Matka Mongoliaan – 50 vuotta sitten

Mongolia oli viisikymmentä vuotta sitten hyvin erilainen paikka kuin tänään. Maailma on muuttunut ja Mongolia sen osana. Tänä päivänä tuntuu etuoikeudelta se, että sai nähdä tämän maan niinkin varhain kuin vuonna 1971.

Kun Suomi - Mongolia-Seura sai kahdelle osoitetun kutsun osallistua Mongolian kansallispäivän juhlallisuuksiin, matkalle lähdimme puheenjohtaja JP Roos ja minä, varapuheenjohtaja. Olin tuolloin kirjallisuuden opiskelija ja Mongolia oli pitkäaikaisen kiinnostukseni kohde. Kun viisipäiväisen junamatkan jälkeen astuimme Mongolian maaperälle oli se minulle sykähdyttävä kokemus. Kun vuosikymmenet kuluvat, osa asioista unohtuu, päivämäärät ja tapahtumien järjestys sumenee. Siksi on hyvä, että on kirjeitä. Tässä ote yhdestä:

”Perjantaiaamuna saavuimme Ulan Batorin asemalle, jossa Mongolian Rauhankomitean sihteeri Tserendyb ja Mongolia - Suomi-Seuran puheenjohtaja Shamjansan sekä tulkki (jonka nimeä en muista kuulleeni) olivat vastassa. Ajoimme hotelli Ulan Batoriin (silloin pääkaupungin ainoaan), söimme ja tapasimme Mongolia - Suomi-Seuran varapuheenjohtajan edellisten lisäksi. Viimeksi mainittu oli paikallisen yliopiston rehtori, fyysikko, viileä ja rationaalinen tiedemies, vähintään Moskovassa opiskellut, mahdollisesti lännempänäkin. Tulkkimme oli nainen, ja olen todella pahoillani, etten muista nimeä, koska hänestä oli meille paljon apua. Hän puhui hyvää englantia ja osasi myös tulkita meille paikallisia tapoja ja mentaliteettieroja. Ulkomailla koulutettu hänkin.

Illan suussa seikkailimme jo kaupungilla, kävimme tavaratalossa ihailemassa maan kulutustavaratuotantoa, mm. värikkäitä jurtan ovia ja muita jurttatarvikkeita, paksuja villahuopia, joita käytetään jurtissa moniin tarkoituksiin. Lisäksi tutustuimme Ulan Batorin monumentaaliseen keskustaan, mm. JP:n mainitsemaan Stalinin patsaaseen.

Kaupungissa ja maaseudulla

Kaupungissa oli käynnissä uuttera rakennustyö. Sekä Neuvostoliitto että Kiina olivat tukeneet Mongolian modernisoitumista mittavilla rakennusprojekteilla. Vierailumme osui juuri siihen ajankohtaan jolloin Neuvostoliiton ja Kiinan välit huononivat, ja tämä näkyi Ulan Batorissa siten, että kiinalaisten rakentamat tai rakenteilla olevat rakennukset olivat tyhjinä. Sääli, koska ne näyttivät huolelliselta työltä. Mongoliassahan ei ole kovin mittavaa omaa perinnettä kerrostalorakentamisessa, koska heillä on iät ja ajat ollut käytössä jurtta, tuo maailman kätevin rakennus, nopeasti koottu, nopeasti purettu. Se soveltui nomadiseen elämäntapaan ja paikalliseen ilmastoon täydellisesti. Kysyin kerran tulkiltamme, kuinka moni tapaamistamme virkamiehistä oli syntynyt jurtassa. Hän vastasi: Kaikki!

Lauantaina oli ohjelmassa maaseuturetki Hubsguliin, joka on vuoristoisella alueella melko lähellä Neuvostoliiton rajaa. Sinne lennettiin isolla koneella, joka oli melko täynnä paikallisia matkustajia. Matkan piti olla suurin piirtein sama kuin Helsingistä Vaasaan. Jossain matkan puolivälissä kuitenkin kuulutettiin että määränpäässä on ankara rajuilma, eikä sinne voi nyt lentää. Ja pilotti ohjasi koneemme saman tien silmänkantamattomalle arolle. Paikallisväestö ei ollut moksiskaan vaan kipusi kiltisti ulos ja ryhmittyi tiiviiksi ryhmäksi koneen alle. Miksi, sen ymmärsimme parin tunnin kuluttua, kun kuumuus alkoi tuntua todella tukalalta. Vietimme arolla viitisen tuntia ja siinä jo alkoivat puheenaiheet loppua ja pinna kiristyä. Aloin joutessani tutkia aron ohutta pintakasvustoa ja mitä löysinkään?

Pikkiriikkisen ritarikannuksen ja sen jälkeen viisisenttisen keisarinkruunun. Oli hauskaa tavata ne alkumuodossaan ja alkukodissaan.

Sitten alkoi tuulla ja ilmeisesti rajuilma oli uhkaamassa turvasatamaamme. Hetken kuluttua paikalle ajoi aikamoista vauhtia maastoauto, johon ulkomaan vieraat pelastettiin. Ja melkein heti alkoikin rankkasade. Isäntämme olivat sujuvasti muuttaneet suunnitelmaa ja siirtäneet päämääräksemme pahaa aavistamattoman Bulganin kaupungin. Siellä ystävälliset kaupunginisät ottivat yllätysvieraat hyvin vastaan ja majoittivat meidät kaupungintaloon. Koska ilta oli vielä nuori meille löytyi huvituksiakin, konsertti ja elokuvat. Joku kaupunginisistä otti asiakseen viedä meidät elokuviin. Marssimme sisään teatteriin joka oli jo valmiiksi täynnä. Yleisö oli pääosin miehistä, en ainakaan havainnut muuta naista kuin itseni. Meidät ohjattiin keskeisille paikoillemme, ja kun länsimaisesti sivistynyt

JP lähetti minut ensimmäisenä sijoittumaan, jouduin istumaan muuhun yleisöön kuuluvan kookkaan miehen viereen. No mikäpä siinä, tätä varten tänne on tultu, ajattelin.

Elokuva oli vauhdikas: paljon ratsastusta ja miekkailua joka huipentui naisenryöstöön.

Loppupuoli kuvasi raivokasta ratsastusta rosvojen perässä, lisää tappelua, ja lopuksi saatiin pelastettua ryöstetty nainen. Vähän naisenryöstön jälkeen kävi kuitenkin niin, että oikeanpuoleinen naapurini lähestyi minua tarjoten jotakin pienellä kynnenmuotoisella lusikalla. Kysyin vasemmalla puolella olevalta JPltä, mitä nyt pitäisi tehdä? Se on nuuskaa, ota jos uskallat! Otin siis lusikan ja nuuskin sitä kohteliaasti ja palautin. Samassa huomasin, että koko yleisö oli kääntynyt meihin päin ja mongolialaisten valkoiset hampaat vain välähtelivät teatterin hämärässä kun he nauroivat tälle pikku pilalle. Päivän koettelemusten jälkeen nukuin sikeästi koko yön.

Maalle perinteiseen elämään tutustumaan

Sunnuntaiaamuna oli tarjolla oikein mahtiaamiainen: teetä, kumissia, paistettuja munia ja paistettua lihaa, ehkä lammasta, ja suuri juomalasillinen arhia, mongolialaista votkaa. Yritin hieman vältellä viimeksimainittua virvoketta, mutta pöytäseurue edellytti lasin tyhjentämistä pohjaan saakka. Mietin että mitähän tästä nyt seuraa. Mutta ei siitä mitään seurannut, vain kevyt ja iloinen olo. Kunnes - varsinainen koettelemus tulikin portaissa, kun poistuttiin ruokailuhuoneesta. Joku vähemmän tottunut rakennusmies oli ne rustannut, joka askelman eri korkuiseksi tai eri levyiseksi. Pitämällä lujasti kiinni kaiteesta selvisin kuitenkin alas eikä tasamaalla enää huimannut. Mihinkäpä jurttien miehet olisivat portaita tarvinneet, ja muutenkin tuntui ajatus olevan se, että täytyyhän ihmisen katsoa, mihin astuu.

Tämän jälkeen lähdimme uudella onnella Mureniin, josta meidät edelleen toimitettiin Baldan tokto -nimiselle maataloustilalle. Siellä pääsimme ehkä lähimmäs Mongolian perinteistä elämäntapaa, ihmiset olivat välittömiä ja rentoja ja maisemat huikaisevan kauniita. Meille esitettiin myös pienimuotoisia ratsastus- ja muita kilpailuja. Tottakai tämä oli edustustila, mutta luonteva ja hauska sellainen. Edestakainen matka jeepillä oli tietysti vähän koetteleva, varsinkin JP:lle, joka istui takana. Kuskina toimi vaitelias nuori mies, joka minun mielestäni ohjasi ajokkiaan käsittämättömän taitavasti ja herkästi. Hän tietenkin tunsi tiettömän tiensä ja osasi aavistaa erilaiset mättäät ja kuopat. Ajattelin etten ole milloinkaan ollut samanlaisessa kyydissä, ehkä hän ohjasi autoa kuin hevosta, vaistonvaraisesti. Tultiin pienelle purolle, josta kuvittelin mentävän yli ykskaks, mutta kuski kiipesi ulos, otti takakontista mittakepin, kokeili syvyyden ja tuli takaisin päätään pudistaen. Liian syvä, ei voi ajaa, täytyy kiertää. Sellaisen harhan aiheuttaa puhdas, kirkas vesi.

Monenlaisia juhlallisuuksia

Maanantaiaamuna tapasimme Murenin tärkeitä henkilöitä, kävimme paikallisessa museossa ja JP leikkautti tukkansa. Sen lisäksi kävelimme vähän kaupungilla. Noin puolen päivän aikaan saapui kone, joka kiidätti meidät Ulan Batoriin. Hotelliin olivat sillä välin ilmestyneet Hesarin lähettiläät valokuvaaja Caj Bremer ja toimittaja

Anna-Leena Pyykönen. Suomalaisuus yhdistää vieraalla maalla, juotiin vähän samppanjaa ja mentiin nukkumaan, kaikki olivat väsyneitä. Ilta oli hyvin kaunis. Vuoret ja kuu olivat verhoutuneet siniseen harsoon. Ilma oli lämmin.

Tiistaina alkoivat sitten juhlallisuudet. Aluksi oli seppelten lasku eri muistomerkeille: Leninin patsaalle, Sühbaatarin mausoleumiin ja mongolialais-neuvostoliittolaisen aseveljeyden muistomerkille, joka on eräällä kaupungin lähellä olevalla kukkulalla. Sitten meille tarjottiin lounas Mongolia - Suomi-Seuran talossa, ja tunnelma oli oikein kotoinen. Läsnä oli kaksi tulkkia, Mongolia - Suomi-Seuran ja Suomi - Mongolia-Seuran puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat sekä Mongolian Rauhankomitean sihteeri ja varapuheenjohtaja.

Illalla oli sitten vielä konsertti, hyvin erilainen kuin Bulganissa kokemamme. Tämä konsertti oli kansainvälisen tason oopperakonsertti. Kaksi länsimaisiin iltapukuihin pukeutunutta oopperalaulajaa esitti duettoja tunnetuista eurooppalaisista oopperoista. Ja hienosti esittivätkin. Ei ihme, että Mongolian oopperalaulajat ovat nykyisin vientituote hekin. Torstaina jatkuivat juhlallisuudet. Ihmisiä oli sankoin joukoin liikkeellä ja Ulan Batorin taivaansinisillä poliiseilla oli paljon puuhaa järjestyksen pidossa. Ensin hieman ihmettelin tuota virkavallan heleää väritystä, mutta opin sitten että juuri taivaansininen on mongoleille erityisen merkityksellinen väri. Avaraa taivasta, joka kattaa heidän laajoja arojaan, on alunperin pidetty jumaluutena, ja yhä sen väri merkitsee kaikkea hyvää, myös voimaa ja valtaa.

Aamulla oli ensimmäiseksi paraati, jota oli ilmeisesti tultu seuraamaan kauempaakin. Kaduilla näkyi kansaa juhla-asussaan, delissä, joka on kummallakin sukupuolella samanlainen, pitkä silkkitakki, jonka etukappaleet menevät päällekkäin. Vaatteen ympärille solmitaan vyö, joka on naisilla vyötäröllä, miehillä hieman alempana. Kiinnostavaa kyllä, yhteinen vaate pikemminkin korostaa kuin häivyttää sukupuolten välisiä rakenne-eroja.

Samana päivänä aloitettiin paini-, jousiammunta- ja hevoskilpailujen karsinnat, joita kävimme seuraamassa, kunnes sade meidät karkotti. Lisäksi kävimme ulkoministeriössä neuvottelemassa maittemme välisistä kulttuurisuhteista. Illalla olikin sitten ulkoministeriön suuri, mielenkiintoinen vastaanotto, jota varten oli pitänyt iltapukukin hankkia. Siellä havaitsi, että Mongolialla on paljon suhteita eri puolille maailmaa, ja monetkin tahot ovat sen kehityksestä kiinnostuneita.

Taidetta ja urheilua

Torstaina kävimme taidemuseossa ja Vallankumouksen museossa, Historiallisessa museossa olimme käyneet aiemmin. Näissä meillä oli usein tulkki tai joku Mongolia - Suomi-Seuran henkilö oppaana. Sitten siirryimme stadionille seuraamaan lopullisia painiotteluita ja jännittämään hevoskilpailun tulosta. Siellä oli kansanjuhla ylimmillään. Nuori nainen ammensi suuresta saavista kumissia kaikille halullisille, myös meille. Lihaksikkaat miehet ottivat mittaa toisistaan minulle oudoilla painiotteilla. Ottelussa oli välillä pitkiä jaksoja, joissa oli kyse pikemminkin mielen kestävyydestä kuin fyysisestä voimasta. Ainakin yhdessä ottelussa vanha mestari voitti haastajansa. Kokenut osaa paremmin lukea vastustajaansa kuin kokematon.

Päivän tärkein tapahtuma oli laukkakilpailun ratkaisu. Ratsastaja oli 9-vuotias tyttö, joka oli valittu tehtävään lähinnä alhaisen painonsa vuoksi. Kaikki mongolit ovat hyviä ratsastajia. Silloin mahdollisimman pieni kuorma vaikuttaa edullisesti nopeuteen. Nämä kilpailut ovatkin nimenomaan hevosten kilpailut, ratsastaja on vähäisempi, vaikkei tietenkään merkityksetön tekijä. Palkinnonjako olikin erikoinen tilaisuus.

Nopeimmin juossut hevonen tuotiin paikalle hienoon loimeen verhottuna, sitä puhuteltiin ja rauhoiteltiin, ja sitten astui esiin laiha, vanhempi mies huopahattu päässään ja alkoi laulaa hevoselle ylistyslaulua. Laulu oli pitkä ja monipolvinen, muistutti hieman joikaamista, siinä kerrattiin hevosen elämänhistoria ja missä se oli kasvanut, ylistettiin sen voimaa, kauneutta ja viisautta ja osoitettiin sille kaikin tavoin arvostusta ja rakkautta.Tämä oli juhlallinen hetki, kaikki kuuntelivat, hevonen mukaan lukien, ääneti. Kulttuuri kunnioitti tässä yhtä vuosituhantista perusvoimaansa.

Perjantaina alkoi lähtölaskenta. Kävimme vielä Ulan Batorin yliopistolla, joka oli kuin kesäinen yliopisto ainakin, ei ketään missään. Tapasin myös pikimmiten Polyteknisen instituutin johtajan. Tämän jälkeen pistäydyimme toimivaan luostariin, jossa lamoilla ja kokelailla oli teehetki. Paikka kuhisi turisteja ja luostariveljien eteen asetetut kupit, joihin ennen muinoin laitettiin riisiä ja öljyä täyttyivät eri maiden kolikoista. Luostari toimi yhteisymmärryksessä hallituksen kanssa ja oli sen suojeluksessa.

Illalla vielä pieni jäähyväis-sessio hotellin ravintolassa. Sali oli melko täynnä ja pöytäkunnat olivat kaikkialta maailmasta tulleita ihmisiä, amerikkalaisia, intialaisia ja japanilaisia liikemiehiä ja -naisia, pohjoismaisia, englantilaisia ja ranskalaisia turisteja, tutkijoita, ja asiantuntijoita, lehtimiehiä ja -naisia. Ajattelin, että täällä tapahtuu jotain tärkeää, täällä on jotain ilmassa.

Lauantaiaamuna autolla kentälle, jäähyväiset Mongolia - Suomi-Seuran edustajien ja tulkin kanssa. Meistä oli huolehdittu hyvin ja olimme nähneet valtavasti mielenkiintoisia paikkoja ja tapahtumia. Seuraavaksi lentokoneella Irkutskiin, josta edelleen Moskovaan ja Helsinkiin. Matka Mongoliaan oli minulle matka historiaan ja maantieteeseen, matka ihmisten ja kulttuurien erilaisuuteen ja perimmäiseen samuuteen. Olen siitä kiitollinen.