Pohjoista kohti poikkeuskesänä 2020

Volvoharrastuksen lisäksi olen hurahtanut Norjan matkailuun, Norjaan suorastaan täytyy päästä joka kesä.

Onneksi matkustusrajoitukset helpottivat ja heinäkuun lopulla ja kesälomani alkaessa suuntasin Volvon nokan kohti pohjoista. Ensimmäinen lomapäivä on monena vuonna ollut hyvin ajopainotteinen, mutta tällä kertaa vietin ensin pari päivää mökillä sukulaisten kanssa. Maanantaina kilometrejä kertyikin mittariin sitten 751 km.

Ajamisen lisäksi kävin illalla Pyhäkurun vesiputousta ihastelemassa ja vielä Ukko-Luosto -tunturin huipulla ennen yöpymistä. Etenkin ensimmäistä voin suositella matkakohteeksi.

Pyhänkasteen vesiputous

Seuraavana päivänä suunta oli sama ja koska joka vuosi haluan ajaa jotain uutta tietä, se oli Lapin osalta tällä kertaa väli Sirkka-Inari. Tiesin, että osuus ei ole kokonaan päällystetty, mutta 50 km soratietä keskellä erämaata tuntui pitkältä ajonopeuden laskiessa välillä alle 40 km/h. Täällä ei haluaisi tehdä rengas- tai muutakaan remonttia hyttysten keskellä. Ensimmäinen ajatus asfaltin näkemisestä oli ”Jes”, mutta hetikohta tuleva liikennemerkki sai toisiin ajatuksiin. Vastaantulijoita taisi olla kolme tällä osuudella.

Karasjoella tuli sadekuuro, mutta pohjoista kohti sää selkeni. Olipa jälleen upeaa päästä ajamaan meren rantaa auringon paistaessa ja vuorten ollessa maisemien pääosissa. Puusto väheni pikku hiljaa ja lopulta jäljellä oli vain varvikkoa kivien lisäksi. Lounaan olin kuitannut eväsleivillä, joten illallinen tundralla merinäköalalla maistui.

Matkaan sisältyi hurja tunneli. Pituutta lähes 7 km ja syvyyttä 212 m.

Kyllä vain, vuonon alitus ja olihan muuten jyrkkä mäki. Ensin tuntui hassulta, ettei tarvitse painaa kaasua ollenkaan ja sitten tuli jo mieleen alkoiko joku jarru laahaamaan, kun vedätyttää niin paljon. Pitkässä tunnelissa ei osaa enää arvioida mäen jyrkkyyttä.

Illalla olin saavuttanut pohjoisimman paikan, jonne yleisiä teitä autolla pääsee ajamalla, Nordkapp. Kohteena se ei ole erityinen, 300 m korkea jyrkänne, josta avautuu näkymä avomerelle. Silti kun Norjan matkailusta tulee puhetta, tämä tulee usein suomalaisille ensinnä mieleen. Nyt on tullut käytyä sielläkin. Jonkin matkan päässä olisi luonnon muovaava kivisilta ”Kirkeporten”, mutta sinne patikointi jäi mereltä nousevan sumun ja sateen vuoksi tällä kertaa näkemättä.

Hulppeat maisemat illallistaa, kohta ollaan Nordkappissa

Takaisin tullessa oli ajettava jälleen meren alla ja mieleen palutui viime kesän reissu. Entäs jos Volvo nyt päättäisi sammua ja vieläpä tähän tunneliin? Onneksi niin ei käynyt, mutta vähän alkoi jo jännittää. Vika oli viitannut syöttöpumppuun, jonka vaihdon jälkeen olin jo ajellut ongelmitta yli 4000 km vaihdettuani sen huomattavasti vähemmän ajettuun. Toisena matkapäivänä kilometrejä kertyi 787 km.

Vaihteleva näkyvyys

Seuraavasta päivästä ei ole paljoa kerrottavaa, +6°C ja vesisadetta… Tuli nukuttua ja luettua kirjoja, sekä kävin Tirpitz-museossa ihailemassa pienoismalleja (ja lämmittelemässä). Iltapalaksi paistelin lettuja. Norjassa ajan yleensä 100–200 km päivässä, jotta on aikaa nauttia maisemista.

Koska sade ei tauonnut, jätin Altan kanjonin käymättä ja suuntasin länteen, jossa aurinko jälleen tuli näkyviin. Lyngen -vuonon ylitin lauttakyydillä ja suuntasin ”Yykeän alppien” toiselle puolelle tarkoituksena käydä Blåvatnet järvellä. Ensimmäinen poutapäivä oli innostanut muitakin retkeilijöitä, enkä puolelta päivin enää saanut autoa mahtumaan parkkiin. Norjassa on huonosti mahdollisuuksia pysäköidä tien varteen, joten ylimääräistä kävelyä tuli muutama kilometri. Parkkipaikalta kohteeseen ja takaisin oli noin 8,5 km patikointi hyvää polkua sisältäen joen ylityksen.

Nimensä veroinen, Blåvatnet

Mietin, miten tuollaisen värin saisi seuraavaan projektiin ja minkä automallin päälle se sopisi

Voi pojat minkä värinen järvi! Valokuvat eivät tee oikeutta syvän siniselle sävylle, eli jos näyttää mielestäsi hienolta, kuvittele se pari kertaa hienommaksi. Ympärillä reilusti yli kilometrin korkuiset vuoret, joilla olevalta jäätiköltä tulee koski vastapuolelle. Täällä kelpasi syödä eväitä, vaikka olikin paljon väkeä. Onneksi tilaa riittää. Väristä hullaantuneena mietin, miten tuollaisen saisi seuraavaan projektiin ja minkä automallin päälle se sopisi, hmm. hopeaa alle, turkoosinsinistä päälle ja todella paljon lakkaa? Palasin joen vartta autolle ja sain seuraa alueella laiduntavista vuohista ja lampaista.

Reissun toisen lauttamatkan ja parin tunnin ajon jälkeen ajoin Tromssan läpi yöksi Kvaloyan saarelle. Seuraavan aamun tavoitteena oli könytä Store Blåmannen –vuorelle, saaren korkeimmalle huipulle, mutta jouduin kääntymään kovan tuulen ja haastavan reitin vuoksi jostain 800 m korkeudesta takaisin. Huippu yltää 1044 m korkeuteen. Kova tuuli on suhteellinen käsite, mutta en ole aiemmin voinut nojata tuulta vasten. Luoja oli selvästi päättänyt siirtää melkoisen suuria ilmamääriä tuona päivänä pohjoiseen.

Tuulee muuallakin kuin huipulla.

Vaikka aamuinen lenkki jaloissa vähän tuntui, mieli veti vielä auringon paistaessa tekemään parin kolmen tunnin retken toiselle vuorelle. Illaksi leirintäalueelle ja suihkuun, jonka jälkeen unta ei tarvinnut kauaa odottaa.

Alkuviikon sateiden vuoksi olin edellä aikataulusta, johon kuului pikkusiskon saapuminen lentäen Tromssaan. Kulutin yhden päivän tutustuen kaupungin nähtävyyksiin, kuten satamaan, Polar-museoon ja Polarian akvaarioihin. Kalaakin yritin, mutta ei sattunut viehe sopivaan kohtaa merta tällä kertaa. Illalla ajelin vielä Kvaloyan saaren ympäri.

Tromssan satamassa

Siskon saavuttua aamulennolla jatkettiin matkaa yhdessä. Sommaroyn saari hiekkarantoineen ja siltoineen oli mielenkiintoinen kohde ja vain parisataa metriä korkea huippu helposti saavutettavissa. Sieltä näkyi hienosti avomeri ja viereinen kylä. Tämä vuoriretki sopii koko perheelle, eikä matkaa Suomestakaan kerry kovin paljoa. Hotelleissa ei tule vierailtua, mutta nyt oli pysähdyttävä, kun pongasin parkkipaikalta toisenlaisen nähtävyyden.

Läheisen hotellin pihalta löytyi jotain punaista ja kiinnostavaa.

Siskon kanssa käytiin Sommaroy –saaren huipulla ihailemassa maisemia.

Senja-saarelle oli pyrkimässä meidän lisäksi muutama muukin. Lauttajonossa vierähti pari tuntia, mutta oli aikaa kalastella ja istuskella laiturilla. Reitti oli tältä osin sama kuin 2019, mutta nyt toiseen suuntaan ajettuna. Kohti Mefjordia ajellessa kysyin siskolta, muistatko kun Volvo sammui tämä tunnelin jälkeen viime kesänä? Ja kas kummaa, vastoin kaikkia odotuksia niin kävi tälläkin kertaa. Kyseisessä tunnelissa tie on melkoisen huonossa kunnossa ja ilman valaistusta osuu välillä väkisin reikään varsinkin jos joku tulee vastaan. Olisikohan sittenkin johtosarjavika, joka ei pidä liian suurista täräyksistä? Se on voinut muuttaa asentoaan pumpun vaihdon yhteydessä ollen siksi oireeton tähän asti?

Ihanko oikeasti käytiin tuolla huipulla viime kesänä?

Iltalenkki tehtiin Hesten –vuorelle, jonka 556 m korkealta huipulta näkyy viereinen Segla-vuori komeasti, sen huipulla käytiin viime kesänä. Senja-saarella kierreltiin ja käytiin seuraavana päivänä Huskfjället –vuorella 635 m korkeudessa, joka oli mielestäni tämän reissun hienoin retki, vaikka kävelymatkaa ja nousua kertyikin.

Huskfjellet -huipulla

Matkaa tehtiin rauhalliseen tahtiin päivittäisen ajomatkan jäädessä alle 150 km. Viime kesän kokemuksesta en ollut sammuilusta kovin huolissani, mutta kun nykimistä ja sammuilua alkoi tapahtua alle 100 km välein täysin satunnaisissa tilanteissa, päätettiin jättää Västerålenin vierailu väliin.

Suomen puolella ajettiin jälleen enemmän, pysähdyttiin vain muutaman kerran ennen Yllästä. Olisiko tullut koti-ikävä, kun nykimisoireita ei Kilpisjärven jälkeen ollut? Muonion yläpuolella oli pakko pysähtyä ”mainoksen uhrina”. Oli keksitty laittaa tienvarteen 20 km ennen ensimmäinen mainos ja sitten kilometrin välein aina uusi ruoka ja matka. Oli aikaa miettiä pysähtyäkö vaiko eikö. ”Savukalaa 20 km, Poronkäristystä 19 km, Kahvia 18 km, Lettuja 17 km jne. jne. Poronkäristykset syötiin isossa kodassa joen rannalla. Kaikkein paras oli kyltti 100 m kohteen jälkeen, ”Hox hox, ajoitko ohi?” Sai aikaan naurua…

Ylläksen kansallispuistossa käytiin ajelemassa, muttei sentään Volvolla. Vuokrattiin polkupyörät ja käytiinpä ihan huipulla saakka. Sanoisin että oli rankka nousu pelkällä lihasvoimalla…

Loppumatkasta ongelmia ei ollut ja mittariin kertyi tällä kertaa 3505 km ja 13 autossa nukuttua yötä. Kotona purin syöttöpumpulle menevän johtosarjan ja korjasin muutaman puhki hankautuneen johdon. Sen operaation jälkeen oireita ei ole ollut. Lomalla tuli vielä nimittäin tehtyä oma reissu Pohjanmaalle ja Vaasan saaristoon, Kainuuseen ja syyskuussa ruskaretki tulevan puolison kanssa Levin ympäristöön.

Mittariin kertyi tällä kertaa 3505 km ja 13 autossa nukuttua yötä

Miten korona vaikutti, miettii varmaan moni? Luontokohteissa oli tavallista enemmän ihmisiä, mutta koska Tromssaa lukuun ottamatta ei tullut ns. turistikohteissa käytyä, ei sillä ollut juurikaan vaikutusta. Ruokakaupassa pitää käydä joka tapauksessa, tankkaamassa ehkä arkipäiviä useammin. Vuonna 2020 tuli nukuttua 21 yötä tässä mainiossa, nyt vasta 680 tkm ajetussa ”retkeilyautossa” ja ajettua yli 10 tkm. Arkiajot ajan kuitenkin PV:llä!

Teksti ja kuvat Eetu Ekonen