Suomi-Mongolia-seura_Jasenlehti_2_2020

JÄSENLEHTI 2/2020

Julkaisija: Suomi – Mongolia-Seura ry. c/o Ronny Rönnqvist, Lansantie 23a A 10 02630 ESPOO

Saatteeksi

Suomi-Mongolia-Seura ry. täytti kuluvana vuonna kunnioitettavat 50 vuotta. Perustava kokous oli jo vuonna 1969, mutta virallinen rekisteröinti tapahtui 27.1. 1970. Seuran syntyhistoria on kerrottu useamman kerran ja muisteloita löytyy lisää tämän lehden sivuilta. Niitä lukiessa vaikuttaa ihmeeltä, että seura on saavuttanut nämä vuodet. Perustajajoukko oli pieni ja niin on myös kohdemaa Mongolia, ei tosiaan pintaalaltaan, mutta kylläkin asukasmäärältään. Mutta pieni seura porskutteli sinnikkäästi eteenpäin ja jäsenluku kasvoi hitaasti mutta varmasti, niin että parhaimmillaan jäseniä oli lähes kolmatta sataa. Näihin vuosiin on mahtunut kaikenlaista toimintaa: näyttelyitä, musiikkiesityksiä, lentoja sekä seuran jäsenlehden katkeamaton julkaiseminen. Seura on myös antanut humanitääristä apua Mongolian vähäosaisille. Kiitokset tästä toiminnasta kaikille puheenjohtajina ja johtokunnan jäseninä toimineille. Yhteyksiä Mongoliaan on ollut vaihtelevasti ja vierailuja on ollut puolin ja toisin. Mongolian Suomen kunniakonsulaattiin on pidetty yhteyttä, mutta Mongolian ulkoministeriö ei ole ollut kovin aktiivinen. Muutamia kunniamerkkejä on kuitenkin myönnetty ansioituneille yhdistyksen jäsenille. Mutta jokaisen yhdistyksen historiaan liittyy sekä ala- että ylämäkiä. Viimeisten vuosien aikana ulospäin suuntautuva toiminta on ollut vähäistä ja pääpaino on ollut jäsenlehden julkaisemisessa. Puuhamiesten ja -naisten lukumäärä on vähentynyt, eikä näillä voimilla ole voitu tehdä mitään suurtekoja. Suuren ja pysyvän loven seuran talouteen teki vuonna 2007 paljastunut ikävä kavallustapaus. Jäsenmäärän vähenemisestä ja samalla jäsenmaksutuottojen pienenemisestä johtuen - seuran ainoa tulonlähde - yhdistys pystyy juuri ja juuri julkaisemaan jäsenlehden kahdesti vuodessa.

Näin ollen jokaisen jäsenen olisi huolehdittava, että vuoden 2021 jäsenmaksu tulee maksetuksi. Sen ei pitäisi aiheuttaa kenenkään talouteen suurtakaan lovea. Kaikkien pitäisi myös yrittää houkutella uusia jäseniä seuraan - tuttavia jotka ovet käyneet Mongoliassa, tai jotka muuten ovat kiinnostuneita tästä kiehtovasta maasta. Vain näin pystymme turvaamaan yhdistyksen olemassaolon myös seuraavalle 50-vuotistaipaleelle.

Ronny Rönnqvist puheenjohtaja

Bolatbek Gabiden

Muistikuvia Suomi-MongoliaSeuran alkuvaiheista

Tämä tarina ei kyllä ole kovinkaan kunniakas meidän perustajien kannalta, mutta kai se on silti syytä kertoa. Tietysti on niin että suuri osa yksityiskohdista on jo vaipunut unhoon, enkä suinkaan edes muista kaikkia perustajajäseniä, mutta sen voin sanoa varmuudella, että perustamiseen ei juurikaan liittynyt suurta Mongolian kulttuurin asiantuntemusta, vaan se oli tulosta eräänlaisesta sattumien ketjusta.

Olimme vuonna 1969 juhlimassa S. Albert Kivisen saamaa apurahaa, jolloin tuli puheeksi se, että oli vielä olemassa monia kiinnostavia maita joilla ei ollut ystävyysseuraa Suomessa. Tällaisia maita olivat mm. Mongolia ja Albania. Ystäväni, filosofi S. Albert Kivinen ei ollut varsinaisesti Mongolian tuntija, mutta häntä kiinnosti Mongolian myyttinen menneisyys ja sen liittyminen esoteriikkaan ja kauhukirjailijoihin tyyppiä Madame Blavatsky ja Aleister Crowley. Samoin hän oli perehtynyt yhteen Mongolian vallankumoushistorian vähemmän kunniakkaaseen hahmoon, “hullu paroni” Roman von Ungern-Sternbergiin, jonka jälkeläisiä elää edelleen Suomessa.

Oma panokseni seuran syntyyn oli, että haastoin S. Albertin ryhtymään toimeen sillä uhalla että jos hän ei toimisi, niin minä perustaisin Suomi-Albania-seuran johon hänen sitten olisi pakko liittyä. (Ilmeisesti olin vielä tuolloin ainakin jossain määrin Mao Tse Tungin ja Enver Hoxshan ihailija, lähinnä kai Jan Myrdalin ansiosta). Saattaa olla että kyseessä oli vain halu provosoida ystävääni S. Albertia jota maolaisuus ei innostanut. Sen tiedän varmasti, etten ryhtynyt asiassa mihinkään toimiin, vaan Albania-Seura perustettiin varsin

pian aivan muiden toimesta, mutta uhka oli sen verran todellinen, että S. Albert sen sijaan ryhtyi toimeen ja kutsui kokoon Mongoliaseuran perustavan kokouksen. Siihen etsittiin sitten oikeitakin asiantuntijoita, esimerkiksi mongolin kielen tuntijana tunnettu Harry Halén, mutta perustajajäsenet – Osmo Jussila, Matti Klinge, Lauri Rossi, S. Albert Kivinen ja minä – olivat kaikki mukana enemmän tai vähemmän muista syistä kuin Mongolia-asiantuntemuksen johdosta. Minusta tuli, kuten oli sovittu, puheenjohtaja, joskin S. Albert Kiviselle tämä tehtävä olisi sopinut paljon paremmin. Kyseessä oli siis puhdas akateeminen pila, jonka seurauksia emme osanneet ennakoida. Olimme kuitenkin akateemisesti kohtuullisen tunnettuja (erityisesti Osmo Jussila ja Matti Klinge, jotka molemmat olivat jo tunnettuja Venäjän tutkijoita) ja ilmeisesti sen verran luotettavia, että melko pitkän viiveen jälkeen sekä Suomen ulkoministeriö että Mongolian valtio hyväksyivät seuran viralliseksi ystävyysseuraksi.

Jos oikein muistan niin saimme melko pian mongolialaisia vierailijoita siellä perustetusta Mongolia-Suomi seurasta ja jo vuonna 1971 ensimmäinen edustajamme matkasi Mongoliaan vallankumousjuhliin. Itse vierailin Mongoliassa

vallankumousjuhlissa kesällä 1973. Matkalle lähtivät allekirjoittanut, joka olin siis seuran puheenjohtaja ja Liisa Häyrynen, joka oli muistaakseni taloudenhoitaja. Menomatka tehtiin junalla, siis kuuluisalla Siperian pikajunalla Pekingiin. Tästä matkasta minulla on erittäin miellyttävät muistot. Meillä oli kahden hengen hytti ja vietimme aikaa lukemalla ja katselemalla maisemia. Ei mitään Rosa Liksom -kokemuksia. Vierailun aikana kävimme neuvotteluja Mongolian ulkoministeriössä, mutta kohokohtana oli vierailu mongolialaisella hevostilalla, jossain Gobin erämaassa. Sekä lentomatka että sen jälkeinen pitkä ajomatka maastoautolla olivat melko hurjia kokemuksia. Paikan päällä saimme hienon vastaanoton. Hevostilan johtaja oli entinen Mongolian Kuuban suurlähettiläs, erittäin mukava vanha mies, joka varmaan ihmetteli delegaatiomme nuoruutta (itse olin 28-vuotias, vasta väitellyt, Liisa muutaman vuoden vanhempi). Saimme seurata mongolialaista painia ja ratsunäytöksiä ja nauttia kumissia (melko kova haaste minulle).

Palattuamme Ulan Batoriin meille järjestettiin paluumatka lentäen Moskovaan, mikä oli helpotus koska viikon paluumatka junalla olisi ollut jo pikkuisen rankka kokemus.

Sen vielä muistan että seuran projektina oli pitkään suomalaisen saunan toimittaminen Ulan Batoriin, mutta en ollut enää hallituksessa enkä muutenkaan aktiivinen. Onneksi seura joutui sitten vakavien asianharrastajien käsiin ja on nyt siis toiminut jo 50 vuoden ajan. Mikä on mahtava saavutus, josta on syytä lämpimästi onnitella!

Liisa HäyRynen

Matka Mongoliaan – 50 vuotta sitten

Mongolia oli viisikymmentä vuotta sitten hyvin erilainen paikka kuin tänään. Maailma on muuttunut ja Mongolia sen osana. Tänä päivänä tuntuu etuoikeudelta se, että sai nähdä tämän maan niinkin varhain kuin vuonna 1971.

Kun Suomi - Mongolia-Seura sai kahdelle osoitetun kutsun osallistua Mongolian kansallispäivän juhlallisuuksiin, matkalle lähdimme puheenjohtaja JP Roos ja minä, varapuheenjohtaja. Olin tuolloin kirjallisuuden opiskelija ja Mongolia oli pitkäaikaisen kiinnostukseni kohde. Kun viisipäiväisen junamatkan jälkeen astuimme Mongolian maaperälle oli se minulle sykähdyttävä kokemus. Kun vuosikymmenet kuluvat, osa asioista unohtuu, päivämäärät ja tapahtumien järjestys sumenee. Siksi on hyvä, että on kirjeitä. Tässä ote yhdestä:

”Perjantaiaamuna saavuimme Ulan Batorin asemalle, jossa Mongolian Rauhankomitean sihteeri Tserendyb ja Mongolia - Suomi-Seuran puheenjohtaja Shamjansan sekä tulkki (jonka nimeä en muista kuulleeni) olivat vastassa. Ajoimme hotelli Ulan Batoriin (silloin pääkaupungin ainoaan), söimme ja tapasimme Mongolia - Suomi-Seuran varapuheenjohtajan edellisten lisäksi. Viimeksi mainittu oli paikallisen yliopiston rehtori, fyysikko, viileä ja rationaalinen tiedemies, vähintään Moskovassa opiskellut, mahdollisesti lännempänäkin. Tulkkimme oli nainen, ja olen todella pahoillani, etten muista nimeä, koska hänestä oli meille paljon apua. Hän puhui hyvää englantia ja osasi myös tulkita meille paikallisia tapoja ja mentaliteettieroja. Ulkomailla koulutettu hänkin.

Illan suussa seikkailimme jo kaupungilla, kävimme tavaratalossa ihailemassa maan kulutustavaratuotantoa, mm. värikkäitä jurtan ovia ja muita jurttatarvikkeita, paksuja villahuopia, joita käytetään jurtissa moniin tarkoituksiin. Lisäksi tutustuimme Ulan Batorin monumentaaliseen keskustaan, mm. JP:n mainitsemaan Stalinin patsaaseen.

Kaupungissa ja maaseudulla

Kaupungissa oli käynnissä uuttera rakennustyö. Sekä Neuvostoliitto että Kiina olivat tukeneet Mongolian modernisoitumista mittavilla rakennusprojekteilla. Vierailumme osui juuri siihen ajankohtaan jolloin Neuvostoliiton ja Kiinan välit huononivat, ja tämä näkyi Ulan Batorissa siten, että kiinalaisten rakentamat tai rakenteilla olevat rakennukset olivat tyhjinä. Sääli, koska ne näyttivät huolelliselta työltä. Mongoliassahan ei ole kovin mittavaa omaa perinnettä kerrostalorakentamisessa, koska heillä on iät ja ajat ollut käytössä jurtta, tuo maailman kätevin rakennus, nopeasti koottu, nopeasti purettu. Se soveltui nomadiseen elämäntapaan ja paikalliseen ilmastoon täydellisesti. Kysyin kerran tulkiltamme, kuinka moni tapaamistamme virkamiehistä oli syntynyt jurtassa. Hän vastasi: Kaikki!

Lauantaina oli ohjelmassa maaseuturetki Hubsguliin, joka on vuoristoisella alueella melko lähellä Neuvostoliiton rajaa. Sinne lennettiin isolla koneella, joka oli melko täynnä paikallisia matkustajia. Matkan piti olla suurin piirtein sama kuin Helsingistä Vaasaan. Jossain matkan puolivälissä kuitenkin kuulutettiin että määränpäässä on ankara rajuilma, eikä sinne voi nyt lentää. Ja pilotti ohjasi koneemme saman tien silmänkantamattomalle arolle. Paikallisväestö ei ollut moksiskaan vaan kipusi kiltisti ulos ja ryhmittyi tiiviiksi ryhmäksi koneen alle. Miksi, sen ymmärsimme parin tunnin kuluttua, kun kuumuus alkoi tuntua todella tukalalta. Vietimme arolla viitisen tuntia ja siinä jo alkoivat puheenaiheet loppua ja pinna kiristyä. Aloin joutessani tutkia aron ohutta pintakasvustoa ja mitä löysinkään?

Pikkiriikkisen ritarikannuksen ja sen jälkeen viisisenttisen keisarinkruunun. Oli hauskaa tavata ne alkumuodossaan ja alkukodissaan.

Sitten alkoi tuulla ja ilmeisesti rajuilma oli uhkaamassa turvasatamaamme. Hetken kuluttua paikalle ajoi aikamoista vauhtia maastoauto, johon ulkomaan vieraat pelastettiin. Ja melkein heti alkoikin rankkasade. Isäntämme olivat sujuvasti muuttaneet suunnitelmaa ja siirtäneet päämääräksemme pahaa aavistamattoman Bulganin kaupungin. Siellä ystävälliset kaupunginisät ottivat yllätysvieraat hyvin vastaan ja majoittivat meidät kaupungintaloon. Koska ilta oli vielä nuori meille löytyi huvituksiakin, konsertti ja elokuvat. Joku kaupunginisistä otti asiakseen viedä meidät elokuviin. Marssimme sisään teatteriin joka oli jo valmiiksi täynnä. Yleisö oli pääosin miehistä, en ainakaan havainnut muuta naista kuin itseni. Meidät ohjattiin keskeisille paikoillemme, ja kun länsimaisesti sivistynyt

JP lähetti minut ensimmäisenä sijoittumaan, jouduin istumaan muuhun yleisöön kuuluvan kookkaan miehen viereen. No mikäpä siinä, tätä varten tänne on tultu, ajattelin.

Elokuva oli vauhdikas: paljon ratsastusta ja miekkailua joka huipentui naisenryöstöön.

Loppupuoli kuvasi raivokasta ratsastusta rosvojen perässä, lisää tappelua, ja lopuksi saatiin pelastettua ryöstetty nainen. Vähän naisenryöstön jälkeen kävi kuitenkin niin, että oikeanpuoleinen naapurini lähestyi minua tarjoten jotakin pienellä kynnenmuotoisella lusikalla. Kysyin vasemmalla puolella olevalta JPltä, mitä nyt pitäisi tehdä? Se on nuuskaa, ota jos uskallat! Otin siis lusikan ja nuuskin sitä kohteliaasti ja palautin. Samassa huomasin, että koko yleisö oli kääntynyt meihin päin ja mongolialaisten valkoiset hampaat vain välähtelivät teatterin hämärässä kun he nauroivat tälle pikku pilalle. Päivän koettelemusten jälkeen nukuin sikeästi koko yön.

Maalle perinteiseen elämään tutustumaan

Sunnuntaiaamuna oli tarjolla oikein mahtiaamiainen: teetä, kumissia, paistettuja munia ja paistettua lihaa, ehkä lammasta, ja suuri juomalasillinen arhia, mongolialaista votkaa. Yritin hieman vältellä viimeksimainittua virvoketta, mutta pöytäseurue edellytti lasin tyhjentämistä pohjaan saakka. Mietin että mitähän tästä nyt seuraa. Mutta ei siitä mitään seurannut, vain kevyt ja iloinen olo. Kunnes - varsinainen koettelemus tulikin portaissa, kun poistuttiin ruokailuhuoneesta. Joku vähemmän tottunut rakennusmies oli ne rustannut, joka askelman eri korkuiseksi tai eri levyiseksi. Pitämällä lujasti kiinni kaiteesta selvisin kuitenkin alas eikä tasamaalla enää huimannut. Mihinkäpä jurttien miehet olisivat portaita tarvinneet, ja muutenkin tuntui ajatus olevan se, että täytyyhän ihmisen katsoa, mihin astuu.

Tämän jälkeen lähdimme uudella onnella Mureniin, josta meidät edelleen toimitettiin Baldan tokto -nimiselle maataloustilalle. Siellä pääsimme ehkä lähimmäs Mongolian perinteistä elämäntapaa, ihmiset olivat välittömiä ja rentoja ja maisemat huikaisevan kauniita. Meille esitettiin myös pienimuotoisia ratsastus- ja muita kilpailuja. Tottakai tämä oli edustustila, mutta

luonteva ja hauska sellainen. Edestakainen matka jeepillä oli tietysti vähän koetteleva, varsinkin JP:lle, joka istui takana. Kuskina toimi vaitelias nuori mies, joka minun mielestäni ohjasi ajokkiaan käsittämättömän taitavasti ja herkästi. Hän tietenkin tunsi tiettömän tiensä ja osasi aavistaa erilaiset mättäät ja kuopat. Ajattelin etten ole milloinkaan ollut samanlaisessa kyydissä, ehkä hän ohjasi autoa kuin hevosta, vaistonvaraisesti. Tultiin pienelle purolle, josta kuvittelin mentävän yli ykskaks, mutta kuski kiipesi ulos, otti takakontista mittakepin, kokeili syvyyden ja tuli takaisin päätään pudistaen. Liian syvä, ei voi ajaa, täytyy kiertää. Sellaisen harhan aiheuttaa puhdas, kirkas vesi.

Monenlaisia juhlallisuuksia

Maanantaiaamuna tapasimme Murenin tärkeitä henkilöitä, kävimme paikallisessa museossa ja JP leikkautti tukkansa. Sen lisäksi kävelimme vähän kaupungilla. Noin puolen päivän aikaan saapui kone, joka kiidätti meidät Ulan Batoriin. Hotelliin olivat sillä välin ilmestyneet Hesarin lähettiläät valokuvaaja Caj Bremer ja toimittaja

Anna-Leena Pyykönen. Suomalaisuus yhdistää vieraalla maalla, juotiin vähän samppanjaa ja mentiin nukkumaan, kaikki olivat väsyneitä. Ilta oli hyvin kaunis. Vuoret ja kuu olivat verhoutuneet siniseen harsoon. Ilma oli lämmin.

Tiistaina alkoivat sitten juhlallisuudet. Aluksi oli seppelten lasku eri muistomerkeille: Leninin patsaalle, Sühbaatarin mausoleumiin ja mongolialais-neuvostoliittolaisen aseveljeyden muistomerkille, joka on eräällä kaupungin lähellä olevalla kukkulalla. Sitten meille tarjottiin lounas Mongolia - Suomi-Seuran talossa, ja tunnelma oli oikein kotoinen. Läsnä oli kaksi tulkkia, Mongolia - Suomi-Seuran ja Suomi - Mongolia-Seuran puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat sekä Mongolian Rauhankomitean sihteeri ja varapuheenjohtaja.

Illalla oli sitten vielä konsertti, hyvin erilainen kuin Bulganissa kokemamme. Tämä

konsertti oli kansainvälisen tason oopperakonsertti. Kaksi länsimaisiin iltapukuihin pukeutunutta oopperalaulajaa esitti duettoja tunnetuista eurooppalaisista oopperoista. Ja hienosti esittivätkin. Ei ihme, että Mongolian oopperalaulajat ovat nykyisin vientituote hekin. Torstaina jatkuivat juhlallisuudet. Ihmisiä oli sankoin joukoin liikkeellä ja Ulan Batorin taivaansinisillä poliiseilla oli paljon puuhaa järjestyksen pidossa. Ensin hieman ihmettelin tuota virkavallan heleää väritystä, mutta opin sitten että juuri taivaansininen on mongoleille erityisen merkityksellinen väri. Avaraa taivasta, joka kattaa heidän laajoja arojaan, on alunperin pidetty jumaluutena, ja yhä sen väri merkitsee kaikkea hyvää, myös voimaa ja valtaa.

Aamulla oli ensimmäiseksi paraati, jota oli ilmeisesti tultu seuraamaan kauempaakin. Kaduilla näkyi kansaa juhla-asussaan, delissä, joka on kummallakin sukupuolella samanlainen, pitkä silkkitakki, jonka etukappaleet menevät päällekkäin. Vaatteen ympärille solmitaan vyö, joka on naisilla vyötäröllä, miehillä hieman alempana. Kiinnostavaa kyllä, yhteinen vaate pikemminkin korostaa kuin häivyttää sukupuolten välisiä rakenne-eroja.

Samana päivänä aloitettiin paini-, jousiammunta- ja hevoskilpailujen karsinnat, joita kävimme seuraamassa, kunnes sade meidät karkotti. Lisäksi kävimme ulkoministeriössä neuvottelemassa maittemme välisistä kulttuurisuhteista. Illalla olikin sitten ulkoministeriön suuri, mielenkiintoinen vastaanotto, jota varten oli pitänyt iltapukukin hankkia. Siellä havaitsi, että Mongolialla on paljon suhteita eri puolille maailmaa, ja monetkin tahot ovat sen kehityksestä kiinnostuneita.

Taidetta ja urheilua

Torstaina kävimme taidemuseossa ja Vallankumouksen museossa, Historiallisessa museossa olimme käyneet aiemmin. Näissä meillä oli usein tulkki tai joku Mongolia - Suomi-Seuran

henkilö oppaana. Sitten siirryimme stadionille seuraamaan lopullisia painiotteluita ja jännittämään hevoskilpailun tulosta. Siellä oli kansanjuhla ylimmillään. Nuori nainen ammensi suuresta saavista kumissia kaikille halullisille, myös meille. Lihaksikkaat miehet ottivat mittaa toisistaan minulle oudoilla painiotteilla. Ottelussa oli välillä pitkiä jaksoja, joissa oli kyse pikemminkin mielen kestävyydestä kuin fyysisestä voimasta. Ainakin yhdessä ottelussa vanha mestari voitti haastajansa. Kokenut osaa paremmin lukea vastustajaansa kuin kokematon.

Päivän tärkein tapahtuma oli laukkakilpailun ratkaisu. Ratsastaja oli 9-vuotias tyttö, joka oli valittu tehtävään lähinnä alhaisen painonsa vuoksi. Kaikki mongolit ovat hyviä ratsastajia. Silloin mahdollisimman pieni kuorma vaikuttaa edullisesti nopeuteen. Nämä kilpailut ovatkin nimenomaan hevosten kilpailut, ratsastaja on vähäisempi, vaikkei tietenkään merkityksetön tekijä. Palkinnonjako olikin erikoinen tilaisuus.

Nopeimmin juossut hevonen tuotiin paikalle hienoon loimeen verhottuna, sitä puhuteltiin ja rauhoiteltiin, ja sitten astui esiin laiha, vanhempi mies huopahattu päässään ja alkoi laulaa hevoselle ylistyslaulua. Laulu oli pitkä ja monipolvinen, muistutti hieman joikaamista, siinä kerrattiin hevosen elämänhistoria ja missä se oli kasvanut, ylistettiin sen voimaa, kauneutta ja viisautta ja osoitettiin sille kaikin tavoin arvostusta ja rakkautta.Tämä oli juhlallinen hetki, kaikki kuuntelivat, hevonen mukaan lukien, ääneti. Kulttuuri kunnioitti tässä yhtä vuosituhantista perusvoimaansa.

Perjantaina alkoi lähtölaskenta. Kävimme vielä Ulan Batorin yliopistolla, joka oli kuin kesäinen yliopisto ainakin, ei ketään missään. Tapasin myös pikimmiten Polyteknisen instituutin johtajan. Tämän jälkeen pistäydyimme toimivaan luostariin, jossa lamoilla ja kokelailla oli teehetki. Paikka kuhisi turisteja ja luostariveljien eteen asetetut kupit, joihin ennen muinoin laitettiin riisiä ja öljyä täyttyivät eri maiden kolikoista. Luostari toimi yhteisymmärryksessä hallituksen kanssa ja oli sen suojeluksessa.

Illalla vielä pieni jäähyväis-sessio hotellin ravintolassa. Sali oli melko täynnä ja pöytäkunnat olivat kaikkialta maailmasta tulleita ihmisiä, amerikkalaisia, intialaisia ja japanilaisia liikemiehiä ja -naisia, pohjoismaisia, englantilaisia ja ranskalaisia turisteja, tutkijoita, ja asiantuntijoita, lehtimiehiä ja -naisia. Ajattelin, että täällä tapahtuu jotain tärkeää, täällä on jotain ilmassa.

Lauantaiaamuna autolla kentälle, jäähyväiset Mongolia - Suomi-Seuran edustajien ja tulkin kanssa. Meistä oli huolehdittu hyvin ja olimme nähneet valtavasti mielenkiintoisia paikkoja ja tapahtumia. Seuraavaksi lentokoneella Irkutskiin, josta edelleen Moskovaan ja Helsinkiin. Matka Mongoliaan oli minulle matka historiaan ja maantieteeseen, matka ihmisten ja kulttuurien erilaisuuteen ja perimmäiseen samuuteen. Olen siitä kiitollinen.

Mongolialaisia painijoita (kuvituskuva).

Vallankumousta juhlimassa 1971

JeRtta Ratia

Keväällä 1971 olin jännittävässä kokouksessa. Suomi–Mongolia-Seuraan oli tullut kutsu osallistua Mongolian kansanvallankumouksen 50-vuotisjuhlaan heinäkuussa. Olin liittynyt seuraan heti tuoreeltaan. Sysäyksen olin saanut perustajajäseniin kuuluneelta JP Roosilta, jonka olin tuntenut lapsuudesta asti. S. Albert Kivinen, myöskin perustajajäseniä, oli teoreettisen filosofian opettajani Helsingin yliopistossa.

Koska opintoihini kuului myös venäjän kieli ja kirjallisuus, arveltiin että minut voitaisiin lähettää Mongoliaan. Olin kyllä jäsenasiainsihteeri, tosin vailla ansioita tähän asemaan. Opiskelijalle viikon oleskelu ja kahden viikon junamatka tuntui mahdolliselta, vaikka kaksi kesätenttiä menikin sivu suun. Opetusministeriöltä saatiin tuhannen markan matka-avustus, joka suurin piirtein riitti edestakaiseen junalippuun. Muita kuluja oli vähän. Muistaakseni ostin omilla rahoillani kesäsandaalit ja puuvillamekon täydentämään vaatevarastoani. Evääksi ostin karjalanpiirakoita. Mongoliaan tarvitsin viisumin, ja sen sainkin hankittua kätevästi Moskovassa. Minulla oli nimittäin venäjän kielen kesäkurssilta tuttu Suomen suurlähetystössä. Hänen avullaan pääsin lähetystön autolla Mongolian suurlähetystöön ja sain viisumin odottaessa. Suomalaisten lähetystövirkailijoiden kanssa ehdimme päivän mittaan vielä lounaalle National-hotellin ravintolaan.

Muuan lähetystöneuvos oli vielä vaivautunut suomaan minulle hetken, ikään kuin evästykseksi. Illaksi minut saatettiin Pekingiin saakka lähtevään junaan.

Kaivelen kertomustani muistin syövereistä. Kaikki muistiinpanoni tuolta matkalta ovat onnettomasti hukassa.

Juna oli täynnä Harkovasta Moskovan kautta kotiinsa palaavia mongoliopiskelijoita. Näin pääsin heti Mongolian taikapiiriin. Jouduin kolmen pojan kanssa samaan hyttiin, mikä tuntui vähän ahdistavalta, olisihan edessä melkein viikon yhteiselo. Viereisessä hytissä oli tyttöjä niin että pienten järjestelyjen jälkeen sainkin naispaikan. Ystävystyin Sarantuja-nimiseen tyttöön ja pääsin jopa käymään hänen kotonaan Ulaanbaatarissa. Yhteinen kielemme oli tietenkin venäjä. Kiinalaisen junan vaunupalvelija

Maaseutukierroksella Tsetserlegissä.

oli hyvin tarkka siisteydestä. Käytävän hienot itämaiset matot hän imuroi joka päivä ja järjesti myös hytteihin teetä ja keksejä. Ravintolavaunussa en muista käyneeni kuin kerran, kun sain tervetulleen lounaskutsun lähetystöneuvos Häkkäseltä ja hänen vaimoltaan. He olivat lomamatkalla Pekingiin. Tuskinpa mongoliopiskelijatkaan kävivät ravintolavaunussa, sillä heillä oli mukanaan eväitä, joista minäkin sain osani. Jo hieman hapantuneet karjalanpiirakkani puolestaan kelpasivat matkatovereilleni.

Matka ei tuntunut pitkältä, kun oli kiinnostavaa nuorta seuraa. Venäjän suuret joet ja Siperian kaupungit vilistivät ohi. Päivittäin oli yksi pitempi pysähdys, jolloin saattoi vähän jaloitella, mutta usein juna silloin vaihtoi raidetta. Harvoin uskaltauduin vaunun viereltä edes postilaatikolle. Monen päivän liikkumattomuus oli kuitenkin puuduttavaa. Heinäkuun sää oli lämmin ja hytissä oli kuuma. Tytöt halusivat pitää ikkunan öisin auki, vaikka sieltä tuli

tavattomasti nokea sisään. Aamuisin naama oli noessa eikä se paljon puhdistunut kylmällä vedellä junan wc:ssä. Kun sitten monen päivän päästä pääsin hienon hotellini kylpyhuoneeseen, vastaanottajani joutui odottamaan kauan. Vasta sitten itseni puhtaaksi hinkattuani olin valmis edustamaan Suomi – Mongolia-Seuraa.

Isäntäni ja turvamieheni oli keski-ikäinen Mjagmjarzhav. Ensi töikseen hän kertoi käyneensä Suomessa 1950-luvulla painikilpailuissa. Painijalta vanttera kahden pienen lapsen isä näyttikin. Suomesta hän muisti erityisesti sen, miten lihakaupassa oli ihmetelty hänen muhkeita ostoksiaan. Tämä miellyttävä turvallisuuspalvelun työntekijä huolehti aikataulustani ja järjesti toiveeni mukaisesti vierailun Sarantujan sivistyneeseen kaupunkikotiin ja toisenkin tapaamisen matkatoverieni kanssa.

En enää tarkkaan muista tapahtumien järjestystä, mutta ohjelma oli tiivis. Oli suuri juhlakokous, jossa oli arvovaltaisia vieraita

Naadamin juhlayleisöä Ulaanbaatarin stadionilla.

ympäri maailmaa. Pidin kokouksessa valmistelemani puheen. Me ystävyysseurojen edustajat olimme omaa kastiamme. Tutustuin Romanian edustajaan, keski-ikäiseen naiseen, jolta sain hauskan rintakorun. Kuubasta saapunut ystävyysseuralainen, vanhempi älykköherra, kävi myöhemmin Suomessa ja vieraili vinttikämpässämme kaukana keskustasta. Suomesta oli myös tiedettä edustava kielitieteen professori. Suomen Neuvostoliiton-suurlähettiläs Björn-Olof Alholm ja lähetystösihteeri Rautio olivat viran puolesta lentäneet Ulaanbaatariin kansanvallankumouksen 50-vuotisjuhliin. Yhtenä iltana hotellilla söimme suomalaisia lihapullia, joita lähetystösihteeri oli tuonut matkalaukussaan. Minusta oli mukava puhua vaihteeksi suomea. Diplomaattipiireissä en sen enempää liikkunut.

Kansallisuuspäivän tai –päivien eli Naadamin juhlallisuudet Ulaanbaatarin stadionilla kaupungin ulkopuolella kestivät tuntikausia. Paahtavassa helteessä painittiin, ammuttiin jousella ja laukattiin hevosella. Painijoiden tanssahdukset ja haukkamaiset liitelyt tantereella ennen painiotteita olivat hauskaa katseltavaa. Turvamieheni pienet poika ja tytär olivat mukana ja tarttuivat luottavaisesti käteeni. Ulaanbaatarissa sain tutustua vielä Gandanin luostariin, jota silloin mainostettiin Mongolian ainoana toimivana luostarina.

Mongolian presidenttinä oli silloin Tsedenbal ja näin hänet ja hänen venäläissyntyisen vaimonsa juhlien aikana useammankin kerran. Olikohan jonkinlainen pioneerien tervehdys kaupungilla, kun Neuvostoliiton ulkoministeri Kosygin oli yhtäkkiä edessäni ja kätteli minua samalla tutkivasti katsoen silmiin. Virallinen valokuvaaja seurasi kutsuvieraita, ja pois lähtiessäni sain mukaani nipun kuvia. Joitakin on säilynyt, mutta tekninen laatu ei ole kehuttava. DDR:n ystävyysvaltuuskuntaan kuului vankka vanhempien miesten joukko. He olivat matkatovereitani, kun suuntasimme maaseutukierrokselle Tsetserlegin kaupunkiin keski-Mongoliaan. Niin vain kävi, että elämäni ensimmäisellä lentomatkalla istuin 30-paikkaisessa neuvostoliittolaiskoneessa aika peloissani. Kiitorataa ei ollut, kone laskeutui ruohoarolle. Ihan tavallista Mongoliassa. Tsetserleg oli maastoltaan kumpuilevaa, heinikossa näkyi värikkäitä kukkatäpliä ja Mongolian avara taivas sinersi korkealla. Meidät tutustutettiin maalaiselämään. Jurtassa saimme maistella auringossa kuivattua arul-juustoa ja juoda hapatettua tammanmaitoa airakia eli kumissia. Koululaiset kukittivat meidät harvinaiset vieraat. Majapaikkamme oli upouusi betonista rakennettu hotelli. Illan jo pimennyttyä pakahduin yksinäisyyteen. Pari kyyneltä vierähti, olin niin kaukana. Mutta eipä aikaakaan kun

huoneeni puhelin pirahti. Saksalaisukot, jo hieman maistissa, kaipasivat iltaseuraa. Saivat toivoa turhaan.

Yhtenä päivänä pääsin ostoksille Ulaanbaatarin ainoaan tavarataloon. Halusin ehdottomasti päästä eroon pienestä matkakassastani ja tiesin mitä halusin. Nahkasaappaat, ne minun oli saatava, ja mongolien tyypillinen suoralinjainen mekko deli. Tumman syklaaminpunainen brokaditerein somistettu vaate löytyi helposti. Asuun kuuluu aina silkkikankainen kaistale vyöksi. Valitsin mielestäni kauniin tummansinisen, mutta seuraavana päivänä hankin vaaleanvihreän, joka oli hotellin kerroshoitajan mielestä oikeamman värinen. Hän jopa ompeli minulle vyökaistaleet yhteen. Näissä tamineissa sitten lähdin kotimatkalle ja olin varsinainen kummajainen Mongolian rajalla.

Paluumatkalla juna oli täynnä 13 – 14-vuotiaita mongolilapsia, jotka olivat menossa

Artekin pioneerileirille Mustanmeren rannalle. He olivat varmaankin ikäluokkansa parhaimmistoa, sillä Artek oli eliittipaikka Neuvostoliiton ja ystävyysmaiden nuorille. Hyttitovereinani oli kolme herttaista tyttöä. Tytöt eivät osanneet paljonkaan venäjää, joten kommunikoimme etupäässä hymyillä ja eleillä. Tein muistiinpanoja lehtiööni ja siitä syntyi sellainen väärinkäsitys, että olen kirjailija. Kauempaakin vaunusta lapset kävivät kurkkimassa oviaukossa. Yhden tytön matkaeväänä oli kokonainen jänis, johon oli pistelty valkosipulin kynsiä. Hyvältä maistui. Mongolia jäi sydämeeni. Olen palannut sinne vielä kaksi kertaa, vuonna 1993 ja 1999. Varsinkin 90-luvulla ystävyysseuratoiminnassa tapahtui. Paljon oli mongolivieraita, kaksi suurta mongolitaiteen näyttelyä, konsertteja. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Kirjoittajan isäntä-turvamies Mjagmjarzhav lapsineen kansallispäivän juhlilla.

Muistoja Suomi-MongoliaSeura -taipaleeltani antti RuotsaLa

En muista enää milloin, miten ja miksi liityin SuomiMongolia-Seuraan. Olin esitelmöinyt seuran tilaisuudessa 1995 ja ensimmäinen kirjoitukseni Suurvaltakauden mongolien uskonnollinen suvaitsevaisuus on ollut jäsenlehdessä 1/1997. Heti seuraavassa numerossa oli kokoamani bibliografia suomeksi julkaistusta mongoleja koskevasta kirjallisuudesta. Olinpa saanut ympättyä siihen kaunokirjallisuutta ja sarjakuvaakin. Siitä lähtien, lähes neljännesvuosisadan, olen kirjoittanut säännöllisesti jäsenlehteemme. Luultavasti noina vuosina liityin seuraan.

Olinko saanut herätteen seurasta tuolloiselta Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksen amanuenssilta Harry Halénilta vai oliko joku seurasta ottanut yhteyttä? Muistan ainakin Anneli Anderssonin, johon Ronnykin viittaa kirjoituksessaan. Vuonna 1997 seuran puheenjohtajana toimi Jertta Ratia ja johtokunnan jäsenenä Ronny Rönnqvist, jotka ovat edelleen mukana. Olin jo yleisen historian

lisensiaatti työlläni (1993), joka käsitteli keskiajan Euroopan ja suurvaltakauden mongolien välisiä yhteyksiä. Miksi liityin näin myöhäisessä vaiheessa?

Jo tuolloin jäsenlehti ilmestyi kahdesti vuodessa. Sitä ennenkin se oli ollut olemassa, mutta yleensä vain tiedotteen muodossa. Painoasu oli pitkään vaatimaton. Vuonna 2012 mukaan tuli kuitenkin taittajaksi ammattigraafikko Sauli Heikkilä, muun muassa Kansanmusiikki-lehden päätoimittaja ja Suomen kurkkulaulajat ry:n puheenjohtaja. Lehti sai värilliset kannet, paperilaatu parani ja vuoden 2019 kakkosnumerosta lähtien lehdestä on tullut kokonaan värillinen.

Hieno painoasu ja taitto, kiitos Saulin, on innostanut meitä kirjoittajia todella paljon.

Jäsenlehti on ollut aivan olennainen osa seuraa varmasti alusta lähtien. Se on yhdistänyt

ihmisiä ja tilaajien jäsenmaksut ovat mahdollistaneet toiminnan eli erityisesti lehden julkaisun. On saavutus, että pienellä joukolla lehti on saatu yleensä aina aikaiseksi. Onneksi, epätoivon hetkilläkin, pelastukseksi on jostain ilmaantunut usein uusi kirjoittaja.

Liityin johtokunnan jäseneksi vasta vuonna 2012. Aikaa myöten ymmärsin, että myös minun on otettava vastuuta, sillä tällaisessa palkattomassa kansalaistoiminnassa on aina puutetta tekijöistä. Erityisesti olen oppinut arvostamaan uutteria puheenjohtajiamme, tietenkin kirjoittajia ja sellaisiakin henkilöitä kuin henkilörekisterin ylläpitäjiä, lehden postittajia sekä taloudenhoitajia. Kaikkien panosta on tarvittu.

Löysin opiskeluaikana vanhempieni kotoa lapsuudenaikaisen kansioni, johon olin koonnut mm. intiaanin- ja mongolinkielisiäkin sanoja kuten Turakina, Kujuki, Mönke, Timur Oljaitu, Kiptšaki ja tietenkin Tšingiskaani. Olin poiminut ne pääosin alkujaan tanskalaisesta Ihmiskunnan ajantiedosta (1965, 835 s.), johon oli kirjattu maailmanhistorian tapahtumat vuosiluvuittain. Ennakoiko tämä tulevaa? On mahdollista, että intohimoni (preeria)intiaaneihin sai minut kiinnostumaan myös mongoli-hevospaimentolaisista, joista tuli yksi tutkimustyöni pääkohteista.

Vuonna 2001 julkistettiin väitöskirjani Europeans and Mongols in the Middle of the Thirteenth Century: Encountering the Other, jossa tarkastelin temaattisesti matkustamisen eri vaiheita Euroopasta Karakorumiin ja takaisin, osapuolten rituaalista kohtaamista, alkoholikulttuurien kohtaamista, diplomaattista kirjeenvaihtoa sekä sitä miten kerjäläisveljien (fransiskaanien ja dominikaanien) ajatusmaailma ilmeni lähteissä. Tuohon aikaan en ollut vielä käynyt Mongoliassa, en ollut nähnyt sen aroja ja vuoria enkä edes elävää mongolia – paitsi suomalaistuneen, hienon ja mukavan taiteilijagraafikon Budbazarin Batbilegin.

Vuonna 2002 Suomen Akatemia kustansi kongressi-matkani Ulaanbaatariin. Kokemus oli uskomaton. Tapasin tutkijoita kaikkialta maailmasta, tietenkin myös mongolialaisia ja jäin omilla rahoillani vielä kuukaudeksi Mongoliaan. Koin Gobin autiomaan, näin Erdene Zuun buddhalaisluostarin ja Karakorumin rauniot. Sittemmin olen ollut vielä kaksi kertaa

kongressissa Ulaanbaatarissa ja jäänyt aina sen jälkeen maahan hieman pitemmäksi aikaa. Vuosisatoja eri muodoissaan vaikuttaneella mongolien imperiumilla on ollut maailmanhistoriallinen merkitys. Siksi suurvaltakauden mongoleja ja heidän imperiumiaan tutkitaan eri näkökulmista kaikkialla maailmassa ja on monia aihepiirille omistettuja tieteellisiä aikakauskirjoja.

Olen ollut seurassa ns. tutkijajäsen – enkä suinkaan ainoana. On kuitenkin tärkeätä, että tutkijat eivät ota kansalaisjärjestöjä, ystävyysseuroja haltuunsa. Tunnen monia seuran jäseniä ja Mongolian-ystäviä rakennusmiehistä ja sosiaalivirkailijoista professoreihin. Kaikki ovat tervetulleita mukaan seuran toimintaan, kirjoittajiksi ja johtokuntaan. Tämä on rikkaus. Seurassa on ollut lukuisia ihmisiä, osa jo edesmenneitä, joita on ollut todella ilo ja etuoikeus tuntea. Nyt harmaahapsisena eläkeläisenä tulen toimimaan seurassamme varmasti lopun elämääni.

Esitelmöimässä Suomi-Mongolia-Seuran järjestämässä Mongolialaisen taiteen myyntinäyttelyssä Helsingissä v. 1995.

Miten minusta

tuli SMS-seuran jäsen

Suomi-Mongolia -seura, joka nyt on saavuttanut kunnioitettavan 50 vuoden ikäpylvään, on ystävyysseurojen joukossa varsin pieni yhdistys. Mutta niin ovat myös molemmat maat, eivätkä yhteyksiä maiden välillä tästä ja monista muista syistä voida väittää kovinkaan vilkkaiksi. Miksi sitten tällainen yhdistys? Yhdistyksen alkuhistoriasta kerrotaan toisissa artikkeleissa tässä lehdessä. Niin kuin monen muunkin ystävyysyhdistyksen kohdalla, syy miksi liitytään yhdistykseen, on useimmiten vierailu kohdemaassa.

Halutaan sen jälkeen lisätä omaa tietämystä asianomaisesta maasta tai pitää siihen jonkinlainen, ehkä nostalginen yhteys. Näin kävi aikanaan ainakin allekirjoittaneelle.

Vuonna 1987 alettiin Finnairin liikesuunnittelussa valmistella uuden kaukoreitin avaamista Pekingiin. Reittivaihtoehtoina tuli silloin esille reititys yli Mongolian – se oli lyhin reitti Suomesta päin. Ongelmana oli ainoastaan, ettei mikään länsimainen yhtiö ollut lentänyt reittilentoja Mongolian yli. Lennot Eu-

roopasta käyttivät eteläisempää reittiä. Mitään kokemuksia Mongolian ilmatilassa lentämisestä ei siis ollut saatavilla. Mutta silloinen Finnairin pääjohtaja Gunnar Korhonen oli ennakkoluuloton: ”Lähtekää pojat Mongoliaan tutkimaan asiaa!” Niinpä lähdimme toukokuussa 1988 neljän miehen porukalla matkaan. Valtuus-

Ronny Rönnqvist

Pirjo-Liisa Karhumaa (vas.) , Antti Ruotsala, Lea Loiri, Leena Maija Hurme, Jertta Ratia, Ronny Rönnqvist ja Leena Mutanen vuosikokouksessa Jertan kotona 2015.

kuntaan kuului myös PR-mies Seppo Sarlund, jolla piti olla hyvät idän suhteet. Välilaskun jälkeen Moskovassa jatkettiin MIAT Mongolian Airlinesin TU-154 koneella Novosibirskin kautta Ulaanbaatariin. Matka taittui mukavasti TU154 koneen ensimmäisessä luokassa ja ruoka oli erinomaista. Siinä maistettiin ensimmäistä kertaa mongolialalaista vodkaa.

Itse neuvotteluissa ei tällä ensimmäisellä vierailulla juuri edistytty, olihan se luonteeltaan enemmän ”fact finding mission”. Tutkittiin myös Ulaanbaatarin lentokentän käyttömahdollisuuksia varakenttänä. Eräänä vaikeutena ylilento-oikeuksien saamiseksi osoittautui mongolialaisen osapuolen royalty-vaatimus ylilennoista, venäläiseen tapaan. Mutta muuten vieraanvaraisuus oli suurta, vaikka vastapuoli kyllä oli hieman ”huuli pyöreänä” vierailumme johdosta. Olimmehan ensimmäisenä länsimaisena lentoyhtiönä liikkeellä tässä asiassa. Oppaan kanssa kierrettiin ympäri Ulaanbaataria. Vaikka neuvostoarkkitehtuurin leimaama kaupunki muuten antoi varsin synkän vaikutelman, niin ympäröivä luonto ja esimerkiksi Gandantegchinlen temppelialue herättivät mielenkiintoa maata kohtaan. Muutama lahjakirjakin tuli mukaan laukkuun paluumatkalla ja palattuani Suomeen päätin hankkia hieman lisää kirjallisuutta Mongoliasta. Näin tästä ensimmäisestä reissusta alkoi mielenkiinto Mongoliaan, joka on jatkunut tähän päivään saakka. Taisi siinä sitten muutama vuosi kulua, kunnes kerran tuli pääkonttorissa juteltua Mongoliasta erään kollegan kanssa ja hän mainitsi tuntevansa Anneli Anderssonin, joka kuulemma puuhasi jonkinlaisessa Mongolia-seurassa. Otin siis yhteyttä Anneliin, sain lisätietoja ja liityin yhdistyksen jäseneksi. Jertta Ratia toimi muistaakseni tuolloin seuran puheenjohtajana. Ja miten ollakaan, kohta istuin SMS-seuran johtokunnassa!

Lennot Pekingiin päästiin kyllä aloittamaan vuonna 1988 tilapäisluvin, mutta lopullinen sopimus vaati vielä monta kokousta, sekä Ulaan-

baatarissa, Moskovassa että Helsingissä. Sinä aikana Mongoliassakin ehti tapahtua paljon Neuvostoliiton romahduksen seurauksena.

Näillä matkoilla Mongoliaan voimistui minulle tunne, että meillä suomalaisilla ja mongoleilla on jotakin yhteistä – kenties kaukainen sukulaisuus. Tuntui jotenkin kuin olisi kotona Mongoliassa, niin erilaista kuin siellä olikin.

Stalinin seurassa vuonna 1988. Vasemmalta Jussi Nuoramo, Seppo Sarlund ja kirjoittaja.

Seppo Rinne (vas.), Ronny Rönnqvist, Lea Loiri ja Päivi Collander johtokunnan impromptukokouksessa 2007.

Vuosien kuluessa on kirjoja Mongoliasta, maan historiasta ja kulttuurista kertynyt kirjastooni kolmatta hyllymetriä ja jonkin verran on tullut

Mongoliasta kirjoitettuakin. Nykyään tietoja maasta saa netin kautta paljon helpommin kuin silloin alkuaikoina, mutta kyllä painetut lähteet edelleen ovat poikaa!

Viitaten tämän kirjoituksen alkuun niin voidaan tietenkin kysyä, että onko tällaisella yhdistyksellä tänä päivänä enää virkaa? Tietoja

Mongoliasta saa hetkessä netistä napin painalluksella. Ihmisillä tuntuu olevan niin kiire tai muita harrastuksia, ettei yhdistystoiminnalle tunnu löytyvän aikaa. Kun aktiiviporukka on

hyvin pieni, niin tapahtumiakin on työlästä järjestää. Eipä Mongoliastakaan viime vuosina ole ollut vierailuja tai näyttelyitä tarjolla. Yhdistyksen alkuaikoina niitä kyllä oli jonkin verran. Mutta ehkä ei sellaisille tilaisuuksille tänä päivänä enää ole tarvetta? Kuitenkin seura on saavuttanut kunniakkaan 50 vuoden iän ja jollei muuten niin ainakin perintö kenties velvoittaa pitämään yhdistystä hengissä. Lähinnä olemme johtokunnassa keskittyneet jatkamaan SMS-jäsenlehden julkaisemista kaksi kertaa vuodessa. Tuloksena tästä pyrkimyksestä teillä on nyt kädessänne tämä Suomi – Mongolia –seuran jäsenlehden juhlanumero.

Lääkintöneuvos Vilho Kivikangas (vas.), suurlähettiläs Tsolmon, Hannu Tomminen ja Ronny Rönnqvist Jertan luona 1997.

Puheenjohtaja Tsingis-kaanin jäljillä 1989.

Matti Kähönen (vas.), Jertta Ratia, Pirjo-Liisa Karhumaa, Seppo Rinne, Lea Loiri ja Eeva-Riitta Karhula johtokunnan kokouksessa kulttuurikeskus Caisassa 2011.

Sisä-Mongolian kiinalaistaminen kiihtyy

Kiinan kansantasavaltaan kuuluva Sisä-Mongolia tuli yllättäen kansainvälisen uutisoinnin aiheeksi syyskuun alussa, kun koulut alkoivat ja kävi ilmi, että Kiinan keskushallitus oli alkanut toteuttaa kouluopetuksessa uutta aggressiivista kielipolitiikkaa.

Sisä-Mongolian mongoleilla on tähän asti ollut omat mongolinkieliset koulunsa, joissa opiskelu on sujunut äidinkielellä alakoulutasolta korkeakouluun asti. Tosin ylimmän tason korkeakoulutusta on annettu Höhhotissa sijaitsevassa Sisä-Mongolian yliopistossa ainoastaan muutamilla aloilla, joihin ovat kuuluneet paitsi mongolin kielen, kirjallisuuden ja historian tutkimus myös mongoleille tärkeä karjanjalostustiede. Mutta ammattikorkeakoulutasoisia opintoja on voinut harjoittaa ja tutkintoja suorittaa mongolin kielellä monilla muillakin aloilla, muun muassa insinööri- ja lääketieteiden alalla sekä opettajankoulutuksessa.

Uutisoinnin kohteeksi Sisä-Mongolian koulupolitiikka tuli ennen kaikkea siksi, että kouluikäisten lasten vanhemmat nousivat vastarintaan. Koulujen alueilla ja virastojen edustoilla on ollut suuriakin mielenosoituksia, ja melkoinen osa kouluikäisistä lapsista on jäänyt pois koulusta. Mongolit ovat myös protestoineet eroamalla – mutta monia on myös erotettu – julkisista tehtävistä, ja epätoivoisia protesti-itsemurhiakin on alkanut esiintyä. On myös löytynyt aktivisteja, jotka ovat ryhtyneet jatkamaan lasten opettamista mongolin kielellä kotioloissa tai nopeasti pystyyn pannuissa epävirallisissa kouluissa. Vanhemmat uskovat, ja aivan oikein, että jos kouluopetus alakoulutasolta alkaen kiinalaistetaan, myöskään ylempien tasojen mongolinkielisellä koulutuksella ei ole

Äidinkieli kasvoissa: nuoren sisämongolilaisen aktivistin poskissa lukee mongolilaisella kirjoituksella eke kele eli nykymongolin ääntämyksen mukaan eh hel ”äidin kieli”.

tulevaisuutta. Kielen mukana katoaa Kiinan mongolien koko sivistyspohja.

Sisä-Mongolian mongolien huolen omasta kielestään voi siis hyvin ymmärtää. Jo muutama vuosi sitten Kiinan elinikäinen hallitsija Xi Jinping ilmoitti, että kaikkien “kiinalaisten” tulee

oppia puhumaan yhtenäistä kiinan yleiskieltä. Xi Jinping on tässä myös omalla asiallaan, sillä hänen väitetään olevan ensimmäinen

Kiinan kansantasavallan johtaja, joka puhuu norminmukaista mandariinikiinaa – aikaisemmat johtajat, varsinkin Mao Zedong ja Deng Xiaoping, tarvitsivat tulkkeja tullakseen ymmärretyiksi oman kotimaakuntansa ulkopuolella. Mutta Xi Jinping haluaa kiinalaistaa myös ne “kiinalaiset”, jotka äidinkielinään puhuvat aivan muita kuin kiinansukuisia kieliä, siis esimerkiksi tiibettiä, uiguuria tai mongolia, joilla kaikilla on myös kiinasta poikkeava kirjoitusjärjestelmä.

Sisä-Mongolian mongolit ovat jo kauan kasvavalla pelolla seuranneet niitä toimia, joihin Kiinan keskushallitus on ryhtynyt Tiibetin ja Itä-Turkestanin (Sinkiangin) alueilla. Sekä tiibettiläisiltä että uiguureilta äidinkielinen kouluopetus on jo ehditty lakkauttaa kokonaan, ja varsinkin uiguureja on suljettu massiivisiin “uudelleenkoulutusleireihin”, joiden tarkoitus

on kasvattaa heidän “isänmaallista” henkeään, mikä käytännössä tarkoittaa heidän kielensä ja kulttuurinsa tuhoamista. On ollut vain ajan kysymys, milloin tämä politiikka ulottuu myös Sisä-Mongoliaan ja muille Kiinan hallitsemille mongolialueille. Mongolit ovat kuitenkin Kiinan keskushallitukselle vaikeampi kohde kuin tiibettiläiset ja uiguurit, sillä mongolien koulutustaso on Kiinan korkeimpia. Lisäksi mongoleilla on Kiinan ulkopuolella oma valtio, Mongolia – entinen Ulko-Mongolia.

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että Sisä-Mongoliassa puhutaan samaa kieltä kuin Mongoliassa. Vain Gobin autiomaa, historiallinen asema ja murre-erot erottavat nämä alueet toisistaan. Ulko-Mongolian onnena oli joutua Venäjän vaikutuspiiirin jo 1800-luvulta lähtien. Vaikka manchujen imperiumi, johon Kiina yhtenä osana kuului, hallitsi myös UlkoMongoliaa, kiinalaisten läsnäolo jäi vähäiseksi, ja “verisen” paroni von Ungern-Sternbergin intervention aikana (1921) Ulko-Mongoliasta

Mielenosoitus Sisä-Mongolian mongolien äidinkielisen opetuksen puolesta Ulan-Batorissa syyskuussa 2020. Kuva: AFP.

eliminoitiin viimeisetkin kiinalaiset. Sisä-Mongolialla olisi tuolloin vielä ollut mahdollisuus liittyä yhtenäiseen Mongolian valtioon, mutta Kiinan uuden tasavallan vahvistuminen sekä Neuvostoliiton ja Japanin kasvava intressiristiriita estivät tämän. Viimeinen yritys itsenäisen Sisä-Mongolian perustamiseksi tehtiin Japanin tuella, mutta tuolloin perustettu valtio, kiinalaiselta nimeltään Mengjiang eli “Raja-Mongolia”, jäi lyhytikäiseksi (1939-1945).

Kiina sinetöi otteensa Sisä-Mongoliasta Kulttuurivallankumouksen aikana (19671976), jolloin alueelle siirrettiin miljoonia uusia kiinalaisia. Samalla alkoi mongolien ensimmäinen kansanmurha, jolloin mongolit, mukaan lukien Kiinan kommunistipuolueen mongolilaiset jäsenet, joutuivat systemaattisten massavainojen ja puhdistusten uhreiksi. Mongolin kieli oli käytännössä kielletty koko Kulttuurivallankumouksen ajan. Se elpyi kuitenkin nopeasti, ja Kiinan ansiona on voinut pitää sitä, että mongolit Kiinassa ovat saaneet säilyttää vanhan historiallisen kirjoitusjärjestelmänsä. Nyt alkanut kiinalaistamisaalto uhkaa kuitenkin viedä pohjan myös mongolien kirjalliselta kulttuurilta. Onkin alettu puhua uudesta, kulttuurisesta kansanmurhasta, johon liittyy myös kielenmurha.

Kiinan keskushallitus esittelee luonnollisesti Sisä-Mongolian koulutusuudistuksen ulospäin hyvin myönteisessä valossa: se tapahtuu modernin kaksikielisyysperiaatteen (“bilingual education”) pohjalta, ja nimellisenä päämääränä on, että mongolit oppisivat sekä kiinan yleiskieltä että äidinkieltään. Tämän päämäärän takana on kuitenkin huonosti naamioitu tavoite kiinankielistää kaikki Kiinan mongolit, sillä valtaosa koulutunneista, mukaan lukien kaikki tärkeimmät oppiaineet, tulevat olemaan kiinankielisiä jo alimmalta tasolta alkaen. Lisäksi on tosiasia, että Kiinan mongolit ovat jo nykyään kaksikielisiä ja puhuvat sujuvasti myös kiinaa. Tavoitteena on siis poistaa heiltä oman

äidinkielen taito ja sen mukana viimeisetkin separatismin ajatukset.

On odotettavissa, että Kiinan kansantasavalta saa Sisä-Mongoliassa, kuten kaikkialla muuallakin, tahtonsa läpi. Kiinan taloudellinen ja poliittinen painoarvo on globaalisti jo niin suuri, että mikään valtio ei halua uhrata Kiinasuhteitaan mongolien takia – eihän Tiibetin ja Itä-Turkestanin kohtalokaan ole nostattanut muita kuin epävirallisia myötätunnon osoituksia. Erityisasemassa on tietysti Mongolia, maa, joka elää jatkuvan Kiinan uhan alla ja jonka tulevaisuus riippuu täysin siitä, kuinka hyvin se onnistuu varmistamaan Venäjän, Japanin, Euroopan ja Yhdysvaltojen tuen itsenäisyydelleen. Mongolian mongoleille Sisä-Mongolia on varoittava esimerkki. Mongolian edellinen presidentti Elbegdorj onkin jo ottanut voimakkaasti kantaa Kiinan toimia vastaan.

Aiheesta enemmän:

https://madeinchinajournal.com/2020/08/30/bilingualeducation-in-inner-mongolia-an-explainer/ http://www.smhric.org (Southern Mongolian Human Rights Information Center)

https://www.youtube.com/user/ovormongolmin/videos https://www.youtube.com/watch?v=qNS94Qg7o2A (Elbegdorjin kannanotto)

Mongolei Online, InfoMongolia ja muista lähteistä kokosi Ronny Rönnqvist

Mongolian uutisista saksittua

Pandemian vaikutukset

Mongoliassa

Mongolian hallitus on suhtautunut vakavasti korona-pandemiaan. Mongolian kansalaisia on ympäri maailmaa lennätetty kotiin ja maassa on määrätty varotoimenpiteitä pandemian takia. Yhteensä 23000 Mongolian kansalaista on tähän mennessä kuljetettu kotiin. Ravintoloiden aukioloaikoja on säännelty ja kouluja suljettu kuten muuallakin maailmassa. Kasvomaskien käyttö on ollut pakollista julkisissa sisätiloissa. Siksi tartuntoja maassa on ollut suhteellisen vähän, syyskuun loppuun mennessä 313, kaikki ulkomailta tuotuja. Pandemiaan liitetyistä kuolemantapauksista on toistaiseksi vältytty.

Monia kesällä yleensä järjestettäviä suurtapahtumia on peruttu tai vietetty pienemmissä puitteissa. Vuoden 2020 Naadam-juhla pidettiin 10-13. heinäkuuta ympäri maata, mutta vain rajoitetusti. Ulaanbaatarin Naadam-juhla, joka tavallisesti on keskusstadionilla, oli tällä kertaa ”13. vuosisadan Kompleksi” -nimisessä paikassa, 90 kilometrin päässä Ulaanbaatarista. Kaikki Naadam-juhlaan liittyvät lajit vietiin läpi, mutta katsojia oli rajoitetusti ja ulkomaalaiset katsojat loistivat tällä kertaa poissaolollaan.

Uskonnollinen Khuree Tsam -tanssitapahtuma pidettiin Battsagaan-temppelin edustalla. Katsojia pyydettiin mieluimmin seuraamaan tapahtumaa television välityksellä kuin paikan päällä. Sen sijaan uskonnollinen, yleensä elokuussa pidettävä Danshig Naadam -juhla peruutettiin pandemian takia kokonaan.

Kaikki tämä on tietenkin tehnyt suuren loven Mongolian turismielinkeinoon. Turistien lukumäärä tammikuun ja elokuun välisenä

aikana väheni 92% ja tappiot olivat luokkaa 400 miljoonaa dollaria. Turistien kato on ollut samaa luokkaa kuin muuallakin Aasian ja Tyynen meren alueilla.

Ympäristön suojelua

Ulaanbaatarissa

Ulaanbaatarin kaupunkihallinto päätti 12. toukokuuta tehdä kaupungin tunnetun Chojin-lam -temppelin ympäristön autovapaaksi. Tästä lähtien läheiset kadut ovat vain jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käytössä. Tämän ”Blue Skies Towerin” läheisyydessä sijaitsevan, silloisen luostarin perusti Mongoliaa tuolloin hallinnut uskonnollinen ja maallinen johtaja, lama Bogd Gegeen (VIII Jebtsundamba khutukhtu, 1869-1924), joka myös tunnetaan nimellä Bogd Khaan. Tarkoitus on tällä tavalla suojata temppelirakennukset saastuneen ilman aiheuttamilta vaurioilta.

Bogd Khaan -puisto avattu

Syyskuun 24. päivänä avattiin Ulaanbaatarissa sijaitsevan Bogd-Khaan museon yhteydessä noin 1,4 hehtaarin kokoinen muistopuisto.

Bogd-Khaan museo sijaitsee Bogd-Gegeenin entisessä talvipalatsissa (”Vihreä palatsi”), Tulajoen eteläpuolella. Puistossa paljastettiin 4,3 metrin korkuinen Bogd-Khaania esittävä patsas ja tilaisuuteen osallistui ministeripresidentti U. Khurelsukh, joka juhlapuheessaan korosti mongolialaisten kulttuuri- ja uskontoperinteiden säilyttämisen tärkeyttä. Tulossa ovat myös talvipalatsin kohta alkavat entisöimistyöt.

Paluu perinteiseen

mongolialaiseen kirjoitustapaan

Perinteisen mongolialaisen kirjoitustavan uudelleen virallistaminen on ollut taas esillä. Jo vuosia sitten on tehty päätöksiä neuvostoajalta peräisin olevien kyrillisten kirjainten poistamisesta, mutta asia ei ole oikein edistynyt. Nyt hallitus esitti 18. maaliskuuta toimenpidesuunnitelman, joka hyväksyttiin 11. syyskuuta. Päätöksen mukaan perinteinen kirjoitustapa syrjäyttäisi kyrillisen kirjoituksen vuoteen 2025 mennessä. Ensin se tapahtuisi sähköisissä medioissa. Vuoteen 2024 mennessä kaikkien medioiden pitäisi julkaista kirjoituksiaan molemmilla aakkosilla. Samalla tehostettaisiin vanhan kirjoitustavan opettamista kouluissa.

Kiinalaisten Sisä-Mongoliassa määräämät toimenpiteet sikäläisten koulujen mongolin kielen opetusta vastaan, ovat Mongoliassa herättäneet uutta mielenkiintoa perinteistä mongolialaista kirjoitustapaa kohtaan. SisäMongoliassa asuvat noin 6 miljoonaa mon-

golia ovat nimittäin tähän saakka jatkuvasti käyttäneet vanhaa kirjoitustapaa. Mongoliassa ollaan siis syystä huolestuneita, että Kiinan toimenpiteet tähtäävät tämän mongolialaisen kirjoitusperinteen hävittämiseen.

Saksalaista sotilaskoulutusta Mongoliassa

Saksalla on tunnetusti hyvät ja perinteiset suhteet Mongoliaan. Muiden avustushankkeidensa ohessa Saksa on jo 10 vuoden ajan antanut koulutusapuaan Mongolian puolustusvoimille. Mongolia taas on aktiivisesti osallistunut sotilaallisissa avustusoperaatioissaan ulkomailla, lähinnä NATO:n ”Mission Resolute Support in Afghanistan” -operaatioon. Afganistanissa mongolialainen osasto toimii Masar-i-Sharifin läheisyydessä sijaitsevan Saksan Camp Marmal -leirin suojajoukkueena.

Viime kesänä 25 kouluttajaa Saksan Gebirgsjägerbrigade 23:sta antoivat vuoristojääkärikoulutusta mongolialaiselle vuoristojääkäripataljoona 331:n sotilaille. Ohjelma tulee jatkumaan vuoteen 2022. Taistelu- ja ammuntakoulutus tapahtui Ulaanbaatarin lähellä olevassa leirissä sekä vuoristokoulutus Gorchi-Terljin kansallispuiston lähettyvillä. Opetus toteutuu saksalaisen käytännön mukaisesti ja saksalaisin varustein. Molempien maiden vuoristojääkäreitä yhdistää Saksan vuoristojääkäreitten Edelweiss-symboli, joka on kotoisin Keski-Aasian ylänkömaisemista.