Kuinka PV 444 hiipi pitkäkattomiehen talliin

Autokuume on tässä ryhmässä Koronaakin tutumpi tauti, onneksi vähemmän vaarallinen. Kuumeeni alkoi tällä kerralla siitä, että Volvo- WhatsApp oli kevään ajan täynnä Duett-puhetta, jossa onneton HGV- Amatsoonin omistaja ymmärsi olevansa ”vailla jotain olennaisen tärkeää”. Vaan minulle, kun ei 210 osunut – no ehkä sentään jotenkin umpikylkisenä.

Maailma muuttui vapun alla, kun Salmis-Markku vinkkasi ilmoituksen 445 Duetista Karjaalla. Ei mun pitänyt olla ostamassa yhtään autoa, mutta… Jos 210:ssa olisi mulle turhan amatsoonimainen mittaristo naaman edessä, niin tuossa ei ole. Kohta minä, esikoinen & Lehtos-Jammi oltiin matkalla etelään ihmettä katsomaan, ja ihan ostomielellä oltiin tien päällä. Kuvat valehtelivat kuitenkin taas enemmän kuin tuhat sanaa: luvassa olisi ollut mittavat peltihommat, ja mä en ole eläessäni hitsannut – lisäksi vaihdelaatikko jurisi oikein kunnolla. Muutakin puuhaa olisi ollut riittämiin, joten myyjän hinta oli liikaa. Pää riipuksissa palattiin kotiin.

Unelma pyöreästä, jopa jotenkin Art Deco henkisestä mittaristosta oli kuitenkin päästetty irti. Kesä kului ilmoituksia selaillen, niin kotimaasta kuin länsinaapurista, ja seurailinhan minä sen Karjaan Duetinkin kuvioita. Hyvä 445 olisi kuitenkin edellyttänyt Ruotsin matkaa – ja isoa setelinippua – joista ensimmäinen ei oikein näinä aikoina houkuttanut, ja toista minulla ei ollut.

Idealismi vaihtui hiljalleen realismiksi, joten kesän kuluessa PV 444 nousi yhä vahvemmin Duetin rinnalle, siinähän on sama näkymä naaman edessä, ja harvemminhan kuskin penkillä tulee istuttua takaperin. Ehkä sitten sellainen, mieluusti vielä Spesial. Mutta jaettu takalasi olisi ehdoton, mikä rajasi tarjontaa. Jossain välissä kesää Satakunnan mobilistien vesijättöparkille ilmestyi paikallinen latolöytö, joka olisi saattanut olla väriä myöden autoni, mutta siinä ei ollut jaettua lasia - eikä ei ollut myynnissä.

Tein härskin tarjouksen, ja kauppoja ei tullut. Varmaan hyvä tälläkin kerralla, vaikka taas söi miestä...

Kaivattu tarjokas löytyi lopulta melkein Erosen Karin rompetorin naapurista: ilmoituksen mukaan hyväkuntoinen MR-laite vielä kaiken lisäksi. Suuntasimme Jammin kanssa Tammelaan ihmettä katsomaan. No joo, olihan se MR-tarkastettu, mutten ymmärrä miten. Vääriä osia, huonoja osia, ohjaussimpukka heilui, ja puolet sisustuksen osista repsotti jotenkin! Että sellainen museotarkastus. Tein härskin tarjouksen, ja kauppoja ei tullut. Varmaan hyvä tälläkin kerralla, vaikka taas söi miestä. Lauantai-ilta Karin tallissa kuluikin kurjuutta manatessa.

Joskus asiat onneksi loksahtelevat paikoilleen: tuttu Nakkilan mies oli muutama vuosi sitten pariin kertaan tarjonnut minulle omaa nelinelinelostaan, kun oli hissukseen tyhjentämässä talliaan. Olihan asia ollut toki koko ajan mielessä, vaan kun autonsa ei ollut Spesial. Läyliäis-viikonlopun jälkeisenä maanantai-iltana Nakkilan 444 oli Vesijätöllä näytillä! Alkoi näyttää pahalta - ainakin vaimoväen mielestä – kun kerroin asiasta kotona.

Iso pyörä alkoi pyöriä. Vältin visusti kysymästä Jammia mukaan, ettei mokoma taas löytäisi autosta liikaa vikoja – oikeasti kiitokset hälle hyvistä neuvoista – ja suuntasin Pyssykankaalle, jonka joku saattaa tietääkin Werstas-kahvilasta. Olin tehnyt tehnyt autolle varsin kattavan esitarkastuksen jo Vesijätöllä, mutta koeajo oli tekemättä. Ei se täydellinen ollut, mutta ihan toista maata kuin kaksi aiempaa katsottua, toki myös kallein. Itselleni mykistävän tinkimissuorituksen jälkeen hinta putosi liki samaa, joka Tammelan ”pommin” myyjä uskoi autostaan saavansa.

Syyskuun lopussa olin mustan 53” PV 444:n onnellinen, vaikkakin vähän hämillinen, omistaja. Ei kai Kartanoautomies nyt voi langeta Henkilöautoon!

Se oikea mittaristo

Vuoden 1953 PV 444 vielä tupla-takalaseilla.

Sisustus on liki virheetön.

En tiedä, löytyykö maasta monta aitoa Suomi-PV:tä vuodelta 53, mutta valitettavasti tämä ei ainakaan ole sellainen. Auto on uutena liikkunut Örnsköldvikin kulmilla, ja sieltä päätynyt 80-luvulla entisöitäväksi. Suomeen auto on kulkeutunut ihan 90-luvun lopulla, ja nykyinen myyjä on sen melkein heti ostanut. Pyssykankaalla ”Maijani” ehti asustella runsaat 20 vuotta.

Volvo on koko Suomen aikansa ollut varsin vähillä ajoilla, mutta ehtinyt sentään mukaan Olavi Virta -elokuvaan, mistä muistona on edelleen mukana ”aidot” Ruotsin kilvet. Timo Koivusalon elokuvien autothan löytyvät usein juuri Keski-Satakunnasta. Niin ja johan oppilaani halusivat PV:n mukaan koulusta kertovaan videoon, joten pieni talviajelukin tuli jo 444:llä tehtyä. Kesäpyörillä ja ilman tietoa pakkasnesteistä en toki kauas uskaltautunut. Pikanttina yksityiskohtana auton mukana tuli AC:n vaihtotulpat sekä israelilainen Hamesanen-öljynsuodatin.

Täydellisyyttä ei tunnetusti ole kuin olkiluodossa, joten virheetön ei Maijani ole. Suuria murheita ei kuitenkaan pitäisi olla heti luvassa. Tankin anturi vuosi ja valehteli, joten osavaihdon ohella tankin yläosa meni maalaukseen. Vaihdekepin suojakumi oli valmis, samoin konepellin kitinänauhat, ja pellin alareunasta puuttui kumeja. Peilistä ei nähnyt mitään, ja sen paikan vaihdon jäljiltä luvassa on pieniä maalihommia, joita on jonkun verran muuallakin. Kytkin ääntelee, ja muutakin pientä tulee taatusti vielä vastaan. Renkaat menivät uusiksi, mikä tarkoitti auton 5,90-15 valkosivurättipyörien kohdalla isoa lovea perheen ruokarahoihin. Niin ja varapyöräkin pitää hankkia, no Amatsoonissahan on sopivasti valkosivuinen sellainen…

Konehuone - eri suuria vikoja.

Mielenkiintoista puuhaa on luvassa B14:n Zenith-kaasuttimen kanssa. Joku rööri on tukossa, joten kone hyytyy isommalle vaihdettaessa hetkeksi. Muut kanavat aukesivat jo paineilmalla, paitsi siis tämä yksi, eli luvassa on ultraäänikylpyä – toivottavasti tehoaa. Pääsuutinkin pitää vissiin porata isommaksi. Tällaisia minulle neuvoili Jammi, jonka kanssa autoa käytiin läpi. Ihmeellistä, kun joku osaa korjata autoa. Mulle koko kaasarikin on jokseenkin outo tuttavuus, mitä nyt Amatsoonin SU-kaksikon kanssa olen vähän puuhaillut. Olen nimittäin oikeasti todella se katederimobilisti, joka itseironisesti väitänkin olevani. No, tekemällä oppii.

444 on selvästi vielä sotaa edeltävän ajattelun tuote, kun Amazon kurottaa jo 60-luvulle.

Ajelu 444:llä on kuitenkin ihan oma maailmansa Amatsooniin verrattuna. Olen pitänyt HGV-autoa jo vanhanaikaisena, vaan sepä muuttui kerralla pari askelta modernimmaksi. 444 on selvästi vielä sotaa edeltävän ajattelun tuote, kun Amazon kurottaa jo 60-luvulle. Värinkin suhteen kävi lopulta hyvin. Vaikka Kyyhkyläisenharmaa tai Marooninpunainen ovatkin hienoja värejä, vaimoni on sitä mieltä, että musta on ainoa oikea väri 444:n tyyliseen autoon, ja alanpa itsekin olla yhä enemmän samaa mieltä. No, jokainen tyylillään.

Taisi tässä kuitenkin käydä niin, että Henkilöauto löysi paikkansa Kartanoautomiehen tallista. Ellei sitten jostain ilmesty tarjolle sopiva 445….

Jussi Heervä

Kerhossamme on 25 kpl PV444:a