Suomi-Mongolia-seura_Jasenlehti_2_2012

Suomi – Mongolia-Seura ry.

Samfundet Finland – Mongoliet rf.

JÄSENLEHTI 2/2012

Matkalla Trans-Mongolialla, s. 2

Jurtta merkitysten muutoksessa, s. 12

Nykytaidetta

Suomi-Mongolia-akselilla, s. 15

Punaiselta Ristiltä

DVD Mongoliasta, s. 17

s. 8

Saatteeksi

Mongoliaan liittyvä harrastus Suomessa on varsin vähäistä. Siksi myös seuramme on jäsenmäärältään pieni. Seuran johtokunnan piirissä olemme kuitenkin sitä mieltä, että vuonna 1973 perustetun seuramme toimintaa on syytä jatkaa ja ylläpitää.

Sääntömääräisessä vuosikokouksessa, joka pidettiin 24.4.2012, ilmeni että sellaista puheenjohtajaa yhdistykselle, joka pystyisi tai haluaisi vetää aktiivisesti yhdistyksen toimintaa, ei tällä erää löytynyt. Näin ollen päätettiin, että yhdistystä hoidettaisiin toistaiseksi kollegiaalisesti nyt valitun johtokunnan toimesta. Tärkeimpänä päämääränä on turvata seuran jäsenlehden julkaiseminen kaksi kertaa vuodessa. Tietenkin johtokunnan jäsenet pitävät silmät ja korvat auki, mikäli ilmaantuu muitakin mahdollisuuksia tehdä Mongoliaa ja mongolialaista kulttuuria Suomessa tunnetuksi.

Olemme kiitollisia siitä, että Sauli Heikkilä on ottanut tehtäväkseen lehden taiton. Näin ollen tämä puoli on taitavissa käsissä. Seuran johtokunta toimii samalla lehden toimituskuntana. Turvataksemme lehden ja ylipäänsä seuran toiminnan tulevaisuuden, tarvitsemme tietenkin myös jäsenten tukea. Mikäli teillä on hyviä ehdotuksia tai kirjoituksia mielessä, niin ottakaa yhteyttä. Ja lopuksi: maksavat nykyjäsenet ja toivottavasti myös uudet jäsenet ovat tietenkin elinehto seuran toiminnalle ja lehden julkaisemiselle.

Suomi – Mongolia-Seura r.y.:n johtokunnan puolesta,

JOHTOKUNTA 2012

Eeva-Riitta Karhula, p. 040 768 7434, ekarhula@yahoo.co.uk

Pirjo-Liisa Karhumaa, p. (09) 562 5960, pikemaakarhu@gmail.com

Matti Kiviniemi, p. p. 040 526 6097 mkivinie@gmail.com

Lea Loiri, p. 040 740 0613, (09) 563 4431

Jertta Ratia, p. 040 592 9177, jertta@saunalahti.fi

Antti Ruotsala, p. työ (09) 1912 2837, antti.ruotsala@helsinki.fi

Ronny Rönnqvist, (09) 595 068 (k), 0400 441 120, ronny.ronnqvist@kolumbus.fi

Ulkoasu: Pieni Huone Oy/Kansikuva: Outi Sirniö

Suomi – Mongolia-Seura ry.

c/o Lea Loiri, Urkupillintie 6 H 201, 00420

HELSINKI

jäsenmaksu 12 €, yhteisöjäseniltä 35 €

OP 578007-20358535

www.suomi-mongolia-seura.fi

s-posti suomi.mongolia.seura@gmail.com

Facebook-ryhmä Suomi-Mongolia-Seura

Jäsenlehti ilmestyy kaksi kertaa vuodessa.

Ronny Rönnqvist

Matkalla Trans-Mongolialla

Lehmä pyrki jurttaan

Opiskeluaikanamme syttyi idea junamatkasta Helsingistä Pekingiin. Kypsyteltyämme ideaa muutaman vuoden ajatus

vain vahvistui, ja vuosi sitten aloimme toden teolla suunnitella matkaa. Ajan hengen mukaisesti loimme matkalle oman tapahtuman Facebookiin, jonka osallistun-linkin

klikkaaminen olikin astetta

jännittävämpää: Uskallanko lähteä?

Riittävätkö rahani? Saanko lomaa?

Selviänkö ylipäänsä edes takaisin?

Matkalle lähti lopulta kuusi henkeä: neljä sosiologia, yksi matkaopas ja Suomessa asuva ranskalainen. Reittivalinnasta päätimme nopeasti, sillä kaikkia kiinnosti Mongolia. Kohteena se kuulosti tarpeeksi oudolta ja syrjäiseltä - sinne ei välttämättä tulisi muuten lähdettyä, eikä kenelläkään ollut aiempia kokemuksia maasta. Koko matkaan päätimme käyttää neljä viikkoa, ja tästä ajasta vietimme viikon Mongoliassa. HelsinkiUlaanbaatar junamatka on yhteensä 7386 km ja laskimme, että junassa oloa tässä vaiheessa matkaa kertyi 113 tuntia.

Junamatkatunnelmia – koivuja, koivuja, koivuja

Syksyllä 2012 lähdimme jännittyneinä Helsingin rautatie-asemalta rinkat selässä reissuun. Matkalla Helsingistä Ulaanbaatar pysähdyimme

viidessä kaupungissa: Moskovassa, Kazanissa, Jekaterinburgissa, Irkutskissa ja Ulan Udessa. Pisimmillään vietimme junassa 3 yötä putkeen, muutoin suosimme yhden yön matkoja. Matkalla kulutimme lukuisia teekupillisia, pikakahviannoksia, kaurapuuroaamiaisia ja nuudelilounaita, kiitos alati samovaarista tarjotun kuuman veden. Kuohuviiniä ostimme yöllä laiturin kioskista, jotta pystyimme nostamaan maljat merkittäville virstanpylväille, kuten Euroopan ja Aasian rajan ylitykselle. Aamulla havahduimme hereille, kun provodnitsa oli tullut hyttiimme pyyhkimään tomerasti ovenkarmia. Tunnelma oli harvinaisen pysähtynyt: Siperian lukuisat koivikot vilisivät ikkunoista, eikä enää muistanut, mikä päivä oli. Kosteus nousi auringon laskiessa soilta, maisema oli usvaisen uninen. Ravintolavaunussa nautittiin venäläistä olutta ja kuunneltiin 90-luvun jytämusiikkia tupakansavussa, naapuripöydän mies kaatoi

Elsa saaRikkomäki ja outi siRniö

itselleen vesikannusta vodkaa. Kaksi viikkoa vanha Helsingin Sanomat ja puoli vuotta vanha naistenlehti tuntuivat varsin luksusviihteeltä. Naapurihytin siperialaiset työmiehet pyysivät pojat mukaan vodkanjuontiin: kommunikointi hoidettiin lähinnä elekielen avulla, yhteisinä sanoina Ville Haapasalo ja Napoleon. Laiturilla mummo myi kasvattamiaan kurkkuja ja tomaatteja, Baikaljärvellä vaunuun tulvi savukalan hajua. Junan kolistellessa eteenpäin sänky heilui ylös ja alas, eteen ja taakse, molemmille sivuille, aina uudelleen ja uudelleen, koivujen vilistäessä silmissä jo unissakin.

Kohti Mongoliaa

Ulan Udesta lähdimme varhain aamulla kohti Mongoliaa täyden paikallisbussin kyydissä.

Parempien eväiden puutteessa 13 tunnin matka sujui kuivaa leipää, sipsejä ja keksejä mutustaen

ja kokista hörppien. Maisemat muuttuivat nopeasti: koivut vaihtuivat autiommaksi maastoksi, ja mitä kauemmas Ulan Udesta matkustimme, sitä enemmän näimme eläimiä ja vähemmän ihmisiä. Harvaan asutun maaseudun jälkeen matka jatkui läpi Ulaanbaatarin esikaupunkialueiden, jotka nimesimme ”jurttalähiöksi”. Illan päätteeksi saavuimme perille.

Ulaanbaatar oli maaseudun läpi matkanneelle yllättävän moderni ja pakokaasuinen, ja rakennukset näyttivät sekavilta. Autoja oli kaikkialla eivätkä kuskit paljoa väistelleet. Kasvisyöjien iloksi ja hämmästykseksi kaupungista löytyi muutama erinomainen kasvisravintola, joista saimme muun muassa paikallisia piirakoita kasvisversiona. Junalippujen ostaminen päärautatieasemalta onnistui lopulta matkaoppaasta kopioitujen tukisanojen ja paikalle sattuneen ystävällisen mongolinaisen avustuksella.

Junahytin tiivistä tunnelmaa ja nuudelilounas.

Päätimme aikataulun tiukkuuden takia ostaa valmismatkan Gorkhi-Tereljin kansallispuistoon. Matkajärjestelyt tosin osoittautuvat omanlaisikseen: opas oli asunut maassa vasta muutaman kuukauden, saapui lähtöpäivänä paikalle humalassa edellisyön rientojen jäljiltä eikä ollut koskaan edes käynyt kansallispuistossa. Pääsimme kuitenkin matkaan neuvostoaikaisella maastoautolla; autokuski onneksi tunsi reitin.

Jurttaelämää

Kansallispuistossa pääsimme kokemaan lähempää maaseutua ja upeaa luontoa. Saavuimme kauniille joen rannalle, jota ympäröivät puut ja kukkulat. Päivä oli aurinkoinen, ja ihmisiä, autoja ja eläimiä oli joen varrella ylitysaikeissa. Luulimme, että ylitämme noin metrin syvän joen jalkaisin. Hämmästykseksemme kuskimme kuitenkin paineli joen yli maastoautolla! Ajettuamme vielä tovin valtavan kuoppaisia teitä pitkin pääsimme lopulta majapaikkaamme. Majoituimme retkemme ajan jurtassa paikallisen nomadiperheen kaitsemina. Perheellä oli hevosten, vuohien, lehmien ja koirien lisäksi kolme jurttaa, joista yksi oli varattu vierailevien turistien käyttöön. Kuuden hengen seurueemme sai siis käyttöönsä oman jurtan, mikä länsimaiseen elämään tottuneelle oli mieleenpainuva elämys. Olimme tyytyväisiä, ettemme olleet valinneet majoitusvaihtoehdoksemme joen toisella puolella olevaa turistien täyttämää jurttaleiriä, vaan saimme tällä tavalla perheen kanssa asuessa nähdä enemmän paikallista elämänmenoa. Lähimpiin naapureihinkin oli muutama sata metriä eikä kävelyetäisyydellä ollut kauppojakaan. Tarpeillakin käytiin perinteiseen tapaan muutaman kymmenen metrin päähän kaivetulla kuopalla, jota ympäröivät tuulessa lepattavat kangasriekaleet, eikä juoksevaa vettä ollut.

Illan tullen jurtan kamiinaan sytytettiin tuli ja perheen isoäiti toi illallisen. Levitimme makuupussit esille ja sytytimme taskulamput.

Ulos laskeutuva pimeys oli mykistävä – keskellä erämaata ilman kaupunkien tuottamia valosaasteita ei yöllä näe eteensä puolta metriä pidemmälle. Vessahädän yllättäessä joutui hiipimään keskelle pimeyttä ja väistelemään epätoivoisesti eläinten ulostekasoja. Saimme kuitenkin ihastella mitä upeinta tähtitaivasta. Eläinten läsnäolo oli muutoinkin keskeistä: kuuntelimme hevosten kavioiden kopinaa, koirien haukuntaa ja lehmien löntystelyä läpi vuorokauden jurtan seinien sisäpuoleltakin. Ensimmäisenä iltana jurttamme ovi jäi hetkeksi auki, jolloin iso lehmä yritti sisälle matalasta oviaukosta – oli siinä kaupunkilaisille ihmettelemistä! Perheen koirat onneksi pitivät lehmät jatkossa poissa. Sen sijaan hiiriä ne eivät karkottaneet, ja illalla jurtan lämmetessä hiiret vipeltelivät ympäri jurttaa. Aamuisin oli hyvä vertailla edellisen yön hiirikokemuksia – kuka oli tuntenut hiiren mahallaan, kuka potkinut niitä jaloillaan, kuka viettänyt silmästä silmään -taisteluhetkiä pähkinäpussin kimpussa rapistelleiden hiirien kanssa.

Perheen isoäiti näytti olevan perheen pää, joka huolehti kaikista ruoka- ja raha-asioista. Kun hän lähti paikalta, yritti hänen poikansa, joka oli jo aiemmin saanut meiltä liikanimen ”laiskempi poika”, houkutella meitä luomaan lantaa hänen

Tšingis-kaanin jättikokoinen patsas keskellä maaseutua

puolestaan. Isoäiti kokkasi meille esimerkiksi herkullista kasvissushia, paikallista maitolevitettä ja lämmintä maitoteetä. Vierailimme myös perheen omalla jurtalla, jossa isoäiti juuri kypsensi kamiinan tulella päivällä teurastettua vuohta: oven vieressä lattialla odottivat vuohen pää ja sorkat, seinällä roikkuvat rasvat lisättiin lopuksi keitoksen päälle. Iltaisin isoäidin poika sekä oppaamme ja autokuskimme viettivät kanssamme iltaa jurtallamme, jossa maistelimme yhdessä vodkaa ja salmiakkia. Päivisin leikimme isoäidin lapsenlapsen, noin 3-vuotiaan pikkutytön kanssa, joka nautti kovasti seurastamme. Yhteisen kielen puute ei haitannut kommunikaatiotamme.

Teimme myös lyhyitä vaelluksia lähistölle pitkin joen reunaa ja vehreille kukkuloille. Kukkuloilta näki kauas, silmienkantamattomiin upeaa Mongolian kansallispuistomaisemaa.

Suunnistaminen lähikukkuloilla oli helppoa, koska maisema oli avointa aroa ja jurttamme näkyi pitkienkin matkojen päähän. Syksyisen ruskan värit olivat näyttävät ja illalla auringon lasku kuulsi joen yllä. Näimme laumoittain lampaita, karanneen tappelevan hevoslauman ja lähestyvän härän, joka sai meihin vauhtia: äkkiä punainen takki pois päältä! Eläin tosin osoittautui lähempää lempeäksi lehmäksi.

Olimme odottaneet koko matkan mahdollisuutta päästä kuulemaan aitoa kurkkulaulua sen synnyinseuduilla. Kun palasimme kansallispuistoretkeltä, suuntamme olikin selvä: kulttuuriilta teatterissa. Kontrasti aamuisen jurtan ja iltaisen kaupunkivilinän ja loisteliaan konsertin välillä olikin melkoinen. Näimme muun muassa upeita kurkkulaulu-, tanssi-, orkesteri- ja morin huur -esityksiä. Kulttuuri-illan jälkeen olikin hyvä vielä vilkuilla kaupungin yöelämää ennen seuraavan päivän lähtöä kohti Kiinaa.

9000 kilometriä junamatkustusta

Nousimme viimeisenä Mongolian-iltapäivänämme Ulaanbaatarista junaan suuntana

Zamyn-Uud ja rajanylitys Kiinan puolelle. Junassa naapurihytin tytöt tarjosivat meille mehupullosta juomaa – luulimme sitä kookosmehuksi, koska se oli länsimaisessa Minute Maid -pullossa. Maistaessa kuitenkin selvisi, että taisimmekin päästä maistamaan aitoa airagia, hapatettua maitoa! Tytöt jatkoivat juoman nautiskelua nukkumaanmenoon asti, jolloin hytissä haisikin jo varsin erikoiselle.

Seuraavan aamun rajanylitys Mongoliasta Kiinaan sujui hitaasti, vaikka paikallinen autokuskimme yritti kovasti lahjoa tullimiehiä. Saimmekin kulumaan kuuden kilometrin matkaan kahdeksan tuntia. Kiinan puolelle päästyämme matkasimme vielä bussilla Jiningiin. Siellä oli vielä edessä yöllinen kilpajuoksu juna-aseman lippuluukulle tuliaisostoksista täyttyneet rinkat selässä. Asemalla lippuja varsin kaoottisessa jonotussysteemissä ostaville paikallisille riitti ihmeteltävää oudossa eurooppalaisten ryhmässä. Onnistuimme kuitenkin hankkimaan liput aamuyöllä lähtevään junaan. Varhain aamulla saavuimme lopulta määränpäähämme, kuumaan ja vilkkaaseen Pekingiin, Mongolian arot mielessämme.

Leikkejä jurtan pihalla.

Vaalit ja uusi hallitus

Kesäkuun 28. päivänä pidetyissä Suuren kansalliskokouksen vaaleissa Demokraattinen puolue (DP) sai enemmistön. Äänestysprosentti vaaleissa oli 65,4 %. Paikat jakautuivat seuraavasti: DP 32, MVP 28, MRPP/MNDP 11, Vihreät 2 ja riippumattomat 3. Kun uudeksi Mongolian pääministeriksi oli 9.8. valittu N.Altankhuyag (DP) saatiin hallitus kokoon 20.8. Uusi hallitus on koalitiohallitus, jossa vaalit voittaneella Demokraattisella puolueella on enemmistö. Hallitukseen kuuluu myös jäseniä Vihreästä puolueesta sekä MRPP:stä ja MNDP:stä (vaaliliitto ”Oikeudenmukaisuus”). Ulkoministeriksi valittiin entinen puolustusministeri L. Bold.

Perinteitä kunnioitetaan

– Jo toisena vuonna peräkkäin vietettiin Mongoliassa heinäkuun 10. päivänä Turiin Daalbany Udur-päivää eli ”Valtiolipun päivää”. Hallituksen jäsenet kunnioittivat valtiolippua Tšingis-kaanin muistomerkin edessä Suhbaatarinaukiolla. Tämä kunnianosoitus kytkeytyy kiinteästi Mongolian historialliseen perintöön ja osoittaa kansan lujuutta ja yhtenäisyyttä.

– Presidentti T. Elbegdorj, Suuren kansalliskokouksen jäsenet, Gandanin luostarin päälama sekä muut korkeat virkamiehet ottivat

8.7. osaa uhritoimitukseen, joka suoritettiin

Altandar’voo-vuoren jumalalle Darigangassa

Suhbaatarin piirikunnassa (aimagissa). Uhrimenojen aikana nostettiin salkoon Mongolian armeijan musta lippu ja osoitettiin sille kunniaa.

– Vuonna 2010 julkaistiin presidentin ohje, jonka mukaan Mongolian vanhaa kirjoitusta

tulee käyttää rinnakkain kaikissa virallisissa

dokumenteissa. Tämän vuoden elokuussa presidentin neuvonantaja A. Ganbaatar ilmoitti, että presidentin nettisivut tästedes julkaistaan myös vanhalla mongolikirjoituksella. Sivuja voi lukea ilman erikseen asennettavia fontteja.

Hallituspalatsi avoinna yleisölle

Tšingis-kaanin 850-vuotissyntymävuoden kunniaksi Mongolian hallitus päätti istunnossaan 25.8., että Suhbaatarin aukiolla sijaitseva hallituspalatsi ja Tšingis-kaanin kompleksi, mukaan lukien valtion kunniager, avataan yleisölle. Sisäänpääsy on maksuton ja valokuvaaminen sallittu. Toistaiseksi tutustuminen kompleksiin on mahdollista vain hevostunnista (klo 11.40) alkaen lauantaisin ja sunnuntaisin.

Lontoon olympialaiset

Lontoon vuoden 2012 kesäolympialaisissa mongolialaiset urheilijat saivat yhteensä 5 mitalia: kaksi hopeamitalia (nyrkkeily ja judo) ja 3 pronssimitalia (nyrkkeily, judo ja paini). Koska Suomi sai kisoissa ainoastaan 3 mitalia, niin tästä on tehtävä johtopäätös, että Mongolia on Suomea parempi urheilumaa.

Presidentti T. Elbegdorj ilmoitti mongolialaisten olympiaurheilijoitten vastaanotolla, että rahallisen kertapalkkion lisäksi kaikki olympiamitalinvoittajat sekä maailmanmestaruuden saavuttaneet urheilijat tulevat saamaan myös elinikäisen rahapalkkion. Myös jo kuolleitten urheilijoiden jälkeläiset saavat rahallisen korvauksen.

Mannerheimin jalanjäljissä Silkkitiellä

Mannerheimin Aasian-matkan (19061908) satavuotismuisto tuotti monia tapahtumia ja julkaisuja, joiden jälkikaiut jatkuvat edelleen. Kanadalais-virolainen lehtimies-kirjailija Eric Enno Tamm oli yksi niistä monista, jotka seurasivat Mannerheimin matkareittiä ja raportoivat vaikutelmiaan sen varrelta nykyhetken tilanteen valossa. Tamm toteutti suunnitelmansa harvinaisen perusteellisesti, sillä hän kulki uudelleen Mannerheimin koko matkareitin Pietarista Kaukasian kautta Keski-Aasiaan ja sieltä Kiinan halki Pekingiin sekä lopulta takaisin Pietariin. Mannerheim oli matkalla kaksi vuotta, mutta Tammenkin matka kesti runsaan puolen vuoden ajan. Monissa paikoin hän seurasi Mannerheimin jalanjälkiä jokseenkin tarkalleen sadan vuoden viiveellä. Mannerheim oli Aasiassa – kuten hyvin tiedetään – oikeastaan Venäjän armeijan tiedustelijan ominaisuudessa, vaikka hän oli naamioitunut siiviliasuiseksi tutkimusmatkailijaksi. Hän omaksui kuitenkin tutkimusmatkailijan roolin niin perusteellisesti, että hänen matkansa tuotti arvokkaan kokoelman kansa- ja kielitieteellisiä havaintoja, jotka hän sittemmin julkaisi. Lisäksi hän toi Suomeen esinekokoelman, johon sisältyy sekä etnografista että arkeologista aineistoa varsinkin Kiinaan kuuluvilta Silkkitien osuuksilta.

Osaltaan Mannerheimkin joutui mukaan siihen kansainväliseen kilpajuoksuun, jonka pääosissa olivat brittiläiset, ranskalaiset, saksalaiset ja japanilaiset arkeologit ja joiden tuloksena osa

Silkkitien aarteista siirtyi eri maiden museoihin.

Mannerheim oli tunnetusti myös tarkka

poliittisen tilanteen havainnoija, ja tältä osin

Tamm seuraa läheisesti hänen esimerkkiään.

Sadassa vuodessa Silkkitie on muuttunut, mutta

Eric Enno Tamm, The Horse That Leaps Through Clouds: A Tale of Espionage, the Silk Road and the Rise of Modern China. Vancouver: Douglas & McIntyre Publishers Inc., 2010 (paperback 2012). xix, 496 s.

Suomennos: Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä: Kertomus vakoilusta, Silkkitiestä ja uuden Kiinan noususta. Suomentanut Pekka Tuomisto. Helsingissä: Kustannusosakeyhtiö Otava 2012. 511 s.

hämmästyttävän paljon on jäänyt entiselleen. Kartalla suurimmat muutokset ovat tapahtuneet entisessä Venäjän Turkestanissa, jossa uudet Azerbaidžanin, Turkmenistanin, Uzbekistanin ja Kyrgyzstanin kansallisvaltiot nyt etsivät vaihtelevalla menestyksellä paikkaansa maailmanjärjestyksessä (Kazakhstanin ja Tadžikistanin alueet jäivät Mannerheimin matkareitistä hiukan syrjään). Muutos on näennäisesti pienempi Kiinassa, mutta taloudellinen ja demografinen murros on siellä sitäkin dramaattisempi.

Tamm ottaa kriittisesti kantaa Kiinan ekspansiopolitiikkaan Itä-Turkestanissa (Sinkiangissa) ja Koillis-Tiibetissä (Gansun ja Qinghain maakunnissa), joissa etnisten kiinalaisten läsnäolo oli Mannerheimin aikaan vielä vähäistä. Uusien kaupunkien, kaivosten, rautateiden ja öljyputkien myötä kiinalainen maahanmuutto on saanut huolestuttavat mittasuhteet, ja näyttää siltä, että uiguurien ja tiibettiläisten kansallisen itsemääräämisoikeuden mahdollisuudet jäävät ennen pitkää auttamattomasti kiinalaisen kommunismin ja kansainvälisen suurpääoman jalkoihin. Omien alueidensa pääkansallisuuksista on yllättäen tullut ”vähemmistöjä” kiinalaisten hallitsemassa maassa. Nykytilanne on erityisen opettavainen Mongolian kannalta. Varsinainen Mongolia – siis

Ulko-Mongolia – ei ollut Mannerheimin reitin varrella, mutta hän pysähtyi joksikin aikaa Sisä-Mongolian pääkaupunkiin Huhhotiin. Sisä-Mongolia on nykyään Kiinan kaikista ei-kiinalaisista alueista kiinalaistunein: mongolit muodostavat alueen väestöstä enää vain noin kymmenenneksen, ja valtaosa heistä on jo kadottanut oman kielensä. Tilanne olisi epäilemättä sama Ulko-Mongoliassa, ellei maa olisi onnellisten (ja myös joidenkin vähemmän onnellisten) yhteensattumien takia onnistunut irtoamaan Kiinasta – eli tuolloisesta manchujen imperiumista – jo 1910-luvulla. Mongolian asema Kiinan ja Venäjän välissä on sittemmin osoittautunut sellaiseksi geopoliittiseksi valtiksi, että Kiina ei toistaiseksi ole avoimesti rohjennut uhata Mongolian itsenäisyyttä.

Tamm on erinomainen kirjoittaja, ja hän tasapainoilee taitavasti menneisyyden ja nykypäivän välillä. Otteet Mannerheimin matkapäiväkirjasta nivoutuvat usein hämmästyttävän tiivisti nykypäivään. Byrokratia, sensuuri, korruptio ja hallinnon mielivalta ovat edelleen Kiinassa (ja Venäjällä) yhtä suuria ongelmia kuin sata vuotta sitten. Uusina ongelmina ovat mukaan tulleet muun muassa liikenteen ruuhkautumi-

nen ja ympäristön saastuminen. Toki monia ongelmia on ratkaistukin: esimerkiksi yleistä nälänhätää Kiinassa ei ole ollut Mao Zedongin ajan jälkeen. Yhden linkin aikakausien välillä tarjoavat länsimaiset lähetyssaarnaajat, joiden naiivi fundamentalismi ja häikäilemätön opportunismi ei välty sen paremmin Mannerheimin kuin Tammenkaan kritiikiltä.

Kokonaisuutena Tammen kirja on harvinaisen luotettava ja omakohtainen kuvaus nykypäivän Silkkitieltä. Eräänlaisena käytännön puutteena hänellä oli matkallaan se, että hän ei hallitse paikallisia kieliä - ei edes venäjää tai kiinaa. Tähän lähtökohtaan nähden hänen tuloksensa ovat hämmästyttävän monipuoliset ja yksityiskohtaiset. Tulosten luotettavuutta kuvastaa osaltaan myös se, että hän on kirjan ilmestymisen jälkeen päässyt Kiinan turvallisuuspoliisin pysyvälle viisumikieltolistalle.

Lyhyesti

Paroni Ungern kunniaan

Mongolian presidentti T. Elbegdorj piti tämänkeväisen Saksan-vierailunsa aikana 30.3. pitkän puheen Saksan Bundestagissa Berliinissä. Tavanomaisten saksalais-mongolialaisten teemojen lisäksi hänen puheensa sisälsi seuraavat mielenkiintoiset lauseet:

Viime vuonna Mongoliassa juhlittiin kahta merkkitapausta. Tuli kuluneeksi 2220 vuotta Mongolian valtion syntymisestä ja 100 vuotta itsenäistymisestä. Edellisen vuosisatamme alussa paroni von Ungern-Sternberg, joka oli syntyperältään saksalainen ja palveli tsaarin armeijassa, taisteli itsenäisyytemme puolesta yhdessä mongolialaisten vallankumouksellisten kanssa. Hän sai Mongolian viimeiseltä kuninkaalta korkeimman tunnustuksen, koska halusi palauttaa kuninkaan arvonimen.

(Toim. huom: mongolit näyttävät nykyään laskevan valtionsa saaneen alkunsa myös Xiagnu-valtakunnan perustamisesta 209 e.Kr.)

Kiinnostus paroni Ungernia kohtaan on Mongoliassa kasvussa uusien kirjojen, elokuvien ja tietojen myötä. Hänet muistetaan nykyisin lähinnä henkilönä, joka lopullisesti karkotti kiinalaiset silloisesta Ulko-Mongoliasta. Ehkä paronille vielä pystytetään patsas Ulaanbaatariin!

Lenin syrjään

– Syyskuun 29. päivänä Ulaanbaatarin kaupunginvaltuusto päätti poistaa Leninin pronssipatsaan Ulaanbaatar-hotellin edessä olevasta puistikosta. Patsasta ei sen alustan rakenteen vuoksi voi sellaisenaan siirtää toiseen paikkaan. Tämä kummajainen on vuosikausia ollut monen vierailijan silmätikkuna Ulaanbaatarissa.

Patsas poistettiin ripeästi 15.10 ja vietiin pois kuorma-auton lavalla. Jotkut 300 läsnäolijasta heittivät patsasta kengillään. Tilaisuuden yhteydessä Ulaanbaatarin pormestari Bat-Uul Erdene piti lyhyeen puheen, jossa hän tuomitsi kommunistien verisen valtakauden. Patsasta huutokaupataan myöhemmin ja lähtöhinta on peräti 280 €! Vastaavanlainen Stalinin patsas, joka aikanaan seisoi kaupunginkirjaston edessä, poistettiin jo vuonna 1990. Sekin oli myynnissä, mutta ostiko kukaan Stalinin, siitä ei ole tietoa. – Kesän aikana on Tšingis-kaanin puistokadun alkupäästä revitty vuonna 1956 pystytetty valkoinen kommunistityylinen ”Ystävyyden riemukaari”. Se oli tiellä, kun katu muutettiin nelikaistaiseksi. Sen sijaan päätettiin vielä toistaiseksi säilyttää vastaavanlainen riemukaari Buyant-Uhkaan tienoolla. Se on monelle Mongolian-kävijälle tuttu ja sijaitsee puolimatkassa lentokentältä johtavalla tiellä kaupunkiin. Näin häviää yksi toisensa jälkeen Mongolian traumaattisesta kommunistikaudesta muistuttava symboli.

Tšingis-kaani esille

Tšingis-kaani valloittaa taas maailman. Tšingiskaanin syntymän 850-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Lontoon Marble Archissa paljastettiin 14.4. Tšingis-kaanin kookas ratsastajapatsas. Burjatialaisen taiteilijan Dashi Namndakovin luoma patsas on viiden metrin ja jalusta kahden metrin korkuinen. Paljastustilaisuudessa pitivät puheet sekä Mongolian kulttuuriministeri Yo.

Otgonbayar että patsaan tilaajan edustaja Paul Green Halcyon Gallerysta. Patsaasta uskotaan tulevan alueen turistinähtävyys ja mongolialaisten turistien suosima kokoontumispiste.

Naadam 2012

Naadam 2012 merkitsi monen uuden nuoren painijan esilletuloa. ”Aimaginleijona” P. Burentugs voitti viimeisessä 9. ottelussa yllättäen ”maanleijonan” D. Ragchaan. Presidentti T. Elbegdorj myönsi voittajalle arvonimen Ulsyn Arslan (maanleijona). Neljälle aimagin leijonalle myönnettiin lisäksi arvonimi ”maanhaukka”. Näin ollen lisättiin maanhaukkojen määrä neljällä, ”maangarudojen” yhdellä ja ”maanleijonien” myös yhdellä.

Pääluokan ratsastuskilpailun voitti 10-vuotias L. Ganbat. Hän selvitti 18 kilometrin pituisen kilparadan 26 minuutissa ja 9 sekunnissa.

Jousiammunnan miestensarjan voitti Ts. Khuderchuluun jo neljännen kerran. Hänelle myönnettiin arvonimi Ulsyn Garamgai Mergen. Naistensarjan voitti Kh. Oyunchimeg toistamiseen ja hänelle myönnettiin arvonimi

Ulsyn Khoshoi Mergen

Kolmas

mongolialainen yokozuna

Japanin Sumoliitto ilmoitti 26.9., että mongolialainen huippuluokan makuchi-divisioonan sumopainija Harumafuji (D. Byambadorj) oli ylennetty yokozunaksi, mikä on sumopainijoitten ylin arvonimi. Hänestä tuli siten 70. yokozuna Japanin sumohistoriassa. Harumafuji oli voittanut molemmat viimeiset huipputurnaukset täydellisillä 15-0 voitoillaan.

Harumafuji on kolmas mongolialainen yokozuna. Ensimmäinen oli Asashoryu (D. Dagvadorj), joka nyt on jo eläkkeellä. Toinen oli 69. yokozuna Hakuho (D. Davaajargal) joka sai tittelinsä vuonna 2007. Nyt siis kaksi mongolialaista sumopainijaa, Hakuho ja Harumafuji, tulevat johtamaan seuraavien huipputurnausten Itä- ja Länsi-sivustoja.

kokosi: Ronny Rönnqvist

”Sotakoneesta” slummiksi – jurtta merkitysten muutoksessa

Teksti ja kuvat: Annu Wilenius

Olen käynyt Mongoliassa vuosittain viimeisen seitsemän vuoden ajan ja nähnyt, miten kolmikerroksisten neuvostokerrostalojen rinnalle –ja kaikkiin mahdollisiin väleihin – on noussut tornitaloja kuin sieniä sateella. Kaupungistumisen ja talouden muutosten myötä vastaavaa muutosta on tietysti kaikkialla menneen kommunismin alueilla.

Mongoliassa tähän muutokseen liittyy kuitenkin jotain, mikä on varsin omalaatuista ja se on jurtta.

Bayanzurkh jurtta-aluetta, missä ainakin vielä 2007 oli varsin väljää ja rauhaisaa.

Keski-Aasian aroilla jurtissa on asuttu jo muutama tuhat vuotta – ja eletään edelleen hyvin laajoilla alueilla, erityisesti Mongoliassa. Muistan edelleen hyvin elävästi ensimmäisen matkani 2005, kun silmät selällään katselimme kerrostalojen edustoille pystytettyjä jurttia. Asioihin perehtymättömälle historian vuosisadat vilisivät ja yhdentyivät aivan ihmeellisellä tavalla.

Ulaanbaatarissa jopa 60% yli miljoonasta asukkaasta asuu edelleen jurtassa tai ainakin jurtta-alueella. Jurtta-alueet leviävät täysin suunnittelemattomasti Ulaanbaatarin ympärillä kymmenien kilometrien mittaisena vyöhykkeenä. Alueilla on vedetty sähkölinjoja ja sieltä löytyy vesikioskeja, joista voi hakea vettä, mutta juoksevaa vettä, viemäröintiä tai keskuslämmitystä näiltä alueilta ei löydä. Useimpiin talouksiin on jurtan oheen rakennettu myös talo. Tosin jurtta-alueiden viimeaikaisimmat tulokkaat asuvat yleensä mieluimmin edelleen jurtassa, ‘talon’ toimiessa lähinnä vain varastona. Mutta monet perheet ovat myös asuneet jurtta-alueillaan jo vuosikymmeniä ja rakentaneet pikkuhiljaa monikerroksisia tiilitaloja parvekkeineen kaikkineen.

Kiinnostuin jurtta-alueista – taidenäyttelyhankkeidemme Mongolia: havainto ja utopia ja Paljas talo. Pori-Rotterdam-Ulaanbaatar kautta, joista on myös kirjoitus tässä numerossa – ja niissä kasvaneiden ihmisten kokemuksista. Haastattelin monia 1970- ja 1980-luvuilla

jurtta-alueilla kasvaneita. Ilmeni, että heidän kokemuksensa olivat lähes kauttaaltaan hyvin positiivisia. Tosin kaikkien mukavien lapsuusmuistojen jälkeen he kaikki tuppasivat huokaamaan ja sanomaan, että ‘niin, se oli silloin’.

Nyt jurtta-alueet ovat muuttuneet väljistä, luontoystävällisistä Ulaanbaatarin kukkuloille asettuneista asumuksista ja ystävällisistä naapurustoista rauhattomiksi ja varsin törkyisiksi, vaarallisiksikin alueiksi erityisesti paikkaan

kuulumattomille ulkopuolisille. Vaikeat talvet ovat saaneet suunnattomia määriä ihmisiä muuttamaan maaseudulta kaupunkiin ja suurin osa heistä päätyy jurtta-alueille työttömiksi.

Muuttuvien jurtta-alueiden ongelmia ovat mm. kivihiilellä lämmittämisestä syntyvä ilmansaaste. Viime vuonna Ulaanbaatar julistettiin talviaikaan maailman saastuneimmaksi kaupungiksi, eikä lokakuun lopulta pitkälle kevääseen jatkuvassa hiilenkatkussa ole todellakaan kovin helppoa hengittää. ‘Smogin’ läpi ei myöskään oikein näe mihin on menossa ja kadut saattavat olla vaarallisia sekä jään että liikenteen puolesta. Myös kasvanut asukastiheys on muodostunut ongelmaksi sekä yleistyneinä tulipaloina että maansaastumisena ulkohuussien myötä. Sekä roska että käymäläjäte ovat sinänsä uusia ongelmia Mongoliassa. Roskaa ei kuulema ennen markkinataloutta ollut. Kaikki käytettiin loppuun.

Käymälöitä ei maaseudulla välttämättä edelleenkään ole; sitä vain kävellään itselle sopivan etäisyyden päähän arolle. Mongoliassahan maata ja mantua riittää, erityisesti kun asuinpaikkaa vaihdetaan vähintään pari kertaa, parhaimmillaan jopa parikymmentä kertaa, vuodessa. Tästä liikkuvuudestahan jurtta on

Uutta rakentamista Zaisan-alueella 2011.

aina ollut kuuluisa. Ajatus Tšingis-kaanin sotajoukoista, jotka saapuivat paikkaan kuin paikkaan huomaamatta hevosilla ja olivat hetkessä pystyttäneet kokonaisen kaupungin, pitivät eurooppalaisia kauhun vallassa vielä pitkään mongolien valtakausien jälkeenkin. Mutta kun tällainen liikkuva joukkio asettuu paikoilleen, kuten jurtta-alueilla Ulaanbaatarissa, niin ‘sotakoneesta’ tuleekin piakkoin slummi. Näin on käymässä Ulaanbaatarissa ja melkein kaikki haastatellut nykyiset jurtta-alueiden asukkaat unelmoivat asuntoon muuttamisesta.

Jurtan suurenmoista joustavuutta on toisaalta keksitty ryhtyä käyttämään ihan toisella taholla: Mongolian tällä hetkellä suurin kaivosyhtiö Oyn Tolgoi on käyttänyt jo vuosikymmenen jurttaleirejä kaivostyöntekijöidensä majoittamiseen pitkin Gobin autiomaata. Vaikka kaivosteollisuus tuntuukin välillä vallanneen koko Mongolian (jotkut kutsuvatkin maata jo hieman ivallisesti Mingologiaksi) on sen tuoman talouskasvun ja elämäntapamuutosten rinnalla kuitenkin olemassa vielä niitäkin, jot-

ka haluavat jatkaa Mongolian paimentolaisia perinteitä. Ulaanbaatariin muuttavien ihmisvirtojen ohella on olemassa pieni takaisin maalle -muuttoliikekin. Aroilla voi sinänsä tehdä olonsa oikein mukavaksi ja olla mukana maailmassa kun yhdistää muinaisen designihmeen, jurtan, nykyaikaisempiin satelliittiantenneihin ja aurinkopaneeleihin.

Ulaanbaatarissa elää kohta jo täysi-ikäinen sukupolvi, jolla ei ole muita kuin urbaaneja kokemuksia Mongoliasta. He lienevät vielä kuitenkin varsin vähäinen vähemmistö. Oman kokemukseni perusteella melkein kaikilla mongolialaisilla on elävä ja intiimi suhde maaseutuun, paimentolaisuuteen ja jurtassa asumiseen. Maaseudulle kadotaan erityisesti kesällä ja alkusyksystä viettämään aikaa ja auttamaan ‘perhettä’ (varsin laaja käsite Mongoliassa) – kaikesta olemassa olevasta teknologiasta huolimatta puhelimiin ja sähköposteihin on hyvin vaikeaa saada vastausta näinä aikoina. Omaehtoista ‘vastustusta’ ehkä sekin.

Jurtta maaseudulla satelliittiantennilla ja aurinkopaneelilla varustettuna, Ulaanbaatarin ulkopuolella, 2006.

Nykytaidetta

Suomi-Mongolia-akselilla

Neuvostovallan jälkeen Mongolia on uudistunut ripeää tahtia ja talouden ohella myös kulttuurielämä on ollut muutoksen tilassa. Kuvataiteissa sosialistinen realismi on jäänyt taka-alalle ja nykytaiteen uusimmatkin virtaukset ovat jo saavuttaneet Mongolian. Itse sain kokea tämän kaiken lähietäisyydeltä.

Osallistuin elokuussa 2006 joka viides vuosi Ulaanbaatarissa järjestettävään, mittavaan kansainväliseen mongolistien kongressiin. Laskeuduttuani Tšingis-kaanin lentokentälle matkatavaroiden vastaanotossa odotti iloinen jälleennäkeminen. Tunnistin väkijoukosta Suomessa pitkään asustaneen mongolialaissyntyisen taiteilijan, graafikon ja huovuttajan Budbazarin Batbilegin. ”Bilge” toimi nyt paitsi taiteilijana myös edellisenä päivänä maahan saapuneen suomalaisten taiteilijoiden ryhmän oppaana ja tulkkina. Oli onni ja sattuma, että kuusipäiväisen kongressin päätyttyä ja jäätyäni maahan vielä kahdeksi viikoksi sain mahdollisuuden osallistua Mongolia: Perception and Utopia -ryhmänäyttelyn avajaisiin, jonka alkutahdit oli lyöty jo edellisenä vuonna. Näyttelyssä tuotiin yhteen sekä mongolialaisten että eurooppalaisten taiteilijoiden kokemuksia niin ”todellisesta” kuin ”ideaalista” Mongoliasta. Tutustuin tuolloin moniin mongolialaisiin, suomalaisiin ja muualta Euroopasta saapuneisiin, projektiin osallistuneisiin taiteilijoihin.

Vuonna 2008 näyttely saapui Keravan taidemuseoon, jonka johtajana toimi Pirkko Siitari, nykyinen Kiasman johtaja, joka oli vuodesta 2006 alkaen ollut mukana hankkeessa. Samana

vuonna näyttely oli esillä vielä Rovaniemen tai-

demuseossa sekä Virossa Pärnun uuden taiteen museossa. Mongolia: Perception and Utopia on jatkunut ja jatkuu edelleen nykytaiteilijoiden Bare House –projektilla, jonka keskuksina ovat Ulaanbaatar, Pori ja Rotterdam. Siinä taiteilijat tarkastelevat rakennetun ympäristön kysymyksiä ja erityisesti kiihkeän kaupungistumisen aiheuttamia jännitteitä Mongoliassa

Molempiin hankkeisiin on kuulunut, että taiteilijoita on vieraillut muiden järjestäjätahojen luona. Niinpä monet mongolialaiset taiteilijat ovat olleet Suomessa pitempiäkin aikoja. Näin taiteilijat ovat tutustuneet hyvin toisiinsa, keskustelleet ja välittäneet toisilleen ajatuksia. Suomessa projektien primus motoreina ovat olleet estetiikan tohtori Saara Hacklin Helsingin yliopistosta sekä erityisesti taiteilija Annu Wilenius, joka tekee parhaillaan taiteen väitöskirjaa Aalto-yliopistoon.

Molempien projektien puitteissa on julkaistu kaksi taidekirjaa Mongolia: Perception and Utopia. Ed. Saara Hacklin ja Annu Wilenius. Helsinki 2008 sekä Bare House: Pori, Rotterdam, Ulaanbaatar. Ed. Annu Wilenius. Tampere. 2011. Kumpaankin kirjaan sisältyy myös taiteilijoiden töitä esittelevä DVD sekä aihepiiriä valaisevia artikkeleita. Kirjat ovat englanninkielisiä, ja Bare House myös mongolinkielinen. Niiden

antti Ruotsala

taitto ja värillinen kuvitus on ensiluokkaista, ja ne eivät ole mitään kahvipöytäkirjoja, vaan tällaisia kirjoja voi lueskella vaikkapa junassa matkalla Mongoliaan.

Mongolian irtauduttua neuvostodominanssista on sen taidekenttä vapautunut. Sosialistinen realismi on käytännössä kadonnut, mutta kansanperinteeseen pohjautuva taide on totta kai edelleen voimissaan jo turismin vuoksi. Mongolialaiset nykytaiteilijat hakevat kuitenkin innokkaasti uutta ajattelua, tietoa ja vaikutteita muun maailman taiteen virtauksista. Heidän taiteessaan on usein havaittavissa heidän etnis-kulttuurinen perintönsä, mutta muuten se täyttää sisällöltään ja keinoiltaan (esim. performanssit) täysin myös kansainväliset kriteerit. On hienoa, että Mongolian nykytaiteilijat ovat tulleet osaksi nykytaiteen kansainvälistä kenttää ja Suomen taidemaa-

ilma on ollut tässä yhteistyössä ansiokkaasti eturintamassa.

Mainittakoon, että Mongolian presidentin Tskakhia Elbegdorjin vieraillessa Suomessa 2010 hän piti vastaanoton Kalastajatorpalla, jossa Suomi-Mongolia-Seuran edustajina olivat paikalla Juha Janhunen, Jertta Ratia, Ronny Rönnqvist sekä näiden rivien kirjoittaja. Sain tuolloin tilaisuuden kertoa taidetta harrastavalle presidentille suomalais-mongolialaisesta nykytaiteen projektista ja lahjoitin hänelle kirjan Mongolia: Perception and Utopia. Onkohan presidentti lueskellut tuota kirjaa?

Kirjat maksavat 19 ja 25 euroa ja niitä voi tilata seuraavien linkkien kautta, joissa on muun informaation lisäksi kirjojen sisällysluettelot:

http://www.perceptionandutopia.net/ https://www.taik.fi/kirjakauppa/product_info. php?cPath=19&products_id=212

Punaiselta Ristiltä DVD Mongoliasta

Suomen Punainen Risti on julkaissut oivallisen DVD:n Mongolian hankkeistaan.

Levyllä kerrotaan Punaisen Ristin historiasta Mongoliassa, Suomen ja Mongolian Punaisten Ristien yhteistyöstä ja yhteisistä hankkeista. Asian luonteen takia pääpaino on ongelmissa ja vastoinkäymisissä, mutta perussanoma on optimistinen: Kumppanuudella saadaan kehitystä, yhdessä ollaan vahvempia.

Mongoliaan perustettiin Punaisen Ristin järjestö jo vuonna 1939. Sosialismin aikana järjestö oli paljolti hallituksen määräysvallassa, mutta 1990-luvulta alkaen riippumattomuus vahvistui. Kansainvälinen Punainen Risti aloitti yhteistyön Mongoliassa vuonna 1994, ja SPR liittyi siihen 1999.

DVD:llä on kahdeksan erillistä videota, joiden otsikot kuvaavat tilannetta hyvin: Perinteinen elinkeino uhattuna, Muuttuva ilmasto, Vapaaehtoisten voimin, Menneet vuosikymmenet, Kumppanuudella kehitystä, Vaateapu, Ihmisen taivas on avoimessa tilassa ja Yhdessä ollaan vahvempia. Havainnollisia aikajanoja on tehty otsikoilla Terveys ja hyvinvointi, Hivtietoutta maan halki, Kotiin kolmasti vuodessa ja Laatikollinen rakkautta.

Videoissa kerrotaan muun ohella vuosien 2000 – 2002 ja 2010 dzud-talvista, jolloin sääolot estivät eläinten laiduntamisen ja paljon karjaa menetettiin. Yhtenä Punaisen Ristin tavoitteena oli parantaa maan omia katastrofivalmiuksia. Työn käytännönläheisyyttä kuvaa heinähanke. SPR kehitti heinänteon organisointia, jotta rehua saataisiin talteen talvea ja mahdollisia katastrofeja varten. Tavoitteena on saada aikaan kestävä toimintatapa, josta mongolialaiset huolehtivat omatoimisesti. Myös

vaatteita toimitettiin pysyviin varmuusvarastoihin, jotta yllättävistä sääoloista selvittäisiin. Varmuusvarastojen lisäksi SPR on toimittanut 2000-luvulta alkaen hätää kärsiville käytettyjä vaatteita yli 100 tonnia ja tuhansia kenkäpareja. SPR:n ja EU:n kokonaisrahoitusta on vaikea laskea, koska osa on ollut pakko käyttää avun hallinnollisiin kuluihin. Vuosittaiset suorat avustukset ovat olleet 150 000 – 620 000 euroa.

Vuonna 2012 julkaistu DVD on erittäin monipuolinen ja antaa hyvän lisän Mongolian tietoihimme, eikä vain SPR:n näkökulmasta. Levyllä on lukuisten videoiden lisäksi kouluille tarkoitettua, ammattimaisesti laadittua oppimateriaalia. Pelkästään videoita on 141 minuuttia. Tuottajana on ollut Pekka Reinikainen ja suunnittelijana ja sisältöjen toteuttajana Kirsi Koivuporras. Mongoliassa kuvaajana ja äänittäjänä on ollut Goyolt Ezdenebayar. Rahoitusta on saatu ulkoasiainministeriöstä.

matti kiviniEmi

Saksittua

Vaikka edellisen presidenttimme Tarja Halosen vierailusta Mongoliaan on vierähtänyt jo vuosi, voisi vielä muistuttaa, että hän teki ensimmäisenä Suomen presidenttinä virallisen vierailun Mongoliaan. Helsingin Sanomat uutisoi vierailusta niukasti, mutta Turun Sanomat pohjusti tulevaa matkaa etukäteen toimittaja Hanna Leppäsen laajahkoilla artikkeleilla. Halonen vieraili 30.8. – 1.9. , ja tapasi mm. Mongolian presidentin Elbegdorjin.

Leppänen kertoo Turun Sanomissa mm. Boorooljutin kaivosyhteisöstä keskisessä Mongoliassa. Kaivosoikeudet kuuluvat pääosin mongoleille, mutta yksi tšekkiläinen yhtiö on mukana. Kaivuualueen liepeillä majailee laittomia kullankaivajia, joita yhtiöiden turvamiehet yrittävät hätistellä pois. Työn puute on ajanut köyhää väkeä vaaralliseen kullanetsintään. Onkaloita on toisinaan romahtanut kaivajien niskaan. Laittomat kaivajat vetoavat siihen, että heidän vanhempansa ja isovanhempansa ovat paimentaneet alueella karjaansa. Siten heillä on suurempi oikeus alueeseen.

Elokuun 29. päivän artikkelissa kerrotaan, miten nykyaika on tunkeutunut maaseudun jurtta-asumuksiin. Ulkona könöttää tietenkin moottoripyörä ja satelliittiantenni ja aurinkopaneeli osoittavat elintasoa. Kotialttarin vieruspaikan on vallannut televisio ja kännykkä on ripustettu nyörillä kattoon.

Vieraalle tarjotaan tietenkin käynyttä tammanmaitoa airakkia piripintaan täytetystä laakeasta kulhosta. Jopa 900 000 henkeä Mongolian 2,7-miljoonaisesta väestöstä kiertelee karjoineen laitumelta toiselle. Noin kuudensadan eläimen karja takaa toimeentulon, mutta 2000-päiset karjatkin ovat tavallisia. Ylilaidunnus ja ankarat talvet ovat ajaneet paimentolaisia kaupunkiin. Erityisesti Ulaanbaatarin liepeille on syntynyt

jurttaslummi, jonka asukkaat elävät ankeissa oloissa työtä vailla. Suomen Punainen Risti on jo kymmenen vuoden ajan ollut tukemassa jurttaslummien asukkaita. Katastrofivalmiutta ja ensiapukoulutusta on kehitetty. Nelivuotiseen sosiaalipalveluohjelmaan 2009 – 2013 on myönnetty yhteensä 956 700 euroa, josta EU:n osuus on 717 500 ja ulkoministeriön 95 700 euroa. Mongolian Punaisen Ristin vapaaehtoisista suurin osa on naisia, eläkkeellä olevia opettajia, lääkäreitä, sairaanhoitajia tai kotiäitejä.

Turismi on Mongoliassa vielä vähäistä, mutta on kuitenkin elinkeinoista jo kolmannella sijalla karjankasvatuksen ja kaivosteollisuuden jälkeen. Vuonna 2010 Mongoliassa kävi 450 000 turistia. Eniten matkaillaan Japanista, Etelä-Koreasta, Yhdysvalloista ja Venäjältä, viime vuosina myös Kiinasta. Mongoliasta haetaan eksotiikka hevos- tai kamelivaelluksilla, ajetaan moottoripyöräsafareilla, metsästetään ja ihaillaan luontoa. Linkkejä: www.infomongolia. com, www.nomadtours.com .

Tiedot Turun Sanomien viime vuoden artikkeleista 27.8. 29.8. , 3.9., 5.9.,15.9.

Helsingin Sanomat omisti Mongolian asioille yli puoli sivua 19.9.2011 otsikolla Ryysyt vaihtuvat liituraitaan. Maailman harvimmin asuttu köyhä maa on alkanut kiinnostaa suurvaltoja, toimittaja Petteri

Tuohimaa kirjoittaa. Mongolialla on suunnattomat luonnonvarat, runsaasti hiiltä, kuparia, uraania sekä kultaa. Mongolian budjetti on kaksinkertaistunut muutamassa vuodessa, rautatieverkostoa laajennetaan Venäjän ja Kiinan satamiin raaka-aineiden kuljettamiseksi, pääkaupunki Ulaanbaatar aiotaan rakentaa lähes kokonaan uudestaan. Kaivosmiljoonista hyötyy

myös tavallinen kansa. Terveydenhuoltoa ja koulutusta kehitetään. Lisäksi kaikille kansalaisille jaetaan kuukausittain yli kymmenen euron kaivosraha. Ulkomaisia sijoittajia ja asiantuntemusta tarvitaan, mutta Mongoliassa tietenkin toivotaan rikkauksien jäävän kotimaahan. Mongolian talous on maailman liberaaleimpia, sanoo kaivosministeri Zorigt. Mongolian maaperästä löytyy maametalleja, joita tarvitaan älypuhelimiin, turbiineihin ja aseteollisuuteen. Kiina on tätä nykyä maametallien suurin tuottaja yli 90 prosentin osuudella, mutta on jatkuvasti rajoittanut maametallien vientiä. Mongolia voisi helpottaa länsimaiden riippuvuutta Kiinasta. Suomessa Geologian tutkimuskeskus auttaa Mongoliaa hyödyntämään maametallivarantoja ja luonnonvaroja. Suomalainen Outotec sopi syyskuussa 2011 konsultoinnista Mongolian hallituksen kanssa. Suomalaiset yritykset voivat hyötyä yhteisistä hankkeista ja mongolialaiset oppia jalostamaan arvokkaampia lopputuotteita.

Tilastotietoa 2010: elinajanodote 65 vuotta (miehet), 71 vuotta (naiset), kansantulo 1 400 euroa henkeä kohden (Suomessa 34 000 euroa).

Sydän

tuksensa Siirtyykö Mon

golia satulasta sohvalle.

Mongoliassa on 1990luvulta, maan avautumi

sesta lähtien tapah

tunut suuria elä mänmuutoksia.

Kaupungistu

minen on johtanut

liikun -

nan vähentymiseen ja tuonut epäterveelliset tuontielintarvikkeet ruokapöytiin. Rasvainen ruokavalio, vähäinen vihannesten syönti, runsas suolan käyttö, tupakointi ja reipas alkoholin nautinta ovat kuuluneet ikiajat mongolien arkeen. Aikuisväestö on alkanut lihoa. Liikuntaa harrastetaan lähinnä kouluissa. Kakkostyypin diabetes ja sydänkuolleisuus ovat suuria ongelmia. Mongoliassa on nyt samantapainen tilanne kuin Pohjois-Karjalassa 40 – 50 vuotta sitten. Ohitusleikkaukseen pääsee vain Ulaanbaatarissa. Ihmiset eivät myöskään ymmärrä, että omilla valinnoillaan voi vaikuttaa terveyteen. Lääkkeitä napsitaan miten sattuu ja esimerkiksi verenpainelääkkeitä voi ostaa ilman reseptiä.

saksijana jERtta Ratia

Suomi - Mongolia-Seura ry.

Lea Loiri, Urkupillintie 6 H 201, 00420 HELSINKI

TULOSSA 2013

Haapavesi Folk Music Festival juhannuksen jälkeen

• kurkkulaulutyöpaja • morinhuur-työpaja

• perkussiotyöpaja

www.haapavesifolk.com

Silkkitie-konsertti

Tonos (Meri-Sofia Lakopoulos, Valtteri Bruun, Olli Rautiainen)

Vierailijoina: Sauli Heikkilä (mm. xoomii ja morinhuur) ja Ako Ali (mm. däf, zas)

Keväällä 2013

Lisätietoja: meri-sofialakopoulos@hotmail.com

c/o