on keskeinen paikka. Siinä on jotain sellaista, joka jää kestäväksi identiteetin peruskiveksi, vaikka maisemat vaihtuvat ja alati kiireinen Helsinkielämä pyörittää päätä sekaisin.

Syvälle sisimpääni painunut kormulaisuus on sitä, että saa kulkea kapeilla metsäpoluilla ylhäällä harjulla, korkeammalla kuin kaikki muu ja odottaa, että vastaan tulisi joku, joka ei kuitenkaan koskaan tule, koska tilaa on ympärillä niin paljon ja polkuja mahtuu monta.

Sitä, että on olemassa myös sellaista pimeää, jossa saa olla rauhassa. Pimeää, jossa ei ole nurkkia, joiden takaa joku hyökkää kimppuun länkyttämään jotakin lipevää. Sitä, että juomavesi omasta kaivosta on kylmempää ja raikkaampaa kuin missään muualla. Sitä, että korvissa soi hiljaisuus.

Sitä, että kerrankin tuntee näkevänsä koko taivaan kerralla, koska ympärillä on vain tilaa ja kumpuilevia sänkipeltoja tai puhtaanvalkeaa hankea. Kun taivas kaartuu niin korkeana ja avarana yläpuolella kuin vain Kormussa, mistä muusta paikasta kuin keskipisteestä voisi olla kyse?

Kirjoittaja rakastaa Hämettä ja Kormua niin, että sattuu. Kirjoittaja sai eräässä rekrytointiprosessissa positiivista palautetta siitä, että aloitti haastattelun kertomalla kormulaisesta taustastaan. Jostain syystä kyseinen työpaikka ei kuitenkaan kirjoittajalle sillä kertaa auennut .

Puuhasivut

Mikä olisikaan hauskempaa kuin rentoutua leppoisten puuhatehtävien parissa! Tässä numerossa puuhatehtävät tarjoavat Laura Lampiselkä ja Väinö Katajisto.

Kesäpäivä Koivuniemessä

Kuva: Laura Lampiselkä

Auta Ani!

Ani Kellomäki on 46-vuotias kantahämäläinen toimittaja ja kahden opiskelijan äiti. Hän vastaa tällä palstalla hämisläisiä askarruttaviin kysymyksiin.

Joudun muuttamaan ihanasta kämpästä pois, ja se ahdistaa :( Miten ajatella, että muutos voi olla hyväksi?

Iso muutos ahdistaa ainakin minua aina. Samalla se on kuitenkin mahdollisuus uusiin juttuihin. Ehdotan seuraavaa: keskity miettimään miten kivaksi pääset laittamaan uuden kotisi. Leikkaa lehdistä ideakuvia tai kokoa kunnon Pinterest-paketti. Kierrä kirpparilla etsimässä ideoita vaikket ostaisikaan mitään uutta. Lupaa itsellesi ainakin yksi uusi viherkasvi.

Ehkä muuttoa voisi ajatella myös mahdollisuutena saada raivattua kerääntyneitä varastoja? Entä onko jotain henkisen puolen kuormaa, jonka voisi jättää taakse tässä samalla?

Uusi sijainti nyrjäyttää vinkkeliä sopivasti niin, että voit nähdä asioita ihan uudessa valossa. Mieti myös miten kivoja aikoja olet saanut elää nykyisessä kodissasi.

Kaikenlaista sellaista on luvassa myös uudessa kodissasi, et vielä tiedäkään! Neliöt ovat vain raameja. Uudessa kodissa on tutut tavarat ja ennen kaikkea tuttu sinä. Siitä tulee ihana koti tuotapikaa.

Miten lähestyä sitseillä ihastusta, jos ihastus istuu kaukana?

Ah, paras tunne! Pelko pois! Kävi tässä miten kävi, kaikki meistä ilahtuvat kuullessaan jonkun tykkäävän meistä. Mieti vaikka omalle kohdallesi.

Jos sitseihin on vielä aikaa, voi olla tilaisuus vähän manipuloida mahdollisuuksia. Pääsisitkö viilaamaan istumajärjestystä jo etukäteen mieleiseesi suuntaan? Jos aikaa siihen ei enää ole, saisitko vaihdettua paikkoja ihastuksesi viereisen paikan saaneen kanssa vaikuttamatta piinaavalta?

Jos jäät istumaan kauas, katseella voi tehdä jo paljon.

Älä ole ahdistava tuijottaja, mutta älä myöskään lymyile! Kun kontakti syntyy, voit siirtyä juttusille vaikka jaloittelun tekosyyllä.

Hyödynnä lähituntumaan ujuttautumisessa myös kaikki etäisetkin tutut, jotka istuvat sopivalla etäisyydellä ihastuksestasi. Sitten vinkki suoraan vastaajaan nuoruudesta, romanttiselta 90-luvulta. Kirjelappu, kunnon vanhan koulun menetelmä, ei jätä ketään kylmäksi. Ehkä sujautat sellaisen vaikka vessakäynnillä?

Viimeistään jatkoilla pääset helposti lähestymään. Hymyile, kehaise, kysy ja kuuntele. Puhu enemmän hänestä kuin itsestäsi. Mieti vaikka joku kiva juttunen valmiiksikin, niin jännitys ei lamaa h-hetkellä.

Mitä tehdä, jos kumppani ei anna vastavuoroisesti lahjoja tai tee yhteisiä suunnitelmia. Epätasapainoisesta suhteesta tulee huono mieli, mutta eihän kukkia voi pyytää ostamaan?

-Ystävänpäivänä yksinäinen

roisuuden puutetta. Joskus suhteen dynamiikka rakentuu huomaamatta sellaiseksi, vaikkei mitään pulmaa olisikaan. Kaikissa näissä tilanteissa puhuminen auttaa.

Minusta kukkia (ja muitakin ilahduttavia juttuja) voi ehdottomasti pyytää. Kysyin muuten omalta kumppaniltani, ja hän oli täysin samaa mieltä. On suhteen kannalta tuhoisampaa kantaa hiljaisuudessa pahaa mieltä yksipuolisuudesta, kuin avata aiheesta keskustelu.

Suosittelen, että otat asian puheeksi mahdollisimman neutraalilla hetkellä ja ilman suurta tunteenpaloa. Ehkä voisit johdatella kumppanisi juttelemaan yleisesti siitä, millaiset asiat ilahduttavat häntä ja sinua ja millaiset jutut suhteessa ovat tärkeitä.

Toiselle voi olla hyvä kertoa, että kukkien saaminen tai yhteiset suunnitelmat saavat sinut kokemaan, että sinusta välitetään ja että toinen haluaa panostaa suhteeseen. Ja jos kaipaat vaikka ystävänpäivän tekemistä, kerro sekin etukäteen. Toiselle se ei välttämättä ole tuttu tai tärkeä perinne, mutta sen ei vielä tarvitse kertoa välittämisen vähäisyydestä.

Epätasainen panostaminen tuntuu kurjalta. Mietin, että siihen voi olla kaksi aika erilaista syytä. Ikävä syy on se, että kumppani ei ole mukana yhtä täysillä kuin sinä. Toinen, yleisempi, on se, että kumppani ei huomaa tilannetta. Voi olla, että hän itse ilahtuu ihan eri jutuista suhteessa, eikä siksi ymmärrä ilahduttaa sinua tahtomallasi tavalla. Ehkä hänen kotonaan on ollut hyvin erilainen parisuhdemalli ja esimerkki yksinkertaisesti puuttuu?

Voi olla niinkin, että sinä tulet tehneeksi ilahduttavia asioita ja suunnitelmia niin usein, ettei hän ole huomannut vastavuo-

Ottamalla asian puheeksi saat samalla kuulla hänen toiveistaan. Ne voivat yllättääkin. Esimerkiksi oma kumppanini tulee erityisen onnelliseksi, jos olen yllätykseksi siivonnut kotona. Minä taas tunnen itseni rakastetuksi, kun kumppani hakee minut junalta autolla. Aika arkisia tekoja!

Onko sinulla kysymys Anille? Lähetä se sähköpostitse tai lomakkeella osoitteessa forms.gle/nGtvjhFXYjU8rZEs5

Terveiset Bordeaux’sta!

Teksti ja kuvat: Olli Narinen

Lämmin helmikuinen aurinko paistaa Bordeaux’n Place de la Victoirella talvilomaviikollakin opiskelijoista täynnä olevan kirjaston lukusalin ikkunoista sisään. Opiskeluvaihtoani on jo reilu puolitoista kuukautta takana. Aika on mennyt melko nopeasti tutustuessani tämän kevään kotikaupunkini maisemiin ja arjen uusiin rutiineihin Sciences Po:n vaihto-opiskelijana. Tässä kirjoituksessa tulen kertomaan hieman kokemuksistani vaihto-opiskelun ensimmäisiltä kuukausilta.

Lukion aikana vaihtoon lähteminen ei kiinnostanut, mutta yliopisto-opiskelut aloitettuani oli opiskeluvaihto ollut kokoajan tähtäimessä. Helsingin ranskalais-suomalaisesta koulusta 14 vuoden aikana saatu ranskan kielen taito oli päässyt ylioppilaskirjoituksien jälkeen hieman ruostumaan – eihän kieltä tule arkielämässä käytettyä Suomessa lainkaan – minkä seurauksena Ranska valikoitui selkeäksi vaihtokohdemaaksi.

Niin upea kaupunki kuin Pariisi onkin, ei se omalla kohdallani juurikaan kiinnostanut vaihto-opiskelukohteena. Vietän mielelläni Pariisissa esimerkiksi viikonloppuja tai muutamia viikkoja, mutta kovinkaan paljoa pidempään en viihdy miljoonakaupungeissa.

Sciences Po:n kampuksen atrium. Bordeaux’n Sciences Po perustettiin vuonna 1948 ja nykyinen kampus valmistui vuonna 2016. Kampukselta löytyy amfiteattereiden ja luentosalien lisäksi muun muassa kirjasto ja opiskelijakahvila.

Pariisin sijaan Bordeaux valikoitui ensimmäiseksi hakukohteeksi, sillä en ole aikaisemmin käynyt Ranskan Uuden-Akvitanian alueella ja Bordeaux vaikutti kaupunkina myös sopivan kokoiselta sekä kiehtovalta, ja Sciences Po:n kurssit mielenkiintoisilta – täytyy myöntää, että Atlantin rannikon läheisyys lukuisilla surffausmahdollisuuksilla saattoi myös hieman vaikuttaa hakukohteeseen.

Place de la Victoiren ”Akvitanian portti”, joka on rakennettu 1700-luvun puolivälissä ja jonka takaa alkaa Euroopan pisin kauppakatu, la rue Sainte-Catherine (1,2 km.)

Bordeaux’n Sciences Po on yksi Ranskan kymmenestä poliittisen tieteen instituutiosta (muut löytyvät muun muassa Pariisista, Dijonista, Le Havresta ja Reimsistä). Sciences Po:ta kutsutaan myös nimellä grande école (suom. ”suuri koulu”) sillä se on oma erillinen instituutio, mutta kuitenkin yhteydessä Ranskan julkisen yliopistojärjestelmän pääkehykseen. Sciences Po:ssa on noin 2 400 opiskelijaa, joista 22,5 % on kansainvälisiä.

Ranskassa Sciences Po:lla on hyvin arvovaltainen maine – onhan maan viimeiset viisi presidenttiä opiskelleet siellä.

Jutellessani muutaman Bordeaux’n yliopiston opiskelijan kanssa, huomauttivat he Sciences Po:n asemasta ja siitä, kuinka kova kilpailu kyseisen yliopiston opiskelupaikoista Ranskassa on. Opiskelijoista tätä ei mielestäni kuitenkaan näe, sillä he eivät vaikuta yhtään ylimielisiltä tai leuhkoilta, päinvastoin, tunnelma muiden paikallisten opiskelijoiden kanssa on ollut todella rento – mitä nyt muutamia pukuun ja pikkusalkkuun sonnustautuneita opiskelijoita kampuksella silloin tällöin näkyy.

Place de la Victoiren kyljessä sijaitsevan kirjaston lukusali.

Koko elämäni Helsingissä ja Suomessa asuneena oli muutto uuteen kaupunkiin melko jännittävä askel. Mistään kulttuurishokista ei voi kuitenkaan puhua, sillä Ranska ja ranskalaisten tavat olivat kuitenkin melko tuttuja aikaisempien vierailujen ansiosta. Peruskoulun neljännellä ja kahdeksannella luokalla tehdyt viikon mittaiset vaihdot Nantesin ja Clermont-Ferrandin kaupunkeihin olivat opettaneet melko paljon ranskalaisesta kulttuurista ja elämäntavoista, mutta kuten muuttaessa mihin tahansa uuteen paikkaan, meni jonkin verran aikaa ennen kuin arjen rutiinit alkoivat täällä luistamaan.

Opiskelu Bordeaux’ssa on pääpiirteiltään samanlaista kuin Suomessa. Käydään luennoilla, kirjoitetaan esseitä ja luetaan tentteihin. Joitain eroja kuitenkin löytyy paikallisesta opiskelijaelämästä.

Muun muassa amfiteattereissa pidettävät 200-300 henkilön massaluennot eivät ole omalla kohdallani suurinta herkkua, sillä ranskalaisilla on erittäin kummallinen tapa jutella hyvin kasuaalisti vierustovereille keskellä luentoa. Professorin puhuessa kuuluu taustalla usein tasainen puheensorina, joka hiljenee opettajan huomautuksien jälkeen hetkeksi, kunnes taas alkaa uudelleen – eräällä luennolla opettaja huomautti laskujeni mukaan noin

7 kertaa ”Silence, s’il vous plait”, mutta puheensorina nousi aina uudelleen pienten taukojen jälkeen.

Suomessa opiskelijat ovat luennoilla yleensä hyvin hiljaa ja kaverin kanssa keskustelusta seuraa usein muutamia painavia katseita.

Parin sadan hengen luennot ovat muutenkin tuntuneet täällä Bordeaux’ssa hieman erikoisilta, sillä Helsingissä suurimmilla kursseillani on ollut ”vain” noin 100 osallistujaa.

Maisemia 1400-luvun puolivälissä rakennetusta Pey-Berlandin tornista, joka on edessä olevan Saint-Andrén katedraalin kellotorni. Torni kohoaa 66 metrin korkeuteen ja ylös on kivuttava hyvin kapeassa kierreportaikossa 233 porrasta.

Toinen paikallinen erikoisuus löytyy opettajien pedagogisista tavoista. Lukukauden ensimmäinen luento oli minulle melkoinen shokki, kun Euroopan historiaa käsittelevän kurssin ensimmäisellä luennolla professori esitti kurssin aiheet muutamalla lauseella, jonka jälkeen hän ryhtyi lukemaan suoraan paperista ensimmäisen luennon sisältöä –

ei mitään mainintaa kurssin suoritustavoista tai edes pientä keskustelua opiskelijoiden kanssa ennen opettamisen aloittamista.

Opiskelijoiden sormet alkoivat sauhuamaan hirveää vauhtia, kun he näpyttivät läppäreillään ylös käytännössä sanasta sanaan kaiken, mistä opettaja kertoi. Paikallisilta neljännen vuoden opiskelijoilta jäi luennolta käteen usean sivun muistiinpanot – minulta muutamat ranskalaiset viivat. Tämä opetustyyli ei onneksi päde kuitenkaan kaikilla kursseilla, sillä useimmat opettajat käyttävät PowerPoint dioja, jotka helpottavat luentojen seuraamista.

Opiskelu Bordeaux’ssa on pääpiirteiltään samanlaista kuin Suomessa. Käydään luennoilla, kirjoitetaan esseitä ja luetaan tentteihin.

Kaikki luentoni ovat täällä ranskaksi ja niiden seuraaminen on aiheuttanut hieman harmaita hiuksia – ajatukset saattavat omilla luennoilla Helsingissäkin alkaa välillä harhailemaan ja hetken päästä huomaa, ettei ole seurannut luentoa viimeisten viiden-kymmenen minuutin aikana juuri yhtään ja onkin pudonnut täysin kärryiltä.

Ranskan kieli tuo tähän tottakai vieläoman lisämausteensa, sillä vaikka arkisissa asioissa kommunikointi sujuukin erittäin sujuvasti, on akateemisessa kielessä aina omat haasteensa. Onneksi kursseilla on myös kirjallisuutta oppimisen täydentämiseksi.

Euroopan historian kurssilla sain myös kurssikaverini kaverin muistiinpanot koko kurssista, ja niiden avulla olen pystynyt huomattavasti paremmin keskittymään luentojen aihepiireihin.

Kolmas Ranskasta löytyvä erilaisuus on opiskelijoille kuuluva pakollinen liikunta, josta he saavat arvosanan. Koulun jalkapallojoukkueella on muun muassa kahdesti viikossa harjoitukset, joita seuraa/ vetää ilmeisesti yliopiston palkkaama liikunnanohjaaja.

Osa joukkueen pelaajista pelaa tosissaan ja osallistuu harjoitusten lisäksi otteluihin, mutta osa opiskelijoista osallistuu viikkoharjoituksiin vain saadakseen liikunnan opintopisteensä suoritettua. Tämä on mielestäni tietyllä tapaa oikein hyvä tapa lisätä nuorten liikuntaa ja sen voisi ottaa Suomessakin käyttöön.

Ilman liikuntaa saattaa opiskelijan arkipäivä koostua pitkälti pelkästä istumisesta ja kirjastossa vietettyjen päivien jälkeen olisikin tärkeä harrastaa liikuntaa edes jossain muodossa. Toisaalta pakollinen liikunta voi olla jo runsaasti liikkuville opiskelijoille vain vaivaksi, jos esimerkiksi oman sali- tai uintitreenin joutuu vaihtamaan koulun järjestämään pakolliseen yleisurheiluun.

Toisin kuin Suomessa, on lukuvuosi jaettu Ranskassa vain kahteen osaan, siis syysja kevätlukukauteen. Täällä ei ole samalla tavalla opetusperiodeja, vaan esimerkiksi kevätlukukauden kaikki kurssit pyörivät kerran viikossa tammikuusta huhtikuun alkupuolelle, jonka jälkeen on muutaman viikon lukuloma ja sen jälkeen alkavatkin tentit.

Ainejärjestöjä ei täällä ole samalla tavalla kuin Suomen yliopistoissa, mutta harrastejärjestöjä löytyy senkin edestä.

Omasta mielestäni Suomen systeemi periodijaon kanssa on parempi, sillä silloin pystyy keskittymään vain muutamaan kurssiin kerralla ja työmäärä jakautuu lukukauden aikana tasaisemmin. Täällä tulee olemaan aika kova luku-urakka kevätlukukauden lopussa, kun joutuu parhaimmillaan kertaamaan esimerkiksi seitsemään tai kahdeksaan tenttiin samaan aikaan, jos siis mielii suorittaa 30 opintopistettä lukukaudessa (kurssit ovat täällä 4 opintopisteen suuruisia) ja kaikkien kurssien suoritusmuotona sattuisi olemaan tenttiminen.

Spartakin treeneissä tammikuun puolivälissä. Taisin tuoda lumisateet Suomesta mukanani. Osa paikallisista ei ollut koskaan nähnyt Bordeaux’ssa lunta ja opettajatkin sanoivat, että täällä sataa lunta ehkä kerran 10 vuodessa

Ainejärjestöjä ei täällä Sciences Po:ssa ole samalla tavalla kuin Suomen yliopis toissa, mutta harrastejärjestöjä löytyy senkin edestä.

Muita opiskelijoita pystyy tapaamaan eri urheilulajien parissa (jalkapallo, koripallo, uinti, vaellus, surffaus jne.) sekä esimerkiksi kulttuuriin liittyvissä kerhoissa tai vaikkapa viiniseuran viinimaistiaisissa.

Itse liityin yliopiston jalkapallojoukkue Spartakin riveihin, jossa olen päässyt tutustumaan huippu mukaviin ja samanhenkisiin kavereihin. Tammikuun lopussa pelatussa kevätkauden ensimmäisessä yliopistojen välisessä ottelussa onnistuin valitettavasti loukkaamaan nilkkani nivelsiteet ja tätä tekstiä kirjoittaessa on juoksutaukoa ja fysioterapiaa edessä vielä muutaman viikon verran. Nivelsiteiden vaurioitumisen seurauksena jäi talviloman surffauksetkin väliin, mutta onneksi niiden pariin ehtii palaamaan myöhemminkin keväällä.

Olen viihtynyt Bordeaux’ssa oikein hyvin, mutta muutamia asioita Suomesta on hieman ikävä. Jopa Kaivopihankin Unicafen ruoat maistuisivat – päärakennuksen Sodexon tai Osakuntabaarin herkuista puhumattakaan.

Bordeaux’stakin löytyy kyllä opiskelijaravintoloita, joissa lounas maksaa 3,3 euroa, mutta annokset ovat valmiiksi annosteltuja, joten ne eivät siksi täytä ainakaan omaa vatsaani samalla tavalla kuin Suomesta saatavat opiskelijalounaat.

Salaatti- ja leipätarjoilua ei paikallisista opiskelijaravintoloista myöskään löydy ja ravintolat ovat täällä myös auki vain klo 13:45 saakka, joten ruokaa tulee laitettua kämpillä huomattavasti enemmän kuin Suomessa, jossa saatoin kokkailla vain viikonloppuisin. Ranskan opiskelijalounaista sisällyttäisin kuitenkin Suomeen jälkiruokavanukkaat, jotka ovat super hyviä ja kuuluvat lounaan hintaan.

Täällä treenatessa on myös alkanut arvostamaan Unisportia aivan uudella tavalla. Pidin Unisportia toki jo ennen vaihtoakin erittäin hyvänä liikuntapaikkana, mutta täällä ollessa arvostus sitä kohtaan on vain kasvanut entisestään.

Sciences Po:n ja Bordeaux’n yliopiston opiskelijoille löytyy kampusalueelta kaksi kuntosalia, joiden jäsenyys maksaa 30 euroa lukukaudessa. Tämä kuulosti aluksi erittäin hyvältä diililtä, mutta salit ovat kuitenkin sen verran pieniä, että yksi opiskelija saa treenata siellä iltaisin vain kerran viikossa.

Hieman köyhä opiskelijalounas.

Huomattavasti täyttävämpi ja paremman makuinen lounas.

Tämä iltavuoro on myös sovittava salin vastuuhenkilön kanssa erikseen ja jos oman vuoron jättää kolme kertaa käyttämättä, mitätöidään salijäsenyys. Aamuisin saleilla saa käydä niin paljon kuin haluaa, mutta minulle se ei kuitenkaan sovi, sillä minulla on aamun aukioloaikojen kanssa aina päällekkäin luento. Piti turvautua siis julkisen puolen Basic Fit-saliketjuun, joka veloittaa jäsenyydestä 35 euroa kuukaudessa. Maksuun kuului myös parinkymmenen euron kirjautumismaksu ja toinen mokoma fyysisen salikortin hankinnasta. Basic Fit salit ovat myös iltaisin ääriä myöten täynnä ja alkuiltapäivinäkin melko ruuhkaisia. Paikalliset ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvin ystävällisiä ja laitteilla pystyy treenaamaan hyvin vuorotellen.

Ihmisten avoimuus ja ystävällisyys näkyy täällä myös eri tavalla kuin Suomessa. Esimerkiksi rappukäytävässä vastaan tuleville toivotetaan ajankohdasta riippuen joko hyvää päivää (bonjour) tai hyvää iltaa (bonsoir). Pidän varsinkin bonsoir:in toivottamista sympaattisena tapana sen sijaan, että vastaan tulisi vain suomalaisille tuttu nyökkäys tai ”hei/moi”-tervehdys.

Toinen sympaattinen piirre on se, että esimerkiksi kuntosalien pukuhuoneissa tai terveyskeskuksien odotushuoneissa tervehditään tuntemattomia kun tullaan sisään tai lähdetään pois. Ensimmäisellä kerralla kun tulin salin pukuhuoneeseen oli siellä minun lisäksi vain yksi henkilö. En tietenkään tervehtinyt häntä, koska eihän Suomessa koskaan tervehditä pukuhuoneissa tuntemattomia. Lähtiessään pukuhuoneesta sanoi hän minulle näkemiin ja toivotti vielä lisäksi hyvää illan jatkoa.

Täällä tosiaan tervehditään toisia hyvin aktiivisesti ja eräänä päivänä jopa kadul-

la kävellessäni katsoin ohimennen parturikampaamoliikkeen ikkunasta sisään, jolloin katseeni kohtasi ilmeisesti paikan omistajan, joka hymyili leveästi ja vilkutti tervehdykseksi – vaikka kävelin vain muutamassa sekunnissa liikkeen ohi.

Loukattuani nivelsiteeni jouduin käyttämään kainalosauvoja muutaman päivän ajan ja silloin täällä korostui tuntemattomien avuliaisuus ja toisen huomioon ottaminen. Yhtenä päivänä kaupassa etsiessäni haluamaani tuotetta jäin katselemaan hyllyjä toviksi, jolloin hieman keski-ikäistä vanhempi mies varmaan luuli että tarvitsen apua, ja tarjoutui hakemaan minulle tarvitsemiani tuotteita.

Spartakin kapteeni lainasi ystävällisesti keppejään, jotka olivat ensimmäisinä päivinä loukkaantumisen jälkeen tarpeen.

Kiitin kohteliaasti, mutta sanoin kuitenkin että pärjään itsekin. Kohteliaisuudet eivät kuitenkaan loppuneet siihen, sillä kassalla maksaessani pakkasi myyjä ystävällisesti ostokseni jo valmiiksi kassiin ja raitiovaunussa minulle annettiin heti istumapaikka, kun kainalosauvani huomattiin. En ole Suomessa kovin usein liikkunut keppien kanssa, mutta en usko, että kaupassa kuitenkaan tarjouduttaisiin hoitamaan kaikki ostokset puolestani.

Muihin vaihto-opiskelijoihin tutustuminen on ollut yksi vaihdon tähän mennessä parhaista asioista. Täällä on opiskelijoita miltei kaikkialta maailmasta: Meksikosta, Kolumbiasta, Chilestä, Etelä-Koreasta, Yhdysvalloista, Etelä-Afrikasta, Kiinasta ja monista Euroopan maista – myös naapurimaista Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta. Kaikki vaihto-opiskelijat ovat olleet todella mukavia, avoimia ja ystävällisiä. Yliopiston tuutorit ovat myös olleet avuliaita ja he ovat järjestäneet meille kivoja illanviettoja. Bordeaux’ssa torstait ovat erikoisesti nuorten isoimpia juhlapäiviä ja esimerkiksi useat Spartakin joukkuekaverini ovat saattaneet tulla perjantaiaamun luennolle välillä hieman väsyneillä silmillä.

mielenosoittaminen on opiskelijoiden oikeus, eikä siitä rangaista millään tavalla.

Ranskalaisesta mielenosoituskulttuurista olen saanut myös ensikäden kokemuksia. Emmanuel Macronin hallinnon päätökset eläkeuudistusta koskien ovat aiheuttaneet mielenosoituksia ja lakkoja ympäri maata tammi-helmikuun aikana. Yliopistomme rehtori on lähettänyt jo kolme kertaa kaikille opiskelijoille viestin, että mielenosoitusten aikana professorit eivät pidä listaa luentojen läsnäolijoista. Mielenosoittaminen koskee täällä ihan kaikkia ja muutaman kerran ennen usean sadan opiskelijan amfiteatteriluentoa alkua on pari opiskelijaa tullut pitämään lyhyen puheenvuoron salin eteen, jossa he muistuttivat kaikkia osallistumaan seuraavan päivän mielenosoituksiin. Professorit ovat myös korostaneet kaikille sitä, että mielenosoittaminen on opiskelijoiden oikeus, eikä siitä rangaista millään tavalla.

Poliittisia kannanottoja näkyy täällä paljon, muun muassa rakennustyömaan aidoissa. Äärioikeiston kannatus on ollut Ranskassa pitkään nousussa.

Mielenosoitukset ja lakot ovat vaikuttaneet välillä myös julkisen liikenteen pyörimiseen, mutta eivät kuitenkaan kovin vakavasti. Liikenne on pysähtynyt usein vain keskustassa, jossa on ollut suurempia mielenosoituksia. Tämä on haitannut vain keskustassa asuvia opiskelijoita, sillä Sciences Po ja muut yliopistokampukset nimittäin sijaitsevat Bordeaux’n keskustan ulkopuolella Pessacin alueella – hieman samalla tavalla kuin esimerkiksi Viikin kampus Helsingin yliopistossa.

Yliopiston tarjoamalta kämpältäni kävelee kampukselle noin kymmenessä minuutissa ja raitiovaunu kulkee miltei oven edestä keskustaan parissa kymmenessä minuutissa. Ratikat myös kulkevat noin 5 minuutin välein, eli täällä pääsee liikkumaan julkisilla melko helposti. Bussit ovat kuitenkin säännöllisen epäsäännöllisiä ja usein myöhässä, mutta niitä tuleekin käytettyä harvemmin, sillä raitiovaunu kulkee melkein kaikkialle minne on tarvetta kulkea.

Pessacin kampusalueella on paljon työmaita Bordeaux’n yliopiston kampusrakennuksien uusimisesta johtuen.

Kuullessani kuulumisia Suomesta ja paikallisesta helmikuusta (joka muistuttaa kuulemma enemmän marraskuuta), täytyy todeta että viimeaikoina täällä ovat olleet kyllä kelit kohdillaan. Tammikuussa saattoi olla iltaisin ja aamuisin melko viileää (vain pari astetta plussan puolella) ja sää vaihteli noin 15 minuutin välein auringosta kaatosateeseen, mutta nyt helmikuun aikana on ollut kyllä ihan huippukelit. Paljon aurinkoa ja sinitaivasta ja lämpötilakin on ollut +15 asteen paikkeilla. Loskatalvien aikakautena tähän voisi jopa melkein tottua, mutta on Suomeenkin aikanaan kiva palata ja toukokuun puoliväli on kyllä siihen oikein sopiva ajankohta juuri ennen kesän alkua.

À bientot!

Orivesi villasukkineen

Lähe Hämeesee! on juttusarja, jossa matkailaan läpi Hämeenmaan ja jaetaan kokemuksia paikallisesta kylttyyristä. Teksti ja kuvat: Laura Kääntee

Orivesi on hämäläinen pikkukaupunki, joka sijaitsee Tampereen liepeillä. Tilastojen mukaan siellä asuu vähän alle 9000 ihmistä. 1 Oriveden virallisten nettisivujen mukaan kaupungilla on tarjottavana matkailijoille 90 nähtävyyskohdetta, joista suurin osa liittyy tavalla tai toisella luontoon ja mökkeilyyn. Orivedellä on yli 300 järveä ja kaksi kuuluisaa luonnonsuojelualuetta - Eräpyhä ja Pukala. Urhea journalistisieluni sekä aktiivinen kandin välttely kuitenkin toivat minut Orivedelle, ja vielä lievän lumimyrskyn keskelle. Kokemus oli kuitenkin kasvojen jäätymisen arvoinen!

Ellet omista autoa, Helsingistä Orivedelle pääset parhaiten junalla; ensin kaukojuna Tampereelle ja sieltä taajamajunalla Orivesi (keskusta) -asemalle. Junasta as-

tuessa ensimmäiseksi näkee Googlen mukaan yrityspuiston eli paikan, jossa on omakotitaloja ja kivasti puita. Ydinkeskustaa lähestyessä voi törmätä sekä perinteikkäisiin taloihin sekä betonilaatikoihin (kirjoittaja arvostaa kaikkia arkkitehtuurityylejä).

Matkan varrella tulee myös pari kirkkoa vastaan, niitä on Orivedellä on silloin tällöin palanutkin. Joskus taustalla on ollut vahinko, joskus tuhopoltto. Juuri jälkimmäisen uhriksi joutui vanha puukirkko, josta jäi jäljelle vain 1780-luvulla rakennettu kellotapuli. Palanut kirkko oli Suomen vanhimpia puukirkkoja, mutta men tyksistä sikseen. Orivedellä on oma lukio sekä ammattiopisto Tredun yksikkö.

Kotoisia näkymiä.

Oriveden kirkon kellotapuli.

Orivedellä on myös vuosien mittaan järjestetty erilaisia taiteeseen liittyviä tapahtumia, joista suosituin on elokuvafestivaali Reikäreuna. Käsityötaide on myös ollut paikallisten mieleen. Orivedellä on pitkään toiminut taideopistoja sekä tatokeskuksia. Juuri rakkaus käsitöitä kohtaan sai paikalliset aktiivit perustamaan Villasukkajuoksun Suomenmestaruuskisat. Taustalla oli myös tarve keksiä kaupungissa vieraileville liikunnallista tekemistä – käsitöiden ja liikunnan yhdistäminen johtikin menestykseen. Kisat järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 2019 ja paikalla oli yli 350 osallistujaa, joista suurin osa olivat ulkopaikkakuntalaisia.

Moinen turismi on hyväksi kaupungin taloudelle ja ylipäätänsä ilmapiirille, sillä kisa-alueella paikalliset myyvät ruokaa ja käsitöitään. Samalla vierailija pääsee uppoutumaan pienkaupungin tunnelmaan. Hauskasti toteutetusta talviliikunnasta tuli

Oriveden brändi – nyt kaupungista puhut-

taessa etuliitteenä käytetään villasukkaa. Paikalliset ovat ylpeitä tapahtumasta ja yhteisvoimin vuosittain tapahtuman tematiikan mukaisesti koristelevat kaupunkinsa keskustaa.

Aimo Tukiaisen Orivarsa-patsas sai villasukat kavioihinsa.

Pandemia ja ennalta-arvaamaton lumikeli ovat kieltämättä vaikuttaneet

Villasukkujajuoksun SM-kisojen jä jestelyihin. Utelin paikallisilta aktiiveilta kisan historiasta, ja he kertoivat osallistujamäärän vähentyneen erityisesti pandemian aiheuttamien taukovuosien takia. Aamupäivällä kisa-alueella vallitsikin pessimismi; veikattiin, että paikalle tulisi vajaa 30 ihmistä, mikä on noin kymmenen prosenttia perinteisestä osallistujamäärästä. Hyviä uutisia joutui kuitenkin odottamaan. Jälkeenpäin selvitin, että kisoihin osallistui noin 200 ihmistä.

Kisa-alueella pääsi juttelmaan eduskuntavaalien hengessä eri puolueiden edustajien kanssa. Muun muassa vasemmistoliitto, vihreät ja keskusta olivat pystyttäneet telttansa näkyvälle paikalle. Ilmeisesti kokoomuksella on Orivedellä suuri kannatus, mutta vasemmistoliiton suosio näyttää kasvavan. Kirjoittaja yrittää olla mahdollisimman puolueeton, mutta vasemmistoliiton edustajat olivat hyvin ystävällisiä ja antoivat karkkia.

Omistautuneena tulitikkujen kerääjänä ostin tapahtuman logolla koristetun tuli-

tikkurasian. Lisäksi halusin itselleni perinteiset Orivesi-villasukat. En todennäköisesti koskaan tule niissä juoksemaan, mutta hienot ne ovat!

Ostokset pystyi maksamaan kortilla tai käteisellä, jälkimmäistä suosittiin enemmän, sillä maksupääte oli hämäläiseen tapaan hidas (kyseinen vitsi on varastettu myyjältä). Pankkiautomaatilla tuli kuultua lisää paikallisten huumoria; jokaiselta automaatilta käyvältä udeltiin, että “jokos on rahat loppu”.

Kisailijoita oli laidasta laitaan ja juoksijoiden motivoituneisuus sekä kilpailuhenki oli kohdallaan. Kilpasarjat olivat jaettu iän ja sukupuolen mukaan, mutta oli myös kilpasarjoja. Kilpailijoillaan oli yllään kekseliäitä asuja. Useamman osallistujan kohdalla kisat eivät olleet ensimmäisiä. Itselleni on suuri mysteeri, miten ihmisten jalat sietävät lumella juoksun. Kuulemma salaisuus piilee tuplavillasukissa.

Vuoden 2023 kisa-alue Oriveden jäähallilla aikaisin aamulla.

Vietin Orivedellä yhteensä vain pari tuntia, mutta hyvä mieli jäi loppuviikoksi, vaikka kandi ei edistynyt senttiäkään. Välillä elämässä on otettava pieniä taukoja, jotta jaksaa juosta lumessa pelkissä villasukissa kohti asettamaansa tavoitetta.

Orivedellä puissa kasvaa villasukkia.

Tilakeloja

Teksti: Jukka Solehmainen

Mitä on tila? Kysytään [S/s]uomen kielitoimiston sanakirjalta: 1 paikka, kohta, alue, ala, sija vars. jtak esinettä, oliota, tarkoitusta tms. varten; 2 sijan synonyymi; 3 partikkeli; 4 talo tjms.; 5 laatu, sisäinen olotila, kunto; 6 ulkoiset elinolot, asema.

Nämä ovat kaikki kiehtovia. Mutta koska elämme uutta aikaa, on uusia merkityksiäkin luotava. Tässä muutama ehdotus:

7. Aika-avaruus

Fysiikan voittokulun myötä tietomme maailmasta on kasvanut suunnattomasti; vastaten ymmärryksemme siitä on himmennyt. Albert Einsteinin suuri oivallus oli, että ajan voidaan katsoa olevan tilan yksi ulottuvuus. Ongelma koski painovoimaa, johon Einsteinin ratkaisuna oli, ettei mitään painovoimaa ole olemassakaan, vain aika-avaruuden geometria. Massa kaareuttaa ympärillään olevan aika-avaruutta,jossa kappaleet sitten liikkuvat lyhimmillä mahdollisilla reiteillään.

Tässä on oleellista, että tilannetta tarkastellaan nimenomaan neliulotteisessa aika-avaruudessa, jossa aika-avaruutta käsitellään neliulotteisena Lorentzin monistona. Tämä olikin ainoa tapa pelastaa ilmiöt, koska Maxwellin yhtälöt pätivät kokeellisuuden perusteella ja ennustivat valonnopeuden, mutta ilman ajan laskemista yhdeksi osaksi tilaa, avaruutta, olisi valonnopeus muuttunutkin yhtäkkiä. Aika tosiaankin on tilan osa. Se ei tosin ole aivan perinteinen osa, koska emme voi kulkea ajassa vapaasti, vaikka kuinka Toivoisimmekin, mikä

ohessa esitetään (Huomaa miinusmerkki valonnopeuden c edessä):

ds2 = dx2 + dy2+ dz2- c2 dt2.

Tämä Minkowskin avaruus on helposti ymmärrettävissä Pythagoraan lauseen pohjalta, ja jätetään siksi harjoitustehtäväksi.

On kuitenkin mahdollista, että aivan kuten Newtonin malli joutui tekemään tilaa Einsteinin mallille, joka ehkä joutuu tekemään tilaa jollekin vielä vuorostaan. Ja yksi uusimmista malleista on teoria, jonka mukaan tilaulottuvuuksia olisikin vain yksi avaruudellinen ja kolme ajallista!

Maxwellin yhtälöt. Hyvä tatuointi-idea! Lähde: johdin itse ja säästin

Tutkielmassaan “Relativity of superluminal observers in 1 + 3 spacetime” tutkijat esittelevät mallin, joka laajentaa Einsteinin suhteellisuusteoriaa lisäämällä siihen ylivalonnopeutta liikkuvat “tarkkailijat”. Ja malli toimii, kunhan normaaleista avaruuden ulottuvuuksista jää jäljelle yksi ja loput ovat ajan ulottuvuuksia, jossa partikkelit liikkuvat. Valonnopeus vakiona on pelastettu ja suhteellisuusteoria kytketty entistä vahvemmin kvanttikenttäteoriaan.

Harri ja Ilkka Virolainen kuvaavat teoksessaan yliluonnollisten ilmiöiden ensyklopedia (Tammi 2014) tällaisten rajatilakokemusten alkavan jo Platonilta/Egyptistä, mutta jatkuvan nykypäivään esim. George Lucasiin. Alussa on kuolema, jota seuraa “sielun” ruumiista irtautuminen.

Einsteinin kenttäyhtälö. En ymmärrä, miksei tätä voida käydä jo peruskoulussa... Lähde: tein itse ja säästin.

8. Tuonela, manala

Lähes kaikki uskonnot maailmassa uskovat kuolleiden menevät toiseen paikkaan tai tilaan. Tämän tuonelan olemassaolo on meille eläville kutkuttava kysymys, eikä tiede osaa auttaa. Ongelma ei kuitenkaan ole tutkimusaineiston puutteessa! Maailmalla on runsaasti kerätty ns. rajatilakokemuksia (NDE, near death experience), joissa on hämmästyttävän paljon samaa.

Tämän jälkeen yleistä on kirkas valotunneli, äärettömän rauhantunteen kokeminen, elämän ohikiitäminen filminä, jonka jälkeen jumala/edesmenneet sukulaiset tjms. tulevat vastaan ja pyytävät valita, jäädäkö vai palata. Usein vastataan, ettei työ ole vielä valmista, jonka jälkeen palataan elvytettyyn ruumiiseensa.

Esimerkiksi tunnettu tarina vuodelta 1983 kertoo 7-vuotiaasta lapsesta, joka liki hukkui ja vietti viikkoja koomassa, kunnes heräsi. Kertomansa mukaan hän vietti tuon ajan Taivaassa, kunnes hänen piti palata huolehtimaan veljestään. Myöhemmin kävikin ilmi, että hänen äitinsä oli raskaana ja synnytti pojan, jolla oli sydänvika.

Toinen kuolemantakaista elämää kuvaava ilmiö on

kanavointi, jossa kanavoija

Lähde: meemi internetistä

eli meedio kykenee välittämään viestejä kuolleilta. Tällaiset spiritismitapahtumat olivat kuuminta hottia 1800-luvulla, aikansa elokuvissa käyntiä.

Ilmiö on vahvasti kytköksissä selvännäkemiseen, joista suomalaisille tutuin on Aino Kassinen. Hän oli niin suosittu, että mm. Mannerheim ja Ryti pyysivät häntä ennustamaan tulevaisuutta, etenkin sodan alla.

Tunnettuina oppilaina Kassisella oli Vesa-Matti Loiri ja Pekka Siitoin, kummatkin myöhemmin aloillaan todella tunnettuja, henkisistä asioista perillä olevia ihmisiä, joiden elämää kosketti syvä tragedia. Joidenkin mukaan nämä tragediat olivat se hinta, jonka

hengille kyvyistään.

Tunnetuin varsinainen

kanavoija Suomessa oli kuitenkin Terttu Tolvanen, joka mm. Istuvan Härän kanavoinnin ohella nousi kuuluisuuteen kanavoimalla kuolleen ystävänsä viisauksia eläville. Nykyään genreä edustaa vahviten maailmalla George Anderson, jonka mm. Anne Frankin perhe kutsui Hollantiin kanavoimaan (ei siis Amsterin vettä).

Kanavoinneista maailmalla historiallisesti tunnetuin olivat tosin se, joka loi Urantia-liikkeen. Psykiatri William S. Sadler auttoi unihäiriöistä naapuriaan, joka täysin pyytämättä ja yllättäen paljastuikin henkiolennon kanavoitsijaksi. Kanavointien anti lopulta “tiivistettiin” 2097-sivuiseksi Urantia-kirjaksi vuonna 1935. Kirjan, 196 lukua, jakaantuu neljään osaan:

I Keskusuniversumi ja seitsemän superuniversumia, Jumala.

IV Jeesuksen elämä ja opetukset.

Tämän Urantia-kanavoinnin ohella James Padgett (1852 –1923) esiintyi toisena hyvin suosittuna meediona, joka tosin tyytyi uskonnon perustamisen sijaan vain välittämään viestejä historian tunnetuilta henkilöiltä (näistä toki merkittävimpänä Jeesus) nykyisille eläville. Hän ei eläessään koskaan mainostanut taitojaan, vaan hänen maineensa alkoi elää vasta hänen kuolemansa jälkeen (ensimmäiset viestit julkaistiin 1941).

Hän ei myöskään, monien muiden meedioiden tavoin, elättänyt itseään taidollaan, vaan toimi asianajajana. Hänen seuraajansa muodostavat yhä tänäkin päivänä vahvan yhteisön ja jatkavat historiallisten henkilöiden viestien kanavointia.

tamaan ovat 3–7-vuotiaat lapset, etenkin jos heillä on syntymämerkki. Usein nämä edelliset elämät ovat jotenkin traumaattisesti päättyneet, mikä sitten heijastelee lapsiin pelkotiloina jne. Klassisin tapaus on intialaisen Shanti Devin tarina:

Shanti syntyi Delhissä 1926, mutta nelivuotiaana kertoikin kodikseen Mathuran (145 km Delhistä), jossa hänen(ex?-) aviomies odotteli heidän kolmen lapsensa kanssa. Tarina huipentui luonnollisesti kätkettyyn raha-aarteeseen ja salaisuuksien paljastamiseen (saippuaoopperakin jäi kateelliseksi).

Kliimaksi koettiin, kun itse Mahatma Gandhi puuttui peliin ja asetti komission asiaa tutkimaan. Komissio saikin tuloksia ja julisti tapauksen aidoksi jälleensyntymäksi.

II Paikallisuniversumi l. maapallo (Urantia).

III Maapallon syntymähistoria. Rotujen synty ja leviäminen.

Mutta “lopullinen” viesti kuolemanjälkeisestä tilasta saadaan reinkarnaatiolla. Tämä hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen kiinteästi kuuluva oppi jälleensyntymästä ei kuitenkaan rajoitu vain heihin. Ilmiönä sitä tavataan myös esim. Euroopassa. Alttiimpia entisiä elämiään ja niihin liittyviä salaisuuksia muis-

Mitä nämä kaikki kuolemanjälkeistä ennustavat tapaukset sitten kertovat? Toivoa? Ehkä, mutta ennen kaikkea tilaa, joka ylittää kaikki määritelmämme.

Se on sekä henkinen että fyysinen, sekä ajaton että ajallinen, sekä läsnä- että poissaoleva.

Oli se mikä ja missä hyvänsä, se on tila jota emme voi kuvitellakaan, mutta jonne me kaikki joudumme joskus kulkemaan!

9. Tyhjä tila

Länsimaissa on käsiten nimeltä horror vacui, tyhjyyden pelko. Me täytämme taulumme värillä ja muodoilla, maamme taloilla ja pelloilla. Villi, koskematon tyhjyys on kauhun aihe länsimaiselle. Se kertoo

kuolemasta, kadotuksesta ja kurjuudesta. Tyhjä pelto on nälkää, tyhjä kirja on tylsyyttä. Asia on toisin itämailla, jossa tyhjyyden käsite on erittäin tärkeä ja arvostettu asia.

Usein tyhjyys on suorastaan tärkein elementti taiteessa. Tyhjyys on taolaisen filosofian mukaan se, mistä kaikki alkaa, siis esiäiti. Eikä mikään pelättävä kadotus. Tyhjyys on myös se mikä antaa asioille hyödyllisyyden ja merkityksen. Eihän ruukku toimisi, jollei se olisi sisältä ontto! Koska vain eroavaisuudet tuottavat merkitystä.

nottava tyhjät sanat. Ja ylläpidettävä hiljaisuutta. On pidettävä juonet itsellään salassa, kunnes on aika iskeä. Siihen asti - hymyä!

Meillä länsimaissakin on ajoittain viitteitä tyhjyyden käytössä. Elokuvissa tällä on oma sijansa. Rivinvälitys kappaleiden välillä tuottaa ja tuhoaa merkityksiä. Yhdys sana virheet kaatavat hyviäkin kirjoittajia. Mutta filosofisesti tyhjyys, hiljaisuus on edelleen pelättyä, tavoitellun ja ihaillun sijaan. Paitsi mindfulnessissa! Kuulla hiljaisuus.

ei anna vastauksia. Mutta se pyytää kysymään, miettimään. Ja juuri tässä on hiljaisuuden arvo! Pysähdymme sen edessä ja mietimme, onko näin vai noin. Hiljaisuus, sanomattomuus on kysymysmerkki. Toisinaan se on toki myös vallankäyttöä. ”Minulla on varaa olla vastaamatta sinulle!”

Mutta nykymaailma ei salli epävarmuutta, ei salli sumuisuutta. Pitää olla analyyttinen, laskelmoiva, ratkaista. Ehkä pitäisi. Ehkä...

Sama tyhjyyden käsite leijuu kaikkialla kulttuurin psyykessä. On osattava pitää yllä tyhjää hymyä jatkuvasti, tyhjiä tapoja. Sa-

Hiljaisuudella on valtava voima, jota useimmat eivät ehkä oikein käsitä. Eikä hiljaisuus tässä nyt tarkoita urbaanin luokan trendikkäitä mindfulness-sessiointia (joskin silläkin on ehdottomasti terapeuttinen paikkansa hektisessä ajassamme), vaan tuota puheavaruuden mystillistä lacunaa, tyhjää pistettä. Hiljaisuus on monimerkityksellisyyttä. Kysyttäessä on mahdollista vastata kahdella tavalla: kyllä, ei tai hiljaisuudella. Ja monimerkityksellisyytenä hiljaisuus pitää aina myös kuulla/ lukea. Kaikissa edellisissä on monta tapaa tulkita hiljaisuus. Hiljaisuus näet

Uudelleensyntymä ei välttämättä läpäise UrKundia. Lähde: meemi internetistä. Muokkasin itse ja säästin.

Hasegawa Tohaku - Männyt (1600-luku). Maalaus Tokion kansallismuseossa. Huomaa tyhjyyden merkitys teoksessa. Lähde: Wikipedia (CC)

10. Ihmisyyden tila

Viimeisenä uutena määritelmänä tilalle on otettava englannin kielestä käännettävä the human condition. Usein kuulee puhuttavan maailman tilasta (jonka me tiedämme olevan huono), taisitten valtionpäämiesten pitävän puheita maidensa tilasta (jotka ovat huonompia). Mutta tämän lisäksi puhutaan ihmisenä olemisen tilasta (condition), ikään kuin se olisi johonkin sairauteen verrattava. Tässä käytössä sanalla viitataan kokemukseen ihmisyydestä, usein jokseenkin melankolisesti.

Tästä mainion esimerkin meille tarjoilee kiinalainen kirjailija ja kenraali Wang

Xishi (303 – 361), joka osallistui ajalleen tyypillisiin

hipsteribileisiin eli runonkirjoittamisjuominkeihin ja kirjoitti kuolemattoman esipuheensa syntyneiden runojen kokoelmaan (joka sai nimekseen Orkideapaviljongin runokokoelma kirjoituspaikkansa mukaan). Olen muokannut siitä version, joka sopii läheisemmin meidän aikaamme ja paikkaamme, mutta silti kaikuu ajatonta ihmiselon tilan tuntemusta vuosituhannen takaa. Toivottavasti se myös välittää sen tilan, mihin ihminen syntymässään lukittu.

Esipuhe Ilveshiihtoon 2023

kaikki yhtä kauneimmillaan, yhtä uljaina, yhtä iloisina ja toiveikkaina...

Ympärillämme avautui hohkavan talvinen Häme, sinistä taivasta värittivät maidonvalkeat pilvet, hanget kimaltelivat auringon säihkeestä ja lumi kiilsi kevätauringossa. Yhtä lailla oli vesi virroissaan, kosket kuohuivat voimissaan, ja vaahtopäät nousivat tölkkien pintaan, viileiden maltaiden ravatessa kilpaa kurkkujamme kostuttamaan.

Vaikka läsnämme ei ollutkaan kuin muutama muusikko viemässä meitä toisiin maailmoihin, sulostuttivat kevään linnutkin meitä laulullaan. On kirkas kevätpäivä, tuuli on lauha, hyväilevä, kevyt lumisade heijastaa aurinkoa kuin kristallikruunu yllämme. Ja ihmiset tulevat yhteen, löytävät toisensa ja yhteisen sävelen kieltensä soinnuista ja sävelistä ja tekevät puheestaan musiikkia.

Sauli Niinistön kahdentenatoista (vesijäniksen) hallintovuonna, (jang-puutiikerin) ensimmäisen kuun (yin-puukäärmeen) 26. päivänä keräännyimme yhteen Hämeeseen. Paikalle saapui niin nuoria kuin vanhoja, niin tuttuja kuin tuntemattomiakin, niin naisia kuin miehiäkin, mutta

Hilpeä puheensorina täytti joukon, ihmisten avatessa sydämensä alastomiksi toistensa seurassa, samalla kuin hiihtokin vihdoin löytyi ja yltyi. Illan viiletessä auringon kajastus hämärtyvässä illassa soi meille lämpimän valon, eikä

Ja niin ollessamme, eläessämme, nauttiessamme, silmämme vaelsivat näystä toiseen, ihmeestä seuraavaan, kauniista kauniimpaan. Ja silmiemme kanssa vaelsi myös sydämemme, ja yhtä lailla sekin nautinnossa kylpien. Mitä iloa, mitä autuutta tuo aika olikaan! Jokainen sai olla itsensä, ja samalla nähdä, ettei ollut yksin. Toiset nauttivat rommista kieltä vasten, toiset suksesta lumea; yhtäällä löydettiin vapaus arjesta, toisaalla vapaus arkeen.

Kussa ihmiset tulevatkaan yhteen, löytävät yhdet nautintoa sisältään ja ajatuksistaan, ja muutaman harvan ja valitun kanssa jakavat riemunsa; toiset taas antautuvat hiihdolleen ja iloilleen täysin rinnoin, irtautuvat estoistaan ja vapautuvat jopa maailman esteistä edessään hiihtääkseen ilosanomaa muidenkin tiedoksi. Valintoja ja tapoja on yhtä monta kuin kasvoja, ehkä enemmänkin, vaihdellen aina taivaallisesta rauhasta raivoavaan hulluuteen.

lähemmäksi hiipivän ajan ja kuoleman. Mutta ennen pitkää jokainen väsyy siitä mistä on nauttinut, sillä hyvääkin voi saada liikaa; tunteemme muuttuvat olosuhteiden ja ajan kanssa, ja lopulta antaa into tilaa tyytyväisyydelle, tyytyväisyys tavallisuudelle, tavallisuus tylsyydelle ja tylsyys katumukselle.

Mikä vielä hetki sitten oli ollut ilon lähde, on nyt poissa, muisto. Ja mentyään pois se muuttuukin surun tuottajaksi! Sitä paitsi, vaikka kunkin elämä on omansa mittainen, kaikki tiemme vievät lopulta kuolemaan. Voih, miten tuskaisa ajatus! Lukiessani muinaisten suurmiesten hiihdoista, heidän tekojaan ja riemujaan, voin vain tiedostaa: he ovat tuhkaa, ja niin ovat ilonsakin! Mutta näen heidän onnessaan samat syyt kuin omassanikin, enkä voi karkottaa mielestäni sitä pelkoa, että minunkin osa on vielä tomu...

mekin nyt jo mennyttä

kaiholla! Niinpä minä olen päättänyt tähän tallettaa noiden upeiden päivien muiston.

Sillä vaikka ajat vielä muuttuvat, ihmisten ja olosuhteiden kera, tulevat onnemme syyt olemaan samat; ja joku päivä lapsemme tulevat kirjoittamaan samoin omina onnen hetkinään, muistellen meitä ja pohtien, tunsimmekohan mekin kuten he vielä tulevat tuntemaan.

Mutta olipa kyseessä kuka hyvänsä, kun olemme uppoutuneita näihin täydellisiin hetkiin, olemme tyytyväisiä itseemme, jopa niin että unohdamme hiljalleen

Mutta tämän verran tiedän: On houkkamaista sanoa elämän ja kuoleman olevan samanarvoista, tai että hukattu nuoruus olisi säästetty vanhuus! Sillä vanhuudessamme jokainen meistä tulee katsomaan tätä päivää kuten

Tila:

paikka, kohta, alue, ala, sija vars. jtak esinettä, oliota, tarkoitusta tms. varten.

Kielitoimiston sanakirja