Suomi-Mongolia-seura_Jasenlehti_1_2014

Suomi – Mongolia-Seura ry.

Samfundet Finland – Mongoliet rf.

JÄSENLEHTI 1/2014

Suomi – Mongolia-Seura ry.

SÄÄNTÖMÄÄRÄINEN VUOSIKOKOUS 2014

Aika: maanantaina 19.5. 2014 klo 18.00

Paikka: Uudenmaankatu 31 F 25, Helsinki (Jertta Ratia-Kähönen,) 1. krs pihan puolella. Jollei ovikoodi tiedossa soittakaa numeroon 040 5929 177)

ESITYSLISTA

1. Kokouksen avaus

2. Kokouksen järjestäytyminen: valitaan

puheenjohtaja

kokouksen sihteeri

kaksi pöytäkirjan tarkastajaa

kaksi ääntenlaskijaa

3. Kokouksen laillisuuden ja päätösvaltaisuuden toteaminen

4. Esityslistan hyväksyminen kokouksen työjärjestykseksi

5. Yhdistyksen vuoden 2013 vuosikertomuksen hyväksyminen

6. Yhdistyksen vuoden 2013 tilien ja toiminnantarkastajan lausunnon esittäminen. Tilinpäätöksen hyväksyminen sekä tili- ja vastuuvapauden myöntäminen johtokunnalle ja taloudenhoitajalle

7. Jäsenmaksun suuruudesta sekä jäsenmaksun maksuajasta päättäminen

8. Toimintasuunnitelman ja talousarvion hyväksyminen vuodelle 2014

9. Johtokunnan jäsenten valitseminen.

10. Yhdistyksen toiminnantarkastajan ja hänen varamiehensä valinta vuoden 2014 tilejä ja hallintoa tarkastamaan

11. Muut johtokunnan tai jäsenten esittämät asiat

12. Kokouksen päättäminen

Suomi – Mongolia-Seura ry.

c/o Lea Loiri, Urkupillintie 6 H 201, 00420

HELSINKI

jäsenmaksu 12 €, yhteisöjäseniltä 35 €

OP 578007-20358535

www.suomi-mongolia-seura.fi

s-posti suomi.mongolia.seura@gmail.com

Facebook-ryhmä Suomi-Mongolia-Seura

Jäsenlehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa.

Taitto: Sauli Heikkilä

Etu- ja takakannen kuvat ja tämän sivun kuva Hosoon FB-sivulta. Hosoo on Saksassa asuva kurkkulaulaja, joka järjestää kesäisin kurkkulauluopintomatkan Mongoliaan. Lisätietoja www.hosoo.de.

Saatteeksi

Liityin Suomi-Mongolia-Seuran jäseneksi 1980-luvulla ja siitä lähtien olen kirjoitellut jäsenlehteemme. Viime vuonna minusta tuli myös johtokunnan jäsen. Kuluvana vuonna minut pyydettiin yhdysvaltalaisen Mongolian Studies -lehden toimituskuntaan. Kyseessä on American Mongolia Societyn tieteellinen julkaisu, jota toimitetaan Bloomingtonin yliopiston yhteydessä Indianassa. Kyseessä on tietenkin suuri luottamuksenosoitus, mutta voin vakuuttaa että suhteeni omaan kotoiseen SM-seuraamme ja omaan jäsenjulkaisuumme on paljon tunnepitoisempi. Olen kolmen vuosikymmenen varrella nähnyt, kuinka pyyteetöntä työtä seuramme puuhanaiset ja -miehet ovat tehneet ja kuinka tärkeätä tuo työ on ollut. Erityisesti olen oppinut arvostamaan seuramme puheenjohtajia, jotka ovat kantaneet aina päävastuun. Nykyinen puheenjohtajamme on uuttera Rönny

Rönnqvist ja entisiä puheenjohtajia nykyisessä johtokunnassa ovat Jertta Ratia ja

Seppo Rinne

Seurallemme on ensi arvoisen tärkeätä, että jäsenjulkaisu ilmestyy kahdesti vuodessa. Sen palstat ovat avoinna jokaiselle Mongolian-ystävälle. Siis kaikki mukaan! Tietäisiköhän kukaan mongolialaisia vitsejä? Niitä lähetettäessä on kuitenkin syytä muistaa, että lehtemme on koko perheen julkaisu.

Seuramme nuorison edustaja ehdotti minulle jäsentemme yhteishengen nostattamiseksi sekä uusien jäsenten hankkimiseksi, että seuralle teetettäisiin oma t-paita. Loistava ajatus. Johtokuntaamme kuuluu kuvataiteilija ja meillä on julkaisumme taittajana erinomainen graafikko. Miten olisi? Terassikesä on tulossa!

Suomi-Mongolia-Seura ry:n johtokunnan puolesta, Antti Ruotsala

Kuva liittyy seuraavan sivun artikkeliin Beatrix Bulstrodesta.

Ronny Rönnqvist

Beatrix Bulstrode - rohkea nainen Mongoliassa

Suomi-Mongolia-Seuran lehdessä on aika ajoin julkaistu tunnettujen tutkimusmatkailijoiden tai Mongolian tutkijoiden lyhytelämäkertoja. Näistä mainittakoon muun muassa Frans A. Larson, Henning Haslund-Christensen ja Hermann Consten. Toisaalta omat sankarimme tällä alalla, Gustaf Ramstedt, Johannes Granö ja Sakari Pälsi, eivät muistaakseni vielä ole päässeet lehtemme palstoille, mutta he ovatkin lukijoille jo muutenkin varsin tuttuja. Tällä kertaa kertomuksen kohteena ei kuitenkaan ole tutkimusmatkailija tai tutkija, vaan utelias ja seikkailunhaluinen varhainen matkailija, ja vieläpä nainen.

Sisä-Mongoliassa

Englantilainen Mary Beatrix Bulstrode syntyi pastori Robert ja Eliza Nunnsin runsaslukuiseen perheeseen 8.8.1869 ja meni vuonna

1891 naimisiin lääkäri Herbert Bulstroden kanssa. Beatrixilla oli seikkailijan verta suonissaan, ja hän matkusti paljon Euroopassa ja vieraili Kanadassakin. Aviomiehen kuoltua

vuonna 1911 hän kuitenkin päätti suunnata matkansa kauemmaksi – Kiinaan. Vuonna

1912 hän lähti yksin matkaan. Ensi töikseen hän matkusti sampaanissa ylös Jangtsejokea.

Nähtyään kaikki Pekingin ihmeet hänen teki mieli lähteä katsomaan Kiinan-muuria. Huhtikuussa 1913 hän lähti maanteitse kohti Kalganin kaupunkia. Matkalla hän vieraili muun muassa Ming-keisarien haudoilla ja eräissä temppeleissä. Hän olisi halunnut edetä länteen

Sisä-Mongoliaan, mutta juuri tuolloin oli hyvin vaarallista liikkua noilla seuduilla sisällissodan runtelemassa Kiinassa. Lisäksi alueella liikkui paljon vihamielisiä hunghus-rosvokoplia. Kukaan Kalganissa ei näyttänyt olevan kiinnostunut liittymään hänen matkakumppanikseen. Oikea onnenpotku kohtasi häntä, kun suomalainen lähetyssaarnaaja (a Finnish missionary) oli samaan aikaan matkalla SisäMongoliaan ja ehdotti matkakumppanuutta.

Niinpä Beatrix Bulstrode osti kiinalaiset vaunut

ja ponin sekä vuokrasi kiinalaisen avustajan. Muutama sukulainenkin kyllä liittyi seuraan kiinalaiseen tapaan. Tämä pieni karavaani lähti liikkeelle kohti Ta-Bol-nimistä paikkaa1. Beatrix Bulstrode kertoo kirjassaan A Tour in Mongolia kaikista niistä vaivoista, jotka kohtasivat tuon ajan Mongolian-matkailijoita. Epämukavaa matkustamista, likaisia yöpymispaikkoja ja epäluotettavia kiinalaisia riitti. Ja tietenkin tuo alituinen rosvojoukkojen läsnäolo. Koskaan ei voinut peseytyä tai vaihtaa vaatteita, ja nukkuessa täytyi aina pitää revolveri valmiina tyynyn alla. Lisäksi yksinäistä naismatkustajaa ihmeteltiin ja väheksyttiin. Usein häntä uskottiin vasta, kun hän oli ottanut revolverinsa esiin. Mongolian alueelle siirryttäessä tilanne parani. Jurtat olivat mukavia yöpymispaikkoja, ja Bulstrode sai kädestä pitäen tutustua mongolilaisiin tapoihin ja perinteisiin. Hän osallistui jopa susien metsästykseen. Koko matkan ajan suomalainen lähetyssaarnaaja oli suureksi avuksi, ja Bulstrode kiittää kirjassaan monesti tätä ystävällistä henkilöä. Valitettavasti ei tiedetä, kuka tämä suomalainen oli. Hänen nimeään ei mainita kirjassa kertaakaan. Toisaalta ei ole

1 Tämä paikka tunnetaan myös nimellä Tabo-ol. F. A. Larsson oli muutamia vuosia aikaisemmin perustanut sinne hevosfarmin ja sen läheisyydessä, HallongOsso nimisessä paikassa, toimi ruotsalaisten ylläpitämä lähetysasema.

poissuljettua että kyseessä olisikin ollut ruotsalainen lähetyssaarnaaja matkalla ruotsalaiseen lähetysasemaan.

Urgaan

Muutaman viikon kuluttua Bulstrode palasi yksin Kalganiin ja sieltä edelleen Pekingiin, mutta häntä halutti tutustua vielä paremmin mongoleihin, päämääränä Urga (nyk. Ulaanbaatar). Sisällissodan tilanne oli kuitenkin sellainen, ettei Britannian lähetystö katsonut voivansa myöntää hänelle matkustuslupaa. Silloin taas onni potkaisi. Lähetystössä hän tapasi erään henkilön, jolla oli samat aikeet. Hän oli Kiinan tullissa toimiva tarkastaja Edward Manico Gull, joka halusi lähteä Urgaan katsomaan omin silmin, mitä siellä tapahtui. Bulstrode ja Gullp päättivät lyödä hynttyynsä yhteen ja lähteä lupaa hakematta Urgaan pohjoista reittiä pitkin. Tästä herra Gullista tuli sitten muutama vuosi myöhemmin Beatrix Bulstroden aviomies. Tehtyään asianmukaiset valmistelut, pariskunta lähti vaivihkaa matkaan rautateitse Mukdenin

ja Harbinin kautta päämääränä Venäjän maaperällä sijaitseva Verhneudinsk (nyk. Ulan-Ude)

Baikalin itäpuolella. Koska pariskunnalla ei ollut virallisia lupia, piti muun muassa yksi osiin purettu kivääri, Mauser-pistooli ja Coltrevolveri salakuljettaa matkatavaraan kätkettyinä. No, kaikki meni hyvin ja Verhneudinskista matka jatkui jokilaiva Rabatkalla Selengaa pitkin kohti Ust-Kjahtaa. Satamasta ajettiin tarantassissa (ilman jousitusta) Troitskosavskin rajakaupungin kautta Mongolian puoleiseen Kjahtaan. Sieltä pariskunta onnistui vuokraamaan venäläisen troikan vetämän nelipyöräisen tarantassin ja kyytimiehen, joka lupasi kuljettaa heidät Urgaan.

Matkan varrella heitä auttoivat ystävälliset kasakat, jotka kovasti ihmettelivät pientä seuruetta. Päästyään vihdoin Urgaan he saivat majoituksen kiinalaiskorttelista Maimachenistä ystävällisen norjalaissyntyisen kauppiaan luota. Tämä ja eräs saksalainen olivat venäläisten kauppiaiden ohella Urgan ainoat eurooppalaiset asukkaat. Jotta Bulstrode pystyisi liikkumaan kaupungissa, oli tietenkin vuokrattava hevonen.

Kukaan mongolialainen, saati sitten eurooppalainen, ei liikkunut kaupungissa jalan. Kirjassaan Bulstrode kertoo Urgan temppeleistä, värikkäästä katukuvasta ja verenhimoisista koiralaumoista, jotka tekevät kaupungin pimeän aikaan vaaralliseksi. Eräs nähtävyys oli tietenkin juuri valmistunut Gandantegchinlen temppelialueen Dzanraiseg-rakennus, jossa oli ”yksi maailman suurimmista buddhan patsaista”. Bulstroden mielestä Urgan halha-mongolit erosivat edukseen Sisä-Mongolian chakar-mongoleista. Hän ihaili erityisesti mongolinaisten taiteellisesti koristeltuja vaatteita ja hiuslaitteita.

Koska Bulstrode saapui Urgaan heinäkuun alussa, hän osui juuri silloin järjestettävään suureen Tsam Haren -juhlaan. Siihen kuului suuren Maidari-temppelin edessä järjestetyt pyhät tsam-tanssit. Bulstrode pääsi myös näkemään kaikkien mongolialaisten suuresti kunnioittaman Bogdo-kaanin (VIII Jebtsundamba khutukhtu), Mongolian hengellisen ja maallisen johtajan. Juhliin kuuluivat myös värikkäät jousiammunta-, paini- ja hevoskilpailut, joten kyseessä saattoi olla paikallinen Naadam-juhla, vaikka Bulstrode ei mainitse tapahtumaa sillä nimellä.

Vierailunsa lopulla Bulstrode pääsi venäläissuhteiden kautta tutustumaan Urgan pahamaineiseen vankilaan. Paikka oli moninkertaisen paaluaidan ympäröimä, ja tavalliset mongolialai-

set pysyivät yleensä kaukana siitä. Varsinainen vankila muodostui kuudesta, osittain maahan kaivetusta luolasta, joissa oli keskimäärin 30 puista arkkua. Onnettomien vankien ainoa yhteys ulkomaailmaan oli arkun sivuun avattu pieni reikä, josta ruokaa pari kertaa päivässä työnnettiin sisään. Vankeja ei koskaan päästetty ulos. Haju luolissa oli sietämätön ja valoa tuli ainoastaan silloin kun vanginvartija avasi oven. Siellä oli tosiaan maanpäällinen helvetti, ja Bulstrode oli huojentunut päästyään sieltä pois.

Bulstrode palasi Kjahtan ja Verhneudinskin kautta Venäjälle, mistä hän jatkoi matkaa Trans-Siperian rautatietä Pietariin ja sieltä edelleen laivalla, mahdollisesti Helsingin kautta, Lontooseen. Siellä hän vuoden 1914 alussa ryhtyi kirjoittamaan kokemuksistaan Kiinassa ja Mongoliassa. Ennen kuin A Tour in Mongolia ehti valmistua, 1. maailmansota tuli väliin. Näin ollen kirja ilmestyi vasta vuonna 1920. Kirjassa on monia Bulstroden itsensä ottamia mielenkiintoisia valokuvia. Beatrix Gull, jolla nimellä hänet tunnetaan avioitumisen jälkeen, ei näytä sittemmin matkustaneen ainakaan kovin eksoottisiin paikkoihin. Hän kuoli Surreyssä vuonna 1951.

Beatrix Bulstroden teos A Tour in Mongolia on kokonaisuudessa luettavissa osoitteessa: http:// digital.library.upenn.edu/women/bulstrode/

Ronny Rönnqvist

Mongolian uutisista saksittua

Vanha kirjoitus kunniaan

Mongolian kulttuuri-, urheilu- ja liikuntaministeriö on vahvistanut presidentti Ts. Elbegdorjin aikaisemman aloitteen ottaa taas vanha uiguurikirjoitus käyttöön. Heinäkuusta 2011 lähtien presidenttiviraston, Suuren huraalin ja hallituksen virallinen sisäinen kirjeenvaihto on käytävä sekä kyrillisin kirjaimin että uiguurikielellä. Viime vuoden syyskuun 1. päivästä lähtien kaikkien ministeriöiden virkamiesten on osattava sujuvasti lukea ja kirjoittaa vanhaa kirjoitusta. Nämä taidot testattiin tammikuussa 2014, ja lisäoppia tarvitseville tarjottiin kursseja taitojen parantamiseksi. Kokeita valvoi mongolin kielen arvostettu asiantuntija, professori Sh. Choimaa.

Myös presidentti Elbegdorjin virallinen kotisivu on nyt luettavissa sekä kyrillisin kirjaimin että uiguurikirjoituksena. Sivuihin voi tutustua osoitteella www.president.mn sekä www.president.mn/mng (klassinen mongolikirjoitus)

Mongolin kieli Googleen

Vieraillessaan Mongoliassa vuonna 2011 Googlen johtaja Eric Schmidt lupasi liittää mongolin Googlen maksuttomaan käännöspalveluun.

Vuoden 2014 alusta mongoli sisällytettiin tähän palveluun 64. kielenä. Automaattinen käännös perustuu kuitenkin tilastolliseen eikä kieliopilliseen kyrillisten kirjainten analyysiin, joten täysin virheetön se ei voi olla. Suuri apu siitä kuitenkin on, mikäli haluaa tutustua internetissä mongoliksi kirjoitettuihin teksteihin. Siitä vaan kokeilemaan!

Lentoyhtiö MIAT Berliinin sijasta Frankfurtiin

Tulevana kesänä Mongolian kansallinen lentoyhtiö MIAT lentää Ulaanbaatarista Berliinin sijasta Frankfurtiin. MIAT on tähän saakka lentänyt useita vuosia Berliiniin. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat viime hetkessä. Maaliskuun 30. päivästä lähtien MIAT lentää nyt edelleen Berliiniin kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin, mutta Moskovan kautta. Lento operoidaan Boeing 737-800 -koneella. Uuteen kohteeseen Frankfurtiin lennetään niin ikään kahdesti viikossa, torstaisin ja sunnuntaisin, mutta nonstop-lentona. Lennot operoidaan Boeing 767-300ER -koneella.

Toinen lentouutinen kertoo, että verraten uusi mongolialainen lentoyhtiö, Hunnu Air, aloittaa lennot Ulaanbaatarin ja Pariisin välillä kesäkuussa 2014. Tähän saakka Hunnu Air on lentänyt kotimaan lentoja Fokker 50-koneilla sekä lentoja lähikohteisiin kuten Hongkongiin, Shanghaihin ja Manzhouliin. Yhtiöllä on nyt vuokrattuna kaksi Airbus A319-konetta näitä kansainvälisiä lentoja varten.

Mongolialaisten alkoholitottumukset

Kuten Suomessakin Mongoliassa on vakava alkoholiongelma. Vaikka viranomaiset ovat eri toimenpiteillä yrittäneet rajoittaa alkoholin kulutusta, vähennystä ei ole näkyvissä. Tästä on sekä terveydellisiä, taloudellisia että turvallisuuteen liittyviä haittoja. Viimeisten viiden vuoden

tilastojen mukaan 20,9 % kaikista rangaistuksista ja 22,6 % kaikista kuolemaan johtaneista tapauksista johtuivat alkoholin nauttimisesta. Mongolian tilastokeskuksen mukaan jokainen mongoli kulutti vuodessa 9,2, litraa arhin (votkan) voimakkuutta vastaavia alkoholijuomia.

Tähän ei ole laskettu laittomasti valmistettuja tai ulkomailta salakuljetettuja juomia. WHO:n kriteereiden mukaan 15- 65 -vuotiaista miehistä 4,3 % ja naisista 1,8 % voidaan katsoa alkoholisteiksi. Vähentääkseen kulutusta viranomaiset ovat vuosina 2012 – 2013 peruuttaneet valmistuslisenssejä, joista 31 koskee arhia, 25 muita alkoholijuomia ja 15 viiniä ja olutta. Monissa aimageissa (lääneissä) ei ole tästä syystä yhtään alkoholijuomia tuottavaa yritystä.

Luistelua Tšingis-kaanin aukiolla

Tänä talvena on päässyt luistelemaan Tšingiskaanin aukiolle. Kaupunginhallitus päätti rakentaa kaupunkilaisia varten kaksi luistinrataa aukion eteläpäätyyn. Ratojen yhteydessä oli pukeutumistiloja, pikaruokala ja paikat katsojia varten. Yhden tunnin hinta oli 1000 tugrikia, ja radat olivat auki klo 10.00-24.00.

Vuoden 2013 karjan laskenta

Kansallisen tilastokeskuksen mukaan Mongoliassa oli joulukuussa 2013 yhteensä 45 075 700

karjaeläintä, mikä oli 10,2% enemmän kun

edellisenä vuonna. Näistä oli:

nautakarjaa 2,9 milj.

hevosia 2,6 milj.

lampaita 39,2 milj.

kameleja 0,3 milj.

Teollisuus- ja maatalousministeriön laskelmien mukaan Mongolian arot pystyisivät elättämään yli 70 miljoonaa eläintä. Mongoliaan on viime

vuosina myös tuotu ulkomailta lähinnä nautakarjaa parantamaan kotimaista eläinkantaa.

Alkutalvi oli Mongoliassa lämpimämpi kuin edellisinä vuosina, joten ankara zud kovine pakkasineen ja lumisateineen ei tänä vuonna verottanut karjaa.

Kilpailukieltoja

Edellisessä SMS:n lehdessä kerrottiin, että Mongoliassa on alettu kiinnittää huomiota perinteisten hevoskilpailujen turvallisuuteen. Nuoret osanottajat ovat näissä kilpailuissa enemmistönä. Joka vuosi suuri määrä kilpailuihin osallistuvia lapsia loukkaantuu. Siksi esimerkiksi Uvsin aimagissa on kuluvana talvena nuorten ratsastuskilpailut turvallisuussyistä kokonaan kielletty. Tästä syystä Hevoskilpailuvalmentajat ja karjanpitäjät -niminen järjestö on noussut takajaloilleen. Se pelkää, että Kulttuuri-, urheilu- ja turismiministeriön uudet ohjeet tekevät lopun tästä perinteisestä urheilumuodosta. ”Ehkä amerikkalaiset lapset eivät osaa ratsastaa tai pelkäävät hevosia, mutta mongolialaiset lapset varttuvat pienestä pitäen hevosten parissa ja istuvat turvallisesti satulassa”, järjestön edustajat argumentoivat. Kuinka ollakaan, kulttuuriministerin aviomies on amerikkalainen!

Ulaanbaatarissa rakennetaan

Lähelle vanhaa lentokenttää Khan-Uuulin kaupunginosaan on rakenteilla uusi asuntoalue. Tammikuun lopussa ensimmäiset 567 perhettä saivat avaimet uusiin asuntoihinsa. Alueen valmistuttua siellä on 28 tornitaloa, joihin mahtuu 1764 perhettä. Lisäksi alueelle rakennetaan lämmitetyt maanalaiset parkkipaikat 425 autolle, leikkikenttiä, viheralueita ja palvelupisteitä. Ministeripresidentti N. Altankhuyag mainitsi avajaispuheessaan muun muassa, että ”ei ole mitään mitä me mongolit

emme pystyisi toteuttamaan, mikäli meillä vain on yhteinen päämäärä”.

Ulaanbaatarin uusi lentokenttä

Ulaanbaatarin uuden lentokentän rakennustyöt etenevät hyvää vauhtia. Projekti lähti käyntiin vuonna 2008, ja varsinaiset rakennustyöt aloitettiin toukokuussa 2013. Uusi lentokenttä sijaitsee Sergelen sumissa, 52 kilometrin päässä Ulaanbaatarin keskustasta. Lentokenttä on ensi vaiheessa suunniteltu vastaanottamaan 3 milj. matkustajaa vuodessa, mutta voidaan laajentaa palvelemaan jopa 12 milj. matkustajaa. Tällä hetkellä vanhaa Tšingis-kaanin lentokenttää käyttää keskimäärin 900 000 matkustajaa vuodessa. Lentokentälle tulee kaksi 3 600 metrin kiitorataa, jotka pystyvät vastaanottamaan kaikkia nyt käytössä olevia lentokoneita. Terminaalirakennuksessa on ensi vaiheessa kuusi matkustajasiltaa. Kenttä pidetään avoinna 24 tuntia vuorokaudessa, riippumatta sääolosuhteista. Yhteydet lentokentän ja keskustan välillä tullaan hoitamaan etupäässä rautateitse. Lentokentän yhteyteen rakennetaan uusi kaupunki 100 000 asukkaalle. Lentokenttä, jonka projektinimi on ”New Ulaanbaatar International Airport” (NUBIA), rakennetaan suurelta osin japanilaisella lainarahalla, ja rakennustöistä vastaa pääosin Mitsubishi-Chiyoda Joint Venture (MCJV) -yhtymä.

Mongolia panostaa Saksaan

Berliinin kansainväliset matkailumessut (InternationaleTurismusbörse Berlin eli ITB) pidettiin 5. – 9. maaliskuuta. ITB vastaa Helsingissä joka vuoden tammikuussa pidettäviä matkamessuja, mutta on kooltaan paljon laajempi.

Tänä vuonna tapahtumaan osallistui 10 147 matkailuyrittäjää 189 maasta, eli enemmän kuin koskaan tapahtuman historiassa. Mongolia oli edustettuna suurehkolla osastolla, johon osallistui erikokoisia alan yrityksiä, etujoukossa tietysti lentoyhtiö MIAT sekä matkailujärjestö Zuulchin. Messuilla nähtiin myös mongolialaisia mannekiineja niin perinteisissä kuin nykymuodinkin mukaisissa asuissa sekä mongolialaisia muusikoita. Tapahtuman tämänvuotinen kohdemaa oli Meksiko. Vuoden 2015 viralliseksi kohdemaaksi on valittu Mongolia. Tuolloin Mongolian edustus tulee olemaan tosi näyttävä.

Mongolialla on nyt kolme sumo yokozunaa

Maaliskuun 24 päivänä 2014 Japanin Sumojärjestö virallisesti nimitti mongolialaisen sumotorin Kakuryuun yokozunaksi (suurmestariksi), mikä on korkein sumopainijan arvonimi. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hän jo toistamiseen Osakan Haru Bashoossa eli kevään suurturnajaisissa oli voittanut vastustajansa 14-1 pistesaldolla (yksi häviö). Näin hänestä tuli 71. yokuzuna Japanin sumon historiassa.

Kakuryu, jonka oikea nimi on Mangaljalav Anand, on syntynyt Mongoliassa 10.8.1985. Hän debytoi sumopainijana marraskuussa 2001. Kakuryu on näin ollen neljäs mongolialainen yokozuna japanilaisen sumon historiassa. Ensimmäinen oli kuuluisa Asashoryu (68.) joka on nyt eläkkeellä. Hakuhoon (69.) ja Harumafujin (70.) kanssa Kakuryu nyt muodostaa sumopainijoitten korkeinta tasoa Japanissa. Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Haru Bashoon osallistui 27 Mongoliasta peräisin olevaa sumotoria. Heistä yhdeksän paini korkeimmassa eli Makuuchi-sarjassa.

Bare House. Ulaanbaatar. At the Building Site

Uusi julkaisu vie kuvataiteen rakennustyömaalle

saaRa Hacklin

Mitä meille tapahtuu, kun matkustamme vieraaseen kulttuuriin? Millaista on työskennellä eurooppalais-mongolialaisessa taidehankkeessa? Tuore Bare House -julkaisu kääntää katseen rakennettuun ympäristöön ja avaa samalla uusia näkökulmia taiteen tekemisen prosesseihin.

Näennäisesti Bare House. Ulaanbaatar. At the Building Site -kirja vaikuttaa Zanabazaarin taidemuseossa Ulaanbaatarissa kesällä 2011 pidetyn kansainvälisen ryhmänäyttelyn näyttelyluettelolta. Kirjassa on mukana kuusi mongolialaista sekä kahdeksan eurooppalaista nykytaiteilijaa, joista kaksi, Oula Salokannel ja Annu Wilenius Suomesta. Tarkemmassa tarkastelussa kuitenkin paljastuu, että julkaisu on osa jo pitkään käynnissä ollutta taideprojektia: Bare House -projekti sai alkunsa lähes kymmenen vuotta sitten, kun kuvataiteilija Annu Wilenius matkusti ensi kerran Mongoliaan kesällä 2005 pitääkseen siellä ryhmänäyttelyn. Tämä matka- ja näyttelyprojekti, jolle myös tämän tekstin kirjoittaja osallistui, synnytti uusia kontakteja ja ajatuksen laajemmasta yhteistyöstä mongolialaisten taiteilijoiden kanssa. Sen varhaisvaihe nähtiin Keravan ja Rovaniemen taidemuseoissa Mongolia: Havainto ja utopia -näyttelyssä (2008).

Vuodesta 2007 Wilenius on tehnyt taiteellista tohtorintutkintoa Aalto-yliopiston Taiteen laitokselle. Ensimmäisen Mongolian matkan jälkeen hän on ollut mukana järjestämässä useita näyttelyitä ja työskentelyjaksoja Porissa, Rotterdamissa ja Ulaanbaatarissa. Nämä kaikki ovat osa hänen pian valmistuvaa taiteellista tohtorintutkintoaan. Bare House. Ulaanbaatar. At the Building Site kokoaa yhteen kokemuksia ja teoksia taiteilijoilta,

jotka ovat osallistuneet hankkeeseen sen eri vaiheissa. Aikaisempi versio Mongolian näyttelystä on nähty Porin taidemuseossa kesällä 2010.

Asumisesta ja asettautumisesta

Teoksen nimi viittaa taloon ja rakentamiseen. Bare house kääntyy paljaaksi, miksei myös alastomaksi taloksi. Näyttelyn teoksissa huomio kiinnittyykin rakennettuun ympäristöön. Mutta talo toimii myös metaforana. Se kysyy asumisen ja asettautumisen rajoja: Mikä riittää kodiksi? Kuinka vieras muuttuu tutuksi? Millaisia asioita jäämme kaipaamme? Entä miten käytännöt siirtyvät kulttuurista toiseen?

Kirjan alaotsikko At the Building Site viittaa rakennustyömaahan. Tämä on osuvaa, sillä Mongolia ja Ulaanbaatar on monessa mielessä rakennustyömaata. Kirjan johdantoesseessä Annu Wilenius kirjoittaakin, miten Mongolia on yhden ihmiskunnan rajuimman muutoksen

äärellä. Entinen köyhä Neuvostoliiton satelliittivaltio on muuttunut kaivosteollisuuden kultakaivokseksi – kirjaimellisesti. Kullan lisäksi kaivetaan myös hiiltä, kuparia ja uraania. Mutta, kuten Wileniuksen johdantoessee ja kirjan päättävä valokuvaessee osoittavat, rakennustyömaa ei ole ainoastaan Mongolia tai rakennettu ympäristö, vaan tuo työmaa viittaa kohti kokijaa itseään. Näyttelyhankkeen ytimessä ovatkin siirtymät ja kulttuuriset kohtaamiset, erilaisten kulttuurien ja käytänteiden muodostama sulatusuuni, joka tapahtuu meissä jokaisessa. Sillä samalla kun ihminen ajattelee rakentavansa ympäristöään, tuo ympäristö tulee rakentaneeksi myös ihmistä itseään.

Luonnosta, energiasta, kohtaamisesta

Millaisia teoksia taiteilijat sitten tekivät? Luettelo paitsi kokoaa yhteen teoksia, myös paljastaa kiinnostavasti taiteilijoiden omia kokemuksia työskentelystä eri kulttuurissa. Juuri näistä siirtymistä syntyykin ajatuksia muutoksen, vieraan ympäristön tai ajattelutavan kohtaamisesta. Tekstien kautta avautuukin Wileniuksen johdantoesseessä kuvaama ajatus omasta itsestä rakennustyömaana.

Moni teoksista kommentoi energiankulutusta ja sitä kautta ihmisen luontosuhdetta. Näkökulmat vaihtelevat mielenkiintoisella tavalla – erityisesti mongolialaisten taiteilijoiden työskentelyssä näkyy buddhalaisuuden vaikutus. Sedbazarin Ganzug kirjoittaa kokemuksestaan

Rotterdamin residenssissä, jossa pääsi vierailemaan tuulimyllyssä. Tuulimyllyn jauhamat jauhot kuvastivat Ganzugille ihmisen ja luonnon saumatonta suhdetta. Tämä vierailu innoitti Ganzugia käyttämään teoksissaan jauhoja – ja myöhemmin myös tuulta. Tekstissä hän kuvaa, miten toteutti omalla kotiseudullaan LänsiMongolian vuorilla, Zavkhanissa, performanssin paperista tehdyistä pienoistuulimyllyistä. Myös Dugarsuren Batkholboo pohtii kiertokulkua ja sitä, miten maa ja ympäristö muuttuu energiaksi. Hänen teoksensa materiaalina on lehmänuloste. Aletta de Jong ei päässyt matkustamaan Ulaanbaatarissa järjestettävään näyttelyyn – hän onkin ainoa taiteilijoista, joka ei ole käynyt Mongoliassa (mutta on kuitenkin työskennellyt Porissa). De Jongin teos jäi muun työryhmän rakennettavaksi. Julkaisu näyttääkin osan kirjeenvaihdosta de Jongin ja Wileniuksen välillä, kun tämä ohjeisti työn rakentamisessa. Yksi haaste on ymmärtää, missä olosuhteissa työskennellään:

Ulaanbaatarin Naraan Tuul -torilla vieraillut voi kuvitella, millaista on metsästää lampaan nahkaa teosta varten tai yrittää saada käsiinsä yrttejä karuilta vuorilta ja aroilta lokakuun lopulla.

Taiteen tekemisen ehdoista ja kielestä

Paitsi rakennetun ympäristön, oman ja vieraan kokemisen teemoista, julkaisu kertoo konkreettisesti myös niistä taiteen materiaalisista ehdoista, joiden kanssa yhteistyöprojekti joutui koko ajan tekemisiin. Miten tehdä näyttely kontekstissa, jossa taiteen esittäminen perustuu yhä perinteiseen taidekäsitykseen ripustettavista tauluista ja jalustoille nostettavista veistoksista ja pystytysajaksi riittää vain yksi tunti?

Aasialaisen taiteen merkitys on ollut kansainvälisellä taidekentällä vahva jo pidempään. Esimerkiksi kiinalaisen taiteen rooli on ollut 1990-luvulta kasvava, mutta Mongoliaa tunnetaan huonosti, vaikka toki mongolialaisiakin

taiteilijoita on nähty biennaaleissa. Kirja tuokin

esiin kiinnostavasti taideprojektin genealogian, johon kuuluu myös kansainvälisten kontaktien verkosto. Wilenius on ollut mukana alusta asti ja hän on myös kutsunut mukaan taiteilijat. Tarkalle lukijalle käy ilmi, miten Zanabazaarin näyttelyssä mukana olleet taiteilijat ovat lähes kaikki olleet kukin vuorollaan työskentelemässä joko Porissa, Rotterdamissa tai Mongoliassa. Kiinnostavaa on kuitenkin lukea esimerkiksi P. Enkhboldin kuvausta siitä, miten hän päätyi Manchesteriin Aasialaisen taiteen triennaaliin, juuri aikaisemman Porissa järjestetyn Bare House -näyttelynsä ansiosta.

Pitkäkestoinen sitoutuminen on erityisen arvokasta tänä aikana, joka korostaa jatkuvaa uuden löytämistä. Kuitenkin juuri pitkäkestoinen sitoutuminen synnyttää kiinnostavaa vuoropuhelua eri taiteilijoiden välille, kun eri kulttuurisesta taustasta tulevat tekijät reflektoivat kokemuksiaan ja pääsevät kokeilemaan, mitä tapahtuu, kun jotain aihetta työstää pidempään. Mitä on ostaa jurtta Mongoliasta ja viedä se Rotterdamiin teokseksi? Entä mitä tapahtuu, kun tuon teoksen esittää taas Mongoliassa? Tai vastaavasti, miten mongolialainen taiteilija voi saada inspiraatiota työskentelyynsä Hollannissa kokemastaan – ja siirtää tämän kokemuksen Mongolian arolle. Vaihto ei ole vain yksisuuntaista.

Taidemaailmassa toimiminen herättää myös kysymyksen kielestä. Suomenkielisen tietokirjallisuuden julkaisemisesta ollaan oltu hiljattain syystä huolissaan, kun yliopisto kannustaa tutkijoita julkaisemaan kansainvälisillä foorumeilla

samalla kun kotimaiset kustantajat epäröivät tietokirjojen kustantamista kannattamattomina. Bare House ei kontribuoi suomenkieliseen tietokirjallisuuteen – julkaisu on kirjoitettu englanniksi ja mongoliksi. Sen sijaan kirja tekee kansainvälisen taidekentän saavutettavaksi monia mongolialaisia taiteilijoita sekä synnyttää käsitteitä monille nykytaiteen ja rakennetun ympäristön termeille, joille ei ymmärtääkseni ole vielä vakiintunutta mongolinkielistä käännöstä. Kirjan kääntäjät ovatkin tehneet valtavan työn kääntäessään taiteilijoiden tekstejä mongoliksi ja englanniksi. Voi vain toivoa, että työ kantaa hedelmää. Ylipäätään nykytaidetta käsittelevää kirjallisuutta on Mongoliassa lähes käsittämättömän vähän. Toinen kääntäjistä väitti ensimmäistä Bare house -teosta kolmanneksi lajissaan.

Lopuksi

Kokonaisuudessaan Bare House. Ulaanbaatar. At the Building Site -kirja on kiehtova läpileikkaus monipolvisesta näyttely- ja residenssiprojektista. Sen kiinnostavinta antia ovat henkilökohtaiset kuvaukset taiteellisesta työskentelystä, oivalluksista ja haasteista, joita taiteilijat kohtaavat. Julkaisua voi suositella kaikille Mongoliasta tai nykytaiteen ja rakennetun ympäristön teemoista kiinnostuneille.

Bare House. Ulaanbaatar. At the Building Site. Toim. Annu Wilenius, käännökset Enkhjargal Ganbat & Tsendpurev Tsegmid, kirja ja DVD, Aalto University Publications, 2014.

Ganzug Sedbasrin: Tuuli tuo viestit, osa installaatiosta, 2010.

Johannes Marignollilaisen matka keskiajan Aasiaan

1338–1353 oli keskiajan Euroopan ja Yuan-valtakunnan välisten yhteyksien huipentuma.

Läntisen kirkon lähetystyö mongolien perustamassa Yuandynastian (1271-1368) Kiinassa muodosti merkittävän osan eurooppalaisten ja mongolien keskiaikaisesta kanssakäymisestä.

Lähetystyö oli kuitenkin vain harvojen tiedossa ja katosi historian pimeyteen, josta se myöhemmin vähitellen nousi arkistolöytöjen myötä. 1600-luvun alussa löytyi kokoelma lähetyssaarnaajien kirjeitä Kiinasta, joiden avulla lähetystyön historian alkuvaihe saatiin rekonstruoitua. 1700-luvulla taas löytyi lähetystyön myöhemmän vaiheen kannalta merkittävin lähde, fransiskaani Johannes Marignollilaisen kirjoittama kertomus hänen

johtamansa paavillisen delegaation Aasianmatkasta 1338–1353. Matkan päämääränä oli Kiina, jonka viimeinen mongolikeisari Huizong (h. 1333–1368) ja hänen keisarillisessa armeijassaan palvelleet kristityt, iraanilaiset alaanit olivat ottaneet yhteyttä läntiseen kirkkoon aloittaakseen säännölliset diplomaattiset suhteet ja saadakseen Kiinan lähetyskentälle lisää fransiskaaneja. Matkansa aikana Johannes Marignollilainen teki läntisen maailman siihen

HenRik lampikoski

Eurooppalaisten tuoma hevonen on ainoa kiinalaisissa lähteissä mainittu Johannes Marignollilaisen Kiinan-vierailuun liittyvä seikka. Vierailun yhteydessä taiteilija Zhou Lang maalasi huomiota herättävästä hevosesta kuvan; sen tuoneet eurooppalaiset esitetään sitä vastoin ei-eksoottisina aasialaisina. (Ming-dynastian aikainen kopio alkuperäisestä maalauksesta; Palatsimuseo, Peking)

asti loistokkaimmat diplomaattiset vierailut eri mongolihallitsijoiden hoveihin, ja tämän lisäksi hän kävi paluumatkallaan useassa EteläAasian valtakunnassa. Johannes Marignollilaisen matkaa ja sen merkitystä on tutkittu verrattain vähän, mutta tästä huolimatta se on erittäin mielenkiintoinen osa keskiajan Aasian-diplomatian ja -lähetystyön historiaa.

Alaaniruhtinaiden ja keisari

Huizongin kirjeet

Keskiajan ensimmäinen läntinen Kiinan-lähetyssaarnaaja, fransiskaani Johannes Montecorvinolainen saapui Kiinaan vuonna 1294. Hän sai siellä kannattajikseen runsaasti Länsi-Aasiasta

Kiinaan muuttaneita itäisiä kristittyjä, etenkin

alaaneja ja armenialaisia. Vuonna 1313 Euroopasta saapui Johanneksen avuksi piispat Andreas

Perugialainen, Gerardus Albuin ja Peregrinus

Castellolainen, joiden avulla Johannes laajen-

si lähetystyötä Etelä-Kiinaan. Vuonna 1328, oltuaan Kiinassa 34 vuotta, Johannes kuoli. Hänen hautajaisiinsa tuli paljon väkeä, sekä kristittyjä että ei-kristittyjä, sillä Johannes oli kauan ollut sekä tuhansien itäisten kristittyjen hengellinen johtaja että latinalaisen maailman virallinen lähettiläs.

Johanneksen kuoltua oli löydettävä hänen tilalleen uusi johtaja läntisen kirkon itäiselle kirkkoprovinssille. Kaikki paavin vuonna 1307 lähettämät piispat Andreas Perugialaista lukuun ottamatta olivat kuitenkin jo kuolleet, ja Andreaskin kuoli vuonna 1332. Vuonna 1336 latinalaisia fransiskaaneja seuranneet alaanit päättivät lähettää kirjeen paaville pyytääkseen uutta johtajaa.

Alaanien latinaksi kirjoitettu kirje alkaa neljän alaaniruhtinaan nimellä (Futim Juens, Caticen Tungii, Gemboga Evenzi, Joannes Juckoy). Ensimmäisenä mainittu Futim Juens on todennäköisesti kiinalaisista lähteistä tun-

nettu Fuding, jonka maineikas suku Kiinassa polveutui Ögödei-kaanin (h. 1229–1241) kanssa muutamaa sukupolvea aikaisemmin liittoutuneesta alaanikuninkaasta Hanghusista. Muistakin ruhtinaista on erilaisia teorioita, sillä alaanijohtajia kyseiseltä aikakaudelta mainitaan kiinalaisissa lähteissä usein. Ruhtinaat vetosivat kirjeessään paaviin koko yhteisönsä puolesta, sillä Johannes Montecorvinolaisen kuoleman jälkeen alaaneilla ei ollut ollut johtajaa ja lohduttajaa. Alaanit olivat kuulleet, että paavi oli lähettänyt jonkun muun Johanneksen tilalle, mutta tämä ei ollut päässyt Kiinaan asti. Alaanit pyysivät paavia lähettämään uuden johtajan sekä avaamaan säännölliset diplomaattiset suhteet keisariin, sillä keisarin suosiosta olisi paljon hyötyä hänen alamaistensa sielujen pelastuksen ja kristinuskon kunnian kannalta, kun taas hänen epäsuosiostaan olisi paljon haittaa. Alaanit kertoivat paaville, että keisari oli jo esittänyt saman pyynnön useita kertoja kolmen tai neljän eri lähettilään välityksellä, mutta ei ollut saanut paavilta vastausta, ja tämä oli kristityille erittäin kiusallista. Keisari oli taas kohdellut kyseisiä lähettiläitä erittäin ystävällisesti ja avokätisesti. On epäselvää, keitä mainitut lähettiläät olivat, mutta jos Huizongia edeltäneiden hallitsijoiden tapaamat lähettiläät lasketaan mukaan, heihin lienee kuulunut ainakin fransiskaani Odoric Pordenonelainen, joka oli käynyt Kiinassa noin seitsemän vuotta aikaisemmin. Henkilö, jonka oli tarkoitus tulla Kiinaan arkkipiispaksi Johannes Montecorvinolaisen tilalle, oli eräs Nicolaus, jonka paavi Johannes XXII:n (h. 1316–1334) oli muutamia vuosia aikaisemmin

lähettänyt kohti Kiinaa.

Alaanien kirjeen yhteydessä oli lyhyt kirje

Yuan-keisari Huizongilta. Latinaksi kirjoitettu kirje alkaa sanoin ”Kaikkivaltiaan Jumalan [Taivaan] voimasta, keisarien keisarin [mongolien suurkaanin] käsky”. Keisari kertoi lähettävänsä erään Andreas Frankin (luultavasti latinalainen kauppias, joka myös saattoi olla kirjeen kääntäjä)

ja viidentoista muun henkilön paavin, kristittyjen herran, luo ”seitsemän meren” takaiseen Ranskaan, jotta säännölliset diplomaattisen suhteet saataisiin alkuun. Keisari pyysi paavilta siunauksia ja rukouksia sekä vastausta hänen palvelijoidensa, alaanien pyyntöön. Viimeiseksi keisari pyysi hevosia ja muita harvinaisuuksia lännestä; itämaisen käsityksen mukaan lännessä oli paljon legendaarisia olentoja ja esineitä, samalla tavalla kuin eurooppalaiset pitivät itää ihmeiden maana. Lähettämällä kirjeen paaville Huizong saattoi siis olla alaaneille mieliksi, edistää valtakuntansa diplomaattisia suhteita ja jopa saada eksoottisia lahjoja läntisiltä mailta.

Alaaniruhtinaiden ja Huizongin kirjeet saapuivat Avignoniin vuonna 1338 suurehkon, sekä eurooppalaisia että aasialaisia sisältävän ryhmän mukana. Läntisen kirkon johto oli aikaisemmin saanut muutamia kirjeitä Kiinassa toimivilta lähetyssaarnaajilta, jotka olivat pyytäneet apuvoimia lähetyskentälle, mutta nyt oli entistä ilmeisempää, että mongoli-imperiumin keskuksen maallinen valta toivoi huomattavasti läheisempiä suhteita läntiseen kristikuntaan. Vastaukseksi yhteydenottoon paavi Benedictus XII (h. 1334–1342) lähetti fransiskaaniryhmän Kiinan hoviin. Uutta arkkipiispaa paavi ei kuitenkaan nimittänyt, sillä saman vuoden kesäkuussa hän oli kirjoittanut Keski-Aasian

Tšagatain kaanikunnan hallitsijalle Changshille (h. 1335–1338) kirjeen, jossa hän oli sanonut kuulleensa, että virkaan jo nimitetty Nicolaus oli saanut hyvän vastaanoton Changshin luona. Paavi lienee olettanut, että Nicolaus ryhmineen olisi jo Kiinassa tai matkalla sinne, sillä Huizongin ja alaanien kirjeen kirjoitusajankohtana 1336 oli kulunut vain kolme vuotta Nicolauksen lähettämisestä 1333.

Uuden ryhmän johtajina mainitaan paavin kirjeessä teologian professori Nicolaus Bonet

Matka Aasian halki

sekä Nicolaus Molanolainen, Johannes Firenzeläinen (Marignollilainen) ja Gregorius Unkarilainen. Ryhmää johti todellisuudessa

Johannes Marignollilainen, sillä Nicolaus Bonet toimi muiden lähteiden mukaan jo vuodesta 1342 Maltan piispana. Lähteissä ei mainita ryhmän kokoa, mutta Johannes mainitsee, että heitä oli Kiinassa 32. Koska on todennäköistä, että osa kuoli matkan aikana, alussa heitä oli luultavasti ollut viitisenkymmentä.

Johannes Marignollilainen oli vaikutusvaltaisen firenzeläissuvun jäsen. Hän kuului kaupungissa sijaitsevaan Santa Crocen konventtiin, jossa hän työskenteli muun muassa kirjallisten teosten parissa. Johannes opetti myös Bolognan yliopistossa, joko ennen matkaansa tai sen jälkeen. Kyseessä oli siis oppinut fransiskaani, jonka kaltaisia henkilöitä läntisen kirkon johdon oli sopiva lähettää mongolihallitsijoiden hoveihin.

Ryhmä lähti Avignonista joulukuussa 1338 ja jäi Napoliin odottamaan Kiinasta tulleita lähettiläitä, jotka olivat viettäneet aikaa PohjoisItaliassa. Napolin kuningas Robert Anjoulainen (h. 1309–1343) oli kiinnostunut Kiinan-diplomatiasta ja lähetti ryhmän mukana kirjeen ja lahjoja. Ryhmä jatkoi keväällä 1339 Konstantinopoliin. Siellä paavin lähettiläät väittelivät Konstantinopolin patriarkan kanssa, ja Johannes Marignollilaisen käsityksen mukaan latinalaiset voittivat väittelyn ja saivat kreikkalaiset myöntämään olevansa skismaatikkoja. Ryhmä jatkoi Mustan meren yli Kultaiseen Ordaan, jossa se tapasi ”tartarien ensimmäisen keisarin” eli Uzbek-kaanin (h. 1313–1341). Uzbek otti seurueen ystävällisesti vastaan ja sai lähettiläiltä kirjeen ja useita lahjoja. On pantava merkille, että paavin lähettiläät valitsivat matkareitikseen Persian Ilkanaatin sijasta Kultaisen Ordan. 1330-luvun lopulla Ilkanaatissa vallitsi nimittäin täysi anarkia, mikä oli katkaissut aikaisemmin suositun kauppareitin Euroopan ja Keski-Aasian välillä. Ilkanaatin poliittinen kriisi oli kääntänyt eurooppalaisten katseet Kultaiseen Ordaan. Vaik-

ka Kultaisella Ordalla oli muslimihallitsija kuten mamelukkien sultanaatilla ja Ilkanaatillakin, sen hallitsija Uzbek oli hyvissä väleissä latinalaisten kanssa. Kiinan-lähetystyön alkuvaiheessa Ilkanaatti oli toiminut Kiinan ja Euroopan välisenä siltana, mutta sen maine Euroopassa oli kärsinyt ilkaanien islamisoitumisen ja kristittyjen vainojen myötä, kun taas perinteisesti aggressiivinen Kultainen Orda, jonka mongolit olivat hyökänneet Keski-Eurooppaan useita kertoja, näyttäytyi nyt luotettavampana liittolaisena.

Johannes Marignollilainen jatkoi Kultaisesta Ordasta Tšagatain kaanikuntaan, jonka pääkaupunkiin Almalikiin hän asettui saarnaamaan, kastamaan, rakentamaan kirkkoa ja hautaamaan seitsemän henkilöä, jotka olivat edellisenä vuonna (1339) kärsineet marttyyrikuoleman muslimien käsissä. Marttyyrit olivat yhtä kauppiasta lukuun ottamatta fransiskaaneja. Yksi fransiskaaneista oli intialainen, joka oli toiminut tulkkina. Johannes Marignollilainen ilmoittaa kaikkien nimet intialaista veljeä lukuun ottamatta, ja heihin ei kuulunut arkkipiispa Nicolausta. Fransiskaaniryhmä lienee siksi olettanut, että uusi arkkipiispa oli jo jatkanut itään.

Johannes Marignollilainen Kiinassa

Yuan-dynastian aikakirjojen mukaan ”Frankkien valtakunnasta” saapui Kiinaan vuonna 1342 lahjana iso, musta hevonen. Kiinalaiset lähteet eivät mainitse Johannes Marignollilaista tai muita lähettiläitä, mutta runo heidän tuomastaan hevosesta on säilynyt. Runosta päätellen hevosta pidettiin merkkinä siitä, että keisarin hyveellisyys sai vähemmän sivistyneet kansat tuomaan vapaaehtoisesti Kiinaan eksoottisia lahjoja. Johanneksen matkakertomuksenkin mukaan Huizong ilahtui suuresti nähdessään hevoset ja muut lahjat. Ryhmä saapui keisarin luo kantaen ristiä ja kynttilöitä ja laulaen Credo in unum Deum -hymniä, minkä jälkeen Johannes siunasi keisarin.

Johannes kertoo ryhmänsä tehneen neljän vuoden Kiinan-oleskelunsa aikana menestyksekästä lähetystyötä ja väitelleensä muiden uskontojen edustajien kanssa. Matkakertomus sisältää samaa kunnioitusta Yuan-valtakunnan suuruutta kohtaan kuin Marco Polon, Johannes Coralaisen ja Odoric Pordenonelaisen teokset, sillä tähän aikaan Kiina oli materiaaliselta kulttuuriltaan sekä Eurooppaa että islamilaista maailmaa edistyneempi.

Johannes Marignollilainen mainitsee pääkaupungin Dadun (Pekingin) fransiskaanit, näiden kirkot ja sen suosion, minkä keisari osoitti heille. Kiinassa on tässä vaiheessa kuitenkin täytynyt olla erittäin vähän lähetystyöntekijöitä jäljellä, sillä kaikki lähetyssaarnaajat, joista on säilynyt tietoa, olivat tähän mennessä joko kuolleet tai palanneet Eurooppaan. Kirkkoprovinssi oli rakennettu, mutta työntekijöistä oli pula.

Vastoin odotuksiaan Johannes ei tavoittanut paavin lähettämää arkkipiispa Nicolausta, ja nyt alaanien ja keisarin katseet kohdistuivat häneen itseensä. Huizong pyysi Johannesta ryhtymään uudeksi arkkipiispaksi. Ajatuksena oli, että ainakin osa paavin lähettämästä ryhmästä jäisi hoitamaan kirkkoprovinssia. Johannes kieltäytyi jäämästä, joten keisari pyysi sen sijaan, että Johannes palaisi ensin paavin luo ja sen jälkeen joko lähtisi uudestaan Kiinaan tai lähettäisi jonkun muun, joka voisi toimia piispana ”täysin valtuuksin”.

Herää kysymys, miksi Johannes ei halunnut jäädä. Voisi helposti olettaa hänen epäröineen, koska hänet oli nimitetty paavin lähettilääksi eikä piispaksi. Keisarin pyyntö, että Johannes kävisi ensin paavin puheilla, jotta Kiinaan saataisiin piispa, jolla olisi ”täydet valtuudet”, antaa vihjeen siitä, että Johannes oli sanonut keisarille olevansa vailla lupaa jäädä. Johanneksen ryhmän tehtävä ei ollut kuitenkaan alusta asti ollut puhtaasti diplomaattinen, minkä väittely Konstantinopolissa sekä saarnaaminen Almalikissa ja Kiinassa osoittavat, vaan Johannes

oli fransiskaanina yhtä paljon lähetystyöntekijä kuin diplomaatti. On todennäköistä, että Johannes päätti palata kotiin luottaen siihen, että lisävoimia saapuisi kuitenkin pian Euroopasta. On myös mahdollista, että osa Johanneksen ryhmästä jäi Kiinaan. Kunnes uusi arkkipiispa saataisiin Avignonista, jo Kiinassa olevat fransiskaanit voisivat hoitaa lähetystyötä omin päin, sillä tähän ei tarvittu erillistä lupaa. Johannes ei voinut tähän aikaan tietää, että hän jäisi Kiinan kirkkohistoriaan keskiajan viimeisenä Kiinaan asti päässeenä paavin lähettiläänä.

Paluu Eurooppaan ja matkakertomuksen ilmestyminen

Johannes oli saapunut Kiinaan maareittiä, mutta paluumatka oli tehtävä meriteitse, sillä Johannes sai kuulla sodan puhjenneen maareitin varrella. Johannes mainitsee käyneensä Etelä-Kiinassa, Intiassa, ”Saban kuningattaren” valtakunnassa (luultavasti Jaavan saarella, joka näihin aikoihin oli mahtavan Majapahitin kuningaskunnan keskus) sekä Ceylonilla, jossa Johannes kertoo löytäneensä paratiisin. Johannes kertoo paljon näkemistään seuduista, niiden rikkauksista, kulttuureista ja hallitsijoista. Ryhmä teki paluumatkan aikana jonkin verran lähetystyötä ja pystytti Intiassa muistomerkin matkoistaan. Johannes mainitsee myös tuomaskristityt, joita hän tapasi Intiassa.

Johannes palasi Lähi-idän kautta Eurooppaan vuonna 1353. Huizong ja muut mongolihallitsijat olivat lähettäneet runsaasti lahjoja paaville, mutta koska eräs hallitsija Ceylonilla oli ottanut nämä itselleen, Johannes palasi paavin luo vain Huizongin pyyntö mukanaan. Läntisen kirkon johdon reaktiosta retkikunnan paluuseen ei ole säilynyt lähteitä, ja on epävarmaa, missä määrin Johannes kertoi paaville ja kuurialle matkansa yksityiskohdista. Joka tapauksessa

Johannekselle myönnettiin Bisignanon piispan virka, mutta tämän hiippakunnan haltuun

ottamisen sijasta Johannes siirtyi Böömin kuninkaan, keisari Kaarle IV:n palvelukseen. Keisarin pääkaupungissa Prahassa Johannes sai tehtäväkseen kirjoittaa Böömin kronikan (Chronica Boemorum).

Johannes Marignollilaisen ryhmä oli viimeinen lähetystyöntekijöiden ryhmä, jonka tiedetään päässeen Kiinaan asti. Vuosina 1362 ja 1370 lähetetyt lähetyssaarnaajat eivät päässeet perille, ja koska Johannes Montecorvinolaiselle ei koskaan saatu seuraajaa, keskiajan Kiinanlähetystyö laantui entisestään. Lähetystyö ajankohtaistui uudelleen vasta 1500-luvulla, jolloin merireitin löytäneet eurooppalaiset tutkivat Aasiaa aikaisempaa systemaattisemmin. Keskiajan lähetystyö jäi täysin unohduksiin kunnes irlantilainen fransiskaani ja historioitsija Luke Wadding löysi osan siihen liittyneitä lähteitä 1600-luvun alkupuolella.

Johannes Marignollilaisen laatima Chronica Boemorum julkaistiin vuonna 1768. Tässä teoksessa oli kuitenkin merkillisiä osioita, jotka eivät ollenkaan liittyneet Böömin historiaan; ilmeni, että Johannes oli sisällyttänyt teokseen runsaasti tietoa Aasianmatkastaan ja sen aikana tekemistään havainnoista. J. G. Meinert kokosi Aasiaa koskevat osiot vuonna 1820, ja siitä lähtien Johannes Marignollilainen ei ole ollut vain muissa lähteissä mainittu nimi, vaan keskeisen lähteen

Kiinan viimeinen mongolihallitsija Yuan Huizong (Toghun Temür, h. 1333–1368) otti hallintokautensa alussa yhteyttä läntiseen kirkkoon käynnistääkseen aikaisempaa säännöllisemmät diplomaattiset yhteydet.

kirjoittaja, joka ansaitsee näkyvän paikan idän ja lännen kanssakäymisen sekä keskiajan Aasianmatkailun historiassa.

Englanninkielinen käännös Johannes Marignollilaisen kertomuksesta löytyy helpoiten osoitteesta http://depts.washington.edu/silkroad/texts/marignolli.html.

Tuvalaisen kurkkulaulun mestarin Radik Tyulyushin soolokeikka ja työpajoja 14.-18.5. Helsingissä ja Karjalohjalla. Lisätietoja www.kurkkulaulu.fi

Hyvä Mongolian ystävä

Ole ystävällinen ja maksa vuoden 2014 jäsenmaksusi Suomi-Mongolia – Seuralle ja varmista toiminnan jatkuminen edelleenkin.

Huom! Emme lähetä pankkisiirtoa edellisten vuosien tapaan.

Jäsenmaksu on edelleen vain € 12 vuodessa.

Saajan tilinumero: FI09 5780 0720 3585 35

BIC: OKOYFIHH

Saaja: Suomi-Mongolia – Seura ry.

Viitenumero: 21132

Muista merkitä tiedonantoihin maksajan nimi ja osoite!

Maksakaa jäsenmaksunne ystävällisesti seuran tilille

viimeistään 30.6.2014