Vallankumousta juhlimassa 1971

JeRtta Ratia

Keväällä 1971 olin jännittävässä kokouksessa. Suomi–Mongolia-Seuraan oli tullut kutsu osallistua Mongolian kansanvallankumouksen 50-vuotisjuhlaan heinäkuussa. Olin liittynyt seuraan heti tuoreeltaan. Sysäyksen olin saanut perustajajäseniin kuuluneelta JP Roosilta, jonka olin tuntenut lapsuudesta asti. S. Albert Kivinen, myöskin perustajajäseniä, oli teoreettisen filosofian opettajani Helsingin yliopistossa.

Koska opintoihini kuului myös venäjän kieli ja kirjallisuus, arveltiin että minut voitaisiin lähettää Mongoliaan. Olin kyllä jäsenasiainsihteeri, tosin vailla ansioita tähän asemaan. Opiskelijalle viikon oleskelu ja kahden viikon junamatka tuntui mahdolliselta, vaikka kaksi kesätenttiä menikin sivu suun. Opetusministeriöltä saatiin tuhannen markan matka-avustus, joka suurin piirtein riitti edestakaiseen junalippuun. Muita kuluja oli vähän. Muistaakseni ostin omilla rahoillani kesäsandaalit ja puuvillamekon täydentämään vaatevarastoani. Evääksi ostin karjalanpiirakoita. Mongoliaan tarvitsin viisumin, ja sen sainkin hankittua kätevästi Moskovassa. Minulla oli nimittäin venäjän kielen kesäkurssilta tuttu Suomen suurlähetystössä. Hänen avullaan pääsin lähetystön autolla Mongolian suurlähetystöön ja sain viisumin odottaessa. Suomalaisten lähetystövirkailijoiden kanssa ehdimme päivän mittaan vielä lounaalle National-hotellin ravintolaan.

Muuan lähetystöneuvos oli vielä vaivautunut suomaan minulle hetken, ikään kuin evästykseksi. Illaksi minut saatettiin Pekingiin saakka lähtevään junaan.

Kaivelen kertomustani muistin syövereistä. Kaikki muistiinpanoni tuolta matkalta ovat onnettomasti hukassa.

Juna oli täynnä Harkovasta Moskovan kautta kotiinsa palaavia mongoliopiskelijoita. Näin pääsin heti Mongolian taikapiiriin. Jouduin kolmen pojan kanssa samaan hyttiin, mikä tuntui vähän ahdistavalta, olisihan edessä melkein viikon yhteiselo. Viereisessä hytissä oli tyttöjä niin että pienten järjestelyjen jälkeen sainkin naispaikan. Ystävystyin Sarantuja-nimiseen tyttöön ja pääsin jopa käymään hänen kotonaan Ulaanbaatarissa. Yhteinen kielemme oli tietenkin venäjä. Kiinalaisen junan vaunupalvelija oli hyvin tarkka siisteydestä. Käytävän hienot itämaiset matot hän imuroi joka päivä ja järjesti myös hytteihin teetä ja keksejä. Ravintolavaunussa en muista käyneeni kuin kerran, kun sain tervetulleen lounaskutsun lähetystöneuvos Häkkäseltä ja hänen vaimoltaan. He olivat lomamatkalla Pekingiin. Tuskinpa mongoliopiskelijatkaan kävivät ravintolavaunussa, sillä heillä oli mukanaan eväitä, joista minäkin sain osani. Jo hieman hapantuneet karjalanpiirakkani puolestaan kelpasivat matkatovereilleni.

Matka ei tuntunut pitkältä, kun oli kiinnostavaa nuorta seuraa. Venäjän suuret joet ja Siperian kaupungit vilistivät ohi. Päivittäin oli yksi pitempi pysähdys, jolloin saattoi vähän jaloitella, mutta usein juna silloin vaihtoi raidetta. Harvoin uskaltauduin vaunun viereltä edes postilaatikolle. Monen päivän liikkumattomuus oli kuitenkin puuduttavaa. Heinäkuun sää oli lämmin ja hytissä oli kuuma. Tytöt halusivat pitää ikkunan öisin auki, vaikka sieltä tuli tavattomasti nokea sisään. Aamuisin naama oli noessa eikä se paljon puhdistunut kylmällä vedellä junan wc:ssä. Kun sitten monen päivän päästä pääsin hienon hotellini kylpyhuoneeseen, vastaanottajani joutui odottamaan kauan. Vasta sitten itseni puhtaaksi hinkattuani olin valmis edustamaan Suomi – Mongolia-Seuraa.

Isäntäni ja turvamieheni oli keski-ikäinen Mjagmjarzhav. Ensi töikseen hän kertoi käyneensä Suomessa 1950-luvulla painikilpailuissa. Painijalta vanttera kahden pienen lapsen isä näyttikin. Suomesta hän muisti erityisesti sen, miten lihakaupassa oli ihmetelty hänen muhkeita ostoksiaan. Tämä miellyttävä turvallisuuspalvelun työntekijä huolehti aikataulustani ja järjesti toiveeni mukaisesti vierailun Sarantujan sivistyneeseen kaupunkikotiin ja toisenkin tapaamisen matkatoverieni kanssa.

En enää tarkkaan muista tapahtumien järjestystä, mutta ohjelma oli tiivis. Oli suuri juhlakokous, jossa oli arvovaltaisia vieraita ympäri maailmaa. Pidin kokouksessa valmistelemani puheen. Me ystävyysseurojen edustajat olimme omaa kastiamme. Tutustuin Romanian edustajaan, keski-ikäiseen naiseen, jolta sain hauskan rintakorun. Kuubasta saapunut ystävyysseuralainen, vanhempi älykköherra, kävi myöhemmin Suomessa ja vieraili vinttikämpässämme kaukana keskustasta. Suomesta oli myös tiedettä edustava kielitieteen professori. Suomen Neuvostoliiton-suurlähettiläs Björn-Olof Alholm ja lähetystösihteeri Rautio olivat viran puolesta lentäneet Ulaanbaatariin kansanvallankumouksen 50-vuotisjuhliin. Yhtenä iltana hotellilla söimme suomalaisia lihapullia, joita lähetystösihteeri oli tuonut matkalaukussaan. Minusta oli mukava puhua vaihteeksi suomea. Diplomaattipiireissä en sen enempää liikkunut.

Kansallisuuspäivän tai –päivien eli Naadamin juhlallisuudet Ulaanbaatarin stadionilla kaupungin ulkopuolella kestivät tuntikausia. Paahtavassa helteessä painittiin, ammuttiin jousella ja laukattiin hevosella. Painijoiden tanssahdukset ja haukkamaiset liitelyt tantereella ennen painiotteita olivat hauskaa katseltavaa. Turvamieheni pienet poika ja tytär olivat mukana ja tarttuivat luottavaisesti käteeni. Ulaanbaatarissa sain tutustua vielä Gandanin luostariin, jota silloin mainostettiin Mongolian ainoana toimivana luostarina.

Mongolian presidenttinä oli silloin Tsedenbal ja näin hänet ja hänen venäläissyntyisen vaimonsa juhlien aikana useammankin kerran. Olikohan jonkinlainen pioneerien tervehdys kaupungilla, kun Neuvostoliiton ulkoministeri Kosygin oli yhtäkkiä edessäni ja kätteli minua samalla tutkivasti katsoen silmiin. Virallinen valokuvaaja seurasi kutsuvieraita, ja pois lähtiessäni sain mukaani nipun kuvia. Joitakin on säilynyt, mutta tekninen laatu ei ole kehuttava. DDR:n ystävyysvaltuuskuntaan kuului vankka vanhempien miesten joukko. He olivat matkatovereitani, kun suuntasimme maaseutukierrokselle Tsetserlegin kaupunkiin keski-Mongoliaan. Niin vain kävi, että elämäni ensimmäisellä lentomatkalla istuin 30-paikkaisessa neuvostoliittolaiskoneessa aika peloissani. Kiitorataa ei ollut, kone laskeutui ruohoarolle. Ihan tavallista Mongoliassa. Tsetserleg oli maastoltaan kumpuilevaa, heinikossa näkyi värikkäitä kukkatäpliä ja Mongolian avara taivas sinersi korkealla. Meidät tutustutettiin maalaiselämään. Jurtassa saimme maistella auringossa kuivattua arul-juustoa ja juoda hapatettua tammanmaitoa airakia eli kumissia. Koululaiset kukittivat meidät harvinaiset vieraat. Majapaikkamme oli upouusi betonista rakennettu hotelli. Illan jo pimennyttyä pakahduin yksinäisyyteen. Pari kyyneltä vierähti, olin niin kaukana. Mutta eipä aikaakaan kun huoneeni puhelin pirahti. Saksalaisukot, jo hieman maistissa, kaipasivat iltaseuraa. Saivat toivoa turhaan.

Yhtenä päivänä pääsin ostoksille Ulaanbaatarin ainoaan tavarataloon. Halusin ehdottomasti päästä eroon pienestä matkakassastani ja tiesin mitä halusin. Nahkasaappaat, ne minun oli saatava, ja mongolien tyypillinen suoralinjainen mekko deli. Tumman syklaaminpunainen brokaditerein somistettu vaate löytyi helposti. Asuun kuuluu aina silkkikankainen kaistale vyöksi. Valitsin mielestäni kauniin tummansinisen, mutta seuraavana päivänä hankin vaaleanvihreän, joka oli hotellin kerroshoitajan mielestä oikeamman värinen. Hän jopa ompeli minulle vyökaistaleet yhteen. Näissä tamineissa sitten lähdin kotimatkalle ja olin varsinainen kummajainen Mongolian rajalla.

Paluumatkalla juna oli täynnä 13 – 14-vuotiaita mongolilapsia, jotka olivat menossa

Artekin pioneerileirille Mustanmeren rannalle. He olivat varmaankin ikäluokkansa parhaimmistoa, sillä Artek oli eliittipaikka Neuvostoliiton ja ystävyysmaiden nuorille. Hyttitovereinani oli kolme herttaista tyttöä. Tytöt eivät osanneet paljonkaan venäjää, joten kommunikoimme etupäässä hymyillä ja eleillä. Tein muistiinpanoja lehtiööni ja siitä syntyi sellainen väärinkäsitys, että olen kirjailija. Kauempaakin vaunusta lapset kävivät kurkkimassa oviaukossa. Yhden tytön matkaeväänä oli kokonainen jänis, johon oli pistelty valkosipulin kynsiä. Hyvältä maistui. Mongolia jäi sydämeeni. Olen palannut sinne vielä kaksi kertaa, vuonna 1993 ja 1999. Varsinkin 90-luvulla ystävyysseuratoiminnassa tapahtui. Paljon oli mongolivieraita, kaksi suurta mongolitaiteen näyttelyä, konsertteja. Mutta se onkin jo toinen tarina.