Muistoja Suomi-MongoliaSeura -taipaleeltani antti RuotsaLa

En muista enää milloin, miten ja miksi liityin SuomiMongolia-Seuraan. Olin esitelmöinyt seuran tilaisuudessa 1995 ja ensimmäinen kirjoitukseni Suurvaltakauden mongolien uskonnollinen suvaitsevaisuus on ollut jäsenlehdessä 1/1997. Heti seuraavassa numerossa oli kokoamani bibliografia suomeksi julkaistusta mongoleja koskevasta kirjallisuudesta. Olinpa saanut ympättyä siihen kaunokirjallisuutta ja sarjakuvaakin. Siitä lähtien, lähes neljännesvuosisadan, olen kirjoittanut säännöllisesti jäsenlehteemme. Luultavasti noina vuosina liityin seuraan.

Olinko saanut herätteen seurasta tuolloiselta Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksen amanuenssilta Harry Halénilta vai oliko joku seurasta ottanut yhteyttä? Muistan ainakin Anneli Anderssonin, johon Ronnykin viittaa kirjoituksessaan. Vuonna 1997 seuran puheenjohtajana toimi Jertta Ratia ja johtokunnan jäsenenä Ronny Rönnqvist, jotka ovat edelleen mukana. Olin jo yleisen historian lisensiaatti työlläni (1993), joka käsitteli keskiajan Euroopan ja suurvaltakauden mongolien välisiä yhteyksiä. Miksi liityin näin myöhäisessä vaiheessa?

Jo tuolloin jäsenlehti ilmestyi kahdesti vuodessa. Sitä ennenkin se oli ollut olemassa, mutta yleensä vain tiedotteen muodossa. Painoasu oli pitkään vaatimaton. Vuonna 2012 mukaan tuli kuitenkin taittajaksi ammattigraafikko Sauli Heikkilä, muun muassa Kansanmusiikki-lehden päätoimittaja ja Suomen kurkkulaulajat ry:n puheenjohtaja. Lehti sai värilliset kannet, paperilaatu parani ja vuoden 2019 kakkosnumerosta lähtien lehdestä on tullut kokonaan värillinen.

Hieno painoasu ja taitto, kiitos Saulin, on innostanut meitä kirjoittajia todella paljon.

Jäsenlehti on ollut aivan olennainen osa seuraa varmasti alusta lähtien. Se on yhdistänyt ihmisiä ja tilaajien jäsenmaksut ovat mahdollistaneet toiminnan eli erityisesti lehden julkaisun. On saavutus, että pienellä joukolla lehti on saatu yleensä aina aikaiseksi. Onneksi, epätoivon hetkilläkin, pelastukseksi on jostain ilmaantunut usein uusi kirjoittaja.

Liityin johtokunnan jäseneksi vasta vuonna 2012. Aikaa myöten ymmärsin, että myös minun on otettava vastuuta, sillä tällaisessa palkattomassa kansalaistoiminnassa on aina puutetta tekijöistä. Erityisesti olen oppinut arvostamaan uutteria puheenjohtajiamme, tietenkin kirjoittajia ja sellaisiakin henkilöitä kuin henkilörekisterin ylläpitäjiä, lehden postittajia sekä taloudenhoitajia. Kaikkien panosta on tarvittu.

Löysin opiskeluaikana vanhempieni kotoa lapsuudenaikaisen kansioni, johon olin koonnut mm. intiaanin- ja mongolinkielisiäkin sanoja kuten Turakina, Kujuki, Mönke, Timur Oljaitu, Kiptšaki ja tietenkin Tšingiskaani. Olin poiminut ne pääosin alkujaan tanskalaisesta Ihmiskunnan ajantiedosta (1965, 835 s.), johon oli kirjattu maailmanhistorian tapahtumat vuosiluvuittain. Ennakoiko tämä tulevaa? On mahdollista, että intohimoni (preeria)intiaaneihin sai minut kiinnostumaan myös mongoli-hevospaimentolaisista, joista tuli yksi tutkimustyöni pääkohteista.

Vuonna 2001 julkistettiin väitöskirjani Europeans and Mongols in the Middle of the Thirteenth Century: Encountering the Other, jossa tarkastelin temaattisesti matkustamisen eri vaiheita Euroopasta Karakorumiin ja takaisin, osapuolten rituaalista kohtaamista, alkoholikulttuurien kohtaamista, diplomaattista kirjeenvaihtoa sekä sitä miten kerjäläisveljien (fransiskaanien ja dominikaanien) ajatusmaailma ilmeni lähteissä. Tuohon aikaan en ollut vielä käynyt Mongoliassa, en ollut nähnyt sen aroja ja vuoria enkä edes elävää mongolia – paitsi suomalaistuneen, hienon ja mukavan taiteilijagraafikon Budbazarin Batbilegin.

Vuonna 2002 Suomen Akatemia kustansi kongressi-matkani Ulaanbaatariin. Kokemus oli uskomaton. Tapasin tutkijoita kaikkialta maailmasta, tietenkin myös mongolialaisia ja jäin omilla rahoillani vielä kuukaudeksi Mongoliaan. Koin Gobin autiomaan, näin Erdene Zuun buddhalaisluostarin ja Karakorumin rauniot. Sittemmin olen ollut vielä kaksi kertaa kongressissa Ulaanbaatarissa ja jäänyt aina sen jälkeen maahan hieman pitemmäksi aikaa. Vuosisatoja eri muodoissaan vaikuttaneella mongolien imperiumilla on ollut maailmanhistoriallinen merkitys. Siksi suurvaltakauden mongoleja ja heidän imperiumiaan tutkitaan eri näkökulmista kaikkialla maailmassa ja on monia aihepiirille omistettuja tieteellisiä aikakauskirjoja.

Olen ollut seurassa ns. tutkijajäsen – enkä suinkaan ainoana. On kuitenkin tärkeätä, että tutkijat eivät ota kansalaisjärjestöjä, ystävyysseuroja haltuunsa. Tunnen monia seuran jäseniä ja Mongolian-ystäviä rakennusmiehistä ja sosiaalivirkailijoista professoreihin. Kaikki ovat tervetulleita mukaan seuran toimintaan, kirjoittajiksi ja johtokuntaan. Tämä on rikkaus. Seurassa on ollut lukuisia ihmisiä, osa jo edesmenneitä, joita on ollut todella ilo ja etuoikeus tuntea. Nyt harmaahapsisena eläkeläisenä tulen toimimaan seurassamme varmasti lopun elämääni.

Miten minusta

tuli SMS-seuran jäsen

Suomi-Mongolia -seura, joka nyt on saavuttanut kunnioitettavan 50 vuoden ikäpylvään, on ystävyysseurojen joukossa varsin pieni yhdistys. Mutta niin ovat myös molemmat maat, eivätkä yhteyksiä maiden välillä tästä ja monista muista syistä voida väittää kovinkaan vilkkaiksi. Miksi sitten tällainen yhdistys? Yhdistyksen alkuhistoriasta kerrotaan toisissa artikkeleissa tässä lehdessä. Niin kuin monen muunkin ystävyysyhdistyksen kohdalla, syy miksi liitytään yhdistykseen, on useimmiten vierailu kohdemaassa.

Halutaan sen jälkeen lisätä omaa tietämystä asianomaisesta maasta tai pitää siihen jonkinlainen, ehkä nostalginen yhteys. Näin kävi aikanaan ainakin allekirjoittaneelle.

Vuonna 1987 alettiin Finnairin liikesuunnittelussa valmistella uuden kaukoreitin avaamista Pekingiin. Reittivaihtoehtoina tuli silloin esille reititys yli Mongolian – se oli lyhin reitti Suomesta päin. Ongelmana oli ainoastaan, ettei mikään länsimainen yhtiö ollut lentänyt reittilentoja Mongolian yli. Lennot Eu- roopasta käyttivät eteläisempää reittiä. Mitään kokemuksia Mongolian ilmatilassa lentämisestä ei siis ollut saatavilla. Mutta silloinen Finnairin pääjohtaja Gunnar Korhonen oli ennakkoluuloton: ”Lähtekää pojat Mongoliaan tutkimaan asiaa!” Niinpä lähdimme toukokuussa 1988 neljän miehen porukalla matkaan. Valtuus- kuntaan kuului myös PR-mies Seppo Sarlund, jolla piti olla hyvät idän suhteet. Välilaskun jälkeen Moskovassa jatkettiin MIAT Mongolian Airlinesin TU-154 koneella Novosibirskin kautta Ulaanbaatariin. Matka taittui mukavasti TU154 koneen ensimmäisessä luokassa ja ruoka oli erinomaista. Siinä maistettiin ensimmäistä kertaa mongolialalaista vodkaa.

Itse neuvotteluissa ei tällä ensimmäisellä vierailulla juuri edistytty, olihan se luonteeltaan enemmän ”fact finding mission”. Tutkittiin myös Ulaanbaatarin lentokentän käyttömahdollisuuksia varakenttänä. Eräänä vaikeutena ylilento-oikeuksien saamiseksi osoittautui mongolialaisen osapuolen royalty-vaatimus ylilennoista, venäläiseen tapaan. Mutta muuten vieraanvaraisuus oli suurta, vaikka vastapuoli kyllä oli hieman ”huuli pyöreänä” vierailumme johdosta. Olimmehan ensimmäisenä länsimaisena lentoyhtiönä liikkeellä tässä asiassa. Oppaan kanssa kierrettiin ympäri Ulaanbaataria. Vaikka neuvostoarkkitehtuurin leimaama kaupunki muuten antoi varsin synkän vaikutelman, niin ympäröivä luonto ja esimerkiksi Gandantegchinlen temppelialue herättivät mielenkiintoa maata kohtaan. Muutama lahjakirjakin tuli mukaan laukkuun paluumatkalla ja palattuani Suomeen päätin hankkia hieman lisää kirjallisuutta Mongoliasta. Näin tästä ensimmäisestä reissusta alkoi mielenkiinto Mongoliaan, joka on jatkunut tähän päivään saakka. Taisi siinä sitten muutama vuosi kulua, kunnes kerran tuli pääkonttorissa juteltua Mongoliasta erään kollegan kanssa ja hän mainitsi tuntevansa Anneli Anderssonin, joka kuulemma puuhasi jonkinlaisessa Mongolia-seurassa. Otin siis yhteyttä Anneliin, sain lisätietoja ja liityin yhdistyksen jäseneksi. Jertta Ratia toimi muistaakseni tuolloin seuran puheenjohtajana. Ja miten ollakaan, kohta istuin SMS-seuran johtokunnassa!

Lennot Pekingiin päästiin kyllä aloittamaan vuonna 1988 tilapäisluvin, mutta lopullinen sopimus vaati vielä monta kokousta, sekä Ulaan- baatarissa, Moskovassa että Helsingissä. Sinä aikana Mongoliassakin ehti tapahtua paljon Neuvostoliiton romahduksen seurauksena.

Näillä matkoilla Mongoliaan voimistui minulle tunne, että meillä suomalaisilla ja mongoleilla on jotakin yhteistä – kenties kaukainen sukulaisuus. Tuntui jotenkin kuin olisi kotona Mongoliassa, niin erilaista kuin siellä olikin.

Vuosien kuluessa on kirjoja Mongoliasta, maan historiasta ja kulttuurista kertynyt kirjastooni kolmatta hyllymetriä ja jonkin verran on tullut

Mongoliasta kirjoitettuakin. Nykyään tietoja maasta saa netin kautta paljon helpommin kuin silloin alkuaikoina, mutta kyllä painetut lähteet edelleen ovat poikaa!

Viitaten tämän kirjoituksen alkuun niin voidaan tietenkin kysyä, että onko tällaisella yhdistyksellä tänä päivänä enää virkaa? Tietoja

Mongoliasta saa hetkessä netistä napin painalluksella. Ihmisillä tuntuu olevan niin kiire tai muita harrastuksia, ettei yhdistystoiminnalle tunnu löytyvän aikaa. Kun aktiiviporukka on hyvin pieni, niin tapahtumiakin on työlästä järjestää. Eipä Mongoliastakaan viime vuosina ole ollut vierailuja tai näyttelyitä tarjolla. Yhdistyksen alkuaikoina niitä kyllä oli jonkin verran. Mutta ehkä ei sellaisille tilaisuuksille tänä päivänä enää ole tarvetta? Kuitenkin seura on saavuttanut kunniakkaan 50 vuoden iän ja jollei muuten niin ainakin perintö kenties velvoittaa pitämään yhdistystä hengissä. Lähinnä olemme johtokunnassa keskittyneet jatkamaan SMS-jäsenlehden julkaisemista kaksi kertaa vuodessa. Tuloksena tästä pyrkimyksestä teillä on nyt kädessänne tämä Suomi – Mongolia –seuran jäsenlehden juhlanumero.