Volvo Vietti 44

Suomen Volvo-kerhon jäsenjulkaisu toukokuu 2021

4 4 i t t e i V

Volvo 262C Bertone paluu kotikonnuille

Amazon 1967

auto isältä pojalle

Volvo PV 444 -53 tä Tykkää meis a!

Facebookiss

pitkäkattomiehen talliin

Volvo Express 145 -71 tomun alta liikenteeseen

1

Vietti 44 Suomen Volvo-kerhon (PV-kerho ry:n) jäsenjulkaisu Julkaisija: Suomen Volvokerho, Koulukatu 1 C 31 80110 Joensuu

Suomen Volvo-kerhon hallitus vuonna 2021: Puheenjohtaja Jukka Huovinen, Joensuu huovinen.jukka@gmail.com puh. 0407707994 Varapuheenjohtaja Eetu Ekonen, Jyväskylä eetu.ekonen@gmail.com puh. 040 7529 231 Jarmo Lehtonen, Ylöjärvi jarmo.lehtonen@suomenvolvokerho.fi puh. 0400 919 544 Heikki Huhdanpää, Tampere heikki.huhdanpaa@gmail.com puh. 0400622883 Toivo Susi, Jyväskylä toivosusi.susi@gmail.com puh. 0400 512 1331

Jäsenasiat hallitus@suomenvolvokerho.com

Lehden taitto ja ulkoasu: Ville Ruuska/Artruska Oy www.artruska.fi

Paino Kirjapaino Hermes, 2021

Kannen kuva

Markku Jylhäsalo Volvo 262C Bertone

2

Puheenjohtajan palsta

Koronavuosi kotona Nyt ollaan reilu vuosi kärvistelty kotona odottaen koronaepidemian hiipumista.

Näyttää siltä, että korona uhkaa edelleen tulevan kesän tapahtumia. Kevään suuret autonäyttelyt Lahdessa ja Tampereella peruttiin jo talvella, samoin lukemattomat rompepäivät. Kevät on ollut perinteisesti harrasteautotapahtumien sesonkiaikaa.

En malta odottaa ensi vuoden autonäyttelyitä ja nähdä, mitä kaikkea harrastajat ovat puuhanneet talleissaan, varmasti on hienoja projekteja saatu tehtyä, kun aikaakin on jäänyt rakenteluun.

Kevätkokouksen paikkaa ja aikaa ei ole vielä päätetty, voi olla että joudumme järjestämään kokouksen Teams-kokouksena. Muistakaapa ilmoittaa voimassa oleva sähköpostiosoite minulle, niin saadaan uutiskirjeet ja kokouskutsut perille.

Kokoontumisajot olisi kuitenkin tarkoitus järjestää 13-15.8.2021 Saarijärvellä, Ahvenlammen leirintäalueella. Sinne toivotaan ennakkoilmoittautumisia ja toivotaan, että sinne tullaan luonnollisesti vain terveenä. Seuraamme koronaepidemian kehittymistä ja ilmoitamme mahdollisista peruutuksista tilanteen mukaan.

Kerhotoiminta on ollut viime aikoina aika hiljaista, mutta taustalla on tehty töitä kerhon kehittämiseksi. Suurimpia ponnistuksia on ollut kerholehden, seinäkalenterin ja nettisivujen uudistaminen.

Pankin vaihto tuotti alkuun ongelmia, mutta niistäkin selvittiin. Tämän vuoden projekti olisi sitten jäsenrekisterin päivittäminen tälle vuosikymmenelle, jos jollakin on siihen asiantuntemusta, niin vinkkejä otetaan vastaan.

Pysykää terveenä!

Jukka Huovinen

Aineistoa kerholehteen Olisiko jutun juurta, muttei oikein uskallusta kirjoittaa?

Otahan vain rohkeasti kynä ja paperia tai nykyisiä kirjoitusvälineitä esiin ja juttua tulemaan.

Jutun kirjoittajat palkitaan!

Kerholehteen otetaan mielellään kerholaisten tarinoita. Aihepiiri voi olla hyvinkin laaja, kunhan se vain liittyy tavalla tai toisella Volvo -harrasteeseemme. Jos epäilet, etteivät possessiivisuffikset ja relatiivipronominit ole kohdallaan, niin unohda ne. Toimitukselle kelpaa juttusi sellaisena kuin sen olet kirjoittanut. Se oikoluetaan, eikä mahdollisista virheistä rangaista tai sidota häpeäpaaluun. Tärkeintä on se, mitä haluat meille kertoa.

Kerro meille itsestäsi, Volvo-historiastasi, tapahtumista ja sattumuksista Niksi-Pirkan vihjeitä tai mitä tahansa, mikä on jäänyt sinulle mieleen. Juttusi löytää varmasti lukijoita myös jäsenistä.

Lähetä tekstiä rohkeasti julkaistavaksi.

Jos meillä ei ole juttuja, ei ole lehteäkään, sillä se on meidän kaikkien yhteinen aikaansaannos ja ei kun kirjoittamaan!

Kerholehdessä julkaistaan jäsenistön kirjoittamia Volvo-aiheisia juttuja.

Materiaalin voi toimittaa sähköpostilla kerholehti@suomenvolvokerho.com Valokuvien tulee olla hyvälaatuisia ja mahdollisuuksien mukaan alkuperäiskokoisia, että laatu riittää lehteen.

Muistathan mainita tekstissä kirjoittajan ja kuvaajan nimet, myös kuvateksit otetaan kiitollisina vastaan!

HUOM! Kaikki aineisto on jäsenistön tuottamaa. Lähetä aineisto viimeistään 1.10. 2021 mennessä.

Jokaisesta lehdessä julkaistusta jutusta 20 € lahjakortti Motonettiin.

Sähköinen jäsenkirje Haluaisitko säästää luontoa ja yhdistyksen postikuluja?

Vietti 43

Sisällysluettelo: 4. Volvo oli aluksi

laakerin nimi 6. Volvo 262C Bertonen

paluu kotikonnuille 10. Amazon 1967

– auto isältä pojalle 14. Romusta ajoneuvoksi:

Volvo 145 Express 1971 18. Pohjoista kohti

poikkeuskesänä 2020 22. EM-Historic -rallia

Amazonilla 2019 27. Volvo PV 444

hiipi pitkäkatto miehen talliin 30. Kesäkokoontuminen 2021 31. Kerhoillat

Kerro meille jos haluat jäsenkirjeen s-postiisi: hallitus@suomenvolvokerho.com

Onko osoitteesi muuttunut?

Muistathan ilmoittaa osoitteenmuutoksista kerholle (postiosoite ja sähköpostiosoite).

Voit tehdä päivityksen myös kerhon nettisivuilla omilla tunnuksillasi tai lähettämällä tiedon hallitus@suomenvolvokerho.com 3

Volvo oli aluksi laakerin nimi ”Volvo on hyvä kiinalainen auto.”

Nuorempana olisin motannut sanojaa poskeen, mutta nyt täytyy vain myönnellä, että joopajoo, niin se on.

Olihan Volvo Fordillakin välillä. Minin valmistaja on BMW, Fiatin omistavat jenkit, Land Rover on intialaisilla, kuten Sampo-Rosenlew puimurikin. Kuka näitä enää tietää! Työkaverini joutui melkein nyrkkitappeluun Englannissa, kun hän väitti, että heidän Vauxhallinsa on oikeasti Opel. Autotehtaita omistetaan nykyään ristiin rastiin.

Herrat Gabrielsson ja Larsson eivät varmaan olisi uskoneet, että heidän ruotsalaisesta autopajastaan tulisi laadukas jättiläinen. Perustamisasiakirjassa sanotaan ujosti, että ”yritän aloittaa automo-

biilien valmistuksen Ruotsissa”. Tarvittiin kunnollista autoa, joka selviytyy sorateillä ja pärjää lumessa ja pakkasessa.

Volvo oli alun perin SKF:n rekisteröimä tuotenimi erilaisille laakereille, voimansiirtolaitteille ja kuljetusvälineille. Uusi pomo kuitenkin päätti, että SKF on tunnettu varma nimi, eikä siitä luovuta. Nimi muistettiin, kun SKF osti lupaavan autoverstaan. Larson -nimisestä autosta tulikin Volvo.

Volvo on latinaa ja tarkoittaa minä pyörin.

Se oli osuva nimi kuulalaakerille, mutta

myös autolle. Larson oli hilkulla mennä Nashille, mutta viime hetken puhelinsoitto muutti tilanteen ruotsalaisen ostajan hyväksi.

Heti raudan merkki

Volvon tunnuksena on ollut aina raudan merkki eli ympyrä, josta sojottaa oikealle yläviistoon nuoli. Sillä merkittiin jo koesarjan autot. Korin suunnittelija sai idean merkkiin Ruotsin perinteisestä raudantuotannosta.

Suomessa Rautavaaran kunnan vaakunassa on sama raudan merkki. Se ei

Ensimmäinen sarjatuotanto Volvo oli avoauto.

Model ÖV 4 “Jakob” vm. 1927 kuva: Volvo Car Group

4

Jo Volvon koesarjan autot tunnistettiin raudan merkistä. Sama merkki on Rautavaaran vaakunassa. Siis raudan – ei Volvon.

ole siis Volvon logo. Vai olisiko sittenkin Rautavaaralla ollut ennen Volvon tehdas… No ei sentään. Eka tehdastila kunnostettiin Göteborgin ulkopuolelle SKF:n vanhaan laakeritehtaaseen.

Ylä-Savon Rautavaara perustettiin jo vuonna 1874, kun ei vielä tiedetty Volvosta mitään.

Suomessa maahantuonti alkoi vuonna 1928. Vaatimaton Volvon konttori käsitti yhden vuokratun toimistohuoneen Helsingin keskustassa ja oikeuden käyttää kerroksen yhteistä vessaa. Nyt Suomen Volvolla on komeita lasi-metallipytinkejä. Ensimmäinen pääkonttori- ja huoltorakennus Sturenkadulla on museoviraston suojelema kokonaisuus.

Vessatilanteesta ei ole tarkempia tietoja.

Tuolta wanhalta pääkonttorilta lähti Göteborgin tehtaille 1970-luvulla sakki lehtimiehiä. Minäkin pääsin. Tutustuimme Volvon alihankintoihin Suomesta ja niitähän oli. Terästä ja jousia ostettiin Ovakolta Imatralta, kytkinpolkimen valmisti Solifer, ikkunalaseja Ihode Varsinais-Suomessa, ikkuna- ja ovitiivisteet sekä kumimatot Nokia jne.

Paluumatkan alku jäi mieleen. Tilaus-

bussi vei meitä lentokentälle ja simahti kesken matkan. Mutta joku isäntäväestä hinasi 40-paikkaisen bussin matkustajineen tavallisella henkilöautolla lentokentälle. Veturina taisi olla isokoneinen edustusmalli, ehkä 164. Kysyimme, oliko tämä järjestetty näytös automerkin kestävyydestä, mutta isäntäväki vain mulkaisi. Ilmassa oli kytkimen lemua, kun kiipesimme koneeseen.

Dieseltaksi

Sain ajaa nuorena harjoittelijana päätoimittajan kolmevaihteisella Amazonilla.

Ekan oman Volvoni ostin taksimersujen sarjan päätteeksi. Sekin oli vanha taksi.

Siis paljon ajettu mutta hyvin hoidettu.

Kuutosdiesel ja automaattilaatikko houkuttivat. Voimanlähde oli Volkkarista ja Audista tuttu, ei siis Volvon. Minua viisaammat valistivat, että ainoa henkilöauto tälle dieselille oli Volvo 740, mutta Volkkari käytti konetta isossa LT-pakettiautossaan.

Tupakan ja oksennuksen värjäämät istuinsuojat eli sukolit poistettiin. Alta löytyi hehkeän sininen koskematon plyysipenkistö! Taksamittarin kolosta tehtiin söpö tavarahylly ja takapenkkiläisten murjottu tuhkakuppi poistettiin kokonaan. Siinä se oli! Hyvä maantieau-

to työmatkoihin ympäri Suomen. Monet varoittivat minua vanhan taksin ostamisesta, mutta kaikkiaan kuuden entisen taksin seuraavana omistajana en ole joutunut kertaakaan pettymään. Autot oli hyvin varustettu ja hoidettu, huollot ja korjaukset tehty ja ratissa istui (vielä silloin) ammattilainen, joka tunsi autot.

Nyt tämä dieseltaksi hurruuttelee varmaan jo taivaallisilla kehäteillä enkeleitä kyyditen. Mutta se oli hyvä työkaveri työmatkoilla ja kuljetuksissa. Kerran lupauduin paluumatkalla etelään noutamaan kalankasvattamolta järveen istutettavia kalanpoikasia. Havunneulasen kokoisia kalavauvoja oli säiliöissä kymmenisentuhatta, mutta hyvin pöntöt sopivat kyytiin. Kaveri tuumasi: Olipa hyvä, ettet joutunut ratsiaan. Toi auto on rekisteröity vain viidelle.

Jarmo Vuorinen

Lähteet: Volvo Suomessa 20-luvulta 80-luvulle, Björn-Eric Lindh (yleishistoria) ja Volvo-Auto Oy/Ab sekä kirjoittajan omat Volvo-kokemukset 5

Volvo 262C Bertonen paluu kotikonnuille Volvo 262C Bertone on mallina herättänyt erilaisuudellaan kiinnostukseni, joskin PRV V6 -moottori ei ole teknologialtaan kaikkein parhaassa maineessa.

i Bertone 262C malleja valmistettu 6622 kpl.

Kerhossamme niitä on 9 kpl.

6

Volvo 262C mallit koottiin Bertonen tehtaalla Torinossa, Pohjois-Italiassa. Auton muotoilu on hieman erikoinen ja paljon käsityötä vaatineet sisustan yksityiskohdat nahka- ja puumateriaaleineen viehättävät silmää.

Olen seurannut myyntiin tulleita Bertoneita eri foorumeilta, Suomessa niiden tarjonta on vähäistä. Huomasin, että kerhokaverimme Hakolan Martti on vähentämässä kalustoaan. Martti on

kunnostanut 262C Bertonen, jota olen pari kertaa päässyt ihastelemaan mm. kerhon kesäkokoontumisessa ja Lahden Classic Motorshowssa. Soitin Martille, ja hän kertoi, että Bertone olisi myynnissä.

Ennen Marttia auton omisti edesmennyt kerhomme jäsen Ismo Lehtonen. Kyselin Ismon veljeltä Jammilta ja Ismon pojalta Sepolta Bertonen historiasta. Sepolla ja Jammilla on molemmilla oma Bertone.

Vaunu on vuosimallia 1980. Auton oli

uutena hankkinut tamperelainen yrittäjä, se rekisteröitiin hänen nimiinsä 1981 vuoden alusta. Kyseisellä yrittäjällä auto oli kymmenen vuotta. Seuraava omistaja oli ylöjärveläinen naishenkilö, joka omisti auton noin 20 vuotta ja hän myi auton Lehtosen Ismolle.

Ismo joutui tekemään autolle jonkin verran kunnostusta, jotta sai sen katsastettua ja liikenteeseen, koska Bertone oli ollut jo jonkin aikaa seisonnassa.

Bertone sopii vaikka talviautoksi 7

Sisustuksessa on italialaista käden jälkeä Hakolan Martti osti auton Lehtosen Ismon perikunnalta. Tiesin, että Martti oli tehnyt autoon mittavat peltityöt ja maalauttanut sen.

Mitä enemmän autosta oli tietoa, sitä enemmän kiinnostus ja kuume kasvoi.

Minulle tuli tunne, että auto pitäisi palauttaa takaisin Pirkanmaalle ja Ylöjärvelle.

Sovin Martin kanssa, että menen autoa katsomaan. Martti kertoi avoimesti, että auto ei lähde kunnolla käyntiin lämpimänä ja siihen on laitettu nappi, jolla saa kylmäkäynnistysventtiilin aukeamaan lämpöisenä startatessa, jolloin kone saa ylimääräisen “ryypyn”. Silloin starttia ei tarvitse sahata pitkään.

Pojan kanssa lähdimme autoa katsomaan ajatuksella, että kaupat tehdään ja auto tuodaan kotiin, mikäli se on sellainen kuin oli mielikuva ja hinnasta päästään Martin kanssa yksimielisyyteen.

Ylöjärveltä Martille on matkaa pikkuista vaille 500 km. Lähdimme aamuvarhai-

sella liikkeelle ja puolilta päivin olimme jo Martin pakeilla autoa tutkimassa. Samalla saimme tutustua Martin käynnissä olevaan ES-projektiin ja muuhunkin hienoon kalustoon. Bertone oli oikein hyvässä kunnossa, niin päältä kuin sisustaltaankin. Martti oli museotarkastuttanut auton 2016 keväällä hyvin arvosanoin.

Pienen koeajon jälkeen ajattelin: ”Jos en tätä osta, niin todennäköisesti en osta 262C Bertonea milloinkaan.”

Kaupat tehtiin ja sovimme, että kauppahintaa ei kerrota eteenpäin ja mikäli joskus olen autoa myymässä, niin ilmoitan siitä ensin Martille.

Sain autoon hyvän tuntuman, kun ajoin sillä 500 km:n kotimatkan pari kertaa matkalla pysähtyen tankkaamaan ja lyhyelle kahvipaussille. Bertone toimi oikein mukavasti.

Kotipuolessa alkoi pohdinta ja spekulointi volvokavereiden kanssa käynnis-

Minulle tuli tunne, että auto pitäisi palauttaa takaisin Pirkanmaalle ja Ylöjärvelle

8

tysongelmasta. Aika selkeä johtopäätös oli, että polttoainejärjestelmästä katoaa paineet. Moottorissa oli alkuperäiset suuttimet. Voisiko joistakin suuttimista vuotaa bensa mäntien päälle?

Hankin uudet suuttimet, mutta vaiva ei korjaantunut. Ajattelin, että tulee kallis juttu, jos alan osa kerrallaan uusimaan polttoainejärjestelmää. Voisin mitata paineita, mutta tietotaitoni ei riittäisi analysoimaan tuloksia.

Soitin tutulleni Pertille, joka oli virittänyt kilpa-autoja. Kyselin, tietääkö hän ketään, joka ymmärtäisi k-jetien sielunelämää. Hän totesi, että on itse niiden

Ismon ja Sepon Bertonet vierekkäin

Pellit vaativat kunnostusta kanssa touhunnut ja lupasi itse ottaa auton tutkittavaksi.

Diagnoosi oli, että ohjauspaineventtiili ei toimi loogisesti ja järjestelmän takaisku päästää paineen satunnaisesti tankille päin sekä mahdollisesti moottori ei aina tuota riittävästi alipainetta, mikä voisi johtua siitä, että vuosien saatossa auto on seissyt pidempiä aikoja. Moottorin hän arvioi kuitenkin oikein hyväkuntoiseksi. MIttareissa järjestelmästä oli paineet kadonneet välillä viidessä sekunnissa auton sammuttamisesta ja välillä paineet olivat säilyneet puolikin tuntia.

Polttoainejärjestelmään laitettiin järjestelmää puhdistava lisäaine (KENT Fuel Guard). Pertti pyysi minua irrottamaan ohjauspaineventtiilin ja viemään sen hänelle puhdistettavaksi ja tutkittavaksi.

Venttiilistä oli löytynyt hapettumaa.

Martin käsissä pelti löysi muotonsa

Volvo 262C Bertone Valmistettu: 6622 kpl Valmistusvuodet: 1977-1981 Moottori: PRV V6 2,7-2,8 l (104 kW) (Peugeotin, Renautin ja Volvon kehittämä moottori) Trafin tiedoissa 2016 oli Suomessa 17 kpl Volvo 262 autoja. 262C:n seuraaja on Volvo 780 Bertone.

Ostin uuden takaiskusta vastaavan “paineakun” (fuel accumulator) ja vaihdoin sen. Näiden toimenpiteiden jälkeen auto on käynnistynyt oikein hyvin myös lämpimänä. Pertti ehdotti, että kesän kynnyksellä hän voisi tehdä moottoriin “pesun” ammattiaineilla, jonka jälkeen minä tekisin vielä RVS-käsittelyt.

laakerin ja tukikumin. Laakerissa ei ollut mitään vikaa, mutta tukikumi oli jo hieman “väsähtäynyt”.

Onneksi sisusta on oikein hyvässä kunnossa. Sen korjaaminen olisi työlästä ja ehkä arvokastakin. Olen imeyttänyt nahkoihin lisää nahanhoitoaineita, jotta ne säilyisivät pehmeänä.

Nyt vaunusta nautitaan ajamalla ja normaaleja huoltotoimenpiteitä tehden.

Martti sanoi, että auton hankinta on tunnekysymys, ja se pitää kyllä paikkansa.

Teksti: Markku Jylhäsalo Kuvat: Martti Hakola, Seppo Lehtonen, Markku Jylhäsalo

Olen vaihtanut autoon lisäksi kardaanin

Martti sanoi, että auton hankinta on tunnekysymys, ja se pitää kyllä paikkansa.

9

Ruotsista paluumuuttoautona tuotu Amazon 1967

– auto isältä pojalle Ostin pappalta (kuten isääni kutsuimme) Amazonin vuonna 2013.

Olen auton toinen omistaja. Auton historia on tiedossa uudesta asti ja kerron tässä sen tarinaa.

Vanhempani olivat ajalle tyypillisesti muuttaneet Pohjanmaalta Ruotsiin töiden perään vuonna 1960. He päätyivät Skövden kaupunkiin Vättern- ja Vänern-järvien välissä. Sukuani oli Ruotsissa sekä pappan että mamman puolelta valmiiksi ja joku taisi tulla perässäkin vielä. Pappa meni Volvoverkenin valimoon, Skövden moottoritehtaalle töihin.

Alkuvuosina vanhemmat hankkivat VW Kuplia, joita taisi olla peräkkäin 2-3. Sitten he päättivät käyttää pappan henkilökuntaetua ja hankkia Volvon. Punainen 2-ovinen Amazon, vm. 1967 laitettiin tilaukseen. Tilauspaperin ja ostokuitin mukaan hinta oli 13913 sen aikaista ruot-

Kesälomalle pohjoisen kautta Ruotsista Suomeen 1968

sinkruunua. Helmikuisena päivänä olin 4-vuotiaana pappan mukana hakemassa autoa paikalliselta Volvo-edustajalta, eli Hallenbergsilta. Muistan liikkeessä pyörineeni jaloissa ja muistan senkin, kun kerrostalon parkkipaikalle ajettuamme vilkutin seisten etupenkiltä mammalle keittiön ikkunassa: ”tällaisella tultiin”.

Siitä alkaen Amazon oli perheemme vanhempien auto 2010-luvulle asti. Sillä käytiin Ruotsista Suomessa sukuloimassa kesäisin. Useimmiten tulimme laivalla meren yli, mutta ainakin kerran myös pohjoisen kautta matkaillen. Minulle ja nelisen vuotta nuoremmalle veljelleni auto tuli tutuksi takapenkillä. Siellä nahisteltiin, pelailtiin ja nukuttiin poikittain: toinen penkillä, toinen makuupussien päällä jalkatilassa.

takaisin Suomeen, josta oli työpaikkoja kyselty valmiiksi. Keväällä 1970 muutimme ensiksi uuteen kerrostaloon Hausjärven Oitissa, jossa aloitin syksyllä 1. luokan kansakoulussa. Vuoden sisällä muutimme Riihimäelle, remontoitavaan rintamamiestaloon ja koulukin vaihtui.

Vaikka kotikielemme oli aina suomi, niin kavereiden kanssa olin Skövdessä puhu-

Kun minun koulun aloitukseni lähestyi, vanhemmat olivat päättäneet muuttaa

10

Eka poseeraus Amazonin kanssa 15-vuotiaana

Minulle ja nelisen vuotta nuoremmalle veljelleni auto tuli tutuksi takapenkillä.

toja ei tainnut olla liikaa. ”Onko se Amazoni vielä hengissä” -kysymyksiä on tullut vuosikymmenien aikana eri suunnista.

Rekkarinkin monet muistavat ulkoa.

Kesälomalle laivalla Ruotsista Suomeen 1969 nut ruotsia. Vanhempani kertoivat, että siitä tarttunut lievästi erilainen aksenttini oli koulussa noteerattu. Itseäni eivät moiset haitanneet.

70-luvulla Riihimäellä asuttaessa Amazon oli vielä varsin tavallinen uudehko auto. Sitä taidettiin huoltaa paikallisella Volvo-edustajalla Auto-Cityssä. Erilaisia uutuuksia tietysti ilmestyi markkinoille, mutta pappa piti Amazonista edelleen.

Kun oma ajokortin saaminen tuli ajankohtaiseksi vuonna 1981, niin odottelin vain, että pääsen alkuvuodesta syntyneenä heti itse kuskiksi. Pohjanmaalla olin edellisenä kesänä saanut ottaa tuntumaa kirkonkylältä mökille ajaessani, ajoharjoittelua pappa opettajana.

Kun ajokortti oli saatu, pääsin ajamaan Riksun korttelirallia muiden mukana. Se oli aika suosittu harrastus ja reitti kulki Hämeenkatua ylös alas ja välillä Shell Karavaanilla, vanhan Hämeenlinnan tien varressa poiketen. Ensimmäisenä iltana oli paritkin puhallutukset.

Ensimmäisiä asioiden uusimisia oli rullaturvavöiden hankinta. Sain ympäripuhuttua papan hankkimaan myös niskatuelliset selkänojat uudemmasta mallista, jotka haettiin Porista. Myös vakiolisävarusteena saatava lämmitettävä takalasi asennettiin, josta oli talvisin iloa. Kaikki edistämään turvallisuutta tietysti.

Viihdepuolelta vanha radio ja etujalkatilan

kaiutin eivät riittäneet mihinkään, joten hommasin Alpinen C-radiokasettisoittimen ja taakse Jensenin 10” kaiuttimet.

Johan pääsi kuuntelemaan suosikkejaan kavereiden kanssa. Oma hankintani oli myös sininen gangsterilippa etulasiin, jotenkin sen vain kuului olla siinä.

Auton istuimissa oli 70-luvulta alkaen istuinsuojat. Alkuperäiset kissaeläinimitaatiosuojat ver. 2 vaihdettiin niskatukien mukana tyylikkäisiin viininpunaisiin plyyshikankaisiin suojiin, mustalla keinonahkataustalla. Ja tarkennuksena, että korttelirallia ajettiin vain viikonloppuiltaisin. Muun ajan veivät lukio, kilpailijajuoksijan treenit ja bändisoittaminen.

70-luvun lopussa Amazon röd – eli värikoodi 46 oli varsin haalistunut, tyypillistä punaiselle maalille. Etulokasuojan kiinnityssauma konepellin reunassa oli ruostunut siihen malliin, että oli aika vaihtaa uudet etulokarit ja myös sisälokarit. Samalla auto sai ensimmäisen kerran uuden maalikerroksen ja sillä kelpasi käydä Suomen Amazon -kerhon Ahveniston ratapäivillä. Näin mentiin 90-luvulle asti.

Lainasin Amazonia paljonkin vuosien varrella, koska minulla ei ollut varaa hankkia omaa autoa. Mikäs siinä, sillä oli kiva ajella. Jälkeen päin olen kuullut paljonkin siitä, miten automme on jäänyt mieleen hienokuntoisena ja muutenkin tyylikkäänä pelinä, niin kavereilta kuin tutuilta ja perhepiirin tuttavuuksilta. Korttelirallista se taisi jäädä mieleen, kun vastaavia au-

Minun aiheuttamia ovat olleet erilaiset kolhut, joita Amazoniin on tullut: koulumatkalla pelkääjän ovi sai kolhun (en väistänyt oikealta tulevaa) ja alaosan pelti uusittiin. Kerran kuskina ollessani joku täti peruutti parkkipaikalla väkisin keulaan torvien soittamisesta huolimatta, eturitilät ja rinkulapelti menivät vaihtoon. Sen lisäksi 90-luvulle tultaessa korroosiota alkoi näkyä ovessa ja eri peltikorjauksista punaisessa maalissa näkyi ajan haalistumisen lisäksi eri ikäistäkin punaista. Siispä auto maalattiin taas pienten peltitöiden jälkeen 90-luvun puolivälissä. Matka jatkui pappan ympärivuotisena arkiautona. Itselläni oli jo omia autoja, joten minun ajoni vähenivät.

Pappa ajoi autolla kaikkiaan n. 520 000 km vuosina 1967-2013. Moottori on alkuperäinen ja se on kerran ollut auki, eikä edes isomman korjauksen takia. Pappan aikana autoon vaihdettiin normaalia kulutusvaraosaa, oli se sitten jarruihin, alustaan tai vaihteistoon liittyvää ja huollot päälle.

Vuonna 2012 alkukeväästä pappa mietti, että autossa alkoi taas olla ikävästi korroosiota näkyvissä mm. helmassa ja rengaskaarissa siellä täällä, ovikin kukki.

Auton maali oli haalistunut, joten jospa sen vielä laittaisi ulkoa päin kuntoon, niin olisi autoa loppuiäksi, ikää hänellä oli jo 73 vuotta.

Hyvinkäältä oli tiedossa vanhojen Volvojen entisöintiin perehtynyt mies, joka otti Amazonin käsittelyyn. Selvittelin erilaisia pellin puhdistusvaihtoehtoja, joilla saisi näkyviin, mitä peltitöitä vaadittaisiin.

Päädyimme pappan kanssa soodapuhallukseen, joka tehtiin sivulistan tasolta alaspäin. Lisäksi pelkääjän oveksi haettiin ehjä ovi jostakin varaosa-Amazonista.

Pohjaa ja ”nurkkia” hitsattiin kuntoon ja erilaisia varaosapeltejä käytettiin tarvittaessa.

11

Remppaa 2012 Kun peltityöt olivat valmiina ja pohjatyö tehtynä, auto vietiin Riihimäelle maalattavaksi. Samalla konehuoneen rintapelti sai uutta maalia pintaansa. Lopulta alkoi Hyvinkäällä osien kasaaminen ja uudelleenasentaminen. Alun perin ajateltu 2 viikkoa venyi yli 3 kuukauteen. Sen jälkeen auto oli taas ”kuin uusi”. Katto tosin maalattiin takuuseen uudestaan, koska ”appelsiininkuori” ei täyttänyt laatuvaatimusta hyvästä maalipinnasta. Pappa herätti ansaittua huomiota ajaessaan vuoden ympäriinsä omalla arkiautolla, joka kuitenkin näytti harrastusautolta.

Seuraavan vuoden aikana Amazon oli pajalla muista kuin näkyvistä syistä, alusta kaipasi tekemistä ja käyntiäkin piti laittaa kuntoon. Kesällä mökkireissulla vanhemmat ehtivät nippa nappa perille, kun alustasta alkoi kuulua kummaa kolinaa. Perillä pappa tarkisti naapurin kanssa alus-

taa ja edestä oli tukitanko puoliksi irti.

Onneksi ei sattunut maantienopeudella.

Koska pajakäyntien määrä hämmensi, mielessäni kävi, joutaisikohan Amazon oikeasti eläkkeelle. Heitin ajatuksen pappalle mietittäväksi ja ehdotin ostavani auton itselleni. Olin aiemminkin maininnut hänelle, että Amazonin voi myydä, mutta vain minulle, veljelleni tai meille molemmille yhteisesti harrastusautoksi.

Vein pappan koeajamaan erilaisia uudempia autoja, kun olimme sopineet hintahaarukasta. Ei häntä kauaa tarvinnut puhua ympäri ja kun kriteereihin kuulunut ilmastointikin oli tiedossa, niin kesällä välillä hyvinkin kuuma Amazon ei ollut enää houkutteleva vaihtoehto kulkea mamman kanssa mökille. Hän päätyi Toyota Corollaan vm. 2003. Ostin sen hänelle ja sain Amazonin vaihdossa. Pappa oli todennut myöhemmin jollekin, puolitosissaan kait, että minä sain sen ”romun” ja

Remppaa 2012 ihmetteli myös, miten olikaan niin kauan jaksanut ajaa sillä. Toki 2000-luvun auto tarjosi keveyttä tehostimilla ja mukavuutta eri tavalla.

Ensimmäiseksi Amazon laittoi minut testiin: kun olin ajanut sen kotiin, niin vajaan viikon seisonnan jälkeen se ei vaan lähtenyt käyntiin! Eikä virtaakaan tullut enää.

Pappakin ihmetteli, mistä voisi olla kyseTiivistäen, jostakin syystä moottorista runkoon lähtevä maadoituskaapeli oli päättänyt olla toimimatta. Kun se vaiheiden jälkeen selvisi, niin liittimien ja kiinnityksen puhdistuksella ja rasvaamisella pulma jäi siihen. Varmuuden vuoksi sama myös akun maadoituskaapelille.

Samana kesänä takajarru takelteli enenevässä määrin. Lopulta niin, että sauhu nousi pihalle päästyäni, eikä autolla päässyt liikkeelle. Niinpä auto pääsi

Remppa valmis 2012

12

vankilaan, Riihimäellä sellaisessa toimii korjaamo, joka teki varsin perusteellisen jarrurempan eteen ja taakse.

Tarkoitukseni oli saada Amazon museokilpiin, johon meni vielä kuitenkin kuusi vuotta. Keskityin alusta asti muutoskatsastuksen vaatimiin parannuksiin: mitä tarvittaisiin hienon maalipinnan lisäksi?

Olen Volvo-kerhon lisäksi jäsen myös toisessa harrasteajoneuvokerhossa ja sen jäseninä olevia museotarkistajia olen konsultoinut eri yhteyksissä. He ovat kertoneet, mitä heidän mielestään on pitänyt laittaa kuntoon, että saisi museoleiman: istuinsuojat pois, että näkee penkkien kunnon, mistä seurasi etuistuinosien toppaus ja uudelleenverhous, sisäpohjamaton uusiminen, konepellin maalaus sisäpuolelta, moottorin siistiminen eli maalaus, puunaus ja kiillotus ja osien vaihtoa, kojetaulutoppauksen paikkausta, takapuskurin uusiminen, takarontin paikkamaalausta, johtojen vaihtamista tai asennuksen siistimistä, vanteiden käsittelyä yms. Paljon myös omaan silmään vaikuttavaa erilaista fiksausta olen tehnyt. Kaikkea pikkuhiljaa vuosien varrella, joku välitavoite per ajokausi ja talvet seisottaen.

Museotarkastukseen menevän auton tulee olla siisti ja ehjä, mutta ei enää kuten tehtaan hihnalta tullessaan. Ajan patina saa näkyä. Omalla kohdallani täytyy myöntää, että raja meni kiinni olevissa alkuperäisissä, mustissa rekisterikilvissä ja roiskeläpissä. Ne olisivat vielä uusimista vaille, kun muuten olisi kuulemma valmista.

Kaverin ja naapurin kanssa tätä hämmästeltiin ja kaveri ehdotti, että jospa viet vielä yhdelle tarkastajalle. Naapurikunnasta sellainen löytyi ja tämä soitti vaadittavan toisen tarkastajan mukaan tehtävään. Vein mukanani kaikki paperit, joita minulla oli ja annoin auton heidän käsiinsä. Rutiinit ovat monelle lukijalle tutut, minulle tilanne tuli ensimmäistä kertaa. Toki se jännitti, vaikka kaveri oli mukana tukena, mutta museoleima tuli kerralla, ei aivan täysillä pisteillä, mutta riittävillä eikä mitään tarvinnut enää tehdä. Vinkkejä tuli samalla. Syksyllä 2019, ennen kuin vein Amazonin taas serkulleni talvisäilöön, sain museopaperit mukaan vietäväksi konttorille muutoskatsastusta varten.

Olen omistukseni aikana ajanut Amazonillani vain reilut 1000 km kesäkauden aikana. Olen ulkoiluttanut sitä huvikseni ja käynyt harrastustapaamisissa. Kerran auto on ollut näyttelyssäkin ja päätyi heti sijalle 3. Vuonna 2018 oli Lahdessa Classic Motorshowssa ensimmäistä kertaa sarja nimeltään Omistajien helmet, jonne ilmoitin Amazonin. Yleisö sai äänestää 10 auton joukosta suosikkinsa – tarinani ja auto pärjäsivät hyvin. Pappa oli menehtynyt talvella, joten palkinto tuli tavallaan hänen muistolleen. Amazonista voi olla vain ylpeä – kaikkine lapsuus- ja nuoruusmuistoineen – ja olen kiitollinen pappalle, että hän tuli säilyttäneeksi auton niin pitkään ja piti siitä hyvää huolta. Olen aina haaveillut, että se päätyisi perheemme harrastusautoksi. En tiedä miten omat pojat autoon suhtautuvat, mutta nuorempi on jo kokeillut ajaa sillä. On kuulemma ”erilainen” ja tykkäähän ne siitä jo.

Suomen Amazon kerhon jäsenenä alusta asti Omat korjaustaidot ja välineet ovat rajalliset, mutta apua saa ammattilaisilta tai osaavilta harrastajilta. Toivottavasti saan pidettyä auton siinä museokunnossa kuin se nyt on – aina jotakin ropaamista löytyy.

Minun Amazonissa taitavat jatkua kulkuun liittyvät selvitykset tänä vuonnakin.

Kesällä 2020 piti pari kertaa haetuttaa auto hinurilla lähialueajelulta: kaasutinta on huollettu, sytytystä säädetty, letkuja ja suodattimia, pa-pumppu on vaihdettu.

Jokin käymisessä ja vasteessa vaatii vielä… jotakin.

Jarrupääsylinterikin vaihdettiin, kuuluu harrastuksen luonteeseen.

Siitä huolimatta siis: kevättä ja hakureissua odotellessa!

Harri Engstrand

Classic Motor Show 2018 Amazonin kanssa

13

Romusta ajoneuvoksi:

Volvo 145 Express 1971 Vuoden 2015 kevättalvella kuulin, että jossakin Taipalsaarella Lappeenrannan lähellä olisi säilössä vanhoja Volvoja...

Omistaja löytyi ja sitten paikan päälle katsomaan, mitä aarteita oli tarjolla.

Vanhassa ladossa lepäsi kolme Volvoa: Amazon -66, 242 -75 ja Express -71.

Amazonista ei omistaja suostunut luopumaan, mutta kaksi muuta olivat kaupan.

Autot oli säilötty latoon yli 10 vuotta sitten ja olivat melkoisen pölyn peitossa. Jonkinlaisen siivouksen jälkeen rupesin tarkastelemaan autoja lähemmin.

Express kiinnosti eniten pienen valmistusmääränsä takia, mutta tämä yksilö oli aika huonossa kunnossa. Kauppoja ruvettiin kuitenkin hieromaan ja kesällä 2015 totesin omistavani kaksi projekti-Volvoa; Expressin ja 242:n.

Alkoi Volvojen esiinkaivaminen ladosta.

Autot olivat päältä paksun pölyn ja sisältä hiiren jätösten peitossa. Saamani tiedon mukaan ne oli sinne ajamalla tuotu, joten yritin käynnistää Expressiä laittamalla litran bensapulloon letkun suoraan pumpulta. Kone ei ollut jumissa,

vaan lähti pyörimään, mutta ei onneksi käynnistynyt; bensaa alkoi suihkuta vähän joka paikasta, etenkin kuivuneesta kaasuttimesta. Tulipalon vaara oli ilmeinen rutikuivassa ladossa, joten jätin käynnistysyritykset tähän. Autot saatiin loppukesällä trailerin kanssa ja lankomieheni avustuksella kotipihalle.

Kunnon pesun jälkeen alkoi Expressin tarkempi tutkiskelu ja kunnon tarkastelu.

Alku ei näyttänyt kovin lupaavalta, töitä oli todella tiedossa. Pelleistä olisi ainakin uusittava oikea etulokasuoja sekä kaikki ovet, jotka olivat siinä kunnossa, että ei kannattanut ruveta korjaamaan. Takaluukku Expressissä on valmistettu lasikuidusta ja oli siten säästynyt ruosteen kiroilta, eikä siinä ollut isompia kolhujakaan.

Sisäpuolen lattiat olivat puhki monesta kohtaa, mutta niistä selviäisi paikkapelleillä. Takaosan varapyöränkotelo samoin kuin toisen puolen vastaava oli paikattu kattohuovalla ja tervalla varmaan auton viimeiseen katsastukseen. Ne piti uusia.

Kilometrit olivat jättäneet jälkensä verhoiluun.

14

Koska moottorin kunnosta ei ollut mitään muuta tietoa kuin mittarissa olevat 330.000 km ja viimeinen autolla ajanut oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, päätin, että kone avataan ja jatkoa seuraa sen jälkeen.

Koska projektista tulisi joka tapauksessa suuritöinen, paneuduin asiaan kaikessa rauhassa. Vuosi 2016 meni melkein osien etsimiseen ja auton purkuun ja osien kunnostukseen. Ovet löytyivät käytettyinä ja ehjinä Jokisen Jounilta Ylöjärveltä, samoin bensatankki ja etulokasuoja. Kromiosien kromauksen teki Loimaan Kromaus. Moottorin vein Saimaan Kansityö -nimiseen alan liikkeeseen Imatran kupeeseen Ruokolahdelle.

Kone tehtiin siellä uusiksi. Peltityöt hitsauksen osalta hoiti tuttu hitsari kesän 2017 aikana.

Saman kesän aikana kunnostin koria maalaria varten mm. hiekkapuhaltamalla ruosteita helmapelleistä, jotka osoittautuivat yllättävän hyväkuntoisiksi.

Auton kattoverhoilu oli onneksi melkein ehjä muutamaa pikku reikää lukuun ottamatta, mutta muuten aivan hirveässä kunnossa. Katto oli tupakasta keltaiseksi värjäytynyt ja aivan homeessa. Samassa kunnossa olivat aurinkolipat. Rupesin kokeilemaan eri aineita puhdistukseen astianpesuaineesta tärpättiin, mutta eivät oikein toimineet. Sitten sattui käteen sähköuunin puhdistusainetta, joka on aika kova myrkky. Otin toisen aurinkolipan ja suihkutin aineen siihen koemielessä. Annoin aineen vaikuttaa noin vartin verran ja huuhtelin lämpimällä vedellä. Yllätys, yllätys lippa oli puhdas kuin pakasta vedetty.

Express kaivettuna ladosta syksyllä 2015. Tästä projekti alkoi.

Tämän jälkeen käsittelin koko kattoverhoilun samalla tavalla. En purkanut verhoilua pois katosta, koska vanhaa verhoilua ei olisi saanut enää ehjänä takaisin, vaan teippasin suojamuovin sen päälle maalauksen ajaksi. Tämä auto oli alunperin väriltään valkoinen, mutta halusin vaihtaa värin safarinkeltaiseksi, joka myös oli Expressin alkuperäisvärejä.

Auto lähti purettuna maalarille tammikuussa 2017.

Tässä vaiheessa homma rupesi näyttämään aika hyvältä, mutta sitten tuli

huonoja uutisia moottorin kunnostuksen osalta. Kone jouduttiin poraamaan ja uusia mäntiä ei ollut löytyä, koska kiinalaisia en kelpuuttanut. Moottorin sain vasta huhtikuun alussa 2018. Kevät oli jo pitkällä ja päätin jättää auton kokoamisen seuraavaan talveen. En halunnut viettää kesää autotallissa, vaan ajella pitkin Suomen suvea Volvoilla, joita minulla on useampia museorekisterissä.

Talven 2018-19 aikana paloi valo autotallissa melkein aina ja valmistahan siitä pikku hiljaa syntyi. Vaikka kokoaminen onkin aina hitaampaa kuin purkaminen, niin se palkitsee tekijäänsä. Kone nostettiin paikalleen ja varustettiin apulaittein uuden kaasuttimen kera. Ensisavut koneesta saatiin 27.2.2019.

Tilasin uudet matot ja penkit löytyivät vähän käytettyinä Kangasalta netin kautta.

Tammilistat tavaratilaan kunnostin entisistä.

Kevät eteni ja auto valmistui pikku hiljaa.

Alkoi olla liikennekatsastuksen aika. Koska auto oli poistunut rekisteristä jo kauan sitten, en yrityksistä huolimatta saanut selville entistä rekisterinumeroa. Vein auton siirtokilvillä Imatran Autokatsastukseen 17.4.2019.

Konehuoneen karut maisemat.

Hetken aikaa autoa katseltuaan katsastusmies ehdotti, että eiköhän katsasteta tämä suoraan museoautoksi. Minulla ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan.

Ainut ongelma oli vain siinä, että museotarkastukseen tarvitaan kaksi tarkastajaa ja toista ei ollut paikalla.

Katsastusmies soitti puhelun ja kysyi minulta, olenko kotona tulevana perjantaina, joka oli pitkäperjantai, elettiin pääsiäisviikkoa. Sanoin olevani ja sovittiin, että toinen museotarkastaja tulee käymään meillä kotona. Näin tapahtui ja Express läpäisi sekä liikenne- että museokatsastuksen samalla kertaa.

24.4.2019 sai Volvo Express 145 rekisteritunnuksen MBU-79.

Kyllähän siinä oli eräskin työtunti vierähtänyt. En ole määrää laskenut ja välillä oli parisuhdekin koetuksella, kun tuli joskus asuttua tallissa aamusta iltaan. Ei se itseltäkään aina oikein sujunut, vaan joskus työkalut lensivät pitkin autotallin nurkkia ja ajattelin, että kaikenlaiseen

Kone jouduttiin poraamaan ja uusia mäntiä ei ollut löytyä, koska kiinalaisia en kelpuuttanut.

15

hommaan sitä tulee ryhdytyksi. Päivän tai parin jälkeen into kuitenkin aina palasi ja oli mukava katsella kättensä töitä.

Niin, olihan siellä ladossa se Volvo 242, jonka myös herättelin henkiin, mutta se on jo toinen tarina…

Projektissa oli tietenkin paljon sellaista hommaa, jota en itse pystynyt tekemään, mutta onneksi minulla oli apuna eläkkeellä oleva lankomies, joka on ammatiltaan autonasentaja. Suuri kiitos hänelle.

Volvo oli saanut uuden elämän ja jälleen liikenteessä noin 15 vuoden seisonnan jälkeen.

Teksti ja kuvat: Juha Viertorinta

i Projektin lopputulos lähdössä katsastukseen keväällä 2019.

16

Kerhossamme on 129 kpl 100-sarjalaisia joista 3kpl Expressejä.

Katsastusmies ehdotti, että eiköhän katsasteta tämä suoraan museoautoksi.

17

Pohjoista kohti poikkeuskesänä 2020 Volvoharrastuksen lisäksi olen hurahtanut Norjan matkailuun, Norjaan suorastaan täytyy päästä joka kesä.

Onneksi matkustusrajoitukset helpottivat ja heinäkuun lopulla ja kesälomani alkaessa suuntasin Volvon nokan kohti pohjoista. Ensimmäinen lomapäivä on monena vuonna ollut hyvin ajopainotteinen, mutta tällä kertaa vietin ensin pari päivää mökillä sukulaisten kanssa. Maanantaina kilometrejä kertyikin mittariin sitten 751 km.

Ajamisen lisäksi kävin illalla Pyhäkurun vesiputousta ihastelemassa ja vielä Ukko-Luosto -tunturin huipulla ennen yöpymistä. Etenkin ensimmäistä voin suositella matkakohteeksi.

Seuraavana päivänä suunta oli sama ja koska joka vuosi haluan ajaa jotain uutta tietä, se oli Lapin osalta tällä kertaa väli Sirkka-Inari. Tiesin, että osuus ei ole kokonaan päällystetty, mutta 50 km soratietä keskellä erämaata tuntui pitkältä ajonopeuden laskiessa välillä alle 40 km/h. Täällä ei haluaisi tehdä rengas- tai muutakaan remonttia hyttysten keskellä.

Ensimmäinen ajatus asfaltin näkemisestä oli ”Jes”, mutta hetikohta tuleva liikennemerkki sai toisiin ajatuksiin. Vastaantulijoita taisi olla kolme tällä osuudella.

Pyhänkasteen vesiputous Karasjoella tuli sadekuuro, mutta pohjoista kohti sää selkeni. Olipa jälleen upeaa päästä ajamaan meren rantaa auringon paistaessa ja vuorten ollessa maisemien pääosissa. Puusto väheni pikku hiljaa ja lopulta jäljellä oli vain varvikkoa kivien lisäksi. Lounaan olin kuitannut eväsleivillä, joten illallinen tundralla merinäköalalla maistui.

Matkaan sisältyi hurja tunneli. Pituutta lähes 7 km ja syvyyttä 212 m.

Kyllä vain, vuonon alitus ja olihan muuten jyrkkä mäki. Ensin tuntui hassulta, ettei tarvitse painaa kaasua ollenkaan ja sitten tuli jo mieleen alkoiko joku jarru laahaamaan, kun vedätyttää niin paljon. Pitkässä tunnelissa ei osaa enää arvioida mäen jyrkkyyttä.

Illalla olin saavuttanut pohjoisimman paikan, jonne yleisiä teitä autolla pääsee ajamalla, Nordkapp. Kohteena se ei ole erityinen, 300 m korkea jyrkänne, jos-

Hulppeat maisemat illallistaa, kohta ollaan Nordkappissa 18

Mietin, miten tuollaisen värin saisi seuraavaan projektiin ja minkä automallin päälle se sopisi

Vaihteleva näkyvyys ta avautuu näkymä avomerelle. Silti kun Norjan matkailusta tulee puhetta, tämä tulee usein suomalaisille ensinnä mieleen. Nyt on tullut käytyä sielläkin. Jonkin matkan päässä olisi luonnon muovaava kivisilta ”Kirkeporten”, mutta sinne patikointi jäi mereltä nousevan sumun ja sateen vuoksi tällä kertaa näkemättä.

Takaisin tullessa oli ajettava jälleen meren alla ja mieleen palutui viime kesän reissu. Entäs jos Volvo nyt päättäisi sammua ja vieläpä tähän tunneliin? Onneksi niin ei käynyt, mutta vähän alkoi jo jännittää. Vika oli viitannut syöttöpumppuun, jonka vaihdon jälkeen olin jo ajellut ongelmitta yli 4000 km vaihdettuani sen huomattavasti vähemmän ajettuun.

Toisena matkapäivänä kilometrejä kertyi 787 km.

Seuraavasta päivästä ei ole paljoa kerrottavaa, +6°C ja vesisadetta… Tuli nukuttua ja luettua kirjoja, sekä kävin Tirpitz-mu-

seossa ihailemassa pienoismalleja (ja lämmittelemässä). Iltapalaksi paistelin lettuja. Norjassa ajan yleensä 100–200 km päivässä, jotta on aikaa nauttia maisemista.

Koska sade ei tauonnut, jätin Altan kanjonin käymättä ja suuntasin länteen, jossa aurinko jälleen tuli näkyviin. Lyngen -vuonon ylitin lauttakyydillä ja suuntasin ”Yykeän alppien” toiselle puolelle tarkoituksena käydä Blåvatnet järvellä. Ensimmäinen poutapäivä oli innostanut muitakin retkeilijöitä, enkä puolelta päivin enää saanut autoa mahtumaan parkkiin.

Norjassa on huonosti mahdollisuuksia pysäköidä tien varteen, joten ylimääräistä kävelyä tuli muutama kilometri. Parkkipaikalta kohteeseen ja takaisin oli noin 8,5 km patikointi hyvää polkua sisältäen joen ylityksen.

Voi pojat minkä värinen järvi! Valokuvat eivät tee oikeutta syvän siniselle sävyl-

le, eli jos näyttää mielestäsi hienolta, kuvittele se pari kertaa hienommaksi.

Ympärillä reilusti yli kilometrin korkuiset vuoret, joilla olevalta jäätiköltä tulee koski vastapuolelle. Täällä kelpasi syödä eväitä, vaikka olikin paljon väkeä. Onneksi tilaa riittää. Väristä hullaantuneena mietin, miten tuollaisen saisi seuraavaan projektiin ja minkä automallin päälle se sopisi, hmm. hopeaa alle, turkoosinsinistä päälle ja todella paljon lakkaa? Palasin joen vartta autolle ja sain seuraa alueella laiduntavista vuohista ja lampaista.

Reissun toisen lauttamatkan ja parin tunnin ajon jälkeen ajoin Tromssan läpi yöksi Kvaloyan saarelle. Seuraavan aamun tavoitteena oli könytä Store Blåmannen –vuorelle, saaren korkeimmalle huipulle, mutta jouduin kääntymään kovan tuulen ja haastavan reitin vuoksi jostain 800 m korkeudesta takaisin. Huippu yltää 1044 m korkeuteen. Kova tuuli on suhteellinen käsite, mutta en ole aiemmin voinut no-

Nimensä veroinen, Blåvatnet

19

Tuulee muuallakin kuin huipulla. jata tuulta vasten. Luoja oli selvästi päättänyt siirtää melkoisen suuria ilmamääriä tuona päivänä pohjoiseen.

yritin, mutta ei sattunut viehe sopivaan kohtaa merta tällä kertaa. Illalla ajelin vielä Kvaloyan saaren ympäri.

vin paljoa. Hotelleissa ei tule vierailtua, mutta nyt oli pysähdyttävä, kun pongasin parkkipaikalta toisenlaisen nähtävyyden.

Vaikka aamuinen lenkki jaloissa vähän tuntui, mieli veti vielä auringon paistaessa tekemään parin kolmen tunnin retken toiselle vuorelle. Illaksi leirintäalueelle ja suihkuun, jonka jälkeen unta ei tarvinnut kauaa odottaa.

Siskon saavuttua aamulennolla jatkettiin matkaa yhdessä. Sommaroyn saari hiekkarantoineen ja siltoineen oli mielenkiintoinen kohde ja vain parisataa metriä korkea huippu helposti saavutettavissa.

Sieltä näkyi hienosti avomeri ja viereinen kylä. Tämä vuoriretki sopii koko perheelle, eikä matkaa Suomestakaan kerry ko-

Senja-saarelle oli pyrkimässä meidän lisäksi muutama muukin. Lauttajonossa vierähti pari tuntia, mutta oli aikaa kalastella ja istuskella laiturilla. Reitti oli tältä osin sama kuin 2019, mutta nyt toiseen suuntaan ajettuna. Kohti Mefjordia ajellessa kysyin siskolta, muistatko kun Volvo sammui tämä tunnelin jälkeen viime

Alkuviikon sateiden vuoksi olin edellä aikataulusta, johon kuului pikkusiskon saapuminen lentäen Tromssaan. Kulutin yhden päivän tutustuen kaupungin nähtävyyksiin, kuten satamaan, Polar-museoon ja Polarian akvaarioihin. Kalaakin

Läheisen hotellin pihalta löytyi jotain punaista ja kiinnostavaa.

20

Tromssan satamassa

Siskon kanssa käytiin Sommaroy –saaren huipulla ihailemassa maisemia.

kesänä? Ja kas kummaa, vastoin kaikkia odotuksia niin kävi tälläkin kertaa. Kyseisessä tunnelissa tie on melkoisen huonossa kunnossa ja ilman valaistusta osuu välillä väkisin reikään varsinkin jos joku tulee vastaan. Olisikohan sittenkin johtosarjavika, joka ei pidä liian suurista täräyksistä? Se on voinut muuttaa asentoaan pumpun vaihdon yhteydessä ollen siksi oireeton tähän asti?

Iltalenkki tehtiin Hesten –vuorelle, jonka 556 m korkealta huipulta näkyy viereinen Segla-vuori komeasti, sen huipulla käytiin viime kesänä. Senja-saarella kierreltiin ja käytiin seuraavana päivänä Huskfjället –vuorella 635 m korkeudessa, joka oli mielestäni tämän reissun hienoin retki, vaikka kävelymatkaa ja nousua kertyikin.

Matkaa tehtiin rauhalliseen tahtiin päivittäisen ajomatkan jäädessä alle 150 km. Viime kesän kokemuksesta en ollut sammuilusta kovin huolissani, mutta kun nykimistä ja sammuilua alkoi tapahtua

Ihanko oikeasti käytiin tuolla huipulla viime kesänä?

Huskfjellet -huipulla alle 100 km välein täysin satunnaisissa tilanteissa, päätettiin jättää Västerålenin vierailu väliin.

Suomen puolella ajettiin jälleen enemmän, pysähdyttiin vain muutaman kerran ennen Yllästä. Olisiko tullut koti-ikävä, kun nykimisoireita ei Kilpisjärven jälkeen ollut? Muonion yläpuolella oli pakko pysähtyä ”mainoksen uhrina”. Oli keksitty laittaa tienvarteen 20 km ennen ensimmäinen mainos ja sitten kilometrin välein aina uusi ruoka ja matka. Oli aikaa miettiä pysähtyäkö vaiko eikö. ”Savukalaa 20 km, Poronkäristystä 19 km, Kahvia 18 km, Lettuja 17 km jne. jne. Poronkäristykset syötiin isossa kodassa joen rannalla.

Kaikkein paras oli kyltti 100 m kohteen jälkeen, ”Hox hox, ajoitko ohi?” Sai aikaan naurua…

Ylläksen kansallispuistossa käytiin ajelemassa, muttei sentään Volvolla. Vuokrattiin polkupyörät ja käytiinpä ihan huipulla saakka. Sanoisin että oli rankka nousu pelkällä lihasvoimalla…

Loppumatkasta ongelmia ei ollut ja mittariin kertyi tällä kertaa 3505 km ja 13 autossa nukuttua yötä. Kotona purin syöttöpumpulle menevän johtosarjan ja korjasin muutaman puhki hankautuneen johdon. Sen operaation jälkeen oireita ei ole ollut. Lomalla tuli vielä nimittäin tehtyä oma reissu Pohjanmaalle ja Vaasan saaristoon, Kainuuseen ja syyskuussa ruskaretki tulevan puolison kanssa Levin ympäristöön.

Miten korona vaikutti, miettii varmaan moni? Luontokohteissa oli tavallista enemmän ihmisiä, mutta koska Tromssaa lukuun ottamatta ei tullut ns. turistikohteissa käytyä, ei sillä ollut juurikaan vaikutusta. Ruokakaupassa pitää käydä joka tapauksessa, tankkaamassa ehkä arkipäiviä useammin. Vuonna 2020 tuli nukuttua 21 yötä tässä mainiossa, nyt vasta 680 tkm ajetussa ”retkeilyautossa” ja ajettua yli 10 tkm. Arkiajot ajan kuitenkin PV:llä!

Teksti ja kuvat Eetu Ekonen

Mittariin kertyi tällä kertaa 3505 km ja 13 autossa nukuttua yötä 21

EM-Historic -rallia Amazonilla 2019 Olemme veljeni Riston kanssa aloittaneet Historic- rallin harrastamisen vuonna 2000, jonka jälkeen on tullut ajeltua lähes joka vuosi.

Lähes aina ajamme Volvolla, vain yksi poikkeus, kun jonkin aikaa ajelimme Ford Escort 1300:lla. Eli siis Volvoja on ollut alla ja viimeiset vuodet olemme ajelleet lähinnä EM-Historic sarjan kilpailuja.

Ajattelin kertoa hieman siitä, kuinka selvisimme vuoden 2019 EM Historic -sarjasta vuosimallin 1965 Amazonilla eli siis Volvo 122.

Olimme jo aiemmin ajelleet kilpailuja eri puolilla Eurooppaa muutaman kisan vuodessa, mutta nyt oli tavoitteena ajaa ”once in a lifetime” -sarjasta ainakin kuusi osakilpailua, kolme alkuvuodesta ja kolme syksyllä. Tavoitteena kiusata omassa kategoriassamme ja luokassamme ajavia 2002 TI BMW, Porsche 911, Ford

Escort Twincam jne. autoja, jotka ovat ehkä enemmän kilpa-autoja kuin Amazon. Kuljettajana toimi allekirjoittanut ja kartturina Ala-Turkian Jarno, huollossa velimies Risto, Nymanin Markku, Papusen Jouni sekä muutamia ”heittomiehiä” eri kilpailuissa.

Costa Brava

22

Kaluston kuljetus Keski-Eurooppaan tapahtui suomalaisten yhteiskuljetuksella, kuusi kilpuria ja huoltoautot lavalle ja maaliskuussa kohti Espanjassa ajettavaa Costa Brava –rallia. Mukana oli kahdeksan suomalaista autokuntaa. Nuotitus sujui hyvin ja odotukset kilpailusta olivat ihan hyvät. Reitti on kuitenkin melkoista vuoristotietä, eikä siellä oikein ehditty Bemareiden ja Porcshen vauhtiin, maaliin kuitenkin pääsimme ja olimme luokan viides.

Historic Vltava Tärkeintä oli saada kilometrejä asfaltilla, seuraava kisa sopisikin meille paremmin, eli suuntasimme huhtikuun lopulla Tsekkeihin ja siellä Historic Vltava -ralliin.

Täällä olimme käyneet jo aiemminkin ja tiet olivat osin tuttuja, paremmin Volvollemme sopivia, kuin nuo vuoristotiet.

Huollossa oli nyt mukana Niko ja Risto, Markku sai huilivuoron hoidettuaan Costa Bravan huollon.

Tuttu majapaikka ”ratsutila”, erittäin huolellinen nuotitus ja valmiina ”näyttämään” Bemareille, miten Volvo kiitää Tsekin hiukan edellistä kisaa muhkuraisemmilla teillä. Ek 1 ja keskeytys noin 5 km ajon jälkeen renkaan irrotessa; kes-

keytimme täsmälleen samaan paikkaan kuin edellisvuonna Escortin vaihdekepin irrottua.

tus tehtiin entistä huolellisemmin; tuttuja erikoiskokeita ei ollut. Majapaikkana kiva ”vuoristomaja”.

Huolto sai illan aikana auton kuntoon ja pääsimme jatkamaan toisena päivänä.

Toisen päivän erikoiskoeajat olivat hyviä, mutta kisa meni pilalle tuohon renkaan irtoamiseen. Vika löytyi myöhemmin vanteesta, eli huolto sai synninpäästön.

Nuotituksen aikana vältimme kolme kertaa peurakolarin, mutta neljännellä kerralla peura tuli yläpuolella olleesta puskasta suoraan auton konepellille.

Itävalta Huilasimme pari kisaa ja suuntasimme heinäkuussa kohti Itävaltaa, nyt huollossa sekä Risto että Markku. Kilpailu oli kaikille sarjan kiertäjille uusi ja niinpä nuoti-

Itävalta sujui ajollisesti hyvin ja saimme ensimmäisen BMW päänahan ajamalla.

Fiorito (pahin kilpakumppanimme suomalaisten lisäksi) jäi Bemarilla taaksemme ja osalla erikoiskokeista olimme myös

Itävalta sujui ajollisesti hyvin ja saimme ensimmäisen BMW päänahan ajamalla.

Kuva: Thomàs Slaby • eWRC.CZ

23

Risto onnistui, ”Pamela” saatiin lastattua ja matka kohti Italiaa alkoi.

muita Bemareita nopeampia, myös Parisi Porschellaan jäi taaksemme erikoiskokeella – vauhti paranee. Tässä vaiheessa haaveilimme vielä mahdollisuudesta ajaa jopa EM–mitalista.

Suomi Ja sitten kotikisaan, josta piti ottaa paljon pisteitä; osa Italialaisista kilpailijoista jätti tämän kisan väliin ja niinpä olisi ollut hieno sauma kaventaa heidän etumatkaansa sarjassa. Eipä ollut onni mukana kotikentällä. Erikoiskoe yksi ja siihen se sitten loppui; männässä reikä ja keskeytys oli tosi.

Tämän jälkeen Ristolle tuli hiukka kiire; auto piti saada kuntoon torstaihin mennessä – kalusto oli määrä lastata rekkaan, joka lähtisi kohti Italiaa ja Alpi Orientali rallia. Moottorin vaihto, alusta uusiksi, moottorin testit Esatechilla, sen jälkeen vielä kannen vaihto ja takaisin Esatechille, Risto onnistui ja niin ”Pamela” (auton nimi…:) saatiin lastattua ja matka kohti Italiaa alkoi.

Alpi Orientali Alpi Orientali -ralli ajettiin elokuun lopulla Udinen kupeessa hienoissa alppimaisemissa. Huollossa nyt mukana Risto ja Markku. Vaikka mahdollisuudet mitaliin heikkenivät huomattavasti Lahden keskeytyksen myötä, ne olivat vielä teoriassa olemassa ja niinpä päätimme yrittää.

Kahden ajetun erikoiskokeen jälkeen olimme kategoriassa kolmantena ja pahimmat kilpakumppanit Bemareilla takana ja yleiskilpailusijoituskin oli paras tähän mennessä, jostain oli vauhtia löytynyt lisää. Mutta sitten iski mystinen sähkövika erikoiskokeella 5, joka oli muutettu siirtymäksi. Vaihdoimme puolan ja auto saatiin kuntoon, mutta koska olimme menettäneet mahdollisuuden mitaliin, päätimme säästää autoa Elbaa varten, joka oli vuorossa kolmen viikon päästä.

24

Huonompaankin paikkaan voi keskeyttää….Elba Elba Elballe Risto ei päässyt mukaan ja Markku vastasi huollosta. Reitti oli meille melko tuttu, olimmehan olleet saarella jo viisi kertaa ajamassa tätä kisaa. Reitti on hieno kulkien ylös ja alas tämän pienen saaren pikkuteitä. Olemme aina pitäneet tästä kilpailusta ja täällä on meillä paljon tuttuja kilpakumppaneita, jotka ajavat Italian sarjassa.

Kilpailu alkoi hyvin ja olimme kahden todella huonosti Amazonille sopivan erikoiskokeen jälkeen vain muutaman sekunnin päässä Bemareista, Porsche meni menojaan näillä teillä. Yötauolla mieli oli korkealla ja kun aamulla lähdimme matkaan, oli tavoite ajaa hyvä kisa ja ottaa muutama päänahka.

Erikoiskoe 3 ja eka pitkä ylämäki; auto al-

koi nykiä ja kun pääsimme mäen päälle, se sammui kokonaan. Samantyyppinen vika, kuin Alpissa toistui. Kisa oli siinä ja tyydyimme seuraamaan muiden menoa.

Vikaa emme vieläkään löytäneet, huolto vaihtoi ennen kauden Unkarissa päättävää Mescek -rallia lähes kaiken, mikä liittyi sähköön, auto saatiin toimimaan ja uskoimme siihen, että nyt oikea vika löytyi.

Pecs Suuntasimme lokakuun puolessa välissä Unkariin ja siellä Pecs -kaupunkiin, joka oli tuttu aiemmilta vuosilta. Heti ensimmäisestä erikoiskokeesta alkaen olimme hyvässä vauhdissa, Bemarit jäivät taakse lähes jokaisella erikoiskokeella, parhaillaan ajoimme erikoiskokeilla aikoja, joilla päihitimme uudemman ikäkauden autoja

Luokkavoittomme turvin Suomen joukkue otti EM-kultaa joukkuekilpailussa pisteen erolla Italiaan ki ja kun tiestö ei ollut mitään tasaista asfalttia, oli meno hiukka epävakaata.

Maalissa meitä odotti luokkavoittajan pytty ja kategorian kakkostila Twincam Escortin jälkeen. Parasta oli, että luokkavoittomme turvin Suomen joukkue otti EM-kultaa joukkuekilpailussa yhden pisteen erolla Italiaan, jonka piti olla varma mestari. Yhden lisäpiteen saimme siitä, kun Amazon on vanhemman ikäkauden auto.

Kuski ja kartturi Unkarin kisan pyttyjen kanssa esim. Alfa Romeo 1750, Escort Twincam jne., autoja, joille olimme aiemmin pääsääntöisesti jääneet.

Nyt auto toimi hienosti, samoin huolto (huollossa Markku ja Markun vävypoika) ja auton kabiinissakin oli kiva fiilis. Ennen kilpailun viimeistä erikoiskoetta olimme luokkajohdossa melkein kaksi minuuttia ja kategoriassakin kakkostila oli haarukassa.

Lämmittelimme autoa ennen erikoiskokeelle tuloa, kun yhtäkkiä kuului auton takaa pamahdus ja näin, että jotain lensi tielle. Pysäytin auton ja Jarno meni

tarkistamaan, mitä hajosi – ei kai taas keskeytys. Jonkun aikaa vikaa tutkittuaan Jarno istui kartturin paikalle, puki vyöt päälle ja ilmoitti, että ajele silleen hiukan varovaisemmin vasemmalle kääntyvissä mutkissa. Kysyin vain, että pitääkö muuta huomioida?

Ajoimme erikoiskokeen todella varovasti läpi ja pyysimme huoltoa tulemaan heti erikoiskokeen jälkeen meitä vastaan.

Pääsimme ek:n maaliin vikuroivalla autolla ja selvisimme myös siirtymän. Lähellä oli, ettei kisa olisi jäänyt siihen ja ehkä heikommalla autlla matka olisikin loppunut. Takatukivarsi oli mennyt poik-

Kausi oli hieno, vaikka tavoite jäikin saavuttamatta. Toisaalta pääsimme helmikuussa 2020 mukaan Pariisin, jossa Suomen joukkue sai EM–joukkuekullan FIA palkintojenjakogaalassa.

Kauden aikana sattui ja tapahtui kaikenlaista, mutta hauskaa meillä oli, eikä menty hampaat irvessä, tavoitteena oli nauttia kilpailuista ja kiusata noita vähintään kolme kertaa kalliimpia ja tehopainosuhteeltaan selvästi tehokkaampia, kilpa-autoiksi jo alun perin tehtyjä pelejä ruotsalaisella panssarivaunulla. Siinä myös onnistuttiin. Historic -terveisin Team Hyvärinen

Vuosi 2020 taukoa...mutta tälläkö kauteen 2021?

25

Volvo -syysrompetori Tule ja tuo kaverisikin.

Myy itsellesi tarpeetonta Volvo-tavaraa ja hanki vielä tarpeettomampaa tilalle!

Grilli ja pannu kuumana Läyliäisissä Koivulantie 26.ssa 28.8.2021 klo 9.00–16.00 Tervetuloa!

Yrittäjä!

Osuuko yrityksesi kohderyhmään Volvo-henkinen autoileva kansanosa?

Olisiko tässä paikka Sinun yrityksellesi?

Seuraava Volvo Vietti 45 ilmestyy talvella 2021

Varaa ilmoitustilasi nyt!

Ilmoitushinnat: 1/4 sivu (90x123) 125€ 1/2 sivu (A5 vaaka) 200€ 1/1 sivu (A4) 300€ Takakansi (A4) 400€ (Hinnat painovalmiille aineistolle) 26

Varaukset ja lisätiedot: hallitus@suomenvolvokerho.com Valmis ilmoitusaineisto: PDF (300dpi + bleed 3mm) Ilmoitusvalmistus/kysy lisää: ArtRuska Oy /p. 040 515 2868 ville.ruuska@artruska.fi

Henkilöauto tuli taloon.

-eli kuinka PV 444

hiipi pitkäkattomiehen talliin Autokuume on tässä ryhmässä Koronaakin tutumpi tauti, onneksi vähemmän vaarallinen. Kuumeeni alkoi tällä kerralla siitä, että VolvoWhatsApp oli kevään ajan täynnä Duett-puhetta, jossa onneton HGVAmatsoonin omistaja ymmärsi olevansa ”vailla jotain olennaisen tärkeää”.

Vaan minulle, kun ei 210 osunut – no ehkä sentään jotenkin umpikylkisenä.

Maailma muuttui vapun alla, kun Salmis-Markku vinkkasi ilmoituksen 445 Duetista Karjaalla. Ei mun pitänyt olla ostamassa yhtään autoa, mutta… Jos 210:ssa olisi mulle turhan amatsoonimainen mittaristo naaman edessä, niin tuossa ei ole. Kohta minä, esikoinen & Lehtos-Jammi oltiin matkalla etelään ihmettä katsomaan, ja ihan ostomielellä oltiin tien päällä. Kuvat valehtelivat kuitenkin taas enemmän kuin tuhat sanaa: luvassa olisi ollut mittavat peltihommat, ja mä en ole eläessäni hitsannut – lisäksi vaihdelaatikko jurisi oikein kunnolla.

Muutakin puuhaa olisi ollut riittämiin, joten myyjän hinta oli liikaa. Pää riipuksissa palattiin kotiin.

Unelma pyöreästä, jopa jotenkin Art Deco henkisestä mittaristosta oli kuitenkin päästetty irti. Kesä kului ilmoituksia selaillen, niin kotimaasta kuin länsinaapurista, ja seurailinhan minä sen Karjaan Duetinkin kuvioita. Hyvä 445 olisi kuitenkin edellyttänyt Ruotsin matkaa – ja isoa setelinippua – joista ensimmäinen ei oikein näinä aikoina houkuttanut, ja toista minulla ei ollut.

Tein härskin tarjouksen, ja kauppoja ei tullut.

Varmaan hyvä tälläkin kerralla, vaikka taas söi miestä...

Idealismi vaihtui hiljalleen realismiksi, joten kesän kuluessa PV 444 nousi yhä vahvemmin Duetin rinnalle, siinähän on sama näkymä naaman edessä, ja harvemminhan kuskin penkillä tulee istuttua takaperin. Ehkä sitten sellainen, mieluusti vielä Spesial. Mutta jaettu takalasi olisi ehdoton, mikä rajasi tarjontaa. Jossain välissä kesää Satakunnan mobilistien vesijättöparkille ilmestyi paikallinen latolöytö, joka olisi saattanut olla väriä myöden autoni, mutta siinä ei ollut jaettua lasia - eikä ei ollut myynnissä.

Kaivattu tarjokas löytyi lopulta melkein Erosen Karin rompetorin naapurista: ilmoituksen mukaan hyväkuntoinen MR-laite vielä kaiken lisäksi. Suuntasimme Jammin kanssa Tammelaan ihmettä katsomaan. No joo, olihan se MR-tarkastettu, mutten ymmärrä miten. Vääriä osia, huonoja osia, ohjaussimpukka heilui, ja puolet sisustuksen osista repsotti jotenkin! Että sellainen museotarkastus.

Tein härskin tarjouksen, ja kauppoja ei tullut. Varmaan hyvä tälläkin kerralla, vaikka taas söi miestä. Lauantai-ilta Karin tallissa kuluikin kurjuutta manatessa.

Joskus asiat onneksi loksahtelevat paikoilleen: tuttu Nakkilan mies oli muutama vuosi sitten pariin kertaan tarjonnut minulle omaa nelinelinelostaan, kun oli hissukseen tyhjentämässä talliaan. Olihan asia ollut toki koko ajan mielessä, vaan kun autonsa ei ollut Spesial. Läyliäis-viikonlopun jälkeisenä maanantai-iltana Nakkilan 444 oli Vesijätöllä näytillä! Al-

koi näyttää pahalta - ainakin vaimoväen mielestä – kun kerroin asiasta kotona.

Iso pyörä alkoi pyöriä. Vältin visusti kysymästä Jammia mukaan, ettei mokoma taas löytäisi autosta liikaa vikoja – oikeasti kiitokset hälle hyvistä neuvoista – ja suuntasin Pyssykankaalle, jonka joku saattaa tietääkin Werstas-kahvilasta.

Olin tehnyt tehnyt autolle varsin kattavan esitarkastuksen jo Vesijätöllä, mutta koeajo oli tekemättä. Ei se täydellinen ollut, mutta ihan toista maata kuin kaksi aiempaa katsottua, toki myös kallein.

Itselleni mykistävän tinkimissuorituksen jälkeen hinta putosi liki samaa, joka Tammelan ”pommin” myyjä uskoi autostaan saavansa.

Syyskuun lopussa olin mustan 53” PV 444:n onnellinen, vaikkakin vähän hämillinen, omistaja. Ei kai Kartanoautomies nyt voi langeta Henkilöautoon! Jatkuu >

Se oikea mittaristo

27

Vuoden 1953 PV 444 vielä tupla-takalaseilla.

Sisustus on liki virheetön.

En tiedä, löytyykö maasta monta aitoa Suomi-PV:tä vuodelta 53, mutta valitettavasti tämä ei ainakaan ole sellainen.

Auto on uutena liikkunut Örnsköldvikin kulmilla, ja sieltä päätynyt 80-luvulla entisöitäväksi. Suomeen auto on kulkeutunut ihan 90-luvun lopulla, ja nykyinen myyjä on sen melkein heti ostanut. Pyssykankaalla ”Maijani” ehti asustella runsaat 20 vuotta.

Volvo on koko Suomen aikansa ollut varsin vähillä ajoilla, mutta ehtinyt sentään mukaan Olavi Virta -elokuvaan, mistä 28

muistona on edelleen mukana ”aidot” Ruotsin kilvet. Timo Koivusalon elokuvien autothan löytyvät usein juuri Keski-Satakunnasta. Niin ja johan oppilaani halusivat PV:n mukaan koulusta kertovaan videoon, joten pieni talviajelukin tuli jo 444:llä tehtyä. Kesäpyörillä ja ilman tietoa pakkasnesteistä en toki kauas uskaltautunut. Pikanttina yksityiskohtana auton mukana tuli AC:n vaihtotulpat sekä israelilainen Hamesanen-öljynsuodatin.

Täydellisyyttä ei tunnetusti ole kuin olkiluodossa, joten virheetön ei Maijani ole.

Suuria murheita ei kuitenkaan pitäisi olla heti luvassa. Tankin anturi vuosi ja valehteli, joten osavaihdon ohella tankin yläosa meni maalaukseen. Vaihdekepin suojakumi oli valmis, samoin konepellin kitinänauhat, ja pellin alareunasta puuttui kumeja. Peilistä ei nähnyt mitään, ja sen paikan vaihdon jäljiltä luvassa on pieniä maalihommia, joita on jonkun verran muuallakin. Kytkin ääntelee, ja muutakin pientä tulee taatusti vielä vastaan. Renkaat menivät uusiksi, mikä tarkoitti auton 5,90-15 valkosivurättipyörien kohdalla isoa lovea perheen ruokarahoihin. Niin

444 on selvästi vielä sotaa edeltävän ajattelun tuote, kun Amazon kurottaa jo 60-luvulle.

i Kerhossamme on 25 kpl PV444:a

ja varapyöräkin pitää hankkia, no Amatsoonissahan on sopivasti valkosivuinen sellainen…

Mielenkiintoista puuhaa on luvassa B14:n Zenith-kaasuttimen kanssa. Joku rööri on tukossa, joten kone hyytyy isommalle vaihdettaessa hetkeksi. Muut kanavat aukesivat jo paineilmalla, paitsi siis tämä yksi, eli luvassa on ultraäänikylpyä – toivottavasti tehoaa. Pääsuutinkin pitää vissiin porata isommaksi. Tällaisia minulle neuvoili Jammi, jonka kanssa autoa käytiin läpi. Ihmeellistä, kun joku osaa korjata

Konehuone - eri suuria vikoja.

autoa. Mulle koko kaasarikin on jokseenkin outo tuttavuus, mitä nyt Amatsoonin SU-kaksikon kanssa olen vähän puuhaillut. Olen nimittäin oikeasti todella se katederimobilisti, joka itseironisesti väitänkin olevani. No, tekemällä oppii.

Ajelu 444:llä on kuitenkin ihan oma maailmansa Amatsooniin verrattuna. Olen pitänyt HGV-autoa jo vanhanaikaisena, vaan sepä muuttui kerralla pari askelta modernimmaksi. 444 on selvästi vielä sotaa edeltävän ajattelun tuote, kun Amazon kurottaa jo 60-luvulle. Värinkin

suhteen kävi lopulta hyvin. Vaikka Kyyhkyläisenharmaa tai Marooninpunainen ovatkin hienoja värejä, vaimoni on sitä mieltä, että musta on ainoa oikea väri 444:n tyyliseen autoon, ja alanpa itsekin olla yhä enemmän samaa mieltä. No, jokainen tyylillään.

Taisi tässä kuitenkin käydä niin, että Henkilöauto löysi paikkansa Kartanoautomiehen tallista. Ellei sitten jostain ilmesty tarjolle sopiva 445….

Jussi Heervä 29

Kesäkokoontuminen Ahvenlammella 13.-15.8.2021

Kesä ja uusi ajokausi lähestyy jälleen. Toivoaksemme tänä vuonna on mahdollista järjestää myös kokoontumisajot, tosin hieman poikkeuksellisena ajankohtana aiempiin vuosiin nähden. Kesäkuussa tautitilanne tuskin vielä sallii suuria kokoontumisia, mutta yritämme elokuussa Keski-Suomen Saarijärvellä, Ahvenlammen leirintäalueella. Alueella on monenlaisia mökkivaihtoehtoja, joista voi valita omalle matkaseuralle sopivan.

Vaunu ja telttapaikat, 15 €/yö + 4 €/henkilö + 5 € sähkö 14 kpl 3 hengen mökkejä ilman vettä, 40 €/yö 10 kpl 4 hengen mökkejä omalla keittiöllä, 65 €/yö 10 kpl 5 hengen mökkejä keittiöllä ja omalla saunalla, 90 €/yö 2 kpl 4 hengen isompia mökkejä keittiöllä ja omalla saunalla, 105 €/yö 5 kpl 5 hengen 2-kerrosmökkejä keittiöllä ja omalla saunalla, 115 €/yö Petivaatteet (lainattavissa 5 € lisähintaan) ja loppusiivous eivät sisälly hintoihin. Mökeistä löytyy lisätietoa ja kuvia alueen nettisivuilta. Kaikki varaavat ja maksavat mökin itse.

Ahvenlammen Leirintäalue Ahvenlammentie 62 43100 Saarijärvi 0400 505 768 www.ahvenlampicamping.net Jos sattuu niin, että majoituskapasiteetti Ahvenlammella loppuu, niin lauantain lounaspaikasta, eli Wanhoista Wehkeistä löytyy niin huoneita kuin mökkejä myöskin.

30

Wanhat Wehkeet Erämäentie 368 43500 Karstula 0400 542 029 http://www.wanhatwehkeet.fi

Toivokaamme kaikki, että tilanne helpottuu ja kokoontuminen saadaan järjestettyä. Seuratkaa kerhon tiedottamista, julkaisemme tarkemman ohjelman kesän aikana ja sen saa aikanaan myös paikan päältä.

Lisätietoa tulee kerhon foorumille osoitteeseen http://www.suomenvolvokerho.fi/foorumi/ Tapahtumaan toivotaan ennakkoilmoittautumista, jotta ruokailujen yms. järjestelystä tulisi helpompaa. Jos olet epävarma osallistumisesta, niin ilmoita vaikka tulevasi kelivarauksella tai 25 % todennäköisyydellä? Tilanne huomioiden viikkoa ennen viimeistään, jos mahdollista.

Viestiä voi laittaa Ekosille, joilta voi myös kysellä lisätietoa.

Tekstiviesti on hyvä, niin tulee varmemmin vastattua.

Foorumille, Facebookkiin tai Whatsup -ryhmään voi ilmoitella myös, mikä itselle parhaalta tuntuu.

Ennakkohuomiona saapuminen vain tieltä nro. 13 päin, eli leirintäalueelle tulee yksisuuntainen kapea tie.

Eetu 040 752 9231 Mauri 0400 642 424

Kerhoillat Kerhoillat ovat avoimia kaikille kiinnostuneille. Paikalle ei tarvitse saapua Volvolla.

Ikä ja sukupuoli eivät myöskään ole esteenä, joten ota nyt tavoitteeksi käydä lähimmässä kerhoillassa ainakin kerran tämän vuoden aikana. Kerhoilta katkaisee mukavasti viikon - iltakahvia ja pullaa ei juuri paremmin voisi nauttia.

Pääkaupunkiseudun kerhoillat

Kuopionseudun kerhoillat

Kajaaninseudun kerhoillat

kuukauden kymmenes päivä klo 18. perjantai, lauantai tai sunnuntain sattuessa kohdalle kerhoilta on seuraavana maanantaina.

Tikkurilan Neste, Niittytie 2, Vantaa Yhteyshenkilö: Antti Kilpijärvi, puh. 045 6780 544 antti.kilpijarvi@suomenvolvokerho@com

Kuopion kerhoillat ovat kuukauden kolmas sunnuntai klo 18 Rastaantien Teboililla

kuukauden ensimmäisenä tiistaina klo 18 Kajaanin ABC:lla Yhteyshenkilöt: timo.paakkonen@suomi24.fi, puh 044 0177 390 petrihuovinen@msn.com, puh. 040 7284 745

Tampereenseudun kerhoillat Tampereen seudun kerhoillat joka kuukauden ensimmäinen torstai klo 17.30 kokoontumispaikka Tampereen Käyttöauto, Lokomonkatu 25. Tampereen seudun kerhoillat myös joka kuukauden kolmas torstai klo 17.30 kokoontumispaikka Ylöjärven Juustoportti, Kumitie 2 Touko-, kesä-, heinä- elo- ja syyskuussa kokoontuminen kolmansina torstaina Juustoportin sijaan vaihtuvissa paikoissa, jotka sovitaan aina edellisessä kerhoillassa. Paikasta tulee ilmoitus myös foorumiin.

Yhteyshenkilö: Jarmo Lehtonen, puh. 0400 919 544 jarmo.lehtonen@suomenvolvokerho.fi

Oulun seudun kerhoilta kuukauden ensimmäinen keskiviikko klo 18.

Neste Maikkula Oulun Baarin kahviossa (Haarasnsuontie 1, Oulu, www.oulunbaari.fi) Jos keskiviikko sattuu arkipyhälle, niin kokoonnutaan seuraavalla viikolla.

Yhteyshenkilö: Hannu Pikkuaho, puh. 0400 931 939 hannu.pikkuaho@gmail.com

Varsinais-Suomen kerhoillat Suomen Volvo-kerhon jäsenet kokoontuvat yhdessä VRCF jäsenten kanssa joka kuukauden viimeinen keskiviikko klo 18.30 • Raision ABC Piilipuunkatu 2, 21200 Raisio Yhteyshenkilö: Juhani Hummelin, puh. 043 2006 940, juhani.hummelin@suomenvolvokerho.com

Joensuun kerhoillat Kuukauden toinen sunnuntai klo 18.

Marjalan ABC Marjalantie 18, 80140 Joensuu Yhteyshenkilö: Jukka Huovinen huovinen.jukka@gmail.com puh.0407707994

31